Miranda kääntyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki suuttumukset.
"Minä vannon, Miranda!" nuori erämies huudahti, "että se tyttö, joka saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsän kuningatar. Minä otan lakin päästäni teidän majesteettinne edessä!"
"Pane se taas päähäsi, Taavi", sanoi impi, joka ei vähääkään pahastunut, "ja mennään sitten siimaa laskemaan."
Niemen nokan takaa löytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Tämä pohjois-amerikkalainen kasvi (Gaylussacia) on pensas, jolla on mustikan kaltaiset tummansiniset syötävät marjat. (Suom. muist.)] puinen kanootti eli haapio täysin hyvässä kunnossa. Taavi työnsi sen vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa turskasiimaa, siimassa aina neljän jalan päässä toinen toisestaan neljä puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen. Sitten hän alkoi peltiastiastaan pistää koukkuihin täkyjä.
"Miks'ei niin pitkässä siimassa ole enempää koukkuja?" kysyi Taavi.
"Mitäpä minä pyytäisin enemmän taimenia kuin syödä jaksamme?" selitti Miranda. "Ei niitä ole hauska pyytää tällä tavalla, eivätkä ne suolattuina maistuisikaan paljon miltään."
Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinä keulassa, Miranda, ja hoida siimaasi, niin minä melon", hän sanoi.
Mutta siihen ei Miranda vähääkään suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi", hän huudahti, "nämä ovat minun hommiani ja sinä olet vieras. Totta tosiaan, minun melkein on mieleni paha siitä, kun otin sinut kanssani. Istu nyt vaan siinä, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minä käsken, taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."
Nuori mies kävi nöyrästi venhoon polvilleen, vähän keulan puoleen, mutta ei niin kauas, että kanootti hänen suuremman painonsa vuoksi olisi käynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti perään poikkituhdolle ja alkoi pistellä melallaan tarkkaan ja ihmeen taitavasti. Kanootti ääneti kiiti varjosta kareettomalle peilille. Aivan nokan kohdalla, toistakymmentä syltä rannasta, kellui puinen koho uppikiveen kiinnitettynä. Miranda pysäytti kanoottinsa sen viereen, huovaten ääneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli ruostunut määrly, ja siihen hän kiinnitti siiman pään.
"Tämän nokan edustalla taitaa olla syvää vettä", arveli Taavi.
"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvässä vedessä."
Taavin oli kyllä lupa lausua julki mietteitään, mutta hommiin hän ei saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun hän oli enemmän toimen ja haaveen kuin puheen mies, niin ei tämä osa ollut hänen mielensä mukainen, ja hän sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kätevästi siimaa lappän toisella kädellään, toisella kädellä taitavasti hoiti melaansa siten, että kanootti liukui rantaa kohti. Hän oli liian kiintynyt hommiinsa selitellääkseen niitä Taaville, mutta tämä näki, että hän aikoi kiinnittää siiman toisen pään paaluun, joka kohosi vedestä melkein rantapiissä.
Miranda pisti nyt siiman pään jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja kahden käden melaan kiinni käyden aikoi laskea rantaan, kun samalla yhtä koukkua nykäisi rajusti. Siima luiskahti hänen keveän jalkansa alta ja lappoi järveen sen sileän tien. Taavi huomasi, miten kävi; mutta hän oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikä edes äänellä tarkottamaan, että "enkös minä . . ." Hän sen sijaan kääntyi ja osotti kohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestä, hyökkäillen puoleen ja toiseen ja toisinaan aivan veden alle sukeltän. Järven lasimainen peili meni rikki. "Sinä jo sait kalan, Miranda", hän huudahti voitonriemuisena; ja hänen ilmeinen intonsa kokonaan lauhdutti Mirandan harmin. Pari kolme kertaa melalla pistäen impi palautti kanootin kohon luo ja Taavi sai palkkansa.
"Ota kohosta kiinni, Taavi", Miranda käski, "ja nosta kala kanoottiin, minä sillä välin hoidan kanoottia."
Taavi suuren molskeen ja melskeen kerällä veti venhoon suuren, ainakin kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen pohjalle läiskimään. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja tällä inhimillisellä, vaikka tuimalla tavalla päätti sen taistelun.
Taavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi päästellä siimaa kohosta.
"Mitä sinä nyt teet, Miranda?" kysyi Taavi, kun tyttö vielä otti syötit muista koukuista ja nakkasi ne järveen.
"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun tämän saimme", impi selitti. "Tämä kun on niin iso ja kaunis." Ja hän käänsi venhon keulan kohti niemen varjoa ja omaa rantaa.
Riistapaisti.
Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, että hän saattoi käydä pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei hän silti huomannut Mirandan käyvän häntä kohtaan paljoakaan suosiollisemmaksi. Toisinaan impi oli ystävällinen, kuten alussakin, toisinaan taas välinpitämätön ja pilkallinen. Vain kerran hän näki immessä jonkun verran mielihyvän merkkiä siitä että hän tuli. Tämä tapahtui kerran, kun hän tuli metsän läpi lumikengillään kuutamossa, lumen hajottaessa joka puolelle valoa, niin että polku näkyi taajimmassa tiheikössäkin. Aamupuhteella tullen hän yllätti Mirandan navetan ovella tulossa karjaa ruokkimasta. Impi punastui hänet nähdessään; ja hänen suuriin tummiin silmiinsä tuli ilme, jota ei Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut aivan väärin ymmärtää. Mutta hänen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli häntä kohtaan ynseän välinpitämätön koko ajan, jopa siihen määrään, että Kirsti moitti häntä epäkohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.
"Minkä minä sille voin, äiti!" impi selitti. "Minä en tahdo häntä vihata, mutta mitä hän on teurastajaa parempi? Hänen leipänsä on verellä tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun hän on täällä, — hajua kilttien metsäeläinten verestä."
"Mutta ethän sinä kuitenkaan tahdo estää häntä tulemasta", pahotteli äiti.
"Tiedäthän sinä itse, että se tuottaa sinulle iloa, kun hän joskus käy täällä", sanoi tyttö hämärästi.
Taavi jatkoi käyntejään aikaansa odottaen. Hän käytti joka tilaisuutta totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin, mikäli hän niitä itse oivalsi, ja järkevään elämänkäsitykseen oman parhaan ymmärryksensä jälkeen. Hän ei tehnyt tätä suoranaisesti, vaan keskustelussa Kirstin kanssa, jolle hänen sanansa olivat lohdutusta täynnään. Taavi oli päättänyt kumota Mirandan ennakkoluulot erämiehen ammattia kohtaan, joka hänen mielestään oli ainoa miehen arvoinen — terveellinen, raikas, täynnään seikkailua, täynnään viehätystä. Hän oli niinikään päättänyt voittaa immen syvälle juurtuneen vastenmielisyyden liharuokaan. Hän tunsi, että vasta kun nämä molemmat kohdat oli voitettu, kävisi Miranda kyllin inhimilliseksi ymmärtääkseen ihmisrakkautta ja yleensäkin inhimillisiä tunteita. Tässä luulossa hän visusti piti varansa, ettei millään tavalla kosinut; ja siten hän rakensi paremmin kuin itse aavistikaan.
Taavi oli kylmän aikana hyvillään siitä, ettei Kroofia silloin näkynyt ei kuulunut, sillä mesikämmen oli omalla vaiteliaalla tavallaan osottanut itsensä kerrassaan leppymättömäksi. Taavi oli turhaan koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvällä kekomehiläishunajalla, jonka hän oli kennoineen tuonut aina kylästä saakka. Mutta Kroof ei tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ei millään hinnalla; ja Taavi tunsi, että tämä seikka alensi hänen arvoaan Mirandan silmissä. Hän toivoi, että Kroof sinä keväänä myöhään nukkuisi pesässään petäjän juurien alla. Mutta samalla kun Taavi näin uutteraan ja oman luulonsa mukaan viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen ja kehittääkseen, Miranda aivan huomaamatta muodostelikin häntä. Rihla ja ansat alkoivat hänen ajattelemattansakaan menettää viehätystään; ja hänen Kuah-Davikin takana olevan leirinsä sanomaton yksinäisyys alkoi peittelemättä tuntua ikävältä. Kerran hän liian kauan viivytteli laukaustaan vain siitä syystä, että ilves näytti niin pahaa aavistamattomalta, vaikka muutoin oli mitä parhaan matkan päässä, joten laukaus lopulta myöhästyi ja turkiskimppu siitä jäi yhtä hyvää nahkaa köyhemmäksi. Ja ampuessaan kerran syvään lumeen nuoren naarashirven hän tunsi mieltään kääntelevän oudolla tavalla, kun huohottava, verta vuotava eläin loi häneen tuskallisen nuhtelevan katseensa. Hänen kätensä ei ollut yhtä varma kuin tavallisesti, kun hän pisti puukkonsa sen kurkkuun. Tämä oli heikkous, jota hän ei tahtonut ruveta liian tarkkaan selvittelemään. Hän tiesi, että nuoren naarashirven liha oli mureata ja hyvää, ja jäädytettyään sen hän ripusti sen kylmään kellariinsa. Vaikk'ei hän olisi sitä hetkeksikään myöntänyt, ei edes itselleenkään, niin oli hän kuitenkin mielissään siitä, ettei karhujen kaataminen talvella kuulunut hänen hommiinsa, sillä jos hän olisi karhun ampunut, niin hän ehdottomasti olisi tuntenut tehneensä väärin Mirandaa kohtaan. Mutta samalla kun hän sydämensä salatuissa syvyyksissä tunsi tämmöisiä tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi hänen metsästyksensä sinä talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen hyvin; ketut, ilvekset ja ahmat näyttivät suorastaan juoksevan hänen pyssynsä suuhun ja etsivän hänen ansojaan kuin pakopaikkaa. Hän tappoi oikein uhmalla, ikäänkuin kurittaakseen mielensä orastavaa heikkouden itua. Mutta ei hän ensinkään tuntenut entistä mielihyvää nähdessään nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt muuttunut elinkeinoksi, paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvää hänelle sen sijaan tuotti, kun hän näki Mirandan ruokkivan siivekkäitä ruokavieraitaan — pulmusia, peukaloisia, punaisia käpylintuja, joukossa joku kiiltävä variskin — niiden aamusin kokoontuessa hänen ympärilleen saamaan vilja — ja leipämuru-ateriansa. Ne istahtivat hänen hiuksilleen, olkapäilleen, käsivarsilleen; ja pyöreäpäiset lapselliset käpylinnut nokkivat leipää hänen punaisten huuliensa välistä; ja silloin tällöin hyppi varis sukkelaan kylkimyyryä hänen luokseen ja vallattomasti kiskasi häntä mokkasiinin nauhasta.
