Tiedustelee Oliver Twistiä ja jatkaa kertomusta hänen seikkailuistaan.
— Repikööt sudet kurkkunne! murisi Sikes ja kiristeli raivoissaan hampaitaan. Toivoisinpa olevani joukossanne, niin ulvoisitte toisella tavalla!
Lausuessaan tämän uhkauksen kaikella sillä villillä raivolla, mihin hänen raaka luonteensa pystyi, laski hän haavoitetun polvensa varaan, käänsi silmänräpäykseksi päätään ja tirkisteli tutkistellen takaa-ajajiin päin.
Ainoastaan vähän saattoi eroittaa sumun ja pimeyden läpi, mutta äänekkäitä ihmisten huutoja värähteli läpi ilman, ja myrskykellon kaiunnan herättämät koirat haukkuivat joka suunnalla.
— Pysähdy, sinä liuhu koira! huusi rosvo, tarkoittaen Toby Crackitia, joka käytti pitkiä koipiaan parhaan kykynsä mukaan ja jo oli hyvän matkaa edellä. Pysähdy!
Tämän sanan toistaminen sai Tobyn pysähtymään siihen paikkaan, sillä hän ei ollut aivan varma, oliko hän ampumamatkan ulkopuolella Sikesistä, joka ei suinkaan ollut sellaisella tuulella, että hänen saattoi otaksua laskevan leikkiä.
— Auta minua pojan kantamisessa! karjui Sikes ja viittasi raivoten toverilleen. Tule tänne!
Toby teki elkeen kääntyäkseen, mutta uskalsi murista vastaan matalalla ja ilman puutteesta sortuneella äänellä sekä osoitti huomattavaa vastahakoisuutta lähestyessään.
— Nopeammin, huusi Sikes, asettaen pojan alas erääseen kuivaan ojaan ja vetäen pistoolin taskustaan. Älä yritä pitää minua pilkkanasi!
Tämän silmänräpäyksen aikana lisääntyi melu, ja Sikes saattoi, kääntyessään taas ympäri, nähdä henkilöitten, jotka häntä seurasivat, jo olevan kiipeämässä yli veräjän vainiolle, jolla hän oli, sekä parin koiran olevan muutamia askeleita heidän edellään.
— Kaikki on mennyttä, Bill! kirkui Toby Crackit. Päästä penikka ja näytä niille kantapäitäsi! Näillä jäähyväissanoilla teki Crackit, joka mieluummin tahtoi antautua mahdollisuuteen tulla ystävänsä ampumaksi kuin varmuuteen joutua vihollisten vangiksi, täyskäännöksen ja lähti menemään täyttä vauhtia. Sikes puri hampaansa yhteen, katsoi vielä kerran ympärilleen, heitti vaipan, johon Oliver kiireesti oli kääritty, hänen maassa makaavan ruumiinsa yli ja juoksi pitkin pensasaidan etusivua, johtaakseen takaa-ajajien huomion pois siitä paikasta, missä Oliver makasi, minkä jälkeen hän pysähtyi silmänräpäykseksi erään toisen pensasaidan eteen, joka suorakulmaisesti yhtyi edelliseen, käänsi pistoolinsa ylös ilmaan ja laukaisi sen, jonka jälkeen hän katosi.
— Hoi, hoi, tänne! huusi vapiseva ääni takana päin. Pincher! Neptun!
Tännepäin, tännepäin!
Koirat, joilla ei paremmin kuin herroillaankaan näyttänyt olevan erikoista taipumusta siihen urheiluun, jossa ne olivat mukana, vastasivat innokkaasti kutsuun, ja kolme miestä, jotka nyt olivat tulleet kappaleen matkaa vainiolle, pysähtyi neuvotellakseen toistensa kanssa.
— Minun neuvoni tai minun käskyni, tahdoin sanoa, sanoi lihavin mies seurassa, on, että me muitta mutkitta menemme kotia jälleen.
— Tahdon aivan samaa, mitä mr Giles suvaitsee määrätä, sanoi pienempi, muttei suinkaan sirompi henkilö, joka oli hyvin kalpea kasvoiltaan ja äärimmäisen kohtelias, kuten arat ihmiset yleensä tapaavat olla.
— En haluaisi vaikuttaa epäkohteliaalta, hyvät herrat, sanoi seuran kolmas mies, se, joka oli kutsunut koiria. Mr Gilesinhän tulee tietää, mikä on viisainta.
Tämä keskustelu tapahtui varkaat yllättäneitten kahden miehen sekä erään kattilanpaikkaajan välillä, joka viimeksimainittu oli nukkunut eräässä ulkorakennuksessa ja yhdessä molempain koirainsa kanssa herätetty ottamaan osaa murtovarkaitten takaa-ajoon. Mr Giles palveli sen vanhan naisen luona, joka omisti talon, hovimestarin ja palvelijan kaksoisominaisuudessa, ja Brittles oli käskyläinen tai juoksupoika ja oli jo lapsena tullut hänen palvelukseensa, ja häntä pidettiin sentähden yhä edelleen lupaavana poikana, vaikka hän jo oli hieman yli kolmenkymmenen.
Pysytellen tiukasti yhdessä ja tarkkaavasti katsellen ympärilleen, milloin hyvänsä rajutuulen puuska rapisi puunoksissa, kiiruhtivat nämä kolme miestä takaisin sen puun luokse, jonka taakse olivat kätkeneet lyhtynsä, ettei sen valo paljastaisi varkaille, mihin suuntaan näitten tuli ampua. He nostivat sen ylös ja lähtivät ripeässä tahdissa suoraa tietä kotiin, ja kauan sen jälkeen kuin heidän usvaiset hahmonsa olivat lakanneet eroittumasta, voi kynttilänvalon nähdä leiskuvan ja leijailevan etäällä, ikäänkuin sen hämyisen ja kostean ilman haihtumaerityksenä, minkä läpi lyhtyä nopeasti kannettiin.
Ilma tuli yhä kylmemmäksi päivän alkaessa hitaasti sarastaa, ja sumu kietoutui maan pinnalle kuin paksu savupilvi. Ruoho oli märkä, polut ja alempana sijaitsevat paikat olivat veden vallassa, ja epäterveellinen tuuli levitti kosteaa henkäystään ontosti, valittavasti ääntäen. Oliver makasi edelleen liikkumattomana ja tajuttomana sillä paikalla, johon Sikes oli hänet jättänyt.
Aamu valkeni nyt kiivaammin. Ilma tuli kirpeämmäksi ja läpitunkevammaksi juuri kun sen ensimmäinen, harmaa väritys, yön kuolema pikemmin kuin päivän syntymä, kimmelsi taivaalla. Esineet, jotka olivat näyttäneet niin synkiltä ja kammottavilta pimeässä, tulivat yhä selvemmiksi ja siten vähitellen luonnolliseen muotoonsa. Oli alkanut sataa tiheästi ja kiihkeästi ja sadekuurot rapisivat meluten lehdettömissä pensaissa, mutta Oliver ei tuntenut, kun ne löivät häntä vasten, sillä hän makasi yhä edelleen avuttomana ja tiedottomana savisella vuoteellaan. Vihdoin mursi tukahdutettu tuskan huudahdus vallitsevan hiljaisuuden, ja hän heräsi samassa kun päästi sen. Hänen vasen käsivartensa, joka oli huolimattomasti sidottu, riippui liikkumattomana ja raskaana hänen sivullaan ja side oli läpikotaisin veren tahraama. Hän oli niin väsynyt, että tuskin kykeni nousemaan istualleen, ja onnistuttuaan sen viimein tekemään katseli hän tolkuttomana ympärilleen etsien apua ja ähkyen ääneensä kivusta. Hänen kaikkien jäsentensä vapistessa kylmästä ja äärimmäisestä väsymyksestä, ponnistausi hän päästäkseen jaloilleen, mutta kaatui pitkin pituuttaan maahan.
Oltuaan lyhyen hetken sen huumauksen vallassa, jossa hän oli maannut niin kauan, pakotti hänen sydämessään ryömivä tunne, joka tuntui sanovan hänelle, että jos hän makaisi edelleen siinä, hän varmastikin oli kuoleva, hänet uudelleen nousemaan ylös, hänen onnistui päästä jaloilleen ja hän yritti kävellä. Hän kulki kuin houreessa ja hoiperteli kuin juopunut, mutta hän kesti kuitenkin, ja kulki vitkalleen pää hitaasti painuen rintaa vasten horjahdellen eteenpäin, hän ei tiennyt, minne.
Siten hoippui hän eteenpäin, melkein koneellisesti ryömien läpi veräjien tai pensasaitojen aukkojen, kunnes tuli maantielle, ja täällä alkoi sataa niin rankasti, että se herätti hänet.
Hän katsoi ympärilleen ja keksi jotenkin lähellä erään talon, johon hän ehkä uskaltaisi lähteä. Kun ihmiset näkisivät hänen tilansa, herättäisi se ehkä myötätuntoa häntä kohtaan, ja ellei, ajatteli hän, niin oli kuitenkin parempi kuolla ihmisasunnon läheisyydessä kuin kaukana avoimella vainiolla. Hän kokosi sentähden kaikki voimansa viimeiseen yritykseen ja käänsi hoippuvat askeleensa kohti taloa.
Kun hän lähestyi sitä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt sen ennen. Hän ei voinut muistella mieleensä mitään sen yksityiskohdista, mutta hän tunsi joka tapauksessa rakennuksen muodon ja ulkonäön.
Tämä puutarhamuuri! Ruohikossa sen sisäpuolella oli hän edellisenä iltana langennut polvilleen ja kerjännyt molemmilta miehiltä armoa. Se oli sama talo, johon he olivat murtautuneet.
