Jo kello kuusi oli Oliver jaloillaan ja vaelteli pitkin vainioita etsien ylt'ympärinsä villejä kukkia kimpuiksi, joitten kera hän sitten palasi ja mitä suurimmalla huolella toi ne koristukseksi aamiaispöytään. Ja sitten oli hänellä tuoretta ruohoa, jolla hän koristi miss Maylien lintujen häkit niin aistikkaasti kuin mahdollista. Lintujen siten saatua osansa oli tavallisesti jotakin asiaa toimitettavana kylässä, tai ainakin jotain puutarhassa tai kukkaruukkujen parissa, joitten kera Oliver — joka oli opetellut tätä tieteenhaaraa kylän lukkarin luona — askarteli sydämensä halusta, kunnes miss Rose tuli näkyviin ja piti ylistyspuheen kaikesta, mitä hän oli tehnyt.

Siten vierivät kolme kaunista keväistä kuukautta, jotka olisivat olleet todelliseksi iloksi onnellisimmallekin kuolevaisten joukossa, mutta jotka Oliverille olivat täydellinen autuus.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Oliverin ja hänen ystäviensä onni keskeytyy äkkiä.

Kevät kaikkosi nopeasti ja kesä tuli, ja jos oli kylä ollut kaunis alussa, niin oli se nyt rikkautensa täydessä kukkeudessa.

Eräänä kauniina iltana olivat he tehneet pitemmän kävelymatkan kuin tavallisesti, sillä oli ollut tavattoman kuuma sinä päivänä, ja kuu loisti niin kirkkaasti ja ilma tuoksui niin virkistävästi. Rose oli ollut hilpeimmällä tuulellaan ja Iloisesti keskustellen olivat he vaeltaneet ympärinsä, kunnes olivat etääntyneet paljon sivu tavallisten kuljeskelujensa rajan. Mrs Maylie tunsi itsensä väsyneeksi ja he saapuivat kotiin vähän hitaammassa tahdissa. Nuori nainen otti sitten koruttoman hattunsa päästään ja istuutui kuten tavallisesti pianon ääreen, missä hän, muutaman minuutin leikittyään harhailevin ajatuksin koskettimilla, aloitti vaimennetun ja juhlallisen sävelmän, ja hänen soittaessaan sitä kuulivat he hänen nyyhkyttävän, kuin jos hän olisi itkenyt.

— Mikä sinun on, rakas Rose? kysyi vanhempi nainen. Rose ei vastannut, vaan soitti vain vähän nopeammin, ikäänkuin kysymyksen ääni olisi herättänyt hänet ajatuksistaan.

— Rakas Roseni! puhkesi mrs Maylie sanomaan, nousten nopeasti ylös ja mennen hänen luokseen ja kumartuen hänen ylitseen. Miten on laita? Kasvosihan ovat kosteat kyynelistä. Mikä tekee sinut niin alakuloiseksi?

— Ei mikään, täti, ei mikään, vastasi nuori nainen. En tiedä mitä se on. En voi kuvailla sitä; olen —.

— Et suinkaan sairas, rakas lapsi? keskeytti mrs Maylie hänet.

— En, en, en sairas! vastasi Rose, mutta vavahti samassa, kuin olisi jäätävä kylmyys kulkenut hänen lävitsensä hänen puhuessaan.

— Voin pian paremmin. Mutta sulje akkuna!

Oliver kiirehti tekemään sen, ja nuori tyttö, ponnistellessaan tullakseen jälleen iloiseksi, yritti soittaa vilkkaampaa säveltä, mutta hänen sormensa putosivat uupuneina koskettimille. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui sohvaan antaen nyt vapaasti kyynelten virrata, joita ei kauempaa jaksanut pidättää.

— Mutta, lapseni, sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, tuollaisena en ole koskaan ennen sinua nähnyt.

— En olisi tahtonut pelästyttää teitä, jos olisin voinut sen välttää, vastasi Rose, mutta olen turhaan yrittänyt taistella vastaan. Pelkään sittenkin olevani sairas.

Niin hän olikin, sillä kun kynttilä oli sytytetty, näkivät he hänen kasvojensa olevan marmorinkalpeat. Ne eivät olleet kadottaneet mitään kauneudestaan, mutta ne olivat joka tapauksessa muuttuneet ja saaneet tuskallisen, kärsivän ilmeen, mikä ei koskaan ennen ollut levännyt niitten lempeillä piirteillä. Seuraavassa minuutissa lehahtivat ne purppuranpunaisiksi, ja hellät siniset silmät kävivät raukeiksi ja harhaileviksi, mutta se katosi jälleen ohikiitävän pilven varjon tavoin ja hän tuli taas kalpeaksi kuin ruumis.

Oliver, joka levottomana oli tarkannut vanhaa rouvaa, havaitsi tämän kovasti säikähtäneen näitten seikkojen johdosta ja silloin säikähti hän itsekin; mutta nähdessään hänen yrittävän tekeytyä kuin ei olisi ottanut asiaa kovin vakavalta kannalta, ponnisteli hän tehdäkseen samoin, mikä heille onnistuikin sikäli, että Rosen sallittua tätinsä houkutella hänet menemään vuoteeseen oli hän vilkkaampi ja voi nähtävästi myöskin paremmin, vakuuttaen heille olevansa varma, että heräisi täysin toipuneena seuraavana aamuna.

— Toivon, sanoi Oliver, mrs Maylien tullessa takaisin, ettei se ole mitään vaarallista? Miss Rose ei näyttänyt reippaalta illalla, mutta —.

— Toivon sitä, Oliver. Olen ollut onnellinen omistaessani hänet usean vuoden, ehkä liian onnellinen, ja on ehkä aika, että yksi tai toinen suru kohtaa minua, mutta toivon, ettei tämä ole muodostuva sellaiseksi.

— Miksi suruksi? kysyi Oliver.

— Siksi raskaaksi iskuksi, vastasi vanha rouva, että menetän tuon kallisarvoisen tytön, joka niin kauan on ollut lohdutukseni ja iloni.

— Laupias Jumala estäköön sen! huudahti Oliver.

— Amen, lapseni! sanoi vanha rouva ja väänteli käsiään.

— Ei kai toki ole pelkoa mistään niin kauhistuttavasta? virkkoi
Oliver. Kaksi tuntia sittenhän hän oli aivan terve.

— Hän on hyvin sairas nyt, vastasi mrs Maylie, ja tulee vielä huonommaksi. Rakas, rakas Roseni! Ah, miten käy minun ilman häntä?

Vanha rouva näytti niin syvästi surulliselta, että Oliver, tukahduttaen oman mielenliikutuksensa, koetti tyynnyttää häntä ja itsepäisesti kehoitti häntä nuoren naisen takia olemaan rauhallinen.

— Muistakaa, sanoi Oliver kyynelten kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta tunkeutuessa hänen silmiinsä, kuinka nuori ja kuinka hyvä hän on ja miksikä iloksi hän on kaikille niille, jotka tulevat kosketuksiin hänen kanssaan. Olen varma, aivan varma siitä, ettei hän teidän tähtenne, joka itse olette niin hyvä, ja oman itsensä tähden sekä kaikkien niitten tähden, jotka hän tekee onnellisiksi, tule kuolemaan. Jumala ei voi sallia hänen kuolla vielä.

— Hiljaa, sanoi mrs Maylie, asettaen kätensä Oliverin pään päälle. Sinä ajattelet kuin lapsi, poikaparkani, ja vaikka se, mitä sanot, on aivan luonnollista, niin on se kuitenkin väärää. Mutta samalla kuitenkin opetat minulle velvollisuuteni. Olin unohtanut sen silmänräpäykseksi, mutta toivon sen annettavan minulle anteeksi. Ja olen myöskin nähnyt kylliksi tietääkseni, ettei aina säästetä nuorimpia ja parhaimpia niille, jotka heitä rakastavat, mutta sen tulisi pikemminkin olla meille lohdutus kuin suru; sillä taivas on oikeudenmukainen, ja senkaltaiset asiat opettavat meille ilmeisesti, että on olemassa paljon ihanampi maailma kuin tämä ja että siirtyminen siihen tapahtuu joutuin. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mutta minä rakastan Rosea ja vain Hän tietää kuinka suuresti!

Yö oli täynnä tuskaa, ja aamun saapuessa vahvistuivat mrs Maylien pahat aavistukset liiaksikin hyvin. Rosella oli vaarallinen korkeimman asteen kuume.

— Meidän on toimittava, Oliver, eikä heittäydyttävä hyödyttömään suruun, sanoi mrs Maylie asettaen sormen huulilleen katsoessaan häntä tiukasti kasvoihin. Tämä kirje on niin pian kuin mahdollista lähetettävä mr Losbernelle. Se täytyy viedä kauppalaan, jonne on vain neljän mailin matka täältä, mentäessä oikotietä yli vainioitten, ja antaa ratsastavan lähetin viedä se sieltä Chertseyhin. Kestikievaritalon väki saa ottaa asian huolekseen, ja tiedän voivani luottaa siihen, että sinä pidät silmällä, että se joutuu matkalle.

Oliver ei voinut vastata, mutta näytti hyvin innokkaalta saadakseen lähteä paikalla.

— Täällä on sitäpaitsi yksi kirje, virkkoi mrs Maylie mietittyään hieman, mutta onko se lähetettävä heti vai jätettävä odottamaan, kunnes näen, kuinka Rosen käy, sitä en oikein tiedä. En lähettäisi sitä, jollen pelkäisi pahinta.

— Pitääkö senkin mennä Chertseyhin? kysyi Oliver, kärsimättömänä päästäkseen suorittamaan tehtäväänsä, ja ojensi kätensä kirjettä kohti.

— Ei, sanoi vanha rouva ja ojensi hänelle sen koneellisesti.

Oliver katsahti siihen samassa ja näki sen olevan osoitetun Harry
Maylielle erääseen herraskartanoon, missä, sitä hän ei saanut selvää.

— Tuleeko se mukaan? kysyi Oliver ja katsoi kärsimättömänä ylös.

— Ei, en usko sitä, sanoi mrs Maylie ja otti sen takaisin. Minun pitää odottaa huomiseen.

