Kun asia oli puhuttu selväksi, alkoi Sikes uutterasti kaataa kurkkuunsa paloviinaa ja heilutteli murtorautaansa, niin että toisia peloitti. Samalla hän laulaa hoilotti jotakin vähemmän kaunista laulunpätkää päästäen tuon tuostakin hurjia kirouksia. Viimein hän sai jonkinlaisen ammattiylpeyden puuskan ja tahtoi välttämättä näytellä työkalujaan. Mutta tuskin oli hän haparoiden vetänyt esille laatikon, jossa ne olivat, ja avannut sen selittääkseen läsnäolijoille eri kapineiden laatua ja käyttöä ja ylistääkseen niiden omituista kauneutta, kun hän kellahti lattialle laatikon päälle ja jäi siihen nukkumaan.
— Hyvää yötä, Nancy! sanoi juutalainen.
— Hyvää yötä!
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja juutalainen tarkkasi tyttöä tutkivasti, mutta tämän silmät eivät värähtäneetkään.
Juutalainen toivotti hänelle uudelleen hyvää yötä, ja kun tyttö käänsi selkänsä, potkaisi hän Sikesiä salavihkaa. Sitten hän alkoi haparoida alas portaita.
— Se on se vanha juttu! mutisi juutalainen itsekseen kulkiessaan kotia kohti. Pahinta noissa naisissa on se, että mitättöminkin seikka voi herättää heissä eloon tunteita, joiden luulisi jo aikoja sitten heiltä unohtuneen, mutta kaikeksi onneksi ne eivät kestä kauan. Hah, hah, haa! Mies lasta vastassa kultapussin takia!
Lyhentäen matkaa tällaisilla hauskoilla mietelmillä Fagin taivalsi loan ja pimeyden halki kolkkoon asuntoonsa, jossa Taskuveijari istui valveilla odottaen kärsimättömästi hänen tuloaan.
— Nukkuuko Oliver? Haluaisin puhua hänen kanssaan, sanoi Fagin heti sisään tultuaan.
— Hän on nukkunut jo monta tuntia, vastasi Taskuveijari avaten erään oven. Tuolla hän makaa!
Poika lepäsi syvässä unessa lattialle tehdyllä kovalla vuoteella. Suru, huoli ja ummehtunut ilma oli niin kalventanut hänen poskensa, että hän näytti kuolleelta. Mutta tällä kuolemalla ei ollut sellaista leimaa, minkä näkee ruumiskirstussa ja kääriliinoissa, vaan se herätti semmoisen tunteen, että henki on juuri paennut, että nuori, lempeä sielu on vain hetki sitten liitänyt taivaaseen eikä maan raskas ilma ole vielä ehtinyt muuttaa sitä tomumajaa, jossa sielu asui.
— Ei nyt, sanoi juutalainen vetäytyen varovasti takaisin. Huomenna, huomenna.
Oliver jätetään herra William Sikesin huostaan.
Kun Oliver seuraavana aamuna heräsi, hämmästyi hän kovin huomatessaan, että hänen vuoteensa viereen oli asetettu pari uusia paksupohjaisia kenkiä ja vanhat viety pois. Tämä löytö ilahdutti häntä aluksi, sillä hän toivoi sen ennustavan hänen vapauttamistaan. Mutta nämä luulot haihtuivat pian, kun hän istuutui syömään aamiaista juutalaisen kanssa ja tämä ilmoitti hänelle tavalla, joka vielä enemmän kauhistutti häntä, että hänet vietäisiin illalla herra Sikesin asuntoon.
— Pitääkö… pitääkö minun jäädä sinne, herra? kysyi Oliver levottomana.
— Ei, ei, hyvä ystävä. Ei sinun tarvitse jäädä sinne, vastasi juutalainen. Me emme halua menettää sinua. Älä pelkää, Oliver, kyllä sinä saat tulla sitten taas meidän luoksemme. Hah, hah, haa! Emme ole niin julmia, että ajaisimme sinut pois. Eipä suinkaan!
Vanha mies, joka seisoi kumartuneena tulen ääressä paahtaen leipäviipaletta, katsoi taakseen tehdessään täten pilaa Oliverista ja hihitti ilkeästi ikäänkuin, osoittaakseen tietävänsä, miten mielellään Oliver juoksisi tiehensä, jos vain pääsisi.
— Sinä haluat varmaankin kernaasti tietää, sanoi juutalainen katsoen tutkivasti Oliveriin, minkä vuoksi sinun on mentävä Billin luo, vai mitä, pikku ystävä?
Oliver punastui vasten tahtoaan huomatessaan, että ukko oli arvannut hänen ajatuksensa, mutta vastasi sitten pelkäämättä, että hän halusi sen tietää.
— Mitä sinä itse luulet syyksi? kysyi Fagin välttyen siten vastaamasta.
— Sitä en todellakaan tiedä, herra, vastasi Oliver.
— Vai niin! sanoi juutalainen ja kääntyi pettyneenä poispäin tutkittuaan ensin pojan kasvoja. — Saat odottaa siksi, kunnes Bill sanoo sen sinulle.
Juutalaista tuntui suututtavan, ettei Oliver osoittanut suurempaa uteliaisuutta. Itse asiassa pojan mieli oli sangen levoton, mutta juutalaisen viekkaat silmäykset ja omat aavistukset olivat saattaneet Oliverin niin hämille, ettei hän huomannut sillä kertaa kysyä enempää. Myöhemmin hän ei saanut siihen tilaisuuttakaan, sillä juutalainen pysyi vaiteliaana ja äreänä koko päivän iltaan asti, jolloin hän valmistautui lähtemään ulos.
— Sytytä tämä palamaan, sanoi Fagin asettaen kynttilän pöydälle.
Tuossa on kirja, jota voit lukea siksi, kunnes sinua tullaan hakemaan.
Hyvää yötä!
— Hyvää yötä! vastasi Oliver hiljaa.
Juutalainen asteli ovelle, mutta vilkaisi samassa olkansa yli poikaan. Äkkiä hän pysähtyi ja kutsui häntä nimeltä. Oliver nosti silmänsä. Juutalainen osotti kynttilää ja viittasi häntä sytyttämään sen. Oliver totteli, ja laskettuaan kynttilänjalan pöydälle hän huomasi juutalaisen tuijottavan silmäkulmat kurtussa häneen huoneen pimeästä päästä.
— Ole varuillasi, Oliver! Ole varuillasi! sanoi vanhus ja pudisti varoittavasti oikeata kättään. Hän on raju mies eikä kammoa verta, kun hänen sisunsa on joutunut kuohuksiin. Mitä hyvänsä tapahtuukin, älä sano mitään, vaan tee kaikki, mitä hän käskee. Pane se mieleesi! Nämä viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla. Sitten hän väänsi naamansa ilkeään irvistykseen, nyökkäsi ja lähti huoneesta.
Faginin mentyä Oliver nojasi päätään käsiinsä ja mietti sykkivin sydämin niitä sanoja, jotka juuri oli kuullut. Mitä enemmän hän ajatteli juutalaisen varoituksia, sitä hämärämmäksi hänelle kävi niiden todellinen tarkoitus. Vähitellen hän tyyntyi ja rukoili hiljaisella ja murtuneella äänellä, että hän pelastuisi vaarasta, joka häntä parhaillaan uhkasi, ja että jos hyljätyn poika raukan, joka ei koskaan ole saanut tuntea ystävien osanottoa eikä rakkautta, on mahdollista saada apua, Jumala lähettäisi sitä nyt, jolloin hän oli joutunut yksin ja neuvotonna keskelle rikoksia ja pahuutta. Hän oli jo lopettanut rukouksensa, mutta pysyi yhä samassa asennossa, kädet silmillä, kun kahiseva ääni häiritsi häntä.
— Kuka siellä? huudahti hän, kavahtaen pystyyn ja huomasi jonkun seisovan ovensuussa. Kuka se on?
— Minä se olen, minä vain, vastasi värisevä ääni, Oliver nosti kynttilän päänsä tasalle ja katsoi ovelle päin. Siellä seisoi Nancy.
— Pane kynttilä pöydälle, sanoi tyttö kääntäen kasvonsa syrjään. Se vaivaa minun silmiäni.
Oliver näki, että Nancy oli tavattoman kalpea, ja kysyi ystävällisesti, oliko hän sairas. Tyttö istuutui tuolille kääntäen selkänsä häneen päin ja väänteli käsiään vastaamatta sanaakaan.
— Onko tapahtunut, jotakin? kysyi Oliver. Voinko ehkä auttaa teitä?
Teen sen mielelläni, jos vain voin.
Tyttö keinutteli itseään edestakaisin, piti kättään suunsa edessä ja hengitti raskaasti, läähättäen.
— Nancy! huudahti Oliver. Mikä teidän on?
Tyttö läimäytteli polviaan ja polki lattiaa; sitten hän rauhoittui yht'äkkiä ja kietoi huivin tiukemmin ympärilleen väristen vilusta. Oliver kohenteli tulta. Nancy siirsi tuolinsa lähemmäksi uunia, istui hetken aikaa ääneti, mutta nosti lopulta päätään ja katseli ympärilleen.
