— Kuulkaahan nyt, mitä tulen teille sanomaan, lausui muukalainen, ensin suljettuaan oven ja akkunat. Olen tullut tänne tänään etsiäkseni käsiini teidät, ja erään sellaisen sattuman johdosta, joita paholainen väliin suo ystävilleen, tulitte te sisälle juuri tähän huoneeseen, missä minä istuin teitä ajatellen. Tahdon saada teiltä muutamia tietoja, mutta en vaadi niitä ilmaiseksi, niin merkityksettömiä kuin ne ovatkin. Ottakaa aluksi tämä.

Puhuessaan työnsi hän pari kultarahaa yli pöydän toiselle niin varovasti kuin jos olisi tahtonut estää kolikkojen kilinää kuulumasta ulkopuolelle. Bumblen huolella tutkittua kolikoita, nähdäkseen olivatko ne oikeita, ja senjälkeen tyytyväisenä työnnettyä ne liivintaskuunsa, jatkoi hän:

— Koettakaa muistella — odottakaahan — talvea kaksitoista vuotta takaperin.

— Se on pitkä aika, sanoi Bumble. No hyvä, se on tehty.

— Näyttämönä on köyhäintalo.

— Hyvä.

— Yön aika.

— Niin.

— Ja tapahtumapaikkana se viheliäinen luola, olkoon se nyt missä tahansa, missä kurjat portot loivat voimaa ja terveyttä, mikä niin usein oli evätty heiltä itseltään, ja antoivat elämän kirkuville penikoille, seurakunnan hoivaan otettaville, sekä kätkivät häpeänsä hautaan.

— Tarkoitatte kai synnytyslaitosta, virkkoi Bumble, joka ei oikein saanut tolkkua muukalaisen hermostuneesta kuvauksesta.

— Niin, sanoi muukalainen. Siinä huoneessa syntyi muuan poika.

— Kokonainen liuta poikia, virkkoi Bumble ja ravisti epäilevästi päätänsä.

— Hitto periköön sen käärmeensikiön! puhkesi muukalainen sanomaan kärsimättömästi, se poika, jota minä tarkoitan, oli kalpea, ujo pieni penikka, joka pantiin erään ruumisarkuntekijän oppiin (toivoisinpa tämän tehneen kirstun hänelle ja pistäneen hänen ruumiinsa siihen) ja sitten juoksi tiehensä Lontooseen, kuten otaksuttiin.

— Mitä, tarkoitatteko nuorta Oliveria — nuorta Twistiä? sanoi Bumble. Hänet muistan luonnollisesti sangen hyvin. Nenäkkäämpää veitikkaa ei ikinä ole ollut olemassa.

— En minä hänestä halua mitään tietää. Olen kuullut aivan kylliksi hänestä, virkkoi muukalainen. Vaan eräästä naisesta — siitä ämmästä, joka hoiti hänen äitiään. Missä on hän?

— Missä on hän? sanoi Bumble, jota geneveläistoti oli elähdyttänyt. Sitä on vaikea sanoa. Siellä, missä hän nyt on, ei ainakaan ole mitään synnytyslaitosta, joten hän otaksuttavasti nyt on ilman paikkaa.

— Mitä tarkoitatte? kysyi muukalainen karskisti.

— Että hän kuoli viime talvena.

Mr Bumble oli kylliksi viekas havaitsemaan, että tilaisuus oli käsillä käyttää tuottavalla tavalla jotain paremman puoliskonsa hallussa olevaa salaisuutta. Hän muisti sangen hyvin sen illan, jolloin vanha Sally kuoli, sillä sen päivän elämykset oli hänellä hyvä syy muistaa, koska hän juuri silloin oli kosinut mrs Corneyta, ja vaikka tämä rouva ei milloinkaan ollut uskonut hänelle sitä tunnustusta, jonka ainoa todistaja hän oli ollut, oli hän kuitenkin kuullut kylliksi tietääkseen, että oli kysymys jostakin, mikä oli tapahtunut vanhan mummon hoitaessa Oliver Twistin äitiä. Salaperäisen näköisenä antoi hän sentähden muukalaisen ymmärtää, että eräs nainen oli ollut kahden kesken vanhan eukon kanssa vähäistä ennen tämän kuolemaa, ja että hän luultavasti voisi antaa jotakin valaistusta asiaan.

— Kuinka voin saada tavata häntä? kysyi muukalainen heittäen sikseen kaiken varovaisuuden ja selvästi osoittaen, että hänen pelkonsa, mikä sitten lieneekin ollut, oli jälleen saanut virikettä tästä viimeisestä uutisesta.

— Ainoastaan minun välitykselläni, vastasi Bumble.

— Koska? huudahti muukalainen.

— Huomenna, vastasi mr Bumble.

— Kello yhdeksän huomisiltana, virkkoi muukalainen, otti esiin palasen paperia ja kirjoitti siihen erään syrjäisen, joen rannalla sijaitsevan talon osoitteen, käsialalla, mikä paljasti hänen hermostuneisuutensa. Tuokaa hänet luokseni kello yhdeksän illalla. Minun ei tarvitse pyytää teitä olemaan varovainen puheissanne, sillä se on oman etunne mukaista.

— Ketä pitää minun kysyä?

— Monksia! vastasi mies lähtien.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Kertoo, mitä tapahtui mr ja mrs Bumblen ynnä Monksin välillä heidän yöllisessä kohtauksessaan.

Oli hiestävä, painostava, pimeä kesäilta. Raskaat pilvet, jotka olivat näyttäneet uhkaavilta koko päivän, pudottelivat jo suuria sadepisaroita ja näyttivät ennustavan valtavaa rajuilmaa, kun mr ja mrs Bumble suuntasivat askelensa kohti pientä, hajanaista rappeutumaisillaan olevien talopahaisten ryhmää, mikä sijaitsi epäterveellisellä rämemaalla joen varrella.

Tämän mökkirypään sydämessä, ja niin lähellä virtaa, että sen ylempi kerros kurottui sen ylle, oli suurehko rakennus, jota aikaisemmin oli käytetty tehtaana ja joka aikanaan oli tarjonnut ympärillään sijaitsevien asumusten asukkaille tilaisuuden työansioon, mutta joka nyt jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä ja rappiolla. Rotat, madot ja kosteus olivat turmelleet sen perustuksena olevan paalutuksen, ja suurin osa tästä paalutuksesta oli jo vajonnut alas veteen, jäännöksen huojuvana ja yli vuolaan virran kallistuneena, näyttäessä odottavan sopivaa ajankohtaa seuratakseen esimerkkiä.

Juuri tämän rappeutuneen rakennuksen edessä pysähtyi arvoisa pariskunta, kaukaisen ukkosen ensi jyräyksen kaikuessa läpi ilman ja sateen alkaessa virrata alas.

— Sen pitäisi olla näillä main, sanoi Bumble, kysyen neuvoa paperipalalta, jota piti kädessään.

— Halloo siellä! huusi ääni ylhäältäpäin. Seuraten ääntä katsoi mr Bumble ylös ja keksi miehen, joka kurkisti ulos ylemmän kerroksen ovesta.

— Odottakaa silmänräpäys, huusi ääni, niin olen pian luonanne. Samalla katosi pää ja ovi suljettiin.

— Onko tuo se mies? kysyi mr Bumblen rakastettava puoliso.

Bumble nyökkäsi.

— Muista silloin, mitä olen sinulle sanonut, sanoi rouva, ja katso että sanot niin vähän kuin voit, tai muutoin paljastat meidät heti.

Mr Bumble, joka levottomana oli silmäillyt rakennusta, oli selvästi aikeissa lausua jotakin epäilystä siitä, oliko viisasta mennä pitemmälle yrityksessä, kun Monks avasi aivan lähellä sijaitsevan oven ja viittaamalla kehoitti heitä astumaan sisään.

— Tulkaa sisään! huusi hän kärsimättömästi ja polki lattiaa. Älkää viivyttäkö minua täällä.

Rouva, joka aluksi oli näyttänyt vähän epäröivältä, astui nopeasti sisälle, ja Bumble, joka joko sitten häpesi tai pelkäsi jäädä jäljelle, seurasi häntä, ilmeisesti hyvin peloissaan ja jokseenkin kuittina siitä arvokkuudesta, mikä tavallisesti oli hänen huomattavin ominaisuutensa.

— Onko tämä se nainen? kysyi Monks.

— Hm, kyllä hän on, vastasi Bumble muistaen vaimonsa varoituksen.

— Luulette ehkä, ettei nainen koskaan voi säilyttää salaisuutta? sanoi rouva kohdaten Monksin tutkivan katseen.

— Yhden salaisuuden minä tiedän, jonka he aina säilyttävät siihen saakka, kunnes se tulee ilmi, sanoi Monks halveksivasti.

— Minkä sitten? kysäisi rouva samanlaisella äänellä.

— Hyvän nimensä ja maineensa menettämisen, vastasi Monks, ja saman säännön mukaisesti, jos naisella on joku salaisuus, mikä voisi johtaa hirsipuuhun tai maasta karkoitukseen, niin en ole laisinkaan peloissani, että hän ilmaisee sitä kellekään. Ymmärrättekö minua?

— En, vastasi rouva punastuen hiukan.

— Ette tietenkään! sanoi Monks. Kuinka sitä voisittekaan?

