— Poika on todellakin oikeassa, sanoi Fagin katsahtaen ovelasti ympärilleen ja vetäen tuuheat kulmakarvansa yhteen. Olet oikeassa, Oliver, ne luulevat sinua aivan varmaan varkaaksi. Hah, hah, haa! nauroi juutalainen ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Paremmin ei olisi voinut käydä, vaikka olisi edeltäkäsin valmistettu.
— Se on totta se, myönsi Sikes. Minä älysin sen heti, kun näin hänen harppaavan Clerkenwellin poikki kirjat kainalossa. Kaikki on nyt kuten pitääkin. Ne ovat kaikesta päättäen hempeämielisiä virrenveisaajia, sillä muuten ne eivät olisi ollenkaan vaivautuneet hänen vuokseen, ja nyt ne eivät uskalla tiedustella häntä, koska pelkäävät joutuvansa ilmiantajiksi ja saattavansa hänet lukkojen taakse. Poika on siis nyt hyvässä tallessa.
Tätä kuunnellessaan Oliver oli tuijottanut hämmentyneenä vuoroin kutakin läsnäolijaa voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys, mutta kun Sikes oli lakannut puhumasta, niin hän kavahti yhtäkkiä seisalleen ja syöksyi ulos huoneesta päästellen samalla niin äänekkäitä hätähuutoja, että vanha, autio talo kaikui.
— Älä päästä koiraa, Bill! kirkaisi Nancy juosten ovelle ja sulkien sen, kun juutalainen oli oppilaineen lähtenyt ajamaan Oliveria takaa. Älä päästä koiraa; se repii pojan palasiksi!
— Se onkin sille oikein! ärjyi Sikes koettaen vapautua tytön otteesta.
Hellitä tai murskaan kallosi seinää vasten!
— Siitä en välitä, Bill, vastasi tyttö painien rajusti miehen kanssa.
Koira ei pääse lapsen kimppuun, ellet tapa ensin minua!
— Eikö muka pääse! puhisi Sikes purren hammasta kiukuissaan. Senhän saamme pian nähdä, ellet rauhoitu! Murtovaras lennätti tytön toiselle puolelle huonetta, ja samassa juutalainen palasi poikien kera vetäen Oliveria mukanaan.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi Fagin silmäillen ympärilleen.
— Luulen, että tuo tyttö on tullut hulluksi, selitti Sikes hurjana.
— Eipähän ole, sanoi Nancy kalpeana ja hengästyneenä, älkää uskoko sitä, Fagin.
— No, pysykää sitten hiljaa, käski juutalainen uhkaavana.
— Sitäkään en halua, vastasi Nancy tiuskaisten. Kas niin, nyt sen tiedätte!
Herra Fagin tunsi liian hyvin sen naislajin, johon Nancy kuului, käsittääkseen, ettei sillä hetkellä ollut hyvä jatkaa keskustelua tytön kanssa, ja sen vuoksi hän johtaakseen seuran huomion toisaalle kääntyi puhuttelemaan Oliveria.
— Vai niin, sinä aioit livistää tiehesi, vai mitä? sanoi hän ottaen uunin nurkasta esille tukevan kepin. Mitä?
Oliver ei vastannut, vaan tarkasti juutalaisen liikkeitä kiivaasti hengittäen.
— Sinä halusit apua ja huusit poliisia, vai mitä? tiuski juutalainen ja tarttui Oliverin käsivarteen. Mutta me parannamme sinut sellaisista kujeista, arvoisa junkkari.
Sitten hän löi Oliveria kepillään lujasti selkään ja kohotti sen uuteen iskuun, mutta samassa tyttö syöksyi väliin ja väänsi kepin hänen kädestään. Sitten hän heitti sen uuniin sellaisella voimalla, että hehkuvista hiilistä lenteli kipinöitä ympäri huonetta.
— Minä en tahdo nähdä tuollaista, Fagin, kirkui hän. Olette saanut pojan kynsiinne, ja se riittäköön. Antakaahan hänen vain olla rauhassa, muuten merkitsen teistä muutamia, vaikkapa joutuisin hirteen ennen aikojani.
Tyttö polki kiivaasti lattiaa lausuessaan tämän uhkauksen ja silmäili huulet yhteenpuristettuina ja kädet nyrkissä vuoron perään juutalaista ja muita varkaita. Intohimoinen raivo, joka hänet vähitellen oli vallannut, oli kalventanut hänen kasvonsa aivan värittömiksi.
— Mutta, Nancy, sanoi Fagin hetken kuluttua, jolloin hän ja Sikes olivat hämillään katselleet toisiaan, te — te olette tänä iltana tavallista reippaampi käänteissänne. Hah, hah, haa! Näyttelette erinomaisesti, ystäväiseni!
— Todellako? sanoi tyttö. Varokaa sitten vain, etten rupea liian hyvin näyttelemään, sillä silloin teille kävisi hullusti. Pysykää siis asioissa hyvän sään aikana.
Kun kiihtynyt nainen, varsinkin sellainen, jonka intohimoihin on liittynyt hillitön häikäilemättömyys ja epätoivo, purkaa raivoansa, niin useimmat miehet katsovat silloin parhaaksi väistyä. Juutalainen huomasi, ettei enää kannattanut olla ymmärtämättä Nancyn suuttumusta, ja senvuoksi hän vasten tahtoaan peräydyttyään pari askelia loi puoliksi pyytävän, puoliksi arkailevan katseen Sikesiin, ikäänkuin siten osoittaakseen, että tämä oli sopivampi henkilö jatkamaan keskustelua.
— Mitä sinä oikeastaan tällä tarkoitat? ärjyi Sikes liittäen kysymykseensä erään hyvin tavallisen kirouksen, joka koskee ihmiskasvojen kauneinta elintä ja tekisi sokeuden yhtä yleiseksi kuin tuhkarokko on, jos sitä kuultaisiin taivaassa vaikkapa vain joka viideskymmenestuhannes kerta, kun se lausutaan täällä maan päällä. — Mitä sinä tarkoitat? Etkö sinä tiedä, kuka ja mikä sinä olet?
— Kyllä vain, sen tiedän hyvinkin, vastasi tyttö hermostuneesti nauraen ja käänteli päätään puolelta toiselle yrittäen turhaan näyttää välinpitämättömältä.
— No, pysy sitten nahoissasi, jatkoi Sikes ärjyen aivan kuin koiralleen, tai muuten rauhoitan sinut ikiajoiksi!
Tyttö nauroi jälleen, vaikkakin hiukan epävarmemmin kuin äsken; sitten hän vilkaisi Sikesiin ja kääntyi toisaalle purren huuleensa, niin että tuli verta.
— Oletpa sinä hieno otus, lisäsi Sikes silmäten häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän, juuri sinunpa sopii ruveta ihmisystävälliseksi ja siistiksi. Todellakin hieno ystävä lapselle, kuten häntä nimität!
— Niin, Jumala paratkoon, olet oikeassa! huudahti tyttö kiihkeästi. Soisinpa vain, että olisin kaatunut kuolleena kadulle tai saanut vaihtaa sijaa niiden kanssa, joiden vankilan ohitse tänä iltana kuljimme, etten olisi joutunut auttamaan tuon pojan toimittamista tähän pesään. Tästä päivästä saakka hän on varas, valehtelija, kaikkea mahdollista pahaa! Eikö se riitä tuolle vanhalle lurjukselle, vai tarvitseeko hänen vielä lyödä poikaa?
— Kas niin, Sikes, kas niin, sanoi juutalainen sovittavalla äänellä viitaten samalla poikiin, jotka tarkkaavaisina seurasivat kohtausta, käyttäkäämme siivoa kieltä, kohteliaita sanoja, Bill!