Impeä kohtaan ei tarvinnut lämmittää Taavin sydäntä — siellä paloi nyt tuli, jota hän kaikesta metsäläisjäykkyydestään huolimatta osasi hyvin huonosti salata — ja se lämpeni lintujakin kohtaan ja niiden kautta metsän kaikkea turkiskansaa kohtaan, hänen katsellessaan tätä kaunista näkyä. Hän pani merkille, etteivät linnut vähääkään pelänneet Kirstiä, joka niinikään ruokki niitä; mutta Mirandaa kohti hän huomasi niiden osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa kiintymystä, pyrkien kateesti koskettamaan hänen kättään, jalkaansa tai hameenhelmaansa, kun hänellä ei ollut tarjota minkäänlaisia herkkupaloja. Ja eräs toinenkin näky talvi-illan hämärtyessä teki häneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat kesyttömät valkoiset jänikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin sanoivat niitä kaniineiksi) lumen poikki mökin ovelle syömään, hyvässä turvassa siitä, ettei ollut kissaa eikä portimoa kintereillä. Ne tunkeilivat immen ympärillä ja näykkivät ahneesti hänen apilas- heinä- tai porkkanatukkoaan; toiset hänen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssä istuen ja takoen hänen hameenhelmojaan hermostuneilla etukäpälillään, kaikki korvillaan viittoen ja empimättä luottaen tähän apilakkaaseen Mirandaan.
Kevätpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi. Hän huomasi, että äidin varmat kasvonpiirteet alkoivat käydä tavattoman jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistää oudosti esiin. Sitten hän huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi hänen ihonsa alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmäpielissä ja eloisuuden puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillä aina siihen saakka Kirsti oli ennallaan säilyttänyt nuoruuden eloisat värit ja vivahdukset. Ja sitten hänessä ilmeni välinpitämättömyyttä, halua levätä ja hengähtää kesken aivan tavallisia puunhakkuu- ja karjanruokkimistoimia. Tämä huolestutti neitosta paljon enemmän kuin se, että Kirsti pyrki yhä enemmän istumaan takkavalkean ääressä haaveilemassa, vaikka olisi ollut työtäkin. Miranda tunsi kykenevänsä suorittamaan kaikki talviaskareet ja hän tiesi, että äiti, samoin kuin hän itsekin, aina haaveili, kun sille päälle tuli. Mutta tämä haaveileva hajamielisyys alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun äiti eräänä aamuna, lunta tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain puoliväliin, antoi hänen luoda auki kaikki polut vähääkään auttamatta, vieläpä syytäkään selittämättä tai anteeksi pyytämättä. Miranda ei ollut siitä mitenkään pahoillaan, kaukana siitä; mutta hän alkoi pelätä, pahoin pelätä. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kääntyi Taavin puoleen, pyytäen hädässään neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui raiviolle.
Neuvottelu tapahtui navetan lämpimässä hämärässä, jossa Taavi tapansa mukaan auttoi Mirandaa lypsämään, sillä välin kun Kirsti rakensi illallista. Nuori metsämies näytti vakavalta, vaikk'ei hämmästyneeltä.
"Minäkin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda", hän sanoi, "ja minä vähän ihmettelin, kuinka sinun suuret silmäsi, jotka erottavat semmoisia asioita, mitä me tavalliset ihmiset emme näekkään, eivät nähneet tätä, joka sinua niin läheltä koskee."
"Näinhän minä, Taavi", intti impi harmistuneena; "mutta minä en käsittänyt, miten sinä olisit voinut asiaa auttaa. Enkä käsitä nytkään; mutta kun ei ollut ketään muuta, jonka kanssa voisi siitä puhua", lisäsi hän äänen väräyksellä, joka ennusti lähenevää itkua.
"Kyllä minä voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda", vastasi Taavi epäröiden, "sillä hyvin minä tiedän, mitä hän tarvitsee."
"No mitä?" kysyi impi. Taavin äänessä oli jotain, joka herätti hänessä painostavia, epämääräisiä pahoja aavistuksia.
"Hyvää tuoretta paistettua lihaa hän tarvitsee!" sanoi Taavi.
Seurasi hetken äänettömyys. Miranda kääntyi ja katsoi ulos ovesta poikki kimaltelevien kenttien.
"Hänen verensä on käynyt laihaksi ja heikoksi", jatkoi Taavi. "Ei mikään muu kuin liharuoka voi häntä nyt auttaa ja hänen tulee sitä saada." Taavi alkoi aavistaa, että oli aika antaa Mirandan tuntea lujempia otteita.
"Minä en usko sinua!" sanoi tyttö ja alkoi taas kiivaasti lypsää.
"No niin, saadaanpahan nähdä", vastasi Taavi. Mirandan äänettömyys hänelle ennusti hänen mielipiteidensä hidasta voittoa.
Hän pani sinä iltana merkille, ettei Kirstillä ollut vähääkään ruokahalua illallista syötäessä, vaikka kaikki ruuat olivat vietteleviä ja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Hän tunsi uusia pelon tuskia äitinsä puolesta, mutta ajatteli samalla harmin tunteella, että Taavi pitäisi jokaista oiretta oman käsityksensä vahvistuksena. Miranda rehellisellä inholla tätä käsitystä vastusti, sillä hänen silmissään liharuoka oli jonkinlaista salaista myrkkyä. Mutta Miranda oli liian huolissaan äitinsä terveyden puolesta vastustaakseen julkisesti mitään, eipä vihoviimeistäkään keinoa, josta luultiin apua olevan. Hän päätti sen vuoksi pysyä tässä asiassa syrjässä ja antaa äitinsä ja Taavin päättää se mielensä mukaan.
Nuoren erämiehen keskustelusta elpyneenä Kirsti oli aterian aikana tavallista virkeämpi; sitä suurempi oli hänen pettymyksensä, kun Taavi heti illallisen jälkeen nousi ylös matkaan lähteäkseen. Taavi ei suostunut millään jäämään, intti vain, että hän oli tullut katsomaan, olivatko he molemmat terveinä, ja sanoi erinomaisen tärkeiden asioiden vaativan häntä oikopäätä palaamaan takaisin leiriin. Kirsti ei ottanut uskoakseen. Hän käänsi Mirandaa kohti kasvonsa, joista puhui niin peittelemätön nuhde, että immen täytyi ryhtyä itseään puolustamaan.
"No voi! eihän se ole minun syyni, äiti", hän intti ja naurahti hieman väkinäisesti. "En minä ole ollut hänelle millään tavalla häijy. Jos hän lähtee, niin ei se ole muuta kuin hänen omaa itsepäisyyttään, sillä kyllä hän tietää, että me soisimme hänen jäävän yöksi nyt, niinkuin aina ennenkin. Mutta antaa hänen mennä, jos tahtoo!"
"Miranda", sanoi äiti vakaasti nuhdellen, "minä soisin, ettet sinä olisi niin jäykkä Taavia kohtaan. Jos sinä kohtelisit mykkiä eläimiäsi samalla tavalla kuin häntä, niin tuskinpa ainoakaan palaisi luoksesi toista kertaa. Sinä et näytä muistavan, että Taavi ja hänen isänsä ovat ainoat ystävämme ja ettei varsinkaan nyt, kun isä on metsänhakkuussa, ole ketään muuta kuin Taavi, johon voisimme luottaa."
