Filistealaisten pakoon ajo.
Kirstin maanpakolaisuuden seitsemäntenä vuotena sattui muuan tapaus, josta kylän juorut saivat uutta vauhtia ja raiviota verhoova salaperäisyys kammottavan värityksen.
Talvesta tuli vähäluminen, niin että Kroof juurakonalaisessa pesässään heräsi jo kauan ennen kevättä. Ei ollut riittävästi lunta, jotta se olisi pysynyt suojassaan lämpöisenä ja voinut nukkua. Mutta maa oli jäässä, ruokaa oli niukasti ja sitä alkoi kiusata nälkä. Miranda huomasi, kuinka se laihtui, ja toi sille kokeeksi annoksen papuruokaa heidän omasta padastaan. Pavut olivat kerrassaan ilmestys nälkäiselle karhulle. Se käsitti, että Mirandan äiti mahtoi tavalla tai toisella kuulua tämän jutun yhteyteen, ja sen kauan kestänyt vierominen haihtui kuin tuuleen kiitollisen mauntunnon lämmössä. Kun Kirsti ja Miranda seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istuivat ateriansa ääreen, niin ilmestyi Kroof mökin ovelle ja haisteli kaihomielin kynnystä.
"Mikä tuolla oven takana nuuskii?" ihmetteli Kirsti, koko joukon levottomuutta vakavassa äänessään. Mutta Miranda oli paikalla rientänyt akkunaan katsomaan.
"Äiti, se on Kroof!" hän huudahti ja löi ilosta käsiään yhteen, ja ennenkuin äiti ennätti sanaakaan sanoa, niin hän paiskasi oven selkisten selälleen. Mesikämmen paikalla tallusteli tupaan viekkaita pieniä silmiään vilkuttaen. Se istahti lähelle pöytää takajaloilleen ja tuijotti valkeaan erinomaisen kiinteällä uteliaisuudella. Kuiva puu samalla räiskähti ja paukahti kovasti ja sai mesikämmenen paikalla pakenemaan turvallisemman matkan päähän; mutta siitä huolimatta se yhä vain tuijotti tuohon kummaan ilmiöön.
Sekä Kirsti että Miranda olivat katselleet karhua henkeään pidätellen uteliaina näkemään, miten se käyttäytyisi. Mutta nyt Miranda keskeytti äänettömyyden.
"Voi rakas vanha Kroof! Me olemme niin kovin iloiset, että viimeinkin olet tullut meille vieraisiin!" hän huudahti, hyökkäsi mesikämmenen luo ja kiersi molemmat käsivartensa sen kaulan ympäri. Kirstin kasvot näyttivät hieman epäröiden vahvistavan tämän tervetulon toivotuksen. Kroof ei paljon huomannutkaan Mirandan hyväilyä, hät'hätää vain nuolaisi hänen korvaansa ja tutki edelleenkin mieltäkiinnittäviä liekkejä. Tämä levollinen käytös rauhotti Kirstiä, jonka vieraanvaraisuus paikalla heräsi.
"Anna raukalle muutamia tatarpiiraita, Miranda", hän sanoi. "Se on varmaankin tullut sen vuoksi, kun sen on nälkä."
Mirandaa ei haluttanut otaksua, että vierailuun oli niin itsekkäät syyt; mutta hän kuitenkin paikalla toi vadillisen piiraita, jotka hän oli siirapissa liottanut, jotta ne hänelle itselleen paremmin maittaisivat. Hän asetti vadin pöydän kulmalle niin lähelle vierasta kuin suinkin ja veti hiljaa karhun kuonoa sen puoleen. Sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkea unohtui paikalla. Tatarpiiraitten ja siirapin haju oli kerrassaan uutta Kroofin sieraimille, mutta sen herättämä maittava tunne oli valmiina, täysin kehittyneenä ja odottavana. Se työnsi ulos kapean punaisen kielensä. Piiraat katosivat melkein pikemmin kuin hyvä tapa olisi sallinut, siirappi tuli putipuhtaaksi nuolluksi ja ihastuksesta irvistäen mesikämmen katsoi heihin enemmän saadakseen. Aivan Kirstin edessä oli iso kasa samoja herkkuja, jotka äsken pannusta otettuina vielä olivat kuumia. Ahnaalla vaikka arastelevalla kämmenellä Kroof tavotteli niitä. Mutta se ehdottomasti oli sivistymätöntä käytöstä. Kirsti kohotti vadin niin korkealle, ettei siihen ulottunut, ja Miranda varmalla kädellä työnsi omalupaisen kämmenen pöydältä.
"Ei Kroof, sinä et saa mitään enää, ellet ole kiltti!" hän sanoi uudelleen ja nosti sormensa varottavaan asentoon.
Harva eläin ottaa opetuksen niin äkkiä onkeensa kuin karhu, ja Kroofin järki oli kehittynyt omituisen valppaaksi hänen ja Mirandan kauan kestäneen ystävyyden aikana. Se alistui paikalla nöyränä ja odotti kieli pitkällä, kun Miranda sille valmisti mahdottoman suuren vadillisen leipä- ja siirappirokkaa. Kun se oli tämän syönyt, niin se tutki mökin kaikki paikat ja meni lopulta sisemmän huoneen nurkkaan makaamaan. Ennen auringonlaskua se nousi ylös ja tallusteli pois pesälleen, talviunensa jäljiltä vielä unisena.
Vanha karhu tuli tämän jälkeen joka päivä mökkiin puoliselle, söi Kirstin ja Mirandan keralla ja iltapäivät uinaili matollaan valitsemassaan nurkassa. Kirsti tottui pitämään sitä perheen jäsenenä. Karjasta ja kanoista se ei välittänyt vähääkään. Muutaman päivän kuluttua härät lakkasivat sarviaan heristämästä sen sivu kulkiessa; ja kukko, Saundersin yhtä kopea seuraaja, lakkasi kiekauttamasta kimakoita, sättiviä varotushuutojaan, joilla se oli tavannut ilmaista sen saapumisen.
Eräänä iltapäivänä, ennenkuin kevät vielä oli täydellä todella alkanut, mökille saapui kaksi epämieluista vierasta. Kuah-Davikin latvajoen varrella, viidentoista mailin päässä, oli eräässä tukkilaisleirissä tapeltu. Miehistä oli kaksi, jotka kaiken talvea olivat riidelleet ja yllyttäneet pahuuteen, lopulta jonkun erikoisen raakuuden kautta suututtanut sekä päällikön että toverinsa siihen määrään, ettei heille enää annettu anteeksi. Haukkumisin ja selkäsaunoin leiristä karkotettuina he olivat lähteneet samoamaan metsien kautta kyliin lyhintä tietä. Synkkä viha riehui heidän sydämissään. Kolmen aikaan iltapäivällä he sattuivat tulemaan raiviolle ja pyysivät jotain syödäkseen.
Vaikka he tuntuivatkin synkiltä ja ilmassa oli jotain uhkaavankin tapaista, niin puhuivat he kuitenkin alussa kylläkin höylisti, ja Kirsti hääräsi minkä joutui, täyttääkseen heidän hänen mielestään kohtuullisen pyyntönsä. Vieraanvaraisuuden lait ovat takametsissä sangen sitovat. Miranda, jota ei miellyttänyt vieraitten ulkomuoto, pysyi vaieten syrjässä ja tarkasteli heitä.
Kun Kirsti oli heidän eteensä kattanut hyvän aterian — kuumaa teetä ja kuumia keitettyjä papuja, munia, vehnäleipää ja voita — niin he kiukuttelivat sitä, kun ei tuotu sianlihaa, eivätkä he kauaa haikailleet, ennenkuin pyysivät.
"Minulla ei ole", sanoi Kirsti, "meillä ei syödä sianlihaa. Kaipa te tulette toimeen sillä, mikä kelpaa Mirandalle ja minullekin."
Se oli jotain kuulumatonta, ettei takametsän talossa ollut sianlihaa, tuota välttämätöntä, yleistä, tukkimiehen elämän ehtoa. He kumpikin luulivat, että hän ahneudesta kielsi sianlihan.
"Sinä valehtelet!" huudahti toinen, laiha, lyhyt, mustaverinen roikale. Toinen nousi ylös ja astui askeleen naista kohden, joka seisoen katsoi heitä pelotta silmiin. Hänen pörhöiset punaiset parrankarvansa olivat pystyssä kuin harjakset ja jykevät olkapäät kohosivat pahaa tietävästi kyssään isoja korvia kohti.
"Anna tänne sianliha ja tee se sukkelaan!" hän käski ja lisäsi vielä koko joukon semmoisia voimasanoja, joita tukkilaiset käyttävät — vaikk'ei naisväen seurassa.
"Senkin elukka!" huudahti Kirsti, silmät ja posket palaen. "Ulos paikalla tästä huoneesta." Ja hänen silmänsä etsivät asetta. Mutta samassa silmänräpäyksessä roisto kävi häneen kiinni. Vaikka Kirsti olikin väkevämpi kuin useimmat miehet, niin ei hänessä kuitenkaan ollut tämän tunnetun tappelupukarin ja kaikenlaisten painitemppujen taiturin vastusta. Sekunnissa hän oli nurin. Miranda raivon parkauksella sieppasi käteensä pöytäveitsen ja syöksyi äitinsä rinnalle; mutta lyhempi roisto, jota tämä leikki suuresti miellytti, huuti: "Pidä sinä, Bill, huolta akasta. Kyllä minä hoidan tyttären!" ja tavotteli Mirandaa.
Tämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että Kirsti hetkeksi aivan typertyi. Kun sitten tilanteen koko kamaluus hänelle selvisi, niin sai hän kuin mielipuolen voimat. Hän iski hampaansa vastustajansa ranteeseen semmoisella raivolla, että tämä kiljasi ja hetkiseksi hellitti otteensa. Tänä hetkisenä Kirsti sai puoleksi vapautettua itsensä ja iski pitkät voimakkaat sormensa hänen kurkkuunsa kiinni. Se oli vain sekunnin armonaika, mutta se riitti kääntämään toisen roiston huomion Mirandasta. Mahdottomalla naurulla hän kääntyi vapauttamaan toveriansa Kirstin kuristavasta kouristuksesta.
Tämä häneltä kuitenkin jäi tekemättä. Kroof sattui juuri samalla hetkellä unenpöpperössä ja melua ihmetellen kurkottamaan turpaansa sisähuoneesta. Mustaverinen heittiö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä hämmästyksestä. Vihaisesti möristen Kroof hyökkäsi hänen päällensä, mutta hän pöydän ympäri kiepahtaen sai oven auki temmatuksi ja karkasi pakoon Kroofin syöksyessä hänen jälkeensä.
Vaikka toisen pahantekijän huomio oli täysin kiintynyt hänen omaan pulaansa Kirstin hurjasti kiristäessä häntä kurkusta, niin näki hän kuitenkin silmäpielestään tämän mustan kummituksen ilmestyvän kuin murhanenkelin ja käyvän hänen toverinsa kimppuun. Hänestä Kroof oli härkää suurempi. Huohottaen ja kiroten hän riistäytyi irti; ja sysäten Kirstin melkein pöydän poikki syöksyi hän mökistä ulos. Mies kauhistui, että hirviö ehkä palaisi ulkoa ja saisi hänet kiinni kuin hiiren loukusta, josta ei olisi ollut mahdollista pakoon päästä.
Ja Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapäissään itsekseen myöntäen, että vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa oli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessä. Miehen silmät olivat päästä pullistua, kun karhu asettui hänen eteensä. Kiljaisten hän, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti vihaisesti iskeä häntä rankaisevalla kämmenellään. Jos se olisi ulottunut, niin olisi maailma päässyt yhdestä roistosta ja mökin kynnys olisi tahrattu verellä. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti tiehensä. Hän juoksi hurjasti lumiläikkäin poikki pakenevan toverinsa perässä; kun taas Kroof, kaikki karvat pystyssä kiukusta, riensi mökkiin, jossa Kirsti ja Miranda sitä syleilivät ja kehuivat kiitollisin kyynelin.
Kun ensimäiseksi karkuun lähtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli päässyt metsänreunaan, niin hän pysähtyi taakseen katsoakseen. Ei ollut ketään muuta perässä tulevaa kuin toveri, joka vähän ajan kuluttua kovasti läähättäen saavutti hänet ja tarttui häneen kiinni. Kumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeä haukkoessaan sanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillä isolla pörhöisellä roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin purema haava, josta vuoti verta, ja hänen punottava pöhöttynyt kaulansa todisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli päässyt leikistä ilman merkkiä. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmällään.
"Onko tuommoista nähty tai kuultu?" kysyi Bill vakavana.
"Se oli itse pääpiru!" paransi toveri kiroten. "Hittoja vielä! Karhu se oli!" vastasi Bill äänellä, joka oli kuuluvinaan leikkisältä. "Mutta suurempi kuin härkä! Minun puolestani olkoot rauhassa!"
"Karhu tai piru, onko sillä eroa? Lähdetään pois ja paikalla!" vastasi toinen, ja oitis molemmat kohottivat silmänsä nähdäkseen auringon paikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut aurinko, jonka he näkivät. Heidän naamansa piteni. Ja hiukset nousivat pystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina sanomattoman kauhun vallassa.
Aivan heidän päänsä päällä, harmaan hongan valtavalle kaltevalle haaralle kyyristyneenä makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteällä kiihtyvällä katseella. He näkivät sen pistävän ulos kyntensä ja painavan ne lujasti kaarnaan. He näkivät sen poimuisten ärisevien huulien kurtut ja oksalta heitä kohti kurkottavan alas painuneen pään. Tämä kuva syöpyi moniaan sydäntä kouristavan sekunnin kuluessa heidän karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka pääsi kummankin kurkusta kuin yksi ääni, kumpikin hyppäsi syrjään kuin jänis, ja sitten hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.
Ei kulunut kun monias tunti heidän kylille saavuttuaan, ennenkuin kylällä kaikki tiesivät Kirstin mökissä olevan kotihaltijoita, jotka saattoivat ruveta vaikka minkä muotoisiksi, miten milloinkin halusivat, karhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi uroshirveksi karkottaakseen pois matkamiehiä, jotka sattuivat harhautumaan siihen kirottuun sydänmaahan. Kylällä oli joitakuita harvoja taikauskoisia, jotka todella uskoivat tämän jutun; toiset olivat uskovinaan saadakseen puheen ainetta. Eikä siitä ollutkaan ikäviä seurauksia kenellekään muulle kuin sille roistolle, jonka nimi oli Bill, sillä nuori Taavi kerran monesta ajasta kylässä käydessään joutui hänen kanssaan väittelemään ja hyväksi lopuksi Bill sai selkäänsä.
Miranda ja nuori Taavi.
Tämän jälkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelätä rosvoja. Kylän kaikkein epäilevimmistäkin kotikutoisista filosofeista näytti ilmeiseltä, että Kirstiä ja Mirandaa ympäröi joku salaperäisyys ja että he olivat ihmisistä eronneet viljelläkseen metsän eläinten tuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti käydä seudussa, jota karhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiä, ja ylpeät karibusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitä nuoreen Taaviin tulee, niin ei häntä haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka näin ystävällisesti muistelivat Kirstiä ja Mirandaa, vaan hän lähti ansoineen, erämiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta etäämpänä oleviin seutuihin.
Ja niin tapahtui, että Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan toisen ihmisen kuin äitinsä seuraa. Mutta äitiänsä hän oli niin lähellä, että he molemmat ikäänkuin sulivat toisiinsa. Mitä Kirstillä oli kasvatusta, mitä niukkaa, vaikka sitä kallisarvoisempaa hengenviljelystä hän oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestään Mirandaan. Lisäksi häntä huomaamatta kasvattivat metsän hiljainen kansa ja suuri äänettömyys, yötaivaiden avarat ihmeet ja tuulten juhlamieli. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha, ikäänsä paljon kehittyneempi nainen, mutta hän oli omituinen, hänessä oli jokin keijukaismainen tai faunimainen erikoisuus: ikäänkuin ihmishaahmossa olisi elänyt sielu, joka ei ollut paljasta inhimillistä. Hän oli vaitelias, kesytön, hymytön, hänen myötätuntonsa ei kuulunut ihmisille, vaan sille kesyttömälle vaikenevalle kansalle, joka ei tunne hymyn suloa. Mutta pitkin väliajoin hän sai laulavan raton puuskauksia; ja hellyys kaikkia kärsiviä kohtaan ja veren kammo, nekin olivat ominaisuuksia, jotka olivat hänen seurakumppaneilleen erämaan eläimille yhtä vieraita. Tämä ammottava juopa yhdessä hänen myötätuntonsa ja herkän käsityksensä kanssa epäilemättä olivat syynä siihen salaperäiseen valtaan, joka hänellä oli metsässä; sillä ei hänen päähänsäkään olisi enää pälkähtänyt väistää pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveä. Itse ilmassa tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille eläimille, että hän oli valtias.
Ulkomuodoltaan Miranda oli äitinsä vastakohta, vaikka värit olivat melkein samat. Miranda oli vähän lyhyempi keskikokoa, hoikka, suloliikkeinen, hienoluinen, kädet ja jalat pienet ja sirot, iholla terveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleät ruskotukset. Hänen upeat pronssimustat hiuksensa, joista näytti välähtelevän liekkejä auringonvalon niihin sattuessa, valuivat syvään leveälle matalalle otsalle. Silmät, joissa tuo valta metsäkansan yli suureksi osaksi piili, kuten olemme nähneet, olivat suuret ja tummat. Niissä oli joku omituinen läpikuultavuus, sukua aarniometsän varjojen taikalumoukselle. Tässä hänen katseensa selittämättömässä kirkkaudessa oli mitä lienee ollut epätodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista salaperäisyyttä kuin täydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa. Hänen suora ja jalosti muodostunut nenänsä oli ennemmin suuri kuin pieni, sieraimet valppaan herkät erottamaan kaikki sydänmaan tuoksut, metsän puhtaasti elävien eläinten puhtaat yksilölliset tuoksut ja nekin sanomattoman haihtuvat tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi tuoden tietoa vuodenajan vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian suuri kauneuden kannalta, ei laiha, eikä täyteläinenkään, kirkkaan veripunainen, liikkuva ja vaiherikas, mutta siitä huolimatta luja; ja huulien reunat olivat täsmällisesti muotoillut. Hänen liikkeensä olivat, samoin kuin äidinkin, yleensä levolliset ja hillityt, mutta tämä levollisuus muistutti oksalla lepäävää lintua, joka on joka hetki valmiina aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin kumpu, jonka uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen nauha, jota Miranda naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli tyttönä pitänyt, näytti olevan häviämättömän hengen omituisuuden tunnusmerkki, jota vastoin Kirstin punainen päähine vain oli ilmauksena siitä intohimosta, joka hänessä ainiaan paloi levollisen pinnan alla.
Miranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikä sen vuoksi ole ihme, että hän oli epäjohdonmukainen. Rauha, jonka hän oli ympärilleen luonut — tuo Pax Mirandä — oli niin kauan suojellut hänen silmiään katalan verenvuodatuksen näkemiseltä, että hän oli kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi. Mutta siitä huolimatta hän yhä vieläkin oli surman nuoli järven ja joen taimenille. Kalastus oli hänelle iloa. Se tyydytti joitakuita julmia esipolvilta perittyjä vaistoja, joita hän ei yrittänytkään sen tarkemmin itselleen selitellä. Joen soitteleva sohina, matalan kosken kuohu ja pauhu, syvät, mustat, kiiltävät suvannot, joiden ylitse lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyörteiden synkkä purppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen — kaikki tämä häntä viehätti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syötetyn koukun tai kiiltelevän kärpäsen hiipivä heittäminen, jännitetty odotus, siiman sähköiset tempoilut, maalle nostamisen jännitys ja riemastus ja täplikkään, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus olivinkarvaisella sammalpatjalla! Hänen päähänsä tuskin juolahtikaan, että nämä suvantojen kalat olivat hengittäviä ja tuntevia olentoja. Epäilemättä hän olisi vieronut kaikkia semmoisia käsityksiä, että väijyvän juoksevan elementin kylmät asukkaat olivat hänen sukulaisiaan. Miranda oli tosiaan sangen lähellä luontoa, ja hänen täytyi myös olla osallisena luonnon vastakohtain ainaisesta taistelusta.
Astelipa Miranda myöhään eräänä kesäiltapäivänä joelta kotoa kohti, kantaen hyvänlaista haarukan täyttä taimenia. Päivä oli lämmin ja tyyni, eikä vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta näissä kylmissä vesissä kala nousi vielä heinä- ja elokuussakin, ja Mirandan täky tai kotona solmittu kärpänen oli niille aina surman tuottava viettelys. Hän kantoi saalistaan — avokitaista kahden naulan taimenta ja puoltakymmentä pienempää uhria — veripunaisten kidusten kautta leppähaarukkaan pujotettuina. Hänen tummat kasvonsa hehkuivat, hiukset olivat valloillaan — hän ei koskaan käyttänyt hattua — ja suurista hajamielisistä silmistä etsivät kuvastuksiaan vaihtelevat varjot — paadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava perho tai pieni arvokkaan näköinen pöllö, joka istui petäjän kolossa, — mutta ne eivät näyttäneet näkevän näitä, vaan tähystävän jotain niiden sisässä tai takana olevaa.
Mutta äkkiä niiden huomion kiinnitti näky, joka karkotti kaukomietteet. Niiden polttopiste näytti lähenevän, ilme väkevöityi hehkuvaksi jännitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi hänen nopeaan astuessaan askeleen eteenpäin ja taas seisahtuessaan hetkisen kahden vaiheilla siitä, mitä tehdä.
Hänen edessään oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana, täydessä päiväpaisteessa. Sen toisessa päässä oli tuuheaoksainen matala pyökki erottautunut puunrunkojen ja metsän kujien sokkeloista ja peitti kappaleen maata omalla yksinäisellä varjollaan. Tässä varjossa nukkui maassa nuori mies, huolettomana venyen, pää toisen käsivarren varassa. Pitkä, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja jotenkin kuluneeseen sarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies. Punertavanruskea tukka oli leikattu jotenkin lyhyeksi, vaaleankellertävät pitkät ja silkkiset viikset näyttivät kahta vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla. Rihla oli läheistä puuta vastaan pystyssä, omistajan nukkuessa joutilaan kesäiltapäivän surutonta unta.
Mutta vajaan viiden askeleen päässä oli mahdottoman suuri pantteri maahan kyyristyneenä ja vahti makaajaa.
Peto oli valmiina hyökkäämään hänen kurkkuunsa, paikalla kun hän vähänkään liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiä. Häntä suoraksi ojennettuna ja jäykkänä, pää hiukan sivuun käännettynä se siinä kyyrötti, — suuret valokkaat silmät niin tuikeasti kiintyneinä varmaan saaliiseen, ettei eläin edes huomannut Mirandan äänetöntä lähestymistä.
Tytön mielestä makaaja oli mitä ihanin ilmestys, kaunis samaan elottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu, taikka auringonlaskun ruskot ja helmiäisvärit — mutta vieraampi olento hänelle kuin metsän kaikki tuttavat eläimet. Kuitenkin hänessä syttyi omituinen suojeleva viha, kun hän ajatteli tämän mieltäkiinnittävän olennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka verenhimoinen ja rohkea pantteri oli, ja vavisten hän pelkäsi, että makaaja unessa kääntyisi, taikka liikahuttaisi jäseniään. Hän astui aivan nukkujan viereen ja kiinnitti eläimeen hämmentävän katseensa.
"Pois paikalla!" hän tuimana käski ja teki käskevän kädenliikkeen.
Pantterin tiedot ihmisten puheenparresta epäilemättä olivat sangen niukat, mutta kädenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen. Kädenliikkeen se ymmärsi täydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmästä silmään ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta ylivaltaa vastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko käytös muuttui. Se nousi kyyristyneestä asennostaan, häntä vaipui, jännitys raukesi, se vilkaisi taapäin olkansa yli, kääntyi sitten ja tallusteli hiipien matkoihinsa. Juuri sen lähtiessä mies säpsähtäen heräsi, nousi istumaan, loi Mirandaan ihmettelevän katseen, huomasi poistuvan pantterin ja tavotti rihlaansa.
Nopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen hänen kätensä ja esineen väliin hän äkkiä kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa salamat.
"Kuinka te uskallatte — ampua sitä!" hän huudahti värisevällä äänellä.
Mies oli hypännyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun ja nolouden valloissa. "Mutta sehän aikoi hypätä minun päälleni!" intti hän.
"Niin kyllä", vastasi Miranda lyhyeen, "mutta sepä ei hypännytkään!
Eikä teillä ole mitään syytä ampua sitä!"
"Miks'ei se hypännyt?" kysyi nuorukainen.
"Minä karkotin sen. Jos minä olisin pelännyt teidän ampuvan, niin minä olisin antanut sen hypätä teidän päällenne", vastasi tyttö kylmästi.
"Entä miks'ei se hypännyt teidän päällenne?" kysyi muukalainen, jonka terävät harmaat silmät alkoivat säteillä, kun hänelle vähitellen tilanne selvisi.
"Entäpä ellei se uskaltanut — eikä olisi tahtonutkaan!"
"Minä aavistan", sanoi vieras ja ojensi kätensä, hymyn lieventäessä hänen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttä, "että te varmaan olette pikku Miranda."
"Minun nimeni on Miranda", impi vastasi, välittämättä ojennetusta kädestä; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitä, joka tulette tänne minun metsääni ystäviäni tappamaan."
"En karvaakaan niistä hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena, vaikka häntä samalla naurattikin. "Mutta olenhan minäkin ystäviänne, Miranda! Olin ainakin ennen."
Hän astui askeleen lähemmäksi, ojentaen yhä rukoilevaa kättään. Miranda peräytyi ja pani kätensä selkänsä taa. "En tunne teitä", hän intti, tällä kertaa kuitenkin enemmän itsepäisyydestä kuin vihamielisyydestä. Vanhat muistot olivat alkaneet elää unhotetuissa aivosoluissa.
"Te olitte ennen nuoren Taavin ystävä", sanoi nuorukainen kiihkeästi kuiskaavalla äänellä. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat vaikuttaa hänen kauan häiritsemättä olleeseen vereensä.
Tyttö paikalla ojensi kätensä avomielisen ystävällisesti. "Oi, nyt muistan!" hän sanoi. "Kauan olette meidät unohtaneet, eikö niin? Mutta väliä siitä. Tulkaa mukanani mökille, niin tapaatte äitini ja saatte illallista."
Taavi punastui mielihyvästä tämän kutsun saadessaan.
"Ystävällinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi hän; ja vähän syrjään poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda näki aseen, niin hänen uusi ystävyytensä jähmettyi ja hänen suuriin silmiinsä tuli moittiva kiilto.
"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", hän äkkiä pyysi, ojentaen käskevästi kätensä.
Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan näköisenä, vaikka hänen pitkäin kellerväin viiksiensä alla värähtikin hymyn henkäys.
Mirandaa ei vähääkään huvittanut kirotun aseen paino sen enempää kuin tasapainokaan: sen omistaminen oli hänelle pääasia.
"Minä kannan sen", hän jyrkästi huomautti. "Ottakaa te nämä", ja ojentaen hänelle taimenhaarukan hän kääntyi polulle.
Taavi seurasi häntä, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti itseään jätättäen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu mitään johonkin aikaan. Immen vaistomainen myötätunto miestä kohtaan, jonka suojaksi hän oli niin täperällä hetkellä ilmestynyt, hukkui nyt vihamielisyyteen hänen ajatellessaan miehen murhaavaa ammattia. Jyrkällä mielipahalla hän otaksui hänen suvaitsevan, mutta samalla halveksivan hänen ystävyyttään piilevää kansaa kohtaan. Hänessä hehkui takautuva sääli kaikkia niitä eläimiä kohtaan, jotka erämiehen luoti oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat pyydystäneet. Ansa oli Mirandan silmissä sietämätön hirmu. Eikö hän kerran pienenä tyttönä nähnyt ilvestä — tiesi vaikka olisi ollut Ganner itse — joka oli takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei ollut vielä aivan kuollut, — se oli tehnyt kuolemaa monta päivää. Silmät olivat himmenneet, mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja turvonneena roikkui kieli irvistävien leukojen välistä. Miranda oli paikalla nähnyt, että eläintä oli mahdoton auttaa; ja hän olisi kidutuksen päättänyt, jos hänen pienet kätensä olisivat tienneet, miten tappaa. Mutta avuttomana ja tuskan vihlomana hänen täytyi paeta koko paikalta, ja tuntikauden hän oli vavissut ja itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Sitten hänen mieleensä oli tunnonvaivain kerällä juolahtanut, että se kamala kieli varmaan kaipasi vettä, ja hän oli juossut takaisin läkkituopilla kantaen tätä lohduttavaa juomaa; mutta hän oli saapunut nähdäkseen, että eläin oli juuri henkensä heittänyt. Se tuskallinen ajatus, että hän ehkä olisi voinut lieventää sen viimeisiä hetkiä, mutta oli jättänyt sen tekemättä, syövytti koko tapauksen katoamattomaksi muistoksi hänen sydämeensä; ja nyt tämän uljaan ansamiehen, hänen lapsuutensa hyvän ystävän hänen rinnallaan astuessa, tuo tapaus tuskineen palasi hänen mieleensä julman sopimattomalla ajalla. Mutta kaikkein enemmän hänen sydämensä paatui tätä miestä kohtaan siitä uhkaavasta tunteesta, jonka hänen ilmapiirinsä toi mukanaan, — epämääräisestä vaarasta, joka vaani hänen koko elämänjärjestystään, myötätuntojaan, tyytymyksiään ja rauhaansa.
Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvälle epäsuosion kylmään virtaan ja huolestuneena pohti mielessään, eikö olisi keinoa päästä takaisin neitosen hymyn päiväpaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla kuiskasi hänelle, että Mirandan viha liittyi hänen pyssyynsä ja osaksi hän käsitti hänen vastenmielisyytensä erämiehen koko ammattia vastaan. Hän kiihkeästi toivoi voivansa hänet sovittaa; ja ääneti astuessaan metsän tuoksuvissa hämärissä salakaarroissa, poikki täpläisen polun vihantain ja harmaitten ja ruskeiden vyöhykkeitten, — hän kauas tähtäävällä mielenmaltilla kutoi suunnitelmiaan. Kuvaavaa hänen tyynelle hallitsevalle mielelleen oli, ettei hänen mieleensäkään välähtänyt semmoinen sovinto, joka olisi käsittänyt pyssyn ja ansain hylkäämisen ja inhimillisemmän ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitä ja keinoja hän nyt mielessään pohteli, millä voisi taivuttaa Mirandan omaan käsityskantaansa. Hän tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitä selvästi julkilausuakseen, että koko luonto kannatti hänen pyrkimystään saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin neidon kanta oli yksinäinen, vieläpä häntä uhkasi suuri itsepetoksen vaara omassa sydämessä.
Vaiteliaisuus oli hyvää politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitä. Mutta naisena Miranda piti vielä enemmän siitä että toinen oli vaiti. "Te olette metsämies, eikö niin?" hän lopulta kysyi päätään kääntämättä.
"Niin olen, Miranda."
"Ja ansapyytäjä myös?"
"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."
"Ja teistäkö on hauska tappaa eläimiä?"
"Niin kyllä, Miranda, ainakin toisia niistä; niin aina, ja täytyyhän niitä tappaa, että eläisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevät, toisiaan tappavat, että itsekukin eläisivät ja se on ainoa elämänlaatu, joka minulle mallaa — kaukana metsissä, pimennoissa ja hiljaisuudessa, siellä on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja siellä kuulee kuiskeita, joita ei koskaan ymmärrä."
Taavi sulki suunsa äkkilujaan tämän harvinaisen tunteenpurkauksen päätettyään. Ei ollut ketään muuta, jolle hän olisi siihen saakka näin ilmilausunut ihastustaan erämiehen elämään; ja nyt Miranda, joka oli äkkipäätä kääntynyt aivan ympäri, katsoi häneen omituisella tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitä ymmälleen; ja tämän katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, hän pelkäsi puhuneensa tyhmyyksiä. Siitä huolimatta Mirandan äänessä nyt oli vähemmän kylmäkiskoisuutta, vaikk'eivät sanat olleetkaan rohkaisevia.
"Jos teitä huvittaa eläimien tappaminen", hän sanoi hitaasti, "niin ei teille ole täällä paikkaa. Ehkä sitten onkin parempi ettette tule meidän mökillemme ensinkään."
"Ei minua haluta tappaa teidän eläimiänne, ei millään muotoa", Taavi intoillen intti vastaan. "Ja aina siitä pitäen kun minä kuulin, kuinka te ja karhut ja karibut olette kuin ystäviä, olen tarkkaan pysynyt vedenjakajan toisella puolella, enkä kertaakaan ole virittänyt ansaa Kuah-Davikin laakson tälle puolelle. Mitä näihin eläimiin tulee, joihin te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi karvaakaan ainoankaan selästä, sen vannon!"
"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minä itse tappaisin teidät", hän kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa katseessaan; "taikka usuttaisin Kroofin teidän päällenne", hän lisäsi ilon välähdyksen äkkiä kirkastaissa hänen kasvojaan ja kauniisti tummentaessa hänen silmiään, niin että Taavi oli aivan huumauksissaan hänen sulostaan. Mutta hän säilytti kuitenkin siksi järkensä, että neidon uudelleen polulle kasvonsa kääntäessä älysi saaneensa luvan käydä hänen kerallaan.
"Kuka on Kroof?" kysyi erämies nöyrästi ja astui aivan immen rinnalle, vaikka polussa juuri sillä kohtaa oli leveyttä vain yhdelle.
"Paras ystäväni", vastasi Miranda. "Saatte nähdä hänet mökillä. Mutta kyllä teidän on paras pitää varanne, kun Kroof on saapuvilla, sen voin vakuuttaa!"
Nuori Taavi raiviolla.
Loppumatkalla — sitä kesti astua tunnin verran — ei Mirandan ja Taavin kesken vaihdettu monta sanaa; sillä aarniometsillä on se ominaisuus, että puhuminen niissä kuuluu joutavanpäiväiseltä. Kun ihmiset vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden läpikuultavassa hämäryydessä, niin heidän ajatuksensa pyrkivät vaihtumaan äänettömyyden ja myötätunnon tietä, elleivät jää aivan vaihtamatta. Miranda ei muuta ajatellut kuin kumppaniaan, mitä muutoin lieneekin pahoja aavistellut, harmitellut ja vihotellut. Hän oli häneen siihen määrään kiintynyt, ettei edes huomannut pimentojen harvinaista tyhjyyttä matkan varressa.
Piilevä kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsästäjän läsnäolo täytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden tärkeimpään puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyämiseen, ei tällä kertaa ollut luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmä oli mukana. Vieras oli samanlainen kuin hänkin — ja vaikka ne luottivat Mirandaan kaikessa muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne pelkäsivät, että hän pettäisi heidät kaltaiselleen kumppanille. Siitä syystä ne varovaisina pysyttelivät syrjässä — jänis ja piikkisika, kettu ja ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsähiiret mennä livistivät hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, että puun koko vahvuus oli hänen työmaansa ja Mirandan silmäin välillä. Ainoastaan huoleton utelias sepelpyy jäi koivun oksalle istumaan aivan polun päälle ja odotti uteliaana heidän lähestymistään, kunnes se äkkiä havahtui pelon vaistosta ja hätääntynein siivin pakeni kautta vähenevien kaartojen. Petäjän haarassa pieni ruskea pöllökin naksautti nokkaansa ja kähisi huolestuneena näiden molempien astuessa sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki nämä merkit, jotka toisissa mielialoissa olisivat kovaäänisesti muutosta ennustaneet, jäivät nyt Mirandalta huomaamatta. Hän vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia, ja ne täyttivät kokonaan hänen mielensä.
Raivion laidalle tultuaan Taavi ihmeekseen näki, kuinka paljon kaikki oli muuttunut siitä, kun hän kolmetoista vuotta takaperin auttoi Kirstiä pakenemaan kyläkunnasta. Raivio oli yhä vieläkin alaston, aavan kaikkoamattoman autiuden syleilemä, sillä kumpuava maa kohotti sen pois metsän suojasta ja teki siitä yksinäisen taivaan naapurin. Mutta avoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava, punavalkoinen tatar, perunain tumma vihannuus ja vehnän uljaat sarat; ja kantoinen laidun oli kirjavana lehmistä, joita oli enemmän kuin puolen kymmentä, ja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvässä korjuussa. Mökki ja navetta olivat saaneet ympärilleen hohtavia päivännouto-tiheikköjä, kukkivia samettihaapoja ja punaista turkinpapua. Nuori erämies tunsi kuin pistävää tuskaa, nähdessään tämän pienen palan kotisuloa ikäinkuin kohotettuna kohti maailmankaikkeuden mittaamatonta erämaata. Se sai hänet ajattelemaan eksyneen lapsen hymyä, kun lapsi ei tiedä, että se on eksynyt.
Hänen kummakseen nousi nyt mustavatukkapensaikon takaa suurin karhu, mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Valtava eläin pysähtyi vieraan nähdessään ja istahti takajaloilleen häntä katsellakseen. Sitten se jälleen laskeutui alas neljälle jalalle, tallusteli Mirandan rinnalle ja pisti kuononsa miellytellen immen käteen. Taavi katseli sitä ihailevalla hymyllä. Kuva miellytti häntä. Eikä Miranda, kateellisen terävästi hänen kasvojaan tutkiessaan, voinut niissä huomata muuta kuin hyväksymistä.
"Tämä on Kroof", sanoi hän suloisesti.
"Enpä ole eläissäni nähnyt noin kaunista karhua!" huudahti nuori mies kylläkin tosissaan. Ja liikaa hätäillen hän unohti kuinka varovaisuus hallitsee kaiken piilevän kansan tapoja, oravia lukuun ottamatta, ja hän ojensi kätensä silittääkseen Kroofin komeata turkkia.
Tämä liikarohkeus sai paikalla rangaistuksen. Harmistuneena mörähtäen Kroof väisti ja kämmenellään letkautti loukkaavaa kättä, mutta ei juuri eikä juuri osannut, Taavi kun ennätti temmata sen takaisin, ennenkuin tuho tapasi. Vihan kuohahdus synkisti hänen kasvonsa, mutta hän ei sanonut mitään. Miranda oli pahoillaan, tuntien vieraanvaraisuutensa häväistyksi. Tylyin moittein hän iski karhua terävästi kuonoon ja poistui siitä vähän kauemmaksi.
