SISÄLLYS:
LAULUJA
Villiruusu
Kristel
Suostumaton
Suostunut
Runotarten lemmikki
Ikävöinti
Löydetty
Tanhulaulu
Itsepetos
Maaliskuu
Paimen
Ihana yö
Onni ja unelma
Viattomuus
Valekuollut
Läheisyys
Valitulle
Mennyt ensi lempi
Jälkiväreily
Armaan läheisyys
Läsnäolo
Kauas menneelle
Virran partaalla
Murhemieli
Vaihtelu
Mieleenpantavaa
Samoin
Meri tyynnä
Myötäinen matka
Tervehdys ja hyvästijättö
Uusi lempi, uusi elo
Belindalle
Lempivä
Kevätlaulu
Kukkanauhan kera
Järvellä
Levoton lempi
Paimenen valitus
Kyynelten lohtu
Vuorilinna
Kaulassa kannetulle kultasydämelle
Vaeltajan yölaulu
Toinen yölaulu
Keijujen laulu
Puilleni
Haikeuden hekkuma
Metsämiehen iltalaulu
Kuulle
Yö
Omaisuus
SEURALAULUJA
Yleisrippi
Kophtanlauluja I, II
Vanitas! Vanitatum vanitas!
Sotaonni
Wilhelm Meisterista
Mignon, I, II, III
Harpunsoittaja I, II, III
Philine
BALLAADEJA
Mignon
Laulaja
Orvokki
Keijujen kuningas
Kalastaja
Ritari Kurtin hääretki
Aarteenkaivaja
Rottienlumooja
Hovipoika ja myllärinneito
Poika ja myllypuro
Taikurinoppilas
Korinthon morsian
Jumala ja bajadeeri
Paaria:
Paarian rukous.
Legenda
Paarian kiitos
ANTIIKKISEEN SÄVYYN
Peltomiehelle
Anakreonin hauta
Suloiset surut
Sointumaton pari
Puolustus
Alppikukkula
Distikhon-säkeitä
Amyntas
Venezialaisia epigrammeja
Bakiin ennustuksia
Mietelmäsarjasta Neljä vuodenaikaa
ERIAIHEISIA RUNOELMIA
Talvinen Harzin-matka
Kyytimies Kronokselle
Vaeltajan myrskylaulu
Kotka ja kyyhky
Prometheus
Ganymedes
Ihmisen rajat
Jumalallinen
Ihmistunto
Kohtalo
Aristelevalle armaalle
Pyyntö
Nousevalle täysikuulle
Sulhanen
Sydänyön aikaan
Aina ja kaikkialla
Vaelluslaulu
Torninvartian laulu
TAIDE
Vaeltaja
Amor maisemamaalarina
Taiteilijan iltalaulu
Luonto ja taide
Maalaissävy
Jumala ja maailma
Proœmion
Testamentti
Alkuluotteita. Orphisia
LÄNSI-ITÄMAISESTA DIVAANISTA
Hedzhra
Vapaa mieli
Neljä armoa
Alkuaineet
Sa huonoon suostut, kun...
Sateenkaari
Laulu ja kuva
Autuas kaipuu
Esikuvallinen pari
Alistuminen
Estämätöntä
Salaa
Mistä portist' astuit
Viis vuosikymmentä mua
muokkaella
Vaeltajan mielenrauha
Lauselmien kirjasta
Hatem ja Suleika
Suleika ja Hatem
Gingo biloba
Suleika ja Hatem
Suleika ja Hatem
Hatem ja Suleika
Mun itkeä suokaa!
Kastanjat, katsos, nuoret
Laulu länsituulelle
Jälleenlöytäminen
Kaikessa-ilmestyvä
Pääsyportilla
LAULUJA
VILLIRUUSU
Näki poika ruususen,
ruusun kankahalla,
nuoren, huomenhohtoisen,
luokse riensi riemuiten
innoll' ihanalla.
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.
Poika virkkoi: "Poimin sun,
ruusu kankahalla!"
Ruusu virkkoi: "Vihlaisun
saat, ett' aina muistat mun, —
liiku loitommalla!"
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.
Poimi poika huimapää
ruusun kankahalla;
ruusu pisti ryöstäjää,
ah! ja voi! jo voihki tää
tuskan tuiman alla.
Punaruusu, ruusunen,
ruusu kankahalla.
KRISTEL
Mull' usein juro, synkkä pää,
niin raskas veri on.
Näen Kristelin, ja taas on sää
vain paistett' auringon.
Hänt' yhä silmä pälyy päin,
enk' ymmärrä mä, kuin
ja missä, milloin, miksi näin
mä häneen ihastuin.
Kujeilu silmän tumman tuon
ja tummat kulmat nuo —
vain silmäisyn jos sinne luon,
se sieluun tulta tuo.
Niin marjanmaire kell' on suu,
niin poski kaartuukaan?
Ja kaunokumpu muuan muu —
en kyltyis katsomaan!
Ja hänet tanhun vilinään
kun kainalossa vien,
kun kieputaan ja kiidetään,
täys onnen poika lien.
