ne kaikki karsaasti katsoivat,
teon mustaksi tervasivat.
Panin arpani sotaan ja taisteluun.
Huhhei!
Tuli voittoja mainita maineen suun.
Huhhei!
Rajan taa vihamiehiä mentiin päin,
kävi ystävän myös vähän niin ja näin —
minä jalkapuoleksi jäin.
Nyt arpani tyhjälle pantu on.
Huhhei!
Ja maailma kuin oma mantu on.
Huhhei!
Kemut loppuu, laulu jo lakkaa tää,
pojat, pohjaan kannu keikistäkää,
niin ettei tippaa jää.
SOTAONNI
Jo turkaist' on, jos sodass' ei
saa haavaa sotamies.
Vain voitost' yhä voittoon vei
sun vaarantuttu ties;
sa remmis riisut, vyöttää saat —
mit' auttoi rientelys!
vain maita marssi — riittää maat
ja leiri-lönötys!
Majoitus alkaa, armoton
maamiehen puristin
ja vaiva vallaskartanon,
ja poru porvarin.
Saa säysy kehnon kestinnän
ja tyly nurjan taas;
käyt itse ohjiin isännän,
niin ruoskit ruokkijaas.
Kanuuna vihdoin karjahtaa,
kiväärit rätisee,
soi rummut, torvet, jyskyy maa —
hei, kas se vetelee!
Kuin taisto vaatii, väistytään,
päin käydään vuoroittain;
sua sinne tänne siirrellään,
ja risti viipyy vain.
Jo viimein lyijy viheltää,
käy sääreen, luoja suo;
ja hyvästi nyt, huoli, jää!
Koht' aseveikot tuo
sun kaupunkiin, mi kaapataan
me tuimat voittajat;
on naiset, toipuin kauhustaan,
siell' armaan suopuisat.
Siell' aukee aitat, sydämet,
on kyökiss' urakkaa;
vain untuvilla uinailet
siell' unta makeaa.
Jo Amor hyörii, hypittää
kuin hyrrää emäntääs,
jo paitusenkin nypittää —
moist' eipä nöyhtää, nääs!
On hoivannut jo sankarin
hän miltei omakseen,
niin syttyy nainen naapurin
myös touhuun tuliseen.
Ja kolmas tulla tuiputtaa,
yks kaks kaikk' yhtyy luo;
on ympärilläs palvojaa,
kun kertyy kerho tuo.
Ja kuulla itse kuningas
sun sankar-intos saa,
koht' urhonristit rintahas
kuin tähdet tipahtaa.
Mi miekkamiestä enää vois
enemmän miellyttää!
Ja itkemään, kun lähdet pois,
ihailu, lempi jää.
WILHELM MEISTERISTA
MIGNON
I
Äl' utele, mun suuni sulki
salainen, syvä velvoitus;
ah, sisimpäni sulle toisin julki,
jos ei sit' estäis sallimus.
Ain' aikanansa valta auringon
yön varjot häätää, valon maille luopi;
povesta puhkee kovan kallion
salattu lähde, tuoreutta tuopi.
Jokainen toivoo huoltaan huojentaa
povella ystävän ja löytää suojan;
mun huuleni, ne vala vaientaa,
ne auki saada voi vain lupa luojan.
II
Näin riutuu rinta vain,
joss' asuu kaipuu!
Ei turvaa tuttavain,
pois riemut vaipuu!
Mult' ilmain kauimpain
taa katse haipuu:
siell' on, kelt' onnen sain,
ken orpoon taipuu.
Mua huimaa horjuttain,
mua polttaa kaipuu.
Ken tuntee sen, se vain
näin tuskaan vaipuu!
III
Mun suokaa valkokaapu kantaa,
_kuvastaa_, kunnes _olla_ saan!
En kauan käy maan kauniin rantaa,
vaan riennän kotiin rauhaisaan.
Pään hetkeks siellä lepoon painan,
taas aamun raikkain silmin nään;
pois annan puhtaan verholainan,
vyön, seppeleen ma silloin tään.
Ja siell' ei kysy miestä, naista
olennot taivaan-ihanat,
pukua kanna kaihtavaista
ei ruumiit uudet, kirkkahat.
Vaikk' osa mull' on helpoin, parhain,
ma kyllin kärsin, kyynelöin;
surusta vanhenin ma varhain,
iäistä nuoruutt' ikävöin.
HARPUNSOITTAJA
I
Ah, muista pois ken poikkeaa,
on kohta yksinään;
muut elää, lempii, lemmen saa,
hän tuskaan hyljätään.
Niin! Seuraan sen ma jään.
Ken oikein yksinään
on päällä maan,
eip' yksin olekaan.
Käy sulho hiljaa kuulostain:
lie armas yksinään?
Noin yksinäistä murhe vain
yöt, päivät yhtenään,
noin vaiva vartioi.
Ah, konsa vihannoi
mua peittäin multa maan,
niilt' yksin olla saan!
II
Hiivin hiljaa mieron rantaa,
ovensuuhun seisahdan;
kädet hurskaat almun antaa,
tietä pitkää vaellan.
Kurjinkin mua kohdatessaan
miekkoisemp' on mielestään,
kyynel välkkyy katsehessaan,
tiedä en, miks itkeekään.
III
Ken leipääns' itkull' ikinään
ei kastanut, ei vaipuin vaivaan
öin tuijotellut yksinään,
hän teitä tunne ei, te vallat taivaan.
Te viette meidät elämään,
sen suotte syyhyn synkkään johtaa,
jätätte tuskaan jäytävään:
syyt kaikki täällä koston kohtaa.
PHILINE
Laatkoot laulut huolenharmaat
öistä yksinäisyyden!
Yö on luotu, kaunot armaat,
yhdistäjäks sydänten.