Oliver joutui sellaisen pelon valtaan, tuntiessaan paikan, että hän silmänräpäykseksi unohti haavansa aiheuttaman kivun ja ainoastaan ajatteli pakoa. Pakoa! Hän kykeni tuskin pysymään pystyssä, ja vaikkapa hän olisi ollut täysissä voimissaan, minne hän sitten olisi paennut? Hän nojasi puutarhaveräjään. Se ei ollut lukittu, vaan heilui haoissaan. Hän hoippui yli ruohokentän, kapusi ylös portaita ja kolkutti hiljaa ulko-ovelle, jolloin menetti voimansa ja vaipui maahan erään pilarin juuressa pikku uloskäytävässä.
Sattumalta olivat mr Giles, mr Brittles ja kattilanpaikkaaja paraillaan virkistämässä itseään teellä ja muilla virvokkeilla yön vaivojen ja pelästyksen jälkeen. Mr Giles istui jalat ojennettuina keittiötakan edessä, nojaten vasenta käsivarttaan pöytään, oikealla täydentäen tyhjentävää ja järjestelmällistä kertomusta sisäänmurrosta, jota hänen kuulijansa (mutta erityisesti keittäjätär ja palvelustyttö, jotka olivat myös seurassa) kuuntelivat mielenkiinnosta henkeään pidättäen.
— Kello oli suunnilleen puoli kolme, sanoin Giles, niin, uskallan melkein väittää, että se oli lähempänä kolmea, kun minä heräsin ja käännyin sängyssäni (tässä kääntyi mr Giles ympäri tuolillaan ja veti pöytäliinan kulman päälleen kuin lakanan), silloin olin kuulevinani melua…
Kertomuksen tässä kohdassa kalpeni keittäjätär ja pyysi palvelustyttöä työntämään oven kiinni. Palvelustyttö pyysi Brittlesiä tekemään sen, ja tämä vuorostaan kehoitti kattilanpaikkaajaa tekemään sen, mutta kattilanpaikkaaja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut.
— …olin kuulevinani melua, jatkoi Giles. Se on vain kuvittelua, sanoin ensiksi itsekseni ja olin juuri asettumassa taas levolle, kun uudestaan kuulin melua oikein selvästi.
— Millaista melua se oli? kysyi keittäjätär.
— Jonkinlaista rämisevää ääntä, vastasi mr Giles ja katsoi ympärilleen.
— Se kuului pikemminkin, kuin olisi raapinut naulalla riivinrautaa, väitti mr Brittles.
— Se oli sellaista silloin kun sinä sen kuulit, vastasi mr Giles, mutta minun kuullessani oli se rämisevää ääntä. Kiersin peitteeni auki, jatkoi mr Giles ja kieputti kokoon pöytäliinan, nousin istualleni sängyssä ja kuuntelin.
Keittäjätär ja palvelustyttö huudahtivat samaan aikaan "Herranen aika!" ja vetivät tuolinsa lähemmäksi toisiaan.
— Minä kuulin sen nyt aivan selvästi, toisti mr Giles. Joku, sanon itsekseni, on par'aikaa murtamassa ovea tai ikkunaa, mitä on tehtävä? Minun täytyy herättää Brittles parka ja pelastaa hänet tulemasta murhatuksi sängyssään, muutoin, sanon minä, leikataan hänen kaulansa poikki vasemmasta korvasta oikeaan asti eikä hän saa sitä koskaan tietää.
Tässä kääntyivät kaikkien katseet mr Brittlesiin, joka tuijotti puhujaan suu ammollaan ja kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilme.
— Heitin peiton päältäni, jatkoi mr Giles, heitti luotaan pöytäliinan ja katsoi terävästi keittäjättäreen ja palvelustyttöön, nousin hiljaa sängystä ja vedin jalkaani parin…
— Naisväkeä on läsnä, mr Giles, supatti kattilanpaikkaaja.
— …parin kenkiä, sanoi mr Giles kääntyen häneen päin ja asettaen suuren painon sanalle kenkiä, tartuin ladattuun pistoolin, joka aina seuraa hopeakoria ylös, ja menin varpaisillani hänen huoneeseensa. Brittles, sanoin minä, sittenkuin olin herättänyt hänet. Älkää pelästykö!
— Niin teitte, sanoi Brittles tukahdutetulla äänellä.
— Me olemme kuoleman omat, luulen minä, sanoin minä, jatkoi Giles, mutta älkää pelästykö!
— Pelästyikö hän? kysyi keittäjätär.
— Ei, ei vähääkään, vastasi mr Giles. Hän oli yhtä rauhallinen… melkein yhtä rauhallinen kuin minä.
— Minä olisin kuollut siihen paikkaan, jos se olisin ollut minä, siitä olen varma, sanoi palvelustyttö.
— Te olette nainen, sanoi Brittles rohkaisten mieltään.
— Brittles on oikeassa, sanoi Giles ja nyökkäsi myöntäen päätään, naisihmiseltä ei voi odottaa mitään muuta. Mutta me miehet otimme salalyhdyn, joka oli Brittlesin pöydällä ja hapuilimme pimeään alas portaita.
Mr Giles oli noussut tuoliltaan ja suljetuin silmin ottanut pari askelta eteenpäin säestääkseen kertomustaan sopivalla toiminnalla, kun hän, kuten muukin seura, kiivaasti hätkähti ja kiirehti takaisin tuolilleen. Keittäjätär ja palvelustyttö kirkaisivat.
— Koputettiin! sanoi mr Giles tekeytyen täysin levolliseksi. Avatkaa ovi, joku on siellä!
Ei kukaan liikahtanut.
— On todellakin merkillistä, että koputetaan näin varhain aamulla, sanoi mr Giles tarkastellen kalpeita kasvoja ympäriltään ja itse ollen hyvin valju. Mutta ovi täytyy avata. Eikö kukaan teistä kuule?
Puhuessaan katsoi mr Giles Brittlesiin, mutta kun tämä nuori mies oli ylen vaatimaton luonteeltaan, ei hän laskenut itseään miksikään, joten käsky ei voinut tarkoittaa häntä; ainakaan ei hän mitään vastannut. Giles loi silloin kattilanpaikkaajaan vetoavan katseen, mutta tämä oli äkisti vaipunut uneen. Eivätkä naisihmiset voineet edes tulla kysymykseenkään.
— Jos Brittles mieluummin haluaa avata oven todistajien ollessa läsnä, olen minä valmis tulemaan yhdeksi, sanoi mr Giles silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen.
— Minä myöskin, sanoi kattilanpaikkaaja, joka nyt oli herännyt yhtä äkisti kuin oli nukahtanutkin.
Näillä ehdoilla myöntyi Brittles, ja koska seura oli tullut levollisemmaksi havaitessaan (avattaessa luukut), että oli jo valoisa päivä, lähtivät he kaikki tyyni, koirat etunenässä, naisten, jotka pelkäsivät jäädä yksin jäljelle, muodostaessa jälkijoukon. Gilesin kehoituksesta puhuivat kaikki hyvin äänekkäästi antaakseen jokaisen ulkopuolella olevan ilkeämielisen henkilön tiedoksi, että heitä oli kokonainen joukko, ja kiitos mestarillisen päähänpiston, mikä syntyi saman miehen älykkäissä aivoissa, nipistivät he koiria hännästä saadakseen ne haukkumaan.
Kun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, tarttui mr Giles kattilanpaikkaajan kainaloon (estääkseen häntä juoksemasta tiehensä, kuten hän leikillisesti sanoi) ja käski avaamaan oven. Brittles totteli, ja ryhmä, joka tuskallisesti kurkisti yli toistensa olkapäitten, ei nähnyt peloittavampaa kuin pikku Oliver Twist raukan, joka upiuuvuksissa ja kykenemättömänä lausumaan sanaakaan kohotti raskaat silmänsä ja mykästi vetosi heidän myötätuntoonsa.
— Joku poika, puhkesi Giles sanoiksi ja työnsi rohkeasti kattilanpaikkaajan sivulle. Mistä on kysy— … mutta — Brittles — katsohan tänne — näetkös?
Brittles, joka oli mennyt oven taakse avatessaan sen, ei saanut silmiinsä Oliveria, ennenkuin tämä huudahti äänekkäästi. Mr Giles tarttui poikaa toiseen jalkaan ja toiseen käsivarteen, onneksi ei haavoitettuun, laahasi hänet eteiseen ja laski hänet siellä pitkin pituuttaan lattialle.
— Täällä hän on! huusi Giles äärimmäisen kiihtyneenä ja kääntyi ylös portaita kohti. Täällä on yksi varkaista! Täällä on varas, — miss — haavoittunut, miss! Minä ammuin häntä, miss, ja Brittles piti kynttilää.
— Lyhtyä, miss, huudahti Brittles, asettaen toisen kätensä suulleen, jotta hänen äänensä kuultaisiin kauemmaksi.
Molemmat naispalvelijat juoksivat ylös portaita ilmoittaakseen uutisen, että mr Giles oli vanginnut yhden varkaista, ja kattilanpaikkaaja askarteli yrittäen palauttaa Oliveria jälleen tajuihinsa, jottei hän kuolisi, ennenkuin hänet voitaisiin hirttää. Keskellä tätä melua ja liikettä kuultiin lempeä naisääni, joka heti tukahutti kiihtyneet äänet.
— Giles! kuiskasi ääni ylhäältä portailta.
— Täällä, miss, vastasi Giles. Älkää pelätkö, en ole vahingoittunut.
Hän teki epätoivoista vastarintaa, mutta pian sain hänet lannistetuksi.
— Hiljaa! vastasi nuori nainen. Te pelästytätte tätiäni yhtä paljon kuin varkaat tekivät. Onko hän vaikeasti haavoittunut, se raukka?
— Hyvin vakavasti, miss, vastasi Giles kuvaamattoman itsevarmasti.
— Näyttää kuin hän olisi mennyttä kalua, miss, ulvoi Brittles samalla tavalla kuin äsken. Ettekö halua tulla katsomaan häntä, siinä tapauksessa että hän kuolee, miss?
— Hiljaa, hiljaa, niin olette kiltti, keskeytti hänet nuori nainen.
