Joka käsittelee pientä ainetta, mutta on lyhyt eikä suinkaan tarpeeton.
Se nainen, joka oli tullut häiritsemään rouva Corneyta, oli ulkomuodoltaan aivan omansa kuolonsanoman tuojaksi. Hänen ruumiinsa oli vuosien painosta koukistunut, hänen jäsenensä tutisivat kuin halvatulla, ja hänen kierokatseinen, vino naamansa näytti ennemmin olevan koirankurisen kuvanveistäjän leikillinen teos, kuin luonnon kädestä lähtenyt.
Kuinka harvoin saammekaan nähdä sellaisia vanhoja kasvoja, jotka ilahduttavat meitä luonnollisella kauneudellaan! Maailman murheet ja kärsimykset muuttelevat niitä samalla tapaa kuin sydämiämme, ja ainoastaan silloin, kun intohimot lepäävät tai ikipäiviksi ovat haihtuneet, kasvot pääsevät osoittamaan sopusointuista, alkuperäistä ilmettänsä. Niinpä näkyy usein vainajan jäykistyneessä muodossa entisen lapsuuden rauhallisuus ja viattomuus niin selkeästi, että ne, jotka ovat hänet tunteneet hänen onnellisen lapsuutensa aikana, hartaasti polvistuvat ruumisarkun viereen ja ovat jo maan päällä näkevinään hänen kirkastuksensa.
Vanha eukko hoiperteli käytävien läpi ja portaita ylös, mutisten itsekseen jotakin vastaukseksi emännöitsijän haukkumisiin; ja kun hänen lopulta oli pakko pysähtyä henkäisemään, antoi hän kynttilän rouva Corneylle ja lupasi tulla perästä niin pian kuin pääsisi. Ollen reippaampi ja nuorempi riensi rouva Corney suoraa päätä siihen huoneeseen, jossa sairas makasi.
Se oli jotenkin tyhjä ullakkokamari, jonka äärimmäisessä nurkassa paloi vaivainen kynttilä. Muuan iäkäs eukko istui vuoteen ääressä, ja uunin edessä seisoi köyhäinhoidon apteekin oppipoika, veistellen itselleen hanhenkynästä hammastikkua.
— Kylmä ilta, rouva Corney, sanoi tämä nuori herra, kun emännöitsijä astui huoneeseen.
— On todellakin aika pakkanen, vastasi rouva Corney mitä kohteliaimmin ja astui kumartaen hänen ohitseen.
— Teidän pitäisi tavaranhankkijaltanne vaatia parempia hiiliä, lausui apteekkarin lähettiläs ja alkoi ruosteisella hiilihangolla muokata suurta hiilenlohkaretta palasiksi. Nämä eivät kelpaa näin kylmiksi illoiksi.
— Se on johtokunnan asia, vastasi emännöitsijä. Kyllä niistä sentään tuleekin kylliksi lämmintä, ja minun mielestäni on köyhäintalossa muutenkin niin paljon hommaa, ettei joka paikkaan ehdi nokkaansa pistää.
Tähän keskustelu keskeytyi, kun sairaan puolelta kuului valitusta.
— Jaha! sanoi nuori mies, kääntyen vuoteen puoleen, ikäänkuin nyt vasta muistaisi sairaan, siinä jo tehdään melkein kuin loppua, rouva Corney.
— Joko todella ollaan niin pitkällä? kysyi emäntä.
— Jos se vielä elää kaksi tuntia, niin minä jo hämmästyisin aika lailla, sanoi apteekkioppilas ja teroitti hammastikkuaan. Koko ruumiinrakennus on hajoamassa. Nukkuuko se siellä vielä, eukko?
Sairaanhoitaja kumartui vuoteen yli ottaakseen asiasta selvän ja nyökkäsi sitten myöntävästi.
— Kai se sitten niine hyvineen siirtyy toiseen maailmaan, jollette vaan sitä herätä, sanoi nuorukainen. Pankaa kynttilä lattialle, jottei sairas sitä näe.
Hoitaja totteli käskyä, mutta pudisti samalla päätään, ikäänkuin tahtoisi osoittaa, ettei sairas suinkaan niin helposti kuole, ja istuutui sitten taas paikalleen toisen eukon viereen, joka sillä välin oli tullut huoneeseen. Rouva Corney kääriytyi kärsimättömän näköisenä saaliinsa ja asettui istumaan vuoteen alapäähän.
Kun apteekkioppilas oli saanut hammastikkunsa valmiiksi, jäi hän seisomaan tulen ääreen, lämmitteli siinä itseään joka puolelta noin kymmenen minuuttia ja lähti sitten unisen näköisenä hiljaa huoneesta, toivottaen rouva Corneylle hauskaa iltaa.
Kun oli istuttu ääneti jonkun aikaa, nousivat vanhat eukot vuoteen laidalta, kyykistyivät uunin ääreen ja ojensivat sitä kohden kuivettuneita käsiään, saadakseen edes hieman lämmintä. Liekki heitti kamalaa loistetta heidän ryppyisille, kovettuneille kasvoilleen ja esitti heidän rumuutensa vieläkin ilettävämpänä. Pian he alkoivat hiljaa kuiskailla toisilleen.
— Kuules, Amy, sanoiko se sitten mitään, kun olin mennyt? kysyi se, joka oli rouva Corneyn luo tullut sanaa tuomaan.
— Ei yhtään mitään, vastasi toinen. Se vaan nyppi peittoa ja reuhtoili käsillään vähän aikaa: mutta minä tartuin sen käsiin lujasti kiinni, niin että siitäkin tuli pian loppu. Ei sillä enää ole paljoa voimia eikä sitä ollutkaan vaikea hillitä. Vaikka olenkin vanha, kyllä minussa sentään on vähän voimia jäljellä, niin totta kuin syönkin vaivaisruokaa!
— Joiko hän sitä lämmintä viiniä, jota tohtori määräsi? kysyi taas ensimmäinen.
— Koetin sitä kaataa hänen suuhunsa, vastasi toinen, mutta se piti hampaitansa niin lujasti kiinni, ettei sinne mitään mahtunut. Kun ei viini kelvannut, join sen itse, ja hyvältä se tuntuikin.
Silmäiltyään varovasti ympärilleen, ollakseen varmat, ettei kukaan kuuntele, molemmat ämmät kumartuivat lähemmä tulta ja nauraa hihittivät sydämellisesti.
— Muistan minä senkin ajan, sanoi ensiksi puhunut, jolloin hän olisi samoin menetellyt ja sitten mielissään kelle tahansa puhunut.
— Kyllä niin, myönsi toinen, hän olikin oikein veitikkamainen. Monen monta ruumista hän on jo ehtinyt sääliä niin koreiksi kuin vahakuvat. Sen olen näillä vanhoilla silmilläni nähnyt, — olenpa näillä käsilläni itse niitä hypistellyt, sillä minähän häntä autoin siinä hommassa monet kerrat!
Näin sanoen hän ojensi vapisevia sormiaan ja ravisti niitä, ikäänkuin riemuiten, kasvojensa edessä. Sitten hän kaiveli jotakin hamekasastaan, sai esille kiiltävän kuluneen tinarasian ja kopisti siitä juorutoverinsa kouraan muutamia jyväsiä sekä vähän useampia omaan kouraansa. Kun he olivat tässä hommassa, astui rouva Corney, joka kärsimättömästi oli odotellut kuolevan heräämistä horrostilastaan, heidän luokseen ja kysyi äreästi, miten kauan hän vielä saisi odottaa.
— Ei juuri kauan, vastasi toinen akka ja loi silmänsä häneen. Meistä ei kenenkään tarvitse varrota kuolemaa järin kauan. Pitää vaan olla kärsivällinen! Kyllä kuolema tulee aikanaan meidän kaikkien luo!
— Pidä suusi kiinni, mokoma hupsu! ärjäsi emännöitsijä. Martha, sano sinä minulle, onko tuolla sairaalla jo ennen ollut samanlaisia kohtauksia?
— On kyllä, hyvinkin usein, vastasi ensimmäinen eukko.
— Mutta ei niitä nyt enää tämän jälkeen tule, lisäsi toinen eukko; se merkitsee, että hän herää vain yhden ainoan kerran — ja muistakaa minun sanoneeni, ei juuri pitkäksi ajaksi.
— Pitkäksi tai lyhyeksi, tiuskasi rouva Corney, mutta minä en jää tänne enää ja varokaa te molemmat häiritsemästä minua suotta toista kertaa! En minä siitä palkkaa saa, että katselen, miten vanhat ämmät heittävät henkensä, eikä minulla muutenkaan ole siihen halua. Pankaa se muistiinne, hävyttömät noidat! Jos vielä kerran teette minusta pilaa tällä tapaa, niin lupaan parantaa teidät sellaisesta hullutuksesta.
Hän oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänet pysäytti sängyn puoleen kääntyneiden eukkojen kiljahdus. Sairas oli noussut istumaan ja ojensi käsiään hoitajiinsa päin.
— Kuka täällä on? huusi hän ontolla äänellä.
— Vaiti! Vaiti! sanoi toinen eukko ja kumartui hänen puoleensa, pane maata, pane maata!
— En ikinä enää elävänä pane maata, vastasi sairas tempoillen rajusti. Minä tahdon sen sanoa hänelle! Tulkaa tänne lähemmäksi, että saan kuiskata korvaanne!