"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitään, äiti, paitsi että hänen kätensä ovat niin veriset", puolustautui impi ja käänsi pois kasvonsa.
Nuori erämies kohautti olkapäitään pahotellen, hymyili Kirstille hitaan molemminpuolisen ymmärryksen hymyn ja astui ovea kohti.
"Hyvää yötä teille kummallekin", hän sanoi rattoisasti. "Enköpähän minä ole täällä taas huomenna tähän aikaan päivästä."
Hänen lähtiessään Miranda hämmästyksellä ja lämpimällä tunteella huomasi, että hän kerran ja ensimäisen kerran oli tullut ilman eroamattoman pyssynsä seuraa. Tyhjän äänettömyyden aikana, joka seurasi hänen lähtöään, Kirstin kielellä jo pyöri: "Miranda, minä soisin, että sinä kiintyisit Taaviin". Mutta hänen naisen sydämensä ajoissa varotti, eikä hän virkkanut mitään. Ja seuraus tästä järkevyydestä oli, että Miranda sinä iltana levolle mennessään tunsi palon tapaista sydämessään. Se että Taavi oli tullut ilman pyssyä, oli hänen vaikutuksensa suoranaista tunnustamista ja se jossain määrin korjasi Taavin kamalaa ehdotusta, että äiti saastuttaisi suunsa lihalla.
Seuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; "kaniinit" apiloineen ja porkkanoineen olivat olleet ja menneet; ja Kirsti ja Miranda juuri istuivat illallispöytään, kun Taavi astui sisään. Hänellä oli mukanaan ruskeaan säkkiin kiedottu mytty, ja tällä kertaa hänellä oli rihlakin matkassa. Kirstin tervehdys oli peittelemättömän innostunut, mutta Miranda näki rihlan ja jäykistyi. Taavi huomasi hänen katseensa ja vaiston välähdyksellä paikalla käsitti sen.
"Minun täytyi ottaa se matkaan, Miranda", hän selitti hätääntyneenä. "En olisi tänne muutoin päässyt ollenkaan. Sudet olivat palanneet, kuusi kappaletta. Kävivät kimppuuni oman mökkini ovella."
"Hyi, sudet!" huudahti Miranda inhon äänellä. "Ne ovat maanvaiva."
Aina siitä etäisestä päivästä, kun hän lapsen kasvojaan ruutua vastaan painaen, lapsen sydämensä kiukusta ja itkusta pakahtuessa, oli nähnyt susien hyökkäävän Ten-Tinen pienen lauman kimppuun, hän oli koko sielustaan vihannut näitä ahnaita petoja.
"Suokoon Jumala, että sait ne kaikki tapetuksi!" sanoi Kirsti hurskaalla hartaudella.
"Kaksi pääsi karkuun; muitten nahkat ovat tallessa", vastasi Taavi.
"Sepä oli reippaasti tehty", kiitteli Kirsti hyvällä mielellä; "tule nyt syömään illallista."
"Ei juuri vielä, Kirsti", vastasi tulija, myttynsä avaten. "Minä olen viime aikoina huomannut, että te näytätte niin huonolta eikä teille maita ruoka. Kun ihmisen laita alkaa olla sillä tavalla, niin minä ymmärrän asiaa yhtä hyvin kuin moni tohtori, ja minä tiedän mistä siihen tulee apu. Jos tahdotte lainata minulle valkeatanne ja paistinpannua, niin minä laitan teille illallisen, joka parantaa teitä paremmin kuin sangollinen tohtorin rohtoja."
Miranda tiesi, mikä siitä oli tuleva. Hän tiesi, että Taavi oli käynyt erämökillään saakka Kuah-Davikin takana lihaa hakemassa, jottei hänen tarvitsisi kokea niitä vihoja, joita tuottaisi Mirandan suojeluksen alaisten eläinten tappaminen. Hän tiesi myös, että Taavi tuskin oli ennättänyt tunnin verran nukkua, kun oli moisen matkan kulkenut neljässäkolmatta tunnissa. Siitä huolimatta impi paadutti sydämensä häntä vastaan. Hän loi katseensa lautaseensa ja kuunteli jännitetyllä mielellä, mitä hänen äidillään olisi sanottavaa tästä perin tärkeästä asiasta.
Kirstin uteliaisuus oli nyt ylimmillään. "Tuossa on tuli, Taavi", hän sanoi, "ja paistinpannu on naulassa astiahyllyn vieressä. Mutta mitähän sinä olet tuonut? Minä olenkin kaiken ajan kaivannut jotain vaihtelua — vaikkei siltä, ettei se ruoka, jota Miranda ja minä tavallisesti syömme, olisi hyvää ja terveellistä."
"No niin, Kirsti", nuori erämies vastasi syvään hengähtäen, ennenkuin kävi asiaan kiinni, ja samalla kohottaen vaatteen pois helakan punaisen hirvenpaistin päältä, "ei se ole sen kummempaa kuin tuoretta lihaa. Se on hirven lihaa, puhdasta ja terveellistä hirven lihaa; ja minä nyt paikalla paistan teille tämän murean viipaleen, jota tässä leikkaan irti."
Kirsti säikähti aivan suunniltaan. Mökissä oli lihan kielto ollut niin kauan voimassa ja kylläkin niin yleiseen tunnettu, se oli niin joka puolelta pönkitetty periaatteilla ja ennakkoluuloilla, että Taavin sanat hänestä melkein tuntuivat loukkaukselta. Kirsti tunsi, että hänen olisi pitänyt suuttua; mutta kävikin niin, että hän vain oli levoton siitä, mitä Miranda ajattelisi niin uhkarohkeasta ehdotuksesta. Samalla hän äkkiä tunsi pakanallista himoa juuri samaa kiellettyä tavaraa kohtaan. Hän loi Mirandaan pelokkaan katseen, mutta lapsi näytti kokonaan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
"Mutta tiedäthän sinä, Taavi", hän sanoi nuhdellen, "ettemme me kumpikaan koske minkäänlaiseen liharuokaan. Tunnethan sinä mielipiteemme tästä asiasta."
Sanat sinään olisivat tyydyttäneet Mirandaa, ellei hän olisi huomannut äänen sävyssä jonkinlaista horjuvaisuutta. Taaviin ne eivät vaikuttaneet vähääkään. Hetken aikaan hän ei vastannut mitään, leikkasi vain kiireesti viipaleita paistista. Hän latoi ne huolellisesti kuumaan voihin, joka karisi hiillokselle nostetussa pannussa; ja sitten hän, oikaisten itsensä työstään suoraksi, puukko kädessä reippaasti vastasi: "Se on aivan oikein. Mutta nähkääs, kaikki ihmiset pitävät minua vähän kuin tohtorin tapaisena, ja tämä ruoka, jota nyt teille paistan, ei oikeastaan olekaan ruokaa. Se on rohtoa; eikä ole oikein, että te nyt kiellätte sen itseltänne, kun tarvitsette sitä rohtona. Se on väärin Mirandankin vuoksi. Enkö minä ole nähnyt, kuinka te olette kaiken talvea kitunut. Uutta verta te tarvitsette ja rautaa. Lihasta, eikä mistään muusta kuin lihasta te saatte rautaa ja uutta verta. Kun te sitten olette terve ja voimallinen kuin ennenkin, niin voitte taas heittää lihan, jos haluttaa — ja antaa minulle potkut, kun olen asiaan sekaantunut; mutta nyt —"
Hän keskeytti kaunopuheliaaseen paussiin. Hän oli vasten vaiteliaita tapojaan puhunut nimenomaisella tarkotuksella. Hän tunsin luonnon vaatimusten voiman. Hän odotti, että Kirstin yksinkertaiset ruumiilliset tarpeet puhuisivat hänen perusteittensa puolesta. Hän odotti juuri sen verran, että paistin kutkuttava haju oli huoneen täyttänyt ja tehnyt ihmeensä. Nyt olivat lumot liikkeellä. Hän katsoi Kirstiin vastauksen saadakseen.
Paikalla tämän hajun tuntiessaan Kirsti tiesi, että hän oli oikeassa. Liha, riistan liha voissa paistettuna oli juuri se, mitä hän tarvitsi. Hänellä ei ollut moneen viikkoon ollut ruokahalua; nyt hänen tuli kamala nälkä. Sitä paitsi tuhannet pienemmät voimat, joita pitkät keskustelut Taavin kanssa olivat liikkeelle saaneet, kehottivat häntä juuri sellaiseen muutokseen, jota lihan syönti hänelle merkitsisi. Mutta — entä Miranda? Kirsti tuijotti häneen hermostuneen pelon vallassa, odottaen vihan purkausta. Mutta Miranda ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä mökissä tapahtui. Hänen pohjattomat silmänsä tuijottivat suurina ja hajamielisinä ulos akkunasta. Hän koetti kaikin voimin ajatella salaperäistä vaaleansinervää sädetulvaa, joka näytti valuvan täysikuusta kuin virta; — piileviä karvaisia eläimiä, joiden hän tiesi ääneti kulkevan edes takaisin aarniometsän kuutamoisten aukioitten poikki; — hirvilaumaa, joka makasi kuusikossa hyvässä turvassa korkeiden lumiseinämäin välissä, tallattuaan itselleen siihen pari viikkoa takaperin "tarhan"; Kroofia, joka makasi mykkyrässä lämpimässä pesässään petäjän juurakon alla, sylen verta nietosta päällään. Mutta oikeastaan hän kiukkuisella epätoivolla paadutti mieltään ihmeellistä ruokahalua vastaan, joka tuon katalan hajun vaikutuksesta oli hänessä heräämässä. Hän melkein kauhulla huomasi joutuneensa sotaan itseään vastaan, — huomasi, että toinen puoli hänen luonnostaan todella himoitsi tuota kiellettyä ruokaa.