Näin sanoessaan antoi hän Oliverille kukkaronsa, ja tämä riensi heti matkaan niin nopeasti kuin suinkin kykeni.

Nopeasti juoksi hän yli vainion, molemmilla puolillaan kasvavan korkean viljan melkein piilottaessa hänet, eikä hän pysähtynyt kertaakaan, lukuunottamatta paria sekuntia silloin tällöin vetääkseen henkeä, ennenkuin kuumissaan ja pölyisenä saapui pienen kauppalan torille.

Siihen jäi hän seisomaan ja katseli ympärilleen etsien kestikievaritaloa. Siinä oli valkoinen rakennus, punainen kirjapaino ja keltainen raatihuone. Ja eräässä kulmauksessa sijaitsi suuri talo, jonka kaikki puuosat oli maalattu vihreiksi, ja sen ulkopuolella riippui kyltti, johon oli kirjoitettu "The George". Hän riensi sinne.

Oliver puhutteli postiljoonia, joka istui puolinukuksissa portilla ja joka, kuultuaan hänen asiansa, lähetti hänet tallimestarin luokse, joka vuorostaan lähetti hänet isännän luo; tämä oli suuri mies, sininen kaulaliina kaulassa ja valkoinen hattu päässä, ja hän seisoi nojaten pumppuun tallinoven vieressä kaivaen hampaitaan hopeisella hammastikulla.

Mies meni hyvin hitaasti kapakkahuoneeseen kirjoittamaan laskua, mihin meni aika pitkä aika, ja kun se oli valmis ja maksettu, oli ensin satuloitava hevonen ja miehen pukeuduttava, mikä kesti hyvinkin vielä kymmenen minuuttia, Oliverin ollessa niin kärsimätön, että hän tunsi halua itse hypätä hevosen selkään ja täyttä laukkaa ratsastaa lähimmälle asemalle. Vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä, ja kun pieni paketti oli luovutettu monin kehoituksin ja rukouksin sen nopeasta edelleentoimittamisesta, kannusti mies hevosta, lähti mennä koluuttamaan poikki torin kivityksen, pääsi ulos kauppalasta ja nelisti parin minuutin perästä maantiellä.

Olihan kuitenkin jotakin tietää apua lähetetyn hakemaan eikä yhtään aikaa hukatun. Vähän kevyemmällä sydämellä kiirehti Oliver yli majatalon pihan, mutta juuri kääntyessään ulos portista tölmäisi hän pitkään mieheen, joka oli kääriytynyt viittaan ja samalla hetkellä astui ulos majatalosta.

— Haa! pääsi mieheltä hänen kiinnittäessään silmänsä Oliveriin ja äkkiä kavahtaessaan takaisin. Mitä hittoa tämä on?

— Pyydän anteeksi, sir, sanoi Oliver, minulla oli kiire kotiin enkä voinut nähdä, että te tulitte minua vastaan.

— Kirous ja kuolema! mumisi mies itsekseen ja tirkisteli poikaa suurine, mustine silmineen. Kuka olisi siitä uskonut? Vaikkapa hänet sitten muserrettaisiin tuhaksi, niin nousisi hän yhtä kaikki ylös kirstustaan tullakseen minun tielleni.

— Olen hyvin pahoillani, sammalsi Oliver hämmentyneenä vieraan miehen katseesta. Toivon, etten ole tehnyt teille pahaa.

— Lahotkoon hänen jalkansa! mumisi mies peloittavan kiivauden puuskassa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. Jospa minulla vain olisi ollut rohkeutta sanoa yksi ainoa sana, niin olisin päässyt hänestä eroon ikuisiksi ajoiksi yhtenä ainoana yönä. Kirous pääsi päälle ja musta kuolema sydämeesi, sinä käärmeen sikiö! Mitä tekemistä sinulla täällä on?

Mies uhkasi häntä nyrkkiin puristetulla kädellään ja kiristeli hampaitaan lausuessaan nämä sanat. Hän astui kohti Oliveria, kuin jos hänen tarkoituksensa olisi ollut antaa tälle isku, mutta kaatua rojahti samassa maahan kiemurrellen ja pursuen vaahtoa suustaan, ankaran hermokohtauksen vallassa.

Oliver tuijotti silmänräpäyksen ajan mielenvikaista miestä — sillä sellaisen otaksui hän hänen olevan — ja juoksi senjälkeen sisälle taloon hakemaan apua. Nähtyään hänet kannettavan sisälle kestikievariin kääntyi hän kotia kohti ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni saadakseen siten takaisin menetetyn ajan, samalla suuresti ihmetellen ja vähän peläten ajatellessaan miehen eriskummallista käytöstä.

Tämä tapaus ei kuitenkaan kauan vaivannut hänen ajatuksiaan, sillä tullessaan kotiin oli siellä yllin kyllin sellaista, mikä otti hänet valtaansa ja täydellisesti piti loitolla jokaisen häntä itseään koskevan ajatuksen.

Rose Maylie oli nopeasti huononnut ja ennen keskiyötä houraili hän hurjasti. Muuan lähellä asuva lääketieteen opiskelija oli yhtämittaa saapuvilla ja oli hän ensimmäisen tarkastuksen jälkeen vienyt mrs Maylien syrjään ja kertonut sairauden olevan mitä vakavinta laatua. "Olisi", oli hän lisännyt, "melkein ihme, jos hän toipuisi."

Aamu tuli, ja pieni mökki oli synkkä ja äänetön. Ihmiset puhuivat kuiskaten, tuskaisia kasvoja näyttäytyi silloin tällöin veräjällä ja naiset ja lapset menivät itkien tiehensä. Niin pitkä kuin päivä oli ja vielä useita tunteja pimeän tultua kulki Oliver hiljaa edestakaisin puutarhassa, kerta toisensa perästä kurkistaen ylös sairaan huonetta kohti ja väristen, nähdessään sen synkkien akkunoitten näyttävän, ikäänkuin kuolema itse olisi levännyt niitten sisäpuolella. Myöhään illalla saapui mr Losberne.

— Tämä on kovin ikävää, sanoi hyvä tohtori, niin nuori, niin rakastettu, mutta paranemisesta on hyvin vähän toivoa.

Uusi aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti, ikäänkuin ei koskaan olisi hätä ja surua ollut olemassakaan; mutta kaiken ympärillä henkiessä elämää ja iloa makasi nuori olento ja kuihtui pois. Oliver hiipi vanhaan kirkkotarhaan, istuutui eräälle kunnaalle ja itki häntä.

Kun hän tuli kotiin, istui mrs Maylie pienessä arkihuoneessa. Oliver tunsi itsensä alakuloiseksi nähdessään hänet, sillä mrs Maylie ei ollut vielä koko aikana jättänyt Rosen sairasvuodetta, ja hän vapisi ajatellessaan sitä muutosta, joka oli saanut hänet sieltä poistumaan. Hän sai tietää, että Rose oli vaipunut syvään uneen, josta hän oli heräävä joko tullakseen terveeksi tai sanoakseen heille jäähyväiset ja kuollakseen.

Usean tunnin istuivat he äänettöminä ja kuuntelivat uskaltamatta puhua. Viimein tajusivat heidän jännitetyt korvansa lähenevien askelten ääntä, ja he riensivät molemmat tahtomattansa ovelle, kun mr Losberne astui sisään.

— Kuinka on Rosen laita? puhkesi vanha rouva sanomaan. Minä voin sen kestää, kaiken, paitsi tämän jännityksen!

— Teidän täytyy tyyntyä, sanoi hyvä tohtori ja tuki häntä.
Rauhoittukaa, hyvä rouva!

— Antakaa minun taivaan tähden mennä! huudahti mrs Maylie. Rakas lapseni! Hän on kuollut! Hän on kuolemaisillaan!

— Ei, puhkesi tohtori sanomaan lämpöä äänessään. Niin totta kuin Jumala on hyvä ja armelias, on hän elävä vielä monta vuotta meidän kaikkien iloksi!

Vanha rouva lankesi polvilleen ja yritti ristiä yhteen kätensä, mutta voima, joka niin kauan oli ylläpitänyt häntä, petti hänen ensi kertaa kiittäessään taivasta, ja hän vaipui tajuttomana ystävällisille käsivarsille, jotka ojennettiin häntä vastaanottamaan.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Tutustuttaa erääseen nuoreen mieheen, joka nyt esiintyy näyttämöllä, ja kertoo eräästä Oliverille tapahtuneesta uudesta seikkailusta.

Oli melkein liian paljon onnea, jotta sitä olisi jaksettu kestää. Oliver tunsi itsensä tämän odottamattoman tiedonannon huumaamaksi ja hämmästyttämäksi, hän ei voinut itkeä, ei puhua eikä saada mitään rauhaa. Hän kykeni tuskin käsittämään mitään tapahtuneesta, ennenkuin pitkän vaelluksen jälkeen raittiissa iltailmassa kyynelten virta tuli hänen avuksensa ja ikäänkuin herätti hänet tietoisuuteen siitä ilahduttavasta muutoksesta, mikä oli tapahtunut, ja siitä, että melkein sietämätön tuskan taakka oli otettu hänen rinnaltaan.

Yö oli jo tulossa hänen kääntyessään kotiin päin, kuormitettuna kukkasilla, jotka hän oli poiminut erikoisella huolella sairaan huoneen koristamista varten. Hänen ripeästi astellessaan pitkin tietä kuuli hän takaansa raivoisaa vauhtia lähestyvien vaunujen jyrinää ja kääntyessään ympäri näki hän niitten olevan postivaunut, joita ajettiin suurella nopeudella, ja hevosten nelistäessä ja tien ollessa kapea pysähtyi hän ja painautui erästä veräjää vasten, kunnes vaunut olivat menneet ohitse. Niitten sivuuttaessa hänet näki hän vilahduksen valkeaan yömyssyyn puetusta miehestä, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta, vaikkakin näky oli niin lyhytaikainen, ettei hän aivan varmasti voinut niitä tuntea. Seuraavassa sekunnissa pistäytyi yömyssy ulos vaununikkunasta ja ukkosenääni huusi ajajaa pysähtymään, minkä jälkeen yömyssy jälleen näyttäytyi ja sama ääni huusi Oliveria nimeltä.