Odottakaa rauhallisesti silmänräpäys, kunnes olen puhunut tätini kanssa.
Askelilla yhtä pehmeillä ja lempeillä kuin äänikin oli ollut etääntyi puhuja ja tuli pian taas takaisin tuoden käskyn, että haavoittunut oli kannettava ylös Gilesin huoneeseen ja että Brittlesin oli satuloitava poni ja heti ratsastettava Chertseyhin, josta hänen oli noudettava poliisikonstaapeli ja tohtori.
— Mutta ettekö ensin tahdo katsoa häntä, miss? kysyi Giles ylpeänä kuin jos Oliver olisi ollut harvinainen lintu, mikä hänen oli onnistunut ainutlaatuisella taitavuudella vangita. Ainoastaan pieni pilkistys, miss?
— Ei, en nyt iki maailmassa! vastasi nuori nainen. Se raukka! Oi, kohdelkaa häntä hyvin, Giles, minun tähteni.
Puhujan poistuessa vanha palvelija katsoi ylös häneen, katseessa ylpeyttä ja ihailua, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa. Sitten kumartui hän Oliverin ylitse ja avusti naisen huolella ja levottomuudella hänen kantamisessaan ylös portaita.
Aloittaa johtavan kuvauksen sen talon asukkaista, jossa Oliver oli etsinyt turvaa.
Eräässä kauniissa huoneessa, jonka kalustuksella kuitenkin pikemmin oli menneitten päivien mukavuuden kuin nykyaikaisen loisteliaisuuden leima, istui kaksi naista kauniin aamiaispöydän ääressä. Heitä palveli Giles, joka mitä suurimmalla huolella oli pukeutunut mustaan livreehen. Hän oli asettunut suunnilleen tarjoilupöydän ja aamiaispöydän keskivälille, ja ruumis ojennettuna koko pituuteensa, pää takakenossa heikosti toiselle sivulle kallistettuna, vasen jalka hieman ojennettuna eteen ja oikea käsi työnnettynä liivin sisään, toisen riippuessa hänen sivullaan pientä tarjotinta pitäen, näytti hän henkilöltä, joka työskentelee oman arvonsa ja merkityksensä ylen miellyttävässä tunnossa.
Noista kahdesta naisesta oli toinen ennättänyt melko pitkälle iässä, mutta korkeaselkäinen tammituoli, jolla hän istui, ei ollut häntä suorempi. Puettuna mitä somimmin ja huolellisimmin mennen ajan muodin ja muutamien vallitsevalle makusuunnalle tehtyjen pienien myönnytysten sekoitukseen, mitkä viimeksimainitut pikemminkin olivat omansa korostamaan vanhan miellyttävyyttä kuin vähentämään sen vaikutusta, istui hän upean ryhdikkäänä ja kädet edessään olevalla pöydällä ristissä. Hänen silmänsä — ja vuodet olivat vain hitusen vähentäneet niitten kirkkautta — olivat tarkkaavasti kiinnitetyt hänen nuoreen kumppaniinsa.
Nuori nainen oli nuoruutensa rakastettavassa keväässä ja kukostusajassa, siinä ajankohdassa, jolloin enkelien, jos ne konsanaan Jumalan hyvästä tarkoituksesta pukeutuvat kuolevaiseen hahmoon, voi olettaa, meidän sillä mitään jumalatonta sanomatta, valitsevan sellaisen kuin hänet.
Hän suoritti pieniä velvollisuuksiansa pöydässä, ja kun hän tuli kohottaneeksi silmänsä, vanhan naisen tarkastellessa häntä, hipaisi hän leikillisesti taaksepäin tukkaansa, joka oli yksinkertaisesti kammattu otsalle, ja vastasi toisen katseeseen niin hellällä ja teeskentelemättömän viehkeällä ilmeellä, että taivaalliset henget olisivat hymyilleet nähdessään sen.
Vanhempi nainen hymyili, mutta hänen sydämensä oli liian täysi ja hän kuivasi kyyneleen hymyillessään.
— Ja Brittles on ollut poissa kokonaisen tunnin? kysyi vanha rouva.
— Tunnin ja kaksitoista minuuttia, rouva, vastasi Giles silmäten hopeakelloon, jonka hän veti esiin mustasta silkkinauhasta.
— Hänhän on aina niin hidas hommissaan, sanoi vanha rouva.
— Brittles on aina ollut hitaanlainen poika, vastasi palvelija, joka muisteli Brittlesin jo kolmekymmentä vuotta olleen hieman hitaan olemukseltaan, joten tuskin oli toivoa siitä, että hän koskaan tulisi ripeämmäksi käänteissään.
— Hän huononee sen sijaan että paranisi, arvelen minä, sanoi vanha rouva.
— Hän menettelee kovin kelvottomasti, jos jää leikkimään toisten poikien kanssa, sanoi nuori tyttö hymyillen.
Mr Gilesin ilmeisesti tuumiessa itseksensä, oliko sopivaa, että hän salli itsensä kunnioittavasti hymyillä, vierivät kiesit sisälle puutarhanportista ja lihava gentlemanni hyppäsi alas ja juoksi suoraan ylös ulko-ovelle, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla nopeasti avasi, minkä jälkeen hän ryntäsi huoneeseen ja melkein kellahti yli sekä aamiaispöydän että mr Gilesin.
— En ole koskaan kuullut mokomaa! puhkesi hän sanomaan. Rakas mrs Maylie — Jumala minua varjelkoon! — keskellä rauhallista yötä päälle päätteeksi — ei, en ole todella koskaan kuullut mokomaa!
Näillä myötätuntoisilla sanoilla puristi hän molempien naisten käsiä ja kyseli, istuutuen eräälle tuolille, kuinka he jaksoivat.
— Tehän saattaisitte olla kuolleita — tietenkin kuolleita säikähdyksestä, jatkoi hän. Miksi ette lähettäneet tietoa minulle? Palvelijani olisi ollut täällä tuossa tuokiossa, ja niin olisin ollut minäkin, ja apulaiselleni ja kaikille muille olisi ollut erikoinen ilo saada tulla sellaisissa olosuhteissa. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Niin odottamatta! Ja keskellä pimeää yötä lisäksi!
Tohtoria tuntui erikoisesti kummastuttavan se seikka, että sisäänmurto oli odottamaton ja tapahtunut yön hiljaisten tuntien aikana, aivan kuin jos herrojen murtovarkaitten tapana olisi suorittaa sellaiset asiat keskipäivän aikaan ja lähettää tieto postissa paria päivää edeltäpäin.
— Ja te, miss Rose, sanoi tohtori nuorelle neidille, minä…
— Niin, aivan varmasti, keskeytti hänet Rose, mutta tuolla ylhäällä on olentoraukka, jota täti toivoo teidän katsovan.
— Ah, aivan oikein, hän on siellä. Sehän oli teidän työtänne, Giles, kuulemma.
Mr Giles, joka oli kuumeisesti puuhaillut teekuppien kimpussa, tuli hehkuvan punaiseksi ja sanoi, että hänellä oli ollut se kunnia.
— Kunnia, häh? sanoi tohtori. Enpä tuota tiedä. Ehkä on aivan yhtä kunniakasta kohdata varas keittiössä kuin kohdata miehensä kahdentoista askeleen päässä. Kuvitelkaa, että hän ampui ilmaan, niin olette ollut kaksintaistelussa, Giles.
Mr Giles, jonka mielestä tämä kevytmielinen tapa käsitellä asiaa oli kiero yritys vähentää hänen kunniaansa, vastasi kunnioittavasti, ettei asia ollut hänen tuomittavissaan, mutta että hän melkein uskoi, ettei se suinkaan ollut pilaa hänen vastustajansa puolelta.
— Ei, se on tosiaankin totta, sanoi tohtori. Missä hän on? Näyttäkää minulle tietä. Tullessani alas kurkistan sisälle jälleen, mrs Maylie. Tuosta pienestä ikkunastahan hän ryömi sisälle, vai kuinka? Hyvä, sitä en todellakaan koskaan olisi voinut uskoa.
Tällä tavalla pakisten seurasi hän Gilesiä ylös, ja hänen mennessään ylös portaita, ilmoitettakoon lukijalle, että mr Losberne, seudun lääkäri, joka piirissään usean mailin alueella tunnettiin nimellä "tohtori", oli tullut lihavaksi pikemminkin hyväntahtoisuutensa kuin makean elämänsä vuoksi, oli yhtä ystävällinen ja sydämellinen ja samalla omituinen vanha nuorimies kuin kukaan, jonka joku elossa oleva etsiskelijä voi vainuta esille viisi kertaa suuremmalla alueella.
Tohtori viipyi paljon kauemmin poissa kuin mitä molemmat naiset ja hän itse oli odottanut. Suuri, lattea laatikko otettiin esille kieseistä, kamarinkellon kuultiin sangen usein soivan, ja palvelijat juoksivat alinomaa ylös ja alas, mistä kaikesta voi tehdä sen johtopäätöksen, että jotain merkityksellistä tapahtui siellä ylhäällä. Vihdoin tuli hän taas alas, mutta näytti, sensijaan että olisi vastannut tuskaiseen, hänen potilastaan koskevaan kysymykseen, hyvin salaperäiseltä ja sulki oven.
— Tämä on hyvin omituinen juttu, mrs Maylie, sanoi tohtori ja jäi seisomaan selkä vasten ovea, ikäänkuin pitääkseen sitä kiinni.
— Ei kai se ole vaarallista, toivon ma? sanoi vanha rouva.
— Ei todellakaan olisi ihme näissä olosuhteissa, vaikka olisikin, vastasi tohtori, minkään varsinaisen vaaran en kuitenkaan usko olevan kysymyksessä. Oletteko nähnyt varasta?
— En, vastasi vanha rouva.
— Tai kuullut jotakin hänestä?
— En.
— Pyydän anteeksi, rouva, puhkesi Giles sanomaan, minun tarkoitukseni oli juuri kertoa teille jotain hänestä, kun tohtori Losberne tuli.