Kroof hämmästyi. Tämä oli ensi kerta tuon jänisjutun jälkeen, kun Miranda häntä löi, ja silloin oli käsi ollut lapsen, joka ei loukannut. Nyt oli asianlaita toinen; ja karhu tunsi, että tuo pitkä muukalainen oli tähän erotukseen syynä. Sydän kuohahti vihaisesti kontion karvaisessa rinnassa. Se loi Mirandaan katkeran moittivan silmäyksen ja tallusti hitaasti pois pitkin vihannan perunavainion vakoja.
Moniaan hetken epäröiden Miranda katsoi Kroofista Taaviin ja Taavista Kroofiin. Sitten sydän soimasi häntä. Pientä itkun tapaista kurkussaan hän nopeaan juoksi karhun perässä ja sen kaulaa halaillen supatti katumuksen sanoja. Mutta niihin vähääkään huomiota kiinnittämättä Kroof kulki tietään vakaasti metsää kohti, vetäen perässään Mirandaa kuin karvoihinsa takertunutta takiaista. Vasta kun se oli saapunut aivan metsän reunaan siihen päivänpaisteiseen kolkkaan, jossa heidän oli ollut tapana leikkiä ystävyytensä etäisinä ensi vuosina, vanha karhu pysähtyi. Se kääntyi ympäri, istahti takakintuilleen, katsoi muutaman sekunnin vakaasti tytön kasvoihin ja nuoli sitten hänen korvaansa. Se merkitsi anteeksiantamusta ja sovintoa; mutta Kroof oli liian syvästi loukkautunut palatakseen Mirandan kanssa mökille. Immen pyytelyihin vastaukseksi se vain ahkeraan nuoli hänen käsiään, ikäänkuin rukoillen, ettei häntä väärin ymmärrettäisi, sitten laskeutui alas neljälle jalalle ja vaelsi pois metsään, jättäen Mirandan kyynelsilmin katselemaan.
Kun Miranda palasi nuoren odottavan erämiehen luo, niin oli hänen ystävällinen mielenkiintonsa kadonnut ja he kulkivat edelleen mökille ylläpitäen kylmäkiskoista äänettömyyttä — aivan toisenlaista kuin se kaunopuhelias äänettömyys, joka vajaa puolituntinen aikaisemmin oli heidän välillään vallinnut. Kirstin tervehdys oli niin lämmin kuin Taavi suinkin saattoi toivoa, eikä hän sanallakaan moittinut häntä niin monen vuoden laiminlyönnistä — josta hän, Taavi itse, sen sijaan nyt soimasi itseään kahta katkerammin. Paras turva omantunnon soimauksia vastaan on toisten moite; mutta Kirsti säälimättä ja perin pohjin riisti häneltä tämän turvan. Kirsti uteli häneltä yksityiskohtia myöten, minkälaista oli elämä yksinäisenä ansamiehenä, onnitteli häntä, että hän oli niin hyvin menestynyt, näytti olevan myötätuntoinen hänen ammattiaan kohtaan eikä yrittänytkään käännyttää häntä kasvisruoka-järjestelmään. Katsellessaan Kirstin jaloa muotoa ja hänen voimassaan ja tyyneydessään yhä kauniita kasvojaan nuori mies muisteli niitä muinaisia kylän parjauksia ja päätteli, ettei Frank Craig voinut omasta tahdostaan hylätä vaimoa, joka oli näin kauttaaltaan suloinen ja miehen mielen mukainen. Hän päätti tiheään käydä täällä raivion mökillä, vaikkapa Miranda olikin häntä kohtaan ynseä.
Ja ynseä impi kieltämättä oli hänelle koko illan, — kylmä ja välinpitämätön, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan, lukuun ottamatta tietenkään illallisateriaa, jonka aikana sekä kohteliaisuus että vieraanvaraisuus velvotti häntä pitämään huolta siitä, ettei vieras istunut tyhjä lautanen edessään, ja ettei hänen ateriaansa turmeltu itsepintaisella vaitiololla. Taavi katseli häntä salavihkaa äidin kera jutellessaan; eikä se seikka, että immen kesytön herkkä kauneus sykäytteli hänen vertaan ja saattoi naurettavaksi hänen sydämensä kiukun, suinkaan estänyt häntä nauttimasta kunnon ateriaa, munia, höyryäviä, voilla voideltuja piiraita siirapin keralla ja makeata kotijuustoa viinimarjahyytelöineen. Kirsti ei sietänyt kuullakaan, että hän lähtisi pois yön selkään, ja hän siis jäi ja nukkui samassa vuoteessa, jossa hänen isänsäkin oli nukkunut toistakymmentä vuotta takaperin.
Aamulla hän oli uutterana apuna karjapiha-askareissa, josta Kirsti häntä kaunein sanoin kiitti; Miranda kuitenkin oli yhä jäätävän kylmä hänen ihailulleen. Mutta aamiaisen aikaan Kroof palasi takaisin, vieläpä sillä mielellä, ikäänkuin olisi kokonaan unohtanut illan pienen ikävyyden. Taavia se ei ollut huomaavinaankaan, vaan katseli hänen lävitseen, taakseen ja ympärilleen; mutta mesikämmenen palattua Mirandan käytös hieman menetti jäykkyyttään. Omatunto ei enää soimannut häntä yhtä ankarasti, kun hän huomasi, ettei hänen hetkellinen kiintymyksensä vieraaseen ollut aivan auttamattomasti rikkonut suhdetta vanhaan ystävään.
Taavi oli matkalla kyliin järjestääkseen eräitä raha-asioita ja nahkain myyntiä. Huolimatta Kirstin vierasvaraisista vastasyistä hän piti päänsä ja lähti matkaan heti aamiaisen jälkeen. Hänen ottaessaan pyssynsä sängyn takaa nurkasta Miranda kuin rauhan merkiksi antoi hänelle luotipussin. Mutta suurta ruutipulloa kirkkaan viheriäisine nauhoineen hän ei antanut. Hän meni sen kerralla ovelle ja kylmäverisesti tyhjensi sen sisällyksen takiaisten sekaan. Sitten hän selittämättömän hymyn hymyillen ojensi pullon takaisin omistajalleen.
Nuorta metsästäjää harmitti. Ruuti oli hänen käsityksensä mukaan pyhitettyä tavaraa ja niin mieletön haaskaus hänestä tuntui suorastaan rikolliselta.
"Siinä oli kaikki ruuti, mitä minulla oli ennenkuin kylään pääsen", hän sanoi soimaavalla äänellä.
"Sitä parempi", sanoi Miranda.
"Mutta eihän ymmärtääkseni ole mitään syytä hävittää sitä tuolla tavalla", intti erämies.
"Kuka tietää, mitä voisi tapahtua meidän ja kylän välillä", arveli impi tarkotellen.
Taavi punastui harmista. "Enkö minä antanut sanaani, etten minä menetä hiuskarvaakaan elukkainne selästä?" hän kysyi.
"No mitä te sitten teette ruudilla siirtokunnan tällä puolella?" impi kysyi kiusottavan itsepäisenä.
Vaikka nuori erämies olikin vakava ja selväjärkinen, niin ei hän kuitenkaan ollut sananvaihdossa ovela, ja Miranda oli häntä julman paljon etevämpi. Hämillään hänen viime kysymyksestään Taavi pahasti sekaantui vastauksessaan.
"Mutta — entä jos pantteri hyppää päälleni, niinkuin oli eilen tehdä?" hän väitti vastaan.
"Ettekös te luvannut, ettette hiuskarvaakaan menettäisi ainoankaan selästä", arveli siihen Miranda miettiväisenä, mutta voitonilolla.
"Antaisitteko te sitten pedon tappaa minut vain sen vuoksi, että pitäisin lupaukseni?" hän vastasi ja leikillisyys alkoi selvittää hänen hämmennystään.
"Enkä tiedä, miksikäs ei", mutisi Miranda. "Ja oli miten hyvänsä, teidän täytyy nyt tulla ruuditta toimeen. Eikä teidän tarvitse pelätä, Taavi", — tämän hän sanoi hyvin suojelevalla äänellä — "isällänne ei ole koskaan pyssyä, kun hän meillä käy, eikä hän ole sitä vielä koskaan tarvinnut."
"No hyvä sitten", nauroi Taavi, "minä koetan pitää varani enkä aio aivan kuoliaaksi pelästyä. Hyvästi, Kirsti! Hyvästi, Miranda! Saattaapa tapahtua, että minä taas pikapuoleen käyn teitä katsomassa."
"Ennenkin kuin kahdentoista vuoden päästä", sanoi Kirsti viehkeästi hymyillen, ja tämä hymy karsi kaiken moitteen hänen sanoistaan.
"Eiköpähän", vastasi Taavi ja lähti pitkin joutuisin askelin polkua poistumaan.
Mirandan silmät seurasivat häntä vastahakoisesti.
Lypsyaikana.
