virpiä, rönsyjä, pois puusta ne tempoelin;
vaan heti kammahdin: syvä, haikea huokaus kuului,
kuiskiva vaikerrus vaisujen latvojen soi:
"Tarhasi tuttua uskollist' älä raatele, jolta
niin monet nautinnot varhain poikana sait.
Oi, älä raatele noin mua! Virvikön tuon tuhotessas
mult' elon sun tyly työs, sun väkivaltasi vie.
Hentoa enkö sit' itse ma hellien vaalinut? Eikö
kuin omat mulle sen ois lehväset? Kuinka ma en
lempisi tainta, mi vain mua tarviten varttani hiljaa
voimin kaihoavin kietovi? Kas, tuhat on
virpeä versoillut, tuhatt' on monen mont' elämääni
tunkenut säikehiään, irtoamatt' ikinään.
Mult' elatuksen vie, mitä tarvitsen ma, se nauttii,
niin ydinvoimani, niin sieluni mult' imi pois.
Suotta jo kostua vain koetankin, valtava juuri,
ah, elinnestett' ei nostata puoliakaan.
Vieras turmahinen, tuo rakkahin, ehti jo ennen,
syyssadon voiman pois multa jo vei veronaan.
Latvaan tuoreutt' ei tule lainkaan; korkeat kuihtuu
tutkaimet, puron yll' oksa jo kuivunut on.
Niin tuo paulojatar elon mairii mult', osan, onnen,
pyrkivän voimani pois, toivoni mairivi pois.
Tuntoni täyttää vain tuo kietoja, suo ilon kahleet,
suo korut surmaiset versojen vierahien."
Nikias, veitsesi pois! Oi, koitoa säästä, mi hiutuu
lemmen hurmiohon, pakko on niin, halu niin.
Kaikk' ihanaa on tuhlaus; suo ihaninta mun maistaa!
Huoliko hengestään konsaan lempivä ken?
VENEZIALAISIA EPIGRAMMEJA
Noin mitä reutoo kansa ja kirkuu? Syödä se tahtoo,
lapsia laittaa, myös ruokkia nuo, miten voi.
Tuost' opi, kulkija, noin koton' itsekin tee! Yli siit' ei
kiipeä ainoakaan, kuinka jos koittakohon.
*
Lahkoa kuin meren hiekkaa saa joka houre — on hiekkaa
hiekka; sen helmi on, kell' ystävä mielevä on.
*
Maa alasinta ja valtias maan vasaraapa hän vastaa,
kansa se keskell' on, kuin levy kupruelee.
Voi levy-parkaa, jos sokot iskut vain sitä noin näin
kolhivat, valmiiks ei konsaan kattila käy.
*
"Nouse jo!" Hiljaa! Anna mun nukkua! Syy mikä tääll' ois
valvoa? Laaja jos on vuode, ah, tyhjä se on.
Nummet on Sardinian, kuss' yksin nukkunet, tarhat
Tiburin, kuss' unet pois armahin kuiskaelee.
*
Löysikö harras tuo pyhimystään toiviolainen?
Kuulla ja nähdäkö sai ihmehien tekijää?
Ei, hänet aika jo vei, vain jäännös jäi joku talteen,
kallon, luunikamaa vain pari nähdä sa voit.
Toiviotiellä me kaikki Italian etsijät käymme:
palvotut luumurut on riemuna uskovien.
*
Hauskaa on runotyö; kovin kallis vain huvi: kasvaa
kirja, sekiinit sen kiireemmin hupenee.
*
Vieroin aina, jos kuuluttaa vapautta ken alkoi;
näät oma valtapa vain häll' oli pyytehenään.
Mont' unes on vapauttaa — myös monen orjako olla!
Saat tuta: vaaraton ei leikki se lie. Koe vain!
*
Kohtalo mulle mit' aikoo? Tuot' ylen uskaliast' ois
tutkia; paljoakaan näät monest' eipä se tee.
Aikoi kai runoniekkaa — ehk' ois luontunut aie,
ellei kieli jo ois estäjä voittamaton.
*
Päivä kun kolkkoja hetkiä vain suo peittyen pilviin,
kuink' ilon-äänetön koht' on joka polku ja tie!
Kun sade kulkijan saavuttaa, miten armahan suojan
maatalo suo! Sulo-unt' yön vihasäälläkin suo!
Taaspa jo saapuvi Koitar; pois pian häätele pilvet
otsaltas, ole sees, kuin emo luontokin on.
BAKIIN ENNUSTUKSIA
Muureja sortuvan nään ma ja muureja nousevan, täällä
paljon vankeja nään, vankeja tuolla. Se lie
maa tämä siis iso vankila vain; vapauttapa nauttii
houru, ken kahleet voi kantaa seppelinään.
*
Taivaat aukenevat, sade lankee, kalliot, nurmet
kastavi, muurit, puut huuhtovi, holvaelee.
Päivä kun paistaa taas, kivist' äkkiä siunaus haihtuu,
vain elävillepä jää antimet taivahiset.
*
Tiukuja kuulen; hilpeät reet ohi helkkyen rientää.
Turhuus teiskuvi siell', ei vilu taltuta ees!
"Tiukuja kuulet? Korvissas oma viittasi, luulen,
heilunut hiljalleen uunin luona se lie."
*
Lintu, kas, puuhun puusta se lentää, marjoja maistaa,
nokkivi ehtimiseen. Vain kysy, kai kehu-suin
Mille se raksuttaa, miten ilmi se korkean luonnon
uumenien ihanain ihmeet nokkinut on.
MIETELMÄSARJASTA NELJÄ VUODENAIKAA
Vain tajun muoto, sen tunnen, on aika, on paikka, kun armaan
kanss' iki-äärettyys näät sulo soppi on tää.