Asia oli nimittäin niin, että Giles ei aluksi ollut voinut saada itseään tunnustamaan, että hän oli ampunut vain pientä poikaa. Hänen uljuuttaan ja rohkeuttaan oli siihen määrin ylistetty, ettei hän, vaikkapa se olisi maksanut hänen elämänsä, olisi voinut olla lykkäämättä selitystä muutamia harvoja kallisarvoisia minuutteja tuonnemmaksi, jona aikana hän olisi seissyt pelottomana urheuden lyhytaikaisen mainehikkuuden huipulla.
— Rose haluaisi nähdä miehen, sanoi mrs Maylie, mutta minä en tahtoisi kuulla puhuttavan siitä.
— Hm, sanoi tohtori, hänen ulkonäössään ei ole mitään erikoista levottomuutta herättävää. Onko teillä mitään vastaan katsahtaa häntä minun läsnäollessani?
— Ei suinkaan, jos se on välttämätöntä.
— Silloin luulen sen olevan välttämätöntä, sanoi tohtori, joka tapauksessa olen minä varma, että olette syvästi katuva, jos laiminlyötte sen. Hän on täysin hiljainen ja levollinen. Sallikaa minun — miss Rose, tahdotteko sallia minun? Ei ole pienintäkään aihetta pelkoon, vakuutan minä!
Kertoo mitä Oliverin uudet vieraat ajattelivat hänestä.
Monin kaunopuheisin vakuutteluin, että he tulisivat miellyttävästi yllätetyiksi nähdessään rikollisen, otti tohtori nuoren naisen käsivarren kainaloonsa ja johti heidät, tarjoten mrs Maylielle toisen käsivartensa, hyvin juhlallisesti ja arvokkaasti ylös portaita.
— Kuulkaamme nyt, sanoi tohtori, kiertäen hiljaa avainta erään makuukamarinoven lukossa, kuulkaamme nyt, mitä hänestä pidätte. Häneltä ei ihan äsken ole ajettu partaa, mutta siitä huolimatta ei hän näytä niin kauhealta. Mutta odottakaa vähän — sallikaa minun ensin katsoa, onko kaikki kunnossa teidän vastaanottamiseksenne.
Hän meni heidän edellään ja kurkisti huoneeseen, ja annettuaan heille merkin astua sisään, sulki hän oven heidän jälkeensä ja veti hiljaa sängyn uutimet syrjään. Siellä lepäsi, peloittavan, luihun rikoksentekijän asemesta, jonka naiset olivat odottaneet näkevänsä, kärsimysten ja väsymyksen upiuuvuttama lapsi, vaipuneena syvään uneen. Hänen haavoittunut käsivartensa, joka oli sidottu ja lastoitettu, oli poikittain hänen rintansa päällä, ja hänen päänsä lepäsi toisen käsivarren varassa, minkä puolittain kätki hänen pitkä pielukselle levinnyt tukkansa.
— Mitä voi tämä merkitä? puhkesi vanha rouva puhumaan. Tämä lapsiparka ei ikinä ole voinut olla varkaitten oppipoika!
— Pahe, huokasi tohtori ja veti jälleen sängyn verhot kiinni, valitsee usein asuinsijakseen temppelin; ja ken voi väittää, ettei se voi piillä kauniin kuoren alla?
— Mutta niin nuorella iällä! väitti Rose.
— Nuori neiti kulta, sanoi tohtori ja ravisti surullisena päätään, rikos kuten kuolemakin ei ole rajoitettu ainoastaan vanhaan ja kuihtuneeseen. Juuri nuorimmat ja kauneimmat se kovinkin usein valitsee uhreikseen.
— Mutta voitteko te… voitteko te todellakin uskoa, että tämä poika on ollut yhteiskunnan huonoimman pohjasakan vapaaehtoinen apulainen? sanoi Rose tuskallisesti.
Tohtori pudisti päätään, kuin olisi hän pelännyt sen olevan hyvinkin mahdollista, minkä jälkeen hän, havaitessaan heidän helposti voivan häiritä potilasta, vei heidät viereiseen huoneeseen.
— Mutta vaikkapa hän olisi huonokin, jatkoi Rose, niin muistakaa kuinka nuori hän on, muistakaa, ettei hän ehkä milloinkaan ole kokenut äidin rakkautta tai tuntenut hyvää kotia, tai että pahoinpitely ja lyönnit tai ruoan puute ovat vetäneet häntä liittymään ihmisiin, jotka ovat pakottaneet hänet rikoksen tielle. Täti, rakas täti, Jumalan tähden, ajatelkaa ensin sitä, ennenkuin sallitte heidän laahata tämän lapsiraukan vankilaan, mikä joka tapauksessa on muodostuva kaikkien hänen paremmaksi tulemisensa toiveiden haudaksi. Ah, niin totta kuin minua rakastatte ja tiedätte, ettei rakkautenne milloinkaan ole saanut minua tuntemaan vanhempieni puutetta, mutta että ilman teitä olisin voinut tuntea sitä ja tarvinnut apua ja tukea kuten tämä poikaparka, olkaa armelias häntä kohtaan, ennenkuin on liian myöhäistä!
— Rakas lapseni! sanoi vanha rouva ja painoi itkevän tytön rintaansa vasten. Luuletko minun tahtovan katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään?
— En, vastasi Rose innokkaasti.
— Et varmastikaan, sanoi vanha rouva, minun päiväni lähenevät loppuaan, ja minä toivon armeliaisuutta itse itselleni, kuten osoitan sitä toisia kohtaan. Mitä voin minä tehdä pelastaakseni hänet, sir?
— Antakaa minun miettiä asiaa, hyvä rouva, sanoi tohtori, antakaa minun miettiä asiaa.
Mr Losberne työnsi kätensä taskuihinsa ja asteli useaan kertaan edes ja takaisin lattialla, usein pysähtyen ja pysytellen tasapainossa varpaillaan, rypistäen peloittavasti otsaansa. Vaihtelevien huudahdusten "nyt minä keksin sen" ja "ei, minä en keksinyt sitä" jälkeen sekä yhtä monesti uudistettuaan kävelynsä ja otsansa rypistämisen hän yhtäkkiä pysähtyi ja puhui seuraavasti:
— Luulen melkein voivani panna sen täytäntöön, jos te annatte minulle rajattoman oikeuden pelästyttää Gilesiä ja pikku poika Brittlesiä. Hän on vanha uskottu palvelija, sen kyllä tiedän, mutta voitte kai helposti selittää asian hänelle tuhansin eri tavoin ja sitäpaitsi palkita hänet tavalla tai toisella suuresta ampumataidostaan. Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan?
— Ellei ole olemassa mitään muuta tapaa lapsen pelastamiseksi, vastasi mrs Maylie.
— Ei, ei ole muuta, sanoi tohtori. Ei muuta, voitte olla varmat siitä.
— Silloin antaa tätini teille rajattoman toimintavallan, sanoi Rose hymyillen läpi kyyneliensä, mutta älkää missään tapauksessa olko kovempi niitä raukkoja kohtaan kuin on aivan välttämätöntä.
— Näytte uskovan, sanoi tohtori, että tänään on koko mailma kovasydäminen, paitsi te itse. Kasvavan miessuvun puolesta minä vain toivon, että olisitte yhtä tuntehikas ja laupias ensimmäistä kelvollista nuorta miestä kohtaan, joka sattuu pyytämään suosiotanne; tahtoisinpa itse nyt olla nuori mies, voidakseni heti paikalla käyttää hyväkseni näin hyvää tilaisuutta.
— Te olette yhtä poikamainen kuin Brittles raukka itse, sanoi Rose punastuen.
— Hyvä, sanoi tohtori ja nauroi sydämellisesti, se ei ole niin vaikeata. Mutta palataksemme tähän poikaan; pääosa selvittelystämme on vielä jäljellä. Minä olen melkein vakuutettu siitä, että hän herää tunnin päästä, ja vaikka olen kertonut alhaalla keittiössä olevalle paksukalloiselle konstaapelille, että voisi olla hengenvaara kyseessä, jos poika muutettaisiin tai vain puhuttaisiinkin hänen kanssaan, luulen joka tapauksessa, että sangen hyvin voisimme vähän puhella hänen kanssaan. Vaadin nyt, että saan kuulustella häntä vähän teidän ollessanne läsnä ja että hänet, jos meidän hänen puheensa mukaan täytyy pitää häntä todella kurittomana veitikkana, mikä on enemmän kuin mahdollista, jätetään kohtalonsa varaan ilman mitään enempiä sekaantumisia ainakaan minun puoleltani.
— Ah, ei, täti! rukoili Rose.
— Jätetäänpäs, sanoi tohtori. Onko sovittu?
— Hän ei voi olla paatunut, sanoi Rose, se on mahdotonta.
— Hyvä, sanoi tohtori, sitä suurempi syy on silloin hyväksyä ehdotukseni.
Viimein lopetettiin keskustelu ja asianomaiset istuutuivat jotenkin kärsimättöminä odottamaan hetkeä, jolloin Oliver heräisi.
Molempien naisten kärsivällisyys oli määrätty kestämään pitemmän koetuksen kuin mr Losberne oli antanut heidän aavistaakaan, sillä tunti kului toisensa jälkeen, ja Oliver makasi aina vain vaipuneena syvään uneen. Tulipa jo ilta, ennenkuin hyväsydäminen tohtori ilmoitti heille, että potilas nyt oli siksi toipunut, että sieti keskustelua. Poika oli nyt hyvin sairas, sanoi hän, ja heikko verenvuodon johdosta, mutta hänen mielensä oli niin kovin levoton huolesta saada selittää tilansa, että tohtori katsoi paremmaksi antaa hänelle tilaisuuden siihen kuin kehoittaa häntä olemaan rauhallinen seuraavaan aamuun, minkä hän muussa tapauksessa olisi tehnyt.