Kruunukseen kuin mies sai naisen,
kaunihimman puoliskon,
maire yö se elon maisen
toinen, kaunein puoli on.
Voisko päivä riemun tuoda?
Riemut vain se hälventää!
Ajanvietteen voi se suoda,
muuta ei sen enempää.
Vaan kun vieno lamppu luopi
yöhön hohteen himmeän,
sulosuulta suu kun juopi
hurmaa lemmen leikkivän;
poika huimapää kun talttuu
taikaan suodun suosion,
kuuma riento, riehu malttuu,
viihtyy leikkiin lietohon:
lempivät kun satakielen
sävel hellä haltioi,
vaikka korvaan murhemielen
valitusta vain se soi;
kuinka sydän herkkä sykkää,
keskiyön kun kello lyö
verkkaan, kun suo tyyntä, mykkää
turvaisuutta tumma yö!
Päivin pitkin siis sa paina,
armas rinta, muistohon:
oma huoli päiväll' aina,
oma riemu yöllä on.
BALLAADEJA
MIGNON
Maan näitkö, missä kukkii sitruunat,
oranssit kultaa oksat tuuheat,
miss' ilmat siintää, tuulet hyväilee,
uneksii myrtti, laaker' ylenee?
Oi, näitkö sen?
Pois! sinne pois,
oi armas, rinnallas jos liitää vois!
Sa linnan näitkö, pylväsholvistot?
Sen loistaa salit, hohtaa kammiot,
mua katsoo valkoveistos sanaton:
"Mit', orpo rukka, sulle tehty on?"
Oi, näitkö sen?
Pois, sinne pois,
oi turvani, jos kanssas liitää vois!
Sa vuoren näitkö pilvipolkuisen?
Käy muuli tietään usvass' etsien;
siell' asuu lohikäärmeet luolissaan,
käy vuori virta kuiluun suistuvaan.
Oi, näitkö sen?
Pois! Sinne pois,
oi isä, tiemme vie. Kun liitää vois!
LAULAJA
"Ken sillall' eessä portin on
nyt laulamassa tuolla?
Salissa laulu soikohon,
ei usten ulkopuolla!"
Käy, palaa paashi joutuisaan;
kuningas lausuu: "Laulamaan
salihin vanhus saata."
"Teit', ylimykset, tervehdin,
ihanat naiset, teitä.
Mi taivas tahdin kirkkahin! —
Keit' ollevatkaan, keitä?
Mik' uljuus, loisto! Ummistan
jo silmät, muuten uppoan
ihailuun, ihmetykseen!"
Jo helkkyi kielet kantelon,
soi sävel haltioiva;
ja urhon katse uljas on
ja immen unelmoiva.
Ol' laulu mieleen kuninkaan,
ja laulajalle noutamaan
hän kultakäädyt käski.
"Suo muille kääty kultainen,
suo ritareilles, jotka
vihollispeitset murskaten
käy päin, kuin iskee kotka.
Suo kanslerilles kantaakseen,
suo hänen muille kuormilleen
myös kultaa kukkuraksi.
Kuin lintu lehvikössä puun
ma laulan. Palkan, hinnan
ei tarvett' ole mulla muun,
kun raikuu sävel rinnan:
mut pyynnön jos ma pyytää saan,
jalointa viiniänne vaan
te raikas malja tuokaa!"
Hän huulilleen sen vei ja joi:
"Oi virvoitus mun tieni!
Asunto auvon, onnen oi,
tää miss' on anti pieni!
Mua onnessanne muistakaa
ja kiittäkää sen antajaa
kuin juomasta ma teitä!"
ORVOKKI
Nous ujo orvonkukkanen,
se nuokkui piillen nurmehen,
niin raikas orvonkukka.
Käy paimenneito huoleton
kuin nuori keiju nurmikon,
ja soi ja soi,
soi helke laulelon.
Ah, mietti kukka, kunpa vaan,
kunp' oisin kaunein kukka maan
nyt tuokion ma rukka,
jott' armas poimineeksi sais,
povelleen painais, riuduttaisi
Ah vain, ah vain,
vain pienen tuokion!
Vaan katsomatta kukkaseen
käy neito; alle askeleen,
ah, murtui koito kukka.
Iloitsi vielä kuollenkin:
jos kuolen, kuolla kuitenkin
ma sain, ma sain,
sain kullan jalkoihin.
KEIJUJEN KUNINGAS
Kuka ratsain ulkona yössä lie?
Läpi viiman ja yön isä lastaan vie;
isä piltin on kietonut kainalohon,
syli suojan suo, syli lämmin on.
Pääs peität — mi, laps, sua peljättää? —
Isä, keijujen kuningas — etkö nää?
Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon?
Se on, lapsi kulta, vain sumua suon.
"Tule, armas laps, sinut kanssani vien!
Me leikimme kauniisti kaiken tien;
kukat kirjavat viittovat virran luo,
puvut kultaiset äitini sulle tuo." —
Isä, kuule, etkö sa kuule, kuin
mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin?
Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi?
Vain kuivissa lehvissä tuuli soi. —
"Tule pois, soma poikanen! Tuttuaan
tytärparveni valmis on vaalimaan;
kisat yölliset kiitää ja keinuttaa,
unin tanhu ja laulu sun uinuttaa." —
Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään!
Mua viitaan viittovat synkeään. —
Sen, poikani, tarkoin ma nähdä voin:
pajut harmaat, vanhat ne nuojuu noin.
"Mua, laps, sulo muotosi houkuttaa;
sinut ryöstän, jos suosioll' en sua saa."
Isä, auta, jo keijujen kuningas vie!
Isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie? —
Isä kauhuin kannusti ratsuaan,
laps oihkiva, houriva rinnoillaan,
hädin tuskin saavutti kartanon,
käsivarrella lapsi jo vainaa on.
KALASTAJA
Veen kuohu käy, veen pauhu soi,
on vierell' onkimies,
vapaansa tyynnä vartioi,
ei polta poven lies.