— Tännepäin! kiljui ääni. Master Oliver, kuinka asiat ovat? Miss Rose!
Ma-a-ster Oli-i-ver!

— Tekö se olette, Giles? huusi Oliver ja juoksi vaununovelle.

Giles pisti taas yömyssyn ulos aikeissa vastata, kun hänet äkkiä töytäisi pois muuan nuori herra, joka piti hallussaan vaunujen toista nurkkausta, ja innokkaasti tiedusteli uutisia:

— Yhdellä sanalla, huusi gentlemanni, parempi vaiko huonompi?

— Parempi — paljon parempi! vastasi Oliver nopeasti.

— Ylistetty olkoon taivas! puhkesi vieras sanomaan. Oletko varma siitä?

— Olen, aivan varma, sir, vastasi Oliver. Muutos tapahtui vain muutamia harvoja tunteja sitten ja mr Losberne sanoo, että kaikki vaara on ohitse.

Gentlemanni ei sanonut enää mitään, mutta aukaisi vaununoven, hyppäsi ulos, tarttui Oliveria nopeasti käsivarresta ja vei hänet vähän sivummalle.

— Oletko aivan varma? Eikö ole mitään mahdollisuutta, että erehdyt, poikani? kysyi hän vapisevalla äänellä. Älä petä minua herättämällä toivoa, mikä sitten ei toteudukaan.

— Sitä en tekisi mistään hinnasta, sir, vastasi Oliver, teidän täytyy todellakin uskoa minua. Mr Losbernen omat sanat olivat, että hän on elävä vielä monta vuotta iloksi meille kaikille. Kuulin itse, kun hän sanoi niin.

Kyyneleet kohosivat Oliverin silmiin hänen muistellessaan sitä kohtausta, joka oli alkuna niin paljoon iloon, ja nuori mies kääntyi poispäin ja oli ääneti muutaman minuutin. Oliverista tuntui, kuin olisi hän nyyhkyttänyt, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä häntä sanomalla jotain enempää — sillä hän voi aivan hyvin ymmärtää, millaiset hänen tunteensa olivat — ja seisoi sentähden etäämpänä, ollen puuhailevinaan kukkiensa kanssa. Koko tämän ajan istui Giles yömyssy päässään vaunujen astimella, nojaten käsivarsiaan polviinsa ja kuivaten silmiään sinisellä, valkoraitaisella puuvillanenäliinalla. Ettei tuo kummallinen sielu teeskennellyt mitään liikutusta, todistivat kaikella toivottavalla selvyydellä hänen punaiset silmänsä, joilla hän tarkasteli nuorta herraansa tämän pyörähtäessä ympäri ja puhutellessa häntä.

— On parasta, että jatkatte yksin matkaa äitini luokse, Giles, sanoi hän, sillä tahdon mieluummin kulkea hiljaa, saadakseni hiukan aikaa, ennenkuin kohtaan hänet. Voitte sanoa hänelle, että tulen aivan heti.

— Pyydän anteeksi, mr Harry, sanoi Giles, antaen liikutetuille piirteilleen lopullisen tasoituksen nenäliinallaan, mutta jos sallisitte kyytipojan sanoa sen, olisin teille hyvin kiitollinen. Ei olisi hyvä antaa palvelustyttöjen nähdä minua tässä tilassa, sir, sillä arvoni heidän silmissään olisi silloin iäksi mennyttä.

— Hyvä, sanoi Harry Maylie hymyillen, voitte tehdä kuten haluatte. Antakaa hänen mennä edeltä matkatavaroitten kera, ja jos haluatte, voitte seurata meitä, mutta vaihtakaa ensin tuo yömyssy johonkin sopivampaan päähineeseen, jotteivät ihmiset saa päähänsä, ettemme ole oikein viisaita.

Heidän kulkiessaan eteenpäin tarkasteli Oliver vastatullutta aika ajoin suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Hän tuntui olevan noin kolmekymmentäviisivuotias ja oli hän keskipituinen. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja kauniit ja hänen käytöstapansa miellyttävä ja puoleensavetävä. Huolimatta iän ja sukupuolen aiheuttamasta erosta oli hän niin vanhan rouvan näköinen, ettei Oliverille olisi tuottanut mitään vaikeutta päästä selville heidän sukulaisuussuhteestaan, vaikkei hän olisikaan puhunut naisesta äitinänsä.

Mrs Maylie odotti kärsimättömänä poikaansa heidän saapuessaan taloon, ja kumpikin olivat he hyvin liikutetut kohdatessaan toisensa.

— Äiti, kuiskasi nuori mies, miksi et kirjoittanut ennemmin?

— Tein sen, vastasi mrs Maylie, mutta lähemmin mietittyäni päätin olla lähettämättä kirjettä, ennenkuin olin kuulut mr Losbernen mielipiteen.

— Mutta miksi, sanoi nuori mies, miksi jättää sattuman varaan sellaista, mikä oli vähällä tapahtua? Jos Rose olisi — en voi lausua sitä sanaa nyt — jos tämä sairaus olisi päättynyt toisin, kuinka olisit silloin voinut antaa itsellesi anteeksi? Kuinka olisin minä silloin voinut enää tuntea mitään onnea!

— Jos se olisi tapahtunut, Harry, vastasi mrs Maylie, pelkään, että onnesi olisi kokonaan tuhoutunut ja että saapumisesi tänne päivää ennemmin tai myöhemmin ei olisi paljonkaan merkinnyt.

— Ja ken voisi ihmetellä, jos niin olisi, äiti? lausui nuori mies. Mutta miksi pitää minun sanoa jos? — se on — se on niin, sen tiedät sinä, äiti — se sinun täytyy tietää!

— Tiedän hänen ansaitsevan parhaan ja puhtaimman rakkauden, minkä miehen sydän kykenee tarjoamaan, vastasi mrs Maylie. Tiedän, ettei hänen luonteensa hyvyys ja hellyys vaadi tavallista vastakaikua, vaan sellaista, joka on syvää ja muuttumatonta. Ja jos en olisi selvillä siitä ja tietäisin, että muuttunut kohtelu jonkun puolelta, jota hän rakastaisi, olisi kylliksi musertamaan hänen sydämensä, en tuntisi tehtävääni niin vaikeaksi täyttää eikä minulla olisi kestettävänä niin monia taisteluita itsessäni, noudattaessani sitä, mikä minusta tuntuu ehdottomalta velvollisuudeltani.

— Tuo on epäystävällistä, äiti, sanoi Harry. Luuletko sinä yhä, että minä olen sellainen poika, etten tunne omaa tahtoani tai erehdyn oman sieluni vaikutteista?

— Luulen, rakastettu poikani, lausui mrs Maylie ja asetti kätensä hänen olkapäälleen, että nuorisolla on monia jaloja vaikutteita, jotka eivät ole pysyviä, ja että niitten joukossa on muutamia, jotka sittenkuin ne on tyydytetty, tulevat yhä ohimenevämmiksi. Ja ennenkaikkea luulen minä, lisäsi hän, kiinnittäen silmänsä pojan kasvoihin, että jos tunteellinen, tulinen ja kunnianhimoinen mies menee naimisiin naisen kanssa, jonka nimellä, vaikkei se suinkaan ole hänen vikansa, on tahra, minkä kunnottomat ihmiset lukevat hänen ja hänen lapsensa häpeäksi, ja se sitten sikäli kuin miehellä on menestystä maailmassa, heitetään tämän kasvoille ja aiheuttaa ivaa häntä kohtaan, hän eräänä päivänä voi — olkoon hän sitten kuinka hyvä ja jalo tahansa — katua sitä liittoa, jonka nuoruudessaan solmi, ja nainen joutuu tuskaan, tietäessään hänen niin tekevän.

— Äiti, sanoi nuori mies kärsimättömänä, se olisi itsekäs peto, arvoton kantamaan miehen nimeä ja olemaan tarkoittamasi naisen miehenä, joka niin tekisi.

— Niin ajattelet sinä nyt, Harry, virkkoi hänen äitinsä.

— Ja niin olen minä aina tekevä! vastasi nuori mies. Se sieluntuska, mitä olen kärsinyt viimeisten kahden päivän aikaa, pakottaa minut julkisesti tunnustamaan mieltymyksen, jota, kuten sangen hyvin tiedät, ei ole eilispäiväinen eikä kevytmielisesti syntynyt. Roseen, tuohon suloiseen, rakastettavaan tyttöön, on sydämeni kiintynyt niin lujasti kuin miehen sydän konsanaan voi naiseen kiintyä. Minulla ei ole mitään ajatusta, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa elämässä ilman häntä, ja jos sinä toimit minua vastaan tämän suuren päämäärän saavuttamisessa, viet minulta rauhan ja onnen käsistäni ja heität ne tuleen. Äiti, ajattele tätä äläkä halveksi niin sitä onnea, jota tunnut ajattelevan niin vähän.

— Harry, sanoi mrs Maylie, juuri sentähden että ajattelen niin monia lämpimiä ja tunteellisia sydämiä, tahdon säästää niitä haavoittumasta. Mutta olemme puhuneet kylliksi, niin, enemmän kuin kylliksi tästä asiasta nyt.

— Anna sen sitten riippua Rosesta, huomautti Harry. Et kai kuitenkaan tahdo sovelluttaa haaveksivia aatteitasi niin pitkälle, että asetat esteitä tielleni?

— En, sitä en tahdo, vastasi mrs Maylie, mutta tahdon, että sinun pitää harkita —.

— Minä olen harkinnut asiaa, oli kärsimätön vastaus. Olen harkinnut sitä aina siitä asti, kun tulin kykeneväksi vakavaan mietiskelyyn. Minun tunteeni ovat muuttumattomat, jollaiset ne aina tulevat olemaan, ja miksikä pitäisi minun kärsiä viivyttelyn tuskaa eikä päästää niitä ilmi, mistä ei voi olla mitään etua? Ei, ennenkuin jätän tämän paikan, pitää Rosen kuulla minua!