Kohtauksesta tuli pitkäaikainen, sillä Oliver kertoi heille koko yksinkertaisen tarinansa ja oli usein kivun ja uupumuksen takia pakotettu keskeyttämään sen. Oli juhlallista kuulla puolihämärässä huoneessa sairaan lapsen väsyneellä äänellänsä luettelevan koko sen paljouden pahaa ja onnettomuuksia, mihin ilkeät ihmiset olivat hänet sekoittaneet.
Tämä keskustelu oli tuskin loppunut ja Oliver taas tullut rauhalliseksi, ennenkuin tohtori, kuivattuaan kosteat silmänsä ja kiroiltuaan niitä niiden heikkouden takia, meni alas saadakseen käsiinsä Gilesin. Kun hän ei kohdannut häntä missään huoneessa, pisti hänen päähänsä, että ehkä paremmalla tuloksella saattoi suorittaa asian keittiössä, mistä syystä hän meni alas sinne.
Tässä taloudellisen parlamentin alahuoneessa olivat naispalvelijat, Giles, Brittles, kattilanpaikkaaja (jota, katsoen hänen suorittamiinsa palveluksiin, oli pyydetty pitämään loppuosan päivästä hyvänään, mitä oli tarjolla) sekä konstaapeli kokoontuneina. Viimeksimainittu gentlemanni oli varustettu suurella kepillä, suurella päällä, suurilla kasvonpiirteillä ja suurilla puolisaappailla sekä vaikutti ulospäin, kuin jos hän olisi ottanut sisäänsä niitä vastaavan määrän olutta, minkä hän itse asiassa oli tehnytkin.
Edellisen yön tapaukset olivat yhä edelleen seuran keskustelunaiheina, sillä tohtorin astuessa sisään järjesteli mr Giles uudelleen kuntoon mielenmalttiaan, Brittlesin savinen olutpullo kädessä vahvistaessa kaiken, ennenkuin hänen esimiehensä vielä edes oli ennättänyt puhua loppuun.
— Istukaa hiljaa! sanoi tohtori ja ojensi kätensä.
— Paljon kiitoksia, sanoi Giles. Rouva toivoi, että me nauttisimme vähän olutta, sir, ja koska minua ei lainkaan miellyttänyt istua yksinäni huoneessani ilman seuraa, niin nautin minä täällä osani toisten joukossa.
Brittles päästi kuuluviin heikkoa muminaa, mikä ilmaisi sitä kiitollisuutta, jota naiset ja herrat ylipäänsä tunsivat mr Gilesin alentuvaisuudesta, ja mr Giles katseli ympärilleen alentuvin ilmein, kuin sanoakseen, että niin kauan kuin he käyttäytyivät hyvin, ei hän milloinkaan jättäisi heitä.
— Kuinka on potilaan laita tänä iltana, sir? kysyi mr Giles.
— Tjaa, vastasi tohtori. Pelkään, teidän kaivaneen kuopan itsellenne, mr Giles.
— Toivoakseni ette tarkoita, sanoi Giles vapisten, että hän tulee kuolemaan? Jos uskoisin sen, en koskaan enää voisi tulla iloiseksi. En tahtoisi tappaa poikaa, en edes tätä Brittlesiä, kaikesta maan hopeastakaan.
— Se ei ole tärkeintä, sanoi tohtori salaperäisesti. Oletteko te protestantti, mr Giles?
— Olen, sir, toivoakseni, sammalsi Giles ja kävi hyvin kalpeaksi.
— Ja mikä olet sinä, poika? sanoi tohtori, kääntyen äkkiä Brittlesiin päin.
— Jumala minua varjelkoon, sir! vastasi Brittles kovasti hätkähtäen, olen samaa kuin mr Giles.
— No, sanokaapa minulle, molemmat kaksi — molemmat kaksi, sanon ma! Voitteko ottaa valallenne, että poika tuolla ylhäällä on sama poika, joka työnnettiin yöllä sisään akkunan läpi? Suu puhtaaksi! Kas niin, älkää antako minun odottaa kovin kauan.
Tohtori, jota yleensä pidettiin yhtenä ystävällisimmistä ihmisistä maan päällä, teki tämän kysymyksen niin vihastuneella sävyllä, että Giles ja Brittles, jotka olivat selvästi hölmistyneet sekä oluesta että levottomuudesta, tarkistelivat toisiaan täydellisen lamaannuksen tilassa.
— Olkaa hyvä ja kiinnittäkää huomionne vastaukseen, konstaapeli, sanoi tohtori, ravistaen suurella arvokkuudella etusormeaan ja sipaisten nenäänsä herättääkseen henkiin arvoisan poliisimiehen koko terävä-älyisyyden. Jotain tästä seuraa ennen pitkää.
Konstaapeli yritti näyttää niin viisaalta kuin mahdollista ja otti virkasauvansa, joka siihen asti oli seissyt syrjässä lieden nurkassa.
— Kysymys on aivan yksinkertaisesti identtisyydestä, kuten huomaatte, sanoi tohtori.
— Niin, juuri siitä, sir, sanoi konstaapeli ja yskäisi kiivaasti, sillä hän oli siemaissut oluensa kiireesti ja osa siitä oli osunut väärään kurkkuun.
— Tapahtuu murtautuminen erääseen taloon, sanoi tohtori, ja kaksi ihmistä näkee ruudin savun muodostamassa pilvessä, pelästyksissään ja pimeydessä vilahduksen jostakin pojasta. Seuraavana aamuna tulee muuan poika samaan taloon, ja kun hänellä sattumalta on side toisen käsivarren ympärillä, käyvät nämä ihmiset väkivaltaisesti häneen käsiksi, millä saattavat hänen elämänsä suureen vaaraan, sekä vannovat, että hän on varas. Nyt on kysymys siitä, osoittavatko tosiasiat näitten miesten olevan oikeassa, ja jolleivät, mihin asemaan he näin ollen ovat saattaneet itsensä.
Konstaapeli nyökkäsi syvämietteisesti ja sanoi, että ellei tällä puheella ollut juriidista pohjaa, niin tahtoisi hän tietää, millä sitä sitten olisi.
— Kysyn teiltä uudelleen, jyrisi tohtori, voitteko ottaa valallanne, että se on sama poika?
Brittles katsoi epäröiden mr Gilesiin, mr Giles katsoi epäröiden Brittlesiin, konstaapeli piti kättään korvallaan saalistaakseen vastauksen, ja molemmat palvelustytöt sekä kattilanpaikkaaja taivuttautuivat kuuntelemaan, tohtorin silmätessä ympärilleen terävin katsein, kun veräjältä kuului soittoa ja samaan aikaan pyöräin kolinaa.
— Ne ovat salapoliisit! huusi Brittles, ilmeisesti paljon kevyemmällä sydämellä.
— Mitä kummaa? pääsi tohtorilta, joka nyt puolestaan tunsi itsensä pelästyneeksi.
— Salapoliisit Bow Streetiltä, sir, vastasi Brittles ottaen kynttilän.
Minä ja mr Giles lähetimme hakemaan heitä aamusella.
— Mitä! huusi tohtori.
— Niin, vastasi Brittles. Lähetin sanan heille postivaunujen ajajan mukana, ja kummastelen vain, etteivät he ole tulleet ennemmin.
— Vai niin te teitte. Hitto teidät — teidän hitaat kuskinne periköön; siinä kaikki, sanoi tohtori ja meni tiehensä.
Kriitillinen tilanne.
— Kuka siellä on? kysyi Brittles avaten oven raolleen, mutta antaen varmuusketjun jäädä paikalleen, ja kurkisti ulos, varjoten kynttilää kädellään.
— Avatkaa! sanoi mieshenkilö ulkopuolella. Täällä ovat Bow Streetin salapoliisit, joille tänään lähetettiin sana.
Ylen rauhoittuneena tästä vakuutuksesta avasi Brittles oven selki selälleen ja näki silloin matkanuttuun puetun komean miehen, joka astui sisään muitta mutkitta ja kuivasi kenkiään mattoon niin kylmäverisesti kuin olisi hän asunut talossa.
— Ettekö lähettäisi jotakuta ulos vapauttamaan toveriani, nuori mies? sanoi salapoliisi. Hän istuu kieseissä ja pitelee hevosta. Eikö täällä ole mitään ulkorakennusta, johon voisimme panna hevosen viideksi tai kymmeneksi minuutiksi?
Brittlesin vastattua myöntävästi ja osoitettua tarkoitettua rakennusta meni mies takaisin ulos puutarhaportille ja auttoi toveriaan työntämään sisälle kiesejä, Brittlesin valaistessa heille suuren ihailun valtaamana. Tehtyään tämän palasivat he taloon ja ottivat, kun heidät oli opastettu erääseen huoneeseen, päältään matkaviitat ja hatut ja näyttäytyivät sellaisina kuin he todellisuudessa olivat. Mies, joka oli koputtanut ovelle, oli lihavanpuoleinen, keskipituinen henkilö sekä suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, kiiltävä, musta tukka lyhyeksi leikattuna, ja oli hänellä poskiparta, pyöreät kasvot sekä terävät silmät. Toinen oli punatukkainen, laiha mies, jolla oli kaulussaappaat, melko ruma ulkomuoto ja pysty, onnettomuutta ennustava nenä.
— Tahdotteko sanoa talonisännälle, että Blathers ja Duff ovat täällä? sanoi lihava mies, siveli tukkaansa ja asetti parin käsirautoja pöydälle. Ah, hyvää iltaa, sir, voinko saada puhua pari sanaa yksityisesti kanssanne?
Viimeiset sanat koskivat mr Losbernea, joka nyt tuli näkyviin ja viitattuaan Brittlesiä poistumaan johti sisään molemmat naiset sekä sulki oven.
— Tämä on talon omistajatar, sanoi mr Losberne ja osoitti mrs Maylieta.