Hän tarttui rouva Corneyn käsivarteen, pakotti hänet istumaan tuolille sänkynsä viereen ja alkoi juuri ryhtyä puhumaan, mutta samassa hän, katsahtaessaan syrjään, äkkäsi vanhat sairaanhoitajat, jotka olivat kumartuneet kuuntelemaan.
— Ajakaa nuo täältä pois! sanoi sairas raukeasti, pois ihan heti!
Molemmat eukot alkoivat yhteisesti purkaa helliä valituksia, koska sairas parka muka oli joutunut niin suunniltaan, ettei enää tuntenut paralta ystäviään, ja vakuuttivat, etteivät häntä suinkaan hylkäisi hänen kuolinhetkellään, mutta emännöitsijä ajoi heidät ulos, sulki oven ja palasi vuoteen ääreen. Ulkona käytävässä molemmat akat muuttivat puhetapaansa ja huusivat avaimenreiästä, että vanha Sally oli juovuksissa, mikä ei ollutkaan ihan mahdotonta, sillä paitsi sitä lievää ooppiumiannosta, jonka apteekkari oli hänelle määrännyt hän oli tyhjentänyt myös jonkun määrän katajanmarjaviinaa, jota hänen arvoisat ystävänsä olivat hänelle sydämensä hyvyydestä salaa toimittaneet.
— Kuulkaa nyt minua tarkasti, sanoi kuoleva niin kovaa kuin hänen haihtuvaa voimansa vielä sallivat. Juuri tässä huoneessa — tässä samassa vuoteessa — makasi kerran eräs nuori, kaunis olento, joka oli tuotu köyhäintaloon jalat kipeinä, matkasta uupuneena ja vaatteet liassa. Minä olin hänen hoitajanaan. Hän oli kovin sairas. Sitten hän synnytti pojan ja kuoli. Antakaas, kun vähän muistelen — mikähän vuosi silloin olikaan?
— Älkää siitä välittäkö, huomautti kärsimätön kuuntelija, mitenkä sitten kävi?
— Sepä se, mutisi sairas, vaipuen entiseen hervottomuuteensa, mitenkä sitten kävi? Niin, mitä sitten tapahtui — — kyllä minä tiedän! huusi hän nousten kiivaasti pystyyn, hehkuvin kasvoin ja tuijottavin silmin — minä varastin häneltä, niin, se hän se asia onkin! Hän ei ehtinyt vielä kylmetä, kun minä häneltä varastin.
— Jumalan tähden — mitä te häneltä otitte? huusi rouva Corney, levittäen kätensä, ikäänkuin kaipasi suojaa.
— Vaiti! vastasi eukko, painaen kättään toisen suuta vasten. Otin sen ainoan, mitä hänellä oli. Hän tarvitsi vaatteita, pysyäkseen lämpimänä, ja ruokaa syödäkseen, mutta kuitenkin hän oli sen säilyttänyt sydämellään. Se oli kultaa, sanon minä, oikeata kultaa, joka olisi voinut pelastaa hänen henkensä.
— Kultaa! huudahti emännöitsijä ja kumartui innokkaasti eukon puoleen, kun tämä vaipui makaamaan. Jatkakaa — minnekä se joutui? Kuka oli pojan äiti? Milloin se tapahtui?
— Hän käski minun säilyttää sitä hyvin, vastasi sairas syvästi huoaten, ja uskoi minulle asiansa, kun ei saapuvilla ollut muita naisia. Sydämeni himoitsi sitä jo silloin, kun näin sen hänen kaulassaan ensi kerran, ja ehkä minä vielä olen lapsen kuolemaan syynä! Häntä olisi paremmin kohdeltu, jos olisi tiedetty asian oikea laita.
— Mitä tiedetty? kysyi rouva Corney. Sanokaa toki!
— Poika kasvoi niin äitinsä näköiseksi, jatkoi eukko huolimatta toisen kysymyksestä, että aina muistelin äitiä, kun näin pojan. Tyttö rukka! — Hän oli vielä niin nuori — ja sitäpaitsi niin lapsellisen hurskas! Odottakaa! Minulla on vielä joitain kerrottavaa. Enhän vielä ole kaikkea sanonut, vai kuinka?
— Ette, ette, vastasi rouva Corney ja taivutti päänsä kumaraan, jotta sitä paremmin tajuaisi kuolevan yhä heikkenevää puhetta. Rientäkää jo, sillä muuten tulee liian myöhä!
— Äiti, sanoi sairas, kooten viimeiset voimansa, — äiti kuiskasi minulle kuolonkamppailun alkaessa, että jos hänen lapsensa jäisi eloon, tulisi kerran se päivä, jolloin sen ei tarvitsisi hävetä nuoren äitivainajansa nimeä. Ja hyvä Jumala! lisäsi hän, pannen laihat kätensä ristiin, tulkoon siitä poika tai tyttö, mutta toimita lapselleni joku ystävä tässä kovassa maailmassa ja armahda yksinäistä, hyljättyä lapsiraukkaa, joka jää vaan sinun armosi turviin!
— Mikä oli pojan nimi? kysyi emännöitsijä.
— Sille pantiin nimeksi Oliver, vastasi sairas hiljaa. Se mitä varastin, oli —.
— No, mikä esine se oli? kysyi toinen.
Hän kumartui taas äkkiä sairaan puoleen, kuullakseen vastauksen, mutta samassa hän ehdottomasti vetäytyi takaisin, sillä kuoleva kohosi vielä kerran hitaasti ja jäykästi, tarttui peittoon molemmin kourin, päästi kurkustaan joitakin epäselviä ääniä ja vaipui takaisin vuoteelle hengetönnä.
<tb>
— Kuollut kuin kivi! sanoi toinen vanhoista ämmistä, jotka olivat rientäneet huoneeseen heti, kun ovi avattiin.
— Eikä tiennyt sentään kertoa mitään erityistä, lausui rouva Corney, lähtien tiehensä välinpitämättömän näköisenä.
Molemmat akat olivat nähtävästi niin kiintyneet niihin valmistushommiin, jotka johtuivat kuolemasta, etteivät mitään vastanneet, ja he jäivät yksikseen ruumiin luo.
Joka taas vie juutalaisen ja hänen joukkonsa luo.
Sillaikaa kun kaikki tämä tapahtui köyhäintalossa, istui Fagin, syviin mietteisiin vaipuneena, himmeän ja savuavan takkavalkean ääressä vanhassa pesässään — samassa, josta Nancy oli Oliverin noutanut. Hänellä oli polvellaan pieni palje, jolla nähtävästi oli koettanut puhaltaa tulta virkeämpään liekkiin, mutta nyt hän oli syvissä ajatuksissa, kyynärpäät nojattuina paljetta vasten, leuka painettuna peukaloiden kärkiin ja silmät hajamielisesti luotuina ruosteiseen uuninristikkoon.
Pöydän ääressä hänen takanaan istuivat Taskuveijari, Charley Bates ja Chitling, lyöden innokkaasti korttia. He pelasivat sitä lajia vistiä, jota sanotaan "puumieheksi", ja Taskuveijari oli puumiehen kanssa molempia toisia vastaan. Ensinmainitun nuoren gentlemannin naama, joka tosin aina oli älykkään näköinen, oli nyt vieläkin sukkelampi sen vuoksi, että hän tarkasti seurasi pelin menoa ja ehtimiseen iski tutkivan katseen Chitlingin kättä kohti, järjestäen sitten oman pelinsä niiden huomioiden mukaan, mitä hänen oli onnistunut tehdä. Koska oli kylmä ilta, piti Taskuveijari hattua päässään; tämä olikin kotona muuten usein hänen tapansa. Myöskin piti hän hampaissaan savipiippua, jonka jätti vaan hetkiseksi, kun katsoi tarpeelliseksi hankkia itselleen virvoitusta pöydällä olevasta ruukusta, joka sisälsi katajanmarjaviinaa veteen sekoitettuna ja oli koko seuran käytettävänä.
Nuori Bates oli myös hyvin tarkkaavainen korttipelissä, mutta koska hänellä oli paljon vilkkaampi luonto kuin hänen oivallisella ystävällään, niin saattoi helposti huomata, että hän mieluummin teki tuttavuutta viinaruukun kanssa ja sitäpaitsi tavan takaa päästeli suustaan kokkapuheita ja muita asiaan kuulumattomia sutkauksia, jotka eivät lainkaan sovi oikealle vistinlyöjälle. Tämän vuoksi Taskuveijari olikin, luottaen heidän läheiseen ystävyyteensä, monta kertaa vakavasti nuhdellut toveriansa tuosta sopimattomasta käytöksestä. Nämä muistutukset otti Bates hyvin herttaisesti vastaan, sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin että Taskuveijari "menisi helvettiin neuvoineen", "pitäisi kitansa kiinni" tai suorittaisi jonkun muun samansuuntaisen helpon työn. Mr Chitlingiä näkyi toisten kohteliaisuus huvittavan ylenmäärin. On muuten huomattava, että viimemainittu ja hänen vastapelaajansa aina hävisivät, ja että tämä seikka, joka olisi luullut Batesiakin harmittavan, päinvastoin lisäsi hänen riemuansa, sillä hän nauroi hurjasti joka pelin lopussa ja vakuutti, ettei koskaan ollut nähnyt hauskempaa korttipeliä.