— Hän on kuuleva sinua, vastasi mrs Maylie.

— Tavassasi on jotakin, joka melkein tuntuu tarkoittavan, että hän on kohtaava minut kylmästi, äiti, sanoi nuorukainen.

— Ei, ei kylmästi, vastasi vanha rouva, kaukana siitä.

— No, miten sitten? kysyi nuori mies. Onko häntä kohdannut joku toinen mieltymys?

— Ei, ei varmastikaan, vastasi hänen äitinsä, sinulla on jo, ellen erehdy, liian suuri valta hänen tunteisiinsa nähden. Mitä tahdoin sanoa, toisti vanha rouva, ehättäen poikansa edelle, joka oli aikeissa sanoa jotakin, on tämä. Ennenkuin asetat kaiken yhden kortin varaan tässä asiassa ja ennenkuin antaudut korkeimman toiveen valtaan, niin punnitse muutama silmänräpäys, rakas lapseni, Rosen kohtaloa, ajattele, mikä vaikutus tietoisuudella hänen epäilyttävästä synnystään voi olla hänen päätökseensä, niin kiintynyt kuin hän meihin onkin koko jalon sydämensä voimalla ja sillä täydellisellä uhrautuvaisuudella, mikä aina on ollut hänelle ominaista.

— Mitä tarkoitat?

— Sen jätän sinun harkittavaksesi, vastasi mrs Maylie. Nyt täytyy minun palata hänen luokseen. Jumala siunatkoon sinua!

— Saan kai nähdä sinut taas illalla? kysyi nuorukainen innokkaasti.

— Saat, sittenkuin olen poistunut Rosen luota.

— Sinä kai kerrot hänelle, että olen täällä? sanoi Harry.

— Luonnollisesti, vastasi mrs Maylie.

— Ja kerro hänelle, kuinka levoton minä olen ollut, ja kuinka olen kärsinyt, ja kuinka ikävöinyt nähdä häntä. Et kai kieltäydy tekemästä sitä, äiti?

— En, sanoi vanha rouva, olen sanova hänelle sen, ja rakkaasta puristettuaan poikansa kättä riensi hän huoneesta.

Mr Losberne ja Oliver olivat pysytelleet huoneen toisessa päässä tämän nopean keskustelun aikana. Edellinen ojensi nyt kätensä Harrylle ja sydämelliset tervehdykset vaihdettiin heidän välillään. Ikäänkuin vastauksena nuoren ystävänsä monilukuisiin kysymyksiin antoi tohtori senjälkeen tarkan selonteon potilaan tilasta, mikä oli niin rauhoittava ja lupaava kuin Oliverin lausunnot olivat antaneet hänen toivoa, ja mitä kaikkea mr Giles, joka oli olevinaan kiintynyt matkatavaroihin, kuunteli halukkain korvin.

— Oletteko nykyään ampunut mitään, Giles? kysäisi tohtori lopetettuaan.

— En, en mitään erikoista, sir, vastasi Giles punastuen korviin saakka.

— Etkä myöskään ottanut kiinni joitakin varkaita? sanoi tohtori purevasti.

— En, en laisinkaan, vastasi Giles ylen arvokkaasti.

— Se oli todellakin vahinko, sanoi tohtori, olen oikein pahoillani kuullessani sen, sillä te teette sellaiset asiat ihailtavasti. Kuinka Brittles jaksaa?

— Poika voi oikein hyvin, sir, vastasi Giles tavalliseen suojelevaan sävyynsä, ja hän lähettää nöyrimmät tervehdyksensä, sir.

— Hyvä, sanoi tohtori, mutta nähdessäni teidät täällä, Giles, muistuu mieleeni, että minä, päivää ennenkuin tulin niin nopeasti poiskutsutuksi hyvän rouvanne kehoituksesta, suoritin erään pienen tehtävän hyväksenne. Tahdotteko tulla hieman tänne nurkkaan?

Mr Giles meni hyvin arvokkaasti ja vähän ihmetellen nurkkaan, jossa hänellä oli kunnia suorittaa kuiskaten lyhyt keskustelu tohtorin kanssa, minkä päätyttyä hän teki koko joukon kumarruksia ja vetäytyi takaisin majesteetillisemmin askelin kuin tavallisesti. Tämän neuvottelun aihetta ei salissa keksitty, mutta keittiö sai siitä nopeasti tiedon, sillä sinne lähti mr Giles oikopäätä, ja pyydettyään tuopin olutta antoi hän tiedoksi majesteetillisin ilmein, mikä oli suuressa määrin vaikuttavaa, että hänen emäntänsä oli suvainnut, ottaen huomioon hänen hyvän käytöksensä ja rohkean esiintymisensä murtautumisyrityksessä, hänen omaa käyttöänsä ja etuansa varten sijoittaa säästöpankkiin kahdenkymmenenviiden punnan suuruisen summan.

Oliver nousi seuraavana aamuna ylös kevyemmällä sydämellä ja lähti tavallisiin askareihinsa toivorikkaampana ja iloisempana kuin mitä oli ollut moneen päivään. Lintuhäkit ripustettu taas vanhoille paikoilleen ja kauneimpia villejä kukkia, joita saattoi tavata, poimittiin taas joukoittain ilahduttamaan Rosea kauneudellaan ja tuoksullaan. Se raskasmielisyys, joka viimeisten päivien aikana oli pojan murheellisista silmistä näyttänyt lepäävän kaiken yllä, oli kadonnut kuin taikavoimalla. Kaste näytti kimaltelevan entistä kirkkaampana vihreillä lehdillä, tuuli suhisi niitten välissä suloisemmalla äänellä ja taivas näytti sinisemmältä ja kirkkaammalta.

Meidän on pantava merkille, että Oliver ei enää tehnyt aamuretkiään ilman seuraa. Harry Maylien valtasi, hänen ensimmäisenä aamuna kohdatessaan kotiinpalaavan, kukilla kuormatun Oliverin, sellainen intohimo kasvikunnan tuotteita kohtaan ja hänessä kehittyi sellainen maku niitten järjestämisessä, että hän jätti nuoren seuralaisensa kauas jälkeensä. Mutta jos Oliver tässä suhteessa olikin häntä jäljempänä, niin hän se taas tiesi, missä kauneimmat kukkaset kasvoivat, ja aamu aamun jälkeen taivalsivat he ympärinsä ja toivat mukanaan kotiin kauneimmat, mitä kukkasten joukossa oli olemassa. Nuoren tytön kamarinikkuna avattiin nyt, sillä ihan piti siitä, että lieto kesäilma virtasi sisään ja virkisti häntä, mutta aina oli siellä ristikkoikkunan sisäpuolella erikoinen pieni kukkakimppu vedessä, ja Oliver pani merkille, ettei kuihtuneita kukkia koskaan heitetty pois, vaikka pikku maljakko säännöllisesti varustettiin tuoreilla, eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta, että milloin tahansa tohtori tuli alas puutarhaan, hän poikkeuksetta loi katseensa tähän nurkkaukseen ja nyökkäsi hyvin ilmehikkäästi, jatkaessaan kävelyään. Tämänlaatuisia havaintoja tehdessä kuluivat päivät, ja Rose tervehtyi ripeästi.

Eikä aika tuntunut Oliverista pitkältä, vaikkei nuori nainen vielä ollut jättänyt kamariaan eikä mitään iltakävelyitä suoritettu, paitsi muutamia lyhyitä hetkiä mrs Maylien kanssa. Kaksinkertaisella ahkeruudella antautui Oliver valkohapsisen vanhan herran opetettavaksi ja työskenteli niin ankarasti, että hänen nopea edistymisensä hämmästytti häntä itseäänkin. Mutta keskellä tätä ahertelua häiritsi häntä ja saattoi kovin levottomaksi muuan odottamaton tapaus.

Se pieni huone, missä hänen oli tapana oleskella ollessaan kiintynyt läksyihinsä, sijaitsi alemmassa kerroksessa talon takaosassa. Se oli todellinen kesäasunto ristikkoikkunoineen, minkä ympäri jasmiini ja kurjenjalka kiemurtelivat aina ikkunalautaan asti ja täyttivät paikan ihanilla tuoksuillaan. Se oli puutarhan puolella, josta veräjä johti pieneen aitaukseen, ja yltympäri levisi kaunis niittyaukea ja metsä. Mitään taloa ei ollut läheisyydessä, ja näköala täältä oli hyvin laaja.

Eräänä kauniina iltana, hämärän ensi varjojen alkaessa levitä yli maan, istui Oliver pienen akkunan ääressä syventyneenä kirjoihinsa. Hän oli jo omistanut niille hyvän tunnin, ja koska päivä oli ollut tavattoman lämmin ja hän sen lisäksi oli rasittanut itseään oikein huomattavasti, ei ole häpeäksi kirjojen tekijöille, jos myönnetään hänen uinahtaneen.

Oliver tiesi sangen hyvin olevansa omassa pienessä huoneessaan ja kirjojensa lepäävän edessään ja kuuli leudon iltatuulen kahinan köynnöskasveissa akkunan ulkopuolella — ja kuitenkin hän nukkui. Yhtäkkiä näyttämö muuttui. Ilma tuli painostavaksi ja ummehtuneeksi ja kauhistuneena tunsi hän taas olevansa teljettynä juutalaisen talossa. Siellä istui tuo inhoittava vanha mies nurkassa ja osoitti häntä kuiskaten eräälle toiselle miehelle, joka kasvot poiskäännettyinä istui hänen vieressään.

— Hiljaa, ystäväni! oli hän kuulevinaan juutalaisen sanovan. Se on varmasti hän. Tulkaa pois.

— Hän! tuntui toinen vastaavan. Luuletteko minun voivan erehtyä hänestä? Jos joukko paholaisia näyttäytyisi hänen hahmossaan ja hän olisi heidän joukossaan, olisi aina jotakin, mikä sanoisi minulle, kuka niistä on hän. Jos hautaisitte hänet viisikymmentä jalkaa maan alle ja veisitte minut haudalle, voisin minä, vaikka mitään merkkiä ei haudalla olisi, sanoa, että hän lepää siinä.