Blathers kumarsi ja asetti hattunsa lattialle, minkä jälkeen hän istuutui ja kehoitti mr Duffia tekemään samoin. Viimemainittu gentlemanni, joka ei tuntunut olevan yhtä tottunut parempaan seuraan eikä myöskään tuntenut itseään siellä niin hyvin kotiutuneeksi, istuutui suoritettuaan erinäisiä lihasliikkeitä jäsenillään, sekä pusersi jotenkin hämillään kepinpäätänsä suutaan vasten.
— Mitä tulee tähän murtoon, sanoi mr Blathers, niin millaiset ovat lähemmät seikat?
Mr Losberne, joka tuntui haluavan voittaa aikaa, kertoi ne heille erittäin seikkaperäisesti ja monisanaisesti. Herrat Blathers ja Duff näyttivät kuunnellessaan hyvin varmoilta ja tärkeiltä, tuon tuostakin nyökkäillen toisilleen.
— Minä en luonnollisestikaan voi sanoa mitään varmaa, ennenkuin olen nähnyt paikan, sanoi Blathers, mutta jo nyt olen sitä mieltä — enkä luule erehtyväni — että sitä ei ole suorittanut mikään tallukka, vai kuinka, Duff?
— Varmastikaan ei, vastasi Duff.
— Ja kääntääkseni sanan "tallukka" arvoisien naisten käsitettäväksi, otaksun, että tarkoituksenne on, ettei yritystä ole suorittanut mikään maalainen? sanoi mr Losberne hymyillen.
— Aivan oikein, sir, vastasi mr Blathers. Siinäkö kaikki, mikä koskee murtautumista?
— Kaikki, vastasi tohtori.
— No, ja mitä on sitten se, mitä palvelusväki puhuu tuosta pojasta?
— Ei yhtään mitään, vastasi tohtori. Muuan pelästyneistä Palvelijoista sai päähänsä, että hänellä olisi ollut jotain yhteyttä tuon murtautumisyrityksen kanssa, mutta se on pelkkää juttua — silkkaa järjettömyyttä.
— Hyvin vapaasti käytettyä, jos se sitä on, huomautti Duff.
— Mitä hän sanoo on aivan oikein, sanoi Blathers, nyökkäsi vahvistaen päätään ja leikki huolettomasti käsiraudoilla, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkinlaiset kalkuttimet. Kuka on tämä poika? Mitä tietoja hän antaa itsestään? Hän ei kai sentään ole pudonnut suoraan taivaasta, sir?
— Ei, luonnollisesti ei, vastasi tohtori katsoen tuskaisena molempiin naisiin. Minä tunnen hänen kohtalonsa — mutta siitä voimme puhua myöhemmin. Otaksun, että ensinnä haluatte nähdä paikan, missä varkaat tekivät yrityksensä.
— Aivan niin, vastasi Blathers, parasta on meidän ensinnä tutkia lähtökohta ja senjälkeen kuulustella palvelusväkeä. Se on tavallinen menettelytapa.
Kynttilä hankittiin sitä varten ja herrat Blathers ja Duff, paikallaolevan konstaapelin, Gilesin ja Brittlesin sekä kaikkien muitten avustamina, lähtivät tuohon pieneen käytävän päässä sijaitsevaan huoneeseen ja kurkistivat ulos akkunasta. Senjälkeen kulkivat he ympäriinsä ulkona kentällä ja kurkistivat sisään akkunasta, saaden sitten itselleen ulos kynttilän tutkiakseen luukun ja senjälkeen lyhdyn seuratakseen jalanjälkiä pitkin sekä sitten heinähangon penkoakseen pensaita. Sittenkuin tämä oli tehty, läsnäolijoitten henkeäpidättävällä mielenkiinnolla seuratessa heidän toimiaan, tulivat he taas sisälle, ja mr Giles ja Brittles suorittivat melodraamallisen esityksen osuudestaan menneen yön seikkailussa, mitkä he kävivät läpi suunnilleen kuusi kertaa, puhuen toisiaan vastaan ei enemmässä kuin yhdessä tärkeässä suhteessa ensi kerralla eikä enemmässä kuin tusinassa viimeisellä kerralla. Kun tämä oli tehty, sulkeutuivat Blathers ja Duff huoneeseen ja pitivät keskenään neuvottelun, joka pituudessaan, salaperäisyydessään ja juhlallisuudessaan laajalti ylitti suurten tohtorien neuvottelut mutkallisimmissa lääketieteellisissä tapauksissa.
Sillä aikaa kulki tohtori edestakaisin viereisessä huoneessa hyvin nyrpeässä mielentilassa, ja mrs Maylie ja Rose katselivat häntä tuskaisin kasvoin.
— En tiedä muuta, sanoi tohtori vihdoin, istuutuen epätoivoisen levollisuuden ilmein, kun että meidän täytyy koettaa saada asia nopeasti selvitetyksi. Tarkoitusperä on hyvä, ja se tuottakoon meille anteeksiannon. Pojalla on ankaria kuumeenoireita eikä hän ole sellaisessa tilassa, että häntä enää saa puhutella, se on ainakin hyvä asia. Meidän täytyy tehdä parhaamme, ja jos pahin tapahtuu, niin se ei ole meidän vikamme. Astukaa sisään!
— Hyvä sir, sanoi mr Blathers astuen virkaveljensä seuraamana huoneeseen ja sulkien oven, ennenkuin sanoi mitään muuta. Tämä ei ollut mikään kokoonkeitetty asia.
— Ja mitä tulimmaista tarkoitetaan kokoonkeitetyllä asialla? kysyi tohtori kärsimättömänä.
— Me kutsumme murtoa kokoonkeitetyksi, hyvät naiset, sanoi Blathers ja kääntyi näihin päin kuin jos olisi valittanut heidän tietämättömyyttään, mutta halveksinut tohtorin, kun palvelijat ovat siinä mukana.
— Ei kukaan ole epäillyt heitä tässä tapauksessa, sanoi mrs Maylie.
— Ylen otaksuttavaa, rouvaseni, vastasi Blathers, mutta he olisivat kuitenkin voineet olla mukana pelissä.
— Hyvin luultavaa tässä tapauksessa, sanoi mr Duff.
— Me uskomme jonkun lontoolaisen suorittaneen työn, jatkoi mr Blathers tiedonantajaan, sillä suoritustapa on ensiluokkaista.
— Todella erittäin kaunista, sanoi Duff vaimennetulla äänellä.
— Heitä oli hommassa kaksi, jatkoi mr Blathers, ja heillä; oli poika mukanaan, mikä käy ilmi akkunan suuruudesta. Tämä on kaikki, mitä nykyhetkellä voidaan sanoa. Me tahdomme nähdä tuon pojan, joka on tuolla ylhäällä, heti, jos suvaitsette.
— Ehkä he haluaisivat jotain virvoketta ensin, mrs Maylie, sanoi tohtori, jonka kasvot kirkastuivat, ikäänkuin joku ajatus olisi johtunut hänen mieleensä.
— Niin, aivan varmasti! puhkesi Rose innokkaasti sanomaan. Saatte sitä aivan heti, jos tahdotte.
— Oh, kiitoksia paljon, miss, sanoi Blathers ja siveli takinhihallaan suutaan. Kuivaa hommaa, tällaiset oikeusjutut. Jotakin, mitä helposti käsillä, miss — missään tapauksessa älkää vaivatko itseänne meidän takiamme.
— Mitä saa luvan olla? kysyi tohtori seuraten Rosea tarjoiluhuoneeseen.
— Pieni pisara spriitä, sir, ellei siitä ole vaivaa, vastasi Blathers. Lontoosta tänne on aika kylmä matka, hyvä rouva, ja minä olen aina huomannut spriillä olevan hyvän vaikutuksen.
Tämä kiintoisa uutinen annettiin mrs Maylielle, joka vastaanotti sen erittäin armollisesti. Hänelle sitä esitettäessä hiipi tohtori ulos huoneesta.
— Oh, sanoi mr Blathers pitäen viinilasiaan ei sen varresta, vaan itse jalustasta vasemman kätensä peukalon ja etusormen avulla. Olen nähnyt koko joukon juttuja, tätä viimeistä muistuttavia, elonpäivinäni, hyvät naiset.
— Kuten esimerkiksi tuo historia Edmontonin takapihassa, sanoi Duff.
— Niin, siinä oli jotain tähän tyyliin, vai mitä? sanoi mr Blathers.
Conkey Chickweedhän se sillä kerralla näytteli pääosaa.
— Sinä asetat sen aina hänen tililleen, väitti vastaan mr Duff. Sehän oli Petin perhe, sanon minä sinulle. Conkeyllä ei ollut sen asian kanssa enempää tekemistä kuin minulla.
— Nyt, jos suvaitsette, sanoi tohtori, voitte nousta yläkertaan.
— Jos suvaitsette, vastasi mr Blathers, jonka jälkeen molemmat herrat seurasivat aivan mr Losbernen perässä Oliverin huoneeseen, mr Gilesin kulkiessa edellä kynttilöineen.
Oliver oli nukkunut, mutta näytti huonommalta ja hänellä oli enemmän kuumetta kuin aikaisemmin. Tohtorin avulla onnistui hänen istua suorassa pari minuuttia ja hän tarkasteli vieraita käsittämättä, mistä oli kysymys — itse asiassa muistamatta, missä hän oli tai mitä oli tapahtunut.
— Tämä, sanoi mr Losberne, puhuen matalalla äänellä, mutta silti hyvin kiihkeästi, tämä on se poika, joka sattumalta vahingoituttuaan laukauksesta naapurin maalla, luvattomasti sinne mentyään, tuli tänne aamupäivällä etsimään apua, mutta joutui samassa silmänräpäyksessä tuon kynttilää pitävän nerokkaan herran pahoinpideltäväksi, joka siten saattoi vaaraan hänen henkensä, minkä lääkärinominaisuudessani voin vakuuttaa.