Nuori Taavi Titus ei ollut aivan vailla alkeellisia tietoja naisesta, vaikka hänellä olikin ollut niin vähän tilaisuutta perehtyä tähän kaikista tieteistä vaikeimpaan. Hän ei käynyt raivion mökissä toista kertaa, ennenkuin oli antanut Mirandan monta viikkoa ihmetellä, miksi viipyi tulematta. Vasta kun maissivainiolla oljet olivat valkoisen ja harmaan kirjavat ja kurpitsat kullan keltaiset, kun tatarsarka oli kirkkaan ruskea, kun vaahterain tulipuna metsän reunalla alkoi haalistua, — silloin hän eräänä iltapäivänä myöhään palasi tavallisin hitain askelin, juuri samalla kun lehmänkellojen hidas tänk ä tonk alkoi mehevin äänin julistaa lypsyaikaa ja auringonlaskua. Syksyn elähyttävä raikkaus sydänmaan aukealla vastasi suloisesti sieraimiin hänen tullessaan ulos metsien lämpöisemmästä hiljaisuudesta. Haju, lehmänkellojen ääni — ne olivat kodikkaan suloiset koko päivän yksinäisyyden jälkeen taipaleella. Mutta näköala — harmaa mökki taivasta kohti kohotettuna verkalleen paisuvalla vainioaallolla — se oli itse yksinäisyys. Raivio oli Taavista kuin pieni kaunis hukkunut maailma ja hänen sydämeensä koski kipeään, kun hän ajatteli niitä vuosia, jotka Miranda ja Kirsti olivat täällä yksin viettäneet.
Aivan metsän reunalla hän tapasi Kroofin, joka kaiveli ja pureskeli kasvijuuria. Hän puhui sille ystävällisesti, mutta mesikämmen kiepautti ympäri suuren takapuolensa eikä ollut häntä vähääkään huomaavinaan. Hän olisi mielellään saavuttanut tämän viekkaan eläimen suosion, taikka ainakin sen, että se olisi häntä suvainnut. Hän olisi niin suonut käyvän, koska karhun käyttäytyminen oli jättänyt syvän vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa, ja koska sen suopeus Mirandan silmissä varmaan kaikkein parhaiten puhuisi hänen puolestaan. Mutta hän ei kuitenkaan koettanut tungetella tuttavuuttaan, ja siinä hän tekikin viisaasti.
"Pikku hiljaa, poikani, pikku hiljaa vain. Tämä on naisväkeä; ja hyvin luultavaa on, ettet tiedä miten se oikein on voitettava", hän itsekseen mutisi leirinsä ainaisessa yksinäisyydessä saadun tavan mukaan. Jättäen Kroofin omaan jurouteensa hän kiirehti mökille, toivoen siksi ajoissa saapuvansa, että voisi auttaa Kirstiä ja Mirandaa lypsämään.
Vähää ennen kuin hän ovelle ehti, tapasi häntä uusi yllätys, mikäli hän yleensä saattoi kokea yllätyksen tunnetta tässä tarumaisessa ympäristössä. Mökin takaa astui esiin Wapiti sarvas, taikka ehkä joku nuorempi sarvas, joka oli perinyt isänsä sisua kahdenkertaisen annoksen. Aivan sen takana kulki kaksi naarasta, jotka epäluuloin haistelivat vieraan ilmassa tuntuvaa hajua. Wapitin mielestä tämä vieras epäilemättä oli vihamies, taikka ainakin epäiltävä, sillä eihän mökillä koskaan käynyt vieraita. Se astui sirosti polulle, polki uhitellen kauniita kavioitaan ja laski hyökkäysasentoon sarviensa asevaraston. Ne olivat terävät ja lujat ne lokakuun sarvet, sillä tämä oli tappelukuukausi ja sarvas oli sen varalle valmiina. Kiima-aikaan Wapiti oli sankaria kiireestä kantapäähän.
Taavi Titus sattui hyvin tietämään, ettei tämä ollut Wapitin puolelta mitään tyhjää uhittelua. Häntä se huvitti, mutta samalla hän oli pulassa. Hän ei voinut taistella tätä odottamatonta vihollista vastaan, sillä voitto ja tappio olisivat olleet yhtä kova kolaus hänen toivolleen saada Miranda itseensä suostutelluksi. Ja siinä hän siis nyt seisoi, Taavi Titus, tunnettu metsämies, Nimrod itse, jolta kiimainen sarvas sulki tien! Hyvä, pula oli Mirandan aikaan saama. Hänen velvollisuutensa oli myös hänet siitä päästää. Jääden seisomaan viiden tai kuuden askeleen päähän Wapitista sen eteen hän nojasi rihlansa perän varvastaan vastaan ja kajahutti täyteläällä sointuvalla äänellään heihoo, heihoo! huutonsa tyyneen ilmaan. Metsän reunat ottivat huudon kiinni ja vastasivat siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirsti ja Miranda tulivat ovelle katsomaan, ken huhuili, ja ensi silmäyksellä käsittivät tilanteen.
"Kutsu pois koirasi, Miranda", huuti nuori Taavi, "niin tulen tästä vieraaksenne."
"Se luulee, että aiot tehdä meille pahaa", selitti Kirsti; ja Miranda juoksi apuun iloisesti nauraen.
"Elä pelottele tätä kilttiä pikku poikaa, Wapiti", hän huuti, työntäen ison hirven pois tieltään ja juosten Taavin rinnalle. Heti kun Wapiti näki Mirandan Taavin rinnalla, niin se käsitti, ettei vieras ollut vihollinen. Sarviaan heilauttaen se astui syrjään ja johti joukkonsa pois karjapihasta.
Tultuaan ovelle, jonka luona Kirsti odotti ystävällisenä, vaikka muutoin asiaan puuttumatta, Taavi huudahti: "Taas tyttönne pelasti henkeni, Kirsti. Ensin pantterin ja nyt kiimaisen sarvaan kynsistä. Saapa nähdä, minkä kynsistä ensi kerralla!"
"Luultavasti kaniinin, taikka ehkä oravan", härnäili Miranda pisteliäästi.
"Oli minkä tahansa", jatkoi Taavi hellittämättä, "kolmas kerta on joka tapauksessa minun onneni. Jos vielä kerran pelastat henkeni, Miranda, niin sitten sinun pitää aivan ottaa minut suojaasi. Minä tavallani tulen sinusta riippumaan."
"Sitten, Taavi, taidat saada ensi kerralla suoriutua pulasta omin neuvoinesi", vastasi Miranda päättäväisyydellä, joka ei juuri ollut rohkaiseva.
"Siinä sait, Taavi", huomautti Kirsti tarkkaa puolueettomuutta teeskennellen. Mutta Mirandan selän takana hän iski silmää, ikäänkuin sanoakseen "elä ole milläsikään siitä, mitä hän sanoo, toista sydän ajattelee!" Siinä ei kuitenkaan ollut vähääkään perää. Jos Taavi olisi ollut niin ymmärtämätön, että olisi avoimesti kosinut, Mirandan tunteitten tällä kannalla ollessa, niin hän olisi saanut äkkilähdön.
Taavi tuli siksi ajoissa, että sai olla apuna lypsämässä, mikä toimi tuotti hänelle poikamaista iloa. Lehmät, joita oli viisi luvultaan, ammuivat jo veräjällä. Kirsti toi ulos kolme peltikiulua. "Voit auttaa meitä, jos sinua haluttaa, Taavi", hän huudahti, mutta Miranda näytti kovin epäilevän, tokko niin kömpelö olento kykenisi lypsämisen hienoon taitoon. "Osaatko lypsää?" hän kysyi.
"Tietenkin minä osaan, vaikkei minulla ole viime vuosina ollut paljoa tilaisuutta harjotella", sanoi Taavi.
"Osaatko lypsää lehmän viottamatta sitä? Oletko varma siitä? Ja osaatko lypsää loppumaidon aivan tyhjäksi?" Miranda itsepintaisena ja ilmeisesti epäilevänä jatkoi.
"Annahan kun koetan", sanoi Taavi.
"Antaa hänen saada vanha Kirjo, Miranda. Ehkä hän saa sen lypsetyksi siinä kuin me muut", arveli Kirsti.
"Niin, miks'ei, kuka hyvänsä voi Kirjon lypsää", myönsi Miranda; ja Taavi itsekseen lupaili, että jos hänestä mihinkään oli, niin lypsäisi hän vanhan Kirjon, lypsäisi aivan tyhjäksi, lypsäisi sen mieliksi ennenkuin Kirsti tai Miranda olisivat ensimäisestäkään lehmästään selviytyneet. Hän silitti lehmän kylkeä, kyhni hiljaa sen mahaa ja näin aikaan sai ystävälliset välit, ennenkuin alkoi; ja hänen suuren kätensä joustava vakavuus sattui mainiosti sopimaan Kirjon suuriin nisiin. Lehmä katsoi häneen suosiollisesti ja antoi maitoansa runsaasti. Kun täydet suihkut alkoivat kiulussa soida yhä maitoisammin, niin Taavi tiesi, että kaikki kävi, niinkuin pitikin, ja hän joutui luomaan katseen kilpailijoihinsakin. Siinä Kroof hänen ihmeekseen seisoi takakynkillään aivan Mirandan vieressä, kapea punainen kieli roikkuen avoimien laiskojen leukojen välistä, ja suurella mielenkiinnolla katseli maitolähteitä.
Kirstin vielä painaessa punaliinaista päätään lypsettävän kylkeä vastaan ja Mirandan juuri ruvetessa pingoittamaan ulos lihavaa loppumaitoa läkkituoppiin, Taavi oli saanut urakkansa suoritetuksi. Hänen kiulunsa — johon hän oli lypsänyt loppumaiden muun maidon sekaan, — vaahtosi kermaisena reunoja myöden täynnään.
Taavi nousi seisomaan ja kehaisi itseään. "Jonain päivänä kun on liikaa aikaa", hän uhitteli, "minä opetan teitäkin lypsämään."
"Älä luulekaan, että se jo tuli kaikki tehtyä", vastasi Miranda ylös katsomatta. "Minä lypsän Kirjosta vielä korttelin, kunhan tästä pääsen."