— Kas hittoa, kun sai sittenkin ison slammin ja sillä on vielä sarja kuutoseen saakka! sanoi mr Chitling, naama jotenkin pitkänä, ja veti liivintaskustaan pari hopearahaa. En ole ikinä nähnyt sellaista peluria, kuin sinä olet, Jack. Ainahan sinä voitat. Vaikka minulla ja Charleylla olisi miten hyvät kortit tahansa, emme sinulle saa pietiä.
Joko tämä huomautus tai se surkea ääni, jolla se lausuttiin, pani Batesin nauruhermot niin värisemään, että hänen räikeä honotuksensa herätti juutalaisen mietteistänsä ja saattoi hänet kysymään, mikä nyt oli hätänä.
— Hätäkö tässä, Fagin? vastasi Charley. Mutta olisittepa katsellut pelin menoa. Chitling ei ole voittanut kertaakaan, vaikka minä itse olen hänen kanssaan pelannut Taskuveijaria ja puumiestä vastaan.
— Vai niin! sanoi juutalainen naureskellen, ikäänkuin oikein hyvin käsittäisi asian laidan. Koeta nyt kerta vielä, Tom, älä niin vähällä hellitä.
— Kiitos vaan, Fagin. Kyllä minä jo olen saanut kylliksi, vastasi Chitling. Jackilla on sellainen onni, ettei kannata tällä kertaa pelata häntä vastaan.
— Sepä se, poikaseni! sanoi Fagin. Sinun pitää nousta jalkeille hyvin varhain, jos aiot Taskuveijarilta mitään voittaa.
— Varhainko? sanoi Charley Bates. Mitä se auttaa, mutta hänen pitää maata saappaat jalassa ja pitkä kiikari kummassakin silmässä ja sitäpaitsi oikea kaukosilmä kummallakin olalla, ennenkuin Taskuveijarista pieti tehdään.
Taskuveijari kuunteli tällaisia kohteliaisuuksia ihan tyynesti ja tarjoutui lyömään shillingin vetoa siitä, että osaa joka kerta nostaa korttipakasta kuvallisen kortin. Kun ei kukaan suostunut vedonlyöntiin ja hänen piippunsa juuri oli loppuun palanut, ryhtyi hän huvikseen piirtämään pöydälle Newgaten vankilan pohjapiirrosta sillä liitupalasella, jota äskeisessä vistipelissä oli käytetty numerojen merkitsemiseen. Siinä työssä hän vihelteli erityisen kimeästi ja kovaa.
— Oletpa sinä vietävän ikävä henkilö, Tommy, sanoi Taskuveijari, kääntyen pitkän vaitiolon jälkeen Chitlingin puoleen. Voitteko, Fagin, arvata, mitä se nyt ajattelee?
— Mitenkä minä sitä tietäisin? vastasi juutalainen, katsellen ympärilleen, samalla kun palkeella puhalsi tulta. Kaiketi tappioitaan tai sitä lyhyttä huvimatkaa, jolta hiljakkoin palasi. Ha, haa, enkö arvannut oikein, ystäväiseni?
— Ette sinne päinkään, vastasi Taskuveijari, ennenkuin Chitling oli ehtinyt saada puheenvuoroa. No, mitä sinä arvelet, Charley?
— Minä luulisin, vastasi tämä tekeytyen vakavaksi, että hän on pahasti rakastunut Betsyyn. Katsokaa, miten se nytkin punastuu! Onpa se vasta hullua — Tommy Chitling lemmen pauloissa! Voi, voi, Fagin, minä pakahdun naurusta!
— Älä välitä hänestä, ystäväni, sanoi Fagin vilkuttaen silmää Chitlingille ja sysäten Batesia palkeella olkapäähän ikäänkuin varotukseksi. Betsy on sievä tyttö. Pysy sinä vaan hyvissä kirjoissa hänen luonaan!
— Haluaisin vain huomauttaa, Fagin, vastasi mr Chitling tulipunaisena, ettei se asia luullakseni koske ketään läsnäolijaa.
— Olet oikeassa, myönsi juutalainen. Mutta näetkös, tuo Charley ei voi olla lörpöttelemättä. Älä nyt sentään viitsi siitä suuttua. Betsy on kelpo tyttö; tee, mitä hän sinulta tahtoo, niin löydät onnesi.
— Niinhän teenkin, kuin hän haluaa, vastasi Chitling, enkä olisi joutunutkaan kuritushuoneeseen, ellen olisi seurannut hänen neuvoaan. Mutta siitä tuli teille hyvä saalis, vai mitä, Fagin? Ja mitä minä kuudesta viikosta huolin! Kerranhan sinne on mentävä — miksi ei siis yhtä hyvin talvella, jolloin ei muutenkaan ole juuri paljon ulkotyötä, eikö niin, Fagin?
— Aivan niin, kunnon poikani, vastasi juutalainen.
— Silloin sinä kai menisit sinne toisenkin kerran, Tom? kysyi Taskuveijari, vilkuttaen Faginiin ja Batesiin, jos tekisit sillä Betsyn mieliksi.
— Menisin kyllä, vastasi Tom äreästi. Siinä sen nyt kuulette.
Tahtoisin nähdä sen, joka saattaa itsestään sanoa samaa.
— Tietysti ei sitä kukaan muu voi, sanoi juutalainen. Minun tietääkseni ei kukaan sellaiseen sankarityöhön ryhtyisi, paitsi sinä, Tom. Ei ainakaan näistä kumpikaan.
— Olisin päässyt eroon koko asiasta, jos olisin tahtonut antaa Betsyn ilmi, eikö asia niin ole, Fagin? jatkoi ivattu tyhmeliini katkerasti. Yksi ainoakin sana suustani olisi riittänyt, vai mitä?
— Aivan niin, ystäväni, se riippui vain sinusta.
— Mutta enhän minä laverrellut, Fagin, vai kuinka? puhui Tom, joka keräsi nyt kysymyksiä toistensa jälkeen.
— Et, et, vastasi juutalainen. Sinussa on oikea miehen mieli.
— Sitä minäkin, sanoi Tom, katsellen mahtavasti ympärilleen; mutta kun asian laita on kerta näin, miksi tässä minulle nauretaan, Fagin?
— Hiljaa! huusi samassa hetkessä Taskuveijari. Kuulin kellon soivan.
Hän sieppasi kynttilän ja hiipi huoneesta.
Sillaikaa, kun toiset olivat pimeässä, soi kello uudestaan. Hetken kuluttua Taskuveijari ilmestyi takaisin ja kuiskasi salaa jotakin Faginin korvaan.
— Mitä? huudahti juutalainen, yksinkö?
Taskuveijari nyökkäsi myöntävästi ja antoi, varjostaen kynttilänliekkiä kädellään, Charleylle salavihkaa merkin pysyä toistaiseksi erossa kaikesta hullutuksesta ja riemusta. Sitten hän taas loi silmänsä Faginiin ja odotti tämän ohjeita.
Vanhus puri keltaisia sormiaan ja mietti muutamia sekunteja. Hänen kasvoissaan värähteli joka lihas, ikäänkuin hän odottaisi jotakin hyvin pahaa. Viimein hän kohotti päätänsä ja kysyi:
— Missä hän on?
Taskuveijari viittasi eteiseen ja aikoi lähteä sinnepäin.
— Niin, sanoi juutalainen, ikäänkuin vahvistaen Taskuveijarin aikeen, tuo hänet tänne. Hiljaa, Charley, — rauhotu, Tom! Pois, pois!
Tätä lyhyttä kehotusta lähtemään Charley ja hänen äskeinen vihamiehensä tottelivat heti, ilman vastaväitteittä. Pieninkään ääni ei osoittanut, minne he olivat hävinneet, kun Taskuveijari, kynttilä kädessä, astui portaita ylös mukanaan karkeatakkinen mies, joka kiireesti silmäiltyään pitkin huonetta tempasi kasvoiltaan suuren kääreliinan ja näytti läsnäolijoille pulskan Toby Crackitin pesemättömät, jonkun verran muuttuneet kasvot.
— Mitä kuuluu, Fagin? alkoi tämä kunnon mies, nyökäten juutalaiselle. Pistä liina vaan hattuuni, Taskuveijari, niin että lähtiessäni sen löydän ilman muita metkuja, sillä minulle se on nykyään tärkeä kappale. Sinä kai voit myöskin paksusti ja kehityt vaan yhä eteenpäin, niin että pääset täysoppineeksi jo ennenkuin ukko ehtii heittää henkensä.
Crackit avasi takkinsa napit, nosti tulen ääreen tuolin, istuutui lämmittelemään ja nosti jalkansa kamiinan reunalle.
Juutalainen viitasi Taskuveijarille, että tämä toisi pöydälle ne ruokavarat, mitä heillä sillä hetkellä sattui olemaan, ja istuutui vastapäätä rosvoa odottamaan, kunnes hän katsoisi sopivaksi ruveta keskustelemaan oikeista asioista.
— Ensiksi ja ennen kaikkea, Fagin — sanoi Toby.
— Niin, niin, keskeytti juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi.
— Ennen kaikkea, Fagin, mitenkä Bill nyt jaksaa?
— Mitä! huusi juutalainen hypäten tuoliltaan.
— Ettehän vaan tarkoita, että — lausui Toby ihan kalpeana.