Työläs on taipumus voittaa, vaan kera jos vähitellen
tottumus juurtuu myös, niin se on voittamaton.
On tosi rakkaus vain se, jok' on sama ainian, sille
kaikki jos suodaan tai kaikki jos silt' evätään.
Virkkoi Kauneus: "Miks, oi Zeus, olen kuihtuva?" — "Katsos,
vain elon kuihtuvan soin kukkia", vastasi Zeus.
Kuuli sen lempi, ja kuuli sen kukkaset, kaste ja nuoruus,
eest' ikivaltiahan itkien lähtivät pois.
Marjoja poimii mies elon puust', omenoinapa onnen
ei moni oksallaan hohtele, houkuta luo.
Säätele valtikan all' elo, toimi ja työ, kera Muusain
armas, vallaton vain Amor leikkiköhön!
Vain kokonaisuuteen pyri! Siksi jos itse et kehkee,
kuin jäsen toimelias jää sitä palvelemaan.
Keksiä itse on suurta, mut onnekas keksimä toisen,
jonk' iloll' oivallat, yht' omas eikö se ois?
Nuort' iloll' etsii vanha ja vanhaa nuori, mut yhteen
intopa voimakkain ain' ikävertoja vie.
Mielees arvokkaan kuva talleta! Kautt' avaruutten
tähtinä loistamahan luonto ne kylvänyt on.
Ihminen onnekkain? Se, ken arvaa ansiot toisen,
riemut vierahien nauttia voi ominaan.
Paljon tuo sekä vie ajan virta, mut ain' omas olkoon
kiintymys oivinten, riemusi, rikkautes.
Aatteilunne jos oivaltais ihanteet iki-ylhät,
luonto se ansaitun arvon teiltäkin sais.
Niin, ketä uskoa? Sen sanon, vilpitön ystävä: usko
vain elämää; syvä niin muu sana, saarna mik' ois?
Ennen turmiokas tosi kuin etu hankkima harhan.
Haavoja jos tosi tuo, lääkitä myös se ne voi.
Haittako harhast' ois? Ei aina! Mut harhaelusta
aina on. Kuink' iso, tien päässäpä ilmi se käy.
Lapset vieraat ei ole rakkaat kuin omat kuunaan;
harhapa, laps oma, niin kasvanut on sydämeen.
Pois samankaavaisuus, vaan korkein kaavana kunkin!
Siis miten? Määränä sull' itsesi täyttymys on.
Aistia miks ylen harvoin on neron myötä? Se voimaa
säikkyvi, suitsiin taas ei nero suostua voi.
Jatkaa maailmaa ei järkevät voi esitelmät,
synnytä myös ikin' ei taiteen luomiakaan.
Korkean alhaiseen miten mieless' ihmisen liittää
luonto? Se turhuudell' iskostaa loman tuon.
Joukkoa tuntehikasten en kuunaan uskonut; niistä
kehkee, niiksi kun käy, kehnoja veikkoja vain.
Ken joka säädyss' on valiostoa? Mies tasapainoon
taipuva ain', alun jos minkäkin ottanut ois.
Ken jäsen arvokkain on valtion? Porvari oiva;
muoto mi konsaan lie, aines on hän valioin.
Taito jos ylhääll' ei asu, alhaall' ei hyvä tahto,
niin väkivalta jo lait purkavi, lausuvi myös.
Näin tasavaltoja, oivin on niistä se, miss' etu ei, vaan
taakka ja työ osa on valtaa hoitavien.
Koht', edun jos kukin vain oman tuntee, myös edut toisen
tunnustaa, alull' on rauha jo ainahinen.
Ken toki tyytyisikään vain ansaittuun osahansa?
Niinp' iankaikkinen teill' on sodan aihe ja syy.
Paatuvi yksilö, julki jos soimaat, paatuvi joukko,
jos sitä kiitellet julki sa joukkona vain.
Talvi
Laine on lattia, veet silosiltana. Näyttämö uusin
äyrähien lomass' on päivän-loistehinen.
On kuni unt' ihan ois! Kuvakarkelo tuoll' elon kaiken
viehkeä, vallaton käy, tottakin on vakavaa.
Vuossadat näimme me noin jääjähmeät, tunne ja järki
vain syvä-uomissaan soljuen kuin uness' ui.
Pinta se vain radat kaikk' elon kiertävät, kaartavat määrää;
lie silo, vaarojen ken vaanivan aattelikaan!
Kilvaten toinen toist' yhä etsivi, väistävi; kaikkein
saartaja turvainen tuo tasatanner on vain.
Vilskuen liukuu kaikk' ohi, mestari, oppilas innoin,
myös väki muu, välimaa, keskuskerta jok' on.
Näyttää saa joka mies, mihin pystyy; moite ja kiitos
estää ei tätä voi, tuot' ei määrähän vie.
Nälvijät mestarien, hutiluksien huutajat kunp' ois
vimmaa täynn' avutont' ääress' ähkyen nyt!
Oppilas, emmit, liukkaampaa sinä kalvoa kartat.
Malttia! Kerran kai myös radan riemu sa liet.
Varma et viel' ole, vaan siro mielisit olla jo? Turhaan!
Voiman valmihin vain verhona viehätys on.
Langeta kuolollisten on kohtalo, alkajan niinkuin
mestarin; tällepä on vaaraisampi se vain.
Jos radan reippahin kaatuu, soi remu rantojen, on kuin
kooll' olutpäin, savusuin voitetun ilkkujat ois.
Liukuos vain ilomiell', avuks alkajan käy, ihaellen
katsele mestarihin, nauttios päiväsi noin.
Kas, kevät kerkee taas; jääkanttaan virta jo kalvaa,
ylt' yhä armaamman auringon terä syö.
