JUMALA JA MAAILMA
PROŒMION
Sen nimeen, joka itsens' itse loi,
ikuisen luomistahtons' olennoi,
sen nimeen, joit' on usko, uskallus
ja rakkaus, työn kunto, kutsumus,
sen nimeen, niin jok' usein mainitaan,
vaan olennolt' on outo ainiaan:
Min kuulo kuulee, katse kantaakaan,
sukuas kaikk' on, Hänen kaltaistaan,
ja henkes hehkutietä ylhimpää
jo vertaus, jo kuva tyydyttää.
Sua luo se tenhoo, viehätellen vie,
kuss' astut, tienoo kaunistuu ja tie:
et arvoll' enää mittaa tuokion,
jok' askel mittaamattomuutta on.
Jumala ulkopuolinen mit' oisi,
mi kaiken kiertää sormeansa soisi!
Sisältä-käsin maailmaa Hän käyttää,
Hän itse luonnon, luonto Hänet täyttää;
niin sen, mi Häness' elää, liikkuu, on,
on Hältä voima, henki loputon.
TESTAMENTTI
Ei huku mikään olevainen!
Ain' elää kaikess' Ainiainen,
sa _olet_, siitä onnes saa!
Sill' ikuist' on se: aarteit' elon
lait kaitsee, kehää hehkun, helon,
mi kaikkeuden kaunistaa.
On tosi ammoin löytty, siit' on
sinetti jalon henkiliiton;
sen turvaa vanhaan vakuuteen!
Maan lapsi, ylistystä kantaa
saat Viisaalle, ken kiertää antaa
sen aurinkoa siskoineen.
Sisimpääs sitten katso: siellä
on keskus, jot' ei kenkään kiellä,
epäile, kelvokas ken on.
Siell' ohjaa vaill' ei vaapu jalo,
sill' aate-rientos päivän valo
on tunto orjuuttamaton.
Min aistejas sa luottain käytä,
ne eivät väärää sulle näytä,
jos taju tarkka valvoo vaan.
Sees katse sull', ei huolenharmaa,
vaellus notkeaa ja varmaa
kautt' olkoon kasvurunsaan maan.
Sen siunaust' äl' ahmi, tuhlaa;
miss' elo viettää elon juhlaa,
myös järki myötä olkohon.
Niin kaikki mennyt pysyy, säilyy,
eelt' uus jo päivä elää, päilyy,
ja hetki ikuisuutta on.
Jos vihdoin voitit voittelosi
ja tunne tuo sun täyttää: tosi
on vain, mi tuottaa hedelmää,
yleisen mittaat laidan, laadun:
se pitää suunnan kerran saadun,
siis harvinten sa joukkoon jää!
Ja vanhastaan kuin vaistoin aroin
loi lemmentyönsä, laumaa varoin,
ain' aatteen, mietteen, runon mies,
on kaunein palkkas: sielut kunne
tiet' etsii jalot, eeltä tunne,
se toivotuin on työs ja ties.
ALKULUOTTEITA. ORPHISIA
DAIMON, haltiahenki
Kuink' asettui sun syntys tuokiolla
planeetat kohti aurinkoa, kuuta,
niin kaikk' on kulku elos kohtalolla,
niin kasvus kaavan sai, et muuksi muuta
sa itseäs, se on sun pakko olla;
sa usko tietäjäin, Sibyllain suuta:
ei särje leimaa aika, mahti mikään,
mi elon muotoilevi iäst' ikään!
TYCHE, sattuma
Vaan taiten kiertää rajan jyrkän juovaa
meiss', ohessamme vaihtuvainen jokin;
et yksin jää, sa muita, muut sua muovaa,
kuin toisten, niinp' on oma toimintokin;
on elämä kuin virta vievää, tuovaa,
se leikki on, mi lentää sikin-sokin;
jo kehjennyt on vuotten kaari salaa,
jo lamppu tulta syttäväistä halaa.
EROS, lempi
Se saapuu! — Siivin taivaalt' alas väikkyy,
yöst' autiosta kunne nous sen koi;
luo kevätsäin kuin sädetulva läikkyy,
pääs, otsas pyörtäin leijuu, leikamoi, —
pois karkkoo, palajaa, taas pakoon säikkyy, —
mielt' arka riemu, tuska kukkuroi.