— Mitä tarkoittamista tässä olisi? keskeytti Fagin polkien raivoissaan lattiata. Minne ne ovat joutuneet — Sikes ja poika — sanokaa, jos tiedätte, missä ne ovat — ovatko ne menneet piiloon — miksi ei niitä missään näy?
— Yritys meni myttyyn, selitti Toby arasti.
— Sen kyllä tiedän, ärjäsi juutalainen vetäen taskustaan sanomalehden ja viitaten siihen. No entä sitten?
— Siellä ammuttiin, ja poikaan sattui. Pötkimme tiehemme, poika mukanamme, — suinpäin, linnuntietä, yli aitojen ja ojien. Meitä ajettiin takaa. Se oli pirullista leikkiä, koko seutu oli jalkeilla ja koirat kantapäillämme!
— Entä poika? ähisi juutalainen.
— Bill oli heittänyt hänet selkäänsä ja kiiti tannerta pitkin kuin myrskytuuli. Sitten taas pysähdyimme, kun Sikes saapui, ja aioimme ottaa pojan keskellemme ja kiskoa häntä molemmista käsistä perässämme Mutta poika oli ihan voimaton, ehkä pyörryksissä, ja ruumis oli jo kylmä kuin kuollut. Viholliset olivat ihan kintereillämme; oma nahka on kullakin lähinnä, eikä hirsipuu ketään erityisesti houkuttele. Me siis lähdimme kumpikin tahollemme ja jätimme pojan erään pellon ojaan. Vieläkö hän on elossa vai kuollut, sitä en sen lähemmin tiedä. Juutalainen ei tahtonut kuulla lisää; hän päästi kauhean huudon, repi tukkaansa, syöksyi ovesta ja jätti talon.
Esittää salaperäisen henkilön sekä muutamia seikkoja, joita ei voi tässä kertomuksessa jättää mainitsematta.
Vanhus oli jo ehtinyt kadunkulmaan, ennenkuin rupesi toipumaan siitä pelästyksestä, joka oli seurauksena Toby Crackitin antamista tiedoista. Hän ei kuitenkaan hiljentänyt tavattoman kiireistä käyntiään, vaan riensi yhtä kiivaasti eteenpäin, kunnes eräiden ajoneuvojen äkkinäinen ratina sekä muutamat jalkamiehet, jotka huomasivat hänen olevan vaarassa joutua hevosen jalkoihin ja sen vuoksi kovasti huutaen häntä varottivat, saivat hänet jälleen pysymään käytävällä ja astumaan tavallista vauhtia. Hän vältti niin tarkoin kuin suinkin kaikkia pääkatuja, valiten ainoastaan ahtaita kujia ja sivukatuja, ja saapui lopulta Snow-Hillin kohdalle. Täällä hän taas joudutti kulkuaan, kunnes oli päässyt vähäiselle torinmuotoiselle paikalle, jolloin hän vihdoin, ikäänkuin tuntisi olevansa omalla alallaan, alkoi astua tavalliseen, hiipivään tapaansa näytti vapaammin hengittävän.
Lähellä sitä paikkaa, jossa Snow-Hill ja Holborn-Hill yhtyvät, aukenee oikealla puolella, Citystä päin tullessa, ahdas törkeän näköinen kuja, joka vie Saffron-Hillin kadulle. Sen likaisissa puodeissa on myytävänä suuria kasoja käytettyjä nenäliinoja, kaikenkuosisia ja -arvoisia — sillä täällä on niiden kaupustelijain tyyssija, jotka ostavat taskuvarkailta. Sadottain sellaisia nenäliinoja riippuu akkunoiden ulkopuolella puisten haarukkain varassa tai ovenpielissä, ja sisällä ovat hyllyt niitä täynnä. Vaikka tämä Field-Lane nimisen seudun ala onkin niin vähäinen, on siellä sentään oma parturi, kahvila, oluttupa ja kapakka. Se muodostaa erityisen kauppapiirin, varastetun tavaran säiliön, jossa käy varhain aamulla ja myöhään illalla hiljaisia kauppatuttavia, suorittaen asiansa pimeissä takahuoneissa ja hiipien tiehensä yhtä salaperäisesti kuin ovat tulleetkin. Täällä panee vaatekauppias, kengänpaikkaaja ja lumppuri esille tavaroitansa taskuvarkaiden kyltiksi, ja likaisissa kellareissa ruostuu ja mätänee vanhaa rautaa, luita ja pilaantuneita vaatteita.
Juuri tänne juutalainen poikkesi. Hän oli hyvä tuttu näille vapaamielisille kauppiaille, sillä monet, jotka seisoivat puotinsa ovella tähystämässä ostajia tai myyjiä, nyökkäsivät tuttavallisesti, kun hän astui heidän ohitseen. Hän vastasi samalla tapaa heidän tervehdykseensä, vaan ei ruvennut mihinkään keskusteluun heidän kanssaan, kunnes saapui kadun äärimmäiseen päähän, jolloin pysähtyi puhuttelemaan erästä pienikasvuista kauppiasta, joka oli ahdannut tavalliseen lapsentuoliin niin suuren osan ruumistaan kuin mahtui ja poltti piippua ovensa edessä.
— Kas vaan, mr Fagin, tekee oikein hyvää silmille, kun näkee teidätkin taas pitkistä ajoista, sanoi tämä arvoisa kansalainen vastaukseksi juutalaisen tiedusteluun, miten hän nykyään jaksoi.
— Kotiseutu alkoi polttamaan jalkapohjiani, Lively, sanoi Fagin, levittäen kulmakarvojaan ja pannen käsivartensa ristiin selän taakse.
— Tuota valitusvirttä olen jo pari kertaa kuullut ennenkin viritettävän, vastasi toinen; mutta kai se nytkin pian laimenee, luullakseni, vai mitä itse arvelette?
Fagin nyökkäsi myöntävästi, viittasi Saffron-Hilliin päin ja kysyi, oliko siellä ketään tänä iltana.
— Rammoissako? tiedusti kauppias. Juutalainen myönsi.
— Hm, sanoi toinen mietiskellen. Kyllä siellä lienee nyt puoli tusinaa minun tuttujani, mutta teidän väkeänne en luule olevan ainoatakaan.
— Vai ei siellä ole Sikesiäkään? sanoi juutalainen alakuloisesti.
— Hän ei ole tavattavissa, kuten lakimiehet sanovat, vastasi pieni mies ja pudisti päätään hyvin ovelan näköisenä. Onko teillä nyt mukananne mitään, mikä kuuluu minun alaani?
— Tänään ei mitään, vastasi Fagin ja kääntyi lähtemään edelleen.
— Menettekö Rampoihin, Fagin? huusi pieni mies hänen jäljestään. Odottakaa vähän! Minua haluttaa tulla mukana ja juoda kanssanne pari lasia.
Mutta kun juutalainen kääntyi ja viittasi kädellään, että hän mieluummin olisi yksinään, ja kun sitä paitsi pienen miehen oli jotenkin vaikeata päästä tuolistaan irti, jäi Rammat niminen kapakka tällä kertaa ilman mr Livelyn arvoisaa käyntiä. Kun kauppias vihdoin oli päässyt pystyyn, oli juutalainen jo kadonnut näkyvistä; Lively nousi turhaan varpailleen, nähdäkseen hänet vielä kerran, ja sen vuoksi hän puristautui uudestaan pieneen tuoliinsa, tarttui vakavan näköisenä piippuansa ja pudisti eräälle vastapäisessä puodissa tirkistelevälle naiselle päätään semmoisella tavalla, joka merkitsi epäluuloa ja levottomuutta.
Kolme Rampaa eli Rammat, kuten lyhyyden vuoksi sanottiin, oli sama kapakka, jossa Sikes ja hänen koiransa jo kerran ovat esiintyneet. Fagin antoi tarjoilupöydän luona seisovalle miehelle merkin, astui suoraan portaita ylös, avasi erään oven ja hiipi hiljaa huoneeseen, jossa sitten katseli levottomasti ympärilleen ja varjosti silmiään kädellänsä, ikäänkuin etsisi jotakin henkilöä.
Huonetta valaisi kaksi kaasuliekkiä, joiden valoa suljetuilla akkunaluukuilla ja tiukasti peittävillä, vaaleanpunaisilla kaihtimilla estettiin pääsemästä kadulle. Kattolaudoitus oli mustaksi maalattu, jottei kaasuliekkien savu turmelisi väriä, ja koko huone oli niin täynnä tupakansavua, ettei aluksi nähnyt juuri mitään.
Vähitellen, kun ilma oli hieman seljennyt ovesta virranneen tuulahduksen avulla, tuli kuitenkin esille joukko ihmispäitä — jotenkin yhtä sekavia, kuin ne äänet, joita siellä kaikui; ja kun silmä oli ehtinyt enemmän tottua tähän sekamelskaan, saattoi eroittaa lukuisan seuran miehiä ja naisia ahtaasti istumassa pitkän pöydän ääressä. Yläpäässä istui jonkunlainen puheenjohtaja, nuija kädessä, ja etäisessä nurkassa rämpytti ränsistynyttä pianoa muuan soittoniekka, jolla oli sinertävä nenä ja kasvojen ympärillä nenäliina, kaiketi hammassäryn vuoksi. Juuri kun Fagin hiljaa astui huoneeseen, oli pianotaiteilija kaiuttanut jonkinmoisia valmistavia "juoksutuksia" pitkin kaikkia koskettimia, niin että läsnäolijoihin oli herännyt kiivas halu kuulla joku laulu, jota sitten vaadittiinkin yksimielisesti. Kun tästä johtunut meteli oli hieman hiljennyt, astui esille nuori nainen ja huvitti seuraa nelivärsyisellä lemmenlaululla, jonka lepokohtien aikana säestäjä soitti koko sävelen niin riivatun vahvasti kuin suinkin jaksoi. Laulun loputtua laulajatar sai puheenjohtajalta kiitoslauselman. Sitten ryhtyi kaksi n.s. "taiteensuosijaa", toinen puheenjohtajan vasemmalla, toinen oikealla puolella, laulamaan vuorolaulua, joka saavutti suurta suosiota.