Poissa jo on suku tää, menojaan meni kirjava seura;
laivuri tai kalamies taas peri vellovat veet.
Jääteli mahtava, vain alas ui! Jäälauttana jollet,
niin meren saavuttaa kai pisaroina sa voit.
ERIAIHEISIA RUNOJA
TALVINEN HARZIN-MATKA
Kuin kotka
päällä aamupilvien sankkain
lepää lentimillään
tähyillen riistaa,
niin lauluni väikkyköön.
Sillä jumaliss' on
jo ennakolta
säätty kunkin tie,
jota onnekas
pian rientää riemuisaan
päämäärään;
vaan kenen kouristaa
sydänt' onnettomuus,
hän turhaan riuhtoo
vaskisen paulan
pakkoa vastaan,
jonk' auki kerran, silti tuima,
viikate lyö vain.
Salo-jylhikköihin
villiriista vetäytyy,
ja varpusten kanssa
rikkaat jo kauan sitten
suo-mataliinsa vaipuivat.
Helppo on vaunuja saattaa,
joit' Onnetar ohjaa,
kuin seurue verkkainen,
kun ruhtinas toivottu saapuu.
Vaan ohess' outo ken on?
Hänen polkunsa viitaan peittyy,
takana oksat
taas taipuvat yhteen,
nurmi nousee jälleen,
hänet nielee tyhjyys.
Ah, ken vaalii sen tuskat,
jolle palsami myrkyksi muuttui?
Joka ihmisvihaa
lemmen runsaudesta joi?
Ylenkatsottu ensin, ylenkatsoja:
hän salaa pois
oman arvonsa kalvaa
ikinälässä itsekkyyden.
Sävel psalttarillas jos on,
Isä rakkauden, jota voi
hänen korvansa kuulla, niin
hänen virvoita sydäntään!
Avaa sumennut katse
näkemään tuhannet lähteet
vieressä janoavan
erämaassa!
Sa, joka riemuja paljon luot,
kullekin kukkuramäärin,
pyyntikumppanit siunaa
riistan jälkiä rientäissään
surmaamis-ilon, -innon
nuorekkaall' ylimielellä,
myöhäiset kostajat kiusan,
jota turhaan jo vuosia torjui
korennollaan maamies.
Mut yksinäisen ylle
kudo kultapilves!
Talvivihreällä kiedo,
kunnes kukkivi ruusu taas,
sa laulajas kosteat kutrit,
oi lempi!
Soihtusi kajastelulla
hänt' ohjaat
kautt' öisten kaalamojen,
yli pohjatonten teiden
autiomailla;
kera koin tuhatvälkyn naurat
hänen sydämehensä!
Kera kirpeän myrskyn
viet hänet korkeuksiin;
talvivirrat vuorilta vyöryy
hänen virsihinsä,
ja alttari kiitoksen armaan
on hälle peljätyn huipun
kinospeittoinen kiire,
jonka henki-jonoin
seppelöi aavistavat kansat.
Povin tutkimattomin väikyt,
iki-salainen, julkinen,
yli maailman imehtivän
sa pilvistä katsot
ihanuutta sen valtakuntain,
jota vierellisten veljies suonten
voimalla virvoitat.
KYYTIMIES KRONOKSELLE
Vinhemmin, Kronos!
Pois täryhölkkä tää!
Vuort' alas matka vie;
ilkeästi velloo
päätäni nytkytys moinen.
Hei, yli kivien, kuoppain,
kuinka jos heitelköön,
rientäen elämän keskeen!
Taas jo raskas
puuskutus, ponnistus
vuort' ylös käymäjalkaa!
Vauhti virkku, ei verkka siis
huipulle pyrkien, toivoin!
Aava, korkea, ihana
katse elämän piiriin!
Vuorelta vuorelle
väikkyy iäinen henki,
iäisen elämän aavistus.
Katos varjoisa syrjään viehtää,
neito myös
kynnyksellä sen, katseessaan
vieno virvoitus-lupaus.
Elvytä mieles! — Mullekin, neito,
kuohuva juomasi, katsees
raikas, terveystenhoinen!
Pois taas, rientäen pois!
Päivä jo painuu!
Ennenkuin yö vilu yltää,
suo-usvat vanhusta vavistaa,
hampaaton leuka louskuu
ja raihnaat luut lotisee;
viime säteestä päihtyvin päin,
silmissä tulvivain
tulimerten kuohu — niin
minut häikäisty, huumattu vie
yötumman Tuonelan portin taa!
Torvea toitota, kyytimies,
ravin rientäissä raikuvan,
jotta kuulisi Orkus: me tullaan,
jo meit' ovell' ottais
sen valtias auliisti vastaan.
VAELTAJAN MYRSKYLAULU
Ketä et sä hylkää, genius,
hänen sydämeensä ei henkää
sade hirmua, myrsky ei.
Ketä et sä hylkää, genius,
sadepilvi jos pieksää,
raemyrsky lyö,
hän vastaan laulaa
kuin leivo,
sa lentäjä taivaan.
Ketä et sä hylkää, genius,
tien liejusta nostat sen
kuin liekkisiivin;
hän vaeltaa
kuin kukkasilla
yli Deukalionin tulvaliejun.
Pythonin surma, kevyt, suuri,
Pythios Apollo.
Ketä et sä hylkää, genius,
sen uinua untuvasiipes
levität kalliolle,
suojelet sulkasillas
lehdon kuutamoyössä.
Ketä et sä hylkää, genius,
lumituiskussa hänet
lämpimästi verhoot;
mua lämpöön vetävät muusat,
lämpöön vienot khariitit.
Liki leijailkaa, te muusat,
te khariitit!
Siinä vesi, siinä maa
ja poika veden ja maan,
jonk' yli ma vaellan
kuin ikivallat.