— Kohteliaita sanoja! huudahti tyttö, jonka raivo oli hirvittävä. Vai siivoa puhetta, te konna! Sitäkö te odotatte minultakin? Varastin teille jo lapsena, kun en ollut puoleksikaan niin vanha kuin tuo poika (viitaten Oliveriin). Tätä samaa ammattia olen harjoittanut jo kaksitoista vuotta. Tiedättekö ehkä sen? Sanokaahan! Tiedättekö?
— No, no, vastasi juutalainen yrittäen tyynnyttää häntä, mitäpä siitä, olettehan te sillä elänyt!
— Niinpä kyllä! vastasi tyttö, joka ei puhunut, vaan suorastaan sinkosi sanat suustaan yhtämittaisena, rajuna huutona. Sillä olen elänyt, ja kolkot, kylmät kadut ovat minun kotini, ja te olette se lurjus, joka minut sinne ajoitte kauan sitten ja yhä vielä pakotatte minut kuljeskelemaan siellä yöt ja päivät, päivät ja yöt siksi, kunnes heitän henkeni!
— Minä toimitan teille jotain vielä pahempaa, ellette jo pidä suutanne kiinni! ärjäsi juutalainen suuttuneena hänen soimauksistaan.
Tyttö ei sanonut enää mitään, vaan repi hiuksiaan ja vaatteitaan suunniltaan raivosta ja syöksyi juutalaisen kimppuun sellaisella vimmalla, että hänen kostonsa olisi aivan varmaan jättänyt pysyväisiä jälkiä, ellei Sikes olisi oikealla hetkellä tarttunut hänen ranteisiinsa. Nancy ponnisteli turhaan vapautuakseen ja pyörtyi lopulta.
— Nyt hän tyyntyi, sanoi Sikes ja asetti hänet pitkälleen nurkkaan.
Hänellä on tavattomasti voimia käsivarsissa, kun hän on tuolla tuulella.
Juutalainen kuivaili otsaansa ja hymyili ikäänkuin keventyneenä kohtauksen päättymisestä, vaikka sekä hän että Sikes, koira ja pojatkin näkyivät muuten pitävän sitä perin tavallisena, liikeasioihin kuuluvana ilmiönä.
— Kovin on tukalaa olla tekemisissä naisväen kanssa, sanoi juutalainen ja pani kepin taas paikalleen, mutta niistä on niin paljon hyötyä, ettemme voi mitenkään tulla toimeen ilman niitä. Charley, vie Oliver nukkumaan!
— Luullakseni on viisainta, ettei hän pue parhaita vaatteita ylleen huomenna, vai mitä arvelette, Fagin? kysyi Charley Bates virnistäen.
— Niin tietysti, vastasi juutalainen samaan tapaan.
Ilmeisesti sangen mielissään tehtävästään herra Bates otti kynttilän ja saattoi Oliverin viereiseen keittiöön, jossa oli pari kolme ennestään tuttua vuodetta. Siellä Charley veti vähän väliä hillittömään nauruun purskahtaen esille juuri sen vanhan vaatekerran, josta Oliver oli niin hyvillä mielin luullut päässeensä eroon ikiajoiksi herra Brownlowin luona. Se juutalainen, joka oli sen ostanut, oli sattumalta näyttänyt sitä Faginille, joka siten oli saanut ensimmäisen johtolangan pojan löytämiseksi.
— Riisu nyt päältäsi nuo hienot tamineet, sanoi Charley, minä vien ne
Faginille säilytettäväksi. Onpa tämä sentään huvittavaa!
Oliver raukka totteli sangen vastahakoisesti. Herra Bates kääri uudet vaatteet kokoon, pisti ne kainaloonsa ja lähti huoneesta jättäen Oliverin yksikseen pimeään ja sulkien oven jälestään.
Charleyn naurunrähäkkä ja Betsy neidin ääni (viimemainittu oli tullut juuri sopivaan aikaan virvoittelemaan ystävätärtään vedellä ja muilla naisten keinoilla) olisivat ehkä suotuisammissa oloissa pitäneet Oliveria kauan aikaa valveilla, mutta hän oli nyt sairas ja väsynyt ja vaipui senvuoksi pian sikeään uneen.
Oliverin kohtalo pysyy edelleen epäsuopeana ja tuo suuren miehen
Lontooseen vahingoittamaan hänen mainettaan.
Kaikissa hyvissä melodraamoissa on tapana esittää vakavia ja naurettavia kohtauksia yhtä säännöllisesti vuorotellen kuin valkeat ja punaiset kerrokset hyvässä siankinkussa. Sankari vaipuu kahleittensa ja onnettomuuksiensa painamana olkivuoteelleen, ja seuraavassa näytöksessä hänen uskollinen, muitta mitään pahaa aavistamaton aseenkantajansa huvittaa yleisöä hilpeällä laululla. Sykkivin sydämin näemme sankarittaren jonkun ylpeän ja tunnottoman lääniherran käsivarsilla, jolloin hänen henkeään ja kunniaansa uhkaa yhtä suuri vaara, muitta hän tarttuu tikariin ja puolustautuu, ja juuri kun jännityksemme on kiihtynyt äärimmilleen, kuuluu vihellys, ja meidät siirretään samassa suureen linnasalon, jossa harmaapäinen ritari laulelee hauskoja renkutuksia vielä hauskempien vasalliensa kera, joilla on vapaa pääsy joka paikkaan, olipa kysymys kirkon kuorista tai palatsista, ja jotka viettävät päivänsä alituisissa juomingeissa ja juhlissa.
Tuollaiset vaihtelut tuntuvat naurettavilta, mutta ne eivät ole kumminkaan niin luonnottomia kuin ensi silmäyksellä luulisi. Todellisessa elämässä ei ole ensinkään harvinaista siirtyminen hyvin katetusta juhlapöydästä kuolinvuoteen ääreen ja surupuvusta tanssiaishepeniin; erotus on vain siinä, että silloin olemme itse hääriviä näyttelijöitä emmekä enää arvostelevia katselijoita, mikä muuttaa asian kokonaan toiseksi. Elämää jäljittelevässä teatterissa eivät näyttelijät huomaa mitään tavatonta intohimojen ja tunteiden äkkinäisissä vaihteluissa tai rajuissa purkauksissa, mutta katselijaa tuomitsevat ne vastenmielisiksi ja liioitelluiksi.
Koska äkilliset muutokset näyttämöön, aikaan ja paikkaan nähden ovat jo vanhastaan sallittuja, pitävätpä monet niitä suorastaan kirjailijan pääasioina — tällaiset arvostelijat käyttävät kirjailijan kelvollisuuden mittapuuna usein niitä vaikeuksia, joihin hän jättää henkilönsä kunkin luvun lopussa — niin katsottaneen tämä lyhyt esipuhe ehkä aivan tarpeettomaksi. Pidettäköön sitä siinä tapauksessa viittauksena siihen, että tämän elämäkerran kirjoittaja on aikeissa siirtyä Oliver Twistin synnyinkaupunkiin; lukija on huomaava, että tähän matkaan on pätevät syyt, sillä muuten ei häntä mitenkään vaivattaisi sinne.
Varhain eräänä aamuna astui herra Bumble köyhäintalon portista ja lähti mahtavan näköisenä ja arvokkain askelin kulkemaan pitkin Valtakatua. Hän esiintyi nyt vahtimestarivirkansa täydessä loistossa; kolmikolkkainen hattu ja kirjailtu takki näyttivät häikäiseviltä aamuauringon valossa, ja keppiään hän puristi terveen ja vahvan miehen koko sitkeydellä. Herra Bumble piti aina päänsä pystyssä, mutta tänä aamuna se oli tavallistakin pystympänä. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme ja koko olennossaan oli jotain ylevää, josta tarkkaava muukalainen olisi arvannut, että vahtimestarin mielessä liikkui niin suuria ajatuksia ja suunnitelmia, ettei niitä voinut muulla tavalla ilmaista.