Hän istuu vain ja tarkkaa vain,
niin aalto aukeaa:
ui kuohuist' impi kohottain
jo olkaa kosteaa.
Hän lauloi noin, hän lausui noin:
"Oi, miksi viljaa veen
täält' ihmisjuonin kavaloin
viet kuolonhelteeseen?
Jos tietäisit, kuink' ihanaa
on kalan kuilussaan,
luo rientäisit, ja riuduntaa
et tuntis konsanaan.
Ain' eikö aaltoon uinumaan
kuu, armas päivä käy,
veenhuokuisessa hohdossaan
kaht' armaampana näy?
Sua kuultoon sinikosteaan
sielt' eikö taivas veen,
sun omat kasvos kaipaamaan
saa iki-raikkauteen?"
Veen kuohu käy, veen pauhu soi,
jo jalkaa huuhtoo vuo;
niin kaiho rinnan kukkuroi,
kuin kutsuis armas luo.
Hän lauloi noin, hän pauloi noin,
hän pojan puolin vei,
ja puolin tää luo syöksähtää —
hänt' enää nähty ei.
RITARI KURTIN HÄÄRETKI
Ritar' oiva yljäks suori,
riemuin riensi ratsullaan;
vartoi noutajaansa nuori
linnan kukka, kuulu maan.
Rotkoss' autiossa tuima
tuli vastaan vihamies;
kohta alkoi huiske huima,
säilät tehtävänsä ties.
Kauan taiston vaaka häilyy,
herra Kurt jo voiton saa;
voiton myötä muistoks säilyy
myöskin monta mustelmaa.
Vaan kas tuolla viidakossa
vilkkuen ken hiipii, ken?
Rintalapsi kainalossa
siell' on armas ammoinen.
Kurtille hän kutsuin viittaa:
"Herra kulta, hetki vaan!
Armaast' eikö armas piittaa,
isä lainkaan lapsestaan?"
Kurtin valtaa vanha lempi,
matkan määrä unhoon jää;
niinkuin ennen neidon hempi,
äiti vielä viehättää.
Airutten soi torvet, johtaa
mieleen ylhän morsion;
markkinain nyt kohu kohtaa
tiellä varsin vallaton;
katsoi kaupoist' urho rehti,
mitä toivotulle tois;
vaan ah, juutalaiset ehti,
velat vanhat vaati pois.
Reippaan ritarin nyt latu
lakitupaan tuosta vie.
Sattuipas jo lemmon satu,
samottiinpa sankartie!
Kertyi kiusat kukkuraiset,
kuinkas kaikki kestänkään?
Vihamiehet, velat, naiset
ritarill' on ristinään!
AARTEENKAIVAJA
Taskut tyhjät, sairas rinta,
päivät pitkät tuskaks saakka.
Puute taittavin on taakka,
rikkaan osa riemuisin!
Olkoon sieluni sen hinta,
tät' en enää kestä vaivaa,
tahdon aarteen ilmi kaivaa!
verikirjoin kirjoitin.
Tarkat taikapiirit piirsin,
noitanuotiot tein noihin,
yrtit, luut loin nuotioihin:
tapahtui noin taikatyö.
Tieltä tenhosalvat siirsin,
kaivaa vanhaa aarrett' aloin
paikalt' aarnitulten paloin;
musta, myrskyinen ol' yö.
Valon kaukaa näin: se kohti
kulkemaan kuin kaukotähti
äärelt' etäisyytten lähti, —
kello kahtatoista löi.
Häikäisten jo eessä hohti
pojan jumalsorjan tuoma
täysi malja, jonka juoma
kirkas säihkyi, säkenöi.
Kukkaseppel kulmat varjos,
aamuarmaan silmäin palon
näin, kun maljan taivasvalon
tuon hän taikapiiriin toi.
Alttiisti hän juoman tarjos;
silloin mietin: kell' on tuomat
kirkkaat noin, noin sorjat suomat,
hornast' ei hän olla voi.
"Intoa juo elon raikkaan;
niin täst' otat opetuksen,
ei sua tarve taikomuksen
kammomielin kaivamaan
enää tuone turhaan paikkaan!
Työhön päivä! Iloon ilta!
Viikon kiusaan juhlakilta!
taikas vasta olkoon vaan."
ROTTIENLUMOOJA
Ma laulajana liikun, toimin,
pois rotat vien ma velhovoimin;
mua tähän kuuluun kaupunkiin
siis varmaan kai jo kaivattiin.
Jos kuinka rottaparvet vaivaa
ja hiiret, myyrät muutkin kaivaa,
ne kaikki karkoitan, ne vien
pois soitollani saman tien.
Kun lauha lauluniekka lauloi,
monesti myös hän lapset pauloi,
sai kultaisilla saduillaan
hän hurjimmankin talttumaan.
Ei auta poikain yrmistely,
ei tyttöin pelko, tyrmistely:
vain soitto soimaan helkähtää,
ja valtaani he kaikki jää.
Ja lauluniekka kaikin tienoin
lumooja myös on neitoin vienoin;
hän sit' ei kaupunkia nää,
mont' ettei velhon verkkoon jää.
Kuink' olkoot kainot neidot siellä
ja naiset tiukat hyveen tiellä,
niin kaikkiin lemmen kaipion
tuo loihtu laulun, kantelon.
HOVIPOIKA JA MYLLÄRINNEITO
Hovipoika:
Mihin noin meno lie,
soma neito, sulLa?
Mikä nimesi?
Myllärinneito:
Ulla.
Hovipoika:
Mihin siis, mihin tie,
vasut, haravat myötä?
Myllärinneito:
Isän niityll' on työtä,
isän heinämailla.
Hovipoika:
Ypö-yksinkö noin?