Te olette puhtaat kuin vetten sydän,
te olette puhtaat kuin ydin maan.
Mua saatatte väikkyin, ja minä väikyn
yli veen, yli maan
kuin ikivallat.
*
Hän palajaako,
tuo pieni, tumma, touhukas maamies?
Hän palajaako, vartoin
sun lahjojas vain, isä Bromius,
tulen lämpöä leimuavaisen?
Hän rohkeana palaa!
Ja minä, saattama teidän,
te muusat ja khariitit kaikki,
jota vartoo kaikki, mit' ikään,
te muusat, khariitit,
auvoa seppelöivää
elon juhlariemuksi loitte, ma allapäin
palajanko?
Isä Bromius!
Genius olet,
vuossadan genius,
mitä Pindarolle
ol' innoitus sisin,
mitä maailmalle
on Phoibos Apollo.
Voi! Voi! Sisin innoitus,
sielunlämpö,
keskipiste!
Hehkuos kohti
Phoibos Apolloa;
tai hänen silmäinsä
ruhtinaskatse
kylmänä vain sivu liukuu,
kademieltä nostain
lujan setrin lehvillä lepää,
vihannoidakseen
jotk' ei sitä kaipaa.
*
Miks sinut viimeksi lauluni mainitsee?
Sinut, josta se alkoi,
sinut, johon se päättyy,
sinut, josta se kumpuaa,
Juppiter Pluvius!
Sua, sua lauluni vuotaa,
ja lähde Kastalian
sivusuonena soljuu
levoss'-istujain iloksi,
kuolollis-onnekasten;
siit' etäällä minut
sa tavoitit, peitit,
Juppiter Pluvius!
Ei jalavan varjoon
sun nähnyt saapuvan luo,
kyyhkypari hellitty
käsivarrellaan,
pään seppeleenä hempeät ruusut,
kujemieli, kukka-auvoinen
Anakreon,
sun, myrskyhuokuinen jumaluus.
Et poppelilehdossa
rannalla Sybariin,
auringonpaisteisella
et otsalla vuoren
tarttunut häneen,
kukkia-laulavaan,
hunaja-huuliseen,
leppeästi viittovaan
Theokritoon.
Kun raikuen rattaat
kiistämöllä kiitivät,
ilmoille lensi
voiton-intoisten
ajosulhojen ruoskanpauke,
pöly ryöppysi, silloin
kuin vuorelt' alas laaksoon
raetulvan raivo
vaaroihin, Pindaros, sielusi hehkui.
Uljuutta. — Hehkui? —
Sydän parka!
Kummulle tuonne,
taivaan vallat!
se hiukka hehkua,
ett' asuinmajaani tuonne
ma kahlaan.
KOTKA JA KYYHKY
Tähyillen riistaa nuori kotka
nous ilmaan;
vaan rammaks siiven oikean
silt' erämiehen nuoli viilsi.
Se syöksyi myrttilehtoon, ruokanaan
on kolme päivää vaiva vain,
ja tuskaa värjyy
se halki kolmen pitkän yön,
vie tuskat vihdoin
kaikk'-elvyttävän luonnon
loputon palsami.
Se ryömii pensaspiilostaan,
levittää siivet — ah!
poisleikattu on lentovoima —
se vaivoin laukuilee
maavarassa vain,
totellen halpaa riistan nälkää,
puron parraskallion
jää nyppylälle surren;
se katsoo tammen latvaan
ja taivahalle,
ja kyynel täyttää silmän ylvään.
Niin myrttilehvikosta leikitellen
lehahtaa kyyhkypari,
puron partaan kultahietikolla
ne nyökytellen käyskelee
ja kuhertaa: kur-kur;
punervat silmät pälyilee
ja huomaa huoleen-vaipuneen.
Uteliaasti tuttuillen koht' uroskyyhky
levähtää lähipensaaseen, sielt' outoon
luo katseen omahyväis-suopean:
"Suret", maikailee se,
"pois huolet, ystävä!
Kaikk' eikö ehdot onnen rauhaisan
tääll' ole sulla?
Sun ilos eikö lehvä kultainen,
mi päivän hehkun hillitsee?
Päin paistett' ilta-auringon
puron sammalnukka-partaalta
sa etkö nosta rintaas?
Sua kasteraikkaat kutsuu kukkatiet,
suo marjavehmastoin
suur' yltäkylläisyys
ravinnon auliin, janos vienon
hopealähde virvoittaa.
Tosi onni, ystäväiseni,
on tyytyväisyys,
ja tyytyväisell' aina
on yllin-kyllin."
"Oi viisaus!" virkkoi kotka, itseensä
syvemmäs syvän vakavana vaipuu,
"oi viisaus! Kuin kyyhkynen sa haastat".
PROMETHEUS
Peitä taivaas, Zeus,
pilvi-usvaan
ja voimaas, kuin piltti,
jok' ohdakkeita hosuu,
koe tammiin ja kukkuloihin!
Mun maani mulle
sun jättää täytyy
ja majani, jot' et sa rakentanut,
ja lieteni,
jonka hehku
käy kateeksi sulle.
En tunne auringon alla
kurjempaa kuin te, jumalat!
Viheliäisesti uhriveroin
ja rukoushuuruin
te ruokitte rukkaa
majesteettianne
ja nääntyisitte, jos puuttuis
lapset ja kerjääjät,
toivovaiset houkot.
Kun viel' olin lapsi
enkä tiennyt mistään,
loin eksytetyt silmäni aurinkoon,
kuin korva korkeudessa ois
valitukseni kuulemaan,
sydän, omani lainen,
polon-alaista armahtamaan.
Ken mua auttoi
Titaanein ylimieltä vastaan?