Maailmaan kaikkeen moni haave haipuu,
ylimpään yhteen kiintyy jaloin kaipuu.
ANAGKE, täytymys
Taas vain, kuin tähdet sääti, kaikki sääntyy;
sielt' arvat lankee, suunnat, säännöt, lait,
vain täytymykseks sisin tahto kääntyy,
ja tahdon eess' on ehdon valta vait;
pois rakkain sydämestä raukee, nääntyy;
sun täytyy: halus, haavees suistaa sait.
Niin ahtaamp' on vain kahle vuotten mennen
meill' luulovapaus kuin aluss' ennen.
ELPIS, toivo
Vaan vuoren vahvuiset lie vanhan, vankan
nuo portit inhat vaskimuurin moisen,
käy sivu salpain, läpi saarron sankan
tie vapaa keijun kevytkarkeloisen:
alt' usvan, pilvipeiton, rakeen rankan
sen siipi vie meit' iloon ilman toisen;
sen tunnette, sen käymätönt' ei rantaa;
yks siiven isku — taa aioonein kantaa.
LÄNSI-ITÄMAISESTA DIVAANISTA
HEDZHRA
Pohja, länsi, lounas hajoo,
kruunut sortuu, vallat vajoo.
Mieli ihmeit' idän halaa,
patriarkkain ilmanalaa,
nuoruusjuomaa, Khiser, sulta,
lemmen, viinin, laulun tulta.
Oikean ja puhtaan tiellä
ihmisheimoin syvät siellä
synnyt etsin, niinkuin kerran
kuulla saivat suusta Herran
maisin kielin sanaa taivaan,
jääneet paljoon pään ei vaivaan.
Kuin ol' arvoss' isät, outo
kaikki vieraan käskyn nouto;
viehtää kaita nuoruus-kaava:
aatos ahdas, usko aava,
kuin ol' ylin siellä _sana_
julistuksen saattajana.
Parveen paimenien liityn
lähtehelle keidasniityn,
kaupan mull' on kaikin tienoin
shaalit, kahvit, moskus hienoin,
kaupungista toiseen sadat
samoon karavaaniradat.
Hafis, laulus lohdun suo, kun
rotkon louhuteillä nuokun,
konsa satulassa muulin
opas laulaa hehkuhuulin,
tähdet heljät herätellen,
rosvot piiloon pelätellen.
Kylpy-, viinisaleiss' yhä
muistelen sua, Hafis pyhä,
hunnuton kun kutrihuiske
ambraa tuoksuu. Lemmenkuiske
laulajan noin kiehtoin soikoon,
itse huurit hurmioikoon.
Sen jos kadesilmin näätte,
varsin väijymäänkin jäätte,
tietkää: runo rukousta
ain' on, paratiisin usta
hiljaa kolkuttavin sanoin,
iäist' elämätä anoin.
VAPAA MIELI
Ratsulla vain tahdon olla oiva!
Teille jääköön teittäin, majain hoiva!
Riennän riemuin maan kaikk' ääret laajat,
päällä lakkini vain tähdet taajat.
*
Pani tähdet tietänne johtamaan
Hän matkoilla maan ja veen,
teill' ett' ois niist' ilo ainiaan,
ilo katsella korkeuteen.
NELJÄ ARMOA
Pojat aavikon jott' iloissaan
vaill' ajais rajaa, rantaa,
soi Allah neljä armoaan,
jotk' onnen heille antaa.
Soi turbaanin, mi sorjemp' on
kuin keisarinkruunu mikään,
ja teltan soi, jott' asunnon
voi pystyttää miss' ikään.
Soi miekan, turvan taatumman
kuin jyrkät muurit, vuoret,
ja laulun oivan, ihanan,
mi tenhoo immet nuoret.
Ma laulan kullan kukkasiin —
mi vois mua pidätellä?
Hän tietää omansa, hän niin
on hilpeä ja hellä.
Ja pöytään kukkaa, hedelmää
voin teille taiten laittaa,
myös hyveen suolaa höystävää
ja raikasta, jos maittaa.