Taavi huomasi kysyvän katseen, jonka Kirsti loi Mirandaan.
"Ah, ei teidän tarvitse häneen katsoa, Kirsti, saadaksenne häneltä kannatusta tuhmuudellenne", hän jatkoi. "Puhuin siitä hänen kanssaan eilen illalla, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa lääkettäni vastaan."
Mutta Miranda ei vain vieläkään sanonut mitään. Jos Miranda, jolle lihan hylkääminen oli uskonto, saattoi tinkiä vakuutuksestaan, niin miks'ei hän, Kirsti, jolle se vain oli ennakkoluulo ja mielijohde, voinut hetken vaatimuksesta rikkoa piintynyttä tapaa? Hän oli sisällisesti jo kuukausia ollut huolissaan tilastaan. Sekunnin tai kaksi epäröityään hän teki päätöksensä; ja kun Kirsti kerran päätti, niin harvoinpa asia siihen jäi.
"No minä sitten koetan sinun tohtoroimisiasi, Taavi", hän sanoi verkkaan. "Minä koetan sitä kunnolla. Mutta kun kerran olet hommassa, niin miks'et paista itsellesikin? Oletko pannut suolaa pannuun? Ja tässä on ripponen pippuria."
"Ei", vastasi nuori erämies iloaan salaten, kun hän paistille kohtuullisesti sirotteli tarjottua suolaa ja pippuria, "en minä itse kaipaa, en minä kaipaa lihaa kuin joskus, kun alan tuntea heikkoutta. Mutta ei mikään sovi minun makuuni niin hyvin kuin ne ruuat, joita minä täällä saan — kihisevän kuumat riisi- ja tatarpiiraat ja niiden kanssa runsaasti voita ja siirappia, ja maissipiiraat, ja perunapaistos ja kananmunat, jotka te osaatte keittää niin maukkaiksi. Minä täällä ollessani usein ajattelen, etten välittäisi vaikk'en enää koskaan näkisi tuoreen lihan tai porsaanpaistin viipalettakaan. Mutta meidän ruumiimme on rakennettu omalla tavallaan, eikä ihminen mihinkään pääse luonnon aikomuksista. Meidän hampaamme todistavat sen todeksi ja sisälmyksemme myös — minä olen tästä kaikesta lukenut lääkärien kirjoista. Minä luen koko joukon erämökilläni. Asia on se, Kirsti, että me olemme rakennetut samalla tavalla kuin karhu — elääksemme kaikenlaisesta ravinnosta, lihat siihen luettuna — ja ellemme me aina joskus saa joka lajia, niin sitten pian käy huonosti."
Taavi ei vielä koskaan ollut puhunut näin paljoa; mutta nyt hän kiihkeästi koetti estää, ettei asiasta syntyisi väittelyä. Puhellessaan hän paistoi lihan valmiiksi ja kantoi sen pöydälle. Kirsti söi mielihalulla, joka sai Taavin vakuutetuksi siitä, että hän oli osannut oikeaan. Kirsti söi kaikki mitä hän oli paistanut; ja Taavi oli niin viisas, ettei paistanut lisää, että ruokahalu säilyisi vielä huomiseenkin. Sitten Kirsti söi muutakin ruokaa harvinaisella himolla. Miranda palasi pöydän ääreen, jutellen hauskasti kaikesta muusta paitsi ei terveydestä, ruuasta eikä metsästyksestä. Itselleen hän oli vihoissaan; mutta Taaville hän hymyili tämän ihmeeksi niin suloisesti kuin harvoin ennen. Häntä liikutti Taavin hienotunteisuus, tämä kun oli esittänyt paistin lääkkeenä; ja kun hän itse oli sanonut mieluummin syövänsä heidän tavallisia verettömiä ruokiaan, niin oli hän tavallaan asettunut hänen, Mirandan, puolelle, vaikka olikin rikkonut hänen periaatteitaan vastaan. Mutta — voi sitä hyvää tuoksua! Se höysti mökin ilman; se synnytti kiihkeätä himoa hänen hämmästyneessä ruokahalussaan. Miranda vapisi pelosta ja vihasta itseään kohtaan.
Kun Kirsti laski alas veitsen ja kahvelin, entisen hohteen jo alkaessa palata hänen kasvoihinsa, ja vieraalleen selitti, "sinä olet hyvä tohtori, Taavi Titus, ei siitä ole epäilemistäkään; minä alan jo voida paremmin, sen sanon arvelematta", niin Miranda nousi ylös ja sanaakaan sanomatta lähti ulos kuutamoon raikasta ilmaa hengittämään ja mielentilaansa selvittelemään.
Taavi olisi seurannut häntä, mutta Kirsti esti. "Parempi antaa hänen olla", hän sanoi tarkotellen, matalalla äänellä. "Hän on saanut niin paljon ajattelemista viime puolen tunnin kuluessa."
"Mutta hän suostui siihen vähäistä paremmin kuin minä luulin", vastasi
Taavi.
Ja yhden hirvenpaistin vuoksi hänen toiveensa nyt tähtäsivät korkeammalle kuin olivat vielä koskaan uskaltaneet.
Kuolema vähän elämän edestä.
Siitä pitäen Kirsti kahdesti tai kolmesti viikossa paranteli itseään tuoreella riistan lihalla, jota nuori Taavi uupumatta kantoi, ja siihen aikaan kuin kevät oli raiviolla valtaan päässyt, hän jälleen oli entisissä reippaissa voimissaan. Mutta Taavin toiveet olivat sitävastoin huvenneet olemattomiin. Miranda oli kauhistunut äkillistä lihanhimoaan ja koettaessaan voittaa tämän hetkellisen heikkouden hän oli karttanut Taavin vaikutusta niin paljon kuin mahdollista. Tähän häntä oli lisäksi yllyttänyt välinpitämättömyys, jota hän oli huomaavinaan karvaisten ja siivekkäitten ruokavieraittensa puolelta. Pari kettua, jotka epäilemättä olivat hänen mailleen muualta eksyneet, oli tehnyt suuria tuhoja jänisten kesken näiden palatessa mökiltä ruokaretkiltään. Ne nälkäiset rosvot olivat parina yönä väijyneet raivion sivussa metsänreunassa. Ne olivat murhanneet säälimättä. Sitten ne olivat kadonneet, epäilemättä paikkakuntalaisten karkottamina, jotka tiesivät miten piti tappaa taidolla ja suojella omaa aluettaan sivullisten pyynniltä. Mutta jänikset siitä pelästyivät ja vähän niitä nyt tuli iltasin Mirandan apiloille ja porkkanoille. Miranda päätteli, ja se koski hänen sydämeensä sangen kipeästi, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa aarniometsän asukkaihin. Oravienkin kesken oli tapahtunut majanmuuttoja, niin että näitä punaisia uutteria puuhailijoita nyt oli katon alla paljon vähemmän entistään. Ja linnut — ne olivat melkein kaikki matkaan lähteneet. Harvinaisen aikainen kevät, joka sulatti lumet matalammilta mailta ja sai hyönteiset liikkeelle ennen aikojaan, oli hajottanut Mirandan kesyttömät karjat paria viikkoa tavallista aikaisemmin. Eivät mitkään leivänmurenet voineet korvata turpoovia siemeniä ja ensimäistä lihavaa päiväkorennoista. Mutta Miranda luuli niiden kaikkien paenneen siitä syystä, etteivät ne häneen luottaneet. Kroof, vanha vakaa Kroof oli aivan ennallaan talvisilta uniltaan tullessaan; mutta tänä kevännä se toi mukanaan harvinaisen kauniin penikan, ja penikka luonnollisesti anasti Mirandalta suuren osan emon ajasta ja huomiosta. Kun Miranda sen kanssa kuljeskeli aarniometsän hiljaisia läpikuultavia solia, niin palasi koko entisyys takaisin kristallikirkkaana ja ehjänä kuin ennen. Jälleen piilevä kansa hommaili omia hommiaan hänen läheisyytensä turvallisessa rauhassa; jälleen hän oikean hurmauksen valtaamana iloitsi näkönsä ihmeteltävästä hienoudesta; jälleen hän oli varma katseensa tehosta. Mutta näin oli vain Taavin käyntien väliajoilla. Kun Taavi oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Hän ei enää missään asiassa ollut varma itsestään. Ja pahinta oli, että kuta välinpitämättömämmäksi hän teeskentelihe Taavin suhteen, sitä vähemmän hän sitä välinpitämättömyyttä tunsi. Hän ei vähääkään aavistanut, että äiti kaiken aikaa salavihkaa piti silmällä hänen taisteluitaan. Mutta Taavin käytöksen hän huomasi sitä paremmin. Hän huomasi, että Taavi näytti jöröltä ja tyytymättömältä, joka oli hänelle mieleen — hän ei itsekään tiennyt miksi — ja vahvisti häntä kylmäkiskoisuudessaan. Mutta lopulta Taavin sydämessä alkoi palaa hidas kiukku ja hän rupesi noudattamaan sitä juonta, ettei ollut välittävinään immestä ensinkään, vaan omisti kaiken huomionsa Kirstille, jonka jälkeen Mirandassa heräsi se ajatus, että hänen sula velvollisuutensakin oli olla kohtelias äitinsä vieraalle.