Herra Bumble ei pysähtynyt juttelemaan kauppiaitten ja muitten vähäpätöisten ihmisten kanssa, jotka kunnioittavasti puhuttelivat häntä, kun hän kulki ohi. Hän vastasi ainoastaan kädenliikkeellä heidän tervehdykseensä eikä hiljentänyt juhlallista käyntiään, ennenkuin saapui vuokrataloon, jossa rouva Mann vaali köyhäinhoidolle sopivalla huolella pieniä vaivaislapsia.
— Hitto vieköön tuon vahtimestarin! sanoi rouva Mann kuullessaan puutarhaveräjältä hänen tutun röykytyksensä. Eikös se jo taas ole täällä, ja vielä tähän aikaan päivästä! Hyvänen aika, herra Bumble, tekö siellä olettekin! Voi miten hauskaa onkaan nähdä teitä! Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra, olkaa niin ystävällinen!
Ensi osa tätä puhetta oli tarkoitettu Susanille, ja ilonhuudahdukset hyvä rouva lausui herra Bumblelle avatessaan veräjää ja saattaessaan vierastaan sangen kunnioittavasti taloon.
— Rouva Mann, sanoi herra Bumble, joka ei tavallisen ihmisen tavoin muitta mutkitta heittäytynyt tuolille, vaan laskeutui istumaan vähä vähältä, ikäänkuin asteettain, rouva Mann, hyvää huomenta, hyvä rouva!
— Minä toivotan teille samaa, herra, vastasi rouva Mann suloisesti hymyillen. Toivottavasta olette hyvässä voinnissa, herra?
— No kutakuinkin, rouva Mann, vastasi vahtimestari. Elämä köyhäintalossa ei ole ruusuilla tanssimista, hyvä rouva.
— Eipä suinkaan, herra Bumble, myönsi rouva Mann. Jos pienet kunnanhoidokit olisivat kuulleet tämän, niin he olisivat olleet varmasti samaa mieltä.
— Kun on kunnan palveluksessa, rouvaseni, jatkoi herra Bumble ja koputti kepillään pöytään, niin elämä on täynnä kiusaa, vaikeuksia ja kovaa työtä, mutta luulen voivani sanoa, että kaikki julkiset toimet ovat yhtä vaivalloisia.
Rouva Mann ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä vahtimestari tarkoitti, mutta nosti osaaottavan näköisenä käsiään ja huokasi syvään.
— Niin, te voitte kyllä huokailla, rouva Mann, sanoi vahtimestari.
Kun rouva Mann huomasi menetelleensä oikein, niin hän huokasi vielä kerran virkamiehen ilmeiseksi mielihyväksi. Tämä tukahutti kuitenkin kiitollisen hymyilynsä silmäilemällä vakavasti kolmikolkkaista hattua ja sanoi: — Rouva Mann, minä matkustan Lontooseen.
— Hyvä Jumala, herra Bumble! kirkasi rouva Mann perääntyen.
— Lontooseen, rouvaseni, toisti järkkymätön vahtimestari, postivaunuissa, minä ja kaksi hoidokkia, rouva Mann! Niiden kotipaikkaoikeudesta on syntynyt käräjäjuttu, ja johtokunta on valinnut minut — minut, rouva Mann — selvittämään asian Clerkenwellin piirioikeudessa, ja pelkäänpä pahoin, lisäsi herra Bumble suoristautuen, että Clerkenwellin herrat huomaavat menetelleensä typerästi jo ennenkuin ovat päässeet selville, mikä minä olen miehiäni.
— Voi, teidän ei pidä olla liian ankara heitä kohtaan, herra, sanoi rouva Mann mielistellen.
— Clerkenwellin oikeus on itse syypää siihen, rouvaseni, vastasi herra Bumble, ja jos Clerkenwellin oikeus huomaa selvinneensä jutusta huonommin kuin on odottanut, niin se saa kiittää siitä vain itseään.
Herra Bumblen uhkaavissa sanoissa piili niin paljon varmuutta ja päättäväisyyttä, että rouva Mann näytti aivan pelon lamauttamalta. Viimein hän sanoi: — Matkustatte siis postivaunuissa, herra? Minä luulin, että kunnanvaivaisia kuljetetaan rattailla.
— Vain silloin, kun ne ovat sairaita, rouva Mann, selitti vahtimestari. Me panemme sairaat hoidokit aina sadeilmalla avonaisille rattaille, etteivät ne vilustuisi.
— Vai niin! sanoi rouva Mann.
— Eräs postivaunu ottaa kuljettaakseen nämä molemmat vaivaiset hyvin halvalla, sanoi herra Bumble. Ne ovat kumpikin kovin raihnaisia, ja olemme laskeneet, että niiden toimittaminen muualle tulee kahta puntaa halvemmaksi kuin hautauskustannukset — se merkitsee, jos me voimme keinotella ne jonkin muun seurakunnan niskoille, minkä luulen kyllä käyvän päinsä, elleivät ne vain kuole matkalla tehdäkseen meille kiusaa. Hah, hah, haa!
Kun herra Bumble oli nauranut hetken aikaa, osuivat hänen silmänsä taas kolmikolkkaiseen hattuun, ja hän muuttui heti vakavaksi.
— Mutta mehän unohdamme aivan liikeasiat, rouva Mann, sanoi vahtimestari. Tässä on teidän kuukausimaksunne köyhäinhoidolta.
Herra Bumble otti taskustaan käärön hopearahoja ja pyysi niistä kuittia, jonka rouva Mann heti kirjoittikin.
— Se on hiukan tuhruinen, sanoi rouva Mann, mutta muuten oikein, luulisin. Tuhannet kiitokset, herra Bumble; olen teille sangen kiitollinen.
Herra Bumble vastasi rouva Mannin niiaukseen lempeästi nyökäten ja kysyi, kuinka lapset voivat.
— Jumala siunatkoon niitä pieniä kullanmuruja! lausui rouva Mann liikutettuna. Ne voivat niin hyvin kuin saattaa toivoa, ne pikku lemmikit. Tietysti lukuunottamatta niitä kahta, jotka kuolivat viime viikolla, ja pikku Dickiä.
— Eikö hän ole vieläkään parantunut? kysyi herra Bumble. Rouva Mann pudisti päätään.
— Siinä tapauksessa hän on varmasti erittäin pahantapainen lapsi, sanoi herra Bumble suuttuneena. Missä hän on?
— Tuon hänet tänne minuutin kuluttua, herra, vastasi rouva Mann.
Tulehan tänne, Dick!
Pian löydettiinkin Dick, ja kun hänen kasvonsa oli pesty pumpun alla ja kuivattu rouva Mannin hameeseen, viettiin hänet pelätyn vahtimestarin, herra Bumblen nähtäväksi.
Poika oli kalpea ja laiha; hänen poskensa olivat kuopalla ja silmät suuret ja loistavat. Kehno köyhäintalonpuku, kurjuuden virkamerkki, riippui väljänä hänen näivettyneen vartalonsa ympärillä, ja hänen nuoret jäsenensä olivat kuivuneet kuin vanhan miehen. Tällainen olento seisoi nyt vavisten herra Bumblen edessä uskaltamatta kohottaa silmiään lattiasta ja peläten vahtimestarin ääntäkin.