ALKUAINEET
Kuinka monen alkuaineen
voimaa vaatii laulu oiva,
jott' ois maallikon se niinkuin
mestarinkin riemuks soiva?
Lempi ennen muuta olkoon
laulun tenhona, jos pelkkää
lempeä se liekkii, uhkuu,
sitä sorjemmin se helkkää.
Myös on tarpeen maljan helke,
viinin punavälke, sillä
sorjin juhlaseppeleistä
juojill' on ja lempivillä.
Tarpeen taistokalpain kalske,
raiku sotatorven soiton,
jumaliin jok' urhon nostaa
hurmiossa onnen, voiton.
Laulajalle välttämätön
viel' on liekki vihan vinhan,
lailla kauniin ettei elää
sallis iljettävän, inhan.
Nuo jos neljä alkuvoimaa
tavoittaa hän laulun taikaan,
hän kuin Hafis kansain riemu,
virvoitus on ajast' aikaan.
SA HUONOON SUOSTUT, KUN...
Sa huonoon suostut, kun
päin selvin pohdit;
kun päihdyt, totuuden
sa virkkaa tohdit.
Vaan yli määrän myös
koht' yltyy jano;
Hafis, kuink' oivalsit
tuoss' oikein, sano!
Kuink' itse harkinnen,
en muuta huomaa:
se älköön lempikö,
ken vieroo juomaa;
vaan älköön pöyhkeillä
tää juojain suoko:
ken ei voi lempiä,
hän älköön juoko!
SATEENKAARI
Pilven kun äkkipäin
aurinko kohtaa,
kaaripa kimmeltäin
kirjava hohtaa.
Myös sumu siltojaan —
siit' ota vaari —
valjuna kaartaa, vaan
taivaan on kaari.
Hilpeä vanhus, siis
miks suret, emmit?
Sait lumen suortuviis,
hehkuen lemmit.
LAULU JA KUVA
Hellaan mies hän saveaan
muotoon muovaelkoon,
suennutta sormistaan
ihmett' ihastelkoon.
Meitä viehtää vilppaus
Eufrat-virran laineen,
tuonne tänne tuuditus
aallehtivan aineen.
Viihtyy sielun polte, soi
laulu: runoniekan
puhdas käsi muuttaa voi
helmiks aallon hiekan.
AUTUAS KAIPUU
Lauman pilkalta se salaa,
viisahalle yksin virkkain:
kiitän elävää, mi halaa
kuolla liekkikuoloin kirkkain.
Vienoin lemmen-öin, kun unnut,
joissa sait, joiss' annat elon,
tulvii ylles oudot tunnut
tuikkeess' aran liekin helon.
Pimeys ei varjopiirein
enää sulle piirrä rajaa:
kaipuu uus sua kuumin kiirein
liittoon korkeampaan ajaa.
Tiesi tenhosiivin kiidät
kautta kaukaisuuksien,
vihdoin, perho, liekkiin liidät,
hiillyt valoon himoiten.
Kuole — synny! Kunnes lain
sydämees sen suljet,
olet valju vieras vain,
öistä maata kuljet.
ESIKUVALLINEN PARI
Niin, lempi suur' on ansio!
Mill' ihanamp' ois palkinto?
Ei valtaa, kultaa saa, mut saa
kuin urhot kuulut kunniaa.
On maineessa Profeetan lailla
Wamik ja Asra ihmismailla. —
Muut' et, vain nimet heistä kuulet:
ne mainitaan, miss' ääntyy huulet.
He mit' on tehneet, työskelleet,
ken tietäis? Ovat lempineet,
sen tiedämme. Se riittää, selon
suo vaiheist' Asran ja Wamikin elon.
ALISTUMINEN
"Sa hiudut — ja kauniisti laulat,
hukut huoleen — ja hymyät vain!"
Runoilija:
Tylyt liian on lempeni paulat!
Pahan kohtelun siltä sain.
Suru laulajan rintaa viiltää.
Kas kynttilän tulta: se kiiltää,
pian loppuhun tuikahtain.
*
Haki lemmen tuska, miss' asunnon
sais oikein kolkon, yksinäisen,
löys sydämeni aution,
teki tyhjään pesän piileväisen.