Myllärinneito:
Rehun pois haravoin,
se vain sit' on vailla.
Ja sitten puutarhaan käyden
jo kypsiä päärynöitä voin
vasun poimia täyden.
Hovipoika:
Lie hiljainen lehvämaja siellä?
Myllärinneito:
Jopa toinenkin vielä
sen toisessa päässä.
Hovipoika:
Tulen sinne ma salaa,
sydänpäivän kuumassa säässä
se meille varjoa valaa;
siell' armaasti kätkössä siimehikkäässä —
Myllärinneito:
Sep' ois juorulle herkkupalaa!
Hovipoika:
Me vaivumme vasten povea povi.
Myllärinneito:
Ei sovi!
Näet myllärinneittä ken suutelee,
heti kohta itsensä ilmaisee.
Puku kaunis, tumma ois
perin kirjava tuota pikaa, —
sitä en toki sois.
Verralle verta, niin ei tule vikaa!
Se on minun uskoni horjumaton.
Rakas mulle mylläripoika on —
sen mekkoa ei se likaa!
POIKA JA MYLLYPURO
Poika:
Hei, puro kirkas, kunne on
sun kilpas,
sun rientos virma, vallaton
ja vilpas?
Mit' ennät laaksoon etsimään?
Hei, vastaahan, kun kysytään!
Puro:
Ma olin puro raisu, vaan
mun kaitaa
ne myllykuurnaa kulkemaan
tuoll' aitaa,
niin sinne vinhaan vierrä saan,
enk' uuvu, kuivu konsanaan.
Poika:
Sua sinne kuurna siloinen
saa viedä,
tult' etpä nuoren sydämen
sä tiedä.
Kai kaunis myllyneito tuo
sun läikkyys sulokatseen luo?
Puro:
Koht' aamun koissa avajaa
hän oven,
veess' armaat kasvot viruttaa;
nään poven
niin valkean, niin pyöreän,
ett' aivan hehkun, höyryän.
Poika:
Jos veenkin liehtoo lempehen
hän kerta,
kuin käykään, jos on lihaa ken
ja verta?
Ken hänet kerran nähdä saa,
ah, aina luo hän palajaa!
Puro:
Niin syöpsähdän mä rattaisiin,
soi pauhu,
ne viuhuin pyörii, vinha niin
käy jauhu.
Kun puuhaa kaunis tyttö tuo,
on väkevämpi veenkin vuo.
Poika:
Et, koito, tuskaa tunnekaan
siis tuosta?
Sua nauraa, ilkamoi hän vaan:
saat juosta!
Kai sinutkin hän kammitsois,
jos lemmenkatseen hellän lois?
Puro:
Niin raskas, raskas mulla tie
on tuolta,
niin vitkaan suikertain se vie
suo suolta;
jos vain mun vallassani ois,
takaisin kohta tie se tois.
Poika:
En eemmäs, veikko kaihokas,
nyt tulle;
viel' iloks ehkä solinas
soi mulle.
Käy, kuiski hälle päivin öin,
mit' unelmoin ja ikävöin.
TAIKURINOPPILAS
Meni matkoilleen jo kerran
vanha taikamestar' äsken;
saavat henget uuden herran,
nyt ma itse heitä käsken.
Toistan sanoin, toimin
taiat tarkalleen,
heti henkivoimin
ihmeit' itse teen.
Teitä, maita
joudu, juokse
virran luokse,
vettä kanna,
kyllitellen kylpy laita,
aallota kuin kosken anna!
Vanha luuta, vartes vyötä,
kulut ryysyt ylles kääri!
Osaat tehdä orjan työtä,
nyt mua kuullen hyöri, hääri!
Haaroitu kuin hanko,
jalat saa ja pää!
Sieppaa vesisanko,
ala vilistää!
Teitä, maita
joudu, juokse
virran luokse,
vettä kanna,
kyllitellen kylpy laita,
aallota kuin kosken anna!
Kas, se harppaa kohti rantaa,
nuolinopsaan käy ja palaa,
tänne täyden sangon kantaa,
altaaseen jo veden valaa.
Joutuu uus jo taakka!
Allas tulvillaan!
Vettä reunaan saakka
joka astiaan!
Heitä, herkee!
veden valtaan
sait jo altaan, —
touhus suista!
Voi, jo totta tuho kerkee:
sanaa oikeaa en muista!
Sanaa, jok' ois sille salpa,
luote entis-luonnon luomaan!
Vain josp' oisit luuta halpa! —
Toista vain se kiitää tuomaan!
Yhä ryöpyt inhat
sisään sinkoaa,
sadat virrat vinhat,
ah, jo ahdistaa!
Ei, en tätä
saata kestää;
aion estää
eljet nurjat!
Ah, vain yltyy, yltyy hätä!
Mitkä silmät hirmut, hurjat!
Pois sa, hornanheitto, täältä!
Hukuttaako huoneen aiot?
Kynnys veess' on yltä-päältä,
uutta vain sa tänne taiot!
Lakkaa, lemmon luuta!
Kuule haltiaas!
Olit ennen puuta,
puuksi muutu taas!
Vai et, huima,
huoli! Niskaan
tartun, viskaan
maahan nurin!
Rauskan vartes rauta tuima
pirstoo, kohta saatkin kurin!
Taas se vettä laahaa! — Laannet,
kunhan sivallan, — et laukkaa!
Kohta, peikko, maassa maannet,
kirves tää kun kohti paukkaa.
Saitkos! Kaatuu, raukee,
kahdeks siihen jää!
Taas nyt toivo aukee,
tohdin hengittää.
Voi! Jo huomaan:
nousee palat
nopsajalat,
täysin tarmoin
kiitää kilvan vettä tuomaan!
Ah, mua, taivas, auta armoin!
Nekös laukkaa! Lattialla
lampi, ui jo porraslauta!
Kaikki hirmutulvan alla!