Silmäten seuralaisiinsa puolittain hymyillen, puolittain katkeroituneen näköisenä sekä taas viitaten heitä seuraamaan itseään, kiirehti hän poikki huoneen, joka oli melko suuri, mutta matala, ja oli juuri menemässä ylös jyrkkiä portaita tai pikemminkin tikkaita, mitkä johtivat ylempään kerrokseen, kun samassa kirkas salama valaisi aukon ja sitä seurasi ukkosenjyrinä, mikä sai koko luhistumaisillaan olevan rakennuksen vavahtelemaan.

— Kuuletteko! huusi hän kavahtaen takaisin. Kuuletteko! Jylisee ja jyrähtelee, ikäänkuin kaiku kiirisi tuhansista onkaloista, joihin paholaiset ovat kätkeytyneet sillä. Minä vihaan tuota ääntä!

Hän oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten otti hän äkkiä kädet kasvoiltaan, jotka Bumblen suureksi kauhuksi olivat vääntyneet ja melkein kuolonkalpeat.

— Tämä kohtaus vaivaa minua silloin tällöin, sanoi Monks huomatessaan Bumblen kauhun, ja ukkonen tuo sen toisinaan tullessaan. Mutta älkää siitä välittäkö, se on nyt ohi.

Sen sanottuaan meni hän ylös portaita, sulki nopeasti sen huoneen akkunaluukut, johon ne johtivat, ja hapuili alas lyhdyn, mikä riippui erääseen karkeaan kattohirteen kiinnitetyssä köydessä ja levitti laimeaa valoa vanhalle pöydälle ja sen ympärillä oleville kolmelle tuolille.

— No, virkkoi Monks heidän istuuduttuaan, mitä pikemmin käymme asiaan, sitä parempi. Tietääkö tämä nainen, mistä on kysymys?

Kysymys oli suunnattu Bumblelle, mutta hänen vaimonsa vastasi heti olevansa selvillä asiasta.

— Onko asianlaita todellakin niin, kuten hän sanoo, että olitte sen vanhan ämmän luona sinä iltana kun hän kuoli, ja että hän kertoi teille jotakin —.

— Sen pojan äidistä, jonka mainitsitte? vastasi rouva. On kyllä!

— Ensimmäinen kysymys on, mitä laatua hänen tiedonantonsa oli? sanoi
Monks.

— Se on toinen, virkkoi nainen mitä levollisimmin. Ensimmäinen on, minkä arvoinen on tämä tiedonanto?

— Kuka hitossa voi sen sanoa tietämättä, mitä se sisältää? kivahti
Monks.

— Ei kukaan paremmin kuin te, siitä olen vakuutettu, vastasi mrs Bumble, joka ei suinkaan ollut tyhmä, kuten hänen puolisonsa täysin voi todistaa.

— Hm! sanoi Monks miettivästi ja innokkaan tutkivin katsein. Se voi ehkä olla rahan arvoinen, vai kuinka?

— Ehkäpä niin, kuului rauhallinen vastaus.

— Jotakin, mikä otettiin häneltä, sanoi Monks innokkaasti, jotakin, mitä hän kantoi, tai jotakin —.

— Teidän on parasta tarjota, keskeytti hänet mrs Bumble. Olen jo kuullut riittävästi tullakseni vakuutetuksi siitä, että te olette se mies, jonka kanssa minun on puhuttava.

Mr Bumble, joka ei paremmalta puoliskoltaan vielä ollut saanut mitään lisätietoja salaisuudesta, kuunteli keskustelua kurkoitetuin kauloin ja töllistelevin silmin, jotka hän vuorotellen suuntasi Monksiin ja vaimoonsa kuvaamattoman hämmästyneenä, ja hänen hämmästyksensä jos mahdollista vielä suureni, kun Monks vakavasti kysäisi, mitä rouva vaati tiedonannosta.

— Minkä arvoinen se on teille? kysyi rouva yhtä levollisesti kuin ennenkin.

— Ehk'ei minkään, ehkä kahdenkymmenen punnan, virkkoi Monks, sanokaa pois ja antakaa minun tietää kuinka paljon.

— Lisätkää viisi puntaa mainitsemaanne summaan. Antakaa minulle kaksikymmentäviisi puntaa, sanoi rouva, niin olen puhuva teille kaikki, mitä tiedän, mutt'en ennemmin.

— Kaksikymmentäviisi puntaa! toisti Monks astuen askeleen taaksepäin.

— Puhuin niin selvästi kuin voin, vastasi mrs Bumble, eikä se mikään suuri summa olekaan.

— Mikään suuri summa kurjasta salaisuudesta, joka loppujen lopuksi ehk'ei ole minkään arvoinen, huudahti Monks kärsimättömästi, ja joka on maannut kuolleena kaksitoista vuotta tai kauemminkin.

— Sellaiset asiat säilyvät hyvin ja saavat, kuten hyvä viini, usein kaksinkertaisen arvon vuosien kuluessa, vastasi rouva välinpitämättömästi, mikä kuitenkin oli vain teeskentelyä. Mitä tulee kuolleena makaamiseen, niin on sellaisiakin, jotka ovat maanneet kuolleina jo kaksitoista tuhatta vuotta tai kaksitoista miljoonaa, mistäpä me sen tiedämme, mutta jotka lopuksi kertovat merkillisiä asioita.

— Mutta jos tulen maksaneeksi tyhjästä? kysyi Monks epäröiden.

— Silloinhan voitte helposti ottaa minulta rahat takaisin, vastasi rouva, olenhan vain nainen, yksin täällä ja turvaton.

— Et yksin, ystävä kulta, etkä turvatonkaan, virkkoi Bumble vapisevin äänin, olenhan minä täällä, ystävä kulta. Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, hampaitten kalistessa hänen puhuessaan, on mr Monks liiaksi gentlemanni käydäkseen käsiksi köyhäinhoitohenkilöihin. Hän tietää, etten enää ole nuori, mutta hän on kuullut — siitä olen vakuutettu, ystävä kulta — että olen hyvin urhea mies, jolla suututtuaan on tavattomat ruumiinvoimat. Jos minut ärsytetään, tulen oikein vaaralliseksi.

Puhuessaan mr Bumble teki surkuteltavan yrityksen tarttua topakasti kiinni lyhtyynsä ja kaikkien hänen piirteittensä levottomuudesta näki selvästi, että tarvitsi hyvän joukon ärsytystä, ennenkuin hän antautui mihinkään sotaisiin toimenpiteisiin, mikäli ei kysymys ollut köyhäinhoitolaisista tai muista tarkoitukseen sopivista henkilöistä.

— Sinä olet nauta, sanoi mrs Bumble, ja tekisit viisaimmin painamalla hampaat kieleesi.

— Hän olisi tehnyt viisaimmin leikkaamalla kielensä pois ennen tänne tuloaan, jollei hän voi puhua matalammalla äänellä, sanoi Monks tylysti. Vai on hän miehenne?

— Hän mieheni! tirskui rouva väistäen kysymystä.

— Sitä ajattelinkin tullessanne sisään, vastasi Monks pannen merkille katkeroituneen katseen, jonka rouva sinkautti aviopuolisolleen. Sitä parempi. Mieluummin olenkin tekemisissä kahden ihmisen kanssa, kun huomaan, että heillä on vain yksi tahto. Puhun tosissani — katsokaa tänne!

Hän pisti kätensä taskuun, josta veti esiin purjekankaisen pussin, lukien sitten kaksikymmentäviisi kultarahaa pöydälle ja työntäen ne mrs Bumblelle.

— Ottakaa ne, sanoi hän, ja kun tuo kirottu ukkosenjyrinä, jonka tunnen olevan purkautumaisillaan päämme päällä, on ohi, niin alkakaa kertomuksenne.

— Kun nainen, jota kutsuimme vanhaksi Sallyksi, kuoli, alkoi rouva, olimme hän ja minä yksin.

— Eikö ketään muuta ollut läsnä? kysyi Monks samalla ontolla, kuiskaavalla äänellä. Ei ketään kurjaa sairasta tai tyhmyriä jossakin toisessa sängyssä — ketään, joka saattoi kuulla ja ymmärtää mitä sanottiin?

— Ei niin elävää sielua. Olimme yksin, minä yksin olin hänen luonaan kuoleman tullessa.

— Oivallista, sanoi Monks katsellen häntä tarkkaavasti, jatkakaa!

— Hän kertoi eräästä nuoresta olennosta, jatkoi rouva, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli synnyttänyt lapsen maailmaan, ei vain samassa huoneessa, vaan vieläpä samassa sängyssä, missä hän nyt itse lepäsi kamppaillen kuoleman kanssa.

— Mitä? virkkoi Monks vapisevin huulin ja katsahtaen yli olkapäänsä.
Miten ihmeellisesti asiat voivat sattua!

— Lapsi oli se, jonka hänelle tuossa mainitsitte eilen illalla, sanoi rouva, huolimattomasti nyökäten kohden miestänsä. Tuo hoitajatar rosvosi äidin.

— Hänen eläessään? kysyi Monks.

— Hänen kuoltuaan, virkkoi rouva väristen. Hän varasti ruumiilta ennenkuin se vielä oli ehtinyt kylmetä. Hän varasti, mitä kuollut äiti viimeisenä silmänräpäyksenään oli häntä pyytänyt ottamaan talteen lasta varten.

— Myikö hän sen? huudahti Monks kiihkoissaan. Myikö hän sen? — Missä?
— Milloin? — Kenelle? — Kuinka kauan siitä on?

— Hyvin vaivalloisesti kerrottuaan minulle tehneensä sen hän kaatui taaksepäin ja kuoli.

— Sanomatta enempää? kysyi Monks äänellä, joka sen vaimentamisyrityksen takia vain tuntui sitä raivoisammalta. Se on valetta! En salli leikitellä kanssani. Hän sanoi jotain enemmän — otan hengiltä teidät molemmat, ellen saa tietää sitä!