Jos hengästyin jo herpoo hän,
niin hennon vartalon
syliini suljen, sylkytän:
siin' onnenmaani on!
Ja kun hän lempikatseen luo
unohtain kaiken muun
ja rintaan painuu, suukon suo,
kautt' ytimen ja luun
ain' ison varpaan kärkehen
se juoksee, juovuttaa,
niin rohkaisten, niin hervaisten, —
oi tuskaa, hekkumaa!
Miel' enempää vain ikävöis,
niin lyhyt ilta on;
luo enpä jäädä epäröis
vaikk' aamun koittohon.
Kai hänet kerran omaks saan,
ja sammuu tuska tää;
jos ei, niin hänen povellaan
mult' elo erkeää.
SUOSTUMATON
Kulki paimenneito norja —
hohti kirkas kevätkoi —
riemurinta, nuori, sorja,
lauloi, että laakso soi:
laa-la-ralla-lei!
Tarjoo Thyrsis suutelosta
kaksi, kolme karitsaa,
neito ilkkuu: niit' et osta! —
laulaa, nauraa vain: hei laa,
laa-la-ralla-lei!
Toinen nauhat neitoselle,
kolmas sydämensä toi;
karitsoille, sydämelle,
nauhoille vain nauru soi:
laa-la-ralla-lei!
SUOSTUNUT
Illan loistett' ihaellen
menin metsään vihantaan.
Kallioita kaiutellen
Damon soitti huiluaan:
laa-la-lei!
Ah, mua sylissään hän siellä
helli sulosuuteloin.
Pyysin: soita, soita vielä!
Soitti armas poika noin:
laa-la-lei!
Pois on multa teille tuulen
rauha, riemu rientänyt,
yhä korvissani kuulen
soiton tuon ma soivan nyt:
laa-la-ralla-lei!
RUNOTARTEN LEMMIKKI
Käyn metsissä ja mailla
ja laulan linnun lailla,
tie kaikkianne vie.
Ja kuinka laulu soipi,
sen tahtiin karkeloipi
mit' ympärillä lie.
Puu kunnes puhkee kukkaan,
maa nuoreen nurmen nukkaan,
ma tuskin malttaa voin.
Ma laulan niille, laulan,
viel' alla talven paulan
tuot' unta unelmoin.
Ma laulan järven jäällä,
kun talvi kukkii täällä
taas valkoloistossaan.
Sen vaipuessa uutta
jo ilon ihanuutta
käy kummut kukkimaan.
Käy nuoret kisapaikkaan
mun säveleeni raikkaan
jo nopsaan nouteluun:
jo poika-pökkö leiskuu,
ja tyttö-tökkö heiskuu
siell' alla lehmuspuun!
Taa laakso jää ja rinne,
saa rientää lemmikkinne
noin siipianturoin.
Kons', armaat muusat, taasen
syliinne sulokkaasen
levähtää vihdoin voin?
IKÄVÖINTI
Ei sydämestä tulvahtain
nyt viime kyynel tipu,
kun tuskan polton tyyntää vain
uus sanomaton kipu.
Oi, tuta suo tääll' ainiaan
mun rakkautta suurta,
jos jääkin tuska raastamaan
syvintä sydänjuurta.
Sua, Iäinen, sun rauhaas, oi,
jos täyttyisin jo täyteen!
Ah, matka tää niin pitkän toi,
niin syvän tuskan jäyteen.
LÖYDETTY
Ma metsään kuljin,
kuin jalka vei,
mull' etsiä mitään
miel' ollut ei.
Näin katveess' armaan
ma kukkasen,
kuin taivaan tähti
on silmä sen.
Sen taittaa tahdoin,
se kuiskuttaa:
siis murrun, kuihdun,
en elää saa!
Sen nostin kaikin
ma juurineen,
toin kodin tarhaan
sen kaunoiseen.
Sen siirsin paikkaan
ma suojaisaan;
nyt versoo, kukkii
se ainiaan.
TANHULAULU
Välinpitämättömät:
Oi, tule, kauno sa, kanssani tanhuun;
juhla on juhlaa, kun karkelo käy.
Liene et kultani, vast' olet ehkä;
liene et konsaan, me tanssimme vain.
Oi, tule, kauno sa, kanssani tanhuun;
juhla on juhlaa, kun karkelo käy.
Lempivät:
Juhla mit' ois sua vaill', oma armain?
Vaill' ihanaistani tanhu mit' ois?
Jollet ois kultani, tahtois en tanhuun;
aina jos oot, elon juhlaksi teet.
Juhla mit' ois sua vaill', oma armain?
vaill' ihanaistani tanhu mit' ois?
Välinpitämättömät:
Lempiä saavat, me kiidämme tanhuun!
Hiutuvan lemmen se ei halu lie.
Karkelopiiri kun pyörivi riemuin,
pois hämylehtoon jo hiipivät nuo.
Lempiä saavat, me kiidämme tanhuun!
Hiutuvan lemmen se ei halu lie.
Lempivät:
Tanhuta saavat, ah, lehdossa lemmen
käyskellä tanhu on taivahinen!