Joukkio tarjosi nähtäväksi muutamia hyvin merkillisiä kasvoja. Ensiksikin siinä oli puheenjohtajana itse isäntä — raaka, karkea, tukeva mies, joka soitan ja laulun aikana muljautti silmiään joka puolelle näennäisesti hyvin mukana yhteisessä riemussa, mutta itse asiassa hän piti mitä tarkimmin silmällä vieraittensa liikkeitä ja kuunteli joka sanaa, mikä siinä lausuttiin.
Faginiin, joka oli vapaa muutamista tuuteista, ei tämä kaikki vaikuttanut vähääkään, vaan hän tähysteli seuran huvitellessa kasvoista kasvoihin, löytämättä kuitenkaan sitä, jota etsi. Viimein hänen onnistui kiinnittää puheenjohtajan huomiota. Tälle hän viittasi melkein huomaamattomasti ja lähti huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullut.
— Mitä voin tehdä mieliksenne, mr Fagin? kysyi isäntä, joka oli seurannut häntä portaille. Ettekö tahdo tulla seuraamme? Kyllä ne siitä ihastuisivat joka sielu.
Juutalainen pudisti päätään ja kysyi kuiskaten: — Onko hän täällä?
— Ei ole, vastasi isäntä.
— Eikö Barneystakaan ole mitään kuulunut? jatkoi Fagin. - Ei mitään. Hän ei lähde pesästään, ennenkuin kaikki on turvallista. Voitte olla varma siitä, että niiden jäljillä ollaan, ja jos hän nyt liikahtaisi, siepattaisiin hänet heti kiinni. Kyllä Barney on jossakin vaarattomassa paikassa, sillä muuten hänestä jo olisi kuulunut jotakin. Lyön vaikka vetoa, että hän osaa pelastaa nahkansa. Se mies ei tee tyhmyyksiä.
— Luuletteko hänen tulevan tänne tänä iltana? kysyi taas juutalainen.
— Monksiako tarkotatte? tiedusteli isäntä epäröiden.
— Hiljaa! sanoi Fagin. Niin juuri.
— Tietysti, vastasi toinen, vetäen taskustaan esiin kultakellon. Olen häntä jo odottanut hetken aikaa. Jos haluatte odottaa kymmenen minuuttia, niin —.
— En, en, keskeytti juutalainen äkkiä, ikäänkuin hänestä tuntuisi mukavammalta olla tapaamatta sitä henkilöä, jota oli hakenut. Sanokaa hänelle, että olen käynyt häntä hakemassa ja että hänen täytyy tulla minun luokseni tänä yönä — ei, vasta huomenna — sanokaa, että hän tulee huomenna. Kun hän ei ole täällä, niin ehtiihän tuota huomennakin.
— Hyvä on, sanoi isäntä. Eikö mitään muuta?
— Tällä kertaa ei mitään lisää, vastasi Fagin ja astui portaita alas.
— Kuulkaapas vielä! kuiskasi hänelle isäntä, kumartuen kaidepuun yli, nyt voisi muuten tehdä erinomaisen kaupan. Olen saanut Phil Barkerin ihan aikahumalaan; lapsikin voisi häntä nyt petkuttaa.
— Vai niin, mutta minulla ei ole aikaa mihinkään asioimisiin! vastasi juutalainen, katsahtaen ylöspäin. Mitä Philliin tulee, kyllä häneen tartumme toisen kerran. Menkää siis takaisin vieraiden luo, hyvä ystävä, ja käskekää niitä pysymään hyvällä tuulella — niin kauan kuin sitä kestää. Ha, ha, haa!
Isäntä yhtyi vanhuksen nauruun ja palasi sitten seuransa luo. Niin pian kuin juutalainen oli jäänyt yksin, tuli hänen kasvoihinsa taas entinen levottomuuden ja mietiskelyn ilme. Vähän aikaa tuumittuaan hän kutsui luokseen vuokra-ajurin ja käski ajamaan Bethnal-Greeniin. Hyvän matkan päässä Sikesin asunnosta hän astui vaunuista kadulle ja kulki loppuosan tietä jalkaisin.
— No niin, mutisi hän partaansa, kolkuttaessaan ulko-ovelle, jos tässä on jokin salainen juoni vireillä, niin sen saan tyttöletukalta esille, vaikka se onkin aika ovela.
Se vanha eukko, joka avasi ulko-oven, ilmoitti Nancyn olevan kotona, ja sen vuoksi Fagin hiipi portaita ylös ja astui kursailematta huoneeseen. Tyttö oli yksinään, maaten pää pöydällä ja hiukset hajallaan.
— Hän on kai päissään, ajatteli juutalainen välinpitämättömästi, tai ehkä hän on vaan murheissaan.
Fagin kääntyi sulkemaan ovea, ja siitä johtunut kolina herätti tytön. Tämä iski häneen tuikean katseen, tiedustellen, onko hänellä mitään uutta kerrottavana, ja kuunteli sitten Faginin kertomusta Toby Crackitin seikkailusta. Kun se oli päättynyt, vaipui Nancy entiseen asentoonsa, lausumatta sanaakaan. Hän sysäsi kynttilän kiivaasti syrjään, sovitteli pari kertaa asemaansa mukavammaksi äkkinäisillä tempauksilla ja kaappi jaloillaan lattiata; mutta siinäpä olikin kaikki.
Tämän vaitiolon aikana juutalainen silmäili levottomasti pitkin huonetta ikäänkuin saadakseen selville, eikö Sikes sentään ollut salaa tullut kotiinsa. Nähtävästi tyytyväisenä tähystelyynsä hän yski pari kertaa ja yritti kerta toisensa jälkeen alottaa keskustelua; mutta tyttö ei hänestä välittänyt sen enempää, kuin jos hän olisi ollut kivipatsas. Vihdoin hän ryhtyi kauan vaiti oltuaan viimeiseen koetukseen, hieroi kämmeniään ja kysyi sulavimmalla äänellään:
— No sanokaa, sydänkäpyseni, missä luulette Billin nykyään oleskelevan, — häh?
Tyttö mutisi jotakin sinnepäin, ettei hän sitä tiennyt, ja niistä puoleksi hillityistä äänistä päättäen, joita häneltä kuului, hän tuntui itkevän.
— No entä poika? sanoi juutalainen, siristäen silmiään, saadakseen edes vilaukselta nähdä hänen kasvojaan. Pikku poika parka! Ajatelkaa vaan, ne heittivät hänet ojaan!
— Vaikka sinnekin, vastasi Nancy ja katsahti äkkiä ylös, siellä hän on onnellisempi kuin täällä meidän joukossamme. Jollei Billille tule siitä mitään vahinkoa, niin toivon, että poika makaa ojassa kuolleena ja hänen luut siellä mätänevät.
— Kuinka niin! huudahti juutalainen ihmeissään.
— Niin, sitä juuri tarkotan, vastasi tyttö, katsoen häntä silmiin. Iloitsen siitä, ettei enää tarvitse häntä nähdä ja että hän nyt on päässyt pahimmalta kärsimyksestä. Minä en siedä häntä nähdä joukossamme. Kun hänet näen, alan vihata itseäni ja teitä karkkia.
— Lorua! sanoi juutalainen halveksivasti. Te olette juovuksissa, tyttöseni!
— Vai juovuksissa! härnäsi Nancy katkerasti. Ei se ole teidän ansionne, ellen olisikaan juovuksissa! Jos saisitte määrätä, niin olisin aina juopunut, paitsi tällä hetkellä, sillä nyt ette kai ole oikein mielissänne puhetavastani, vai mitä?
— En olekaan, vastasi Fagin vihaisena.
— Koettakaa siis saada se muuttumaan, kiusotti tyttö nauraen.
— Vai muuttumaan! huusi juutalainen ihan raivoissaan tytön odottamattomasta uppiniskaisuudesta sekä tämän illan vastuksista. Kyllä minä sen muutan! Kuulkaa nyt minua, mokoma letukka! Teidän pitää ottaa huomioonne, että minun tarvitsee sanoa vain muutama sana saadakseni Sikes kuristetuksi yhtä varmasti kuin jos sen härän kaula nyt olisi kynsissäni. Jos hän tulee takaisin eikä tuo poikaa mukanaan — jos hän on päässyt pakoon, mutta ei toimita Oliveria joko elävänä tai kuolleena minulle, täytyy sinun itse murhata hänet, jos tahdot hänet pelastaa hirsipuusta, ja sen lisäksi häneltä on otettava henki heti, kun hän pistää jalkansa tähän huoneeseen, sillä muuten lienee liian myöhäistä!
— Mitä ihmettä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi tyttö kummastuneena.