— En ymmärrä, mikä minuun menee välistä, sanoi hän ollen järjestävinään pukuaan. Luultavasti sen saa aikaan tämä likainen ja kostea huone. Oletko nyt valmis, Nolly kulta?
— Onko minun tultava teidän kanssanne? kysyi Oliver.
— On, minä tulen Billin luota, vastasi tyttö. Vien sinut sinne.
— Minkä vuoksi? kysyi Oliver hätkähtäen.
— Minkäkövuoksi? toisti Nancy katsahtaen häneen, mutta loi silmänsä maahan kohdatessaan pojan katseen. Ei mihinkään pahaan.
— En usko sitä, vastasi Oliver, joka oli tarkannut hänen kasvojaan.
— No, usko sitten, mitä haluat, vastasi tyttö yrittäen nauraa. Ei sitten mihinkään hyvään.
Oliver huomasi, että hän saattoi mahdollisesti vaikuttaa tytön parempiin tunteisiin, ja ajatteli jo hetkisen vedota hänen sääliinsä ja pyytää häneltä apua. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti, että kello oli vain yksitoista ja että kaduilla vielä liikkui ihmisiä, joista monet varmasti uskoisivat hänen sanojaan. Senvuoksi hän astui äkkiä askeleen eteenpäin ja selitti olevansa valmis lähtemään.
Tämä lyhyt mietintöaika ei jäänyt huomaamatta hänen seuralaiseltaan. Tyttö katseli häntä tutkivasti, kun hän puhui, oli arvannut pojan aikeet.
— Kuulehan! sanoi tyttö kumartuen hänen puoleensa ja osoittaen ovea; samalla hän silmäili varovaisesti ympärilleen. Sinä et voi nyt pelastua. Olen koettanut kaikki keinoni sinun hyväksesi, mutta turhaan. Sinua vartioidaan joka taholta, ja jos joskus pääsetkin täältä pois, niin nyt ei ole ainakaan se aika.
Oliver katsoi tyttöön suuresti hämmästyneenä hänen päättäväisistä sanoistaan. Hän näkyi puhuvan tosissaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja levottomat, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Olen pelastanut sinut kerran pahoinpitelystä, ja teen sen vieläkin, jos tarvitaan, ja niin teen nytkin, jatkoi tyttö lujemmin, sillä jos joku muu olisi tullut sinua hakemaan, niin sinua olisi kohdeltu pahemmin. Olen luvannut niille toisille, että sinä pysyt hiljaa ja ääneti. Jos nostat melun nyt matkalla, niin vahingoitat sillä vain sekä itseäsi että minua ja aiheutat kenties minun kuolemani. Katsohan! Olen saanut kaikki nämä jo sinun tähtesi, niin totta kuin Jumala näkee minut tällä hetkellä!
Hän näytti muutamia tummansinisiä läikkiä kaulassaan ja käsivarsissaan ja jatkoi sitten kiirehtien: Muista näitä äläkä tuota minulle tällä kertaa enempää kärsimyksiä! Kyllä minä auttaisin sinua, jos vain voisin, mutta se ei ole minun vallassani. Ne eivät aio tehdä sinulle mitään pahaa, ja mihin tahansa ne käskevätkin sinua, niin ei syy ole tietenkään sinun. Vaikene siis! Jokainen sana suustasi on samaa kuin isku minulle. Anna nyt kätesi tänne ja kiiruhtakaamme!
Hän tarttui Oliverin käteen, jonka tämä vaistomaisesti ojensi hänelle, puhalsi kynttilän sammuksiin ja veti pojan mukanaan portaita alas. Joku näkymätön henkilö avasi pimeässä ulko-oven ja sulki sen jälleen heti, kun he olivat ehtineet kadulle. Talon edessä odotti heitä ajuri, tyttö veti Oliverin vaunuihin ja hevonen lähti heti liikkeelle täyttä ravia. Nancy piti häntä yhä kädestä ja kuiskasi hänen korvaansa samoja varoituksia ja vakuutuksia kuin ennenkin. Kaikki oli käynyt niin äkkiä, että poika ehti tuskin ajatella, missä oli ja miten oli sinne joutunut, kun ajopelit jo pysähtyivät sen talon eteen, jossa juutalainen oli käynyt edellisenä iltana. Oliver loi pikaisen katseen tyhjälle kadulle ja oli jo vähällä huutaa apua, mutta samassa tytön ääni kuului hänen korvissaan niin rukoilevana ja tuskaisena, ettei hänellä ollut sydäntä täyttää aikomustaan. Hänen epäröidessään meni tilaisuuskin ohitse, sillä pian hän oli jo talossa ja ovi suljettiin hänen takanaan.
— Tätä tietä, sanoi tyttö ja päästi nyt vasta hänen kätensä irti. Bill!
— Halloo! vastasi Sikes, joka ilmestyi kynttilä kädessä portaitten yläpäähän. Kas vain, oletpa sinä täsmällinen! Tulehan ylös!
Tämä oli erittäin voimakas hyväksymisen ilmaisu ja sydämellinen tervehdys herra Sikesin luonteisen henkilön puolelta. Se näyttikin suuresti ilahduttavan Nancya, joka tervehti häntä iloisesti.
— Lähetin koiran pois Tomin mukana, sanoi Sikes valaistessaan heille tietä. Siitä olisi ollut vain haittaa.
— Se oli hyvä, sanoi Nancy.
— Vai niin, sinä sait nulikan mukaasi, sanoi Sikes, kun kaikki kolme olivat tulleet huoneeseen ja ovi oli suljettu.
— Sain, ja tässä hän on, vastasi Nancy.
— Lähtikö hän mukaasi vastustelematta? kysyi Sikes.
— Nöyrästi kuin lammas, vastasi tyttö.
— Sepä on hauskaa kuulla, sanoi Sikes silmäillen Oliveria tuimasti, muuten olisi hänen nuori ruumiinsa saanut kärsiä siitä. Tulehan tänne, junkkari, niin minä selitän sinulle erään läksyn, joka sinun on hyvä oppia.
Näin sanoen Sikes sieppasi uuden holhokkinsa päästä lakin ja heitti sen nurkkaan; sitten hän tarttui Oliverin hartioihin, istuutui pöydän ääreen ja pani pojan eteensä seisomaan.
— Ensiksikin, sanoi Sikes vetäen esiin taskupistoolin, jonka asetti pöydälle, tiedätkö, mikä tämä on?
Oliver vastasi myöntäen.
— Hyvä on, katso nyt, jatkoi Sikes. Tämä on ruutia, tämä on luoti ja tässä on palanen vanhaa hattua latingiksi.
Oliver selitti mutisten tuntevansa nuo kapineet, ja Sikes ryhtyi lataamaan pistoolia tarkasti ja taitavasti.
— Se on nyt ladattu, sanoi Sikes lopetettuaan.
— Niin, näen sen, myönsi Oliver.
— Hyvä, sanoi rosvo tarttuen Oliverin ranteeseen ja asettaen pistoolinsuun hänen ohimoaan vasten, jolloin poika vasten tahtoaan peräytyi, jos sanot sanankaan ulkona ollessamme, kun sinulta ei mitään kysytä, niin lasken hetipaikalla tämän panoksen kalloosi. Jos siis aiot puhua ilman lupaa, niin sinun on parasta lukea rukouksesi ensin.
Tehostaakseen uhkauksensa vaikutusta Sikes loi uhriinsa julman silmäyksen ja jatkoi sitten:
— Mikäli minä tiedän, ei kukaan välittäisi vähääkään, vaikka sinut toimitettaisiinkin pois tästä maailmasta. Oikeastaan ei minun siis ollenkaan tarvitsisi vaivautua selittämään sinulle asiaa, mutta tein sen nyt kumminkin sinun omaksi hyväksesi. Käsitätkö?
— Tarkoituksesi on kai sanoa, puuttui Nancy puheeseen painokkaasti ja rypisti hiukan otsaansa Oliverille kehoittaakseen tätä kuuntelemaan, että jos hän turmelee sen yrityksen, johon aiot ryhtyä, niin sinä estät hänet kielittelemästä siten, että ammut hänen päänsä puhki. Sinun on siten pakko huolehtia omasta turvallisuudestasi, kuten aina tapaat tehdä, kun liikeasiat ovat kysymyksessä.
— Aivan niin, hyväksyi Sikes. Naiset osaavat aina esittää asian lyhemmin ja selvemmin, paitsi kun ovat äkäisiä, sillä silloin heillä ei ole aikaa valita sanojaan. Ja koska pojalla nyt on tilanne selvillä, niin voimme syödä ja nukahtaa hiukan ennen lähtöämme.
Tätä kehoitusta totellen Nancy kattoi pöydän ja katosi hetkeksi, mutta palasi sitten tuoden mukanaan oluthaarikan ja muuatta liharuokalajia, joka antoi Sikesille aiheen moniin sukkeluuksiin, sillä tätä ravintoainetta kutsuttiin varkaitten kesken samalla nimellä kuin erästä heidän ammatissaan usein käytettyä, näppärää työkalua, nimittäin murtorautaa. Tämä arvoisa herra, joka ehkä iloitsi pian alotettavasta työstä, oli nyt erittäin hyvällä tuulella. Se tuli näkyviin siten, että hän tyhjensi oluthaarikan yhteen menoon eikä koko aterian aikana päästänyt kuin arviolta noin neljä tusinaa kirousta.