— Etkö sinä voi katsoa herraa kasvoihin, senkin uppiniskainen veitikka? koveni rouva Mann.
Lapsi nosti nöyrästi silmänsä ja kohtasi herra Bumblen katseen.
— Mitä sinulle kuuluu, vaivais-Dick? kysyi herra Bumble leikillisesti.
— Ei mitään, herra, vastasi lapsi hiljaa.
— Sitä minäkin arvelin, sanoi rouva Mann, joka oli luonnollisesti makeasti nauranut herra Bumblen sukkeluudelle, luullakseni et tarvitse mitään.
— Kyllä, minä tahtoisin… sopersi poika.
— Vai niin, keskeytti rouva Mann. Toivoakseni et aio väittää kärsiväsi jotain puutetta? No, pikku…
— Vaiti, rouva Mann, vaiti! käski vahtimestari kohottaen kättään pyytävän arvokkaasti. Mitä sinä tahtoisit, no?
— Minä toivoisin, sanoi lapsi vavisten, että joku kirjoittaisi minun puolestani muutamia sanoja paperille ja sitten käärisi sen kokoon ja säilyttäisi siksi, kunnes minut viedään hautaan.
— Mitä ihmettä poika mahtaa tarkoittaa? huudahti herra Bumble, johon lapsen vakava puhetapa oli jonkunverran vaikuttanut, vaikka hän olikin sellaiseen tottunut. Mitä tarkoitatte, herra?
— Minä haluaisin, sanoi lapsi, kertoa Oliver Twist raukalle, miten suuresti rakastan häntä ja että olen monta kertaa yksin ollessani itkenyt ajatellessani hänen kulkuaan pimeinä öinä kenenkään auttamatta häntä. Tahtoisin sanoa hänelle, jatkoi lapsi ristien pienet kätensä ja puhuen vielä innokkaammin, että olen iloinen, kun saan kuolla lapsena, sillä jos kasvaisin ensin aikamieheksi, niin pikku sisareni, joka on taivaassa, unohtaisi ehkä minut tai ei enää tuntisi minua, ja olisimme paljon onnellisempia, jos saisimme molemmat olla lapsina yhdessä siellä ylhäällä.
Herra Bumble silmäili pientä puhujaa kiireestä kantapäähän kuvaamattoman hämmästyneenä ja sanoi sitten kääntyen emäntään päin: — Niissä on kaikissa sama villitys, rouva Mann. Se Oliver hylky on turmellut ne kaikki!
— Tällaista en olisi sitten koskaan voinut edes kuvitella, herra! vastasi rouva Mann nostaen kätensä ilmaan ja luoden vihaisen katseen Dickiin. En ole eläissäni nähnyt noin paatunutta pikku lurjusta!
— Viekää hänet pois, rouva Mann! sanoi herra Bumble käskevästi. Tästä on tehtävä ilmoitus johtokunnalle, hyvä rouva.
— Toivoakseni herrat huomaavat, ettei syy ole minussa, herra? uikutti rouva Mann surkean näköisenä.
— Tietysti he ymmärtävät sen, hyvä rouva: he saavat tietää asian oikean laidan, lohdutti herra Bumble. Kas niin, viekäähän nyt pois hänet, minä en enää siedä nähdä häntä.
Dick vietiin heti huoneesta ja teljettiin hiilivajaan. Bumble lähti vähän senjälkeen takaisin kaupunkiin valmistuakseen matkalle.
Kello kuusi seuraavana aamuna herra Bumble vaihtoi kolmikolkkaisen hattunsa pyöreään, kääriytyi siniseen päällystakkiin ja istuutui postivaunun ulkoreunalle niiden kahden hoidokin kanssa, joiden kotipaikka oli riidanalainen. Hän saapui oikeaan aikaan Lontooseen kokien matkallaan ikävyyksiä ainoastaan hoidokkiensa puolelta, jotka itsepintaisesti värisivät vilusta koko ajan ja valittelivat kylmyyttä niin uskottavan näköisinä, että herra Bumblenkin hampaat alkoivat kalista ja hän tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, vaikka hänellä oli yllään lämmin päällystakki.
Hankittuaan ilkeämielisille seuralaisilleen yösijan Bumble sijoittui kaikessa rauhassa siihen majataloon, jonne postivaunu oli pysähtynyt, ja tilasi itselleen vaatimattoman päivällisen, mihin kuului paistia, osterikastiketta ja portteria. Aterian jälkeen, hän sekotti konjakkia ja vettä lasiin, jonka laski uuninreunustalle, veti tuolinsa lähemmäksi tulta ja valmistautuessaan mukavasti lukemaan sanomalehteä hän pohti siveelliseltä kannalta ihmisten yleistä ja yhä enenevää tyytymättömyyttä kohtaloonsa.
Herra Bumblen silmiin osui ensimmäiseksi seuraava ilmoitus:
Koska eräs poika, nimeltä Oliver Twist, viime torstai-iltana poistui tai houkuteltiin kotoaan Pentonvillestä eikä hänestä ole senjälkeen mitään kuultu, niin maksetaan yllämainittu palkkio sille, joka voi antaa tietoja mainitun Oliver Twistin löytämiseksi tai valaista hänen aikaisempia vaiheitaan, jotka ilmoittaja monesta syystä haluaisi erittäin mielellään saada selville.
Sitä seurasi tarkka kuvaus Oliverin vaatetuksesta, ulkomuodosta ja katoamisesta sekä viimeiseksi herra Brownlowin täydellinen nimi ja osoite.
Herra Bumblen silmät levisivät selko selälleen; hän luki ilmoituksen hitaasti ja huolellisesti kolme eri kertaa ja oli jo viittä minuuttia myöhemmin matkalla Pentonvilleen unohtaen kiihdyksissään lämpimän totinsakin koskemattomana uuninreunustalle.
— Onko herra Brownlow kotona? kysyi herra Bumble tytöltä, joka avasi oven.
Tähän kysymykseen hän sai tavallisen kiertelevän vastauksen: — En tiedä, mistä te olette?
Tuskin herra Bumble oli ehtinyt mainita Oliver Twistin nimen asiansa selvittämiseksi, kun rouva Bedwin, joka oli kuunnellut salin ovella, kiiruhti eteiseen henki kurkussa.
— Astukaa sisään, astukaa sisään, sanoi vanha rouva, tiesinhän minä, että saisimme kuulla hänestä. Pikku raukka! Tiesinhän minä! Olin varma siitä! Jumala häntä siunatkoon, sitähän minä olen koko ajan sanonut!
Tämän sanottuaan vanha rouva syöksyi takaisin saliin, heittäytyi sohvalle ja purskahti itkuun. Palvelustyttö, joka ei ollut niin tunteellinen, oli sillä välin juossut ylös portaita ja palasi nyt pyytäen vieraan astumaan toiseen kerrokseen, mitä kutsua tämä heti noudattikin. Hänet opastettiin pieneen työhuoneeseen, jossa Brownlow ja Grimwig istuivat edessään muutamia pulloja ja laseja. Viimemainittu herra huudahti heti: — Vahtimestari! Köyhäintalon vahtimestari, tai muuten lupaan syödä oman pääni!
— Pyydän, älkää nyt keskeyttäkö minua, sanoi herra Brownlow. Olkaa hyvä ja istukaa!
Herra Bumble istuutui aivan hämmentyneenä herra Grimwigin omituisesta käytöksestä. Herra Brownlow siirsi lamppua niin, että saattoi täydellisesti nähdä vahtimestarin kasvot, ja lausui hiukan kärsimättömästi: — No, hyvä herra, te tulette ilmoitukseni johdosta?
— Aivan niin, herra, vastasi Bumble.