ESTÄMÄTÖNTÄ
Ken liikkumasta kieltää
voi linnun lehvällään,
ken keikkumasta lampaan,
kun villat keritään?
Minä kummasti käyttäydynkö?
Kun turkissa kipunoi!
Ei! Keritsimiin ken joutui,
se riuhtoo, ei muuta voi.
Ken estää laulamasta
mun ilmoille riemuiten,
ken pilville uskomasta,
kuink' armas on suloinen?
SALAA
Vilkkuu armaan silmät täyttäin
kaikki ihmetyksin syvin.
Minä, tietäväinen, yksin
ymmärrän sen varsin hyvin.
Näin ne virkkaa: tuota lemmin,
enkä sitä taikka tätä;
ihmetykses, ikävöintis,
rakas seura, sikseen jätä!
Mitattomin tenhovoimin
singahtaa se silmänluonti!
Ensi hetkest' armaast' on se
armaalle vain merkinsuonti.
MISTÄ PORTIST' ASTUIT
Mistä portist' astuit Herran
kaupunkiin, sit' älä kysy;
kunne asetuit sa kerran,
siinä ajallasi pysy.
Viisaihin luo silmäs siellä,
ylhiin käskyn käyttäjöihin;
nuo sua ohjaa tiedon tiellä,
nää sun vyöttää voiman töihin.
Hyödyksi kun vointis mukaan
teet siell' uskollista työtäs,
tiedä: ei sua vihaa kukaan,
monen rakkaus on myötäs.
Muistava maan isä työs on,
intos sille elon takaa;
silloin vasta uusi myös on
pätevää kuin vanha, vakaa.
VIIS VUOSIKYMMENTÄ MUA MUOKKAELLA...
Viis vuosikymmentä mua muokkaella,
mua muuttaa, muuksi murjoa ne koitti;
siit' arvaat — niin se aatost' aprikoitti —
mink' isänmaasi mahdoit manterella.
Ol' aikas nuorten myötä hurjennella,
joit' ylväs neron vimma vikuroitti,
vaan hiljaa puoleens' elon taipalella
sun viisaat, jumal-lempeät ne voitti.
VAELTAJAN MIELENRAUHA
Kaikerrella kataluus
kannata ei mikään;
mahtavint' on mataluus,
sanokoot mit' ikään.
Kehnoss' onnen kukkuroin
hallitsee ja häärää,
vallan oikein näin ja noin
mielin määrin määrää.
Vaeltaja! — Milläs tään
kierrät kiusan uraa?
Tuprutella tuulispään
anna kuivaa kuraa.
LAUSELMIEN KIRJASTA
Tätä päivää, yöt' älä muuta tuomaan
sa toivo lainkaan,
kuin mitä eiliset ehti jo suomaan.
*
On päivä viel', on aika ahertaa!
Yö joutuu, jossa toimi taukoaa.
*
Kuink' ihanan, kuink' ison maan olin periä saava!
On aika mun maani, aika mun peltoni aava.
*
Tee vain hyvän rakkaudesta hyvää!
Tekos aika sulta vie.
Jos jättäisikin, periytyvää
ei lapsilles se lie.
*
Miks aina kaikkialla kuulet
niin paljon oivaa, paljon typerää?
Sanoja vanhinten hokee nuorinten huulet,
ja heist' on se omaa keksimää.
*
Vihamiehist' on nurkusi — miksi?
Nuo kuunaan yhtyiskö ystäviksi,
joille jo olentos, niinkuin se on,
salanuhde on loppumaton?
*
Jos Luoja niin huono naapuri oisi
kuin minä ja sinä, ei meille vaan
kovin laulaa kunnian kukko voisi —
Hän kunkin suo olla oloillaan.
*
Idän runoilijoista, se myöntäkäämme,
me lännen laulajat jälkeen jäämme.
Vaan vertoja liemme ja eelläkin noista
me vihatessamme toinen toista.
*
Meit' armahda, luoja, vihasi alta!
Jo peukaloisill' on äänivalta.
*
Pidä piikkistä harjaa ja suuta,
niin arvoa annetaan.
Saa haukoilla saalista muuta,
ei metsäkarjua vaan.