Herrat Blathers ja Duff katsoivat Gilesiin, tämän siten jouduttua heidän huomionsa esineeksi, ja hämmentynyt hovimestari katsoa töllisteli heistä Oliveriin ja hänestä mr Losberneen ollen mitä naurettavimman, pelon ja hämmästyksen aiheuttaman sekaannuksen vallassa.
— Toivon, ettette ainakaan aio kieltää sitä? sanoi tohtori ja asetti
Oliverin oikeaan asentoon takaisin.
— Se kaikki tehtiin parhaassa tarkoituksessa, sir, vastasi Giles. Minä vakuutan teille, että luulin hänen olevan sen pojan, muussa tapauksessa en olisi koskenutkaan häneen. Minulla ei ole mikään epäinhimillinen mielenlaatu, sir.
— Luulitte hänen olevan minkä pojan? sanoi vanhempi salapoliisi.
— Murtovarkaitten pojan, sir! vastasi Giles. Niillä oli aivan varmasti mukanaan poika, sir.
— No, luuletteko sitä yhä edelleen? kysyi Blathers.
— Luulenko mitä? sanoi Giles ja katsoi hajamielisenä kysyjään.
— Luuletteko, että tuo on sama poika, pölkkypää? vastasi Blathers kärsimättömänä.
— Sitä en tiedä, sitä en todellakaan tiedä, vastasi Giles säälittävän näköisenä. En voi vannoa sitä.
— No, mitä te sitten luulette? kysyi Blathers.
— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi luulla, sanoi Giles rukka. — En luule, että tämä tässä on sama poika; — olen todellakin melkein varma, ettei se ole hän. Te tiedätte, ettei se voi olla hän.
— Onko mies taipuvainen väkeviin, sir? kysyi mr Blathers tohtorilta.
— Mikä verraton lampaanpää te olettekaan! sanoi mr Duff syvästi halveksien Gilesille.
Mr Losberne oli koettanut potilaan valtimoa tämän lyhyen sananvaihdon aikana, mutta nousi nyt ylös sängyn vieressä olevalta tuolilta ja sanoi, että jos herroilla vielä oli jotain epäilyksiä asiassa, he ehkä suvaitsisivat astua viereiseen huoneeseen ja ottaa kuulusteltavakseen Brittlesin.
Tämän kehoituksen johdosta poistuivat he toiseen huoneeseen, jossa Brittles, kun hänet oli kutsuttu sisään, sekoitti itsensä ja arvoisan esimiehensä sellaiseen uusien vastaväitteitten ja mielettömyyksien verkkoon, ettei se levittänyt valoa mihinkään muuhun kuin hänen omaan suureen hämminkiinsä, paitsi mitä tulee hänen tunnustukseensa, ettei olisi voinut tuntea oikeata poikaa, jos tämä olisi asetettu hänen eteensä, ja että hän oli otaksunut Oliverin tuoksi pojaksi pelkästään siksi, että mr Giles oli sanonut häntä siksi ja että Giles viisi minuuttia sitten oli alhaalla keittiössä ilmoittanut alkavansa kovasti pelätä käyttäytyneensä hieman maltittomasti.
Viimein antoivat molemmat herrat, enää sen enempää vaivaamatta Oliveria, Chertseyn konstaapelin jäädä taloon ja menivät itse yöksi kaupunkiin, luvaten tulla seuraavana aamuna takaisin.
Lyhyesti sanottuna, lukuisain uudistettujen kuulustelujen jälkeen sekä koko joukon pakistua edes ja takaisin suostui lähellä asuva rauhantuomari ottamaan vastaan mrs Maylien ja mr Losbernen yhteisen takuun Oliverin saapumisesta tuomioistuimen eteen, siinä tapauksessa, että se katsottaisiin tarpeelliseksi, ja saatuaan muutaman guinean vaivoistaan herrat Blathers ja Duff palasivat Lontooseen eriävin mielipitein asiasta, jälkimmäisen gentlemannin, hänen tarkoin pohdittuaan kaikkia esiintulleita seikkoja, ollessa taipuvainen uskomaan murtovarkausyrityksen olevan peräisin Petin perheestä ja ensinmainitun ollessa yhtä halukas lukemaan sen suuren mr Conkey Chickweedin tiliin.
Siitä onnellisesta elämästä, jota Oliver alkaa viettää rakastettavien ystäviensä luona.
Oliverin kärsimykset eivät olleet pieniä eivätkä harvalukuisia. Sen kivun ja uupumuksen lisäksi, minkä haavoittunut käsivarsi aiheutti, oli kylmyys ja kosteus saattanut hänet kuumeeseen, mitä kesti useita viikkoja ja vähensi kovasti hänen voimiansa. Vihdoin alkoi hän kuitenkin taas hitaasti toipua ja kykeni silloin tällöin änkyttämään muutamia kyynelten tukahduttamia sanoja, jotka tulkitsivat hänen suurta kiitollisuuttaan molempien hyväntahtoisten naisten hyvyydestä.
— Pikku raukka, sanoi Rose eräänä päivänä, Oliverin vaivalloisesti tuotua julki kiitolliset sanat, jotka olivat hänen huulillaan, saat kyllä tilaisuuden palvella meitä, jos tahdot. Me matkustamme maalle ja tätini tarkoitus on, että sinä seuraat mukana. Rauhallinen paikka, puhdas ilma ja kalkki kevään ilot ja ihanuudet tekevät sinut terveeksi muutamassa päivässä, ja me käytämme sinua sadoin eri tavoin, kunhan vain olet tullut kyllin terveeksi kestämään ponnistuksia.
— Ponnistuksia! huudahti Oliver. Ah, rakas neiti, jos voin tehdä teille huvia kastelemalla kukkianne, ruokkimalla lintujanne tai juoksemalla edestakaisin koko päivän, niin mitä en antaisikaan voidakseni sen tehdä.
— Sinun ei suinkaan ole tarvis mitään antaa, sanoi miss Maylie hymyillen, sillä kuten jo sinulle sanoin, käytämme me sinua hyödyksemme sadoin eri tavoin, ja jos miellyttääksesi vaivaat itseäsi puoltakaan siitä mitä nyt lupaat, olet todella tekevä minut hyvin iloiseksi.
— Iloiseksi! puhkesi Oliver sanomaan. Oi kuinka kiltisti teettekään sanoessanne niin.
— Se ilahduttaisi minua enemmän kuin voin sinulle sanoa, vastasi nuori nainen. Pelkkä ajatus, että rakas, hyvä tätini on ollut avullisena pelastamassa ihmistä sellaisesta kurjuudesta kuin se, jonka olet kuvaillut meille, on minulle suuri ilo, mutta tietoisuus siitä, että hänen hyvyytensä ja myötätuntonsa esine oli kiintynyt häneen vilpittömän kiitollisuuden siteellä, ilahduttaisi minua enemmän kuin voit kuvitellakaan. Ymmärrätkö minua? kysyi hän ja tarkasteli Oliverin miettiviä kasvoja.
— Ymmärrän kyllä, vastasi Oliver innokkaasti. Mutta luulen juuri nyt olevani kiittämätön.
— Ketä kohtaan? kysyi Rose.
— Sitä hyvää herraa ja sitä rakasta vanhaa taloudenhoitajatarta kohtaan, jotka aikaisemmin ottivat minut hoiviinsa. Jos he tietäisivät, kuinka hyvä minua on olla, tulisivat he iloisiksi.
— Siitä olen vakuutettu, sanoi Oliverin hyväntekijätär, ja mr Losberne on myöskin jo ystävällisesti luvannut, että hän niin pian kuin olet tullut kyllin terveeksi, ottaa sinut mukaansa käymään heidän luonaan.
— Onko hän? huudahti Oliver ilosta säteilevin kasvoin. En tiedä, mitä olen tekevä ilosta saada taas nähdä heidän rakkaat kasvonsa.
Pian oli Oliver tullut niin terveeksi, että hän kykeni sietämään tämän matkan rasitukset, ja eräänä aamuna lähtivät hän ja mr Losberne sitten taipaleelle mrs Maylielle kuuluvissa vaunuissa. Kun he tulivat Chertseyn sillan luo, tuli Oliver hyvin kalpeaksi ja päästi kovan huudon.
— Mikä sinun tuli, poika? puhkesi tohtori tavattoman kiivaasti. —
Näetkö jotain — mitä?
— Tuo tuolla, sir, huusi Oliver ja osoitti sormellaan vaununikkunasta.
Tuo talo tuolla!
— Niin, mitä siitä? Pysäyttäkää, ajuri, pysäyttäkää! Mikä vika tuossa talossa on, pikkumieheni, mitä?
— Varkaat — se on sama talo, johon he veivät minut, kuiskasi Oliver.
— Sitten hitto periköön! huusi tohtori. Hoi, siellä! Avatkaa!
Mutta ennenkuin ajaja oli ehtinyt tulla alas pukiltaan, oli hän jo tavalla tai toisella hypännyt vaunuista pois ja juoksi aution talon luo, alkaen siellä potkia ovea kuin mieletön.
— Halloo! sanoi pieni, ruma, kyttyräselkäinen mies avatessaan oven niin äkkiä, että tohtori sen vauhdin johdosta, minkä oli saanut potkaistessaan viime kerran, melkein lensi päälleen käytävään. Mistä on kysymys?
— Kysymys! kivahti tohtori ja iski siekailematta häntä kaulukseen.
Paljostakin. Kysymys on murrosta.
— Ja murhasta myöskin, vastasi kyttyräselkäinen kylmäverisesti, jollette laske minua irti! Kuuletteko?
— Kyllä kuulen, sanoi tohtori ravistaen toista aika tavalla. Missä se kirottu mies on, mikä hänen nimensä nyt olikaan, se ryöväri? — Sikes —| niin se oli. Missä on Sikes, te varas?