— Mitä se merkitsee! toisti Fagin vihan vimmassa. Poika on minulle monen sadan punnan arvoinen. Pitääkö minun se menettää, minkä hyvä sattuma ilman mitään vaaraa minulle antoi, muutamien juopuneiden roistojen vuoksi, joiden hengen voisin parilla sanalla nitistää? Ja pitääkö minun olla sidottuna ihan elävään paholaiseen, jolta vaan toistaiseksi puuttuu tahtoa, mutta jolla on valta vetää minut — —.
Ihan hengästyneenä vanhus änkytti pari epäselvää sanaa, mutta samassa hetkessä hän hillitsi vihanpurkauksensa ja muutti koko käytöksensä. Vähää ennen hän oli vielä mulkoilevin silmin ja kasvot tuhkanharmaina vimmasta huitonut nyrkkiään, ilmassa, mutta nyt hän vaipui tuolille, kyyristyi kokoon ja vapisi pelosta, että oli raivoissaan tullut sanoneeksi jotakin liikaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän uskalsi katsahtaa Nancyyn ja näkyi hieman rauhoittuvan, kun huomasi tytön taas olevan samassa huolettomassa asennossa, jossa oli hänet ensin yllyttänyt.
— Nancy kultaseni! liverteli juutalainen taas tavallisella äänellään.
Oletteko minua kuunnellut?
— Älkää minua piinatko, Fagin! vastasi tyttö nostaen päätään raukeasti. Ellei Bill tällä kertaa ole onnistunut työssään, niin ehtiihän tuota toistekin. Hän on jo suorittanut teidän hyväksenne monta hyvää asiaa ja kaiketi vast'edeskin yrittää, jos vaan voi; jollei hän enää voi, niin minkä sille mahtaa — antakaa siis asian olla.
— Entä mitä poikaan tulee, tyttöseni? sanoi Fagin ja hieroi lujasti käsiään.
— Poika saa kestää osansa kuin muutkin, vastasi Nancy kiireesti, ja minä sanon vieläkin, että toivon hänen jo olevan kuolleena, niin että on päässyt kaikesta pahasta ja varsinkin teidän kynsistänne — kunhan vaan Bill ei joudu onnettomuuteen. Mutta kai hänkin on pelastunut, sillä onhan hän kahta vertaa sukkelampi kuin Toby, joka näkyy suojelleen nahkansa.
— No mutta mitä arvelet äskeisistä sanoistani, hyvä ystäväiseni? huomautti Fagin ja tähtäsi häneen väijyvän katseen.
— Jos halusitte saada minut tekemään jotakin, niin täytyy teidän toistaa se vielä kerran, vastasi Nancy; parempi olisi sentään jättää se huomiseksi, sillä minua nukuttaa aika lailla.
Fagin kyseli vielä yhtä ja toista, päästäkseen oikein selville, oliko Nancy kuullut hänen varomattomia sanojaan, mutta tyttö vastasi hänen kysymyksiinsä aivan empimättä ja osoittautui hänen tutkivista silmäyksistään huolimatta niin tyyneksi, että Fagin alkoi uudestaan uskoa hänen olevan juovuksissa. Nancy ei ollutkaan vapaa tästä heikkoudesta, joka oli hyvin tavallinen juutalaisen naisoppilaisten kesken ja josta heitä jo nuorella iällä enemmän kiitettiin kuin moitittiin. Hänen pukunsa epäjärjestys ynnä koko huoneen täyttävä viinantuoksu vahvisti juutalaisen arvelua. Kun Nancy sitäpaitsi sen kiivastuksen jälkeen, josta äsken oli puhe, vähitellen vaipui raukeaan tylsyyteen ja sitten eriskummalliseen tunteiden sekamelskaan, jossa hän välistä purskahti itkuun, välistä päästi sellaisia hirnahduksia, kuin: "roska tämä on kaikki! pitäkäämme lystiä!" y.m., niin huomasi Fagin, joka pitkän elämänsä kuluessa oli saanut kokemusta tämäntapaisissa asioissa, erityisellä mielihyvällä Nancyn olevan ihan päissään.
Fagin siis rauhoittui täydellisesti, ja saavutettuaan nyt molemmat tarkoituksensa, kun näet oli ilmoittanut tytölle saamansa tiedot ja omin silmin nähnyt, ettei Sikes ollut palannut, lähti hän kotimatkalle, jättäen nuoren ystävättärensä makaamaan pöydän ääreen.
Hän oli päässyt oman katunsa kulmaan ja kaiveli jo portinavainta taskustaan, kun pimeästä porttikäytävästä tuli esille muuan henkilö, astui suoraan kadun poikki ja hiipi huomaamatta hänen sivulleen.
— Fagin! kuiskasi joku ääni ihan juutalaisen korvaan.
— Häh! huudahti Fagin ja kääntyi äkkiä. Oletteko te —.
— Olen! keskeytti vieras. Kaksi tuntia olen tässä odotellut. Missä hitossa te olette viipynyt?
— Juossut teidän asioissanne, hyvä ystävä, vastasi juutalainen, katsahtaen seuralaiseensa levottomasti ja hiljentäen käyntiään. Koko illan olen toiminut teidän hyväksenne.
— Kai, kai, lausui toinen pilkallisesti. Miten olette onnistunut.
— Eipä erittäin, vastasi Fagin.
— Eihän teillä sentään lie pahoja uutisia? kysyi taas vieras, pysähtyen ja silmäten Faginia rauhattomana.
Juutalainen pudisti päätään ja aikoi juuri vastata, mutta toinen keskeytti hänet ja viittasi taloon, jonka kohdalle he nyt olivat saapuneet, huomauttaen, että hänen sopisi paremmin kertoa uutisensa seinien ja katon suojassa, sillä pitkästä seisomisesta kylmässä tuulessa hänen verensä oli melkein hyytynyt.
Fagin ei näkynyt lainkaan haluavan kutsua vierasta kotiinsa näin sopimattoman aikaan ja mutisi jotakin sinne päin, että hänen huoneensa oli lämmittämätön; mutta toinen uudisti toivomuksensa niin käskevästi, että Fagin avasi portin ja pyysi häntä sulkemaan sen hiljaa sillä välin, kun hän itse toisi valoa.
— Täällä on pimeä kuin haudassa, sanoi vieras, hapuiltuaan muutamia askella eteenpäin. Rientäkää hiidessä, sillä tällaista en kärsi!
— Sulkekaa ovi, kuiskasi Fagin käytävän päästä. Tuskin oli hän tämän sanonut, kun ovi paiskattiin kiinni niin, että talo jytisi.
— Ei se ollut minun vikani, selitti vieras, kähmien eteenpäin. Tuuli sen paiskasi tai se laukesi itsestään, mutta tuokaa pian valoa, sillä muuten kolhin itseni mäsäksi tässä kirotussa pesässä!
Fagin astui hiljaa keittiön portaita alas ja tuli pian takaisin, kädessä sytytetty kynttilä, ja ilmoitti, että Toby Crackit nukkui pihanpuoleisessa ja pojat etumaisessa huoneessa. Sitten hän viittasi vierasta tulemaan jäljestä ja alkoi astua toisia portaita ylös.
— Nyt voimme rauhassa keskustella, sanoi juutalainen, avaten yläkerroksessa erään oven, mutta kun akkunaluukuissa on reikiä emmekä tahdo naapureillemme näyttää, että täällä on valoa, niin panen kynttilän tähän näin.
Hän laski kynttilän ylimmälle portaalle, ovea vastapäätä, ja astui vieraansa kanssa huoneeseen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin rikkinäinen nojatuoli ja vanha päällyksetön sohva, joka oli oven takana. Tälle heittäytyi vieras väsyneen näköisenä, ja juutalainen siirsi nojatuolia vähän lähemmä, niin että he istuivat vastakkain. Huoneessa ei ollut aivan pimeä, sillä ovi oli puoleksi auki, ja portaalta seisovasta kynttilästä tuli heikko kajastus vastapäiseen seinään.
He kuiskuttelivat hetken aikaa, ja vaikka heidän keskustelustaan saattoi kuulla vaan muutaman yksityisen sanan, niin olisi kuuntelija kuitenkin helposti huomannut, että Fagin koetti puolustaa itseään joitakin syytöksiä vastaan, joita hyvin kiihtynyt vieras teki. Tällä tapaa he olivat keskustelleet ehkä noin neljännestunnin, kun Monks — jonka nimiseksi Fagin puhelun aikana oli vierastaan usein kutsunut — lausui hieman kovemmalla äänellä:
— Sanon teille vielä kerran, että se oli tyhmä yritys. Miksi ette pitänyt häntä kotona toisten joukossa ja tehnyt hänestä hiipivää taskuvarasta muitta mutkitta?
— Hyvä on sanoa! huudahti juutalainen, olkapäitään kohottaen. — Vai aiotteko uskotella, ettette olisi sitä voinut, jos vaan olisitte viitsinyt vähän harjoittaa? kysyi Monks äreästi. Olettehan toisiakin poikia opettanut! Jos teillä vaan olisi riittänyt kärsivällisyyttä korkeintaan vuodeksi, niin olisitte saanut hänet tuomituksi ja karkoitetuksi maasta ehkä ikipäiviksi.
— No kenellä olisi siitä ollut hyötyä, ystäväiseni? kysyi juutalainen nöyrästi.
— Minulla! vastasi Monks.