*
Se sankarin kiittää ja mainita tietää,
ken itse taistellut on kuin mies.
Ken itse sai vilun, helteen sietää,
se vasta ihmisen arvon ties.
*
Pitoseura kirjava! Jumalan pöytään
vihamiehet ja ystävät koottuina löytään.
*
Ensin katolle kavuta saat,
sitten mä näyttelen seudut ja maat.
*
Ei vaaraa vaikenevalla:
on ihminen piilossa kielensä alla.
*
Ken talooni käy, voi tuomita kuosin,
jota vuosia suvaitsin itse ja suosin,
vaan kurkkia sais ovest' ulkona tuolla,
jos hänt' en sietäis mä sisäpuolia.
*
Tapa loalla tallatulla
laajaks, ei lujaksi tulla.
*
On laulajaa, on lausujaa,
kuin kukkuis kaikk' aron hiekat!
Runotaidon mailta ken karkoittaa?
— Runoniekat!
HATEM JA SULEIKA
Hatem:
Tilaisuus, ah, varkait' ei se
tee, se varas itse on;
multa viime lemmen vei se,
jätti rinnan aution.
Tuon se kaiken toi sun huomaas,
elon onnen kalleimman,
ett' on elo vain sun suomaas,
köyhä mies mit' odotan.
Vaan sun sädesilmäs hohtaa
mulle armahdusta jo,
sylissäs mua nuortuin kohtaa,
riemuun kutsuu kohtalo.
Suleika:
Hurmaama sun lempes liekin,
tilaisuutta soimaa en;
omaas jos se varkain viekin,
kuinka siitä riemuitsen!
Ja minvuoksi varkain? — Vaalis
vapaa mulle suokoon sun!
Armast' aatella ois: saalis
moinen mun on saama, mun!
Sulle sorjan voiton kantaa,
mielin suotuna min sain:
rauhan, elon rikkaan antaa
riemuin tahdon, ota vain!
Köyhä! — Pilaa lasket! Meitä
rikkaaks eikö lempi saa?
Syliini sun kiedon — keitä
kutsuu kirkkaamp' onnen maa?
(Marianne v. Willemer.)
SULEIKA JA HATEM
Suleika:
Soutaiss' Eufratilla multa
alle vetten vellovain
solui sorja sormuskulta,
jonka äsken suita sain.
Näin sen unen. Aamuruskon
tulta lehvät leimuaa.
Selitä se uni — uskon
runoilijaa, profeettaa!
Hatem:
Selitän sen sulle pian!
Monet kerrat kerroinhan,
kuinka doge Venezian
kihlaa aallot Adrian.
Sormuksen noin Eufrat sulta
sai — ah, lauluun tuhanteen
uni armas innon tulta
taikoo taivassointuiseen!
Mun Damaskoon Hindostaanin
mailta tulleen, pyrkien
kanssa uuden karavaanin
puoleen meren Punaisen,
mun sa virtaas vihit, rannan
parvekkeeseen, palmustoon,
kaikkeni sun haltuus annan
hamaan viime suuteloon.
GINGO BILOBA
Idän ihmepuun, mi varjoo
tarhaani, sen lehti tää
salamielen mettä tarjoo,
viisaan virkistyttävää.
Elo _yhden_ olennonko
kahdeks erjennyt on noin?
Toisens' omistanut onko
kaksi yhdys-olennoin?
Saanet pulman päästellyksi,
selväks ongelma se käy:
lauluist' eikö näistä _yksi_,
eikö kaksoissielu näy?
SULEIKA JA HATEM
Suleika:
Monet sulta laulut sievät
lennelleet jos minne lievät,
piirrot sorjan sulkatyös,
kultajuovat koruniteet.
hiomasi helmet, kiteet,
kiehtovaiset päärlyvyös?
Minkä lauloit, lemmen siteet
kai ol' aina myötä myös?
Hatem:
Oli sulosilmäin voimaa,
hymyhurmaa haltioimaa
hammaspäärlyin hohtavain,
ripsi-nuolta, kutri-paulaa,
hempiheljää rintaa, kaulaa,
tuhat vaaraa valmistain.