Tämä muutos, joka ei ollut silmään pistävä, mutta Taaville hyvin suuri asia, tapahtui immessä kesäkuussa laidunmaan ollessa voikukkaa kirjavanaan. Toimitettiin paraillaan kylvöä ja perunain istutusta. Mökin seinustalla olivat sireenipensaat täynnään purppuralumoaan. Se ei ollut kylmän välinpitämättömyyden aika; ja Taavi iski oitis kiinni tähän sulavaan mielialaan. Mutta hän käyttäytyi sillä tavalla, ettei Miranda voinut siitä itseensä ottaa.
"Miranda", hän sanoi, sulan hyvän toverisuhteen äänellä ja näöllä, "tahtoisitko huomenna tehdä kanssani pienen matkan, nyt kun touoiltakin vähäksi aikaa joudat?"
"Minne sitten, Taavi?" sanoi Kirsti väliin, koska hän pelkäsi tytön umpimähkään kieltävän, ennenkuin tiesi, mitä Taavi aikoikaan.
"Niin nähkääs, minun täytyy kulkea vedenjakajan poikki ja laskea Isoa Haaraa kanootillani Gabe Whiten mökille viemään hänelle vähän rohtoja, jotka olen tuonut kylästä hänen pienelle sairaalle pojalleen. Se on semmoinen pieni poika rääsy, viiden vuotias, hiukset pitkät ja keltaiset, kaunis kuin kuva, mutta niin huono ja laiha, että oikein sydämeen koskee häntä katsella. Gabe tuli eilen kylään ja kävi hänen tähtensä tohtorin puheilla rohtoja saamassa; mutta hänen täytyi lähteä vielä kauemmaksi kaupunkiin saakka nahkoja myymään ja saamaan erästä ainetta, jota tohtori sanoo pikku miehen tarvitsevan, mutta jota ei ole kylässä ensinkään. Gabe sen vuoksi antoi tämän pullon minulle", (hän veti sen metsästysmekkonsa povitaskusta) "jotta veisin sen hänelle oikopäätä, pikku mies on kovin sen tarpeessa. Se on oikein nätti matka, Miranda, ja Isossa Haarassa on koskia, jotka varmaan miellyttävät sinua. Mitä sanot?"
Taavi alkoi Mirandan opissa viisastua. Hän tiesi, että pienen pojan kuva houkuttelisi impeä; ja myös, että sairastavan lapsen näkeminen vaikuttaisi hänen herkkään mieleensä ja siinä herättäisi uuden inhimillisen harrastuksen ja salassa puhuisi hänen puolestaan. Maisemain kauneus, koskien jännitys — nämä olivat toisarvoisia vaikutuksia, mutta hän tiesi, etteivät ne olisi vaikuttamatta kauneutta ihailevaan pelottomaan Mirandaan.
Immen syvät silmät säteilivät hänen näitä kuullessaan. Häntä halutti nähdä jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikä vihamielistä — uuden joen, toisia mäkiä ja metsiä, syvemmän laakson, vielä yksinkertaisemman mökin etäisemmällä raivauksella, yksinkertaisen vaimon — ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla oli ne pitkät keltaiset hiukset.
"Mutta sinne on varmaan pitkä matka, Taavi", hän esteli, vaikka äänellä, joka kehotti vastaväitteihin.
"Ei niin pitkä kuin kylään", vastasi Taavi; "eikä puoltakaan aikaa kulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myötävirtaa. Mutta parempi meidän on minun mielestäni olla yötä Whiten mökissä ja palata mukavasti seuraavana päivänä, — ellei teillä, Kirsti, ole mitään sitä vastaan! Sary Ann White on kovin hyvä nainen ja Miranda varmaan pitää hänestä. Se tekee raukalle kovin hyvää, kun saa vähän jutella Mirandan kanssa."
Hänen teki mieli sanoa, että rouva Whitelle tekisi kovin hyvää, kun saisi katsella Mirandan kesytöntä suloa; mutta niin rohkeaan kohteliaisuuteen hänellä ei kuitenkaan ollut uskallusta.
"Ei, mitäs minulla olisi sitä vastaan, jos Mirandaa haluttaa lähteä", sanoi Kirsti; "en minä tänne yksin jää, kun Kroof on melkein koko ajan seuranani."
Se oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta suostuttiin, että kun Taavi lähti jonnekin Mirandan kanssa, niin mustasukkainen vanha karhu jäi kotiin.
Taavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitä, että Miranda muuttaisi mielensä, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin kerrassaan immen mielen mukainen, eikä hänen päähänsä ensinkään pistänyt heittää sitä sikseen. Syötyään aamiaisen ani varhain, kesäkuun aikaisen aamuruskon vasta hohtaessa mökkiin kylmiä ruskokajastuksiaan ja himmentäessä liedessä palavan tulen loistoa, Taavi ja Miranda lähtivät matkaan. He kulkivat polkua lepikön lähteelle ja poikkesivat siitä suoraan aarniometsään, suunnaten pohjoisesta hiukan idän puoleen. Pihan lastukolla ja ratamoruohoissa oli vahvalta hopeisia kastehelmiä. Lähteen luona olivat niitä täynnään soreat ruohot, leppäin nuoret lehdet, ja hämähäkkien häikäisevät verkot. Tällä kerralla Taavi otti rihlan matkaan, eikä Miranda ollut sitä huomaavinaankaan.
Metsät olivat lävitseen märät, mutta niissä oli harvinaisen paljon valoa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita säteitään syvälle äänettömiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso heijasti ympärilleen vähiä valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun aurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsän hämärä hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja aarniometsän sydän sai takaisin lumoutensa. Näkymättömänä vaikuttavan lumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus, läheisten ja etäisten sekaantuminen, tavallisten esineitten epätodellisuus — tämä kaikki yhä kiehtoi molempain matkamiesten mielikuvitusta tenhoisasti, ikäänkuin he eivät olisikaan siihen tottuneet jo pienestä pitäen. Aarniometsän salaperäisyys ei tottumuksen kautta tylstynyt. Herkkinä sen lumoukselle kuin lasin pinta hengitykselle nämä molemmat kaikkine hermoinensa olivat sille avoinna, ja äänettömyys valtasi heidän huulensa. Se äänettömyys oli keskinäistä ymmärrystä. Se oli Taavin tehokkainta kosintaa, jota vastaan Mirandalla ei ollut mitään varokeinoa tai puolustusta.
Heidän astellessaan täten ääneti ja kevein jaloin kuin piilevä kansa itsekin, kuului pienestä aukiosta suoraan edestä päin nuoren virginiahirven heikko sointuva äännähdys. He olivat nyt, kolme tuntia nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi ohutta sammalta ja vähän viinimarjapensasta; lähellä oli kohoovan mäen graniittiperustuksen maasta pistävä polveke.
Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin ajattelemattomasti metsän vaarallisissa kätköissä. Molemmat kulkijat pysähtyivät vaistomaisesti ja sitten hiipivät eteenpäin entistä varovaisemmin, oksain lomitse ympärilleen kurkistellen. Metsän asukkaille, sekä eläimille että ihmisille, se mikä on tavatonta on aina epäiltävääkin ja siis myös pelättävää. Muutaman askeleen astuttuaan he tulivat paikkaan, josta Miranda näki varomattoman hirvaan vasikan.
"Hiljaa!" hän kuiskasi, laskien kätensä Taavin käsivarrelle. "Katsos, se raukka on eksynyt. Elä säikytä sitä!"
"Pian se saa muuta pelättävää", mutisi Taavi, "ellei heitä määkimistään."
Tuskin hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, ennenkuin pieni eläin hyppäsi, värisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta toiseen ikäänkuin epätietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitä vaaraa. Siinä samassa ponnahti alusmetsästä ilveksen harmaanruskea haahmo nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni, kiskoi sen nurin, raateli sitä vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.
"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpäin hyökäten. Mutta Taavin käsi pidätti hänet.
"Odota!" hän sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitä emme enää voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitä tietysti on kaksi."
Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vähääkään suostunut "molempain kelvottomain" saantiin; mutta tällä haavaa hän oli täynnään vihaista sääliä nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla muisteli sitäkin etäistä päivää, kun Ganner oli tullut raivaukselle ja ainoastaan Tähden, heidän urhoollisen härkänsä kunto oli pelastanut hänet itsensä ja Mikko vasikan julmasta kuolemasta. Hän sen vuoksi totteli Taavin käskyä ja odotti.
Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa avunhuudon. Hurjalla kiireellä, vaikka ääneti, se pehmeitä sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui näkemään saman, minkä Miranda ja Taavi näkivät. Mutta se ei pysähtynyt aprikoimaan tai punnitsemaan, tekikö nyt viisaasti vai eikö. Yhdellä loikkauksella se oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Nälkäinen ilves katsahti ylös siksi ajoissa, että juuri ennätti väistää emon putoovat kaviot, jotka olisivat siltä selän katkaisseet. Näin isku vain hipaisi kylkeä, reväisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen monen askeleen päähän alamäkeen.
Ennenkuin ilves ennätti täysin tointua, oli virginiahirvi jälleen sen kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta säihkyvin silmin ja punottavin poskin puristi toverinsa käsivartta tuimasti ja hänen hoikat sormensa tuottivat tälle suloista kipua. Ilves pelästyneenä ja raivostuneena kääntyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekä kyntensä että hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se oli vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin käynyt huonosti, ellei samalla naarasilves olisi laukannut mäkeä alas ja vihaisesti äristen hypännyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.
"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppäsi syrjään Taavin rinnalta hänelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin hän ennätti mitään sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla pamahti; ja jälkimäinen hyökkääjistä mukelsi sätkien nurin. Taavi heti juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistän syöksyi metsään; mutta juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan päästä laukaisi toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki selkärangan katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi tarkkampujaksi; mutta Miranda ei vähääkään huomannut sitä taitoa, jota hän oli tässä osottanut. Mirandan mielestä oli ampuminen luonnollisestikin sama asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin tappaminen. Taavin ensi laukaus oli tappanut. Eläin makasi jo liikkumatonna. Mutta toinen ilves väänteli pensaikossa suulleen sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen sydäntä.
"Voi kuinka se kärsii! Tapa se, sukkelaan!" hän huohotti. Taavi juoksi paikalle, kohotti pyssynsä, puolesta piipusta kiinni pitäen, ja iski petoa takaraivoon, niin että se heitti henkensä. Virginiahirvi hoiperteli sillä välin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli sitä herkillä sieraimillaan ja huomattuaan, että se oli aivan kuollut, poistui hitaasti metsän pimennoihin. Itse se pääsi tästä vaarallisesta seikkailusta pahemmitta vammoitta.
Miranda kävi vuoron takaa kunkin tapetun eläimen luona ja katseli niitä miettiväisenä Taavin vaieten tuumiessa, mitä nyt oli tehtävä. Hän oivalsi, että hänen oli paras liikkua varoen, niinkauan kun Miranda taisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttö nyyhkyttävällä äänellä ja silmät suurina ja kirkkaina:
"Tule, lähdetään pois tästä kamalasta paikasta!"
Taavi tunsi lievää mielipahaa, kun piti jättää kaksi hyvää nahkaa kettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta hän kuitenkin seurasi Mirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua tällä haavaa nahkoista. Mutta heti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, hän kääntyi sivulle päin ja suuntasi kallionnyppylää kohti, joka näkyi puitten välistä.
"Miksi sinä tänne käännyt?" kysyi Miranda.
"Minä epäilen, että ilveksillä on noissa louhissa pesänsä", hän vastasi, "ja meidän tulee etsiä se."
"Mitä me niiden pesällä?" impi hämmästyen kysyi.
"Varmaan siinä on joku ilveksen penikka", sanoi Taavi, "ja ne meidän tulee löytää."
"Minkä vuoksi?" kysyi Miranda epäluuloisesti.
Taavi katsoi häneen.
"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda", hän sanoi hitaasti, "hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan nälkään?"
"Sitä en tullut ajatelleeksikaan, Taavi", vastasi impi omantunnon tuskalla; ja hän katsahti Taaviin uudenlaisella hyväksymisellä. Hän itsekseen ajatteli, että Taavi, vaikka olikin erämies ja veren tahraama, kuitenkin osotti herkempää ja järkevämpää hellyyttä metsän karvaista kansaa kohtaan kuin hän itse.
Melkein puolen tuntia he etsivät kalliopykälän louhikoista, ja lopulta löysivät matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva vaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisällä kelli kuivalla sammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan kaltaista olentoa pehmeästi yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka näkö keksi ne paikalla, mutta Taavin silmät tottuivat vasta jonkun sekunnin kuluttua pimeään. Ilveksen penikat karvakeräksi yhteen kietoutuneina näyttivät Taavista sangen somilta — hyväiltäviltä ja suojeltavilta. Hän hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus herättäisi sääliä Mirandan hellässä sydämessä. Siitä huolimatta hän lujalla rohkeudella, jota harvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet osottamaan, astui eteenpäin, kumartui, selvitti erilleen pehmeän karvakerän ja metsästyspuukkonsa raskaalla päällä napautti kumpaakin penikkaa terävästi niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.
"Voi noita pikku raukkoja!" hän mutisi; "ei niille voinut mitään muutakaan", ja hän kääntyi Mirandan puoleen.
Impi oli peräytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina tuijottaen häneen vihasta säihkyvin silmin.
"Sinä raakalainen!" hän huudahti.
Taavi oli otaksunut, että tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei hän osannut juuri tätä odottaa. Hän sanoi puolestaan selvät sanat.
"Minä luulin sinua täysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun ajatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minä antanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta nyt minä huomaan, että oletkin vain tyhmä lapsi, joka et viitsi ajatella. Luulitko sinä tosiaan, että nuo pienet rääsyt olisivat voineet elää ja pitää huolta itsestään?"
Taavi puhui kylmästi, uhmaten; ja hänen äänessään oli isännöivä sävy, joka lannisti neitosta. Ja Miranda lisäksi hämmästyi. Hänen kasvonsa punastuivat vielä tummemmiksi, mutta hän loi alas silmänsä.
"Minä olisin vienyt ne kotiin ja kesyttänyt ne", vastasi hän vallan nöyrästi.
Taavin jyrkkä ilme lauhtui.
"Sinä et millään olisi voinut niitä elättää. Ne olivat liian nuoret, pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihän niillä ole vielä silmiäkään. Ne olisivat käsiisi kuolleet, Miranda, se on varma asia!"
"Mutta — kuinka sinä saatoit!" impi intti, ei enää vihalla, vaan kurkussa säälin värähdys.
"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinä teet kaloille niiden kärsimyksen päättääksesi."
Miranda katsahti ylös äkkiä, silmät suurina.
"Tiedätkö mitä, Taavi, sitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi", hän vastasi. "Minä en enää koskaan pyydä kaloja, en koko elämässäni! Lähdetään pois täältä."
"Näetsen", alkoi Taavi, joka oli päättänyt kylvää Mirandan mieleen muutamia epäilyksen siemeniä hänen omien mielipiteittensä oikeuteen nähden, "näetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elämässä johdonmukainen; mutta saatpa nähdä, että aina elämä tavalla tai toisella saattaa sinut häpeään. En minä tahdo sillä sanoa, että sinä olet kauttaaltaan väärässä, en toki. Kun olen tullut näkemään, kuinka sinä ymmärrät metsän eläimiä ja kuinka ne ymmärtävät sinua, niin niiden tappaminen on alkanut minusta itsestäkin tuntua vähän toiselta kuin ennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikä sillä pitkälle pääse, jos sitä vastaan puskee. Katsoppas tätä, sinä käskit minua ampumaan ilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitä häijyydestä eikä vain oman vatsansa täyttämiseksi — senhän sinä tiedät. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivät ole niin rakennetut, että ne voisivat syödä ruohoa. Ellei naarasilves olisi saanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet nälkään. Sen täytyy tappaa. Luonto on sille antanut tämän lain, ja panttereille, ketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille se on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin ikään; nämä kaikki ovat siten rakennetut, että niiden tulee syödä kaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elääkseen ja ollakseen täydesti sitä, mitä niiden on oltava, niiden kaikkien täytyy joskus syödä lihaa, sillä luonto ei paljon suvaitse sitä, että sen lakeja laiminlyödään!"
"Olenhan minä terve", keskeytti Miranda kiihkeästi, ilmeisellä esimerkillä kumotakseen nuo puheet.
"Ehkäpä et ainiaan!" arveli siihen Taavi.
"No jos minä sairastun, — niin minä kuolen, ennenkuin syön lihaa!" väitti impi kiihkeästi. "Mitä iloa on elämästä, jollei se ole muuta kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestä, joka jää eloon, monen täytyy kuolla!"
Taavi pudisti päätään järkeillen.