— Ja te olette vahtimestari, vai mitä? kysyi herra Grimwig.
— Minä olen köyhäintalon vahtimestari, hyvät herrat, vastasi Bumble ylpeästi.
— Tietysti, kuiskasi herra Grimwig ystävälleen. Tiesinhän minä sen.
Vahtimestari sormenpäitään myöten!
Herra Brownlow pudisti hiukkasen päätään saadakseen ystävänsä vaikenemaan ja jatkoi sitten:
— Tiedättekö, missä se poika rukka nykyään oleskelee?
— En, siitä minulla ei ole aavistustakaan, vastasi herra Bumble.
— No, mitä sitten tiedätte hänestä? kysyi vanha herra. Kertokaa, ystäväni, jos teillä on jotain kerrottavaa. Mitä tiedätte hänestä?
— Ettehän vain mahdollisesti tiedä mitään hyvää hänestä? kysäisi herra Grimwig pisteliäästi tutkittuaan huolellisesti Bumblen kasvojen piirteitä.
Herra Bumble iski heti tähän kysymykseen ja ravisteli päätään pahaenteisesti.
— Siinä näette! huudahti herra Grimwig luoden voitonriemuisen katseen ystäväänsä.
Brownlow silmäili levottomana Bumblen pulleita kasvoja ja pyysi häntä kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista, mitä tiesi Oliverista.
Herra Bumble pani hattunsa syrjään, avasi takkinsa napit, risti käsivartensa rintansa päälle, taivutteli päätään miettiväisenä ja alkoi kertomuksensa muisteltuaan ensin tuiman näköisenä jonkun aikaa.
Kävisi väsyttäväksi toistaa tässä vahtimestarin sanoja, etenkin kun ne veivät aikaa ainakin kaksikymmentä minuuttia. Niiden pääsisällys oli seuraava: Oliver oli löytölapsi, syntynyt alhaisista ja paheellisista vanhemmista, pienestä pitäen osoittautunut petolliseksi, kiittämättömäksi ja ilkeäksi sekä päättänyt lyhyen uransa synnyinkaupungissaan tekemällä salakavalan ja verenhimoisen hyökkäyksen erään viattoman pojan kimppuun ja karannut senjälkeen yöllä isäntänsä luota. Todisteeksi siitä, että hän oli todellakin se henkilö, joksi itseään sanoi, herra Bumble laski pöydälle ne asiakirjat, jotka oli tuonut mukanaan pääkaupunkiin, ja odotti sitten käsivarret ristissä herra Brownlowin huomautuksia.
— Pelkäänpä, että se on liiankin totta, sanoi vanha herra surullisesti kohottaen katseensa papereista. Tässä on palkkio tiedostanne; olisin mielelläni maksanut kolme kertaa näin paljon, jos olisitte kertonut pojasta jotain hyvää.
Jos herra Bumble olisi tiennyt tämän aikaisemmin, niin luultavasti hän olisi antanut pienelle kertomukselleen aivan toisen värityksen. Nyt se oli kuitenkin liian myöhäistä; siksi hän vain pudisti päätään hyvin juhlallisesti, pisti saamansa viisi puntaa taskuunsa ja poistui.
Herra Brownlow käveli muutamia minuutteja edestakaisin huoneessa, nähtävästi kovin alakuloisena vahtimestarin kertomuksesta, niin että herra Grimwigilläkään ei ollut, sydäntä kiusata häntä enempää. Viimein hän pysähtyi ja soitti kelloa kiivaasti.
— Rouva Bedwin, sanoi herra Brownlow, kun emännöitsijä astui huoneeseen, tuo Oliver on petturi.
— Se on mahdotonta, herra, aivan mahdotonta, vastasi vanha rouva pontevasti.
— Minä sanon teille, että hän on petturi, toisti Brownlow. Mitä tarkoitatte sillä, että se on muka mahdotonta? Olemme juuri kuulleet koko hänen elämäkertansa, ja hän on syntymästään saakka ollut aikamoinen pieni lurjus!
— Sitä minä en koskaan usko, herra, vastasi vanha nainen lujasti, en koskaan!
— Ettehän te vanhat naiset usko koskaan muita kuin puoskareita ja vanhoja valheellisia juttuja, ärähti herra Grimwig. Minä tiesin sen kaiken aikaa. Miksi ette noudattaneet neuvoani heti alussa? Tai ehkäpä olisitte niin tehneetkin, ellei hänellä olisi ollut kuumetta? Luultavasti. Hän oli kovin miellyttävä, vai mitä? Miellyttävä! Puh! Herra Grimwig kohensi hiiliä kiukkuisesti.
— Hän oli rakastettava, kiitollinen ja lempeä lapsi, hyvä herra, vastasi rouva Bedwin lämpimästi. Minä tunnen lapset, sillä neljäkymmentä vuotta olen ollut niiden kanssa tekemisissä, mutta ihmisten, jotka eivät voi sanoa itsestään samaa, ei pitäisi puhua lapsista kerrassaan mitään. Se on minun mielipiteeni!
Tämä ankara hyökkäys kohdistui Grimwigiin, joka oli vanhapoika; mutta kun se ei näyttänyt aikaansaavan muuta kuin pilkallisen hymyn tämän herrasmiehen huulille, niin vanha rouva keikautti päätään ja silitti esiliinaansa ikäänkuin valmistukseksi uuteen puheeseen, josta herra Brownlow kuitenkin esti hänet.
— Vaiti! huudahti vanha herra teeskennellen suuttumusta, joka oli hänestä kaukana sillä hetkellä. Älkää enää koskaan mainitko sen pojan nimeä! Senvuoksi soitin teille. Ei koskaan! Muistakaa se — ei millään verukkeella! Voitte mennä nyt, rouva Bedwin. Muistakaa, mitä sanoin, tarkoitan täyttä totta!
Brownlowin talossa vallitsi synkkä mieliala sinä iltana. Oliverin sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli hyviä ja jaloja ystäviään. Oli hyvä, ettei hän saattanut tietää, mitä nämä olivat kuulleet hänestä, sillä silloin se olisi pakahtunut.
Miten Oliver vietti aikansa arvoisain ystäviensä jalostavassa seurassa.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun taskuveijari ja Charley olivat lähteneet kaupungille tavallisiin puuhiinsa, Fagin käytti hyväkseen tilaisuutta pitääkseen Oliverille pitkän saarnan kiittämättömyyden julkeasta synnistä, johon Oliver silminnähtävästi oli erittäin suuressa määrin langennut poistuessaan huolestuneiden ystäviensä luota ja yrittäessään vielä kaiken lisäksi karata, kun hänen etsimiseensä oli uhrattu niin paljon aikaa ja varoja. Fagin pani suurta painoa siihen seikkaan, että hän oli ottanut Oliverin hoiviinsa ja ruokkinut häntä, kun tämä olisi ehkä ilman hänen apuaan nääntynyt nälkään. Sitten hän kertoi sangen surullisen ja liikuttavan jutun eräästä pojasta, jota hän oli samanlaisissa oloissa avustanut pelkästä ihmisrakkaudesta, mutta joka rupesi käyttämään väärin hänelle osoitettua luottamusta asettuen yhteyteen poliisin kanssa ja joka sitten valitettavasti eräänä kauniina päivänä hirtettiin Old Baileyssä. Fagin ei ollenkaan salannut, että tämä nuorukainen tuomittiin erään todistuksen nojalla, joka ei ollut totuudenmukainen, mutta joka Faginin oli ollut pakko rahalla hankkia pelastaakseen itsensä ja muutamia hyviä ystäviään. Loppujen lopuksi Fagin kuvaili synkin värein hirttämistempun vastenmielisiä puolia ja lausui kaikessa ystävyydessä sen toivomuksen, ettei hänen koskaan tarvitsisi toimittaa Oliveria tämän erittäin epämiellyttävän käsittelyn alaiseksi.