Mies näytti sanovan tämän niin kauhistuttavan vihaisena, että Oliver heräsi säikähdyksestä ja syöksyi ylös.

Taivaan Jumala! Mikä se oli, joka ajoi hänen verensä takaisin hänen sydämeensä ja riisti häneltä hengityskyvyn sekä voiman liikahtaakaan? Siinä — siinä akkunan vieressä, aivan hänen edessään — niin lähellä, että hän miltei olisi voinut koskettaa häntä, ennenkuin nousi ylös — silmät akkunasta sisään tuijottavina — seisoi juutalainen! Ja hänen vieressään näki hän kasvot, jotka olivat valkoiset raivosta tai pelosta tai molemmista yht'aikaa. Siinä oli mies, jonka hän oli kohdannut kestikievaritalossa.

Se oli vain silmänräpäys, pilkahdus, vilahdus hänen silmissään, ja he olivat poissa. Mutta he olivat tunteneet hänet ja hän heidät, ja heidän katseensa olivat painuneet niin syvään hänen muistiinsa kuin jos ne olisivat olleet hakatut kiveen ja olleet hänen edessään hänen syntymästään asti. Silmänräpäyksen seisoi hän kuin halvauksen kohtaamana, mutta juoksi sitten huoneesta ulos puutarhaan ja huusi äänekkäästi apua.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Sisältää Oliverin seikkailun epätyydyttävän seurauksen sekä tärkeänpuolisen keskustelun Harry Maylien ja Rosen välillä.

Kun talon asukkaat Oliverin huutojen kutsumina kiirehtivät paikalle, mistä ne kuuluivat, löysivät he hänet kalpeana ja kiihtyneenä. Hän osoitti suoraan kohden talon takaista niittyä ja kykeni tuskin lausumaan sanat: "Juutalainen! Juutalainen!"

Mr Giles ei voinut älytä, mitä tämä huudahdus saattoi merkitä, mutta Harry Maylie, jonka käsityskyky oli hieman nopeampi ja joka äidiltään oli kuullut Oliverin vaiheet, ymmärsi sen heti.

— Mihin suuntaan hän katosi? kysyi hän ottaen paksun kepin, joka oli eräässä nurkassa.

— Tuonne, vastasi Oliver silmänräpäystäkään viivyttelemättä ja osoitti suuntaan, johon miehet olivat hävinneet, he katosivat heti näkyvistäni.

— Silloin täytyy heidän olla ojassa! virkkoi Harry Maylie. Tule mukana ja pysy niin lähellä minua kuin mahdollista. Näin sanoessaan hyppäsi hän yli pensasaidan ja lähti menemään sellaista vauhtia, että toisten oli tavattoman vaikea pysytellä hänen kintereillään.

Mr Giles seurasi niin hyvin kuin voi ja Oliver teki samoin, ja pari minuuttia myöhemmin tulla hupsahti mr Losberne, joka juuri oli ollut ulkona kävelyllä, yli pensasaidan heidän peräänsä ja kiiti, suuremmalla nopeudella kuin häneltä saattoi odottaakaan, samaan suuntaan, huudelleen koko ajan mitä kummallisimmalla tavalla saadakseen tietää, mistä oikeastaan oli kysymys.

Etsintä oli kuitenkin tuloksetonta, ei niin merkkiäkään tuoreista jalanjäljistä voitu keksiä. He lähtivät nyt erään pienen kukkulan huipulle, josta voivat silmäillä yli alavien vainioitten kolmen tai neljän mailin alalla. Notkossa vasemmalla sijaitsi kylä, mutta tullakseen sinne oli miesten, jos he olivat menneet siihen suuntaan, minkä Oliver oli ilmoittanut, täytynyt tehdä kierros yli avoimen kentän, mikä oli mahdotonta, sillä he eivät olleet voineet kulkea niin kauas niin vähässä ajassa. Tiheä metsä reunusti niittyaluetta toisella suunnalla, mutta samasta syystä eivät he olleet voineet ehtiä sinnekään.

— Olet varmastikin uneksinut, sanoi Harry Maylie.

— Ah, ei, sir, vastasi Oliver ja värisi pelkästään muistellessaan vanhan lurjuksen piirteitä. Näin hänet aivan liian selvästi, jotta se olisi ollut unta. Näin heidät molemmat yhtä selvästi kuin nyt näen teidät.

— Kuka oli toinen? kysyivät Harry ja mr Losberne yht'aikaa.

— Sama mies, joka töksähti minuun kestikievarissa, sanoi Oliver. Me tarkastimme toisiamme terävästi ja voin vannoa, että se oli hän.

— Ja he lähtivät tätä tietä? virkkoi Harry. Oletko varma siitä?

— Olen, yhtä varma kuin siitäkin, että he olivat akkunan ääressä, vastasi Oliver ja osoitti puhuessaan pensasaitaa, joka eroitti puutarhan niitystä. Se pitkä mies hyppäsi ylitse juuri tuosta, ja juutalainen juoksi muutaman askeleen oikealle ja ryömi ulos tuosta aukosta.

— Tämä on omituista! sanoi Harry Maylie.

— Hyvin omituista! yhtyi tohtori. Eivät edes Blathers ja Duff voisi tehdä tässä mitään.

Huolimatta etsiskelyjensä ilmeisestä hyödyttömyydestä eivät he kuitenkaan keskeyttäneet niitä, ennenkuin illan tulo teki ne täysin toivottomiksi, ja silloinkin lakkasivat he niistä kovin vastahakoisesti. Giles lähetettiin kylän oluttupiin, varustettuna Oliverin antamalla kuvauksella outojen miesten ulkonäöstä ja -asusta. Juutalainen ainakin oli siksi huomiota herättävä, että hänet kyllä muistettaisiin, jos hän olisi ryypiskellyt tai liikkunut kylässä, mutta Giles palasi ilman mitään uutisia, jotka olisivat voineet selittää arvoitusta.

Vähitellen edistyi miss Rosen toipuminen rivakasti. Hän voi jo poistua, saattoi liikkua ulkona ja seurusteli taas perheen kanssa, säihkyen iloa koko sydämestään.

Mutta vaikka tällä ilahduttavalla muutoksella oli huomattava vaikutus pieneen piiriin ja vaikka iloisia ääniä ja leikinlaskua taas kuultiin, ilmeni kuitenkin hetkittäin jotakin outoa pidättyväisyyttä muutamissa tuon seuran jäsenissä, myöskin Rosessa, mitä Oliver ei voinut olla huomaamatta. Mrs Maylie ja hänen poikansa olivat usein sulkeutuneina yhteen monta tuntia, ja useammin kuin yhden kerran näkyi kyynelten jälkiä Rosen kasvoilla. Mr Losbernen ilmoitettua päivän, jolloin hän palaisi Chertseyhin, lisääntyivät oireet, että jotain tapahtuisi, joka koski nuoren tytön rauhaa ja jonkun toisenkin.

Vihdoin eräänä aamuna, Rosen ollessa yksin aamiaispöydässä, astui Harry Maylie sisään ja pyysi hieman epäröiden saada puhua hänen kanssaan muutaman minuutin.

— Muutamat harvat — hyvin harvat — sanat ovat kylliksi, Rose, sanoi nuori mies ja veti tuolinsa lähemmäksi häntä. Mitä minulla on sanottavana, on jo sinulla selvillä, eivätkä sydämeni iloisimmat toiveet ole sinulle tuntemattomat, vaikk'et vielä olekaan kuullut niitä minun huuliltani.

Kyyneliä piili rakastettavan tytön silmissä Harryn lausuessa nämä sanat, ja yhden niistä pudotessa kukalle, jonka ylitse hän oli kumartunut, loistaessa sen maljakossa ja kohottaessa sen kauneutta, vaikutti se, kuin jos hänen nuoren, terveen sydämensä purkauma olisi tahtonut lukeutua luonnon suloisimpien tuotteiden sukulaiseksi.

— Enkeli, jatkoi nuori mies hellyyttä äänessään, olento, niin viaton ja puhdas kuin yksi Jumalan omista enkeleistä, häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ah, ken olisi voinutkaan toivoa, kun se maailma, jonka kanssa hän oli läheistä sukua, oli puoleksi avoimena hänen näkyvissään, ken olisi silloin voinut toivoa, että hän tahtoisi palata tämän maailman surujen ja vaikeuksien luo takaisin! Rose, Rose, tietää, että sinä olit menossa pois hiljaisen varjon tavoin, kuin valo, mikä ylhäältä lankee yli maan, olla ilman mitään toivoa, että sinä säästyisit niille, jotka viipyivät täällä alhaalla, tuntematta mitään syytä, minkä tähden tekisit niin, tietää, että sinä kuuluit siihen kirkkaaseen piiriin, jonne niin monet parhaimmista ja puhtaimmista ovat suunnanneet aikaisen matkansa, ja yhtä kaikki, huolimatta tästä kaikesta anoa, että sinut säilytettäisiin niille, jotka sinua rakastivat — kaikki tämä oli melkein liian paljon kestettäväksi. Sellaisia olivat ajatukseni päivin ja öin ja niitä seurasi niin kiihkeä virta aavistuksia, levottomuutta ja itsekästä tuskaa, että sinä kuolisit etkä koskaan tuntisi, kuinka hartaasti sinua rakastan, että se melkein veti mukanaan järjen ja tietoisuuden. Sinä tulit terveeksi; päivä päivältä; niin, melkein tunti tunnilta palasi joku pisara terveyttä takaisin ja sekoittui siihen väsyneeseen ja heikkoon, puoliksi kuivuneeseen elämänvirtaan, joka vielä oli jäljellä sinun suonissasi, ja sai sen jälleen kuohumaan korkeaksi ja kohisevaksi vuoksi. Älä sano toivovasi, että minä en olisi ollut tuota toteamassa, sillä se on pehmittänyt sydämeni koko maailmaa kohtaan.

— Sitä en tarkoitakaan, vastasi Rose itkien, toivon vain, että olisit matkustanut ennemmin ja palannut korkeihin ja jaloihin tehtäviisi, tehtäviisi, jotka ovat niin hyvin sinun arvoisesi.