"Sitä, Miranda, ei vielä kukaan ole voinut selvittää. Minä olen ajatellut sitä koko joukon, ja lukenut myös siitä koko joukon yksinäisessä leirissäni, enkä voi mitenkään sitä käsittää. Usein minusta on tuntunut siltä kuin ei koko elämä olisi muuta kuin muutaman perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitä huolimatta, ellemme liian paljon typerästi haudo semmoisia asioita, joita emme voi ymmärtää, niin meistä tuntuu hauskalta elää; ja minä, Miranda, ajattelen että tämä elämä voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."
Hänen äänessään oli, kun hän sanoi nämä viimeiset sanat, jotain joka sai Mirandan värähtämään, mutta samalla kehotti häntä olemaan varuillaan.
"No niin", impi huudahti jyrkästi, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minä en enää koskaan pyydä kaloja."
Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku hyökkäystään tukemaan, hän sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun raueta.
Koskien pauhussa.
Vähää ennen puoltapäivää, sydänkesän helteen heikosti suotaessa aarniometsänkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellä täällä toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja metsän hyvänhajuisten tuoksujen levitessä ilmaan tavallista runsaampina, molemmat vältajat raukaisevan lämmön muistutellessa pysähtyivät puolista syömään. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen, mutta melskeisen puron rannalla istuen he söivät vaatimattoman aterian, juustoa ja mustaa leipää, jota Kirsti oli pannut Taavin laukkuun. Lyhyt oli heidän lepohetkensä, ja kun he jälleen lähtivät liikkeelle, niin Taavi sanoi:
"Tästä ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kätketty pensaihin aivan tämän pienen puron suuhun. Eikös se pidä aika ääntä?"
"Minä pidän siitä äänestä", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja iloisesti, ikäänkuin joen kevyt sointuva soitto olisi hänen veriinsä mennyt.
"Niin, mutta Iso Haara on sentään vähän isoäänisempi", jatkoi Taavi. "Se on väkevää vettä, koski kosken perästä kaiken matkaa aina Gaben raivaukselle saakka. Ethän vain pelkää, Miranda?"
Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt, sointuva ja kumman härnäävä. Hän kiihkomielin odotti koskenlaskua.
"Minä luotan siihen, Taavi, että sinä osaat kanoottia hoitaa", siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hänen äänensä luottavaisuus vaikutti, että Taavi mielestään oli päässyt melkoista lähemmäksi päämääräänsä. Hän ei uskaltanut puhua, ettei tämä ilo itseänsä ilmaisisi.
Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua toista ääntä, johon pienen puron kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikä edes hämmentynyt, vaan esiintyi kirkkaana kuin jylhää taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta lauhkeata, sykkivää pauhua, joka näytti kuuluvan samalla haavaa joka puolelta; ikäänkuin olisi heitä lähestynyt etäisiä karjalaumoja ontolla maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi häneen säteilevän ymmärryksen katseen.
"Siellä on koski!" hän huudahti. "Laskemmeko tuon?"
Taavi nauroi.
"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsäkarju', joka siellä pauhaa, ja se on enemmän putous kuin koski. Aivan sen alla on pyörre ja suvanto, ja siitä me lähdemme kanootilla."
Heidän jatkaessaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan mielestä täyttävän hänen sielunsa ja se vaikutti hänessä syvän vaikka hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvänä, ikäänkuin sen pinnalla uiden. Sitten metsän edestä päin ohetessa ja valkoisen päivänvalon sieltä vastatessa puron ääni yht'äkkiä tukehtui, kerrassaan hukkui. Lauhkea läpitunkeva pauhu puhkesi yht'äkkiä vapisevaksi, rajuksi, taistelevaksi, räjähteleväksi jyrinäksi; ja metsästä ulos astuessaan heillä oli edessään mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan. Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertävinä aallot hyppelivät ja mukeltelivat nurin niskoin pitkin ärjyvää rinnettä ja siellä täällä mustat kalliopaadet pistivät vedestä olkapäänsä ja ainiaan harasivat hyökyjen voimaa vastaan.
Miranda seisoi tämän näyn tenhoamana ja katseli, sillä aikaa kun Taavi pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja työnsi sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan hän pani tiiviin risukimpun Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun hänelle selkänojaksi, jottei poikkituki tekisi hänelle haittaa.
"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikä olla polvillasi", Taavi selitti, "sillä minun täytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."
"Mutta minä melon paremmin polviltani", intti Miranda.
"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran ehkä vain, että joskus ulotat kalliosta, siinä kaikki. Virta ja minä pidämme huolen lopusta."
'Metsäkarjun' putous päättyi sangen laajaan ja syvään lampeen, jonka suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin että se jurona lähti matkaa jatkamaan. Taavi oli perässä polvillaan, mela kädessä, pitkä valkoinen sauvoin perästä pitkälle pistäen, niin että se oli joka hetki käsillä. Muutamalla melan pistoksella pieni venho kiiti syvän virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille pyörteille, joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman minuutin kuluttua kierrettiin äkkijyrkkä kasvien kaartama kallionpolveke, jonka jälkeen virran viimeinenkin voima raukesi syvään tilavaan kanavaan, koprun ärjyntä masentui äkkiä samaksi sykkiväksi jyrinäksi, jonka he olivat ensin kuulleet, ja kanootti, Taavin ääneti sille kyytiä antaessa, kiiti myötämaahan tumman ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli tätä hiljaista vettä, ja tällä väliä Mirandan piti välttämättä saada meloa. Kalliot kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden partaalta ja kesäkuun aurinko, jonka lämmin valotulva täytti vettä virtaavan kalliokaukalon, vielä suuresti kohensi sen jylhyyttä. Sitten kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiä, rehevän kasvullisuuden peittämiä rinteitä ja edestä päin alkoi kuulua paisuvaa temmeltävää pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti sukkelampaan eteenpäin. Kuohujen pauhu näytti hyökkäävän vastavirtaa heitä vastaan. Virran kalvo alkoi kallistua matkan mukaan; silti kuitenkaan murtumatta se järjestyi pitkiin nauhamaisiin poimuihin. Kaukana vesimäen alla mellasti sitten vastassa ahnas pöllyinen valkoinen vyöhyt lyhyitä hyökyaaltoja, jotka kulkivat aivan uoman poikki.
"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellä äänellä, nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa luistaessa mylläkkää kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben mökille saakka. Eikä sitä kauaa viivytä tällä matkalla."
Lyhyen hetken kuluttua Miranda näki lehväisten rantain ikäänkuin vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikäänkuin heitä kohti karkaavan. Hän ei ollut vielä koskaan laskenut koskea; järvellä vain hän oli opetellut kanoottia hoitamaan. Hän pidätti henkeään, mutta pysyi pelottomana myllertävän veden pauhatessa ja voihkiessa hänen ympärillään. Sitten hänen verensä kiihtyi jännityksestä; hermoja kimitti. Hänen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja umpimähkään. Mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä. Ei liikahtanutkaan. Piti kiinni melasta, joka makasi joutilaana hänen edessään, ja kädellään vain kiristi sen vartta, niin että rystät valkenivat. Taavi ei virkkanut sanaakaan; ei mikään ilmaissut hänen läsnäoloaan, paitsi että kanootti ampui suoraan kuin nuoli ja iski varmasti kiinni suuriin hyökyviin aaltoihin, niin että Miranda kyllä tiesi hänen teräsranteidensa sitä ohjaavan. Äkkiä pulpahti aivan keulan eteen särmäinen musta kallio, jota vastaan vesi hurjasti rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin kahden puolen. Kanootti syöksyi suoraan sen päälle ja Miranda pidätti henkeään.
"Pistä oikealta puolelta!" käski Taavi terävään. Miranda pisti terhakasti melallaan, pisti kerran — toisen — jo kolmannenkin, — ja viime tingassa kääntyen ja veden partaillaan solistessa kanootti hyvässä turvassa kiiti ohi.
Miranda herkesi melomasta. Edessä oli jyrkempi rinne, mutta selvä uoma, aallot eivät olleet korkeita, mutta lainehtivat sisäänpäin keskustaa kohti. Kanootti hyökkäsi niiden keskelle, kellervän viheriäin, sisälmyksiään myöten vaahtojuomuisten hyökyjen molemmilta puolilta sitä rutistaessa. Penkan juurella kihisi terävänä ja auringonpaisteessa loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa, keskiuomassa paikallaan hyökyen, taapäin kipertyvät harjat ohuina ja särmäisinä. Taavi laski suoraan niiden puhki. Ohuet harjat heittivät nopean venhon niitä puhkoessa toinen toisensa jälkeen kylmät tyrskyt vasten Mirandan kasvoja, kastaen hänet ja syytäen kanoottiin suuren sangollisen vettä.
"Ohhoh!" hengähti Miranda yllätettynä ja ravisti hiuksiaan hurjasti nauraen.
Tämän jälkeen oli satakunta syltä tyynempää vettä ja Taavi laski varovasti rantaan.
"Meidän täytyy mennä maihin ja tyhjentää vene", hän sanoi. "Ei koko matkalla ole tämän jälkeen enää samanlaisia isoja aaltoja; eikä nyt enää nakkaa vettä Gabelle mentäessä."