Kun illallinen oli lopetettu — on helppo ymmärtää, ettei Oliverin ruokahalu ollut kovin kehuttava — kestitsi Sikes itseään parilla totilasillisella ja heittäytyi vuoteelle käskien Nancyn herättää hänet täsmälleen kello viisi ja uhaten ankarasti rangaista mahdollisen laiminlyönnin. Saman komentajan käskystä Oliverkin ojentautui täysissä pukimissaan patjalle, joka oli sijoitettu lattialle. Tyttö lisäsi uuniin puita ja istuutui sitten tulen ääreen odottamaan määrättyä herätysaikaa. Oliver makasi kauan valveilla ajatellen, että Nancy mahdollisesti kuiskaisi hänelle vielä joitakin neuvoja, mutta tyttö istui paikallaan liikahtamatta; silloin tällöin hän vain puhdisti kynttilän. Levottomuuden ja valvonnan väsyttämänä poika vaipui viimein uneen.
Kun hän heräsi, oli teeastiat tuotu pöydälle, ja Sikes pisteli parhaillaan joitakin kapineita tuolinselustalle ripustetun päällystakkinsa taskuihin. Nancy puuhaili ahkerasti aamiaisen valmistuksessa. Päivänvaloa ei näkynyt vielä, kynttilä paloi edelleen, ja ulkona oli pilkkosen pimeätä. Raju sade rapisi ikkunaruutuja vasten, ja taivas oli synkkä ja pilvinen.
— Kas niin, ärähti Sikes, kun Oliver nousi vuoteelta. Puoli kuusi!
Pidähän kiirettä tai muuten jäät ilman aamiaista, kun on jo näin myöhä.
Oliver nautti kaikessa kiireessä hiukan ruokaa ja vastasi sitten Sikesin yrmeään kysymykseen olevansa jo valmis. Nancy sitoi tuskin katsoen poikaan hänen kaulaansa liinan, ja Sikes levitti hänen hartioilleen suuren, karkean puolivaipan. Näin varustettuna hän ojensi kätensä rosvolle, joka uhkaavin elein näytti, että pistooli oli hänen taskussaan. Sanottuaan Nancylle jäähyväiset Sikes tarttui lujasti pojan käteen ja astui ulos.
Ovelle tultuaan Oliver kääntyi vilkaisemaan taakseen toivoen kohtaavansa tytön katseen, mutta tämä oli jo asettunut entiselle paikalleen tulen ääreen eikä liikahtanutkaan.
Matkalla.
Aamu oli kolea ja myrskyinen. Satoi ja tuuli ankarasti, ja taivaalla ajelehti synkkiä pilviä. Koko yön kestänyt sade oli kerännyt kaduille isoja vesilätäköitä, ja katuojat olivat tulvillaan. Alkava päivä sarasti jo taivaanrannalla, mutta sen kalpea kajastus synkensi vain ympäristöä heikentämällä kaasulyhtyjen valoa ja antamalla omituisen kalsean ja ikävän värivivahteen talojen märille katoille ja autioille kaduille. Tässä kaupunginosassa ei näkynyt liikkeellä ainoatakaan elävää olentoa. Kaikki ikkunat olivat tarkoin suljetut, ja kadut, joita he kulkivat, olivat tyhjät ja äänettömät.
Kun he olivat saapuneet tielle, joka johtaa Bethnal Greenistä maaseudulle, alkoi päivä vihdoinkin tehdä tuloaan. Monet lyhdyt oli jo sammutettu; muutamia kuormavaunuja laahusti verkalleen Lontoota kohden, ja niiden ohitse ajoi silloin tällöin umpinainen postivaunu, jonka ajaja huitaisi sivumennen piiskallaan unisia maalaismiehiä, jotka väistämällä väärälle puolen tietä estivät mahdollisesti hänet saapumasta ajoissa perille. Kapakat, joissa kaasulamput vielä paloivat, olivat jo avoinna. Vähitellen aukenivat kauppapuoditkin, ja yksinäisiä jalkamiehiä tuli heitä vastaan. Sitten ilmestyi kokonaisia työmiesjoukkoja, jotka olivat matkalla työpaikkoihinsa; miehiä ja naisia kantaen kalakoreja päänsä päällä; aasien vetämiä vihanneskärryjä; maalaisten rattaita, joissa oli kuormana eläviä eläimiä ja kokonaisia naudanruhoja; maidonmyyjiä sankoilleen sekä loppumaton jono ihmisiä, jotka kuljettivat erilaisia elintarpeita itäisiin esikaupunkeihin. Kun he lähestyivät Cityä, kävi melu ja liikenne yhä vilkkaammaksi, ja heidän saapuessaan Smithfieldin läheisille kaduille hälinä paisui kiireiseksi, korvia huumaavaksi kohinaksi. Nyt oli niin valoisa kuin tuollaisena pilvisenä päivänä saattoi olla, ja puolet Lontoon asukkaista oli jo ryhtynyt puuhiinsa.
Sikes kiiruhti pitkin Sun- ja Crown-katuja, oikaisi Finsburyn puiston halki ja suuntasi kulkunsa Chiswell-katua myöten Barbicaniin, sieltä Long Laneen ja vihdoin Smithfieldin torille, josta päin kuului niin epäsointuisia ääniä, että Oliveria ihmetytti.
Oli toripäivä. Maassa oli lokaa ja liejua nilkkoja myöten, ja tiheä usva, joka lakkaamatta nousi eläinten höyryävistä ruumiista, sekaantui sumuun, joka näytti lepäävän kattojen varassa torin yllä. Kaikki karsinat keskellä suurta karjatoria sekä monet tilapäiset, joita oli pystytetty sinne tänne, olivat täynnä lampaita, ja vesikaukaloiden ääreen sidottuina seisoi härkiä ja lehmiä pitkissä riveissä. Maalaisia, teurastajia, kirjakauppiaita, katukaupustelijoita, poikia, varkaita, vetelehtijöitä ja irtolaisia liikuskeli kaikkialla tiheänä ihmisjoukkona. Karjakauppiaitten vihellykset, koirien haukunta, härkien mylvintä ja ammuminen, lammasten määkyminen ja sikojen röhkinä ja kiljahdukset, kaupustelijain huudot, hoilaus, kiroukset ja riidanrähinä joka taholla, kapakoista kuuluva kellojen kilinä ja äänten sorina, tungos, juokseminen, ajaminen, tappelu ja räikeä meteli, jota kuului eri puolilta toria, ja likaiset, renttumaiset ja siistimättömät oliot, jotka lakkaamatta joko tunkivat joukkoon tai työntyivät siitä ulos — kaikki tämä muodosti näyn, jonka sekasortoisuus vaikutti huumaavasti.
Laahaten Oliveria mukanaan Sikes raivasi kyynärpäillään tietä tiheimmän tungoksen läpi eikä kiinnittänyt suurtakaan huomiota kirjavaan näytelmään, joka niin kovin kummastutti poikaa. Pari kolme kertaa hän nyökkäsi vastaantuleville tutuille, jotka kutsuivat häntä haukkaamaan hiukan einettä heidän kanssaan, mutta Sikes vastasi kieltävästi ja jatkoi väsymättä kulkuaan, kunnes he olivat päässeet pois tungoksesta ja saapuneet Hosier Lanen kautta Holborniin.
— No niin, junkkari! sanoi Sikes vilkaisten Pyhän Andreaksen kirkon torniin — kello on kohta seitsemän! — Sinun on parannettava vauhtia. No, älä siinä nahjustele, senkin laiskuri.
Herra Sikes vahvisti sanojaan puristamalla lujasti nuoren seuralaisensa rannetta, ja Oliver koetti parhaansa mukaan pysytellä herransa rinnalla rientäen eteenpäin puolittain juosten, puolittain kävellen. Tätä menoa he jatkoivat, kunnes olivat sivuuttaneet Hyde Parkin kulman ja saapuneet Kensingtonin tielle, jolloin Sikes hiljensi kulkuaan odottaakseen erästä tyhjää kuormavaunua, joka oli tulossa heidän takanaan. Nähdessään siinä nimen "Hounslow" hän kysyi ajomieheltä niin kohteliaasti kuin osasi, eikö tämä ottaisi heitä mukaansa Isleworthiin asti.
— Nouskaa vain vaunuihin, vastasi mies. Onko tuo teidän poikanne?
— Kyllä se on minun, vastasi Sikes katsahtaen tuimasti Oliveriin ja pistäen ikäänkuin huomaamattaan kätensä siihen taskuun, jossa pistooli oli.
— Isäsi kävelee ehkä liian nopeasti, vai mitä, nuori mies? kysyi ajuri, joka huomasi, että Oliver oli kovin hengästynyt.
— Eikös mitä! tokaisi Sikes. Hän on tottunut sellaiseen. Kas niin, annahan kätesi tänne, Ned, ja hyppää ylös!