— Ei sanaakaan enempää hän sanonut, vastasi rouva näköjään levollisena — mitä mr Bumble sitävastoin ei suinkaan ollut — huolimatta muukalaisen kiivaudesta. Mutta hän tarttui kiinni hameeseeni toisella kädellään, joka oli puoleksi nyrkissä, ja nähtyäni hänen kuolleen ja sitten väkisin irroittaessani hänen otteensa huomasin hänen kädessään jonkun likaisen paperilapun.

— Mikä sisälsi —, keskeytti hänet Monks.

— Ei mitään, vastasi rouva, se oli panttikuitti.

— Millekä? kysyi Monks.

— Sen olen kyllä sanova teille aikanansa, vastasi rouva. Otaksun, että hän oli kätkenyt koristuksen, toivoen voivansa käyttää sitä hyödyksensä ja sitten panttanut sen sekä säästänyt tai haalinut kokoon rahoja voidakseen vuosittain maksaa panttilainaajan korot ja siten estää sen menetyksen, jotta jos jotakin tapahtuisi, se voitaisiin jälleen lunastaa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut ja, kuten teille sanoin, hän kuoli tuo rutistunut ja likainen paperilappu kädessään. Aika olisi mennyt umpeen kaksi päivää sen jälkeen, ja koska minäkin otaksuin asiaa ehkä jäljestäpäin joskus tiedusteltavan, lunastin minä pantin.

— Missä se on nyt? kysyi Monks kiihkeästi.

— Tässä, vastasi rouva, ja ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi siitä eroon, heitti hän pöydälle pienen nahkaisen pussin, tuskin kyllin suuren kätkemään pienen kellon. Monks sieppasi sen ja avasi vapisevin käsin. Se sisälsi pienen kultamedaljongin, missä oli kaksi hiuskiharaa sekä sileä kultainen vihkimäsormus.

— Nimi Agnes on kaiverrettuna siihen, sanoi rouva, ja sitten on jätetty tilaa sukunimelle, minkä jälkeen seuraa päivämäärä, ei täyttä vuotta ennen lapsen syntymää. Sain sen selville.

— Ja onko tässä kaikki? virkkoi Monks, huolellisesti ja innokkaasti tutkittuaan pienen pussin sisällystä.

— Siinä on kaikki, vastasi rouva.

Mr Bumble huokaisi syvään, kuin jos hän olisi ollut iloinen siitä, että juttu nyt oli lopussa eikä mitään kysymystä oltu nostettu niitten kahdenkymmenenviiden punnan takaisinottamisesta, minkä jälkeen hän uskalsi kuivata hien, jota runsaasti oli tippunut hänen nenälleen koko edelläkäyneen keskustelun ajan.

— En tiedä mitään enempää asiasta, paitsi mitä voin arvata, sanoi rouva lyhyen äänettömyyden jälkeen Monksille, enkä tahdo enempää tietääkään, sillä se on varmempaa. Mutta ehkä saan tehdä teille pari kysymystä?

— Saatte kernaasti kysyä, virkkoi Monks hiukan hämmästyneenä, mutta vastaanko, se on toinen kysymys.

— Mikä tekee kolme, lausui Bumble yrittäen olla sukkela.

— Tätäkö minulta odotitte? kysyi rouva.

— Niin, vastasi Monks. Ja toinen kysymys?

— Mitä aiotte tehdä sillä? Voidaanko sitä käyttää minua vastaan?

— Ei koskaan, vastasi Monks, eikä myöskään minua vastaan. Katsokaa tänne! Mutta älkää astuko askeltakaan eteenpäin, muutoin ei henkenne ole mädännyttä puolukkaa arvokkaampi!

Puhuessaan työnsi hän äkkiä pöydän syrjään, tarttui lattiaan kiinnitettyyn rautarenkaaseen ja avasi suuren laskuluukun, mikä aukeni aivan mr Bumblen jalkojen edessä ja sai tämän gentlemannin kiireimmän kaupalla vetäytymään taaksepäin.

— Katsokaa tänne! sanoi Monks ja laski lyhdyn alas syvyyteen. Älkää pelätkö! Olisin kyllä helposti voinut solahduttaa teidät alas istuessanne pöydän ääressä, jos olisin halunnut.

Täten rohkaistuna lähestyi, rouva onkaloa ja mr Bumblekin uskalsi, uteliaisuuden houkuttelemana, tehdä samoin. Vuolas virta, joka oli kohonnut runsaan sateen vaikutuksesta, kiiti nopeasti eteenpäin siellä alhaalla, ja kaikki muut äänet vaimenivat sen loiskunnan ja kuohunnan vihreitä ja niljaisia paaluja vasten. Muinoin oli ollut vesimylly siellä alhaalla, ja virta, roiskuessaan ja vaahdotessaan niiden harvojen lahojen hirsien ja pohjaosien ympärillä, mitkä vielä olivat jäljellä myllynrattaasta, näytti rientävän eteenpäin uudella voimalla, vapauduttuaan esteistä, jotka turilaan olivat yrittäneet pidättää sen kiireistä kulkua.

— Jos heitettäisiin täältä tuonne alas ruumis, missä olisikaan se siinä tapauksessa huomenna? kysyi Monks heilutellen lyhtyä edestakaisin mustassa syvyydessä.

— Kaksitoista mailia alempana joessa ja sitäpaitsi kappaleiksi repeytyneenä, vastasi Bumble hätkähtäen jo sitä ajatellessaankin.

Monks otti esiin pienen paketin povestaan, minne sen kiireesti oli kätkenyt, sitoi sen kiinni lyijynkappaleeseen, joka aikaisemmin oli kuulunut erääseen pölkkyyn, ja heitti sen alas virtaan. Se putosi pystysuoraan kuin luoti, halkaisi veden tuskin kuuluvalla läiskäyksellä ja oli kadonnut.

Kaikki kolme katselivat toisiansa, näyttäen hengittävän vapaammin.

— Kas niin! sanoi Monks paiskaten luukun kiinni, mikä raskaasti putosi takaisin entiseen asentoonsa. Jos meri konsanaan luovuttaa kuolleensa — kuten kirjoissa sanotaan sen tekevän — niin se kyllä säilyttää kultansa ja hopeansa sekä tämän rojun niitten joukossa. Meillä ei ole mitään enempää puhuttavaa toisillemme ja voimme lopettaa miellyttävän yhdessäolomme.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Esittää muutamia kunnioitettavia henkilöitä, joihin lukija jo on tutustunut, ja osoittaa, kuinka Monks ja juutalainen löivät viisaat päänsä yhteen.

Illalla sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin nuo edellisessä luvussa mainitut kolme arvon henkilöä olivat suorittaneet pienen neuvottelunsa, mumisi William Sikes, heräten pienestä uinahduksesta, Unisen kysymyksen, mitä kello mahtoi olla.

Huone, missä hän esitti tämän kysymyksen, ei ollut yksikään niistä, joissa hän oli oleskellut Chertseyretkeilynsä jälkeen, vaikka se sijaitsi samassa kaupungin korttelissa eikä kaukana hänen edellisestä asunnostaan. Huone ei ollut ulkonäöltään niin miellyttävä kuin hänen entinen oleskelupaikkansa, sillä se oli kehno ja kurjasti kalustettu sekä hyvin pieni, saaden valoa vain yhdestä viettävässä katossa sijaitsevasta akkunasta ja ollen ahtaan ja likaisen kujan puolella. Ei puuttunut muitakaan merkkejä siitä, että tuon hyvän gentlemannin olosuhteet olivat viime aikoina huonontuneet, sillä kalustuksen niukkuus ja kaiken mukavuuden puute sekä kaiken irtaimiston, kuten vaatteitten ja puhtaitten liinasten puuttuminen todisti mitä suurinta köyhyyttä, samalla kun mr Sikesin laiha ja kuihtunut olemus olisi antanut lisätukea näille merkeille, jos ne sellaista olisivat kaivanneet.

Murtovaras makasi sängyssään, kääriytyneenä avaraan viittaansa, mikä sai toimittaa yönutun virkaa, eikä hänen kasvojaan suinkaan kaunistanut hänen sairaalloinen valjuutensa tai likainen yömyssy ja kahdeksan päivää vanha, karkea, musta parransänki. Koira istui sängyn vieressä, milloin katsellen herraansa miettiväisesti, milloin heristäen korviansa ja päästäen matalan murahduksen, kun jokin melu kadulla tai talon alemmissa osissa veti puoleensa sen tarkkaavaisuutta. Akkunan ääressä istui, innokkaasti syventyneenä korjailemaan vanhoja liivejä, mitkä muodostivat osan murtovarkaan jokapäiväisestä ulkoasusta, muuan nainen, niin kalpea ja muuttunut valvomisesta ja liiallisista ponnistuksista, että vain vaivoin voi tuntea hänet samaksi Nancyksi, joka jo on esiintynyt tässä kertomuksessa, muusta kuin äänestä, millä hän vastasi mr Sikesin kysymykseen.

— Ei paljoa yli seitsemän, vastasi tyttö. Millaiseksi tunnet itsesi nyt illalla, Bill?

— Veltoksi kuin vesi, vastasi mr Sikes mutisten sadatuksen silmilleen ja jäsenilleen. Tule tänne ja ojenna minulle kätesi, jotta ainakin voin päästä ylös tästä kirotusta sängystä.

Sairaus ei ollut millään tavalla parantanut mr Sikesin luonnetta, sillä tytön kohottaessa häntä ylös ja saattaessa tuolin luo purki hän kaikenlaisia kirouksia tämän kömpelyydestä ja löi häntä.