Aatteles, kuink' ammoin laulaa
laulut ties Suleikaa vain!
SULEIKA JA HATEM
Suleika:
Kansain, orjain, valtiasten
tuo on tunnus ainiaan:
korkein onni ihmislasten
oma itseys on vaan.
Sen ken varjelee, se kantaa
voi jok' elon kohtalon;
kaiken muun voi mennä antaa,
jos vain siksi jää, mik' on.
Hatem:
Katsovat kai siks sen seikan,
vaan ma päätän toisin päin:
olennossa vain Suleikan
kaiken maisen onnen näin.
Vain Suleikan suosiossa
itselleni arvon sain;
katoais sen kaipiossa
itseni, jäis varjo vain.
HATEM JA SULEIKA
Hatem:
Kaunokasvoin luo mua, armaat
kutrikäärmeet, kahlitkaa,
vaikk' ei vastaa hapset harmaat
tummuuttanne tuuheaa.
Sydän tää vain viel' on nuori,
kukkeint' uhkuu kevättään;
suitsee sulle tulivuori
alla usvan, hangen, jään.
Punaan luot kuin aamun kulta
jäyhät, jylhät huiput nuo:
kevään hurmaa, kesän tulta
vielä kerran Hatem juo.
Juhlikaamme! Vielä juomaa!
Malja armaan ystävän!
Kasan tuhkaa armas huomaa,
virkkaa: "Mulle hehkui hän!"
Suleika:
Mult' ei riistää saa sua mikään!
Lempi lemmen vahvistaa.
Hehkut armaas kevät-ikään
heilimää sa ihanaa!
Ah, mi mainekukkain hempi
laulajaani ylistää:
sillä elämää on lempi,
henki elon elämää.
MUN ITKEÄ SUOKAA
Mun itkeä suokaa! Saartamana yön
aroll' äärettömällä.
Kamelit lepää kuin ajajatkin.
Armeenialainen valvoo ja laskee,
minä vierellä myös peninkulmia lasken,
taa joitten Suleika jäi jo, muistossa kertaan
tien pidentävät murheiset mutkat.
Mun itkeä suokaa! Ei ole se häpeä:
on hyviä itkevät miehet.
Itkihän Briseis-neittä Akhilleus!
Sotalaumaa Xerxes sortumatonta!
Suosikkia surmaamaansa
Aleksander itki.
Mun itkeä suokaa! Kyynelist' elpyy multa;
jo vihertää.
KASTANJAT, KATSOS, NUORET...
Kastanjat, katsos, nuoret
puun täydelt' oksillaan,
okaiset, vehrytkuoret,
kuink', armas, uhkuukaan!
Niin tiedotonna riippuin
ne kehkee verkalleen;
niit' oksa vehmas viippuin
se heijaa hiljakseen.
Vaan paisuu, kypsyy salaa
jo sydän raakilon;
se päivään päästä halaa
ja ilmain ilohon.
Kuor' aukee, maahan marjat
jo kirpoo riemukkaat;
niin laulujeni sarjat
sateena helmaas saat.
LAULU LÄNSITUULELLE
Suleika:
Kastesiipes, länsi lieto,
ah, min kademielen tuokaan!
Kanna kaivatulle tieto,
kuinka eron huolta huokaan!
Vienon kaipuun siipes väike
tuutii rintaan rauhass' ehtoon;
hersyy herkkä kyynel-läike
kukkaan, silmään, kumpuun, lehtoon.
Hiljaa henkäät, vilvoitellen
sairaat silmäluomet salaa.
Tuskaan menehtyisin, ellen
toivois, viel' ett' armas palaa.
Lennä, lempeästi haasta
lemmitylle sydämelle;
vaan sen rauhaa ethän raasta,
vaivaani et ilmoitelle.
Hiljaa kuiski kaivatulle:
eloni on armaan lempi.
Tulless' armaan kaht' on mulle
kumpainenkin kultaisempi.
(Marianne v. Willemer.)
JÄLLEENLÖYTÄMINEN
Tähti tähtien, sun totta
taasko syliin suljen, oi!
Kuilu kuutta, auringotta,
eron yö min tuskan toi!