Näin sanoen hän auttoi Oliverin vaunuihin, ja ajomies osoitti erästä säkkikasaa ja kehoitti poikaa panemaan siihen levolle. Heidän ajaessaan useitten mailinpatsaitten ohi Oliver kummasteli yhä enemmän, mihin he oikeastaan olivat matkalla. Viimein he saapuivat erään pienen ravintolan kohdalle, jonka nimi oli "Vaunut ja hevoset", ja vähän matkaa siitä oli tienristeys. Kuormavaunut pysähtyivät tähän. Sikes astui kiireesti maahan pitäen kaiken aikaa Oliveria kädestä. Sitten hän nosti pojan alas silmäten tätä vihaisesti ja taputteli toista sivutaskuaan.
— Hyvästi, poika, sanoi ajomies.
— Hän on semmoinen jurottaja, vastasi Sikes ravistaen Oliveria. Oikea härkäpää! Älkää välittäkö hänestä!
— Mitäpä minä siitä, vastasi ajomies nousten taas vaunuihinsa. Näkyy tulevan kaunis päivä. — Sitten hän ajoi tiehensä.
Sikes odotti, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä, ja alkoi sitten taluttaa Oliveria edelleen. Kuljeskeltuaan pari tuntia sinne tänne maaseudulla he saapuivat viimein erääseen kaupunkiin. Siellä he menivät muutamaan tahraisella nimikilvellä varustettuun kapakkaan, jossa Sikes tilasi päivällistä. Anniskeluhuone oli vanha ja matala, ja sen kattoa kannatti paksu hirsi. Lieden ääreen oli sijoitettu korkeaselkäisiä tuoleja, joilla istui muutamia työpukuisia miehiä poltellen ja juoden. He eivät välittäneet vähääkään Oliverista eivätkä paljoa Sikesistäkään, ja koska tämä suhtautui samoin heihin, niin hän istuutui nuoren toverinsa kanssa erääseen nurkkaan, jossa he saivat olla rauhassa. Päivälliseksi heille tuotiin kylmää liharuokaa, ja sen syötyään he jäivät paikoilleen istumaan. Kun Sikes poltti piipullisen toisensa perästä, niin Oliver alkoi jo luulla heidän matkansa päättyneen. Pitkän kävelyn uuvuttamana ja tupakansavun huumaamana hän viimein nukahti ja vaipui vähitellen sikeään uneen. Oli jo aivan pimeä, kun Sikes töykkäsi hänet hereille. Silmäillessään ympärilleen hän havaitsi seuralaisensa joutuneen olutpullon ääressä vilkkaaseen keskusteluun erään työmiehen kanssa.
— Olette siis matkalla Lower Hallifordiin, vai kuinka? kysyt Sikes.
— Niin olen, vastasi mies, jossa näkyi jonkunverran väkevien juomien vaikutusta, enkä siinä kovin kauan siekailekaan. Hevosellani ei ole nyt kuormaa vedettävänä, niinkuin huomenna tulee olemaan, ja siksi aionkin ajaa aika vauhtia. Hevoseni malja! Se on komea eläin!
— Voitteko ottaa minut ja poikani mukaanne? kysyi Sikes työntäen olutpullon uuden ystävänsä eteen.
— Jos heti lähdette, niin voinpa kyllä, vastasi mies. Hallifordiinko tekin aiotte?
— En, vaan Sheppertoniin, vastasi Sikes.
— Olen käytettävissänne niin pitkälle kuin matkani riittää, sanoi toinen. Onko kaikki maksettu, Becky?
— On, tuo herra on maksanut, vastasi tyttö.
— Mitä kummaa! huudahti mies juopuneen arvokkuudella. Se ei käy päinsä.
— Miksi ei? kysyi Sikes. Tehän teette meille palveluksen. Enkö minä saisi vastalahjaksi tarjota teille olutryyppyä?
Vieras harkitsi tätä hetken aikaa syvämietteisen näköisenä ja tarttui sitten Sikesin käteen vakuuttaen, että tämä oli kunnon mies. Sikes vastasi tähän, että vieras laski varmaankin leikkiä, kuten olisi ollut syytä uskoakin, jos mies olisi ollut selvä.
Vaihdettuaan vielä muitakin kohteliaisuuksia keskenään he sanoivat muulle seuralle hyvästi ja menivät ulos. Palvelustyttö keräsi kätensä täyteen juoma-astioita ja tuli ovelta katselemaan vieraitten lähtöä.
Hevonen, jonka malja oli äsken juotu, oli jo valjastettu. Oliver ja Sikes nousivat kursailematta vaunuihin, ja samoin teki mieskin puheltuaan ensin hetken aikaa hevoselle ja kehoitettuaan tallirenkejä ja koko maailmaa näyttämään hänelle toinen sen veroinen eläin. Sitten tallirengit saivat käskyn väistyä sivummalle, ja kun hevonen huomasi olevansa vapaa, alkoi se käyttäytyä perin ilkeästi. Se ravisti päätään pilkallisesti ja pisti sen sitten läheisestä akkunasta sisään; keikuttuaan hetken aikaa takajaloillaan se viimein lähti liikkeelle vieden heidät pois kaupungista.
Ilta oli hyvin pimeä. Joesta ja suoperäisestä maasta nousi kosteata usvaa, joka levisi yli autioiden kenttien. Ilma oli tavattoman kylmä, ja koko ympäristö näytti synkältä ja ikävältä. Kukaan ei puhunut sanaakaan, sillä ajomiestä nukutti eikä Sikesiäkään haluttanut pitää keskustelua vireillä. Oliver oli kyyristynyt vaunujen nurkkaan kauhun ja pelon valtaamana kuvitellen näkevänsä kummallisia olioita lehdettömissä puissa, joiden oksat keinuivat kammottavasti sinne tänne, ikäänkuin riemuiten seudun kolkosta autiudesta. Kun he ajoivat Sunburyn kirkon ohi, löi kello seitsemän. Vastapäisestä lautturin tuvasta loisti valoa, jonka säteet lankesivat tien poikki ja tummensivat hautausmaan mahtavien kuusten varjot entistä synkemmiksi. Läheltä kuului kosken heikkoa kohinaa, ja vanhojen puiden tuuheat oksat humisivat hiljaa iltatuulessa. Nämä äänet olivat kuin kuolleille omistettua soittoa.
Jätettyään Sunburyn he ajoivat autiota maantietä vielä noin mailin verran, ja sitten vaunut pysähtyivät. Sikes astui maahan, tarttui Oliverin käteen, ja matkaa jatkettiin taas jalkaisin. He eivät poikenneet Sheppertonissa mihinkään taloon, kuten väsynyt poika olisi toivonut, vaan rämpivät eteenpäin loassa ja pimeässä, pitkin puuttomia, aukeita kenttiä, kunnes näkivät valonhohdetta eräästä läheisestä kaupungista. Kun Oliver jännittyneenä silmäili ympärilleen, huomasi hän, että aivan heidän edessään virtasi joki ja että he lähestyivät juuri siltaa. Sikes kulki suoraan eteenpäin, mutta ihan lähellä siltaa hän kääntyi äkkiä vasemmalle ja lähti astumaan pitkin joen rantaa.
— Jokeen! ajatteli Oliver kauhistuneena. Hän on tuonut minut tähän kolkkoon paikkaan hukuttaakseen minut jokeen! Hän oli vähällä heittäytyä maahan ja taistella nuoren elämänsä puolesta, mutta samassa hän huomasi edessään yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen. Ulko-oven kummallakin puolella oli ikkuna, ja rakennus oli kaksikerroksinen, mutta valoa ei näkynyt missään. Talo oli pimeä ja synkkä ja kaikesta päättäen asumaton.
Sikes, joka yhä piti Oliverin kädestä, lähestyi hiljaa ovea ja nosti sen salvan. Ovi painui auki, ja he menivät molemmat sisään.
Murto.
— Halloo! huusi luja, karkea ääni heti, kun he olivat astuneet eteiseen.
— Älä nyt hiidessä nosta sellaista melua! vastasi Sikes ja telkesi oven. Toimita tänne valoa, Toby.
— Ahaa, toveri! sanoi sama ääni. Kynttilä, Barney, kuuletko? Näytä herralle tietä, Barney, mutta herää ensin itse, jos niin suvaitset!
Puhuja tuntui heittävän saapaspihdin tai jonkun sentapaisen esineen sitä henkilöä kohti, jota tahdottiin saada heräämään; sillä joku iso puukappale kuului putoavan lattiaan, ja sitten seurasi epäselvää murinaa, ikäänkuin joku juuri heräisi unestaan.
— Etkö sinä vielä kuule? huusi sama ääni. Täällä on Bill Sikes eteisessä eikä kukaan ole häntä vastaanottamassa, ja sinä vetelet siinä unta, ikäänkuin olisit hotkaissut ainakin seitsemän annosta ooppiumia nahkoihisi! Saatko jo silmäsi auki vai tahdotko jotakin kovempaa kalloosi?
Pari tohvelipohjaista jalkaa sipsutti nyt, kiireesti lattian poikki, ja oikeanpuoleisesta ovesta ilmestyi ensin heikkoa valoa ja sitten sama henkilö, joka tässä kertomuksessa jo on esiintynyt Saffron Hillin kapakan honottavana viinurina.
— Herra Sikes, huudahti Barney iloisesti, mutta ehkä vaan teeskennellen; tervetuloa, herra, astukaa sisään!
— Kas niin, kömmi nyt sinä ensin, sanoi Sikes sysäten Oliveria edellään. Lähde vaan liikkeelle, muuten survon kantapääsi mäsäksi!