— Vetisteletkö? sanoi Sikes. Älä seiso siinä ulvomassa; ellet voi tehdä jotakin parempaa, niin voit yhtä hyvin laputtaa tiehesi. Kuuletko?

— Kuulen, vastasi tyttö, kääntäen pois kasvonsa ja pakottaen itsensä hymyilemään. Mitä nyt olet saanut päähäsi?

— Vai olet sinä siis päässyt parempiin ajatuksiin? kärisi Sikes, joka huomasi tytön silmäripsissä riippuvan kyyneleen. Sitä parempi itsellesi.

— Et kai aio olla kova minulle tänä iltana, Bill? vastasi tyttö laskien kätensä hänen olalleen.

— Vai niin, huusi mr Sikes, miksen?

— Kuinka monta yötä, sanoi tyttö, naisellisen hellyyden vivahdus äänessään, kuinka monta yötä olenkaan kärsivällisesti; hoitanut ja vaalinut sinua, ikäänkuin olisit ollut pieni lapsi, ja tänä iltana näen sinut taas ensi kertaa sellaisena kuin tavallisesti. Et kai olisikaan kohdellut minua siten kuin teit äsken, jos olisit harkinnut asiaa, vai kuinka? Sano, sano, ettet olisi tehnyt sitä.

— No hyvä, vastasi Sikes, en olisi. Mutta mitä hittoa, nyt alkaa tyttö itkeä jälleen!

— Se ei ole mitään, virkkoi tyttö heittäytyen tuolille. Älkää olko näkevinänne minua. Pian se on ohi.

— Mikä on ohi? kysyi Sikes karkealla äänellä. Mitä tyhmyyksiä nyt taas? Nouse ylös ja tee jotakin sen sijaan että kiusaat minua akkamaisella päähänpistoilla.

Muulloin olisi tällä kehoituksella ja äänellä, jolla se lausuttiin, ollut toivottu vaikutus, mutta kun tyttö todellakin oli heikko ja läpiväsynyt, antoi hän päänsä vaipua alas tuolin selkämystä vasten ja pyörtyi, ennenkuin mr Sikes oli ehtinyt laskea ilmoille ainoatakaan niistä kirouksista, joilla hänen tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana höystää uhkauksiaan. Kun hän ei oikein tiennyt, miten oli meneteltävä tässä harvinaisessa tapauksessa, sillä miss Nancyn kohtaukset olivat yleensä rajuja, yritti hän tehdä pientä pilaa, ja kun se osoittautui tehottomaksi, huusi ihan apua.

— Mistä on kysymys, ystäväni? kysyi juutalainen kurkistaen sisään ovesta.

— Ettekö voi antaa tytölle apua, vastasi Sikes kärsimättömästi, sen sijaan että seisotte siinä lörpöttelemässä ja virnistelemässä minulle.

Hämmästyksestä huudahtaen riensi Fagin tytön avuksi, mr Jack Dawkinsin, tai toisella nimellä Ovelan taskuveijarin, joka viimeksimainittu oli seurannut kunnianarvoisaa oppimestariansa huoneeseen, nopeasti heittäessä luotaan nyytin, jolla oli kuormitettu, siepatessa erään pullon master Charley Batesilta, joka tuli aivan hänen kintereillään, kiskaistessa silmänräpäyksessä siitä korkin hampaillansa ja kaataessa vähän sen sisällyksestä potilaan suuhun, ensin itse otettuaan kulauksen, jottei mitään erehdystä sattuisi.

— Anna hänelle vähän raitista ilmaa palkeilla, Charley, sanoi mr Dawkins, ja te, Fagin, hierokaa hänen käsiään, sillä aikaa kuin Bill irroittaa hameen nauhoja.

Nämä yhdistetyt ponnistukset, suoritettuina voimaperäisesti, etenkin se osa niistä, mikä oli uskottu master Batesille, joka näytti pitävän toimintaosaansa jonakin äärettömän hauskana, aikaansaivat pian toivotun vaikutuksen. Tyttö palasi vähitellen tajuihinsa ja horjui eräälle tuolille sängyn viereen, missä kätki kasvonsa pielukseen, Sikesin hieman hämmästyneenä kysyessä toisilta syytä heidän odottamattomaan esiintymiseensä.

— Mitkä pahat tuulet ovat puhaltaneet teidät tänne? kysäisi Sikes
Faginilta.

— Eivät mitkään pahat tuulet, ystäväni, vastasi juutalainen, sillä pahat tuulet eivät koskaan tuo mukanaan mitään hyvää, ja minulla on mukanani paljon hyvää, jonka nähdessänne tulette iloiseksi. Taskuveijari, ystäväni, avaa nyytti ja näytä Billille ne pikkutavarat, mitkä tänä aamuna ostimme viimeisillä rahoillamme.

Faginin kehoitusta noudattaen aukaisi Ovela taskuveijari solmut nyytistään, mikä oli muodostettu vanhasta pöytäliinasta, ja ojensi sen sisältämät tavarat, yhden toisensa jälkeen, Charleylle, joka sijoitti ne pöydälle, kaikenlaisin ylistyspuhein kiitellen niitten harvinaisuutta ja erinomaista laatua.

Lopettaessaan ylistyspuheensa otti Bates suuren, huolellisesti tulpitun viinipullon syvästä taskustaan, Dawkinsin samaan aikaan täyttäessä mukanaan olevasta pullosta lasin paloviinalla, minkä potilas vähintäkään epäröimättä nielaisi.

— Ohhoh! sanoi juutalainen, hykerrellen käsiään, tulette kuntoon nyt,
Bill, tulette kuntoon nyt.

— Kuntoon! kivahti Sikes. Olisin voinut mennä helvettiin kaksikymmentä kertaa, teidän tekemättä mitään auttaaksenne minua. Mitä tarkoitatte antamalla ihmisen jäädä tähän tilaan enemmäksi kuin kolmeksi viikoksi, te petollinen tyhjäntoimittaja!

— Ei, kuulkaas sitä, pojat! sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään.
Ja me kun toimme mukanamme kaikki nämä ihanat tavarat!

— Ei tavaroissa ole mitään vikaa, virkkoi Sikes vähän rauhallisemmin, katsahtaen pöydälle, mutta millä puolustatte itseänne, kun tällä tavoin jätitte minut pinteeseen, sairaana, ilman rahaa, ilman ruokaa, ilman kerrassaan mitään, ja piittaamatta koko tänä aikana minusta enemmän kuin jos olisin ollut tuo koira tuossa? Aja se pois, Charley!

— En eläissäni ole nähnyt viisaampaa koiraa, sanoi nuori Bates tehden kuten oli käsketty. Se vainuaa paistin käryä, aivan kuin vanha naisihminen torilla. Se olisi mainio näyttämöllä, se koira, ja samalla se antaisi eloa näytelmälle.

— Pidä suusi! karjaisi Sikes, koiran vihaisesti muristen ryömiessä sängyn alle, mitä teillä on sanomista, te käpertynyt vanha varkaittenpiilottaja, häh?

— Olin kaukana Lontoosta runsaasti viikon ajan, ystäväni, tutkimusretkellä, vastasi juutalainen.

— Mutta loput neljätoista päivää sitten? kysyi Sikes. Mitä tarkoititte antaessanne minun niinä loppuina kahtena viikkona lojua täällä kuin sairas rotta kolossaan?

— En todellakaan voinut sille mitään, Bill, vastasi juutalainen. En voi ruveta pitkiin selityksiin toisten ollessa läsnä, mutta kautta kunniani, en voinut auttaa sitä.

— Kautta minkä? mörisi Sikes äärettömällä inholla. Leikatkaa minulle pala pasteijaa, joku pojista, jotta voin saada tämän maun pois suustani, muutoin tukehdun.

— Älkää nyt olko pahalla tuulella, ystäväni, pyyteli juutalainen nöyrästi. En ole unohtanut teitä, Bill, en hetkeäkään!

— Ei, sen kyllä uskon, vastasi Sikes, ivallisesti irvistäen. Te olette mietiskellyt ja hautonut suunnitelmia koko sen ajan kun olen maannut täällä kuumeessa ja horkassa, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on tehtävä kaikki kuin leikkiä laskien, tultuaan vain terveeksi ja kyllin köyhäksi teidän työhönne! Jollei tyttöä olisi ollut, voisin aivan hyvin olla kuollut tällä haavaa.

— Niin, näettekös, Bill, vastusti juutalainen. Jollei tyttöä olisi ollut! Ketä muuta kuin minua luulette voivannekaan kiittää siitä, että teillä oli niin oiva tyttö läheisyydessänne?

— Siinä hän on oikeassa, virkkoi Nancy, astuen nopeasti esiin. Antakaa sen nyt olla sinänsä!

Nancyn esiintyminen antoi uuden suunnan keskustelulle, sillä viekkaan vanhan juutalaisen viittauksesta alkoivat pojat tarjoilla hänelle paloviinaa, mitä hän kuitenkin nautti hyvin niukasti, sillä aikaa kuin Fagin, joka oli olevinaan tavattoman hyvällä tuulella, vähitellen sai Sikesinkin paremmalle päälle, ollen pitävinään hänen uhkauksiaan vain pienenä pilana ja sitäpaitsi nauraen sydämellisesti parille kömpelölle sukkeluudelle, jotka viimemainittu, useampia kertoja paloviinapulloa käsiteltyään, suvaitsi laskea kuuluville.

— Hyvin kaikki, sanoi Sikes, mutta minun täytyy saada teiltä muutama kolikko tänä iltana.