— Mutta ei minulla, lausui juutalainen sävyisästi. Minulla olisi ehkä ollut hänestä hyötyä toisella tapaa. Kun kaksi on osallisena samassa asiassa, niin on kohtuullista, että molempien hyöty otetaan lukuun; enkö ole oikeassa?
— No, entä sitten? kysyi Monks jyrkästi.
— Huomasin pian, ettei häntä helposti opeta meidän ammattiimme, selitti juutalainen, hän ei ollut toisten poikien kaltainen samoissa olosuhteissa.
— Hitto hänet vieköön, mutisi vieras, kai hänestä muuten olisi jo aikoja sitten tullut varas.
— Minun ei mitenkään onnistunut saada häntä tekemään rahaa, jatkoi juutalainen tarkastellen vieraansa ulkomuotoa. Minulla ei ollut mitään keinoa peloittaa häntä, kuten aina alussa on tarpeellista, jotta opetuksesta jotain valmista tulisi. Mitä on tehtävä? Pitikö taas lähettää hänet Taskuveijarin ja Batesin kanssa kaupungille? Saimme ensi kerrasta kylliksemme, ja epäilin meidän kaikkien turvallisuutta.
— Siihen en minä ollut syynä, huomautti Monks.
— Ette tietysti, hyvä ystävä! jatkoi juutalainen; enkä minä siitä enää olekaan pahoillani, sillä ilman sitä sattumusta ette kai koskaan olisi huomannut poikaa ja tuntenut häntä siksi, jota niin hartaasti etsitte. No niin, — teidän tähtenne hankin hänet takaisin tytön avulla, mutta nyt on tämä alkanut häntä suojella.
— No, kuristakaa tyttö tieltä pois, sanoi Monks kärsimättömästi.
— Ei sekään käy laatuun juuri nykyään, vastasi juutalainen hymyillen; ja sitä paitsi tuollainen toimenpide ei oikein kuulu ammattiimme, muuten olisi näinä päivinä ehkä tapahtunut jotakin sen tapaista. Kyllä minä tunnen tämän tyttölajin. Niin pian kuin poika alkaa paatua, ei tyttö hänestä välitä sen enempää kuin puukapulasta. Tahdotte saada hänestä varkaan; no hyvä, jos hän on elossa, lupaan ennen pitkää tehdä hänet varkaaksi. Ja jos — jos —, jatkoi juutalainen toista lähestyen — tosin se ei ole luultavaa — mutta jos niin hullusti olisi käynyt, että hän olisi kuollut —.
— Niin se ei ole minun syyni! keskeytti Monks ja tarttui pelästyneen näköisenä juutalaisen käsivarteen. Muistakaa se, Fagin! Minulla ei ole ollut osaa siihen leikkiin. Kaikkea muuta, vaan ei hänen henkeään, senhän sanoin teille jo alussa. Minä en tahdo vuodattaa verta; se tulee aina ilmi eikä anna ihmiselle rauhaa. Jos hänet on ammuttu kuoliaaksi, niin en minä ole syypää — kuuletteko? Kirottu olkoon tämä pesä! Mitä ihmettä se oli?
— Mikä? huusi juutalainen ja tarttui molemmin käsin arkaan heittiöön, joka hyppäsi sohvalta seisaalle. Missä?
— Tuolla! vastasi Monks, tuijottaen vastapäiseen seinään. Varjo — näin naisen varjon, hattu päässä ja vaippa yllä, liitelevän pitkin seinää!
Fagin päästi vieraansa irti, ja he syöksivät kiivaasti huoneesta. Kynttilä oli samalla paikalla kuin ennen ja näytti heille vain tyhjät portaat ja heidän omat kalpeat kasvonsa. He kuuntelivat, mutta koko talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
— Se olikin vain luulottelua, sanoi Fagin ja otti kynttilän käteensä.
— Voin vannoa, että näin sen! vastasi Monks vavisten. Se kumartui eteenpäin, kun sen ensiksi huomasin, ja hiipi tiehensä, kun puhuin.
Juutalainen katsahti halveksivasti seuralaisensa vaaleisiin kasvoihin, kehoitti häntä seuraamaan, jos halutti, ja astui portaita ylös. He tutkivat kaikki huoneet; ne olivat kylmät ja tyhjät. Sitten he laskeutuivat eteiseen ja kellariin. Viheriää hometta oli matalilla seinillä ja etanan jäljet loistivat kynttilän valossa; mutta kaikki oli hiljaa kuin haudassa.
— Mitä nyt arvelette? kysyi Fagin, kun jälleen olivat tulleet käytävään. Paitsi meitä ei ole koko talossa elävää sielua liikkeellä, ja Toby ynnä pojat ovat varmasti lukon takana. Katsokaapa näitä!
Väitteensä todistukseksi juutalainen veti taskustaan kaksi avainta ja selitti, että ensin mennessään keittiöön päin hän oli sulkenut puheena olevat huoneet, ollakseen varma, ettei kukaan heitä kuuntele.
Kun Monksia vastaan tuli näin paljon todistuksia, alkoi hän itsekin epäillä. Hänen väitteensä heikkenivät vähitellen, kuta kauemmin he tutkivat asiaa, mitään löytämättä: lopulta hän purskahti ilkeään nauruun ja tunnusti, että hänen kiihtynyt mielikuvituksensa kai oli tehnyt hänelle pienen kepposen. Hän ei kuitenkaan halunnut enää tänä yönä jatkaa keskustelua, äkkiä muistaen, että kello jo oli yli yksi; ja siten nämä ystävykset erosivat.
Korvaa sen epäkohteliaisuuden, johon kertoja eräässä edellisessä luvussa tuli syypääksi, kun jätti rouvashenkilön ihan kursailematta sikseen.
Tavallisen kirjailijan ei mitenkään sopine jättää niin tärkeä henkilö, kuin vaivaistalon vahtimestari on, odottamaan seisten uunin edessä, takin liepeet nostettuina käsivarsille, kunnes hän (nimittäin kirjailija) suvaitsee tulla päästämään hänet pälkähästä; vielä vähemmän hänen sopii yhtä kömpelösti kohdella naisihmistä, johon vahtimestari on luonut helliä ja rakastuneita silmäyksiä ja jonka korvaan hän on kuiskannut niin makeita sanoja, että niistä, varsinkin kun tulevat näin mahtavalta taholta, helposti rupeaa minkä tytön tai rouvan tahansa sydän suloisessa pelossa pamppailemaan. Tämän vuoksi rientääkin nyt se luotettava kertoja, joka tämän hyvin todellisen jutun kirjoittaa, syvästi kunnioittaen kaikkia maan päällisiä korkeita henkilöitä, osoittamaan heille sitä huomiota, jota heillä on oikeus vaatia, ja antamaan heille ne kunnioitukset, jotka ovat erottamattomasti yhdistetyt heidän arvoonsa ja siis myös heidän ansioihinsa. Siinä mielessä aioimmekin sovittaa tähän kohtaan kertomustamme jonkunlaisen tutkimuksen, joka käsittelisi vahtimestarin jumalallisia oikeuksia ja todistaisi sen väitteen, ettei köyhäintalon vahtimestari koskaan voi tehdä väärin. Vaikka tällainen tutkimus tuottaisikin vakavalle lukijalle paljon mielenylennystä ja hyötyä; täytyy meidän kuitenkin, ajan ja tilan puutteen tähden, lykätä se johonkin sopivampaan tilaisuuteen. Silloin osoitamme, että oikea vahtimestari — se on: sellainen, joka toimii kunnallisessa vaivaistalossa ja samalla on pitäjänsä kirkon palvelija — virkansa nojalla on varustettu kaikilla hyvillä inhimillisillä ominaisuuksilla ja ettei pelkillä yhdistysten, virastojen ja kappelien vahtimestareilla ja muilla semmoisilla ole vähääkään oikeutta lukea näitä ominaisuuksia hyväkseen.
Bumble oli uudestaan laskenut teelusikat, punninnut sokeripihtejä, tutkinut maitokannua vielä tarkemmin ja muutenkin hankkinut itselleen täydellisen selvyyden huonekaluston arvosta, ottaen lukuun tuolien jouhitäytteenkin, sekä uudistanut tämän arvioimisen ainakin puoli tusinaa kertaa, ennenkuin hänen mieleensä johtui, että rouva Corneyn olisi jo aika palata. Kun ei tätä kuulunut, päätti Bumble kuluttaa aikaansa sillä viattomalla ja hauskalla tempulla, että sivumennen katsahtaisi rouva Corneyn laatikkoihin.
Hän kuunteli siis avaimenreiästä, ollakseen varma, ettei kukaan ollut tulossa häntä yllyttämään, ja ryhtyi sitten, alkaen alhaalta, tutkimaan kolmen laatikon sisällystä, joissa oli kaikenlaista arvokasta vaatetavaraa, järjestettyinä kerroksittain vanhojen sanomalehtien ja kuivattujen lavendelikukkien väliin. Bumble näkyi olevan hyvin tyytyväinen. Jatkaessaan tutkimustansa hän lopuksi avasi pienen sivulaatikon, jossa oli avain suulla, ja äkkäsi siinä suljetun säästörasian, josta kuului ravistaessa suloinen, kilisevä ääni. Sitten Bumble astui mahtavin askelin entiselle paikalleen uunin eteen ja sanoi itsetietoisesti: — Minä teen sen! Tätä merkillistä väitettä seurasi pitkällinen päänpudistus, ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että vielä oli niin veitikkamainen, ja sitten hän alkoi mielihyvissään ihailla jalkojaan, katsellen niitä sivulta päin.