Kiroten pojan hitaisuutta Sikes sai Oliverin sysätyksi matalaan, pimeään huoneeseen, jossa oli savuava kamiina, muutamia rikkinäisiä tuoleja, pöytä sekä hyvin törkeän näköinen vuode. Siinä virui selällään muuan mies, jalat nostettuina vuoteen alapään laidalle, niin että ne olivat päätä paljoa ylempänä, ja suussa hänellä oli pitkä savipiippu. Hänellä oli yllään nuuskanvärinen takki, jossa oli suuret messinkinapit, sitruunankeltainen kaulaliina, karkeat, kirjavat liivit sekä keltaiset housut Herra Crackitilla, sillä se hän oli, ei ollut kovin paljon tukkaa eikä partaa, mutta se vähä, mikä hänellä oli päässään tai kasvoissaan, oli punertavan väristä ja kierretty pitkiksi, korkkiruuvin muotoisiksi suortuviksi, joita hän joskus kaapi likaisilla, vaskisormusten koristamilla sormillaan. Mitaltaan hän oli hieman yli keskisuuruuden, ja hänen jalkansa olivat ohuet kuin tulitikut; mutta tämä asianhaara ei häntä estänyt ihailemasta pitkävartisia saappaitaan, joita hän nyt, niiden ylevässä asemassa, katseli nähtävällä mielihyvällä.
— Bill poikaseni, sanoi tämä olento, kääntäen päätään ovea kohti, minua ilahuttaa nähdä sinua. Minä jo pelkäsin, että olet luopunut koko hommasta, ja siinä tapauksessa minun olisi täytynyt yksinäni panna alttiiksi oma kallisarvoinen persoonani. Äläppäs!
Tämän viimeisen huudahduksen hän lausui hyvin kummastuneen näköisenä, kun hänen silmänsä sattuivat Oliveriin, jota Toby Crackit nyt alkoi tarkastella istualtaan.
— Poika se on — ymmärräthän, se niin! huomautti Sikes ja siirsi tuolinsa lähemmä tulta.
— Herra Faginin poika, selitti Barney virnistäen.
— Vai niin, vai Faginilta! lausui Toby, katsellen Oliveria kiireestä kantapäähän. Tuleepa tuosta oikein kullan arvoinen taituri, jos on tarvis nipistää jotakin ämmien hameensäkeistä kirkonmenojen aikana. Sen viaton naama on sama kuin pääoma.
— No, anna olla, keskeytti Sikes äreästi, kumartui ystävänsä puoleen ja kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, joista Crackit purskahti kimeään nauruun ja kunnioitti Oliveria pitkällä, ihmettelevällä katseella.
— Ja nyt, sanoi Sikes, jälleen istuutuen, jos teillä on mitään syötävää tai juotavaa, niin älkää kuhnailko! Siitä tulisi lisää ryhtiä, ainakin minulle. Istu tänne uunin ääreen, poika, ja lepää vähän: sillä tänä yönä sinun on taas lähdettävä liikkeelle, vaikk'ei kovin kauas.
Oliver katsahti Sikesiin arasti, nosti tuolin lähelle uunia ja nojasi kivistävää päätänsä käsiään vasten, tuskin tietäen, missä oli tai mitä hänen ympärillään tapahtui.
— Kas tässä! sanoi Toby, kun nuori juutalainen toi pöydälle ruuan jäännöksiä ynnä pullon. Juokaamme hyvien markkinain malja! Hän nousi seisaalle maljan kunniaksi, laski piippunsa varovasti nurkkaan, lähestyi pöytää, täytti lasin viinalla ja tyhjensi sen. Sikes seurasi esimerkkiä.
— Tippanen pojallekin, lausui Toby ja kaatoi viinilasiin vähän viinaa.
Kallista kurkkuusi, viaton sielu!
— Oikeastaan minä — vakuutteli Oliver, katsoen Tobyyn rukoilevasti; minä en oikein —.
— Anna pisara mennä! uudisti Toby. Luuletko, etten ymmärrä, mikä tekee sinulle hyvää? Bill, käske sitä juomaan.
— Lienee parasta, että tottelet, sanoi Sikes ja taputti toista laskuaan. Hitto vie, eikö tuosta ole enemmän kiusaa kuin kokonaisesta komppaniasta Taskuveijareita? Juo, senkin kallittava vintiö, juo, sanon minä!
Pelästyneenä molempien miesten uhkauksista Oliver tyhjensi äkkiä lasin sisällyksen ja joutui heti suonenvetoiseen yskänpuuskaan, joka huvitti suuresti Barneytä ja Crackitia, saaden yrmeän Sikesinkin hymyilemään.
Kun Sikes sitten Oli tyydyttänyt nälkänsä, heittäytyivät molemmat rosvot pitkälleen parille tuolille nukkuakseen vähän aikaa. Oliver, joka ei voinut syödä muuta kuin pienen palasen leipää, jäi istumaan paikalleen tulen ääreen, ja Barney suoristihe lattialle, liki kamiinan syrjää, käärittynä vuoteenpeitteeseen.
He nukkuivat tai ainakin näyttivät nukkuvan hetken aikaa, sillä kukaan ei liikkunut paitsi Barney, joka pari kertaa nousi lisäämään hiiliä kamiinaan. Oliver vaipui raskaaseen uneen, jossa hän oli harhailevinaan pitkin pimeitä kujia, synkkiä hautuumaita ja muita sinä päivänä näkemiään paikkoja, mutta äkkiä hänet herätti Toby Crackit, joka nousi makuulta ja ilmoitti, että kello oli jo puoli kaksi.
Silmänräpäyksessä olivat toisetkin jalkeilla ja ryhtyivät matkavalmistuksiin. Sikes ja Crackit käärivät kaulansa ja leukansa suuriin, tummiin liinoihin ja ottivat, ylleen päällystakkinsa, ja Barney avasi kaapin, josta otti esille kaikenlaisia työkaluja ja pisti ne kiireesti heidän taskuihinsa.
— Paukkurit tänne, Barney! sanoi Toby.
— Tässä ne ovat, vastasi Barney näyttäen paria pistoolia. Te olette itse ne ladannut.
— Hyvä, hyvä, sanoi Toby, sujahuttaen ne taskuunsa. Entäs pihdit?
— Ne ovat jo minulla, selitti Sikes.
— Tiirikat, meisselit, salalyhdyt — onko kaikki kunnossa? kysyi Crackit, kiinnittäen käyräpäisen sorkkaraudan takkinsa sisäpuolelle ommeltuun nauhaan.
— Kaikki on kuten pitääkin, vastasi hänen toverinsa. Anna tänne palikat, Barney; nyt on jo aika lähteä.
Barney toi hänelle kaksi tukevaa nuijaa, joista Sikes antoi loisen
Tobylle; sitten hän kääri Oliverin hartioille ennenmainitun vaipan.
— Kas niin! huudahti Sikes ja ojensi kätensä.
Oliver, joka oli aivan pökerryksissä ponnistuksesta, ummehtuneesta ilmasta ja saamastaan ryypystä, antoi hänelle kätensä vastustelematta.
— Tartu hänen toiseen käteensä, Toby, sanoi Sikes. Barney, mene tähystämään!
Tämä meni ulos ja palasi pian ilmoittaen, että kaikki oli hiljaa. Molemmat rosvot lähtivät siis liikkeelle, Oliver keskellään, ja suljettuaan oven Barney kääriytyi jälleen peittoonsa ja makasi pian syvässä unessa.
Yö oli sysimusta. Sumu oli yhä tihennyt, ja vaikk'ei satanut, oli ilma kuitenkin niin kostea, että Oliverin tukka ja kulmakarvat pian kävivät ihan kankeiksi niistä puoleksi jäätyneistä vesihöyryistä, jotka täyttivät ilman. He menivät sillan yli sitä valoa kohti, joka oli näkynyt edellisenä iltana. Matka ei ollut pitkä, ja siten he olivat pian saapuneet Chertseyhin.
— Mennään vaan läpi kaupungin! kuiskasi Sikes. Tällaisena yönä ei ketään ole liikkeellä meitä näkemässä.
Toby suostui siihen, ja he kulkivat nopeasti pitkin pienen kaupungin pääkatua, joka tähän aikaan oli aivan autio. Siellä täällä välkkyi valoa jostakin sänkykamarista, ja joskus kuului käheätä koiranhaukuntaa. Mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt, ja kellon lyödessä kaksi he jo olivat kaupungin ulkopuolella.
Kiireisin askelin ne nyt poikkesivat eräälle ajotielle, joka vei vasemmalle. Noin neljännesmailin astuttuaan he pysähtyivät yksinäisen talon eteen, jota ympäröi korkea kiviaita. Toby Crackit kiipesi sen harjalle suoraa päätä, ennenkuin ehti edes henkeäkään vetää.
— Nyt poika tänne! sanoi Toby. Puske se ylös, kyllä minä sen korjaan.