Kyttyräselkäinen tuijotti tolkuttomana eteensä, vääntäysi taitavasti vapaaksi tohtorin otteesta ja pakeni taloon päästäen kokonaisen tulvan kauhistuttavia sadatuksia. Mutta ennenkuin hänen onnistui teljetä ovi, oli tohtori enemmittä neuvotteluitta tunkeutunut eteiseen. Hän katseli tiukasti ympärilleen, muttei voinut nähdä pienintäkään merkkiä huonekaluista, ei jälkeäkään elävistä paremmin kuin elottomistakaan, ei edes niiden nurkkakaappien sijoja, joista, Oliver oli kertonut.
— No, sanoi kyttyräselkäinen, joka oli tarkoin pitänyt häntä silmällä, mitä tarkoitatte tunkeutuessanne väkisten talooni? Aiotteko ryöstää vai murhata minut? Häh?
— Oletteko milloinkaan nähnyt kenenkään saapuvan vaunuissa tekemään kumpaakaan, naurettava vanha vampyyri? kysyi kiivasluontoinen tohtori.
— Mitä siis tahdotte? kysyi kyttyräselkä kuohahtaen. Ettekö tahdo laittautua pois täältä ennenkuin teen teille jotain pahaa?
— En ennenkuin minua itseäni miellyttää, vastasi mr Losberne kurkistaen erääseen toiseen huoneeseen, joka ei paremmin kuin ensinmainittukaan laisinkaan vastannut Oliverin kuvausta siitä. Löydän teidät kyllä toistekin, ystäväiseni.
— Vai niin? puhkesi iljettävä rumilus. Jos haluatte minusta jotakin, niin täältä löydyn. En ole asunut täällä yksinäisyydessä ja kurjuudessa kahtakymmentäviittä vuotta antaakseni teidän rusikoida itseäni. Saatte maksaa sen; saatte maksaa sen. Ja näin sanoessaan päästi luonnoton rumilus inhoittavan ulvonnan ja tanssi kuin mielipuoli raivosta ympäri lattiaa.
— Joka tapauksessa oli tämä tyhmästi, mutisi tohtori. Poika lienee erehtynyt. Kas niin, työntäkää tämä taskuunne ja salvatkaa sitten itsenne taas sisään. Näillä sanoilla heitti hän kyttyräselälle lantin ja palasi vaunuihin.
Mies seurasi häntä aina vaununovelle asti, purkaen mitä raivokkaimpia uhkauksia ja sadatuksia. Mr Losbernen kääntyessä selin puhuakseen ajajan kanssa, kurkisti hän sisälle vaunuihin ja tarkasteli Oliveria niin terävästi ja läpitunkevasti sekä samalla niin raivoisasti, ettei tämä moneen kuukauteen voinut valveillaan eikä nukkuessaan unohtaa sitä. Mies jatkoi mitä hirvittävimpien sadatustensa ryöppyä aina kunnes ajaja oli istuutunut ylös paikalleen, ja päästyään jälleen liikkeelle voivat ne jonkun matkaa kuljettuaan nähdä hänen seisovan vielä samalla paikalla polkien maata ja repien tukkaansa silmittömän raivon vallassa.
— Minä olen nauta! sanoi tohtori pitkän äänettömyyden jälkeen. Oletko tiennyt sitä ennen, Oliver?
— En, sir.
— Muista se sitten toisella kertaa.
Koska Oliver tiesi sen kadun nimen, jonka varrella mr Brownlow asui, voivat he ajaa sinne suoraan. Vaunujen kääntyessä tälle kadulle jyskytti hänen sydämensä niin kiivaasti, että hän tuskin kykeni vetämään henkeä.
— No, poikaseni, mikä talo se on? kysyi mr Losberne.
— Tuo, tuo! vastasi Oliver ja osoitti innokkaasti ulos vaununikkunasta. Tuo valkoinen talo. Ah, kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme! Minusta tuntuu kuin kuolisin, vapisen niin.
— No, no, sanoi hyvä tohtori ja taputti häntä olkapäälle. Nythän sinä pian saat nähdä heidät, ja he tulevat varmaan hyvin iloisiksi nähdessään sinut terveenä ja turvassa.
— Sitä toivon! puhkesi Oliver puhumaan. He olivat niin hyviä minua kohtaan, niin äärettömän hyviä minua kohtaan.
Vaunut vierivät edelleen. Nyt ne pysähtyivät. Ei, tämä ei ollut oikea talo. Viereinen ovi. He ajoivat muutamia askeleita ja pysähtyivät taasen. Oliver katsoi ylös akkunoihin, ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
Ah, valkoinen talo oli tyhjä, ja akkunassa riippui taulu —
"Vuokrattavana".
— Naputa viereiselle ovelle! huusi mr Losberne ja otti Oliverin käsivarren kainaloonsa. Mihin on joutunut mr Brownlow, joka asui tässä viereisessä talossa?
Palvelustyttö ei tiennyt siitä mitään, mutta meni sisälle kysymään. Hän palasi heti takaisin ja kertoi mr Brownlowin myyneen omaisuutensa ja muuttaneen Länsi-Intiaan kuusi viikkoa sitten. Oliver löi kätensä yhteen ja vaipui pyörtyneenä maahan.
— Onko hänen taloudenhoitajattarensa myöskin matkustanut? kysyi mr
Losberne silmänräpäyksen väliajan jälkeen.
— On, sir, vastasi palvelustyttö. Vanha herra, taloudenhoitajatar ja eräs herra, mr Brownlowin ystävä, matkustivat kaikki yhdessä.
— Niinkö, ajakaa kotiin takaisin, sanoi mr Losberne ajajalle, älkääkä pysähtykö ruokkimaan hevosia, ennenkuin olemme tämän kirotun Lontoon rajojen ulkopuolella!
— Kirjakauppias, sir! sanoi Oliver. Tunnen tien sinne. Ajakaamme hänen luokseen.
— Poikaparkani, taitaa olla kyllin pettymyksiä tälle päivälle, sanoi tohtori, enemmän kuin riittävästi meille molemmille. Jos ajamme kirjakauppiaan luo, saamme kai kuulla hänen kuolleen tai sytyttäneen talonsa palamaan ja livistäneen tiehensä. Ei, suoraa tietä takaisin kotiin! Ja seuraten tohtorin ensimmäistä mielijohdetta ajoivat he kotiin.
Tämä katkera pettymys tuotti Oliverille paljon surua keskellä hänen iloaankin, sillä monet kerrat sairautensa aikana oli hän iloinnut ajatuksesta, mitä mr Brownlow ja mrs Bedwin sanoisivat hänelle ja kuinka hauskaa olisi kertoa heille, miten monta päivää ja yötä hän oli viettänyt ajattelemalla, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet, ja itkemisestään eronsa takia heistä. Toivo kerran voida puhdistaa itsensä heidän silmissään ja selittää miten hänet oli viety väkisin pois, oli sitä paitsi antanut hänelle rohkeutta ja ylläpitänyt häntä monissa hänen myöhemmissä koettelemuksissaan ja sentähden oli hänestä nyt ajatus, että he olivat matkustaneet niin kauas pois ja jääneet siihen uskoon, että hän oli varas ja petturi — usko, jota ei ehkä voitaisi järkyttää niin kauan kuin hän eläisi — melkein raskaampi kuin mitä hän jaksoi kantaa.
Tapaus ei kuitenkaan aiheuttanut mitään muutosta hänen hyväntekijänsä suhteeseen häneen. Neljätoista päivää myöhemmin, kauniin, lämpimän ilman oikein alettua vallita, joka puun ja joka kasvin levittäessä hentoja lehtiään ja uhkeita kukkiaan, ryhtyivät he tarpeellisiin valmistuksiin jättääkseen Chertseyssä sijaitsevan talon muutamaksi kuukaudeksi. Sittenkuin hopeat, jotka olivat herättäneet juutalaisen ahneutta, oli lähetetty erääseen pankkiin ja Giles ynnä muuan toinen palvelija jätetty pitämään taloa silmällä, matkustivat he erääseen mökkiin jonkun matkan päässä maaseudulla ottaen Oliverin mukaansa.
Se oli onnellista aikaa. Päivät olivat hiljaisia ja kirkkaita ja yöt eivät tuoneet kerallaan ei pelkoa eikä suruja, ei mitään riutumista kurjassa vankilassa, tai kanssakäymistä huonojen ihmisten parissa, ei mitään muuta kuin iloisia ja onnellisia ajatuksia. Joka aamu meni hän erään vanhan, valkohapsisen herran luokse, joka asui aivan vanhan kirkon vieressä ja joka opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja puhui niin ystävällisesti ja vaivasi itseään niin paljon, että Oliverista tuntui, ettei hän koskaan voisi olla kyllin ahkera voittaakseen hänen suosionsa. Senjälkeen seurasi hän mrs Maylieta ja Rosea kävelylle ja kuuli heidän puhuvan kirjoista tai istui ehkä heidän lähellään varjoisessa paikassa ja kuunteli, nuoren naisen lukiessa ääneen, ja sitä hän olisi voinut tehdä aina siksi kunnes tuli liian pimeä neitosen eroittaa kirjaimia. Sitten oli hänen luettava läksynsä, ja innokkaasti askarteli hän eräässä pienessä puutarhaan päin olevassa huoneessa, aina myöhään iltaan saakka, jolloin molemmat naiset uudestaan menivät ulos ja hän käveli heidän kanssaan, kuunnellen kaikkea, mitä he sanoivat, niin kovin iloisena ja tuli niin onnelliseksi, kun he halusivat jotakin kukkaa, jonka hän saattoi löytää, tai olivat unohtaneet jotakin, jonka hän kykeni noutamaan, ettei hän koskaan tiennyt, kuinka kiirehtisi kyllin nopeasti. Kun oli tullut pimeä ja he palanneet takaisin kotiin, istuutui nuori nainen pianon ääreen ja soitti muutaman sävelen tai lauloi lempeällä äänellään jonkun pienen laulun, jota hänen tätinsä teki mieli kuulla. He eivät koskaan sytyttäneet kynttilää näissä tilaisuuksissa, ja Oliver istui akkunan vieressä ja kuunteli ihastuneena vienoa musiikkia.