Amor on läsnä, hän kuulevi pilkan,
kostava kerta ja kohtakin lie.
Tanhuta saavat, ah, lehdossa lemmen
käyskellä tanhu on taivahinen!
ITSEPETOS
Tuoll' uudin häilyy ees ja taas,
sielt', armas, tänne päin
tähyilet, piillen ikkunaas,
kotiinko vain ma jäin.
Ja jäikö mustasukkaisuus
poveeni polttamaan,
kuin kalvamaan sen katkeruus
nyt jääkin ainiaan.
Moist' eipä mieless' armahan —
sen murheekseni nään —
vain illan tuuli ikkunan
sai verhon häilymään.
MAALISKUU
On tuiskutellut lunta:
ei vielä aika tuo,
kun kukkain valtakunta,
kun kukkain valtakunta
taas meille riemun suo.
Kas, päiväkin paraikaa
vain pettäin pilkahtaa;
ei pääskyst' edes taikaa,
ei pääskyst' edes taikaa:
se yksin palajaa.
Mi kevähäst' on huvi,
jos yksin olla saan?
Mut koht' on sorja suvi,
mut koht' on sorja suvi,
kun kaksin saavutaan.
PAIMEN
Ol' ennen paimen moinen,
päälaiska lalleroinen,
hän hampaat laimin lyö.
Pään pyörsi tyttö tuolta,
sai silloin hupsu huolta:
ei unt', ei juo, ei syö!
Samoilla, voihkaa sai vaan,
hän laski tähdet taivaan,
kun tuikki yllä yö.
Hän neidon nai, ja mataa
kaikk' alkoi vanhaa rataa:
hän nukkuu, juo ja syö.
IHANA YÖ
Majast' armaan astun, suljen
tutun uksen, pois on tie;
yöhön verhottuna kuljen,
kunne metsän polku vie.
Kuutar vilkkuu viitaan mustaan,
Lännetär se leyhyy luo,
sille sulosuitsutustaan
kumarrellen koivut suo.
Suviyöllä hemmekkäällä
mikä vilvas suloisuus!
Mikä rauha tuta täällä
syvä onnen salaisuus!
Hurmaan hukun, hullaannunhan;
vaan moist' enkö yötä sois
tuhat sulle, taivas, kunhan
armaall' _yksi_ mulle ois!
ONNI JA UNELMA
Eess' alttarin — maill' uneksinnan —
monesti näit mun kanssas rinnan,
hääriemu mielet kukkuroi.
Ma valveill' usein, muilta varkain
suloa suudelmaisi arkain
niin paljon sain, kuin saada voi.
Suloisin, puhtain onnen suoma,
kaikk' autuus armaan hetken tuoma
pois kiitää kera tuokion.
Sen nautit — mitä jäi? Vain kaipuu,
pois suutelot laill' unten haipuu,
kaikk' ilo lailla suutelon.
VIATTOMUUS
Armain sielun ansioista,
herkimmän mi hemmen luo!
Eteen ihannett' ei moista
puhtainkaan Pamela tuo!
Lieskaa tulen muun et siedä,
hohtos vienoisen se vie;
tuntee sun, jos siit' ei tiedä,
tunne ei, jos tieto lie.
Jumalatar, kanssas kerran
Eedenissä elettiin;
vilkahdat vain hetken verran
unelmiin viel' aamuisiin.
Silmiss' utuvaipoin väikyt
hartaan laulajan sa vain;
Phoibos saapuu, pois jo säikyt,
pois kuin utu unelmain.
VALEKUOLLUT
Täss', immet, surkaa haudall' Amorin.
Sai tuiki turhasta hän lopun elämälleen.
Siis kuoli tosiaan? No, tuskin vannoisin:
hän tuiki turhasta myös usein elpyy jälleen.
LÄHEISYYS
Kuink' usein, armas, outo niin,
en tiedä kuinka, olitkaan,
kun ihmisvilinässä viivyttiin, —
se kaiken riemun riisti multa.
Mutt' yö ja hiljaisuus kun ympärill' on vaan,
taas suudelmistas sinut tunnen, kulta.
VALITULLE
Käsi käteen! Huuliin huulet!
Uskolliseks, armas, jää!
Hyvästi! Voi monet tuulet,
särkät kultaas säikyttää;
vaan kun myrskyn jälkeen lahden
rauhaisan hän saavuttaa,
jollei kanssas nauti kahden,
häntä, taivaat, rangaiskaa!
Uskallus se voittoon johtaa,
puolin tehty on jo työ!
Tähdet päivänkirkkaat hohtaa,
pelkurin vain yll' on yö.
Jouten jos ma jäisin luokses,
huoli painais hartiaa;
voittosille, vain sun vuokses,
kaukoriento kannustaa.
Tuon jo tiedän laakson lauhan,
kussa kerran käyskellään
katsoin helmass' illan rauhan
vienoon virran vilinään.
Poppelit nuo nurmikolla,
lehdon pyökit lehväkkäät!
Ah, ja niiden peitoss' olla
maja pieni voi, sen näät!