Ennenkuin Oliver kerkesi ajattelemaankaan, sieppasi Sikes häntä kainalosta ja samassa makasivat hän ja Toby aidan sisäpuolella ruohossa. Sikes tuli pian perässä, ja sitten he varovasti hiipivät rakennusta kohti. Nyt Oliver älysi ensi kerran, että heidän yöllisen retkensä tarkoituksena oli murtovarkaus ja ehkä murhakin. Kauhun valtaamana hän pani kätensä ristiin ja päästi vasten tahtoaankin puolinaisen tuskanhuudon. Hänen silmissään musteni; kylmä hiki peitti hänen kelmeät kasvonsa; hän oli kuin halvattu ja vaipui polvilleen.
— Nouse pystyyn! puhisi Sikes, joka värisi raivosta ja veti taskustaan pistoolin; ylös heti, tai muuten ammun aivot kallostasi!
— Jumalan tähden antakaa minun mennä! pyysi Oliver, päästäkää minut irti, vaikka kuolisin tuolla ulkona! En minä koskaan enää tule Lontooseen! Armahtakaa minua älkääkä pakottako minua varkaaksi. Kaikkien niiden hyvien enkelien tähden, jotka asuvat taivaassa, armahtakaa minua!
Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, kirosi kauheasti ja viritti jo pistoolin, mutta samassa Toby löi sen maahan hänen kädestään, painoi kätensä Oliverin suuta vasten ja laahasi hänet talon luo.
— Hiljaa! lausui Toby, se tapa ei sovi täällä. Jos vielä kerran avaat suusi, lyön sinua nuijalla päähän, ja se keino on yhtä varma eikä suotta herätä melua. Kuules, Bill, riko nyt tuo luukku! Kyllä minä olen vanhempienkin miesten nähnyt juonittelevan tällä tapaa kylmänä yönä, mutta tottahan talttuu. Sikes kiroili Faginia, joka oli hänelle toimittanut tärkeään yritykseen tuollaisen pojan kuin Oliver, ja teki sorkkaraudalla voimainsa takaa työtä, mutta ilman huomattavaa meteliä; muutamien ponnistusten jälkeen, joita Tobykin auttoi, kääntyi puheena oleva luukku auki. Se oli pieni ristikkoakkuna talon takasivulla, noin viisi jalkaa korkealla maasta, ja kuului vähäiseen pesutupaan eli panimohuoneeseen, joka oli käytävän päässä. Aukko oli niin pieni ettei talon puolesta oltu arveltu sen tarvitsevan varmempaa suojaa; mutta se oli sentään siksi iso, että Oliverin kokoinen poika siitä voi päästä sisään. Kun Sikes taitavasti käsitteli vehjettänsä, oli ristikkokin pian irrotettu, niin että aukko oli vapaa.
— Kuule nyt, pikku veijari! kuiskasi Sikes, ottaen esille salalyhdyn, jonka valon hän käänsi suoraan vasten Oliverin kasvoja. Pistän sinut tuosta sisään. Ota tämä lyhty, astu hiljaa ylös portaita ja sitten suoraan käytävän läpi pääovelle. Sen sinä avaat ja päästät meidät sisään.
— Se on teljetty poikkitangolla, johon et kai ulotu, huomautti Toby. Nouse siis tuolille; eteisessä niitä on kolme kappaletta, ja kaikissa on vanhan rouvan komea vaakuna, sininen sarvikuono ja kultainen harava.
— Etkö voi olla vaiti? ärjäsi Sikes uhkaavasti. Onko pesutuvan ovi auki?
— Ihan ammollaan, vastasi Toby, katsottuaan akkunasta sisään. Onpa se hassua — ne jättävät oven auki sitä varten, että koira, jonka makuupaikka on täällä, pääsisi jalottelemaan käytävässä, kun ei sitä enää nukuta. Hah, haa, Barney sai sen eilisiltana niin somasti houkutelluksi täältä pois!
Vaikka Crackit puhui niin hiljaa, että hänen sanojaan tuskin kuuli, ja hihitti melkein äänettömästi, käski Sikes kuitenkin tylysti häntä vaikenemaan ja ryhtymään työhön. Toby totteli käskyä, otti salalyhtynsä esille, pani sen maahan, ja nojautui sitten eteenpäin, pää akkunan alareunaa vasten ja kädet lujasti kiinni polvissa, niin että hänen selkänsä oli kuin siltana. Sikes nousikin heti hänen selkäänsä ja sysäsi Oliverin aukosta sisälle jalat edellä eikä päästänyt irti hänen kaulustaan, ennenkuin Oliver seisoi turvallisesti lattialla.
— Ota tämä lyhty, sanoi Sikes, silmäiltyään huonetta. Näetkö edessäsi portaat?
— Melkein puolikuolleena vastasi Oliver myöntäen, ja Sikes viittasi pistoolinpiipulla käytävän toista päätä kohti ja huomautti hänelle vielä, että hänet saattoi täältä akkunasta ampua käytävän toiseen päähän asti ja että jos hän vähänkään juonittelisi, niin ammuttaisiin hänet heti kuoliaaksi.
— Siihen ei kulu minuuttiakaan, sanoi vielä Sikes. Heti kun sinut päästän kädestäni, toimitat tehtäväsi. Vaiti!
— Mitä se on? kysyi toinen.
He kuuntelivat tarkasti.
— Ei mitään, sanoi Sikes ja päästi Oliverin lähtemään. Eteenpäin mars!
Sillä lyhyellä ajalla, jona Oliverilla oli tilaisuutta malttaa mieltänsä, hän oli tehnyt lujan päätöksen rientää ylös portaita ja nostaa melua, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Tässä mielessä hän lähti astumaan varmoin, tosin äänettömin askelin.
— Tule takaisin! huusi Sikes äkkiä kovaa. Takaisin, kuuletko? Pelästyneenä tästä odottamattomasta käänteestä ja kovasta huudosta, joka kuului heti sen jälkeen, Oliver pudotti lyhtynsä eikä tiennyt, pitikö mennä eteenpäin vai paeta takaisin.
Sama huuto uudistui — kynttilän valoa häämötti — portaitten yläpäässä näkyi pari pelästynyttä, puoleksi pukeutunutta miestä — välähdys — pamaus — savua — romahdus, ikäänkuin jotakin olisi särkynyt — ja sitten hän horjui takaperin.
Sikes oli hetkeksi hävinnyt; mutta pian hän taas ilmestyi akkunaan ja tarttui Oliverin kaulukseen, ennenkuin savu oli ehtinyt haihtua. Hän laukaisi oman pistoolinsa miehiä kohti, jotka jo peräytyivät, ja tempasi pojan ylös akkunasta.
— Pidä paremmin kiinni minusta, sanoi Sikes, vetäessään hänet akkunasta ulos. Anna tänne kaulaliina! Ne ovat osuneet häneen. Riennä, Toby! Pojasta juoksee niin kirotusti verta.
Oliver kuuli kimeän kellon soivan, ja siihen liittyi ampuma-aseiden paukkina ja juoksevain ihmisten kirkuna — sitten hän tunsi itseään kiireesti kannettavan pitkin epätasaista maata. Vähitellen kuului meteli yhä kauempaa, kuolettava kylmyys värisytti hänen ruumistaan — eikä hän enää nähnyt eikä kuullut mitään.
Esittää hauskan keskustelun Bumblen ja erään naisen välillä ja näyttää, että köyhäintalon vahtimestarillakin on hellempiä tunteita.
Ilta oli purevan kylmä. Lumi oli ahtautunut paksuksi, lujaksi kuoreksi maan yli, niin että vinkuva tuuli saattoi pöyhiä ainoastaan niitä kasoja, joita oli kerääntynyt kadunkulmiin ja sokkeloihin. Mutta ikäänkuin tuuli olisi sitä hurjemmaksi raivostunut, mitä vähemmän sille oli jäänyt vaikutusalaa, ajoi se lumihiutaleita paksuina pyrypilvinä korkealle ilmaan, levitti niitä tuhansiksi kiemuroiksi ja hajotti lopulta joka taholle. Kolea, pimeä, jäätävän kylmä ilta oli juuri sellainen, että se, jolla oli lämmin koti, turvautui leimuavan uunin suojaan, kiittäen Jumalaa tästä siunauksesta, mutta kodittomalla ja nälkiintyneellä raukalla ei ole tuommoisena iltana muuta neuvoa kuin laskeutua maahan ja kuolla. Moni onneton heittää sellaiseen aikaan henkensä kaduillamme, ja millaiset heidän rikoksensa lienevätkin, pahempaan maailmaan he eivät ainakaan joutune.
Näin oli ulkonaisten asiain laita, kun rouva Corney, Oliverin synnyinpaikkana kuvatun köyhäintalon emännöitsijä, istuutui hauskan uunivalkean ääreen pienessä huoneessaan ja katseli mielihyvällä pyöreätä pöytää, jolle oli asetettu muutamia astioita kaikkine tarpeineen vanhanpuoleisen rouvan mielinautinnoksi. Rouva Corney aikoi todellakin virkistää sieluansa kupposella teetä; ja kun hän jälleen käänsi silmänsä uunia kohden, jossa kalkkein somin pikku teekattila hyräili omaa, salaperäistä säveltään, eneni hänen sisällinen mielihyvänsä, — niin, tosiaankin siihen määrään saakka, että rouva Corney lopulta hymyili.
— Sanokaas muuta! lausui emäntä itsekseen ja nojautui kyynärpäällään pöytää vasten, katsellen tulta miettiväisesti. Kyllä meillä kaikilla on syytä olla kiitollisia, jos vaan tahdomme sen myöntää!