Mestari! Mua kuule, auta!
Ah, hän saapuu! Vesiin,
herra, vaivun, jään!
Henget kutsuin esiin,
heist' en pääsekään.
Luudat, menkää
luutain joukkoon,
soppiloukkoon!
Hengen teihin
vanha mestar' itse henkää
aikomiinsa askareihin!
KORINTHON MORSIAN
Korinthoon Ateenan nuorukainen
saapui, hälle uppo-outohon.
Turva toivottu siell' ainokainen
taaton vanha majavieras on.
Ammoin aikoi nää
lapsens' yhdistää
kerran kihloill' yljän, morsion.
Vaan nyt suositaanko sulhotiellä,
kalliill' ellei osta onneaan?
Pakana hän heimoineen on, — siellä,
siellä ristiä jo palvellaan.
Saastaks usko uus
usein lemmen huus,
kiskoi pois kuin kiroyrtit maan.
Yöhön hiljennyt jo uinailulleen
talo kaikk' on, valvoi äiti vain.
Alttiisti hän vastaan otti tulleen,
juhlasuojaan johti vartovain
ruokain, juomain luo,
joit' ei kaipais tuo,
huoltain, hyvää yötä toivottain.
Viinit, herkut runsaat pöydän peittää,
vaan niit' ei tee mieli uupuneen;
siihen hän ne koskematta heittää,
vaatteet yllä vaipuu vuoteeseen;
juur' ol' uinahtaa,
silloin avajaa
oven outo vieras hiljalleen.
Ovest' astui neito nuori saapuin
lampun hohtoon huntu verhonaan,
kaihtamana kainoin valkokaapuin,
mustaa, kultaa nauha otsallaan;
vieraan nähdä saa,
kättä valkeaa
kauhuin nostaa, kysyy kummissaan:
"Vieraast' enkö lainkaan tiedä? Halpa,
outo kodissani niinkö lien?
Niin mua saartaa majan ahtaan salpa!
Häpeän nyt moisen myötä vien.
Jääös nukkumaan
vuotehelles vaan,
riennän pois, kuin tulin, saman tien."
Pystyyn ponnahtaen: "Jää, oi jääthän,
sorja neito!" poika huus. "Jo suo
Ceres lahjojaan ja Bakkhos, nääthän!
Amorin sun armautes tuo!
Kauhunkalvas oot!
Meidät hurmatkoot
juhlariemuin jumalat jo nuo!"
"Nuorukainen, seis, äl' astu luoksi;
riemuista ma olen osaton.
Viimeinen on tie jo käyty vuoksi
äiti-kullan sairaan hourion;
vannoi toipuissaan
taivahan, ei maan,
omaks elon nuoren kukinnon!
Taloon hiljaisuus koht' astui jylhä,
väistyi vanhat heljät jumalat.
Taivaass' yks on näkymätön, ylhä,
vapahtaja ristill', ainoat,
joille uhrataan,
vuonaa, vuoht' ei, vaan
ihmisuhrit uskomattomat."
Kyselee ja tutkii nuorukainen,
joka sanaa miettii mielessään.
Morsianko, oma armahainen
tuo, jonk' yössä hiljaisessa nään?
"Lempes mulle suo!
Siunausta tuo
taattoin vala ylle liiton tään."
"Armas poika, omakses en tulle —
suovat sulle siskon nuoremman.
Mykkä murhekammio jää mulle —
hänen sylissään mua muistathan,
vain sua muistavaa,
lemmen kalvamaa,
pian piileväistä multahan?"
"Ei, niin totta kuin tuo liekki hohtaa,
Hymenin miss' enteen hyvän näät,
sinut kotiinsa koht' ylkä johtaa,
vielä riemulle ja mulle jäät.
Armas, astu luo!
Äkki-onni suo
meidän viipymättä viettää häät!"
He jo lemmen pantit vaihtaa: soman
kultakäädyn neito ojentaa,
maljan hopeaisen, verrattoman
taitehikkaan sulho tarjoaa. —
"Tuot' en käyttää vois,
mutta etkö sois
mulle päästäs yhtä suortuvaa?"
Juur' on kolkko aave-aika, näyttää
viihtyvän vast' oikein neito tuo.
Verentumma viini maljan täyttää,
valju suu sit' ahnehesti juo;
vaan ei maistamaan
murenettakaan
valkoleipää suostu huulet nuo.
Maljan sulholle hän tarjoo, janoin
kiihkoisin sen hänkin pohjaan joi,
lempeä jo armahalta anoin;
lempi sydän-parkaan tuskan toi.
Turhaan rukoilee,
kunnes raukenee
vuoteelle ja hiljaa vaikeroi.
Syliin neito heltyen nyt heittyi:
"Ah, mua raastaa, noin kun vaikerrat;
vaan, ah, tuta sen, mi sulta peittyi,
kauhuin saat, jos minuun kajoat:
kylmät niinkuin jää
jäsenet on nää
valittusi lumivalkeat."
Lemmen nuoren leimuin sulho painaa
sydämelleen kalliin kaivatun:
"Vaikka tullut tuonelt' oisit vainaa,
sylissäni lämmitän ma sun!"
Kuiskeet, suudelmat!
Lemmen kukkurat!
"Hehkull' etkö vastaa hehkuhun!"
Lempi liittää teit' ain' alttihimpi,
kyynel hersyy riemun hekkumaan;
himoll' imee huulten huumaa impi,
tunto toisell' on vain toisestaan.
Sulho lämmöllään
sulaa suonten jään;
sydän rinnass' eipä liikukaan.
Vaan viel' äiti valpas kiertoretken
tekee, hiipii ohi kammion,
hiljaa kuuntelevi pitkän hetken,
mitkä oudot äänet siellä on:
riemu, valitus,
lemmen soperrus,
sulo kiihko sulhon, morsion.