MENNYT ENSI LEMPI
Ah, ken päivät armaat antaa,
ensi lemmen päivät jälleen,
ah, ken niistä mulle tuokaan
tuokion ees autuaan?
Yksin riudun, huolta huokaan,
aina kalvavan nyt kantaa
menneen onnen muiston saan.
Ah, ken ajan mulle antaa
menneen, armaan, autuaan?
JÄLKIVÄREILY
Taas kun kukkii köynnös norja,
kuohuu astiassa viini;
taas kun hehkuu ruusu sorja,
tiedä en, kuin käykään mun.
Kihoo kyynel kulman alta,
työstä uppoon unelmiini;
tuntuu kumman kaihoisalta
polte poven haaveilun.
Tunnustan jo totta virkkain,
tuo mun astuu aatoksiini:
päivin yhtä kevätkirkkain
oli Doris kerran mun.
ARMAAN LÄHEISYYS
Sua aattelen, kun säihkyy meren seljät
tult' auringon;
sua aattelen, kun lähtehessä heljät
kuun kullat on.
Sun nään, kun peittää pölypilvi väikkyin
tien kaukaisen,
yöpolkuaan kun vaeltaja säikkyin
käy myöhäinen.
Sua kuuntelen, kun kuohuin aallot pauhaa;
ma kuunteluun
monesti lehtoon käyn, kun henkii rauhaa
se illansuun.
Oon luonas, luo sa jäät, jos kuinka lähdet
sa kauas pois!
Jo saapuu yö — oi, jos sen tuike-tähdet
sun tuohon tois!
LÄSNÄOLO
Kaikk' ovat airuhias!
Koin päilyvän nään ma ja toivon:
kohta jo saavut sa myös.
Kukkien keskehen käyt,
heti ruusujen ruusuna loistat,
liljojen liljanakin.
Liitelet karkelohon,
sua kiertäen kaikkipa tähdet
kanssasi karkelevat.
Yö! — ja se oisiko yö!
saa hempesi kiehtovan, kirkkaan
kuun helon himmenemään.
Kiehtova hempesi on,
kukat, tähdet, kuu sua, koitar
korkea, tervehtivät.
Koitar, mullekin siis
sinä antaos päiviä auvon!
Suo elo, kuolottomuus!
KAUAS MENNEELLE
Sun kadotinko, kaunokainen,
jo karkkositko kauas pois?
Jok' äänes sointu tuttavainen
viel' on kuin korvissani sois.
Kuin vaeltaja aamusäällä
sen siirtoon turhaan tuijottaa:
ei leivoa hän päänsä päällä
näe korkealla laulavaa,
niin katseheni ange entää
taa vuorten, viitain, metsien,
kaikk', armas, lauleloni lentää
sua kutsuen, sua etsien.
VIRRAN PARTAALLA
Te laulut vienot, virran mukaan
jo vierkää unhon merta päin!
Teit' enää poika, neito kukaan
ei laula kevään säihkysäin.
Vain armaan ylistystä soitte;
hän uskollistaan ilkkuu nyt.
Te virran myötä vierrä voitte:
olitte veteen piirretyt!
MURHEMIELI
Riudut, armas ruusu-rukka,
lemmest' auennut et mun;
turhaan hohdit, vei jo hukka
toivot rinnan raadellun!
Päivät nuo soi murhemuiston,
kun sua, kallis, saattaa sain,
kun ma varhain kuljin puiston
ensi kukkaa odottain;
kun ma kaiken sulle poimin,
maa min kukki, hedelmöi,
katseestas kun nuorin voimin
toivoon syttyin sydän löi.
Riudut, armas ruusu-rukka,
lemmest' auennut et mun;
turhaan hohdit, vei jo hukka
toivot rinnan raadellun!
VAIHTELU
Puron hiekalle heityn — se heljänä hohtaa!
Mun sylini aueten aaltoa kohtaa,
ja rintaa se kietovi kaihoavaa;
taas lietona liukuu jo pois puron uomaan,
uus aaltopa rientävi suutelon suomaan:
niin riemuihin riemut ne vaihtua saa.
Vaan sult' elon kultaiset tuokiot, keito,
ah, huljuvat hukkaan, kun armahin neito
sun unhotti orpohon kaipaeluun!
Oi, kutsu ne taas, ilot entisen aikas!
On toisella huulien hurma niin raikas,
kuin tuskin ol' ensiksi suudellun suun.
MIELEENPANTAVAA
Ah, mik' ihmiselle parhain?
Paremp' onko rauhass' olla,
alus ankkuroida varhain?
Vaiko rientää aallokolla?
Talo tehdä tarhoin, kujin?
Vaiko teltta turvan tuottaa?
Kantaan kallionko luottaa?
Vaaruu itse vuori lujin.
Kaikk' ei juokse yhtä juovaa!
Tietköön kukin, mitä vuovaa,
jottei väärään paikkaan paadu,
ja ken seisoo, jottei kaadu.
SAMOIN
Aatos, mi säikkyy,
vauhkona väikkyy,
arvelu arkojen,
ruikutus parkojen
torju ei turmaa,
ei vapautta tuo.