— Minulla ei ole mitään tehtävää, joka on minulle arvokkaampi kuin taistella voittaakseni sydämen sellaisen kuin sinun, sanoi nuori mies ja tarttui hänen käteensä. Rose, oma, rakastettu Roseni, monta vuotta olen rakastanut sinua, toivonut voivani suunnata tieni maineeseen ja kunniaan ja senjälkeen saada palata kotiin ja sanoa sinulle, että olen ponnistanut ainoastaan siksi, että sinä jakaisit kunnian kanssani. Valveilla ollessani olen uneksinut, kuinka minä tänä onnellisena hetkenä muistuttaisin sinulle niistä monista mykistä kiintymykseni todistuksista, joita jo poikana ollessani annoin sinulle, muistuttaisin sinulle, kuinka punastuen otit ne vastaan, ja senjälkeen pyytäisin kättäsi kuin lunastuksena vanhasta äänettömästä suostumuksesta, joka oli sinetöity meidän välillämme. Se aika ei ole vielä tullut, mutta tässä, ilman mitään mainehikasta nimeä, olematta vielä nähnyt mitään nuoruuteni unelmista toteutuneina, lahjoitan minä sinulle sydämeni, joka kuitenkin niin kauan on ollut sinun, ja asetan kaikkeni sen varaan, millä sinä vastaat anomukseeni.

— Käyttäytymisesi on aina ollut ystävällistä ja jaloa, vastasi Rose, vaivoin halliten liikutusta, jonka vallassa oli, ja ettet luulisi minun olevan tunteettoman tai kiittämättömän, niin kuule nyt minun vastaukseni.

— Aiotko sanoa, että saan koettaa tehdä itseni sinut ansainneeksi, niinkö aiot sanoa, rakastettu Rose?

— Aion sanoa, vastasi Rose, että sinun täytyy koettaa unohtaa minut, ei hellästi kiintyneenä toverinasi, sillä se koskisi minuun syvästi, vaan rakkautesi esineenä. Katsele ympärillesi maailmassa ja ajattele, kuinka monta sydäntä siellä löytyykään, joitten voittamisesta voisit olla ylpeä. Säilytä joku muu mieltymys minua varten, jos tahdot, ja minusta on tuleva uskollisin ja luotettavin kaikista ystävistäsi.

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Rose, joka oli peittänyt kasvonsa toisella kädellään, antoi kyyneltensä vapaasti virralta. Harry piti yhä toista lujasti omaansa puristettuna.

— Ja syysi, Rose, sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, syysi tähän päätökseen?

— Sinulla on oikeus saada tietää ne, vastasi Rose. Et voi sanoa mitään, mikä voi muuttaa päätökseni. Minulla on velvollisuus täytettävänä, ja minun on se tehtävä yhtä paljon muiden kuin itsenikin vuoksi.

— Itsesi vuoksi?

— Niin, Harry, minä olen velkaa itselleni, etten köyhänä, yksinäisenä tyttönä, jonka nimellään on tahra, antaisi maailmalle syytä epäilykseen, että alhaisesta syystä olisin myöntynyt ensi rakkauteesi ja tullut kaikkien toiveittesi ja suunnitelmiesi esteeksi. Olen velkaa sinulle ja omaisillesi, etten salli sinun jalon luonteesi lämmössä asettaa tätä suurta estettä vastaisen menestyksesi tielle maailmassa.

— Jos tunteesi sointuvat yhteen velvollisuudentuntosi kanssa — aloitti Harry.

— Ei, sitä ne eivät tee, vastasi Rose punastuen.

— Sinä siis vastaat rakkauteeni? sanoi Harry. Sano se, Rose, ja lievitä tämän ankaran pettymyksen katkeruus.

— Jos olisin voinut sen tehdä tekemättä kovin väärin sitä kohtaan, jota rakastin, vastasi Rose, niin olisin —.

— Ottanut tämän selityksen vastaan aivan toisella tavalla? virkkoi
Harry. Älä salaa ainakaan sitä minulta, Rose!

— Niin olisin, vastasi neito, mutta, lisäsi hän, irroittaen kätensä, miksi pitennämme tätä kiusallista keskustelua? Kiusallista minulle ja kuitenkin omansa antamaan minulle pysyväistä onnea, sillä on toki onni tietää, että minulla kerran on ollut sellainen korkea paikka kiintymyksessäsi, mikä minulla nyt on, ja jokainen saavuttamasi menestys on antava minulle uutta voimaa ja lujuutta. Hyvästi, Harry! Sillä siten kuin tänään olemme toisemme kohdanneet, emme kohtaa enää milloinkaan, mutta toisenlaisissa olosuhteissa kuin mihin tämä keskustelu on tähdännyt, saanemme kauan ja onnellisesti olla toistemme yhteydessä, ja kaikki se siunaus, minkä uskollinen ja vakava sydän voi kaiken totuuden ja uskollisuuden alkulähteestä rukoilla, seuratkoon ja rohkaiskoon sinua!

— Vielä yksi sana, Rose! sanoi Harry. Ilmaise minulle syysi omilla sanoillasi. Anna minun kuulla ne omasta suustasi.

— Sinun tulevaisuudentoiveesi, vastasi Rose lujasti, ovat loistavat. Kaikki ne kunnianosoitukset, joihin runsaat lahjat ja hyvät suhteet voivat auttaa miehen julkisessa elämässä, ovat avoimina edessäsi. Mutta nämä suhteet ovat ylpeitä, ja minä en tahdo tulla kosketuksiin niitten kanssa, jotka halveksivat sitä äitiä, joka antoi minulle elämän, enkä koota häpeää tai onnettomuutta hänen poikansa pään päälle, joka niin täynnä rakkautta on tullut äitini tilalle. Lyhyesti sanottuna, jatkoi nuori nainen kääntyen poispäin, hänen lujuutensa alkaessa pettää häntä, minun nimeni päällä lepää tahra, sellainen, jonka maailma asettaa viattoman pään päälle. En tahdo siirtää sitä kenellekään toiselle, vaan levätköön häpeä yksin minun päälläni.

— Ainoastaan yksi sana vielä, Rose! Rakas Rose, vielä yksi sana! puhkesi Harry sanomaan ja lankesi polvilleen hänen eteensä. Jos olisin ollut vähemmän onnellinen, kuten maailma sanoisi — jos hiljainen, rauhallinen elämä olisi ollut osanani, — jos olisin ollut köyhä, sairas, avuton — olisitko silloinkin kääntynyt pois minusta? Tai ovatko toiveeni saada rikkautta ja kunniaa aiheuttaneet epäilyksesi?

— Älä vaadi minua vastaamaan, vastasi Rose. Siitä ei koskaan nouse eikä saa nousta kysymystä. On kohtuutonta, milteipä epäystävällistä vetää sitä esille.

— Jos vastauksesi tulee olemaan sellainen kuin melkein rohkenen toivoa, lausui Harry, on se levittävä onnen hohteen yksinäiselle tielleni ja valaiseva pimeää polkua edessäni. Ei ole turhanpäiväistä tehdä muutamalla sanalla niin paljon sen hyväksi, joka rakastaa sinua yli kaiken. Ah, Rose, palavan ja ikuisen rakkauteni nimessä ja kaiken sen nimessä, mitä olen kärsinyt tähtesi ja mitä tuomitset minut kärsimään, vastaa tähän ainoaan kysymykseen!

— No hyvä, jos osasi olisi ollut toinen, vastasi Rose, vaikkapa olisit ollut jonkunverran, mutta ei niin paljon minua ylempänä; jos olisin voinut olla sinulle lohdutukseksi ja avuksi jollakin rauhallisella, syrjäisellä paikalla enkä tahrana ja esteenä kunnianhimoisissa ja loistavissa piireissä, olisin säästynyt tältä surulta. Minulla on kaikki syy olla onnellinen, hyvin onnellinen nyt, mutta silloin, sen myönnän, olisin ollut onnellisempi.

Eloisat vanhojen toiveitten muistot, joita Rose kauan sitten oli vaalinut, tunkeutuivat hänen mieleensä tämän tunnustuksen aikana, mutta ne toivat kyyneleet mukanaan, kuten vanhat toiveet tekevät, kun ne heräävät eloon kuihtuneina, ja kyyneleet soivat hänelle helpotusta.

— En voi mitään tälle heikkoudelleni, mutta se vahvistaa päätöstäni, sanoi hän ja ojensi kätensä. Nyt täytyy minun jättää sinut.

— Pyydän sinulta yhden lupauksen, sanoi Harry. Kerran vain yhden kerran vielä — sanokaamme vuoden sisällä, mutta ehkä jo paljon lyhyemmän ajan kuluttua — täytyy minun saada viimeisen kerran puhua tästä aineesta.

— Ei koettaaksesi saada minut muuttamaan päätökseni, vastasi Rose surumielisesti hymyillen. Se olisi hyödytöntä.

— Ei, sanoi Harry, kuullakseni sinun todistavan sen, jos tahdot — todistavan sen viimeisen kerran. Kaikki mitä minulla voi olla arvonantoa tai rikkautta, olen laskeva jalkojesi juureen, ja jos edelleenkin pysyt nykyisessä päätöksessäsi, en sanoilla enkä teoilla ole koettava saada sinua muuttamaan sitä.

— Olkoon sitten niin, sanoi Rose, se on vain yksi kipu enemmän, ja siihen aikaan pystyn ehkä helpommin sen kantamaan.

Hän ojensi jälleen kätensä, mutta nuori mies veti hänet rintaansa vasten, painoi suudelman hänen kauniille otsalleen ja riensi ulos huoneesta.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Joka on hyvin lyhyt eikä ehkä tunnu erikoisen tärkeältä, mutta se on kuitenkin luettava jatkona edelliseen ja avaimena toiseen, joka tulee, kun sen aika on käsissä.

— On siis päätetty, että teistä tulee matkakumppanini tänään, vai kuinka? sanoi tohtori kohdatessa Harry Maylien ja Oliverin aamiaispöydässä. Ette näy pysyvän samassa aikeessa tai päätöksessä kahta puolituntista yhteen menoon.