— Minulla ei ole penniäkään mukanani, virkkoi juutalainen.

— Mutta teillä on enemmän kuin kylliksi kotona, väitti Sikes, ja minun on saatava vähäisen.

— Enemmän kuin kylliksi! huudahti juutalainen, ojentaen kätensä kohti korkeutta. Minulla ei ole edes niin paljoa kuin —.

— En tiedä, paljonko teillä on, ettekä tuskin tiedä sitä itsekään, sillä tarvittaisiinpa oikein pitkä aika sen kaiken laskemiseen, mutta jotain täytyy minun tänä iltana saada. Se on varma.

— Hyvä, hyvä, sanoi juutalainen huokaisten, lähetän heti Taskuveijarin hakemaan mitä tarvitaan.

— Sen jätätte aivan kauniisti tekemättä, vastasi Sikes. Ovela taskuveijari on ehkä hieman liian ovela ja unohtaisi ehkä tulla takaisin tai eksyisi tiellä tai joutuisi poliisin ahdistamaksi ja siten estetyksi tai ainakin keksisi kaikki maailman anteeksipyynnöt kun te vain antaisitte hänelle viittauksenkin. Ei, Nancyn pitää mennä kanssanne pesäänne noutamaan rahat, jotta voin olla varma asiasta ja sillä aikaa paneudun sänkyyn ja nukahdan hiukan.

Pitkän tinkimisen ja kinastelun jälkeen onnistui juutalaisen supistaa haluttu laina viidestä punnasta kolmeen puntaan, neljään shillinkiin ja kuuteen penceen hänen juhlallisesti vakuuttaessaan, ettei hänelle jäisi enempää kuin puolitoista shillinkiä jäljelle omaa tarvetta varten. Sikesin nyrpeästi huomautettua, että täytyy kai hänen tyytyä siihen, kosk'ei voinut saada enempää valmistautui Nancy lähtemään juutalaisen kanssa kotiin taskuveijarin ja Batesin asettaessa ruokatavarat kaappiin. Sitten jätti juutalainen hyvästit kohteliaalle ystävälleen, lähtien Nancyn ja poikien seurassa kotiin, Sikesin heittäytyessä sänkyyn ja valmistautuessa nukkumaan siihen saakka kunnes nuori nainen tulisi takaisin.

Tullessaan juutalaisen asunnolle tapasivat he Toby Crackitin ja Chitlingin innokkaina pelaamassa viidettätoista cribbage-eräänsä, ja on tuskin tarpeellista mainita, että Chitling hävisi menettäen siten viidennentoista eli viimeisen sixpencensä nuorten ystäviensä suureksi iloksi. Mr Crackit, joka oli hieman hämillään sen johdosta, että hänet oli tavattu häntä sekä asemansa että sielunominaisuuksiensa puolesta niin paljon alempana olevan henkilön seurasta, kyseli haukoitellen Sikesiä, ottaen hattunsa lähteäkseen.

— Onko joku käynyt täällä? tiedusteli juutalainen.

— Ei ainoakaan ihminen, vastasi mr Crackit korjaten paidanrintamustansa, täällä on ollut rauhallista kuin kirkossa. Teidän olisi hyvitettävä minua, Fagin, jollain tavoin siitä, että olen vartioinut taloa niin kauan. Paha minut periköön, ellen ole läpiväsynyt kuin jurymies, ja kaiketikin olisin nukkunut kuin pölkky, jollen olisi ollut kyllin ystävällinen viihdyttääkseni tätä nuorukaista. Kirotun ikävää minulla on ollut!

Näitä ja muita samantapaisia huudahduksia sinkautellen sipaisi Toby Crackit voittonsa luoksensa, sulloi sen huolimattomasti liivintaskuunsa, ikäänkuin hänen asemassaan oleva mies ei olisi arvostellut sellaisia pikkulantteja minkään arvoisiksi, ja vääntäysi sitten huoneesta niin komeasti ja arvokkaasti, että Chitling, joka loi taukoamatta ihailevia katseita hänen jalkoihinsa ja kenkiinsä kunnes ne katosivat, vakuutti seuralle pitävänsä viittätoista sixpenceä halpana maksuna tämänkaltaisesta tuttavuudesta ja ettei hän välittänyt häviöstään tuon enempää.

— Ahaa, pääsi Tomilta. Hän on kyllä tyhjentänyt taskuni, mutta voinhan painua ulos ansaitsemaan lisää kun tahdon, vai mitä, Fagin?

— Voit tietysti, vastasi juutalainen, ja mitä pikemmin menet, sitä
parempi, Tom. Riennä niinollen korvaamaan menetys aikaa hukkaamatta.
Onkin jo teidän aika ryhtyä johonkin, sinun Taskuveijari, ja sinun,
Charley. Kello on kohta kymmenen eikä vielä ole mitään suoritettu.

Nyökäten Nancylle ottivat pojat hattunsa ja lähtivät, Taskuveijarin ja hänen erikoisystävänsä kujeillessa mr Chitlingin kustannuksella.

— No niin, virkkoi juutalainen heidän mentyään, nyt pitää minun mennä hakemaan rahoja teille, Nancy. Tämä on vain sen pienen kaapin avain, minne kätken ne pikkutavarat, mitkä pojat tuovat kerallaan kotiin, ystäväni. Rahojani en koskaan pidä lukon takana, koska minulla ei ole mitään rahoja lukittaviksi — ha, ha, ha! Tämä on viheliäistä ammattia, Nancy. Se ei lyö leiville, mutta minua haluttaa nähdä nuorisoa ympärilläni ja siksi pidän sen käynnissä. Hiljaa! sanoi hän ja kätki nopeasti avaimen takkiinsa. Kuka siellä? Hiljaa!

Tyttö, joka käsivarret ristissä oli istunut pöydän ääressä, ei näyttänyt millään tavoin tuntevan mielenkiintoa saapujaa kohtaan eikä välittävän menikö hän vai tuli, kunnes miehenääni osui hänen korviinsa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän äänen tajusi, sieppasi hän salamannopeasti hattunsa ja shaalinsa sinkauttaen ne pöydän alle. Juutalaisen pian senjälkeen kääntyessä häneen päin valitti hän kuumuutta äänellä, minkä raukeus ei lainkaan soveltunut, yhteen hänen äskeisten vilkkaitten liikkeittänsä kanssa, joita juutalainen ei kuitenkaan huomannut, koska oli istunut selin häneen.

— No, kuiskasi juutalainen, kuin kiukustuneena keskeytyksestä, se on vain odottamani henkilö. Hän tulee tänne alas. Ei sanaakaan rahoista hänen täälläollessaan, Nancy! Hän ei viivy kauan — korkeintaan kymmenen minuuttia, ystäväni.

Asettaen näivettyneen etusormensa huulilleen läheni juutalainen ovea kynttilä kädessä, lähestyvän askelten äänen kuuluessa portaissa. Hän ehti ovelle samaan aikaan kuin tulija, joka nopeasti astui huoneeseen ja oli aivan tytön lähellä, ennenkuin kiinnitti häneen huomiota. Tulija oli Monks.

— Vain muuan nuorista ystävistäni, sanoi juutalainen, joka näki Monksin astahtavan taaksepäin huomatessaan vieraan henkilön. Teidän ei tarvitse poistua, Nancy.

Tyttö vetäytyi lähemmäksi pöytää luoden alas silmänsä, ensin tarkastettuaan Monksia välinpitämättömin katsein, mutta tämän samassa käännähtäessä juutalaista kohti loi hän häneen vielä yhden huomaamattoman silmäyksen, niin terävästi tutkivan ja merkityksellisen, että jos joku olisi voinut havaita muutoksen, olisi hän silloin tuskin voinut luulla molempien näitten katseitten lähteneen samasta henkilöstä.

— Mitä uutta? kysäisi juutalainen.

— Tärkeitä uutisia.

— Ja — ja hyviä uutisia? kysyi juutalainen epäröiden, kuin olisi pelännyt ärsyttää toista liian valoisilla toiveillaan.

— Ei lainkaan huonoja, vastasi Monks hymyillen. Tällä kertaa olen ollut kyllin nokkela. Tahtoisin vähän puhua kanssanne.

Tyttö vetäytyi vieläkin lähemmäksi pöytää osoittamatta mitään halua lähteä, vaikkakin näki Monksin tarkoittavan häntä. Juutalainen, mahdollisesti peläten tytön sanovan jotakin rahoista, jos hän yrittäisi päästä hänestä, osoitti kattoon ja johti Monksin ulos huoneesta.

— Ei siihen helvetilliseen luolaan, missä olimme viimeksi, kuuli tyttö Monksin sanovan heidän mennessään ylös portaita. Juutalainen nauroi sanoen jotain, mitä tyttö ei voinut käsittää, mutta tuntui portaitten narinasta päättäen vievän vieraansa ylös toiseen kerrokseen. Ennenkuin heidän askeleensa vielä olivat häipyneet, oli tyttö vetänyt kengät jaloistaan, heittänyt hameensa päänsä yli sekä käärinyt käsivartensa siihen, seisten nyt oven vieressä kuuntelemassa, pidättäen henkeään jännityksestä. Melun vaimennuttua hiipi hän ulos huoneesta, kulki ääneti ylös portaita, kadoten ylhäällä vallitsevaan pimeyteen.