Liikahtanut äiti ei, hän empi:
eihän totta moinen kataluus? —
Siellä vannoi valat kalliit lempi,
mairittelu, hellyys, tuskaisuus. —
"Kukko herää! Vait!" —
"Ensi yönä kait
palaathan?" — ja suukonsuike uus.
Enää äiti vihastust' ei voita,
tutun salvan joutuin avajaa:
"Moisia meill' onko letukoita,
jotka vieras kohta viekoittaa?"
Astuu huoneeseen,
lampun hohteeseen —
taivas! — oman lapsen nähdä saa.
Ensi säikähdyksess' aikoo peittää
poika huntuharsoll' impeään,
peiton suojaks armaan ylle heittää,
vaan hän itse kohoo kätköstään;
niinkuin aave ois,
peiton alta pois
ylenee hän verkkaa verkempään.
"Äiti! Äiti!" kolkosti hän haastaa,
"yötä armasta et mulle sois!
Epätoivoon vainko elvyin? Raastaa
elon lämmöstä mun aiot pois?
Varhain vaikka sain
kaavut vainajain,
haudan kylmän, kylliks eikö ois?
Vaan nyt outo tuomio mua ajaa,
katon raskaan alta karkoittaa.
Pappienne siunaus ei majaa,
virtten hyrinä ei salpaan saa;
tult' ei nuorta veet,
suolat jäähtäneet,
lemmen tult' ei jäähdä musta maa.
Sulhon tään ma sain, kun viittoi luoksi
Venus temppeliin viel' ihanaan.
Vieraan, väärän lupauksen vuoksi
rikoit sanas. Vaan ei konsanaan
vallat taivahan
valaan vanhemman
suostu, lapselt' onnen vaativaan.
Haudasta nyt rauhatonna palaan
mennytt' armastani etsimään,
hänen lempeään viel' yhä halaan,
sydänvertaan imen. Rakkaan pään
tuon jo tuoni vie,
toisten luo on tie
nuorin uhrein vimmaa viihtämään.
Elää et voi, kaunis poika kulta;
kohta hiudut kesken kukintaas.
Käädyn sait jo kahleheksi multa;
lähden tallettain sun suortuvaas.
Siihen silmäs luo!
Huomen huurteen tuo
tukkaas, — tumma _siell'_ on vain se taas.
Kuullos, äiti, viime pyyntö: laita
rovio, sen meidät polttaa suo;
avaa kammioni ange, kaita,
rauhan lempiville liekit tuo;
kirpoo kipunat,
tuhkat hiiluvat,
vanhain jumalain me käymme luo."
JUMALA JA BAJADEERI
Intialainen legenda
Kuudennesti astui alas
Mahadeva, herra maan,
vertanamme tulla halas
ilot, tuskat tuntemaan.
Alhaisna tääll' asui, kesti,
koki kaikk', ett' arviois
ihmist' inhimillisesti,
rankaisis tai armon sois.
Ja kaupungin noin kun jo katseli kaikin,
sen suuret ja pienet jo tarkatuks saikin,
sielt' illalla lähti hän käymähän pois.
Mennessään kun reunimmaisen
talosarjan saavuttaa,
maaliposken kaunokaisen,
synnin lapsen, nähdä saa.
"Terve neito!" — "Terve, jalo
vieras! Varro, riennän luo." —
"Ken sa olet?" — "Lemmen talo
lemmen lehvän sulle suo!"
Lyö sympaaliaan hän jo karkelon aikain,
niin viehkeä väike on kätten ja jalkain,
hän kumartuen kukan vieraalle tuo.
Kynnykselle viehti, veti,
veikeästi majaan vie.
"Kaunis vieras, heljät heti
lamput loistamassa lie.
Väsymykses hoivaan, liennän
jalkojesi kirvelyt.
Mitä mielit, suomaan riennän,
levon, leikit, hyväilyt."
Valevaivoja vaali, min voi. Ikivalta
tuost' iloitsi tuo: syvän turmelun alta
jo on sydän ihmisen ilmestynyt.
Yhä herkemmäksi heltyin
neito vaalii vaatijaa,
sijaan temppuin teeskenneltyin
luonto hiljaa virkoaa.
Hedelmä koht' ihanainen
kehkee kukkaan hempeään:
miss' on mieli kuuliainen,
kaukana ei lempikään.
Vaan neittäpä tuimemmin tutkivi yhä
nyt tuo syvät, korkeat tunteva, pyhä
jo kautt' ilon hehkun ja kauhujen jään.
Kirjoposkeen suukon kuuman
painaa, poveen polton luo.
Ensi kerran lemmen huuman
tuntee, itkee tyttö tuo,
hänen jalkoihinsa vaipuu,
vuoks' ei voiton, liekkuman;
tahdotta kuin vaha taipuu
varsi hennon, herpoovan.
Ja niin levon lempeän onnea peittää,
sen verhoksi vienoisen, himmeän heittää
jo yö sulohuntunsa suojelevan.
Myöhään nukkui leikkiin hellään,
anivarhain valveill' on:
siin' on hänen sydämellään
armas vieras eloton.
Huutain syöksyi syliin ruumiin —
ei se herää! Viime tie
eess' on, liekkeihin jo kuumiin
jähmettynyttä viejät vie.
Soi pappien hautausvirsi — hän juoksi,
hän riehui ja riuhtoi ja riistihe luoksi.
"Mit' etsit? Ken oot? Sijas täällä ei lie!"
Heittyi huutain vihlovasti
paareille: "Pois antakaa
puolisoni! Haudast' asti
hänet tahdon tavoittaa.
Tuonko muodon jumalaisen
tulla tuhkaks sallitaan?
Mun hän, mun ol' ainokaisen!
Yön, ah, yhden, autuaan!"