Pikku Oliverin suonissa veri miltei hyytyi, kun hän kuunteli juutalaisen sanoja, joiden synkän uhkauksen hän vain puolittain tajusi. Että yksinpä oikeuskin saattoi pitää viatonta syyllisenä, sen hän oli jo kokenut; ja että vanha juutalainen oli useammin kuin kerran suunnitellut ja pannut toimeen juonia raivatakseen tieltään hankaliksi käyneet rikostoverinsa, sitä hän ei pitänyt lainkaan mahdottomana, kun muisteli hänen ja Sikesin välisiä riitoja, jolloin usein kuuli viittauksia tuollaisiin salaliittoihin. Luodessaan arasti silmänsä ylöspäin ja kohdatessaan juutalaisen tutkivan katseen hän tunsi, että viekas lurjus pani mielihyvällä merkille hänen kalpeat kasvonsa ja vapisevat jäsenensä.
Juutalainen taputti Oliverin päätä hymyillen inhottavasti ja sanoi, että jos hän pitäisi kielensä aisoissa ja ryhtyisi liikeasioihin, niin heistä tulisi vielä hyvät ystävät. Sitten hän otti hattunsa, kääriytyi vanhaan, paikattuun päällystakkiin ja lähti lukiten oven jälkeensä.
Siten Oliver sai olla yksinään lopun päivää ja suureksi osaksi myöskin seuraavinakin päivinä näkemättä aamusta iltaan ainoatakaan ihmistä. Hänellä oli siis pitkinä tunteina yllin kyllin aikaa syventyä omiin surullisiin ajatuksiinsa, jotka alituisesti palasivat hänen hyvien ystäviensä luo ja siihen arvosteluun, jonka he jo kauan sitten olivat varmasti lausuneet hänestä. Viikon kuluttua juutalainen ei enää lukinnut ovea, ja Oliver saattoi nyt vapaasti liikkua talossa.
Kaikkialla oli kauhean siivotonta; mutta yläkerran huoneissa oli puukuvioilla varustetut uuninreunustat, avarat ovet, seinälaudoitukset ja kattomaalaukset, ja vaikka ne olivat tomun peittämiä ja liasta mustia, todistivat ne kuitenkin entistä loistoa. Näistä merkeistä Oliver päätteli, että talo oli kauan sitten, ennen vanhan juutalaisen syntymää, kuulunut paremmille ihmisille ja ollut ehkä silloin yhtä kaunis ja hauska kuin se nyt oli synkkä ja ikävä.
Hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan joka nurkkaan, ja kun Oliver välistä astui hiljaa johonkin huoneeseen, juoksivat hiiret arkoina lattian yli koloihinsa. Paitsi niitä ei koko talossa näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ja usein, kun tuli pimeä ja hän oli väsynyt kuljeksimaan huoneesta toiseen, hän kyyristyi käytävän nurkkaan katuoven viereen ollakseen niin lähellä eläviä ihmisiä kuin mahdollista ja odotti siinä, kunnes juutalainen tai pojat palasivat.
Kaikissa huoneissa oli lahonneet akkunaluukut lujasti suljettu rautatangoilla, jotka oli upotettu syvälle ikkunapieliin; ainoastaan luukkujen yläosaan tehdyistä rei'istä pääsi tunkeutumaan hiukan valoa, joten huoneet kävivät vieläkin synkemmiksi, kun niissä oli omituisia varjoja. Pihanpuolella oli eräs ullakonakkuna, jonka edessä ei ollut luukkua, ja siitä Oliver usein raskain mielin tuijotti ulos voimatta kuitenkaan nähdä muuta kuin sekavan ryhmän katonharjoja, mustia savupiippuja ja talojen päätyjä. Välistä näkyi tosin pörröinen, harmahtava ihmispää kurkistelevan etäisen muurin takaa, mutta se katosi aina melkein samassa kuin oli ilmestynyt, ja kun Oliverin havaintoaseman ikkuna oli naulattu kiinni sekä monien vuosien sateesta ja savusta himmeä, niin hän saattoi ainoastaan hämärästi erottaa ulkopuoliset esineet. Ulkoa sitävastoin oli yhtä mahdotonta huomata häntä, kuin jos hän olisi istunut Pyhän Paavalin tuomiokirkon ylimmässä huipussa.
Eräänä iltapäivänä, kun Taskuveijari ja Charley valmistautuivat lähtemään illalla kaupungille, pisti edellisen päähän pitää erikoista huolla ulkoasustaan (rehellisyyden vuoksi mainittakoon, ettei tällainen huolenpito suinkaan kuulunut hänen tavallisiin heikkouksiinsa) ja sentähden hän armollisesti käski Oliveria avukseen siihen puuhaan.
Oliver oli hyvillään, kun sai olla hyödyksi, iloinen siitä, että hänen lähellään oli ihmisiä, vaikkapa kehnojakin, ja että hän saattoi tehdä näiden mieliksi kunniallisella tavalla. Senvuoksi hän ei vastustanut toisen ehdotusta, vaan selitti olevansa heti valmis, laskeutui lattialle polvilleen Taskuveijarin istuutuessa pöydälle, joten Oliver pääsi paremmin käsiksi hänen jalkoihinsa, ja ryhtyi sitten työhön, jota Taskuveijari nimitti "juoksuvälineiden siloittelemiseksi", mutta joka tavalliselle kielelle käännettynä merkitsi samaa kuin kenkien kiillottaminen.
Johtuiko se nyt vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, josta järjellinen olento nauttii, kun saa mukavasti istua pöydällä, polttaa piippuaan ja huolettomasti heilutella toista jalkaansa edestakaisin sill'aikaa kun hänen kenkiään harjataan eikä hänen tarvitse edes ajatella niiden vaivalloista riisumista tai jalkaan vetämistä, vai oliko tupakan hyvyys tai oluen suloinen maku pehmittänyt Taskuveijarin tunteet, kuinka tahansa, mutta lyhyesti sanottuna hän oli sillä hetkellä haaveilevassa ja hempeässä mielentilassa, mikä oli muuten vierasta hänen luonteelleen. Hän silmäili vähän aikaa Oliveria miettivän näköisenä, nosti sitten päätänsä, huoahti keveästi ja virkkoi puolittain itsekseen, puolittain Batesille:
— Mikä vahinko, ettei hän ole taituri!
— Sanoppas muuta, vastasi Charley, hän ei ymmärrä omaa parastaan.
Taskuveijari huokasi taas ja alkoi uudelleen polttaa. Charley Bates teki samoin, ja molemmat tupruttelivat hetken aikaa ääneti sauhuja piipuistaan.
— Et kai edes tiedä, mikä taituri on? kysyi Taskuveijari alakuloisesti.
— Kyllä, luulen melkein tietäväni, vastasi Oliver katsahtaen äkkiä ylöspäin. Se on var—, sinä olet itse niitä, eikö totta? kysyi Oliver keskeyttäen ensin aikomansa sanan.
— Aivan niin, vastasi Taskuveijari. Minua hävettäisi, jos olisin jokin muu. Näin sanoessaan hän tyrkkäsi rajusti hattuaan ja katsahti Charley Batesiin ikäänkuin kehoittasi tätä välttämään vastaan. — Minä olen taituri, sanoi Taskuveijari, ja samaa ammattia harjoittavat Charley, Fagin, Sikes, Nancy, Bet ja vieläpä koirakin, joka onkin paras kaikista.