Hän oli vielä tässä hommassa, kun rouva Corney syöksyi huoneeseen, heittäytyi ihan hengästyneenä tuolille, joka oli lähellä uunia, painoi toisen käden silmilleen ja toisen sydämelleen ja tavoitteli ilmaa raskaasti.
— Rouva Corney, sanoi Bumble, kumartuen hänen puoleensa, mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Minä pyydän, puhukaa! Minä olen ihan kuin — kuin — hän ei hädissään muistanut "kuumia hiiliä" ja sanoi sen vuoksi: "rikkinäisillä pulloilla".
— Voi, voi, herra Bumble, huudahti emännöitsijä, minä olen niin kauheasti pelästynyt!
— Pelästynyt, rouvaseni! toisti Bumble, kuka on rohjennut teitä —? Vai niin, kyllä ymmärrän, jatkoi hän, hilliten kiihkoansa luontaisella arvokkaisuudellaan, se on kai noiden kirottujen vaivaisten juonta.
— Hirmuista on sitä ajatella, lausui rouva Corney väristen.
— Koettakaa olla sitä ajattelematta, hyvä rouva! esitti Bumble hellästi. Entä jos nauttisitte tipan viiniä?
— En millään ehdolla, vastasi emäntä. En minä sitä voisi — oh!
Ylimmällä hyllyllä nurkassa — oh!
Hyvä rouva viittasi tajuttomasti seinäkaappiin ja näytti kärsivän kovia sisällisiä tuskia. Bumble hyökkäsi osoitettuun paikkaan, sieppasi vihreän pullon hyllyltä, josta niin merkillisellä tavalla oli saanut tiedon, kaatoi siitä teekuppiin jonkun verran ja piti kuppia hänen huuliensa edessä.
— Minä voin paremmin, sanoi rouva Corney nojautuen taaksepäin, sittenkuin oli juonut kupista puolet.
Bumble loi hurskaassa kiitollisuudessa silmänsä kattoa kohti, laski ne sitten kupin reunaan ja nosti kupin nenänsä alle.
— Piparimynttiä, selitti emäntä heikolla äänellä, hymyillen lempeästi vahtimestarille. Maistakaapa sitä; siinä on pikkusen muutakin seassa.
Bumble maistoi lääkettä epäillen, maiskutti huuliaan, otti uuden kulauksen ja laski kupin tyhjänä pöydälle.
— Onhan se hyvin vahvistavaa, lausui rouva Corney.
— Todellakin, kelpo juomaa, hyvä rouva, myönsi vahtimestari. Sitten hän siirsi tuolinsa emännöitsijän viereen ja kysyi hellästi, mikä häntä oli pelästyttänyt.
— Ei mikään, vastasi rouva Corney. Minä olen vaan niin heikko ja oikullinen.
— Älkää sanoko itseänne heikoksi, väitti Bumble, lähentäen tuoliaan vieläkin. Olisitteko todellakin heikko?
— Kaikki olemme heikkoja olentoja, vastasi emäntä, turvautuen tällaiseen yleiseen väitteeseen.
— Siinä olette oikeassa, tunnusti Bumble.
Kumpikaan ei vähän aikaan lausunut mitään, mutta Bumble selitti äsken mainittua väitettä käytännöllisesti siten, että laski vasemman käsivartensa liukumaan tuolin selältä rouva Corneyn esiliinan nauhalle, jonka suuntaa se vähitellen rupesi seuraamaan.
— Te olette seurakunnan jalohelmi, huudahti Bumble. Kai tiedätte, että herra Sloutin tila on tänään pahentunut.
— Tiedän, vastasi rouva Corney hämillään.
— Hän ei kuulu voivan elää enää viikkoakaan, jatkoi vahtimestari.
Hän on tämän köyhäintalon kaitsija; hänen kuolemansa johdosta tulee
paikka avoimeksi ja on täytettävä. Mikä ihana toive siinä on meillä!
Erinomainen tilaisuus yhdistää sydämet ja taloudet.
Rouva Corney nyyhkytti.
— Pikkuinen sana vaan! sanoi Bumble, kumartuen ujon lemmittynsä puoleen; antakaa minun kuulla pieni, suloinen sana!
— J-j-jaa! kuiskasi emännöitsijä.
— Vielä yksi asia, jatkoi vahtimestari. Tyynnyttäkää hellät tunteenne ja kuulkaa minua! Milloin vietämme häät?
Rouva Corney koetti kaksi kertaa puhua, mutta onnistumatta. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa, kietoi kätensä Bumblen kaulan ympäri ja sanoi, että se saisi tapahtua milloin tahansa ja että hänen sulhonsa oli niin "kauhean suloinen".
Kun asia näin oli päätetty, otettiin sen vahvistukseksi kupillinen piparimynttirohtoa, josta morsiamen kiihtynyt mielentila myös näkyi tyyntyvän. Rohtoa juodessa emännöitsijä ilmoitti vahtimestarille edellä mainitun vanhan eukon kuoleman.
— Hyvä on, sanoi Bumble ryypäten. Voinhan kotiin mennessäni poiketa Sowerberryn luo ja lähettää hänet tänne huomisaamuna. Senjälkeen käänsi hän kauluksen pystyyn, painoi hatun päähänsä, otti morsiameltaan hellät jäähyväiset ja lähti taas taistelemaan pakkasta vastaan.
Herra ja rouva Sowerberry olivat menneet vieraisiin täksi iltaa, ja kun Noa Claypole ei juuri viitsinyt ponnistaa voimiaan enemmän, kuin mitä tarvittiin kahden tärkeän toimen, syömisen ja juomisen, suorittamiseen, ei hän ollut vielä sulkenut puotia, vaikka tavallinen sulkemisaika jo aikoja oli mennyt. Bumble koputti kepillään useita kertoja pöytää vasten, mutta kun ei ketään kuulunut ja pienen takakamarin lasiovesta näkyi valoa, rohkeni hän mennä katsomaan, mitä siellä oli tekeillä — ja näkikin jotakin tavatonta.
Pöytä oli illalliseksi katettu; siinä oli leipää ja voita, lautasia ja laseja, oluthaarikka ja viinipullo. Pöydän yläpäässä istui herrasmies Claypole mukavassa nojatuolissa, jonka toiselle käsipuulle hän oli huolettomasti nostanut säärensä. Toisessa kädessä oli hänellä kääntöpää veitsi, toisessa iso voileipä. Ihan hänen vieressään seisoi Charlotte ja aukoili muutamia ostereita, jotka sitten sukevasti valuivat Claypolen suuhun.
— Kas tässä on oikein lihava kappale, rakas Noa! sanoi Charlotte; koeta nyt vielä syödä edes tämä ainoa.
— Onpa tuo osteri sentään ihana elävä! huomautti Claypole, kun oli sen syönyt. Vahinko vaan, ettei niitä voi syödä oikein paljon, sillä niistä rupeaa pahoin voimaan.
— Niin, onhan se ilkeätä, myönsi Charlotte.
— Sepä se, sanoi Noa. Etkö sinä huoli osterista?
— Enpä erittäin, vastasi Charlotte. Minusta on hauskempi nähdä sinun niitä syövän kuin syödä itse.
— Ihme ja kumma! lausui Claypole mietiskellen.
— Tahdotko vielä yhden? kysyi tyttö; tässä on, näetkös, niin mehevä ja tuore.
— En saa enää menemään mahaani, vastasi Claypole. Olen jo ihan täynnä.
Tules tänne, niin saat muiskun.
— Mitä! huudahti Bumble, syösten huoneeseen. Sanoppa se kerta vielä, sinä vintiö!
Charlotte parkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan; Noa Claypole ei muuttanut asemaansa sen enempää, kuin että laski säärensä lattialle, ja tuijotti vahtimestariin juopunein ja kauhistunein silmin.
— Vieläkö sinä uskallat sellaista puhua, pakanallinen hylkiö? kovisti Bumble. Miten sinä rohkenet sellaista edes mainitakaan! Ja kuinka sinä, hävytön tyttöletukka, kehtaat häntä yllyttää siihen? Puhua suutelemisesta! Hyi häpeä!
— En minä sitä aikonut, selitti Noa itkien. Mutta tyttö on aina niin muiskailemisen vimmassa, etten voi joka kerta vastustaa.
Suus kiinni! ärjyi Bumble. Korjatkaa nyt, mamselli, luunne keittiöön. Ja sinä Noa suljet nyt heti puodin etkä puhu ainoatakaan sanaa, kunnes herrasi tulee kotiin, muuten varo nahkaasi. Ja kun hän tulee, niin sano, että herra Bumble kävi täällä tilaamassa vanhan eukon ruumisarkun, joka on toimitettava köyhäintaloon huomenna edellä puolenpäivän. Kuuletko, senkin vietävä lurjus? — Muisku! huudahti hän taas, kohottaen käsiään. Jopa on alempi kansa meidän piirissämme todella turmeltunut! Jos parlamentti vitkastelee tällaisen pahennuksen vastustamisessa millä keinoin tahansa, joutuu tämä piiri perikatoon ja sen asujanten kunnia on ikipäiviksi pilattu! Tämän lausuttuaan vahtimestari astui synkkänä ja juhlallisena Sowerberryn talosta.