Huone oli tyhjä neljännestunnin verran, minkäjälkeen tyttö yhtä äänettömin askelin hiipi sinne takaisin. Pian senjälkeen kuuli hän molempien miesten tulevan alas portaita. Monks poistui heti ulos kadulle, juutalaisen palatessa ylös rahoja noutamaan. Kun hän tuli takaisin, pukeutui tyttö parhaillaan shaaliinsa ja hattuunsa ollakseen valmis lähtemään.

— Mutta, Nancy, puhkesi juutalainen säikähtyneenä sanomaan laskiessaan kynttilän luotaan, kuinka kalpea olettekaan!

— Kalpea! toisti tyttö varjostaen silmiään kuin katsoakseen tarkemmin häneen.

— Hirveän kalpea, sanoi juutalainen. Mitä teille on tapahtunut?

— Ei mitään, mikäli minä tiedän, paitsi että olen istunut täällä ahtaassa luolassa kuinka kauan lienenkään, vastasi tyttö huolettomasti. Mutta antakaa minun nyt mennä kotiin, niin teette kiltisti.

Joka lanttia huoaten laski juutalainen rahasumman hänen käteensä, minkä jälkeen he erosivat, sanoen toisilleen lyhyesti "hyvää yötä".

Tultuaan ulos kadulle istahti tyttö eräälle porraskivelle näyttäen aivan hämmentyneeltä ja kykenemättömältä jatkamaan matkaa.

Äkkiä nousi hän ylös ja riensi pois aivan päinvastaiseen suuntaan kuin missä Sikes odotti häntä, kiiruhtaen kulkuaan ja aikoen lopulta nopeasti juosta. Vihdoin pysähtyi hän aivan uupuneena vetämään henkeä, väänteli käsiään ja puhkesi itkuun, kuin olisi äkkiä havainnut kykenemättömyytensä suorittamaan jotakin asiassa, mikä häntä kiinnosti.

Hänen kyyneleensä antoivat hänelle ehkä lohdutusta, tai ehkä hän myöskin huomasi, kuinka täysin toivoton hänen asemansa itse asiassa oli, sillä hän kääntyi ympäri ja kiirehti melkein yhtä nopeasti aivan vastakkaiseen suuntaan, osaksi ottaakseen takaisin menetetyn ajan, osaksi pitääkseen askeleensa ajatustensa pyörteisen virran tasalla, joten hän pian saavutti talon, minne oli jättänyt murtovarkaan.

Oli onni tytölle, että rahojen omistaminen antoi Sikesille niin paljon tekemistä seuraavana päivänä syömisessä ja juomisessa ja että sillä sitäpaitsi oli hyväätekevä vaikutus lieventää hänen luonteensa karkeutta, joten hänellä ei ollut aikaa eikä halua kiinnittää huomiota tytön käytökseen tai ulkonäköön. Se seikka, että tyttö oli hajamielinen ja hermostunut kuin henkilö, joka on aikeissa ottaa ratkaisevan askeleen, ei olisi jäänyt terävänäköiseltä juutalaiselta huomaamatta, ja hän olisi otaksuttavastikin heti tuntenut itsensä levottomaksi, mutta mr Sikes, jolta puuttui havaintokyky ja jota myöskään eivät rasittaneet muut rikkiviisaat epäilykset kuin ne, mitkä tulivat ilmi hänen ärtyisässä ja raa'assa käyttäytymisessään jokaista kohtaan, ja joka lisäksi, kuten jo olemme maininneet, oli tavattoman hyvällä tuulella, ei vainunnut mitään arveluttavaa hänen elkeissään ja välitti hänestä niin vähän, että vaikkapa tytön kiihtymys olisi ollut paljoa huomattavampikin kuin se oli, se todennäköisesti ei olisi herättänyt hänen epäilyksiään. Illan lähetessä lisääntyi tytön hermostuneisuus ja hänen odottaessaan, että murtovaras joisi itsensä nukuksiin, valahti sellainen tavaton kalpeus hänen poskilleen ja hehku hänen silmiinsä, että Sikeskin sen hämmästyen äkkäsi.

Mr Sikes, joka edelleen oli heikkona kuumeesta, makasi sängyssään laimistaen geneveläistänsä kuumalla vedellä, jotta se juovuttaisi vähemmän, ja oli työntänyt lasin pöydän yli Nancylle täytettäväksi kolmannen tai neljännen kerran, kun nämä seikat herättivät hänen huomiotansa.

— No mutta, hitto minut periköön! sanoi hän nousten kyynärpäittensä varaan ja katsoen tyttöä kasvoihin. Sinähän näytät aivan ruumiilta, joka on herännyt henkiin jälleen. Mikä sinua vaivaa?

— Mikäkö minua vaivaa? vastasi tyttö. Ei mikään. Miksi katsot minuun noin?

Rauhoitettuaan itseään tällä vakuutuksella tyhjensi Sikes lasin pohjaan, pyytäen sitten monin manauksin lääkettänsä. Tyttö hyppäsi kiireesti ylös, kaatoi nopeasti selin kääntyneenä lääkeaineen lusikkaan ja ohjasi sen hänen suuhunsa hänen sitä ottaessaan.

— No, virkkoi varas, tule tänne ja istu viereeni ja ota jälleen omat kasvosi tai olen muuttava ne niin, ettet tunne niitä, vaikka tahtoisitkin.

Tyttö totteli, ja Sikes heittäysi takaisin pieluksen varaan hänen kätensä omassaan ja silmät kiinnitettyinä hänen kasvoihinsa. Ne sulkeutuivat ja avautuivat jälleen, sulkeutuivat vielä kerran ja avautuivat taas. Murtovaras muutteli levottomana asentoaan, ja useita kertoja nukahdettuaan pariksi kolmeksi minuutiksi sekä yhtä usein havahduttuaan valveille kauhun katsein ja oudoksuen tirkisteltyään ympärilleen, vaipui hän, juuri kun taas oli kohottautumaisillaan, syvään ja raskaaseen uneen. Hänen kätensä päästi otteensa, kohotettu käsivarsi putosi alas hänen sivulleen ja hän nukkui tietämättömänä mistään.

— Vihdoinkin vaikutti oopiumi, virkkoi tyttö ja nousi sängystä. Mutta saavun ehkä kuitenkin liian myöhään. Hän asetti nopeasti hatun päähänsä ja shaalin ylleen, silloin tällöin tuskaisesti katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi hän, huolimatta unijuomasta, joka silmänräpäys pelännyt tuntevansa Sikesin raskaan käden olkapäällään, kumartui sitten hiljaa yli sängyn ja suuteli varkaan huulia, avasi ja sulki äänettömästi huoneen oven ja kiiruhti pois talosta.

Monet puodeista olivat jo suljetut niillä palokujilla ja syrjäkaduilla, joitten kautta hänen oli kuljettava Lontoon Westendiin. Kello löi kymmenen ja hänen kärsimättömyytensä kävi yhä suuremmaksi. Hän tunki eteenpäin ahtailla jalkakäytävillä, tyrkki ohikulkijoita molemmin puolin ja kiiruhtaen melkein hevosten päitten alitse kulki hän nopeasti poikki runsasliikenteisten katujen, missä suuret joukot jalankulkijoita innokkaasti odottivat voidakseen tehdä samoin.

— Nainen mahtaa olla hullu, sanoivat ihmiset kääntyen katsomaan hänen jälkeensä hänen ohirientäessään.

Hänen saapuessaan kaupungin parempiin osiin olivat kadut verraten autiot, ja täällä herätti hänen kiiruhtava kulkunsa vielä suurempaa ihmettelyä niissä harvoissa kulkijoissa, joita hän sivuutti. Muutamat riensivät hänen peräänsä saadakseen tietää, minne hän kiirehti niin tavatonta vauhtia, toiset pysähtyivät töllistelemään hänen jälkeensä, mutta he jäivät, yksi toisensa perästä, ja lähestyessään päämääräänsä oli hän aivan yksin.

Se oli suuri perhehotelli erään rauhallisen, kauniin kadun varrella Hyde Parkin läheisyydessä. Hänen portin ulkopuolella riippuvan lyhdyn säteilevässä valossa lähestyessään sisäänkäytävää löi kello yksitoista. Hän näytti muutaman silmänräpäyksen epäröivän, menisikö sisään, mutta kellonlyönti varmisti häntä, ja hän astui eteishuoneeseen. Porttivahdin koppi oli tyhjä. Hän katseli neuvotonna ympärilleen ja lähestyi portaita.

— No, lapseni, virkkoi muuan somasti puettu naishenkilö, joka kurkisti eräästä ovesta hänen takanaan, ketä etsitte täältä?

— Erästä naista, joka asuu tässä talossa, vastasi tyttö.

— Erästä naista! oli halveksivan katseen seuraama vastaus. Ketä naista, jos saan luvan kysyä?

— Miss Maylieta, sanoi Nancy.

Nainen, joka nyt oli ennättänyt tarkastella hänen ulkomuotoaan, vastasi ainoastaan siveellisen mielipahan katseella sekä kutsui paikalle edeskäyvän, jolle Nancy toisti asiansa.

— Mikä nimi pitää minun sanoa? kysyi edeskäypä.

— Ei ole tarvis sanoa mitään nimeä, vastasi Nancy.

— Eikö asiaannekaan? kysyi mies.

— Ei, ei sitä myöskään, vastasi tyttö, minun täytyy puhua neidin itsensä kanssa.

— Pois! sanoi mies ja työnsi häntä kohti ovea. Siitä ei tule mitään.
Menkää tiehenne!

— Kantamalla vain voitte saada minut pois, virkkoi tyttö kiihkeästi, ja siinä on työtä ainakin kahdelle sellaiselle kuin te. Eikö täällä ole ketään, jatkoi hän katsoen ympärilleen, joka tahtoisi toimittaa perille pienen viestin minunlaiseltani raukalta?