Ken pelasti kuolosta,
orjuudesta?
Etkö kaikkea tehnyt sa itse,
pyhä, hehkuva sydän?
Ja hehkuit, sa herkkä, nuori,
petetty, kiitosta pelastetun
pilvissä-nukkujalle!
Sua kunnioittamaan minä? Miksi?
Lievititkö tuskia kuunaan
sa raskautetun?
Viihdytitkö kyyneltä kuunaan
sa ahdistetun?
Mua mieheksi takonut eikö
kaikkivaltias aika
ja ikuinen kohtalo,
valtiaat mun ja sun?
Vai kuvittelitko,
ett' elämää vihaisin ehkä,
piilisin korpiin,
kun kypsyneet ei
kukkais-unet kaikki?
Tässä istun, ihmisiä muovaan
kuvani mukaan,
sukukuntaa kaltaistani,
suremaan, kärsimään,
nauttimaan, riemuitsemaan
ja uhmaamaan sua, niinkuin
ma uhmaan!
GANYMEDES
Heloss' aamun kuinka
mua hehkuen kohtaat,
kevät, sa armain!
Tuhatkertaisin lemmen auvoin
sydämeeni tulvii
sun ikuisen lämpös
pyhä tunne,
sa iki-ihanainen!
Sinut jospa kietoa vois
käsivarsi tää!
Ah, sun parmahilles
painun ma hiutuin,
ja sun kukkas, ruohos, ne mun
sydämelleni kurkoittuu.
Sa poveni polttavaista
janoa vilvoitat,
vieno huomentuuli,
satakielen lempivä kutsu
tuolt' utulaaksosta mulle soi.
Ma tulen, tulen!
Minne? Ah, minne?
Ylös! Ylös on into.
Pilvet ne leijuu
likemmäs, pilvet
painuu luo ikävöitsevän lemmen.
Tänne! Tänne!
Helmaanne heittyin
korkeuteen!
Sylin kietovin, kiedotuin!
Ylös povelle sun,
ikilempivä isä!
IHMISEN RAJAT
Pyhä iki-taatto
kun ilmoilta maille
tyvenellä kädellä
vyöryvistä pilvistä
siunaavat salamat
kylvää, ma suutelen
valtiasvaipan
alinta poimua,
povessa hartaus
ja lapsen pelko.
Näät kera taivaisten
älköhön kilpaan
ihminen käykö.
Jos korkealle
hän kohoo
ja tähtiin päälaki tapaa,
turhaan hapuelee
nojapohjaa anturat altaan,
ja leluna häälyy
hän tuulten ja pilvein.
Jos lujin, luisevin
raajoin hän seisoo
perustalla varmalla
maan ikivankan,
hän itseään
ei edes tammeen,
ei viininvirpeen
verrata taida.
Mikä eroittaa
jumalat inehmoista?
Käy monet aallot
eell' ikivaltain,
ikuinen virta:
meidät aalto nostaa
ja ahmaa aalto,
ja me uppoamme.
Kehä pieni äärtää
elomme kaiken,
ja sukupolvi polveen
liittyvi, kestäen
kehkee elämän
loputon ketju.
JUMALALLINEN
Jalo, avulias, hyvä
ihminen olkoon!
Sillä se vain
eroittaa hänet
olennoista kaikista
tuntemistamme.
Terve, te ylhemmät
olennot oudot,
te aavistamamme!
kaltaisenne hän olkoon;
opettakoon esimerkillään
uskomaan teihin.
Sillä tuntoa vailla
on luonto:
hyville, pahoille
aurinko paistaa,
ja rikolliselle
kuin kunnokkaimmalle
kuultaa kuu sekä tähdet.
Tuulet ja tulvat,
ukkoset, rakeet
kohisten kulkevat,
tempaavat saaliiksi,
kiitäen tietään,
vain kenen sattuu.
Niin myös sokko onni
keskellämme haparoi,
konsa poikasen kiharpään
viattomuuden,
konsa kaljun syyllisen
päälaen kohtaa.
All' ikuisten, vaskisten,
suurten lakien
kaikkien täytyy
olemisensa
kehä kiertää loppuun.
Vain ihminen yksin
mahdotonta mahtaa:
hän tutkistelee,
valikoi, tuomitsee;
hän tuokiolle
voi kestoa antaa.
Hän yksin saattaa
palkita hyvän,
rangaista pahan,
parantaa, pelastaa,
kaiken harhaavan, häilyvän
hyödyksi kiintää.
Ja me kunnioitamme
kuolottomia,
kuin ihmisiä olisivat,
suuressa tekisivät,
mitä pienessä tekee
tai tekisi parhain.
Jalo, avulias, hyvä
ihminen olkoon!
Väsymättä vaalikoon
hyödyllistä, oikeaa,
noitten esikuva olkoon
olentojen aavistamaimme!
IHMISTUNTO
Jumalat, ah, aavan taivaan
vallat suuret, soisittepa
meille vakaan mielen, vahvan
uskalluksen päällä maan:
laupiaat, oi, teille ylhän
taivaamme me jättäisimme.
KOHTALO
Charlotte von Steinille
Syvän katseen aikaan tulevaiseen
luoda aavistain miks annoitkaan,
lempeemme et, onneemme et maiseen
autuaasti luottaa konsanaan?
Nähdä sydämehen toinen toisen
tunteet, kohtalo, miks annoitkaan,
kaiken oudon, sekasokkeloisen
alle suhteeseemme tosimpaan?
Ihmistuhannet, ah, touhuin inhoin
tuskin tuntee omaa sydäntään,
tuskan viemät ees-taas puuskin vinhoin,
viittomatta toivon, määränpään,
taas jo riemastuin, kun nopsaan paistaa
arvaamatta ilon aamukoi;
vain me raukat rakastavat maistaa
onnen onnea tuot' emme voi:
empiä vain, ymmärtää ei toistaan,
nähdä toisess' oma haave vain,
elää haaveonnen-aarnioistaan,
haave-vaaroissakin haihattain.