— Se ei ainakaan koskaan juorua, lisäsi Charley.
— Ei, se ei edes haukahtaisi oikeuden edessä, ettei joutuisi kiikkiin, ei vaikkapa se sidottaisiin viikoksi todistaja-aitioon eikä annettaisi sille muruakaan ruokaa, arveli Taskuveijari.
— Ei, sitä se ei tekisi, myönsi Charley.
— Se on ovela koira. Muistatko, miten luihusti se silmäilee jokaista vierasta, joka nauraa tai laulaa sen läsnäollessa? jatkoi Taskuveijari. Entäs, kuinka se murisee kuullessaan viulunsoittoa, ja vihaa toisia koiria, jotka eivät ole samaa rotua kuin se itse?
— Se koira on aivan kuin kristitty ihminen, sanoi Charley.
Nämä sanat oli tarkoitettu koiran kykyjen ylistykseksi; huomautus oli kuitenkin paikallaan; sillä on olemassa paljon naisia ja herroja, jotka vaativat itselleen kristityn nimeä, mutta jotka ovat useissa tilanteissa aivan hämmästyttävästi Sikesin koiran kaltaisia.
— Mutta, sanoi Taskuveijari palaten alkuperäiseen keskusteluaiheeseen, sillä ei ole mitään tekemistä tämän keltanokan kanssa.
— Eipä kylläkään, vastasi Charley. Miksi et rupea Faginin oppilaaksi,
Oliver?
— Ja luo onneasi kerta kaikkiaan? lisäsi Taskuveijari virnistäen.
— Sitten voisit vetäytyä syrjään rikkauksinesi ja elää herroiksi, kuten minäkin aion neljän karkausvuoden perästä, kun kolminaisuudesta on kulunut neljäkymmentäkaksi viikkoa, sanoi Charley Bates.
— Ei minua haluta, vastasi Oliver arasti, kunpa minut vain päästettäisiin pois täältä. Minä — minä tahtoisin mieluimmin lähteä tieheni.
— Ja Fagin tahtoo, että jäisit tänne! sanoi Charley. Oliver tiesi sen varsin hyvin, ja kun hän arveli, että hänen oli vaarallista lausua toivomuksiaan julki liian avoimesti, niin hän vain huokasi ja jatkoi kenkien kiillottamista.
— Lähteä! huudahti Taskuveijari. Eikö sinussa ole hitustakaan ylpeyttä? Tahtoisitko taas mennä ystäviesi taakaksi? Mitä?
— Hyi olkoon! sanoi nuori Bates vetäen taskuistaan muutamia silkkisiä nenäliinoja ja heittäen ne kaappiin. Sehän on kerrassaan halpamaista.
— Minä en voisi menetellä sillä tapaa, sanoi Taskuveijari ylpeän paheksuvasti.
— Mutta sinä voit kuitenkin jättää ystäväsi pulaan ja antaa hänen kärsiä rangaistuksen, jonka itse olet ansainnut, huomautti Oliver puolittain hymyillen.
— Niin, sanoi Taskuveijari heilauttaen piippuaan, tuo tapahtui Faginin tähden, sillä nuuskijat tietävät meidän olevan yksissä puuhissa, ja hän olisi pian joutunut kiipeliin, ellemme me olisi kadonneet paikalta. Sehän siihen oli syynä, eikö totta, Charley?
Bates nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta samassa hänen mieleensä muistui Oliverin pako niin elävästi, että hän purskahti yht'äkkiä nauramaan, jolloin tupakansavu, jota hän juuri hengitti sisäänsä, meni väärään kurkkuun aiheuttaen yskänkohtauksen, joka kesti useita minuutteja.
— Katsohan näitä, sanoi Taskuveijari vetäen esille kourallisen shillingin ja puolen pennyn rahoja. Tämä elämä on hauskaa! Mitä sillä on väliä, mistä lantit ovat kotoisin? Kas niin, sinä saat nämä; kyllä niitä on enemmän siellä, mistä ne kaappasin. Etkö tahdo, mitä? — No, oletpa sinä sentään aikamoinen paksupää!
— Eikö hän olekin turmeltunut, vai mitä arvelet, Oliver? kysyi Charley
Bates. Hän kuolee ihan varmasti hampputautiin, vai mitä luulet?
— Minä en tiedä, millaista se on, vastasi Oliver katsellen ympärilleen.
— Sen minä näytän pian sinulle, hyvä toveri, sanoi Charley. Näin sanoen hän tarttui kaulaliinansa toiseen päähän, ojensi sen suoraan ylöspäin ja antoi päänsä retkahtaa olkapäälle päästäen samalla omituisen äänen hampaittensa välistä. Tällä vilkkaalla elehtimisellä hän osoitti, että hampputautiin kuoleminen ja hirsipuuhun joutuminen olivat sama asia.
— Sitä se vain on, niin, sanoi Charley. Katso, Jack, kuinka hän mulkoilee! En ole eläissäni nähnyt toista noin mainiota toveria kuin tuo poika; hän naurahtaa minut vielä ihan varmaan kuoliaaksi. Kun Charley oli taas nauranut sydämensä pohjasta, ryhtyi hän jälleen polttamaan kyyneleet silmissä.
— Sinä olet saanut huonon kasvatuksen, sanoi Taskuveijari katsellen mielihyvällä kenkiään, kun Oliver oli lopettanut niiden kiillottamisen. Mutta kyllä Fagin sinusta sentään jotakin saa; muutoin hän epäonnistuu ensimmäisen kerran elämässään. Sinun on siis parasta alkaa heti, sillä ammattiin sinä kumminkin joudut, ennenkuin osaat aavistaakaan, ja nyt kulutat vain aikaa hukkaan, Oliver.
Nuori herra Bates liitti tähän neuvoon muutamia omatekoisia siveellisiä varoituksia, ja kun hän ei enää niitä keksinyt, alkoi hän yhdessä ystävänsä kanssa laveasti ja värikkäästi kuvailla niitä lukemattomia riemuja, joita heidän elämänsä tarjosi. He vakuuttivat yhä uudelleen Oliverille, että tämän oli viisainta voittaa viipymättä Faginin suosio puolelleen niillä tietyillä keinoilla, joilla hekin olivat sen saavuttaneet.
— Ja pane tarkoin mieleesi, Nolly, sanoi Taskuveijari, kun kuuli juutalaisen avaavan ulko-ovea, että ellet rupea puhaltamaan vilkuttimia ja tikittäjiä —.
— Ei sinun kannata pulma tuolla tapaa, huomautti Charley Bates. Eihän hän ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.
— No niin, ellet ota nenäliinoja ja kelloja, toisti Taskuveijari oikaisten sanansa Oliverin käsityskyvyn mukaisiksi, niin ne ottaa joku toinen, ja se on vahingoksi sekä sinulle että niille, jotka ne menettävät, ja onhan sinulla aivan yhtä suuri oikeus niihin kuin muillakin.
— Aivan oikein, aivan oikein, sanoi juutalainen, joka oli tullut sisään Oliverin huomaamatta. Se on selvä kuin päivä, selvä kuin päivä. Luota vain Taskuveijariin, poikaseni. Hah, hah, haa! Hän osaa ammattinsa katkismuksen ulkoa!
Vanha mies hieroi tyytyväisenä kämmeniään vahvistaessaan Taskuveijarin esitystä ja myhäili katsellessaan kelvollista oppipoikaansa.
Keskustelua ei tällä kertaa enää jatkettu, sillä juutalainen oli tuonut mukanaan Betsy neidin ja erään herran, jota Oliver ei ollut ennen nähnyt. Tämä vieras, jota Taskuveijari kutsui Tom Chitlingiksi, oli viipynyt hetken aikaa portailla vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia neidin kanssa, mutta astui nyt huoneeseen.