Tämä vetoomus vaikutti erääseen hyväsydämiseen kokkiin, joka muitten palvelijain tavoin seisoi katselemassa ja nyt astui esiin välittäjäksi.

— Voit kai toimittaa sen hänelle, Joe? lausui hän.

— Mutta mitä minun on sanottava? kysyi mies pitäen toista jalkaansa portaalla.

— Että eräs nuori tyttö hartaasti pyytää saada puhua miss Maylien kanssa kahdenkesken, sanoi Nancy, ja että, jos hän vain haluaa kuulla ensimmäinen sanan siitä mitä minulla on puhuttavana, hän tietää haluaako hän enempää kuunnella minua vai antaako ajaa minut ulos petturina.

— Se ei ollut vähän, se täytyy minun sanoa, virkkoi mies.

— Viekää sana, sanoi tyttö lujasti, ja tuokaa minulle vastaus.

Mies riensi ylös portaita, ja Nancy jäi seisomaan, kalpeana ja miltei hengittämättä, kuunnellen vapisten niitä selvästi kuuluvia halveksumisen ilmauksia, joita hyveelliset palvelijattaret tuhlasivat hänelle ja jotka kävivät entistä myrkyllisemmiksi, kun edeskäypä palasi sanoen, että hän voisi tulla ylös.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Omituinen tapaaminen, joka on jatkona edelliseen lukuun.

Nancy oli viettänyt elämänsä Lontoon kaduilla sekä sen iljettävimmissä luolissa ja syrjäpaikoissa, mutta vielä oli hänessä jäljellä jotain naisen alkuperäisestä luonteesta, ja kun hän kuuli kevyitten askelten äänen lähestyvän edessään olevaa ovea ja ajatteli sitä ääretöntä vastakohtaisuutta, minkä pieni huone seuraavassa silmänräpäyksessä kätkisi, valtasi hänet syvän häpeän tunne ja hän vaipui kokoon, ikäänkuin hän tuskin olisi voinut kestää sen läsnäoloa, jonka puheille oli pyrkinyt.

Mutta näitten parempien tunteitten kanssa kamppaili ylpeys, vika, mikä vaivaa yhtä hyvin alhaisimpia olentoja kuin korkeimpia ja itsetietoisimpiakin. Hän, varkaitten ja roistojen kurja seuralainen, pahimpien pesäpaikkojen heittiö, hän, joka oli tekemisissä vankiloitten ja syrjäkatujen pahimman pohjasakan kanssa ja eli ristikkojen varjossa — hänkin, tämä turmeltunut olento, tunsi itsensä liian ylpeäksi paljastaaksensa sitä naisellisen tunteen hiventä, jota hän piti heikkoutena, mutta joka yksin yhdisti hänet siihen inhimillisyyteen, josta hänen tuhoissa elämänsä oli hävittänyt niin monta jälkeä hänen vielä ollessa lapsi.

Hän kohotti katsettaan riittävästi nähdäkseen, että se henkilö, joka oli tullut sisälle, oli yksinkertainen ja kaunis tyttö, minkä jälkeen hän taas loi silmänsä kohti lattiaa ja teeskennellyn vaatimattomasti sanoi:

— On vaikeata saada tavata teitä, neiti. Jos minulta olisi pääsy evätty ja olisin mennyt tieheni, kuten useimmat olisivat tehneet, niin olisitte te tullut pahoillenne siitä jonakin päivänä, eikä syyttä.

— Olen kovin pahoillani, jos joku on ollut epäkohtelias teille, vastasi Rose. Mutta älkää ajatelko enempää sitä, vaan sanokaa minulle, miksi tahdotte puhua kanssani. Olen se, jota tiedustelitte.

Ystävällinen sävy tässä vastauksessa, lempeä ääni, rakastettava käytös sekä täydellinen ylpeyden tahi tyytymättömyyden puute yllätti tytön kokonaan, ja hän purskahti itkuun.

— Oi, neiti, neiti, sanoi hän, lyöden kätensä kiihkeästi yhteen, jos olisi monta teidän kaltaistanne, niin ei olisi niin monta sellaista kuin minä — ei olisi — ei olisi —.

— Istukaa, sanoi Rose vakavasti. Jos olette köyhä tai hädänalainen, on minulle oleva ilo saada auttaa teitä, jos voin. Istukaa.

— Antakaa minun seistä, neiti, virkkoi tyttö yhä itkien, älkää puhutelko minua niin ystävällisesti, ennenkuin tunnette minut paremmin. — On myöhä. Onko — onko — tuo ovi lukittu?

— On, vastasi Rose ottaen pari askelta takaisin ollakseen lähempänä apua, jos sattuisi sitä tarvitsemaan, kuinka niin?

— Koska, sanoi tyttö, olen aikeissa antaa omani ja muiden elämän teidän käsiinne. Minä olen sama tyttö, joka laahasin pikku Oliverin takaisin juutalaisen luokse sinä iltana, jolloin hän lähti Pentonvillessä olevasta talosta.

— Te? huudahti Rose Maylie.

— Niin, minä, neiti, vastasi tyttö. Minä olen viheliäisin olento, mistä olette kuullut puhuttavan, joka elän varkaitten joukossa ja joka en koskaan, siitä hetkestä alkain, jolloin avasin silmäni ja tajusin aistini Lontoon kaduilla, ole tuntenut mitään parempaa elämää tai ystävällisempää sanaa kuin ne ovat minulle antaneet, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Vetäytykää kernaasti etäämmäksi minusta. Olen nuorempi kuin näytän olevan, mutta olen tottunut siihen, sillä köyhimmätkin naiset väistyvät tieltäni, kun kuljen läpi jalkakäytävien tungoksen.

— Kuinka kauheata! sanoi Rose peräytyen ehdottomasti askeleen taapäin.

— Kiittäkää taivasta polvillanne, rakas neiti, huudahti tyttö, että teillä on ollut ystäviä huolehtimassa teistä lapsuudessanne ja ettei teidän koskaan ole tarvinnut tuntea kylmää eikä nälkää, ei kurjuutta eikä juoppoutta eikä — eikä sitä, mikä on pahempaa kuin kaikki tämä, kuten minä olen saanut tehdä jo kehdosta asti. Käytän tätä sanaa, sillä katu ja katuojat olivat kehtonani, kuten ne ovat olevat kuolinvuoteenanikin.

— Säälin teitä! virkkoi Rose murtuneella äänellä. Sydämeni on pakahtumaisillaan.

— Jumala teitä siunatkoon hyvyydestänne! vastasi tyttö. Jospa tietäisitte, millaiseksi toisinaan tunnen mieleni, niin surkuttelisitte minua. Mutta olen hiipinyt pois niitten luota, jotka varmastikin murhaisivat minut, jos tietäisivät minun olevan täällä kertomassa teille, mitä olen kuullut. Tunnetteko erään miehen, nimeltä Monks?

— En, sanoi Rose.

— Mutta hän tunsi teidät, lausui tyttö, ja hän tiesi, että te olitte täällä, sillä hänen puheensa perusteella teidät löysin.

— En ole koskaan kuullut sitä nimeä, sanoi Rose.

— Silloin kulkee hän väärällä nimellä joukossamme, mitä monesti olen epäillytkin, virkkoi tyttö. Joku aika sitten, vähän sen jälkeen kuin Oliver oli otettu taloonne tuon yöllisen murtautumisen jälkeen, kuuntelin minä — koska olin alkanut epäillä häntä — erästä keskustelua hänen ja Faginin välillä. Siitä mitä kuulin, ymmärsin, että Monks — se mies, jota teiltä kysyin —.

— Niin, sanoi Rose, ymmärrän.

—…että Monks, jatkoi tyttö, sattumalta oli keksinyt hänet kahden meidän poikamme seurassa sinä päivänä, jona hän ensi kerran hävisi meiltä, ja että hän pian oli nähnyt pojan olevan juuri sen lapsen, jota hän etsi, vaikka en voinut ymmärtää, minkätähden. Hän sopi Faginin kanssa, että jos Oliver löytyisi, saisi Fagin määrätyn rahasumman siitä ja vielä enemmän, jos hän tekisi pojasta varkaan, mitä Monks syystä tahi toisesta, jotakin omaa tarkoitusperäänsä silmällä pitäen toivoi.

— Mitä tarkoitusperää? kysyi Rose.

— Hän näki varjoni seinällä juuri kuunnellessani saadakseni tietää sen, sanoi tyttö, eikä moni ihminen olisi päässyt pakoon tulematta ilmi, mutta minä pääsin, enkä nähnyt häntä enää ennenkuin eilen illalla.

— Ja mitä tapahtui silloin?

— Sanon sen teille. Eilisiltana tuli hän jälleen. He menivät taas yläkertaan, ja minä kuuntelin ovella, ensin kääriydyttyäni hameeseeni, jottei varjoni kavaltaisi minua. Ensimmäiset sanat, mitkä kuulin Monksin virkkavan, olivat: "Ainoat todistukset siitä, kuka poika on, lepäävät siis virran pohjassa, ja se vanha ämmä, joka ne sai äidiltä, lahoo kirstussaan". He nauroivat ja puhuivat hänen menestyksestään tässä asiassa, ja Monks, joka jatkoi puhettaan pojasta, käyden kovin kiihkeäksi, sanoi, että vaikka hän nyt olikin niin varma nuoren penikan rahoista, olisi hän kuitenkin mieluummin nähnyt, että kaikki olisi käynyt toisella tavalla, sillä mikä ainutlaatuinen pila olisikaan ollut saada tehdä tyhjäksi isän ylpeys kuljettamalla poikaa vankilasta toiseen ja senjälkeen saattaa hänet oikeuden eteen jostakin törkeästä rikoksesta, minkä Fagin helposti olisi voinut järjestää ensin hyödyttyään hänestä melko lailla.