Miekkoinen, ken tyytyy unten teille,
kell' ois tuulta tyhjää aavistus!
Todeks unen, aavistuksen tietää meille
joka katse, joka kohtaus.
Mitä meille aikoo, sano, millä
meidät kahlehti näin kohtalo?
Olit ammoin, ajoill' etäisillä
sisar sieluni tai puoliso.
Tunsit joka juonteelt' olentoni,
kuulit, kuinka herkin hermo soi,
katseell' yhdellä näit, kunne moni
kuolevainen kurkistaa ei voi;
veren polttoon vihmoit vilvoitusta,
harhariennon, riehun taltuttain,
levon, rauhan rinnan raatelusta
syliss' enkel-armahassa sain;
helposti kuin taikaan vankis taipui,
viehkeäks sait päivän vierivän.
Ah, mit' autuuden ois vertaa tuon, kun vaipui
jalkoihisi kiitollisna hän,
sydämelläs sydän sykki paisuin,
tunnon hyvän hellä silmäs toi,
selkeni jok' aisti, verten raisuin
viihtyi kaipaus, mi kapinoi.
Muisto kaiken tuon viel' aikain takaa
väikkyy kiehtoin sydänt' empivää,
sisinnä soi sama vanha totuus vakaa,
tila uus on tuskaa kipeää.
Meille jäi vain varjo-elo vajaa,
valju kirkkainkin on kevätkoi.
Onnekkaat — vaikk' ahdistaa ja ajaa,
muuttaa meitä kohtalo ei voi.
ARISTELEVALLE ARMAALLE
Tuon näitkö pomeranssin,
se vielä puussa riippuu;
jo maaliskuu on mennyt
ja kukat uudet uhkuu.
Puun luo, sen alle astun
ja lausun: "Pomeranssi,
sa kypsä pomeranssi,
sa armas pomeranssi,
sua puistan, kas, sua puistan,
oi, vieri helmaani!"
PYYNTÖ
Oi kaunis neitonen,
sa tummatukkainen,
jok' astut akkunaan
ja parvekkeelle käyt!
Ja suotta käytkö vain?
Oi, jos mua vartoisit,
jos salvan siirtäisit,
kuink' oisin onnekas,
kuin luokses kiitäisin!
NOUSEVALLE TÄYSIKUULLE
Heti aiotko mun heittää?
Lähell' äsken loistit niin!
Sinut pilviseinä peittää,
piilet olemattomiin.
Toki huoleeni kuin tähti
viime kulmas pilkoittaa,
armaan, vaikka kauas lähti,
lempivän mua ilmoittaa.
Ihanaks siis ilmaan laajaan
seesty, loista! Vaikka lyö
sydän tahtiin tuskan-taajaan,
ylen autuas on yö.
SULHANEN
Yön helmass' uinuin, valvoi unta vailla
vain sydän lemmentäys, kuin päivä ois;
nous aamu, tuntui vain, kuin yö ois mailla;
sen kaikki tuomat mitä mulle tois?
Ne tuoneet armast' ei — kaikk' aherruksen,
työn hellehetket innoitti hän vain.
Mink' ilta vilvas soikaan virvoituksen!
Kuink' elvyin, ihanaisen palkan sain!
Jo painui päivä, liittyi käsi käteen,
kun viime katseen siunaavan se loi,
ja luki silmä silmän kirkkaan säteen:
vain toivo, idäst' uusi koittaa koi!
Yön helmass' uni vie, kun tähdet paistaa,
ovelle armaan lepokammion.
Myös mun siell' olkoon suotu lepo maistaa!
Kuink' elo onkin, oi, se hyvä on.
SYDÄNYÖN AIKAAN
Ma sydänyöllä hiivin, piltti pieni,
ain' arastellen ohi kirkkomaan
kotiini, pappilaan; mutt' ylle tieni
niin kirkkaat tähdet syttyi kiilumaan,
ah, sydänöin.
Kun sitten kullan luo jo kulku vei mun,
vei, veti tenho väkivoimainen,
niin alla tähtien ja pohjan leimun
join mennen, tullen mettä autuuden,
ah, sydänöin.
Kuu täysi kunnes vihdoin kuulsi julki
ja heljän loiston loi yön hämäriin,
myös aatos altis, herkkä, nopsa kulki
niin kauas menneisiin ja vastaisiin,
ah, sydänöin.
AINA JA KAIKKIALLA
Painu kuilu-öihin jylhiin,
nouse ilman pilviin ylhiin,
runotar sua laakson tuoksuin
kutsuu, viehtää virran juoksuin.
Koht' uudet laulut laulattaa
jok' uusi umppu raikas,
ja vuodenajat palajaa
pois virratessa aikas.
VAELLUSLAULU
Vuori vuorelt' ilmain teitä,
halki laaksoin laikahtaa
niinkuin laulun säveleitä,
soi kuin siipein huminaa.
Vaatii vaisto, matkan myötä
riemuin seikat selkenee;
elos olkoon tointa, työtä,
rakkaudella se tee.
Sillä katkaistu on kanta,
loukattu on luottamus;
outo eess' on ilmanranta,
vaiheinensa vaellus,
näin kun koidon lesken lailla
häädyn eroon haikeaan,
kanssa tuon, en tään, kun vailla
valkamaa vain rientää saan.
Irti maasta! Rohkein rinnoin
reipas matka maailmaan!
Pää ja käsi tarmoin, innoin
kaikkiall' on kotonaan.
Mielest' eikö huolet lentäis,
missä päivä leimuaa?