"Ei tee mitään, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se oli ihanaa, Taavi! Ja sinä laskit mainiosti!"
Tämä kiitos hieman hämmensi Taavia, eikä hän osannut osottaa tyytyväisyyttään sen johdosta muuta kuin tyhmällä irvistyksellä, joka yhä oli hänen kasvoillaan hänen taas kääntäessään kanootin oikein päin ja työntäessään sen vesille. Se oli vielä paikallaan, kun Miranda asettui keulaan; ja kumma kyllä, tytöllä ei ollut mitään halua moittia häntä siitä.
Tuntikauden kesti vielä laskua ja se oli melkein yhtämittaista koskimatkaa, siellä täällä vain lyhempi kappale tyyntä vettä. Ei ollut ainoatakaan yhtä pitkää ja rajua koskea kuin ensimäinen; mutta kun kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestänyt jännitys raukaisi Mirandaa. Hänestä tuntui, kuin olisikin se ollut hänen, eikä Taavin erehtymätön silmä ja pettämätön ranne, joka kuljetti kanootin voitokkaasti ärjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.
He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapäivän aurinko pääsisi pihkaa saumoista sulattamaan. Gaben mökki oli kivenheiton päässä niitystä siksi korkealla maalla, että se oli kevättulvilta turvassa. Se oli kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat vielä mustia kantoja täynnään; ulkohuoneet hajoamaisillaan; mökin ympärillä ei köynnöstä, ei pensasta. Miranda tunsi säälin pistoksen sitä katsellessaan. Heidän mökkinsä oli kylläkin autio, mutta sen autius oli korkeata, jylhää ja kirkasta; se näytti pitävän seuraa taivaan tähtien kanssa. Mutta tämän paikan autius oli umpinaista laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa. Hän oli niin suruissaan, että melkein itki, nähdessään sen kalpean vaimon alakuloisine silmineen, joka ilmestyi mökin oveen heille tervetuloa toivottamaan.
"Sary Ann, tämä nyt on Miranda, josta teille puhuin."
Molemmat naiset kättelivät toisiaan hieman ujosti rotunsa vaiteliaaseen tapaan, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.
"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.
"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo ja kulki väsyneesti tupaan.
Akkunan vieressä istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika, jonka pitkät vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Hän kohotti surulliset sinisilmänsä Mirandan kasvojen puoleen, kun tämä, nopean hellyyden ja säälintunteen valtaamana, juoksi eteenpäin ja polvistui häntä syleilläkseen. Immen eloisuus ja hänen katseensa hellä kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Hänen kuihtuneet pienet kasvonsa kirkastuivat. Hän kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda painoi hänen kellervän päänsä vienosti rintaansa vastaan ja sai töin tuskin estetyksi silmänsä kyyneltymästä, — niin koskivat häneen lempi ja sääli ja sydämen äitiyden kaiho.
"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeänä huudahtamatta:
"Tahtoisinpa minä tietää, kuka ei häneen suostuisi?"
Hän tällä hetkellä tunsi, että Miranda nyt oli paljasta ihmistä, eikä koskaan voisi kokonaan palata salaperäiseen kaameaan erämaahansa eikä pitää metsän mykkää karvaista heimoa omaa lämmintä ihmissukuaan parempana. Hän kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti lääkkeen Mirandan avuliaasta kädestä, ikäänkuin se olisi ollut jumalten juomaa. Jimmyn äiti katseli impeä peittelemättömällä mielihyvällä. Jos olisi ollut pelkoa, että Miranda jäisi sinne pitemmäksi aikaa, niin hänessä olisi herännyt äidin kateutta; mutta näin ollen hän tunsi vain mitä suloisinta helpotusta, kun Jimmy näin sai olla muutaman tunnin muitten huomassa. Hän kuiskasi Taaville kuultavasti — tai oli vain kuiskaavinaan paremmin härnätäkseen:
"Siitä tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin nätti ja veikeä pikku vaimo, ja hän se osaa hoitaa lapsesi. Sinä olet onnen poika, ja minä vain toivon sinun ymmärtävän, kuinka onnellinen olet!"
Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmää vettä vasten kasvoja. Hetken hänen teki mieli kuristaa ystävällinen, karkeasyinen, hyväntahtoinen tyhmä vaimo, joka seisoi ja säteili heitä molempia kohti kelmeätä hyväntahtoisuuttaan. Hän kirosi itseään, kun ei ollut häntä varottanut, ettei Mirandaa sopinut härnätä samalla tavalla kuin kylän tyttöjä. Hän näki Mirandan kasvojen lentävän punaisiksi korvia myöten, vaikka hän koukistui Jimmyn yli, eikä ollut kuulevinaankaan; ja Taavi tiesi, että sillä samalla hetkellä hänen hyvä työnsä tuhoutui. Muutamaan sekuntiin hän ei voinut sanoa mitään ja hiljaisuus alkoi tuntua tuskastuttavalta. Sitten hän änkötti:
"Minä pelkään, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka minä halusta hänet ottaisin, sen taivas tietää. Miranda ei pidä minusta kovin paljoa."
Vaimo katsoi häneen, ikäänkuin ei uskoisi.
"No mutta Herran nimessä, Taavi Titus, mitä hän sitten tekee täällä kahden kesken sinun kanssasi?" hän huudahti ja väsymys palasi taas lauseen lopulla hänen ääneensä. "Mene nyt järveen! Ethän sinä tunne naisia ensinkään!"
Tämä oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt erehtymättömän hienoksi niinä pitkinä kuukausina, joiden kuluessa aarniopuut, suuret tuulet ja vakaat tähdet olivat olleet hänen ainoana seuranaan. Hänen omat kasvonsa kävivät nyt punaisiksi Mirandan vuoksi.
"Minä olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos tämä asia saisi jäädä tähän", hän sanoi tyynesti. Mutta hänen äänessään oli lujuus, jonka vaimo käsitti.
"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena nälästä", hän sanoi. "Minun täytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja hän lähti lieden luo ja täytti kattilan.
Miranda ei sen jälkeen illallisen aikana eikä lyhyen illan mittaan virkkanut Taaville sanaakaan. Hän puhui rouva Whitelle jonkun verran ja hyvin ystävällisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn kiintyi muuten hänen koko huomionsa. Ja hän saikin pitää Jimmyn melkein omanaan, sillä rouva White sai Taavin seurakseen lähtiessään ulkoaskareille ja lypsämään. Myöhemmin takkavalkean ääressä, jota pidettiin enemmän huvin kuin lämmön vuoksi, rouva White enimmäkseen keskusteli Taavin kanssa. Hän ei ollut tälle kiukuissaan saamastaan nuhteesta, — kantoi sen sijaan epämääräistä kaunaa Mirandaa vastaan, tämä kun muka oli siihen syynä. Rouva White alkoi älytä, että Miranda oli toisenlainen kuin muut tytöt ja toisenlainen kuin hän itse oli tyttönä ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat hänestä suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei hän voinutkaan niiden laatua määritellä. Hän aivan ylimalkaisesti sanoi, että tyttö oli olevinaan; ja hän alkoi tuota pikaa arvella, että Taavin kaltainen pulska poika oli hänelle liian hyvä. Mutta siitä huolimatta vaimo oli oikeamielinen nainen omaan uupuneeseen värittömään tapaansa; eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että Mirandassa varmaan piili paljon, koska pikku Jimmy häneen niin kiintyi — "sillä lapsi tuntee hyvän sydämen", kuten hän itsekseen arveli.
Matkamiehet läksivät seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen paluumatkalle, Miranda vaivoin riistäytyen irti pikku Jimmyn syleilystä ja jättäen hänet epätoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen määrään, että kiltti, tylsä rouva White päätti kaiken taas olevan ennallaan. Mutta Taavi tunsi jäätävän erotuksen; ja hän oli liian ylpeä ja ehkä sillä haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitä sulattaa. Koskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa työtä, Taavi teki ihmeitä taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan ääneti. Hänen voimatyönsä eivät jääneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi paadutti sydäntään itsepintaisesti; sillä häpeän tunne, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttä hänen kiukulleen. Siitä huolimatta hänen kuitenkin täytyi kaiken aikaa sykkivin sydämin katsella tätä taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden hidasta järkähtämätöntä voittamista. Metsän poikki astuttiin vaieten nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta sähköistä, vaan kylmää, seinällisen huoneen äänettömyyttä. Ja metsän henget näyttivät olevan hyvillään Taavin vastoinkäymisestä, ne eivät nyt sallineet mitään välikohtausta, ei mitään viihdykettä. Ne pitivät kaiken metsäkansan piilossa, ne häätivät metsän pihoilta kaiken elämän ja merkityksen. Ja Taavin mieli synkistyi.
Saapuessaan takaisin raivaukselle vähää ennen auringonlaskua he pysähtyivät mökin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin ääni kuului mökin takaa vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi kätensä kylmän avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettömän vastakatseen.
"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitä", hän sanoi. "Äidin löydät tuolta vadelmia poimimasta."