— Tulette ennen pitkää puhumaan toiseen tapaan, vastasi Harry ja punastui ilman näkyvää aihetta.

— Toivon, että olen saava hyvää aihetta siihen, virkkoi mr Losberne, vaikka myönnän, etten usko sitä. Vielä eilen aamupäivällä olitte niin rivakasti päättänyt jäädä tänne ja huomaavaisena poikana seurata äitiänne merenrannalle. Ennen päivällistä ilmoititte minulle, että tekisitte minulle sen kunnian, että seuraisitte minua niin pitkälle kuin matkustan teidän reittiänne Lontooseen, ja illalla kehoititte minua hyvin salaperäisesti matkustamaan, ennenkuin naiset vielä olivat tulleet jalkeille. Seuraus tästä on, että pikku Oliverin on pakko istua täällä aamiaispöydässä, sen sijasta että hänen tähän aikaan pitäisi olla ulkona samoilemassa pitkin kenttiä kaikenlaisia kasvitieteellisiä harvinaisuuksia etsien. Se on kovin kiusallista, vai mitä, Oliver?

— Olisin ollut hyvin pahoillani, jos en olisi ollut kotona, kun te ja mr Maylie matkustatte, sir, vastasi Oliver.

— Sinä olet oiva poika, sanoi tohtori, sinun on pistäydyttävä minua katsomassa, kun olette tulleet kotiin. Mutta vakavasti puhuen, Harry, onko jokin korkeilta herroilta tullut sanoma aiheuttanut tämän äkillisen hoppunne päästä lähtemään?

— Korkeat herrat, vastasi Harry, joihin kai luette myöskin mahtavan enoni, eivät ole edes antaneet kuulla itsestään koko tänä aikana, minkä täällä olen ollut, eikä ole myöskään luultavaa, että heille tähän aikaan vuodesta sattuisi mitään, mikä tekisi silmänräpäyksellisen saapumiseni heidän keskuuteensa välttämättömäksi.

— Hyvä, sanoi tohtori, te olette kummallinen vekkuli. Mutta teidät tahdotaan kai saada parlamenttiin joulun edellisissä vaaleissa, eikä tämä äkkinäinen vaihtelevaisuus ole mitään huonoa valmistautumista valtiolliseen elämään. Siinä piilee todellakin jotakin, hyvä harjoitus on aina toivottavaa, koskivatpa kilpailut sitten virkaa, voittomaljakkoa tai rahoja.

Harry Maylie oli sen näköinen kuin olisi hän voinut liittää tähän vuoropuheluun pari huomautusta, jotka olisivat voineet panna tohtorin aika lailla hämilleen, mutta hän rajoittui lausumaan: "Saamme nähdä", eikä jatkanut aihetta. Vähän sen jälkeen ajoivat vaunut esille, ja Gilesin tultua sisälle noutamaan matkatavaroita kiirehti kelpo tohtori ulos valvoakseen, että kaikki tuli vaunuihin.

— Oliver, sanoi Harry Maylie matalalla äänellä, minulla on sanottavana sinulle pari sanaa.

Oliver meni siihen akkunakomeroon, jonne Harry oli häntä viitannut, ollen hyvin ihmeissään siitä alakuloisuuden ja levottomuuden sekoituksesta, joka vallitsi hänen koko olemuksessaan.

— Sinähän voit kirjoittaa nyt hyvin? sanoi Harry asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.

— Niin toivon, sir, vastasi Oliver.

— En ehkä tule takaisin pitkään aikaan ja haluan sentähden, että sinä kirjoitat minulle — sanokaamme joka neljästoista päivä, joka toinen maanantai, osoitteella Pääpostikonttori, Lontoo. Tahdotko tehdä sen? sanoi Harry Maylie.

— Suurimmalla ilolla, sir, olen oleva ylpeä saadessani sen tehdä! vastasi Oliver, ihastuneena tästä tehtävästä.

— Tahtoisin mielelläni tietää — kuinka äitini ja miss Maylie jaksavat, sanoi nuori mies, ja voit kernaasti täyttää kokonaisen arkin kertomalla, mitä kävelyretkiä te teette ja mistä te puhutte ja tokko hän — tarkoitan he — näyttävät onnellisilta ja tyytyväisiltä. Ymmärrätkö minua?

— Aivan hyvin, sir, aivan hyvin, vastasi Oliver.

— Toivoisin, ettet mainitsisi mitään siitä heille, sanoi Harry nopeasti, sillä äitini voisi muutoin saada päähänsä kirjoittaa minulle useammin, ja se vain tuottaisi hänelle vaivaa. Anna sen olla salaisuus sinun ja minun välillä, äläkä unohda kertoa minulle kaikkea! Minä luotan sinuun.

Oliver, joka tärkeytensä tunnossa tunsi itsensä ylen ylpeäksi, lupasi mitä päättäväisimmin säilyttää salaisuuden ja olla seikkaperäinen tiedonannoissaan, ja Harry Maylie sanoi hyvästi hänelle monin vakuutuksin suosiollisuudestaan ja ystävyydestään häntä kohtaan.

Tohtori istui vaunuissa. Giles, jonka sopimuksen mukaan piti jäädä jäljelle, seisoi avoimen vaununoven vieressä, ja palvelustytöt seisoivat puutarhassa ja katselivat. Harry loi nopean katseen kohti ristikkoakkunoita ja hyppäsi vaunuihin.

— Ajakaa! huusi hän. Ajakaa kovaa, nopeasti, täyttä laukkaa; tänä päivänä on mentävä kuin myrskytuuli!

— Halloo! huusi tohtori, laskien nopeasti alas etuikkunan ja kiljuen postiljoonille. Minä voin tyytyä sentään paljon vähempäänkin kuin myrskytuulen nopeuteen, kuuletteko?

Hätisten ja ryskyen, kunnes melua ei enää voitu kuulla ja vaunujen nopeaa vauhtia saattoi seurata vain silmillä, vierivät ne pois pitkin maantietä, melkein tomupilven peittäminä, toisinaan kadoten ja toisinaan taas tullen esiin. Vasta sitten, kun tomupilveä ei enää voinut eroittaa, erkanivat katselijat eri tahoille.

Mutta oli kuitenkin yksi katselija, joka kauan seisoi ja tuijotti pois kohti pistettä, missä vaunut olivat olleet näkyvissä, niitten jo aikoja sitten ollessa monen mailin päässä, sillä valkoisten uutimien takana, jotka olivat kätkeneet hänet sillä hetkellä, kun Harry oli katsonut ylös hänen akkunaansa, istui Rose itse.

— Hän näytti olevan hyvin iloinen ja onnellinen, sanoi hän viimein. Pelkäsin hetkisen, että hän olisi toisenlainen. Erehdyin, ja olen nyt hyvin, hyvin iloinen.

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Missä lukija voi havaita erään avioliitoissa ei kovinkaan harvinaisen ristiriidan.

Mr Bumble istui vastaanottohuoneessa silmät happamesti kiinnitettyinä ilottomaan kamiinaan, josta ei lähtenyt, kesä kun oli, mitään kirkkaampaa valoa kuin harvalukuisten heikkojen auringon säteitten heijastus sen kylmästä, kiiltävästä pinnasta.

Mr Bumblen synkkä mieliala ei ollut kuitenkaan ainoa, mikä oli omaansa kiinnittämään katselijan kaihomielistä huomiota. Oli muita seikkoja — ja ne olivat mitä läheisimmässä yhteydessä hänen oman persoonansa kanssa — jotka todistivat, että suuri muutos oli tapahtunut hänen oloissaan. Kaluunoilla varustettu takki ja kolmikulmainen hattu, missä olivat ne? Hänellä oli yhä edelleen polvihousut ja mustat puuvillasukat, mutta ne eivät olleet ne housut. Takissa oli laajat liepeet ja muistutti se siinä suhteessa muinaista takkia, mutta, ah, kuinka erilainen muutoin! Ylpeä, kolmikulmainen hattu oli vaihtunut kainoon, pyöreään hattuun. Bumble ei ollut enää vahtimestari.

Mr Bumble oli mennyt naimisiin mrs Corneyn kanssa ja oli köyhäintalon esimies. Eräs toinen vahtimestari oli tullut peräsimeen ja hänelle olivat kolmikulmainen hattu, kultakaluunainen takki ja espanjanruoko, kaikki kolme, menneet perinnöksi.

— Ja huomenna on kaksi kuukautta siitä, kun se tapahtui! sanoi mr
Bumble huokaisten. Se tuntuu koko vuosisadalta.

Mr Bumble oli voinut tarkoittaa, että hän oli koonnut koko elämän onnen kahdeksan viikon ahtaissa puitteissa, mutta huokaus — tähän huokaukseen oli kätkettynä koko joukon.

— Minä myin itseni, virkkoi mr Bumble ja täydensi samaa ajatuksenjuoksua, kuudesta teelusikasta, sokeripihdeistä ja kermakannusta, muutamista käytetyistä huonekaluista ynnä kahdestakymmenestä punnasta rahaa. Olin ylen vähäinen vaatimuksissani — se oli polkuhinta!

— Polkuhinta! kirkui kimeä ääni hänen korviinsa. Sinä olisit ollut tyytyväinen mihin hintaan tahansa, ja minä olen maksanut sinulle kylläkin kalliisti, sen tietää Jumala korkeudessa.

Mr Bumble kääntyi ympäri ja kohtasi rakastettavan vaimonsa kasvot, joka, vaikka hän vain osittain oli ymmärtänyt harvat kuulemansa sanat hänen valituksistaan, kuitenkin onneen luottaen sinkautti yllämainitun huomautuksen.

— Mrs Bumble! sanoi Bumble alakuloisen vakavasti.

— Niin? huusi rouva.

— Ole ystävällinen ja katso minuun, sanoi Bumble kiinnittäen katseensa häneen.

— Jos hän kestää tämän katseen, sanoi Bumble itsekseen, niin voi hän vastustaa kaikkea. Se on katse, joka ei koskaan ole ollut tehoamatta köyhäinhoitolaisiin, ja jos se ei tehoa häneen, on koko valtani lopussa.