Papit veisaavat: "Kannamme vanhan, kun vaivat
niin vitkaan ja viipyen sammua saivat,
ja nuoren jo ennen kuin aavistikaan.
Näinp' on pappiesi tieto:
Puolisos ei ollut tää.
Lienet bajadeeri lieto,
velvoitust' ei sulle jää.
Kera ruumiin varjo vainen
tuonen rauhaan vaeltaa,
seurata vain miestään nainen
arvon, velvoituksen saa.
Pyhä soi surusoitto! Te nuor' elon rantain
nyt kaune ja kaivattu, liekeissä kantain,
oi taivaiset, luoksenne tallettakaa!"
Tuska paisuu, sydänparkaa
raastaa kuoro armoton;
kädet ojentain hän karkaa
kuumaan liekkikuolohon.
liekeistäpä kalman lieden
liitää jumal-sulho tuo
lemmittynsä vienon vieden —
sylitysten väikkyy nuo.
Katuvaisia katsovat lapsia harhain
iloll' Iäiset, heit' ylös taivaisten tarhain
he kirkkauteen sylin hehkuvin tuo.
PAARIA
Paarian rukous
Brahma, voimain herra suuri!
Kaikkeuden lähde syvä.
oikeuden alkujuuri!
Rikkaat vainko tahtos hyvä,
ruhtinaat, bramiinit loikin?
Totta teithän apinatkin,
meidät, polot paariatkin,
hoippumahan raajoin hoikin!
Halvat olemme ja hylyt,
kaiken kiron, saastan saimme;
muilla miss' ois turmat tylyt,
sikiämme siinä vain me.
Inhon, pilkan esineitä
liemme ihmismitan mukaan,
mutta sinä muista meitä,
jonk' ei mittaa täytä kukaan.
Kuule, Herra, suo mun kiittää
lapsenas sua, siunaamanas,
tai se synnytä, mi liittää
sinuun minutkin. Sun sanas
loihan bajadeereillekin
jumalattaren. Ah, kerran
kiittää mielisimme mekin
moista ihmetyötä Herran.
Legenda
Veden noutoon puhdas, kaunis
vaimo ylhän käy bramiinin,
kunnioitetun, vanhurskaan,
vakaan vaelluksessaan.
Tuo jok' aamu raikkaan aarteen
pyhän virran vettä — entä
ruukku, amme? Niit' ei tarvis.
Auvosydämen ja kätten
hurskahien alamaisna
aalto lieto ihanaksi
kuultopalloks asettuu;
tuonpa nainen riemurinta,
puhdas, viaton ja vieno
kotiin puolisolleen tuo.
Astuu nainen aamuarmas,
rukoellen Ganges-virran
aallon kuultoon kumartuu:
äkki-kuvastuspa kohtaa,
taivaast' ylimmästä kiitäin
hänen päänsä päällä väikkyy
ihanaisin ilmestys,
hahmo nuorukaisen ylvään,
luojan kaunis alku-aatos,
siinnyt rinnass' Iäisen.
Tuota katsoi, tunsi tunteet
hämmentävät syöksähtävän
sydämensä syvimpään,
katsoi kaunokuvaa, torjui
silmistään, se palaa taas.
Huumeessa hän hoippuu virtaan,
käsin hapuilevin vettä
ammentais, ah, eipä voi.
Sillä virran pyhä laine
liukuu pakoon, vierii pois,
kurimusten kauhukuilut
allansa hän näkee vain.
Kädet vaipuu, askel pettää;
kotipolku tuoko tuonne?
Viivyntä vai pako parhain?
Turha aatella, kun aatos,
neuvo, apu tyrehtyy.
Eteen puolison noin astuu,
kohtaa katseen, tuomionsa.
Tuomar' ylhä miekan tempaa,
vaimon kummulle vie, kussa
vuotaa veri velkapään.
Voiko vastustella vaimo,
puolustauta, puhdistauta,
syypää, syystä tiedoton?
Verimiekoin, miettehissään
kotiin hiljaiseen bramiini
palaa, kohtaa poikansa:
"Kenen vert', oi taatto, taatto?" —
"Naisen syyllisen!" — "Ei, ei!
Viallisen veren laill' ei
miekkaan hyydy se, vaan valuu
tuoreena kuin haavasta.
Äiti, äiti, tullos! Eihän
väärin tehnyt taatto kuunaan;
virka, mitä tekee nyt." —
"Vaiti! Vait! Se äitis vert' on!" —
"Kenen verta?" — "Vaiti! Vaiti!" —
"Äitinikö verta ois!
Mistä syystä? Mit' on tehty?
Tänne miekka! Nyt se mull' on!
Surmaa puolisos, mutt' älä
äitiäni! Liekkeihin
avionsa ainokaisen
kanssa vaimo astuu, miekkaan
poika uskollinen myötä
äidin kalliin, ainoisen."
"Malta, malta!" taatto huusi,
"vielä ehdit, riennä, riennä!
Vartaloon pää liitä, kosket
miekallas, niin äitis elpyy
askeleitas seuraamaan."
Huohottain hän rientää, huomaa
tyrmistyin päät kahden naisen,
ruumiit maassa ristikkäin.
Mikä kauhu! Mikä pulma!
Äidin pään jo nostaa, suut' ei
suutele hän kalmankarvaa,
kiirein painaa pään nyt kaulaan
ruumiin lähimmän ja siunaa
miekallansa hurskaan työn.
Nousee nainen jättihahmo. —
Oman äidin kalliit huulet,
yhä yhtä jumal-armaat,
kauhun sanat virkkaa: "Voi,
poika, poika! Malttaa mahdoit!
Tuoll' on äitis ruumis, viereen
viskattuna rikollisen
naisen rietas pää, jonk' uhriks
oikeuden valta vaati!
Minut hänen ruumiiseensa
ikipäiviks istutit:
jumaliin nyt siirryn tahdoin
viisain, teoin villityin.