Valtoja varmoin
uhmata tarmoin,
konsaan ei taipua,
kestää, ei vaipua,
taivaiset kutsuu
se auttajat luo.
MERI TYYNNÄ
Meren aallottomat aavat
syvään rauhaan rauenneet;
pursimiehen mielen saavat
huoleen päilytyynet veet.
Tuulen värähdyst' ei väiky!
Kolkko kuolonhiljaisuus!
Lainett' ainoaa ei läiky,
vello vetten avaruus.
MYÖTÄINEN MATKA
Jo pois sumut soutaa
alt' ilmojen kannen,
ja Aiolos paulat
jo kaikk' avajaa.
Soi tuul', äkin touhuun
jo laivurin pannen.
Tie vinha ja vievä
se aaltoihin piirtyy,
luo kaukaa jo siirtyy,
jo siintävi maa.
TERVEHDYS JA HYVÄSTIJÄTTÖ
Pois satulaan! Löi sydän kiihtyin.
Kuin aatos nopsaan lähtö käy;
jo uinuu maa yön helmaan viihtyin,
ei vuorilt' enää rusko näy;
jo tammi, jättiläinen vakaa,
tuoll' usmavaipan ylleen saa;
pimeyden silmät lehväin takaa
vain sadat, tummat tuijottaa.
Kuun vaisut kasvot kaihtaa sumu,
se katsoo pilvikummultaan;
soi hiljaa tuulten siivenhumu,
yön kuiske kolkon, kammokkaan;
yö tuhannet loi hirmuhaamut,
mun riemunraikas mieli on:
mun sielussani mitkä aamut!
Mi rinnass' ahjo auringon!
Sun näin, ja vienon riemun valoi
poveeni sulo silmäys;
vain sulle sydän sykki, paloi,
sua palvoi joka hengähdys.
Rusotti hohde kevätkoinen
nuo armaat kasvot kirkastain,
ja — taivaat! — hellyys mulle moinen,
sit' ansainnut en, toivoin vain!
Mut ah, kun nous koin kultasoihtu,
nous eteen eron ankaruus:
sun huulillas mi hurma, loihtu,
sun silmissäs mi suruisuus!
Ma läksin, kostui katse, jolla
mua saatoit, murheen painamaa;
mut sentään: rakastettu olla
ja rakastaa kuink' ihanaa!
UUSI LEMPI, UUSI ELO
Sydän, kuink' on laitas? Vaivan
minkä vallass' olet noin?
Olo outo, uus on aivan!
Tuskin tuntea sua voin.
Kadonnut kaikk' ennen armain,
riemu rikkain, huoli harmain,
lepää et, et ahkeroi —
ah, mi näin sun muuttaa voi?
Kietoiko sun nuori hempi
suloisimman olennon,
katse taikaa tenhoisempi,
hyvyys puhdas, pohjaton?
Reippaasti jos luovun luota,
kahlett' aion karttaa tuota,
takaisin, ah, armaan luo
tuokiossa tieni tuo.
Noin nyt taittumattomalla
pitää taikapaulallaan
väkisin mua valtans' alla
armas lieto tyttö vaan;
taikapiiriss' armaan tapaan
elää täytyy nyt mun vapaan.
Ennallaan mit' enää ois!
Lempi! Lempi! Paulas pois!
BELINDALLE
Miksi vedät torjumattomasti
loistopiiris luo?
Eikö vierreet vienon armahasti
tyhjät yöni nuo?
Heityin suojaisessa kammiossa
vuotehelle, kuun
aavevalon kalvaan karkelossa
vaivuin uinailuun.
Hetkist' onnen kulta-unta huolen
häivätöntä näin;
ampui armas poika tuo jo nuolen
sydäntäni päin.
Minäkö se, jonka luonas löydän,
jonka viihtymään
juhlan loistossa saat pelipöydän
piiriin tympeään?
Hurmaavamp' ei mulle keväthempi
kukkanurmikon;
missä armas, siellä hyvyys, lempi,
siellä luonto on.
LEMPIVÄ
Armaat
ja harmaat
niin aatokset ain',
väikkyvä,
säikkyvä
vaiva on vain,
autuudet aukee,
ja tuonelan tiet —
onnekas vain,
sydän lempivä, liet.
KEVÄTLAULU
Kuink' armaan loiston
jo luonto saa!
Kuin päivä päilyy,
kuink' uhkuu maa!
Kuin kukkaan puhkee
jok' oksa, puu,
ja viitain virsi
soi tuhatsuu!
Ja rinnat riemuun
jo raikahtaa!
Oi onni, auvo!
Oi taivas, maa!
Oi lempi, lempi!
Kuin kultakoi,
tuoll' autereessa
mi karkeloi.
Maan siunaat kasvuun
sa kaunoiseen,
kaikk' ilmat tuoksuun
ja tuoreuteen.
Sua, neito, neito,
kuin lemminkään!
Mua, säihkysilmä,
kuin lemmitkään!
Kuin leivo lentoon
ja lauleloon,
kuin kukka aamuun
ja aurinkoon,
niin hehkun, armas,
sun hempes luo,
tult' innon nuoren
ain' uuteen suo
se lauluun, tanhuun —
oi, loputon
sun olkoon onnes,
kuin lempes on!