Mutta Kirsti tuli siihen ja vilkaisi kiuluun. "Etpä, Miranda, — et tällä kertaa", hän huudahti. "Taavi on meidät voittanut, ei siitä epäilemistä. Vanha Kirjo ei eläissään ole meille antanut täydempää kiulua. Taavi, sinä osaat lypsää. Käy ja lypsä Mikko, se mustan ja valkoisen kirjava, minun edestäni. Minä jätän sinut tänne Mirandan kanssa lypsyä lopettamaan, ellette rupea riitelemään; minä sillä välin menen ja laitan teille oikein tavallista paremman illallisen, ehkä sitten taas pian käyt luonamme. Minä tiedän, että teillä miehillä on sydän vatsassa, jotta me naiset voisimme sen sitä helpommin tavottaa. Mikähän meidät olisi perinytkään, ellei Luoja olisi opettanut meitä ruokaa laittamaan!"
Moinen tavaton leikin lasku osotti Mirandalle, että Taavi oli suuresti hänen synkän äitinsä suosiossa, ja tämä vaikutti, että hänen teki mielensä olla vielä tavallistakin jäykempi tasapainoa yllä pitääkseen. Taavi yritti saada aikaan keskustelua, mutta Miranda vain vastaili juu ja ei, niinkauan kuin lypsyä kesti, ja pian saikin pojan alakuloisena vaikenemaan. Tuli sitten illallinen, — ateriaan kuului verestä maissijauhossa paistettua taimenta, kullankeltaisia kuumia maissipiiraita punaisen siirapin kerällä, tomaattien kerällä paistettuja munia ja hörkkää kerman keralla, ja kaikki mitä parhaiten valmistettua Kirstin lupauksen mukaan. Aterioidessa Miranda taas hiukan suli ja puheli vapaasti. Mutta Taavia oli niin pahasti nolattu, ettei hänen hyvä tuulensa tahtonutkaan enää palata. Hänen kielensä se nyt vain vastaili juu ja ei. Huomatessaan töykeytensä johtaneen semmoiseen tulokseen Miranda tunsi herkän sydämensä pehmenevän. Hän kääntyi tuolillaan pistääkseen vieressään istuvan Kroofin odottavaan suuhun suuren palan siirappiin kastettua maissipiirasta ja puhui nyt Taaville äänellä, jonka sulo väreili pojassa aina sormenpäihin saakka. Keimailun vaisto, joka on synnynnäinen eikä piilevälle metsäkansallekaan vieras, alkoi liikahdella Mirandan kokemattomassa sydämessä.
"Lähden illalla järvelle, Taavi", hän sanoi, "ja lasken yöksi siimaa, ehkä saan taimenen. Kuu on täysi ja järveä kannattaa katsella. Etkö tahdo tulla meidän kanssamme?"
"Enkö tahdo? Enpä, Miranda, tiedä mitään hauskempaa!" vastasi Taavi innokkaasti.
"Lähdemme paikalla, kun olemme saaneet astiat pestyksi", sanoi impi.
"Ja sinä voit meitä siinä auttaa — vai mitä, äiti?"
"Tietenkin Taavi voi meitä auttaa", vastasi Kirsti, "jos sinulla on luontoa panna hänen kaltaistaan naisten työhön. Mutta minä ajattelen, etten minä lähdekään kanssanne yöksi järvelle. Kroof ja Taavi saavat pitää sinusta huolta."
"Taikka minä Taavista, niin se pikemminkin käy", huudahti Miranda harmistuneena, muistellen sekä Wapitia että pantteria. "Mutta mikä sinun on, äiti? Tule mukaan. Ei ole lainkaan yhtä hauskaa, ellet sinä ole myötä."
"Minusta tuntuu, että minua tänä iltana vaivaa jonkinlainen väsymys, ja minun tekee mieleni jäädä kotiin ajattelemaan."
Miranda hyppäsi pöydän äärestä, huolestusta kasvoillaan, ja juoksi ympäri äitinsä tuolin luo.
"Väsymystäkö, äiti!" hän huudahti, tutkien huolestuneena hänen sävyjään. "Kuka on koskaan kuullut sinun ja minun laisten voimallisten ja oikealla tavalla eläväin ihmisten puhuvan väsymyksestä? Minä pelkään, ettet voi hyvin, äiti; en kulje täältä askeltakaan."
"Kyllä, lapseni, kyllä sinun täytyy", vastasi äiti, eikä Miranda ollut vielä koskaan kapinoinut sitä lujaa sävyä vastaan, joka nyt oli Kirstin äänessä. "Minä tosiaan tahdon olla vähän yksinäni ja ajatella. Taavin käynti on herättänyt minussa paljon vanhoja ajatuksia ja minä tahdon vähän muistella niitä. Minä luulin niiden jo vuosia takaperin kuolleen ja jääneen unhotukseen!"
"Onko se varma, äiti, ettet ole sairas?" jatkoi Miranda, palaten epäröiden takaisin paikalleen.
"On, lapseni, en minä ole sairas. Mutta minä olen näinä viime päivinä aina silloin tällöin tuntenut väsymystä, vaikk'ei olisi ollut syytä. Minä alan tuntea, että tämä metsien suuri yksinäisyys minua jollain tavalla kuluttaa. Minä olen, Taavi, kaikkina näinä vuosina pysynyt sen suojassa pystyssä ja se on antanut minulle rauhaa ja voimia aikoina, jolloin minä, Jumala sen tietää, sitä kylläkin tarvitsin. Mutta minusta tuntuu, että se on minulle jollain tavalla liian paljon, ja se ajan pitkään musertaa minut. Mökkimme on minulle rakas, mutta en tahdo täällä päiviäni päättää."
"Äiti", huudahti Miranda, hypäten jälleen ylös tuoliltaan, "en eläissäni ole kuullut sinun tuolla tavalla puhuvan! Ettäkö sinä aiot hylätä mökkimme! Hylätä metsät! Minä en voisi elää, minä en suorastaan voisi elää missään muualla!"
"On niitä muitakin paikkoja, Miranda", mutisi Taavi. Mutta Kirsti jatkoi syittensä selitystä.
"Sinun laitasi, lapsi kulta, on vähän toinen", hän sanoi miettiväisenä. "Sinä olet täällä kasvanut. Metsät ja taivas ovat sinut muodostaneet. Ne ovat sinun veressäsi. Sinä elät ja hengität niitä. Sinä olet kummallinen lapsi, enemmän keijukainen tai muu metsän olento kuin ihmislapsi, jo ennenkuin tänne metsän helmaan tulitkaan. Kaikki mitä metsässä elää, näyttää pitävän sinua kaltaisenaan; ja sinä näet semmoista, mitä muut ihmiset eivät näe, — mitä metsän kansa ei itsekään näe. Niin niin! sinun laitasi, Miranda, on vähän toinen. Isäsi tapana oli katsella sinua ja sanoa, että sinusta tulisi naisfauni taikka metsän kuningatar, taikka että keijukaiset sinut veisivät. Tämä paikka sopii hyvin sinulle. Ja minun oli tapana ajatella, että minä olin kyllin iso ja luja luonnoltani voidakseni kestää tätä koko loppuikäni. Mutta minä alan luulla, että se on minulle liikaa. Minä en tahdo kuolla täällä, Miranda!"
Miranda tuijotti häneen suuresti huolissaan.
"Sinä et saa kuolla, ennenkuin minäkin olen kyllin vanha kuollakseni, äiti", hän huudahti, "sillä minä en voisi elää päivääkään ilman sinua. Mutta", hän kiihkeästi lisäsi "minä tiedän, että minä kuolisin pian, suoraa päätä, jos minun täytyisi lähteä pois mökistämme! Minä tiedän, että niin kävisi!"
Miranda puhui sitä rajummalla varmuudella, kun hän juuri sitä sanoessaan tunsi epäilevänsä omia sanojaan. Hän väläykseltä näki itsensä vanhenevan täällä aavassa sydänmaassa kahden Kirstin kanssa ilman ketään muita likimaillakaan. Ja se henkilö, joka niin julmasti loisti poissaolollaan, oli hämärästi nuoren Taavin näköinen. Hän ei itseltään kysynyt, oliko mahdollista, että hän vielä kerran haluaisi hyljätä mökin, hiljaisuuden ja aarniometsän kaiken kansan, mutta jossain sydämensä sisälokerossa hän tunsi, että sekin oli mahdollista, ja se kipeästi kouristi hänen sydäntään. Hän juoksi ja kietaisi molemmat käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja pyyhkäsi salaisen kyynelen sen pörhöiseen turkkiin.
Taavi, jonka vaisto nopeaan terottui pelosta, että koko järvimatka ehkä menisi myttyyn, älysi keskustelun joutuneen vaaralliselle tolalle. Hän sen vuoksi varovaisesti muutti puheenaineen lausuakseen ajatuksia maissipiiraista.
Hirvien hirnunta kuutamolla.
Kuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja täydellä terällään mökin akkunasta, kun Miranda oli valmiina lähtöön. Hän otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vähäisiä kaloja täyiksi.
"Missä ovat siima ja koukut?" kysyi Taavi.
"Niitä pidän ontossa puussa järven rannalla", sanoi Miranda. "Mutta älä ota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!" hän lisäsi terävästi, kun nuori mies tarttui rihlaansa.
Tämä laski sen sukkelasti taas luotaan.
"Mutta yöllä, Miranda!" hän koetti vastustella.
"Oletko varma siitä, ettei ole vaaraa?"
"Älä tule sitten, jos pelkäät!" impi vastasi murhaavasti ja astui ulos valoon ja kylmään kirpeään ilmaan.
Taavi tuota pikaa oli hänen rinnallaan välittämättä sen enempää pilkasta, joka sopi häneen vähemmän kuin kehenkään muuhun mieheen. Mirandan toisella puolella tallusteli kömpelö Kroof, immen hyväilevä käsivarsi kaulallaan.