Jotta kaukomielin mentäis,
siksi niin on suuri maa.
TORNINVARTIAN LAULU
Sain katsojan mahdin,
maan armaan ma nään.
Ma valvon ja vahdin,
ma torniini jään.
Nään kunnaat ma koiton,
nään tähdet ja kuut,
nään metsikön loiton,
sen kauriit ja puut.
Kaikk' kauneus pukee
ne loppumaton.
Sen sieluni lukee
ja lumottu on.
Mit', auvoiset silmät,
te näittekin vain —
niin kaunista sentään
ma katsoa sain.
TAIDE
VAELTAJA
Vaeltaja:
Jumalan siunaus sulle,
nuori vaimo, ja poikaselle,
joka rintaas juo!
Tähän juurelle kallion
jalavan varjoon salli
mun taakkani heittää,
luonasi levähtää.
Vaimo:
Mikä toimi käskee
sua helteessä päivän
pölypolkuja käymään?
Kannatko kaupungin rihkamaa
ympäri maata?
Hymyilet, vieras,
kun kyselen moista?
Vaeltaja:
En kanna kaupungin rihkamaa.
Ilta jo viilenee;
näytä mulle lähde,
josta juot,
armas nuori vaimo!
Vaimo:
Ylös kalliopolkua tuonne.
Edell' astu! Pensaikon
läpi kulkee majalle polku,
jossa asun,
lähteelle,
josta juon.
Vaeltaja:
Ihmiskäden järjestäväisen
jälkiä seassa pensahien!
Näit' et liittänyt kiviä, luonto,
sa runsaasti siroittavainen.
Vaimo:
Vielä ylemmäs!
Vaeltaja:
Alla sammalen arkkitraavi!
Sinut tunnen, luova henki!
Olet kiveen leimasi painanut.
Vaimo:
Ylemmäs, vieras!
Vaeltaja:
Kirjoitus, jonka yli astun!
Kulunut liian!
Vaelsitte pois,
te syväuurtoiset sanat,
joitten tuli tuhansille jälkeisille
haastaa mestarinne hartaus.
Vaimo:
Noita kiviä, vieras,
kummasteletko?
Tuoll' ylhääll' on niitä paljon
majani ympärillä.
Vaeltaja:
Tuolla?
Vaimo:
Heti vasemmalla,
läpi pensaston,
tässä.
Vaeltaja:
Oi muusat ja gratiat!
Vaimo:
Tämä on majani.
Vaeltaja:
Temppelin raunio!
Vaimo:
Sivull' alempana
kumpuaa lähde,
josta juon.
Vaeltaja:
Hehkuen väikyt
hautasi päällä,
genius! Ylles on
luhistunut
sun mestarityös,
oi sa kuolematon!
Vaimo:
Varro, haen astian
juodakses.
Vaeltaja:
Solakan jumalhahmos
on muratti verhonnut.
Miten korkeuteen
pyrit sorasta,
pylväspari,
ja kolmas orpo sisko tuolla!
Pyhät päät
peitossa synkeän sammaleen,
miten majesteettisin murhein
alas katsotte murskattuihin
jalkainne juureen,
sisarpiirinne puoleen!
Katveessa karhunmarjapehkoin
sora, multa ne peittää,
ja päällä pitkä ruoho nuojuu!
Tuon arvoinenko sulle, luonto,
on mestarityösi mestarityö?
Vailla tuntoa tuhoatko
oman temppelis?
Siit' ohdaketarhan teet?
Vaimo:
Miten lapsi nukkuu!
Majassa levähtää
tahdotko, vieras, vai
tääll' ulkona olla?
On viileää! Ota poika,
niin minä käyn veden noutoon.
Nuku, armas! Nuku!
Vaeltaja:
Sulo leposi on!
Kuink' uhkussa taivaisen raikkauden
se tyynesti hengittää!
Sa, syntynyt raunioilla
pyhän menneisyyden,
sen henki sua heijailkoon!
Kenen yllä se lepää,
jumalaisin tunnoin
joka päivä hän nauttii.
Täynn' itua kehkee,
sa loistavan kevään
ihanainen kukka,
valaise kulkua kumppanies!
Ja kukkaverho kun kuihtuu pois,
sun povestasi nouskoon
hedelmä täys
auringon armossa kypsyin.
Vaimo:
Jumal' antakoon! — Se vieläkö nukkuu?
Kera raikkaan juoman mull' ei ole muuta
tarjota kuin pala leipää.
Vaeltaja:
Kiitos sulle.
Kuink' ihanasti kaikki täällä kukkii
ja vihannoi!
Vaimo:
Pian mieheni palaa
vainiolta
jo pois. Oi, viivy, vieras, jää,
syö kanssamme iltainen!
Vaeltaja:
Te asutte täällä?
Vaimo:
Niin, lomassa muurien noiden.
Majan rakensi isäni tänne,
kivet, tiilet raunioista kiskoi.
Täällä me asumme.
Maamiehelle hän minut naitti,
ja sylihimme kuoli. —
Nukuitko, kultani? Kuink' on
se iloinen, leikkiä tahtoo!
Sua veitikkaa!
Vaeltaja:
Ikiversova luonto!
Sa kunkin luot elon nautintoon,
joka lapselles äidillisesti
suot perintöosan, majan oman.
Räystäspalkistoon pesän pääsky tekee,
ei tiedä, korun minkä
se tahrii;
toukka oksahan kultaiseen
talvikehtonsa kehrää;
ja keskeen menneisyyden
ylvästen pirstain
majan tarvitsemas,
oi ihminen, kyhäät,
haudoilla nautit! —
Hyvästi, onnekas vaimo!
Vaimo:
Et tahdo jäädä?
Vaeltaja:
Herran huomaan!