Rouva Corney pudisti synkästi päätään, ikäänkuin surkuttelisi niiden köyhien henkistä sokeutta, jotka eivät sitä myöntäneet, pisti sitten hopealusikan, joka oli hänen yksityistä omaisuuttansa, tinapeltisen teesäiliön syvyyteen ja alkoi valmistaa juomaansa.
Miten pieni aihe kuitenkin voi häiritä heikkojen sielujemme rauhaa! Mustasta teekannussa, joka oli hyvin pieni ja siis täyttyi pian, valui rouva Corneyn pohtiessa siveellisiä kysymyksiä kuumaa vettä yli reunojen, niin että hänen kättään hieman poltti.
— Vietävän kannu! huudahti arvoisa eukko, laskien sen kiireesti hyppysistään; mokomakin kapine, johon mahtuu vaan pari kuppia! Kellä voi olla hyötyä tuollaisesta hylystä? — paitsi, lisäsi hän hetken kuluttua, — paitsi tällaisella yksinäisellä vaimoparalla. Voi sentään, hyvä Jumala!
Näin voivotellen emäntä vaipui tuolilleen, nojasi kyynärpäänsä jälleen pöytää vasten ja ajatteli yksinäistä asemaansa. Pieni teekannu ja ainoa kuppipari olivat hänen sieluunsa herättäneet surullisia muistoja herra Corneysta, joka ei vielä ollut maannut haudassa kuin viisikolmatta vuotta, ja syvä liikutus valtasi hänet.
— Minä en saa koskaan enää sellaista! lausui hän synkästi. En koskaan sen veroista!
Miesvainajaansako vai teekannua hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en osaa varmaan sanoa. Luultavasti hänellä oli jälkimmäinen mielessään, sillä puhuessaan hän oli luonnut katseensa teekannuun, johon heti tarttuikin. Hän oli juuri ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisen, kun huoneen ovelle hiljaa naputettiin.
— No, ettekö pääse sisään? huusi rouva äreästi. Kaiketi taas joku ämmä on päättänyt kuolla, sillä juuri sen hetkenhän ne valitsevat, jolloin minä olen ruualla. Älkää sinne ovelle jääkö kaapimaan lattiaa, sieltähän te päästätte koko talven sisään! Mikä vaivaa nyt — häh?
— Ei mikään, hyvä rouva, ei mikään, vastasi miehen ääni.
— No ihme ja kumma! huudahti emäntä leppeämmin: tekö sieltä tulette, herra Bumble?
— Teidän palvelijanne, hyvä rouva, lausui tämä kunnon mies, joka oli jäänyt oven ulkopuolelle, ravistaakseen kenkänsä ja takkinsa puhtaiksi lumesta ja nyt astui huoneeseen, toisessa kädessä kolmikulmainen hattu ja toisessa mytty. Saanko sulkea oven, hyvä rouva?
Emännöitsijä oli häpeissään eikä tiennyt, mitä vastata, harkiten mielessään, oliko oikein sopivaa puhua herra Bumblen kanssa kahden kesken, suljettujen ovien takana. Bumble käytti hyväkseen tätä epävarmuutta, ja kun häntä itseäänkin hieman paleli, sulki hän oven, odottamatta siihen lupaa.
— Ilkeä ilma, herra Bumble, alkoi rouva Corney.
— Todellakin, ihan kelvoton, vastasi vahtimestari. Kerrassaan sopimaton sää sille, jonka on liikkuminen ulkona. Olemme tänä iltana, rouva Corney, jakaneet kaksikymmentä, sanoo: kaksikymmentä naulaa leipää sekä puolitoista juustoa, eivätkä köyhät sittenkään tyydy. Kovat ajat on kunnallamme!
— Se on tietty se. Milloin he osaisivat tyytyä, herra Bumble? arveli emäntä hörpäten teetä.
— Niin milloin? uudisti Bumble. Niinpä on täällä esimerkiksi muuan mies, jolle katsoen hänen suureen perheeseensä annettiin koko naula leipää ynnä samoin juustoa, runsaasti punnittuna. Mutta luuletteko hänen olleen siitä kiitollisen? Ei sinnepäinkään! Mitä arvelette hänen sanoneen? Hän rupesi kerjäämään hiiliä, vaikkapa hänelle annettaisiin vaan sen verran kuin mahtuu nenäliinaan. Hiiliä! — Mitä hittoa se hiilillä tekee? — Paistaisi niillä juustoa, luullakseni, sillä nähkääs, hyvä rouva, kun kerjäläinen saa juustoa, niin se on vielä paistettava, ennenkuin se oikein maistuu, ja sitten tullaan kerjäämään lisää. Sellainen on noiden ihmisten tapa: vaikka saisivat esiliinansa täyteen hiiliä, kyllä ne huomenna taas seisovat odottamassa samaa eivätkä edes punastu häpeästä.
Rouva Corney lausui täysin yhtyvänsä niihin mielipiteisiin, joita
Bumble oli esittänyt, ja sitten tämä virkamies jatkoi:
— Ne käyvät kimppuun kuin piki ja terva. Toissapäivänä tuli eräs mies — te olette ollut naimisissa, hyvä rouva, ja senvuoksi uskallan sen teille kertoa — eräs mies, jolla oli päällään tuskin ainoatakaan riepua (rouva Corney loi silmänsä alaspäin), tuli meidän ylijohtajamme ovelle, juuri kun hänellä oli herrasväkeä luonaan päivällisellä, ja mankui apua, sanokaas muuta, rouva Corney! Kun mies ei tahtonut mennä tiehensä ja sellaisen läsnäolo tietysti häiritsi vieraita, toimitti johtaja hänelle puoli kappaa perunoita ja pari korttelia kaurajauhoja. — Laupias taivas, sanoi tuo kiittämätön heittiö, mitä apua minulla tästä on? Yhtä hyvin voisitte antaa minulle rautapeltiset silmälasit. — Hyvä on, sanoi meidän johtajamme, joka otti lahjan takaisin, te ette täältä saa muuta. — Sitten minä kuolen kadulle, sanoi kerjäläinen. — Mitä vielä, sen te jätätte tekemättä, sanoi johtaja.
— Ha, ha! Sukkelasti sanottu! Juuri niin onkin herra Grannettin tapa puhua! huomautti emännöitsijä. No, entä sitten?
— Niin entä sitten! toisti vahtimestari. Hän meni lopulta matkoihinsa ja kuoli todellakin kadulle. Siinä näkee oikein paatuneen kerjäläisen!
— Kyllä se on ihan uskomatonta! ihmetteli rouva Corney. Mutta ettekö pidäkin almujen antamista vaivaistalon ulkopuolella oleville kerjäläisille hyvin vahingollisena, herra Bumble? Te olette kokenut mies ja tiedätte.
— Rouva Corney, vastasi vahtimestari hymyillen, kuten ainakin mies, joka tuntee etevämmyytensä, almu köyhäintalon ulkopuolella tai toisin sanoen, tuollainen avustus kadulla, jos sitä asianmukaisesti käytetään — huomatkaa, hyvä rouva, asianmukaisesti —, on köyhäinhoidolle arvaamattomaksi hyödyksi. Siinä kohden noudatetaan sitä kultaista periaatetta, että köyhille annetaan juuri sitä, mitä ne eivät tarvitse, ja siten ne väsytetään, jotta kerrankin lakkaavat pyytämästä.
— No ihme ja kumma! huudahti rouva Corney. Sepä vasta on mukava keino!
— Sitähän minäkin. Meidän kesken puhuen, jatkoi Bumble, tämä juuri on periaatteemme; ja siinä juuri on syy, miksi aina, jos vaan satutte lukemaan kirottujen sanomalehtien kertomuksia, saatte huomata, että kaikille sairaille kerjäläisille on syötetty juustoa. Koko maassa seurataan nykyään tätä tapaa. — Mutta toiselta puolen, lisäsi vahtimestari, kumartuen avaamaan myttyään, tämä on virkasalaisuus, josta ei saa puhua kuin viranomaisten kesken, jollaisia mekin olemme, hyvä rouva. Tässä on viiniä, jota johtokunta on määrännyt sairaille — oikeata portviiniä, joka on pantu pulloihin vasta tänä iltana — kirkasta kuin peili, ilman pienintäkään sakkaa.
Bumble piti ensimmäistä pulloa ilmassa valoa vasten, ravisti sitä, näyttääkseen sen puhtautta, laski sitten molemmat pullot eräälle arkulle, kääri niiden ympärille nenäliinan, jossa ne oli tuonutkin, pisti huolellisesti taskuunsa ja tarttui hattuunsa, ikäänkuin lähteäkseen pois.
— Teille tulee nyt kylmä kävelymatka, herra Bumble, sanoi emännöitsijä.
— Kova tuuli siellä käy, vastasi Bumble ja käänsi takkinsa kauluksen pystyyn, niin että pian nipistää korvat irti.
Rouva Corney katsahti pieneen teekattilaan ja sitten vahtimestariin, joka lähestyi ovea, ja kun tämä yskähti, ikäänkuin ryhtyisi lausumaan tavanmukaista "hyvää yötä", kysyi emännöitsijä, eikö hän olisi niin hyvä ja joisi kupin teetä?