"Me emme viivy kauaa, äiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli tullut oveen.
Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentä askelta Kroof äkkiä seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda mitään suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan näillä yöllisillä retkillä, joille impi lähti sillä päällä ollessaan. Aikoiko tuo kehno vieras nyt anastaa hänen virkansa ja etuoikeutensa? Hän, Kroof, ei aikonut suostua mihinkään jakoon. Parempi jäädä sinne, missä häntä tarvittiin.
"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitä karvoista. Mutta mustasukkainen karhu oli itsepäinen. Se pyörsi ympäri ja lähti tallustamaan mökin ovea kohti. Mirandaa harmitti.
"Jääköön sitten!" hän huudahti, käänsi kasvonsa metsää kohti ja hymyili entistä ystävällisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltämättä oli sangen harmillinen.
"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin hän uskalsi näyttääkään. "Se jää äitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."
"Kroof näyttää ajattelevan, että minä olen sen omaisuutta!" sanoi Miranda miettiväisenä. "Minä pidän siitä enemmän kun mistään muusta maan päällä äitiä lukuun ottamatta; mutta minä en saa pilata sitä, kun se tyhjästä suuttuu. Eihän sovi, että se rupee kadehtimaan, kun minä olen sinulle ystävällinen, Taavi! Minä olen sille kovin vihoissani, kun se oli niin tuhma. Pitäisihän sen tietää, ettet sinä ole minulle mitään sen rinnalla; vai mitä?"
"Tietysti", myönsi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten hän viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestä kesystä karhusta — sen henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista, — jonka eräs kylän tukkimiehistä omisti. Aihe olikin viisaasti valittu ja sillä oli se vaikutus, että Miranda tunsi itsensä melkoista vähemmän vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se hänessä herätti semmoisen ajatuksen, että ihmisten maailman ja aarniometsän välillä ehkä sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmärrystä.
Kun kuutamoinen aukea jäi heidän taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo heitä pitkillä sormillaan siellä täällä hajoavien lehväkaartojen lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva säde jäi taakse ja he astuivat lauhaan pimeään. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka välttämättömäksi pakoksi pysytellä lähellä Mirandan kyynärpäätä, jopa niin että kosketti hänen hamettaan, sillä eivät hänenkään tottuneet erämiehen silmänsä alussa huomanneet mitään. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen terävänäköinen, astui sukkelaan ja epäröimättä, ikäänkuin keskipäivällä ja sileätä tietä.
Mutta pian Taavinkin silmät tottuivat ja hän kykeni erottamaan epämääräisiä eroavaisuuksia, sekä sankempia kohtia että puoleksi läpikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillä jonkun verran valoa oli, se mikä lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta pääsi aarniometsän syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia elettyään luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena hän lisäksi oli kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkähermoiseksi, että muut aistimet korvasivat sen mikä näöstä puuttui. Hän näytti paremminkin tuntevan kuin näkevän petäjän ja koivun runkojen täyden aineen, kun kasvot olivat tulleet niistä käsivarren mitan päähän. Ja sammalen alta hän tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko lähestyi puuta, johon se kuului. Hänen sieraimensa erottivat petäjän, kuusen, hemlokin, balsamipoppelin ja hyvälle tuoksuvan dirka puun heidän niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon läheisyyden hän vainusi jo paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan hänellä vain ei ollut apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeät kuin untuva sammalella, ja hänen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua astuntaansa, ei metsässä kuulunut mitään, lukuun ottamatta epämääräistä kuisketta, joka oli niin heikkoa, että se saattoi olla lehtien supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinää. Hän ei virkkanut sanaakaan, sen enempää kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli niin juhlallista, että ääni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan mahdottomaksi pysyä rinnalla kompastelematta ja pahaa ääntä aikaan saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevämmän johdon alaiseksi.
"Sinun täytyy nyt nähdä minunkin puolestani, sinä ihmeteltävä Miranda, sillä en enää pysy rinnallasi!" hän kuiskasi immen korvaan. Kun impi niskassaan tunsi hänen hengityksensä vienon lämmön, niin kulki hänen ruumiinsa kautta väristys, joka kerrassaan hämmensi; mutta immestä se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan käsivarteen sangen hellävaroen, itseään vähän tukeakseen, ja melkeinpä hämmästyi sitä, että impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei kiinnittänyt tähän suosion osotukseen liian suurta huomiota. Hän päätteli itsekseen, että Miranda, joka ei ollut kylän tyttöjä, ei sillä tarkottanut niin mitään.
Äkkiä he näkivät aivan edessään kaksi kalpeata hehkuvaa silmää, jotka olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon pujoteltua kättä merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa. Eikä Taavia sillä hetkellä haluttanut kaipailla mitään.
"Ilves!" hän kuiskasi immen korvaan.
"Ei, pantteri!" mutisi Miranda välinpitämättömästi suoraan eteenpäin astuen. Taavi ei, tämän pelottavan sanan kuullessaan, asianhaaroihin nähden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei ole hyvä pimeässä kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmät vaipuivat salaperäisesti maata kohti ja peräytyivät Mirandan edelleen astuessa; ja muutaman sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja katosivat.
"Millä ihmeellä sinä saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi melkein kammolla.
"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja tämä oli hänestä, vaikk'ei
Taavista, aivan riittävä selitys.
Ei puhuttu sen enempää. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan henkeään pidätellen. He olivat kumpikin omituisen sähköisen tunteen ja odotuksen jännityksessä. Taavin sormet immen käsivarrella leväten väreilivät kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidän vierestään kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhäältä hehkui heitä kohti kaksi pientä valopistettä, jotka olivat aivan lähekkäin. Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivät, että se oli pesukarhu, eivätkä sanoneet mitään. Kauempana he äkkiä tapasivat aavemaisen hohtavan olennon, joka oli aivan heidän tiellään. Se oli melkein miehen mittainen. Tämä aavemainen valo kasvoi ja katosi heidän silmäinsä edessä. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa sitä hengeksi, joka oli lähetetty heitä varottamaan, että heittäisivät yrityksensä kesken. Mutta he tiesivät, että se vain oli laho koivupökkö, joka oli alkanut hehkua fosforivaloa. Heidän ohi kulkiessaan Taavi murti siitä palasen ja hienonsi sen, ja sen sinervä valo tarttui vähäksi aikaa hänen sormiinsa kuin haju.
Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etäämpää. "Tu'oh-huu-huu-huu-uu", sen kolkko alakuloinen ääni kajahteli.
"Me olemme lähellä järveä", Miranda kuiskasi. "Minä tunnen Uah-huun; se asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein perillä." Sitten kimalteli valoa, rikkinäistä ja haaleata, kuutamon hopeoimasta etäisestä pinnasta. Pian tuntui kylmän henkäys, vaikka oli aivan tyyni. Ja sitten he tulivat järven avoimelle rannalle.
Miranda irrotti päättävällä liikkeellä käsivartensa Taavin kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkää oikealle päin kaartavaa hiekkarantaa.
"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."
"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettä?" kysyi Taavi.
"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isäsi teki minulle toissa kesänä haapion ja minä pidän sitä tuon nokan takana."
Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessä loistossa rannattoman aarniometsän yllä. Järvi oli tyyni kuin peili. Ranta oli sangen sileä ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista lovisena. Eräässä paikassa kasvoi kolme pajua yhdessä ryhmässä aivan lähellä veden reunaa, luoden läpikuultavan salaperäisen varjon. Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat tähän hohtavan hiekan keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven pitkä täyteläs hirnunta. Se oli syvä, soinnukas ja kauas kantava ääni, se tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.
"Tuo vasta on minun mielestäni soitantoa!" sanoi Taavi.
Mutta ennenkuin Miranda ennätti sanoa mitään, vastasi aivan vierestä metsän pimeydestä jyrisevä karjuva hirnaus; alusmetsästä kuului raskasta ryskettä ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa tähyten. Huomatessaan Taavin ja Mirandan se paikalla hyökkäsi niitä kohti.
"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkän puukkonsa ja astuen immen eteen.
"Älä puutu asiaan, niin käy kaikki hyvin!" sanoi Miranda terävästi. "Seiso sinä tuon puun takana!" ja tarttuen hänen käsivarteensa impi koetti työntää hänet näkymättömiin. Mutta Taavi hetkisen typerästi vastusti.
"Houkka!" impi hänelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen tähän asti toimeen ilman sinua?"
Immen silmäin kiukku lävisti hänen mielensä ja sai hänet järkiinsä. Taavi oivalsi, että Miranda tavalla tai toisella hallitsi tilannetta, ja vastahakoisesti astui hän ison pajun taa. Se olikin viime tingassa, sillä raivostunut eläin oli melkein saavuttanut heidät. Samalla järveltä tuleva ilman henkäys kantoi Mirandan hajun eläimen sieraimiin ja sai sen epäröiden peräytymään. Miranda paikalla vihelsi pehmeästi ja astui ulos kirkkaaseen kuutamoon. Uroshirvi tunsi hänet, seisoi aivan hiljaa, kohotti valtavat sarvensa täyteen korkeuteensa ja kurkotti impeä kohti pitkäntaipuisan kuononsa, ystävällisesti haistellen. Sitten se lähestyi askel askelelta immen odottässa ja ojentaessa sitä kohti pienen kätensä, kämmen ylöspäin; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen, vaikka vielä epäillen ja puukonpäätä hypistellen.
Samalla kajahti taas järven takaa ensimäisen hirven hirnaus. Tämä hirvi paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympäri, laski sarvensa julkista taisteluunvaatijaa kohti, möläytti vastauksensa ja hyökkäsi pitkin rantaa tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Kun se oli kadonnut mäntyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestä näkyviin iso naarashirvi, joka lähti sen perässä juoksemaan.