— Mitä mahtaa kaikki tämä olla? kysyi Rose.

— Totta, neiti, totta, vaikka se tulee minun huuliltani, vastasi tyttö. Senjälkeen sanoi Monks sadatellen, tavallista kylläkin minun korvilleni, mutta vierasta teidän, että jos hän voisi tyydyttää vihansa ottamalla pojan hengiltä saattamatta omaansa vaaraan, niin haluaisi hän tehdä sen, mutta koska hän ei voinut sitä, olisi hän valmiina voidakseen tavata hänet hänen elämänsä joka käännekohdassa, ja jos hän käyttäisi eduksensa syntyperäänsä ja elämäkertaansa, voisi hän ainakin vahingoittaa häntä. "Lyhyesti sanoen, Fagin", sanoi hän, "niin juutalainen kuin olettekin, ette kuitenkaan koskaan ole asettanut sellaisia ansoja; jollaisia minä tulen suunnittelemaan nuorelle veljelleni Oliverille."

— Hänen veljensä! huudahti Rose lyöden kätensä yhteen.

— Niin kuuluivat hänen omat sanansa, sanoi Nancy katsellen levottomasti ympärilleen, mitä hän muuten oli tehnyt koko ajan, aina puhumaan aljettuaan, sillä Sikesin kuva vainosi häntä taukoamatta. Ja vielä enemmän. Kun hän puhui teistä ja toisesta naisesta, sanoi hän, että näytti olevan taivaan tai paholaisen vehje häntä vastaan, että Oliverin piti joutua teidän käsiinne, mutta sitten nauroi hän ja sanoi, että oli joka tapauksessa jokin lohdutus siinäkin, sillä kuinka monta tuhatta ja sataa tuhatta puntaa antaisittekaan, jos teillä ne olisi, saadaksenne tietää, kuka teidän kaksijalkainen sylikoiranne oli.

— Ei kai ole tarkoituksenne sanoa, virkkoi Rose hyvin kalpeana, että hän oli tosissaan.

— Kyllä hän oli täysin tosissaan, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Hän on hyvin vakava mies, kun hänen suuttumuksensa on herätetty. Tiedän monta, joiden teot ovat pahempia, mutta tahdon mieluummin kuulla kymmenen kertaa heitä kaikkia yhdessä kuin yhden ainoan kerran Monksia. — Mutta on myöhä, minun täytyy kiirehtiä kotiin, jotta ei aavistettaisikaan minun olleen ulkona sellaisella asialla kuin tämä. Minun täytyy heti lähteä.

— Mutta mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. Kuinka voin ilman teitä käyttää hyödykseni tätä tiedonantoa? Tahdotte palata? Miksi tahdotte palata takaisin seuraan, jonka olette kuvannut niin kaamein värein? Jos tahdotte toistaa nämä tiedot eräälle herralle, jonka heti kutsun tänne tästä viereisestä huoneesta, viedään teidät vähemmässä kuin puolessa tunnissa paikkaan, missä voitte olla täydessä turvassa.

— Tahdon mennä takaisin, virkkoi tyttö. Minun täytyy mennä takaisin, koska — kuinka minä voin selittää sen sellaiselle viattomalle naiselle kuin te? — Koska niitten miesten joukossa, joista olen teille kertonut, on yksi, hurjin kaikista heistä, jota en voi jättää, en edes tullakseni pelastetuksi siitä elämästä, jota nyt vietän.

— Se, että kerran ennen olette toiminut tuon rakkaan pojan hyödyksi, sanoi Rose, että olette tullut tänne, niin suuren vaaran uhatessa teitä itseänne, kertoaksenne minulle, mitä olette kuullut, käytöksenne, joka on saanut minut vakuutetuksi sanojenne todenperäisyydestä, kasvonne ja katumuksenne, kaikki tuo saa minut uskomaan, että teidät vielä voidaan pelastaa. Ah, lausui nuori tyttö hellästi ja risti kätensä, kuumien kyynelten vieriessä alas hänen poskiansa pitkin, älkää sulkeko korvianne erään omaan sukupuoleenne kuuluvan rukouksilta — ensimmäisen, luulen, joka konsanaan on vedonnut teihin murhemielin ja osaaottaen. Kuulkaa minua ja sallikaa minun pelastaa teidät!

— Rakas neiti, huudahti tyttö langeten polvilleen, rakas, siunattu neiti, olette ensimmäinen, joka milloinkaan on ilahduttanut minua sanoin sellaisin kuin nämä, ja jos olisin kuullut ne muutamia vuosia sitten, olisivat ne ehkä johtaneet minut pois surun ja synnin elämästä, mutta nyt on se liian myöhäistä — liian myöhäistä!

— Ei ole koskaan liian myöhäistä katua ja tehdä parannus.

— On, puhkesi tyttö sanomaan ja vääntäen epätoivoisesti käsiään, en voi jättää häntä nyt — en voi tehdä itseäni syypääksi hänen kuolemaansa!

— Millä tavoin syypääksi?

— Ei mikään voisi pelastaa häntä, vastasi tyttö. Jos kertoisin toisille, mitä olen kertonut teille, ja aiheuttaisin heidän vangitsemisensa, täytyisi hänen kuolla. Hän on mitä häikäilemättömin ja hän on ollut niin julma.

— Onko mahdollista, että sellaisen miehen tähden voitte luopua kaikesta tulevaisuuden toivosta ja välittömän pelastuksen varmuudesta? Se on hulluutta.

— En tiedä, mitä se on, vastasi tyttö, tiedän ainoastaan, että se on niin, eikä ainoastaan minuun, vaan satoihin muihin nähden, jotka ovat yhtä kurjia ja syntisiä kuin minä. Minun täytyy palata. Onko se Jumalan vihaa sen pahan takia, mitä olen tehnyt, sitä en tiedä, mutta minua vetää hänen luokseen jokainen kärsimys ja pahoinpitely, ja tekisin sen, vaikkapa tietäisin, että lopuksi kuolisin hänen kätensä kautta.

— Mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. En voi antaa teidän mennä tällä tavoin.

— Voitte kyllä, neiti, ja tiedän, että sen teette, vastasi tyttö nousten ylös. Ette tule estämään minua menemästä, koska olen luottanut teidän hyvyyteenne enkä vaatinut teiltä mitään lupausta, minkä olisin voinut tehdä.

— Mitä hyötyä on silloin siitä ilmoituksesta, minkä minulle olette antanut? sanoi Rose. Tämä salaisuus on tutkittava, ja kuinka voi se tulla hyödyksi Oliverille, jota te olette niin halukas auttamaan?

— Lieneehän olemassa joku mies, joka voi kuulla sen salaisuutena ja neuvoa teille, mitä teidän on tehtävä, vastasi tyttö.

— Mutta missä voin tavata teidät jälleen, jos se käy välttämättömäksi? kysyi Rose. En tahdo tietää, missä nuo kauheat ihmiset oleskelevat, vaan ainoastaan missä voin tavata teidät jonkun määrätyn ajan kuluttua tästä lukien.

— Tahdotteko luvata minulle, että salaisuuteni säilytetään ja että tulette yksin tai ainoastaan sen henkilön kera, joka saa sen tietää, sekä ettei minua seurata? kysyi tyttö.

— Sen lupaan pyhästi, vastasi Rose.

— Joka sunnuntai-ilta, vastasi tyttö, minä, jos elän, kuljen London
Bridgellä kello yhdestätoista lähtien, kunnes kello lyö kaksitoista.

— Odottakaa vielä silmänräpäys, sanoi Rose, kun tyttö riensi ovea kohti: Harkitkaa vielä kerran asemaanne ja sitä tilaisuutta, mikä teillä on vapautuaksenne siitä. Teillä on oikeuksia minuun nähden, ei ainoastaan siksi, että vapaaehtoisesti olette jättänyt minulle tämän ilmoituksen, vaan myöskin naisena, kadotettuna, melkein ilman toivoa pelastumisesta. Tahdotteko todella palata tämän varasjoukkueen ja tämän miehen luo, kun yksi sana voi pelastaa teidät? Mikä taikavoima vetää teitä takaisin ja saa teidät pysymään synnissä ja kurjuudessa? Ah, eikö sitten sydämessänne ole ainuttakaan kieltä, mitä minä voisin koskettaa — eikö sitten ole olemassa enää mitään, mihin voin vedota tätä kauhistuttavaa lumousta vastaan?

— Suurin palvelus, minkä voisitte minulle tehdä, vastasi tyttö väännellen käsiään, olisi, että heti ottaisitte minut hengiltä, sillä olen tuntenut enemmän kuin koskaan ennen surua tänä iltana ajattelemalla mikä minä olen. Ja olisihan jotain sekin, ettei tarvitsisi kuolla samassa helvetissä, missä olen elänyt. Jumala teitä siunatkoon, rakas neiti, ja antakoon teille yhtä paljon onnea kuin minä olen koonnut päälleni häpeää. Näin sanoen ja selvästi kuuluvalla nyyhkytyksellä poistui onneton tyttö, Rose Maylien, tämän tavattoman kohtauksen valtaamana, mikä enemmän oli haihtuvan unelman kuin todellisen tapahtuman kaltainen, vaipuessa tuolille ja yrittäessä koota hämmentyneitä ajatuksiaan.