Bumble painoi heti kauluksen alas, laski hattunsa ja keppinsä tuolille ja siirsi toisen tuolin pöydän ääreen. Hitaasti istuutuessaan hän silmäili emäntää arvokkaasti. Tämä taas katseli pientä teekannua. Vahtimestari yskäisi taas — tällä kertaa kovemmin kuin ennen.
— Makeaako? kysyi rouva Corney, ottaen käteensä sokeriastian.
— Hyvin makeaa, rouvaseni! vastasi Bumble ja kiinnitti katseensa kysyjään. Jos koskaan köyhäintalon vahtimestari voi näyttää hellältä, kyllä Bumble nyt oli hellä.
Tee oli valmista ja tarjottiin ääneti. Bumble levitti nenäliinansa polvilleen, jotteivät vehnäleivän murut tahraisi kiiltäviä polvihousuja, ja alkoi syödä ja juoda mielin määrin; tätä mieluisaa toimitusta hän joskus keskeytti syvällä huokauksella, joka ei lainkaan vahingoittanut hänen ruokahaluaan, vaan näytti helpottavan hänen ponnistuksiaan syömä- ja juomahommassa.
— Teillä on näen minä kissa, hyvä rouva, lausui Bumble luoden silmänsä sen sukuiseen eläimeen, joka lämmitteli tulen edessä pienen perheensä ympäröimänä, ja poikasiakin, kuten huomaan.
— Ette voi uskoa, kuinka rakastan näitä eläimiä, vastasi emäntä. Ne ovat niin onnellisia, iloisia ja sukkelia, että ovat oikein minun seuranani.
— Hyvin somia luontokappaleita, myönsi vahtimestari, ja niin kodikkaita.
— Niin ihan! huudahti rouva Corney innostuneena; niin kiintyneitä kotiinsa, että on oikein ihanaa niitä katsella.
— Hyvä rouva Corney, lausui nyt Bumble, lyöden ikäänkuin tahtia teelusikalla, minä vaan lausun sen mielipiteen, että se kissa tai kissanpoika, jolla on onni asua teidän luonanne, olisi aika aasi, ellei se osaisi olla kotiinsa mieltynyt.
— No, no, herra Bumble! huomautti emäntä ujosti.
— Miksi ei saisi suoraan sanoa, mitä on mielessä? jatkoi vahtimestari, heiluttaen lusikkaansa ihastuneen sulavasti, jolloin mies on naisesta ihan vastustamaton; niin, ellei se elukka olisi kiintynyt kotiinsa, hukuttaisin itse sen mielelläni.
— Te olette julma mies, sanoi rouva Corney vilkkaasti ja ojensi kätensä, ottaakseen vahtimestarin kupin, ja päälle päätteeksi kovasydäminen.
— Vai kovasydäminen! kummeksi Bumble sanomatta muuta, mutta antaessaan kuppinsa hän puristi rouva Corneyn pikkusormea, taputti kämmenellään pari kertaa kirjaeltuja liivejään, huokasi syvään ja siirsi vähän tuoliaan tulen luota.
Lukija huomatkoon, että pöytä oli pyöreä. Koska rouva Corney ja herra Bumble olivat istuneet jokseenkin lähellä toisiaan, kasvot tuleen päin niin on helposti ymmärrettävissä, että Bumblen siirtyessä kauemmaksi tulen luota, mutta kuitenkin pysyessä pöydän ääressä heidän välinsä suureni. Ymmärtävä lukija kaiketi kummeksii tätä menettelyä ja pitää sitä suurena itsekieltäymyksenä Bumblen puolelta, varsinkin kun tätä herrasmiestä, niin sanoakseni, aika, paikka ja tilaisuus houkutteli lausumaan muutamia helliä, tyhjänpäiväisiä puheenparsia, jotka sopivat ajattelemattomien, nuorien keikarien sanottaviksi, mutta alentavat rauhantuomarin, valtiopäivämiehen, valtioministerin, loordimajorin ja muiden korkeiden virkamiesten arvoa ja kaikkein vähimmän ovat sopusoinnussa sen mahtipontisuuden ja vakavuuden kanssa, minkä pitää ilmetä kaikkein ankarimmassa viranomaisessa, nimittäin köyhäintalon vahtimestarissa.
Mikä tarkoitus Bumblella muuten lie ollutkin — epäilemättä se oli ylevää laatua — niin, mikä tahansa se lienee ollut, mutta kovaksi onneksi, kuten jo mainitsin, pöytä oli pyöreä. Kun siis Bumble yhä siirteli tuoliaan pitkin pöydän reunaa, alkoi hän tietysti uudestaan lähestyä rouva Corneyta. ja vaeltaessaan siten kaaressa yhä eteenpäin hän joutui lopulta ihan liki arvoisaa emäntää. Molemmat tuolit kolahtivat yhteen, ja Bumblen kiertomatka päättyi.
Jos rouva Corney nyt olisi siirtänyt tuolinsa oikealle päin, olisi tuli häntä korventanut; ja jos hän taas olisi kääntynyt vasemmalle, olisi hän luiskahtanut suoraa päätä Bumblen syliin. Mutta kun hän oli älykäs nainen, joka tuollaisessa tilanteessa heti äkkää seuraukset, jäi hän paikalleen ja tarjosi kunnan virkamiehelle toisen kupin teetä.
— Kovasydäminenkö, vai niin, rouva Corney! lausui Bumble, sekoittaen teetään ja katsoen emäntää kasvoihin; oletteko te puolestanne kovasydäminen?
— Voi, voi, sentään! huudahti rouva Corney, kuinka saattaa naimaton mies niin kysyä! Miksi sitä kysytte, herra Bumble?
Vahtimestari joi teensä viimeiseen tippaan saakka, söi voileipänsä, ravisti muruset polviltaan, pyyhki suupielensä puhtaiksi ja painoi rouva Corneyn huulille säädyllisen suudelman.
— Herra Bumble, nuhteli tämä arvokas nainen hiljaa kuiskaten, sillä kauhusta hän melkein oli menettänyt äänensä, herra Bumble, minä huudan!
Vahtimestari ei vastannut siihen mitään, vaan kiersi käsivartensa hitaasti ja juhlallisesti mielitiettynsä vartalon ympärille.
Koska rouva Corney oli uhannut huutaa, niin hän kai olisikin kiljahtanut tämän uuden loukkauksen johdosta, ellei se olisi käynyt tarpeettomaksi sen kautta, että ovelle äkkiä naputettiin. Heti kun Bumble tämän kuuli, ponnahti hän sukkelasti tuolilta ja hyökkäsi viinipullojen ääreen, joita hän sitten oli pyyhkivinään puhtaiksi tomusta. Rouva Corney huusi sillä välin äreästi: Tulkaa sisään! Tässä kohden voimme huomata miten merkillinen vaikutus äkillisellä hämmästyksellä on äskeisen pelon jälkeen: hänen äänensä oli taas saanut entisen voimansa ja pontensa.
— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, sanoi vanha näivettynyt köyhäintalon eukko ja pisti rumat kasvonsa ovesta sisään; vanha Sally on kuolemaisillaan.
— Entä sitten, mitä te minua haette? tokaisi emäntä suuttuneena. Enhän minä voi sitä hengissä pitää, vai mitä?
— Ette tietysti, hyvä rouva, vastasi eukko, ei sitä kukaan voi. Hän on jo ulkopuolella ihmisapua. Olen nähnyt jo hyvin monen kuolevan, pienistä lapsista suuriin tukeviin miehiin asti, niin että jotenkin tarkoin huomaan, milloin kuolema tekee tuloaan. Mutta Sallyn sielu on levoton ja tuskissa, ja kun hän välistä saa siunaaman aikaa lepoa kovista vaivoistaan, niin hän sanoo, että tahtoisi ilmoittaa teille jotakin. Hän ei voi kuolla rauhassa, ennenkuin tulette, hyvä rouva.
Tällaisen kutsun saatuaan rouva Corney alkoi hurjasti manata vanhoja ämmiä, jotka eivät osanneet edes kuolla vaivaamatta parempia ihmisiä ja johtajiaan, kääriytyi sitten kiireesti paksuun saaliin, pyysi Bumblea jäämään odottamaan, kunnes tulisi takaisin, ja käski sanantuojan astua reippaasti edeltä, jotta vielä tänä yönä päästäisiin perille. Huonoa tuultansa rouva Corney purki vielä heidän lähdettyäänkin, torumalla eukkoa juurta jaksain.
Kun Bumble siten oli jäänyt huoneeseen yksin menetteli hän siellä jotenkin omituisesti. Hän avasi kaapin, laski, montako teelusikkaa oli, punnitsi kädessään sokeripihtiä ja tarkasteli kaikin puolin erästä hopeaista maitokannua, päästäkseen selville, oliko se todellakin hopeata. Tyydytettyään uteliaisuutensa kaikissa näissä kohdissa hän pani kolmikulmaisen hatun päähänsä kallelleen, kuten on kenraalien tapa ja tanssi neljään kertaa pöydän ympäri hyvin arvokkaasti. Tämän harvinaisen ponnistuksen jälkeen hän taas otti hatun päästään, asettui hajasäärin seisomaan selkä uuniin päin ja näytti hengessään arvioivan huoneen koko sisustusta.