Hän poikaanne siunatkoon!
Vaimo:
Onnea matkaan!
Vaeltaja:
Mihin polku vie
tuoll' yli vuoren?
Vaimo:
Cumaan.
Vaeltaja:
Onko pitkältä sinne?
Vaimo:
Peninkulmaa runsaasti kolme.
Vaeltaja:
Jää hyvästi!
Oi, ohjaa kulkuani, luonto!
Matka-askelia muukalaisen,
joita pyhän menneisyyden
hautojen päällä
ma astun.
Vie paikkaan, pohjan
tuulelta turvattuun,
missä puolipäivän polton
poppelit torjuu.
Ja ehtoolla kun
kotimajaan käyn,
jota kultaa
auringon viimeinen vilkahdus,
suo vastass' olla vaimon moisen,
poikanen käsivarrellaan.
AMOR MAISEMAMAALARINA
Istuin vuoren huipulla ma varhain
katsein jäykin usvaan tuijotellen;
taulukankaan harmaapohjan laill' on
korkeana, laajana se eessä.
Poikanenpa viereen astui, virkkoi:
"Veikkoseni, kuinka saatat jouten
tyhjään kankaaseen sa tuijotella?
Iäks sulta tyyten tyrehtyikö
into maalata ja muovaella?"
Poikaan katsoin, mielessäni mietin:
"Piltti tuoko mestariksi työntyy?"
"Jouten jurotellet, siit' et tule
tuota viisaammaksi", virkkoi poika;
"katsos, heti piirrän taulun pienen,
neuvon, kuinka tehdään kuva kaunis".
Ja niin ojensi hän etusormen
rusohohtoisen kuin ruusun umppu,
kankaan viritetyn pintaan alkoi
avaraan hän sormellansa piirtää.
Korkealle auringon hän armaan,
silmiin väkevästi välkkyväisen
kuvasi ja kultiin pilvenpalteet,
säteet puhki pilven pilkahutti;
sitten piirsi hennot, herkät latvat
puitten aamuraikkahien, taammas
perätysten kummut kuultamahan;
vett' ei etualalt' unohtanut,
virran niin hän luonnollisen piirsi,
auringoss' ett' aivan aallot säihkyi,
kuohui paateroihin jyrkän partaan.
Kukat kasvoi virran kaltahalla,
kiilui kirjoniitty, helmiäistä,
kultaa, purppuraa ja vihreyttä,
hohtokiven kimallust' on kaikki!
Kuulaan sitten silasi hän taivaan
sekä kaukaisuuden sinivuoret.
Ihastuksest' ihan uudeks syntyin
vuoroin mestariin ja kuvaan katsoin.
"Enkös ole näyttänyt", hän sanoi,
"tään ett' ammatin ma hyvin taidan?
Mutta vaikein jäljellä on vielä."
Sitten sormenkärjellä hän piirsi
huolekkaasti metsänreunaan, missä
hehkuvinnaan heijastihe juuri
päivä heleästä heinikosta,
piirsi immen ihastuttavimman,
sorjavarren, somapukineisen,
posket raikkaat, tukan tummakutrin
kaartamat, ja ruso poskipäiden
sama on kuin sormen, mi ne piirsi.
"Poika", huudahdin ma, "kenen lietkään
mestarin sa opiss' ollut, noin kun
nopeaan ja luontevasti kaiken
taiten alat, valmihiksi saatat?"
Näin kun vielä puhuin, katso, henkää
tuulahdus, ja latvat tuutii, läikkyy
kaikki virran laineet, hulmahtavi
huntu vieno verrattoman immen.
Ja mik' ihmeist' ihmein oli mulle:
neito jaloin astua jo alkoi,
astui kohti paikkaa, kussa istuin
kera mestarin ma lietomielen.
Ja kun kaikki, kaikki noin nyt liikkui,
latvat, laineet, kukkaset ja huntu,
hento jalka immen ihanimman,
luuletteko, kallioll' ett' istuin
vain kuin luja kallio ma hiljaa?
TAITEILIJAN ILTALAULU
Oi, henkeni jos hehkuttais
sisäinen luomisvalta!
Jos kuvat tuoreet kumpuais
mun sormieni alta!
Mä änkytän, mä värjyn vain,
yritän silti yhä;
sua vaistoten, sua aavistain
tavoitan, luonto pyhä.
Kun aattelen, kuink' auenneet
on aistini jo ammoin,
siell' ilon hetteet hersyneet,
kuss' autiutta kammoin, —
vain syvin tuntos, luonto, voi
janooni tuoda jähteen.
Tuhanten suontes tulva soi
kuin laulu suihkulähteen.
Kaikk' aistini sa virvoitat
ja raikkaan innon annat
ja iäisyydeks avarrat
maa-elon ahtaat rannat.
LUONTO JA TAIDE
Ei taide luontoon näytä luontuvalta,
etk' arvaakaan, kun ne jo yhteen taipuu.
Niin multa myös jo ristiriita haipuu,
mua samoin kutsuu kumpaisenkin valta.
Vain vakaa pyrkimys, ja esteet vaipuu!
Työs taiteen kahleell' uurain innoin malta
vain kaarrella, niin uhkuukin sen alta
jo vapaa luonto, vapaa rintas kaipuu.
Noin luotakoon, mi luodaan, muodoin varmoin;
ei riento kiihko-henkein riehakkuuden
voi täydellisen seestepiiriin kantaa.
Suurt' aikonet, käy työhön kootuin tarmoin;
on rajoitunta merkki mestaruuden,
ja laki vain voi vapauden antaa.
MAALAISSÄVY
Taas satakielen kevät toi,
kun lähti talven kirret;
ei oppinut se uutta: soi
vain vanhat, vienot virret.