Riemujeni siskosielu,
ah, sua armast', ihanaa!
Muistuu menneen tuskan nielu, —
säikyn onnen saavuntaa.
Maailma kun kauko-aluin
uinui povell' Iäisen,
loi hän korkein luomishaluin
elon ensi huomenen,
lausui: tulkoon! Luomis-aamuun
tunki tuskan vaikerrus:
hauraan todellisen haamuun
muuttui, murtui kaikkeus.
Koitti valkeus, yön piiri
karkkos sitä kammoissaan,
eroon elementit kiiri
kaikki kauas toisistaan.
Kunkin tietään vailla ohjaa
synkkä hourehorros vei
kuiluun, kuss' ei äärt', ei pohjaa,
kaipaust' ei, sävelt' ei.
Tyhjyys! Mykkyys! Ensi kerran
itse Luoja yksinään!
Silloin sääti armo Herran
aamuruskon säihkymään:
kutoi helskyttäin sen hempi
heljät kirjokimmelteet,
jälleen toisihinsa lempi
liitti eroon-eksyneet.
Omaansa kaikk' etsii, janoo
jälleen yhdeks yhdyntää;
katse, tunne hehkuin anoo
ääretöntä elämää.
Olkoon saatu ottamalla,
kunhan iki-omaks saa!
Nyt me luomme, laatkoon Allah,
luomme Luojan maailmaa.
Luokses siivill' aamuruskon
toi hän sen, ken ikävöi;
kaikk' yön tähdet lemmen, uskon
liiton vahvaks sinetöi.
Käymme riemun, tuskan teitä
valioina päällä maan,
'tulkoon' uus ei enää meitä
eroittaa voi milloinkaan.
KAIKESSA-ILMESTYVÄ
Tuhansin hahmoin muotos kätke, vaihda,
koht', ani-armahin, ma tunnen sun;
sa taakse taikahuntuin kasvos kaihda,
oi kaikess'-ilmestyvä, tunnen sun.
Ma palmun nuoren, raikkaan nousennassa,
soleavartisin, jo tunnen sun;
ma virran kuulaass' aallonsolinassa,
oi vienoviehtelyisin, tunnen sun.
Kun soljuu suihkukaivon säde hento,
sa kisakirkkain, riemuin tunnen sun;
kun pilvein muodot muuttaa tuulen lento,
oi tuhatvivahteisin, tunnen sun.
Kun kirjokentin hohtaa huntu sorja,
sa tähtikimalteisin, tunnen sun;
kun tuhatverso kiertyy köynnös norja,
oi sylikietovin, ma tunnen sun.
Kun vuoret ruskoon syttyy aamusäällä,
kaikk'-ihastuttavin, sua tervehdän;
kun taivas heljä kaartuu pääni päällä,
kaikk'-avarruttavin, sua hengitän.
Mit' uiko-, sisäis-aistin antamata
mull' on, kaikk'-opastavin, kautt' on sun;
nimeä Allahin kun lausun sata,
soi kunkin myötä sointuin nimi sun.
PÄÄSYPORTILLA
Huuri:
Tänään paratiisin usta
minä miekoin vartioin.
Herätä et luottamusta,
emmin, tokko päästää voin.
Muslim oikea ja tosi
lietkö vain sa täydelleen?
Ansainneeko taistelosi
paratiisin palkakseen?
Moinen uskon urho vakaa
lietkö? Haavas nähdä suo!
Jos sun kunnias ne takaa,
vien sun valittujen luo.
Runoilija:
Suotta seulot, pohdit! Viedä
minut saat vain Eedeniis.
Olin ihminen, se tiedä,
olin taistelija siis.
Katsees kaiken ilmi saavat,
läpi tutki rinta tää,
katso karsaat elonhaavat,
lemmenhaavain hurma nää!
Toki lauloin hurskaan lailla
ikilemmest' armahan,
kuink' on kaunis matka mailla
pyöriväisen maailman.
Kera kelvokkainten toimin,
kunnes nimeni jäi niin
leimuin lemmen haltioimin
ihanimpiin sydämiin.
Ei! Sun lien ma kätes hennon
anojaksi arvokas:
siellä iäisyytten lennon
lasken sulosormillas.