KUKKANAUHAN KERA
Leikitellen lehdet, kerkät,
kukat pienet pientareen
kevään keijut nuoret, herkät
kylvi nauhaan utuiseen.
Lieto länsituuli, leiju,
nauha kullan vyölle vie;
niin hän, kevään hilpein keiju,
peiliin pilkistävä lie.
Näkee ruusut vyöllään kulta,
armain aamun ruusu hän.
Katse ainut, armas, sulta —
palkan saan jo ylimmän.
Tunne sydän tää, sen lempi,
luottain käsi käteen lyö!
Liittäjä meill' ikuisempi
lie kuin heikko ruusuvyö.
JÄRVELLÄ
Vert' uutta raikkain ravinnoin
maailma vapaa suo;
kuink' armas luonto suosioin
suloisin kutsuu luo!
Meit' aallot tuutii, airot vie,
ja vastassamme näät,
kun vettä viiltää venhon tie,
sa vuoret pilvipäät.
Silmä, miksi painut salaa?
Unet kultaisetko palaa?
Pois, sa unten utukulta!
Tääll' on elon, lemmen tulta.
Välkett' aaltoon heijuin
tähdet tuhannet heittää;
vienot usmat leijuin
kaukokukkulat peittää;
huomentuuli häilyy
lahteen siimehiseen,
kypsyväinen päilyy
hedelmä kalvoon veen.
LEVOTON LEMPI
Päin myrskysäätä,
päin räntää, jäätä,
kautt' ouruin, notkoin,
kautt' usvarotkoin
yhä on, yhä on
riento rauhaton!
Murheen ja vaivan
kanss' ennemmin taisto,
kuin rajatt' aivan
tää riemujen maisto!
Kun sydän taipuu
taas sydämen puoleen,
ah, miten vaipuu
se outohon huoleen!
Mist' avun hakenen?
Metsiinkin pakenen
turhaan ma rukka!
Oi, elon kukka,
onni levoton,
lempi se on!
PAIMENEN VALITUS
Tuhannet kerrat nousen
ma harjalle vuoren tuon
ja sauvani nojassa seison
ja laaksohon katseen luon.
Ja sitten laumaani seuraan,
sitä koirani vartioi;
olen laaksoon tullut, en tiedä
miten sinne jo tieni toi.
On kaunokukkia siellä
koko niitty kirjavanaan;
minä kukkia taitan, en tiedä,
ne kelle ma annankaan.
Sadekuurolta, myrskysäältä
puun alla ma suojan sain.
Ovi tuttu tuolla ei aukee:
ja kaikki on unta vain.
Majan tuon yli kyllä välkkyy
vesikaari kaunoinen!
Vaan mennyt on mielitietty
taa maitten, manterien.
Ja kauemmaksikin vielä,
lie mennyt mertenkin taa.
Ohi riennä, laumani, riennä!
Suru paimenta painostaa.
KYYNELTEN LOHTU
Mi murhe mieltäs kalvaa noin,
kun kaikki iloitsee?
Liet ihan totta itkenyt,
sen silmäs ilmaisee.
"Jos yksin itkinkin, niin on
mull' oma surra syy.
Sulosti virtaa kyyneleet,
ja sydän keventyy."
Syliimme riennä, ystävät
sua kutsuu riemukkaat!
Mit' onni veikin, uskoa
sa murhees meille saat.
"Remunne huolt' ei aavista,
min koito kuormaks sain.
Mult' onni mitään vienyt ei,
niin paljon puuttuu vain."
Siis reimasti jo nosta pääs!
Sull' ikä nuori on,
sull' uskallust' on ponnistaa
ja voimaa voittohon.
"Ei auta ponnistus, sit' en
voi konsaan saavuttaa;
kuin tähti niin se kaukaist' on,
niin ylhää, ihanaa."
Ei tavoitella tähtiä,
niit' ihaellaan vain,
kun yllämme ne loistavat
öin ilon-autuain.
"Niin monet päivät pääksyttäin
ihailin, jumaloin;
yöt itkeä mun suokaa, kun
viel' itkeä ma voin."
VUORILINNA
Tuon vuoren huipulla linna
on vanha; aikoinaan
sen porteilla ritarit tuimat
ne vaanivat ratsuillaan.
Ovet, portit on tuhkana, linna
niin äänetön, hiljainen;
ja muureilla murennehilla,
miten mielin, ma kiipeilen.
Oli tuossa kellari kerran
jaloviinejä täynnä, — ei
nyt tepsuta kellarityttö,
joka sinne ruukkunsa vei.
Pane enää ei maljoja pöytään,
saliss' ei pitovieraat juo;
ei ehtoollisviiniä kalkkiin
hän enää papille tuo.
Hält' enää portaissa juomaa
asepoika ahnas ei saa,
ei lahjasta haihtuvasta
suo kiitosta haihtuvaa.
Tuli polttanut on näet kaikki
katot, kaaret ja kannakkeet;
solat, portaat, kappelit linnan
soraks ammoin on sortuneet.