Pojan taivassynnyn hahmo
silmiss' ihanaisna väikkyy;
alas sydämeen jos astuu,
velloo himonvimmaan sen.
Aina palajaa hän, aina,
aina nousee, aina vaipuu,
himmenee ja seestyy jälleen:
sääti Brahman tahto niin.
Sääti kirjosulkasiiven,
kirkaskasvon, sorjavarren,
jumal-ainokaisen mulle
koettajan, kiusaajan;
ylhäältäpä kiusaukset
käskemät käy jumalain.
Niin bramiinitar ma, jonka
pää on piiriss' ylhän taivaan,
alaspainavan maan mahdin
paariana tuta saan.
Poika, taaton lohduks astu!
Katumus teit' älköön synkkä,
tylsä kaipuu korpeen viekö,
korska pyynti pyhyyden;
menkää kaikkiin maailmoihin,
käykää halki kaikkein aikain,
julistakaa: halvintakin
kuulee Brahma korkeuden!
Eipä kukaan hälle halvin —
jäsenin ken raukein, rammoin,
sieluin rikkiraastetuin,
turvaa, toivoa ken vailla,
paaria lie, lie bramiini,
katseen korkeuksiin luo,
kohta tuntee, kohta kokee:
tuhat rauhan silmää tuikkii,
tuhat korvaa kuulee siellä,
mitään niilt' ei kätköön jää.
Hänen istuimensa eteen
nousen, minut nähdessään,
hirmumuotoon muuttamansa,
iki-säälistä hän itkee,
hyväksenne tulkoon tuo!
Hälle hellytellen haastan, —
hälle vimmoin virkan julki
kaiken, kuinka mieli käskee,
kuinka rinnassani kuohuu.
Mitä itse mietin, tunnen —
olkoon iki-salaisuus."
Paarian kiitos
Brahma suur', oi tunnen, aavat
maailmat sun kaikk' on luomas!
Olet valtiaani, saavat
avaran kaikk' armohuomas.
Korvistas et tuhansista
kurjalt' yhtään sulje; uuteen
alennuksen uumenista
synnytät meit' aateluuteen.
Nähkää: naisen nosti kaipuu
jumalihin tuskan alta.
Häneen katseheni vaipuu,
joll' on yksin voima, valta.
ANTIIKKISEEN SÄVYYN
PELTOMIEHELLE
Siemenet kattaa kultaiset vako kuohkea, kerran
kattehen raskaamman raukeat raajasi saa.
Riemuin kynnä ja kylvä! Se maast' eloviljana versoo,
toivopa haudankaan äärelt' erkane ei.
ANAKREONIN HAUTA
Hohtavi ruusut, viini on laakerin vyöttänyt, kyyhky
kutsuvi kumppaniaan, sirkkojen soittelo soi!
Tää mik' on hauta, min näin elon kauneudell' ikivallat
verhosi kaikki? Se on hoiva Anakreonin.
Nauttia onnekas laulaja sai kevätsään, suven, syksyn;
suoja nyt kummuss' on talvien koskematon.
SULOISET SURUT
Pois, surut, karkotkaa! — Vaan kuolollist' yhä kansaa,
ah, suru kahlehtii, vast' elon kanss' eroaa.
Niin jos on, tulkaa, vallatkaa sydän tää, surut lemmen,
siellä te vallitkaa, syöskää pois suku muu!
SOINTUMATON PARI
Eip' edes noinkaan taivahinen pari sointunut: Psykhe
vanheni, viisastui, Amor on laps yhä vain.
PUOLUSTUS
Syytät naist', yhä häilyvän, suosivan yhtä ja toista!
Lakkaa: häilymätönt' etsii miestä hän vain.
ALPPIKUKKULA
Eilen viel' oli ruskea pää, kuin kutrit on armaan,
kaukaa jonk' ihanuus vienona viittoelee.
Huippusi valkea varhain nyt hopeaisena hohtaa:
loi lumet kiireelles myrskyten ylläsi yö.
Nuoruus — vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää
kuin uni häilyvä vain eilispäivähän tään.
DISTIKHON-SÄKEITÄ
Soitto Apollon soi, tuhojousikin joikuvi, hurmaa
paimenen, Pythonin surmaan suistavi hän.
*
Teittepä vaan majan mahtavan. Kuink' — isä laupias — häätyy
harha nyt pois, kodin kun noin kuninkaallisen sai?
*
Säästävä moite mit' on? Se, mi pienentää viat, peittää?
Ei, se, mi nostaa sun voi vian voittamahan!
*
Kyllyttää rehu tuo demokraattinen kohta jo lauman;
soimehen, veikkaa lyön, on joku sull' ape uus.
AMYNTAS
Nikias, mies ylen oiva, sa lääkäri ruumihin, sielun,
niin, kovin sairas lien, vaan apus ankara on.
Neuvoa noudattaa, ah, multa jo raukeni voimat:
yksinp' ystäväkin nyt minust' on vihamies.
Kuin kumoaisinkaan sanas! Sen sanon itse ma kaiken,
tuimemmin sanon kuin sun sanas kartteliaat.
Vaan alas kallion kaltaalt', ah, vesi vinhana syöksyy,
ei puron laineet voi hillitä laulelojaan.
Ken rajumyrskyn kahlitsee? Meren aaltohon eikö
pois sinikaareltaan korkea päiväkin käy?
Niin ylt'ympäri luonto se lausuu: Myös sun, Amyntas,
ylläs on ankarat lait valtojen vaskisien.
Liennytä otsaltas rypyt, ystävä, kuule, mit' eilen
tuolla mun oppia soi puu puron vierellinen.
Ennen täynn' omenoit' oli, nyt joku ainoa; syynä
köynnös on kukkea tuo, puun väkipaulojatar.
Veitsen kiskaisin minä käyrän, viiltävän, silvoin