Oliko vähäinen silmäin laajentaminen ollut kylliksi köyhäinhoidokkien musertamiseksi, koska he, ollen vaivaisina syntyneet, eivät olleet erikoisen voimakkaita tai oliko entinen mrs Corney erikoisen karaistunut silmäyksiä vastaan, siitä voivat mielipiteet olla eriäviä. Mutta tosiasia on, että arvon rouva ei laisinkaan tuntenut itseänsä Bumblen katseen lannistamaksi, vaan päinvastoin kohtasi sen ylen halveksivasti, niin, vieläpä päästi naurun, mikä soi täysin luonnolliselta.

Kun Bumble kuuli tämän odottamattoman äänen, näytti hän aluksi epäröivältä ja senjälkeen hämmästyneeltä. Sitten vajosi hän aikaisempaan tilaansa eikä liikahtanut ennenkuin hänen tarkkaavaisuutensa taas herätti hänen puolisonsa ääni.

— Aiotko istua täällä ja torkkua koko päivän? kysyi mrs Bumble.

— Aion istua tässä niin kauan kuin tahdon, vastasi Bumble, ja vaikka minä en torku, tulen minä kuitenkin torkkumaan, haukottelemaan, aivastamaan, nauramaan tai itkemään, aivan kuin itse tahdon, sillä se on erikoisoikeuteni.

— Erikoisoikeutesi! puhisi mrs Bumble kuvaamattoman halveksivasti.

— Niin, juuri niin minä sanoin, vastasi Bumble. Miehen erikoisoikeus on käskeä.

— Ja mikä Jumalan nimessä on sitten naisen erikoisoikeus? kysyi autuaan mr Corneyn leski.

— Totella! karjaisi Bumble. Jos sinun onneton miesvainajasi olisi opettanut sinulle sen, niin hän ehkä eläisi vielä. Soisin, että hän olisi sen tehnyt, miesparka.

Tuskin oli mrs Bumble kuullut tämän, ennenkuin hän heti älysi, että ratkaiseva hetki oli nyt tullut ja että päätaistelu herruudesta nyt oli edessä. Tuskin oli hän siis kuullut tämän vihjauksen poismenneeseen, ennenkuin hän itkien vaipui alas tuolille ja kirkui, että Bumble oli kovasydäminen peto.

Kyyneleet eivät olleet kuitenkaan sellainen asia, joka kykeni raivaamaan tien mr Bumblen sydämeen; hänen sydämensä oli vedenpitävä.

Täten oli entinen mrs Corney tehnyt yrityksen kyynelillä, koska ne olivat vaivattomammat kuin käsiksikäyminen, mutta hän oli aivan valmis käyttämään jälkimmäistäkin menettelytapaa, minkä Bumble pian tulisi kokemaan.

Ensimmäinen todistus tästä oli ontto ääni, joka välittömästi seurasi mr Bumblen hatun lentoa huoneen vastakkaiseen päähän. Sitten kuin tämä valmistava toimenpide oli paljastanut hänen päänsä, tarttui neuvokas rouva toisella kädellä häntä kurkkuun ja jakeli hänelle senjälkeen kokonaisen ryöpyn iskuja toisella (annettuina huomattavalla voimalla ja taitavuudella). Kun se oli tehty, aikaansai hän pienen vaihtelun raapimalla hänen kasvojaan ja repimällä häntä tukasta, ja täten rangaistuaan häntä niin paljon kuin katsoi loukkauksen vaatineen töykkäsi hän hänet erään tuolin yli, joka sattumalta oli valmiina sellaisia tarkoitusta varten, ja kehoitti häntä uudelleen puhumaan erikoisoikeudestaan.

— Nouse ylös! sanoi hän käskevällä äänellä. Ja korjaa luusi täältä, jollet tahdo, että teen sinusta kaalia.

Mr Bumble nousi hyvin nöyränä katsannoltaan ja erittäin uteliaana tietämään, mitä hänen vaimonsa mahtoi tarkoittaa näillä sanoilla, minkä jälkeen hän otti ylös hattunsa ja kääntyi ovea kohti.

— No, menetkös? kysyi mrs Bumble.

— Menen, ystäväni, menen, vastasi hän ja teki nopean liikkeen oveen päin. Tarkoitukseni ei ollut — nyt minä menen, ystäväni — sinä olet niin väkivaltainen, että minä todellakin —.

Tässä silmänräpäyksessä astui mrs Bumble nopeasti askeleen eteenpäin asettaakseen suoraan maton, joka oli joutunut epäjärjestykseen taistelun aikana, ja mr Bumble riensi heti ulos huoneesta lopettamatta alkamaansa lausetta, ja entinen mrs Corney oli yksin herrana taistelutantereella.

Tämä oli liikaa! Bumble antoi pojalle, joka avasi hänelle portin (sillä niin pitkälle oli hän ajatuksissaan kulkenut), korvapuustin ja meni ulos kadulle.

Hän kulki katua ylös ja toista alas ja sitten teki hänen tunteittensa sekasorto hänet janoiseksi. Hän meni useitten anniskelupaikkojen ohi, mutta pysähtyi lopulta muutamalla syrjäkadulla erään sellaisen eteen, jonka tarjoiluhuoneen hän, silmättyään akkunan puoliverhojen yli, huomasi tyhjäksi. Samaan aikaan alkoi sataa, ja se seikka ratkaisi asian. Bumble astui sisään ja tilasi jotakin juotavaa.

Mies, joka istui siellä, oli pitkä ja tumma ja oli hänellä yllään avara viitta. Hän näytti muukalaiselta ja hänen harhailevasta katseestaan ja vaatteitaan peittävästä pölykerroksesta päättäen oli hän matkustanut pitkän taipaleen. Hän katsoi syrjäsilmällä mr Bumbleen, mutta alentui tuskin vastaamaan tämän tervehdykseen nyökkäyksellä.

Mr Bumblella olisi ollut riittävästi arvokkuutta kahdenkin osaksi, vaikkapa muukalainen olisi osoittautunut kohteliaammaksikin. Hän joi sentähden äänettömyyden vallitessa geneveläistotinsa tutkimalla hyvin juhlallisesti muuatta sanomalehteä.

Sattui kuitenkin — kuten usein sattuu ihmisten senkaltaisissa olosuhteissa osuessa yhteen — että Bumble silloin tällöin tunsi vastustamatonta halua vilkaista muukalaiseen, mutta että hän joka kerta käänsi silmänsä pois, ylen hämmentyneenä siitä, että muukalainen samalla hetkellä kaikessa salaisuudessa loi katseensa häneen. Bumblen neuvottomuutta vain lisäsi tuntemattoman silmien merkillinen katse. Nämä silmät olivat terävät ja kirkkaat, mutta epäileväisyyden tai epäluuloisuuden kaihtamat, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt ja joka oli hyvin vastenmielistä katsella.

Heidän tällä tavoin useita kertoja kohdattuaan toistensa katseen katkaisi muukalainen käreällä, syvällä äänellä hiljaisuuden.

— Minuako te tirkistelitte, virkkoi hän, katsoessanne ikkunasta sisälle?

— En tietääkseni, sikäli kuin ette ole mr —. Tässä vaikeni mr Bumble, sillä hän oli kovin utelias saamaan tietoonsa tuntemattoman nimen ja luuli kärsimättömyydessään tämän mahdollisesti lisäävän puuttuvan sanan.

— Ei, näen, ettette sitä tehnyt, sanoi muukalainen ivallinen hymy huulillaan, muussa tapauksessa olisitte tietänyt nimeni. Te ette sitä tiedä, ja neuvon teitä olemaan sitä kysymättä.

— En tarkoittanut sillä mitään pahaa, nuori mies, vastasi Bumble juhlallisesti.

Tätä lyhyttä vuoropuhelua seurasi uusi vaitiolo, minkä muukalainen jälleen keskeytti.

— Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen, sanoi hän. Olitte toisin puettu sillä kertaa, ja minä menin vain ohitsenne kadulla, mutta minä olen kuitenkin tuntevinani teidät jälleen. Te olitte täällä vahtimestarina ennen, eikö niin?

— Olin köyhäintalon vahtimestari, vastasi mr Bumble ällistyneenä.

— Aivan niin, virkahti toinen nyökäten. Jonakin sellaisena minä teidät näin. Mikä nyt olette?

— Köyhäintalon esimies, vastasi Bumble hitaasti ja painokkaasti, vastustaakseen jokaista sopimatonta tungettelevaisuutta, jota tuntematon muussa tapauksessa saattaisi yrittää. Köyhäintalon esimies, nuori mies!

— Osaatte pitää omaa etuanne silmällä, kuten aina ennenkin? jatkoi muukalainen tarkastaen Bumblen terävin katsein. Älkää pelätkö puhua suutanne puhtaaksi, ihminen. Tunnen teidät anelko hyvin, kuten näette.

— Otaksun, ettei nainut mies, vastasi Bumble varjostaen silmiään toisella kädellään ja silminnähtävällä ihailulla silmäten tuntematonta päästä jalkoihin, ole vastahakoisempi ansaitsemaan kunniallista lanttia kuin naimatonkaan. Köyhäinhoitovirkamiehet eivät ole niin hyvin palkatuita, että kieltäytyisivät pienestä ylimääräisestä ansiosta, voidessaan sen hankkia rehellisellä ja soveliaalla tavalla.

Tuntematon hymyili heikosti, nyökäten taas, kuin jos olisi tahtonut sanoa huomanneensa, ettei hän ollut erehtynyt miehestä, ja soitti sen jälkeen kelloa.

— Täyttäkää tämä lasi, virkkoi hän ja ojensi isännälle Bumblen tyhjän lasin. Saa olla väkevää ja lämmintä. Sellaistahan kai haluatte?

— Ei kovin väkevää, vastasi Bumble miettivästi yskäisten.

— Ymmärrätte tarkoituksen, isäntä! sanoi muukalainen kuivasti.

Isäntä hymähti ja palasi pian senjälkeen, tuoden höyryävän totilasin.
Ensimmäinen kulaus siitä sai Bumblen silmät kyyneltymään.