Vaan sitra ja ruukku myötä
kun vuoren huipulle päin
minä päivänä päilyvinnä
oman armaan nousevan näin,
niin riemuisa viehkeys elpyi
taas raunio-rauhastaan,
ja linnassa korkea juhla
oli taas kuni konsanaan;
kuin valmiina valtasuojat
ois sorjille vierailleen,
kuin hääpari tuon ajan aimon
ois saapunut saattoineen;
kuin alttarill' arvoisa pappi
jo kysyisi: "Liittohon
siis yhtyä tahtonne onko?"
Me hymyelimme: "On!"
Ja sydämen pohjasta laulut
ne laukesi innoittuin,
hääkansan sijasta kaiku
se todisti raikuvin suin.
Ja kaikki kun hiljeni rauhaan,
jonk' ilta jo maille toi,
niin hehkuva aurinko kultiin
tuon jylhän kukkulan loi.
Ja sen valtoina kauas loistaa
asepoika nyt armaineen;
tytön täytellä maljat on aikaa,
pojan kiitellä kyllikseen.
KAULASSA KANNETULLE KULTASYDÄMELLE
Muisto riemuin, jotka taa jo jäivät,
vielä kantamani, kammitsoitko
kauemmin kuin sielun side, voitko
pidentää sa lemmen nopsat päivät?
Lili, sua pakenenko! Sun kahlettas kantain
kautt' outojen rantain
ja laaksojen, metsien samota saan!
Ah, Lilin sydän niin pian irrota ei
sydämeltäni voinutkaan.
Kuin lintu, mi paulastaan
pääs metsään pakenemaan,
häkin häpeän myötään vei:
palan kahletta kaulallansa;
ole entinen vapaa lintu se ei,
oli sillä jo omistajansa.
VAELTAJAN YÖLAULU
Viesti vieno, taivainen,
kivun, tuskan kirvoittaja,
kaksin verroin vaivaisen
kaksin verroin virvoittaja, —
turhat tuskat, riemut, menkää!
Uuvuin rientoon riehuisaan;
ah, jo henkää,
rauha, rintaan raukeaan!
TOINEN YÖLAULU
Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.
KEIJUJEN LAULU
Kun keskiyön helmaan jo inehmot herpoo,
niin kuultaa meille kuu,
niin tähti kipunoi,
ja leijaellen, laulain
jo keijut karkeloi.
Kun keskiyön helmaan jo inehmot herpoo,
niin niityll' alla leppäin
on kenttä kisatyön,
ja leijaellen, laulain
käy unitanhu yön.
PUILLENI
Armaat puut, jotk' aavistellen
istutin, kun kutsuivat
rusohunnuin huiskuellen
ihmeisimmät unelmat,
arvaatteko, kuinka lemmin,
kuinka lempi vastaakaan
vieno vielä puhtoisemmin
pyyteeseeni puhtaimpaan?
Nouskaa ilmoihin kuin juurin
sydämeeni juurtunein;
niille riemuin, suruin suurin
muheaksi mullan tein.
Tuoksut, varjot, marjat luokaa,
auvo uus jok' aamuun, — vain
kullan, kullan kanssa suokaa
mun ne maistaa kaulakkain!
HAIKEUDEN HEKKUMA
Tulvikaa, tulvikaa,
kyynelet iäisen lemmen!
Ah, silmään, kyynelen kuivahtaissa,
kuink' autio, kuollut maailma on!
Tulvikaa, tulvikaa,
kyynelet haikean lemmen!
METSÄMIEHEN ILTALAULU
Vireessä luikku viidat, maat
ma kiihkoin kierrän, käyn, —
niin muistan silmäs sulokkaat,
nään muotos, armaan näyn.
Kai laakson lauhan tietä vie
nyt vienot askelees,
ja ah, sun mielessäs en lie
ma vilahdukselt' ees;
maat halki kussa harhaten
tiet' astun haikeaa,
päin itää, länttä päin, kun en
sun luonas olla saa.
Mun valtaa, kun sua aattelen,
kuin loihtu kuutamon;
niin henkii rauha hiljainen,
niin ihmeellistä on.
KUULLE
Vihmot viidat, notkelmat
vienoon hopeaas,
sielunikin kirvoitat
vihdoin, vihdoin taas.
Yli maitten, maisemain
katseen lempeän
luot, kuin valvois kulkuain
silmä ystävän.
Riemu-, murhemuisteloin
sydän tulvehtii,
vaiheill' ilon, vaivan noin
yössä uneksii.
Vieri, vieno virranvuo!
Riemut palaa ei!
Virta lemmet, leikit nuo,
suukot, valat vei.
Kerran kuitenkin ma sain
kalleint' omistaa,
tuota tuskall' että ain',
aina muistaa saa!
Vieri, virta, laaksossas,
levähtää et voi!
Laulelooni solinas
säveleitä soi,
tulvasi jos talviöin
pauhaa kuohupäät,
kuplimaan jos kukkavöin
saa sun kevään säät.
Autuas, ken maailman
tyynnä unhottain
ystäväisen ainoan
kanssa nauttii vain,
mitä mieli ihmisten
aavistaa ei voi,
sokkeloissa sydämen
öin mi salaa soi.
YÖ
Hämy-usvaan untuvaiseen
kaikki kauas uppoaa;
toki hohtoon ihanaiseen
ehtootähti tuikahtaa.
Hahmotonna kaikki häilyy,
untuu utuharsohon;
aallon tumman kalvoon päilyy
tyynnä tummuus pohjaton.
Itäisen vain ilman laidan
hehkuun henkää kuulto kuun;
kutrit hennon rannan raidan
soljuu aallon suuteluun.
Heijaa Kuutar kultapirtaa,
herkät varjot väikähtää;
kautta silmän sieluun virtaa
viivoitusta viihtävää.
OMAISUUS
Mull' omaa muuta mit' oisikaan
kuin aatos, mi sielusta ainiaan
sois virrata vilkkahasti,
kuin vain joka tuokio onnekas,
jonk' antaa kohtalo armias
mun nauttia pohjaan asti!
SEURALAULUJA
YLEISRIPPI
Ota varteen varoitus,
oiva seurakunta!
Harvoin harras hetki on,
kavahda siis unta!
Touhusitte näitä, niitä,
ette kauppojanne kiitä,
syytt' ei paheksunta.
Joskushan tääll' ihminen
katuukin ja huokaa;
pelvott' ilmi synnit siis
suurimmatkin tuokaa!
Tulkaa tieltä väljän väärän,
ajoiss' oikean päämäärän
puoleen silmät luokaa! —
Usein, tunnustamme sen,
valveill' uneksimme,
maistamatta raikas jäi
viini maljoihimme;
lennähtävin lemmenhetkin
monet hellät suukkosetkin
ottaa unhotimme.
Tuppisuina kuultiin, kun
tursaat tuomaroivat,
kuoloton ei laulu, vaan
kurjat juorut soivat,
suomist' onnen, joita kylväin
kulkea vois otsin ylväin,
meitä syyttää voivat.
Suonet päästön avatuin
armoportin salvoin,
käymme tietä viittomaas
valppahasti valvoin,
kokonaan, ei puolin, osin,
hyvää, kaunist' innoin tosin
empimättä palvoin.
Tursaille ain' aiomme
antaa piuvin piukan,
maistaa maljan kuohua
kukkuroin, ei hiukan,
heittää silmäleikit lemmen,
hehkuun kullan huulten hemmen
painaa suukon tiukan.
KOPHTAN LAULUJA
I
Ain' iso-oppisten kiistävän kuullaan,
ankara-otsaisten opettajain.
Viittovat, virkkavat näin, hymy suullaan,
viisaimmat aikojen kaikkien ain':
"Hupsu se, muuksi ken muuttaisi houkon!
Viisauden laps sinä, narrien joukon
narreja oikein ann' ollakin vain!"
Merlinin vanhan ma loihtuisin huulin
hohtavan hautansa holvista kuulin
haastavan, nuorna kun oppia hain:
"Hupsu se, muuksi ken muuttaisi houkon!
Viisauden laps sinä, narrien joukon
narreja oikein ann' ollakin vain!"
Seesteessä Intian ilmojen ylhäin,
yössä Egyptinkin luolien jylhäin
vain sanan tuon pyhän kuulla ma sain:
"Hupsu se, muuksi ken muuttaisi houkon!
Viisauden laps sinä, narrien joukon
narreja oikein ann' ollakin vain!"
II
Tee, kuin neuvon, viiton tietä,
taiten nuoret päiväs vietä,
viisaaks opi aikaisin.
Onnen suuri vaaka näyttää
tasan harvaa harvemmin:
nouset taikka vaivut, käyttää
käskyä sa saat tai täyttää,
olla voittaja tai lyöty,
hyötyjä tai toisen hyöty,
vasara tai alasin.
VANITAS! VANITATUM VANITAS
Mun arpani tyhjälle pantu on.
Huhhei!
Siks on minun olla niin huoleton.
Huhhei!
Ja aikonet seuraan, niin astu luo
ja lauluun yhdy ja malja juo,
sen kaulaas kaatua suo.
Panin arpani maailman mammonaan.
Huhhei!
Tuli tuosta harmia, huolta vaan.
Hohhoi!
Rahan kierivän kiinni ken saada vois?
Sitä täältä jos kahmaus karttunut ois,
se tuonne jo pyöri pois.
Panin arpani naisien armauteen.
Huhhei!
Ja sain monen kiusan ja kiipeleen.
Hohhoi!
Pois uskoton viereltä vieteltiin.
ja uskolliseen minä uuvuin niin, —
paras ei satu saataviin.
Panin arpani maitten matkailuun.
Huhhei!
Ja tapaan maan minä taivuin muun.
Hohhoi!
Olo missään ei ole mieluisaa,
kova vuode, outoa ruokaa saa,
puhe outoa polinaa.
Panin arpani arvoon ja kunniaan.
Huhhei!
Sitä toisella koht' oli kukkuranaan.
Hohhoi!
Jos kunnostuin, heti kilpaajat