Herra Chitling oli Taskuveijaria vanhempi, luultavasti noin kahdeksantoistavuotias, mutta hän kohteli jälkimmäistä ilmeisen kunnioittavasti, mikä osoitti, että hän tunsi itsensä huonommaksi tämän rinnalla, mitä tulee lahjakkuuteen ja ammattitaitoon. Hänellä oli pienet tihrusilmät ja rokonarpiset kasvot sekä yllään nahkalakki, tumma takki, tahraiset housut ja nahkaesiliina. Hänen ulkoasunsa oli oikeastaan sangen puutteellinen, mutta hän selitti ikäänkuin puolustuksekseen, että hänen "aikansa" oli päättynyt vasta tunti takaperin eikä hän senvuoksi ollut vielä ehtinyt pitää huolta puvustaan, kun oli viimeiset kuusi viikkoa käyttänyt univormua. Herra Chitling lisäsi suuttuneen näköisenä, että siinä laitoksessa, mistä hän juuri oli tullut, oli alettu puhdistaa vaatteita sauhuttamalla, mikä oli aivan perustuslain vastaista, sillä liika kuumuus poltti ne piloille eikä niistä maksettu minkäänlaista korvausta. Yhtä laiton oli se uusi määräys, että tukka piti leikattaman lyhyeksi. Lopuksi herra Chitling selitti, ettei ollut neljäänkymmeneenkahteen kuolettavan pitkään ja rasittavaan työpäivään saanut maistaa pisaraakaan ja "menisi vaikka roviolle poltettavaksi, ellei hänen kurkkunsa ollut nyt yhtä kuiva kuin kalkkikori".
— Mistä luulet tämän herran tulevan, Oliver? kysyi juutalainen virnistäen, kun toiset pojat toivat pöydälle viinapullon ja lasin.
— Minä — minä en tiedä, herra, vastasi Oliver.
— Kuka tuo on? kysyi Tom Chitling katsahtaen halveksivasti Oliveriin.
— Muuan nuorista ystävistäni, vastasi juutalainen.
— Hän saa kiittää onneaan, sanoi nuori mies luoden merkitsevän katseen Faginiin. Älä välitä, mistä minä tulen, poikaseni, kyllä sinä pian löydät tien sinne, siitä lyön vaikka vetoa.
Pojat nauroivat tälle sukkeluudelle, ja kun samasta asiasta oli laskettu enemmänkin leikkiä, kuiskasivat he muutamia sanoja juutalaiselle ja lähtivät sitten tiehensä.
Kun uusi tulokas ja Fagin olivat hetken aikaa puhelleet kahden kesken, siirsivät he tuolinsa uunin ääreen. Juutalainen sijoitti Oliverin viereensä istumaan ja johti keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden arveli huvittavan kuulijoita. Hän puhui ammatin suurista eduista, Taskuveijarin taitavuudesta, Charley Batesin herttaisuudesta ja omasta anteliaisuudestaan. Viimein nämä puheenaiheet alkoivat tuntua perinpohjin käsitellyiltä ja samoin näytti olevan herra Chitlingin laita (sillä kuritushuoneessa vietetyt viikot ovat väsyttäviä) ja senvuoksi Betsy neitikin poistui, joten seura saattoi käydä levolle.
Tästä päivästä lähtien Oliver jätettiin harvoin yksikseen; sitävastoin hän sai olla miltei alituisesti molempien poikien seurassa ja katsella joka päivä vanhaa varkausleikkiä, joka toistettiin säännöllisesti — osanottajien huviksi vai Oliverin opiksiko, sen tiesi herra Fagin parhaiten. Välistä vanhus kertoi heille juttuja ryöstöistä, joita hän oli nuorempana ollessaan suorittanut, esittäen ne niin huvittavalla tavalla, ettei Oliverkaan voinut olla nauramatta, vaikka hän katsoikin asiaa toiselta kannalta.
Lyhyesti sanoen, viekas juutalainen oli kietonut Oliverin verkkoonsa, ja kun hän oli synkän yksinäisyyden avulla saanut pojan pitämään mitä seuraa tahansa parempana kuin omia surullisia ajatuksiaan ja siten valmistanut hänen mielensä otolliseksi, alkoi hän vähitellen valaa lapsen sieluun sitä myrkkyä, jonka oli määrä mustuttaa se ikiajoiksi.
Merkillinen hanke otetaan pohdittavaksi ja hyväksytään.
Oli kylmä, sumuinen ja tuulinen yö, kun juutalainen lähti pesästään käärittyään ensin huolellisesti päällystakin näivettyneen ruumiinsa suojaksi ja vedettyään kauluksen korvilleen, niin että hänen kasvojensa alaosa jäi kokonaan piiloon. Hän pysähtyi porrasaskelmalle siksi, kunnes ovi oli suljettu ja tarkoin teljetty hänen jälkeensä, ja vasta sitten kun hän ei enää kuullut poikien etääntyvien askelten ääntä, hän lähti kulkemaan pitkin katua niin nopeasti kuin pääsi.
Talo, johon Oliver oli viety, sijaitsi lähellä Whitechapelia. Juutalainen seisahtui hetkeksi kadunkulmaan, silmäili epäluuloisesti ympärilleen ja astui sitten kadun poikki suunnaten kulkunsa Spitalfieldiä kohti. Katukivet olivat paksulti loan peitossa, ja kaupunkia kattoi tiheä sumu. Sade valui hiljalleen, ja koko tienoo näytti märältä ja tahmaiselta. Yö oli aivan kuin luotu juutalaisen kaltaisten olentojen toimia varten. Hiipiessään varovasti eteenpäin seinävieriä myöten vanha mies muistutti jotakin inhottavaa matelijaa, joka on syntynyt tuollaisessa liejussa ja pimeydessä ja joka ryömii yön aikaan etsiskellen katuojasta jotain haaskaa ateriakseen.
Hän kulki monen ahtaan ja mutkikkaan sivukadun kautta, kunnes saapui Bethnal Greeniin; täällä hän äkkiä kääntyi vasemmalle ja syventyi niiden kurjien ja likaisten katujen sokkeloon, joita on liiemmaksikin tässä tiheään asutussa kaupunginosassa.
Juutalainen oli kuitenkin hyvin perehtynyt tähän seutuun, niin ettei yön pimeys eikä tien mutkikkaisuus voinut häntä eksyttää. Viimein hän joutui ahtaalle kujalle, jonka etäisimmässä päässä paloi vain yksi lyhty. Hän koputti erään talon ovelle ja lausuttuaan jonkunlaisen tunnussanan sille, joka oven avasi, hän nousi ylös portaita.
Kun hän koski ovenripaan, kuului koiran murinaa, ja muuan miesääni kysyi, kuka siellä oli.
— Vain minä, Bill; ei muita kuin minä, sanoi Fagin ja katsahti huoneeseen ovesta.
— No, laahatkaa sitten luunne sisään, kehoitti Sikes. Pysy hiljaa, tuhma elukka! Etkö pirua tunne, kun sillä on päällystakki yllä?
Koira oli ilmeisesti erehtynyt Faginin ulkoasun vuoksi, sillä heti kun juutalainen otti sen yltään ja heitti tuolinselustalle, vetäytyi eläin takaisin nurkkaansa ja heilutti häntäänsä ikäänkuin osoittaakseen olevansa tavattoman tyytyväinen.
— No! sanoi Sikes.
— Niin, ystäväni, vastasi juutalainen. Kas, hyvää päivää, Nancy!
Fagin lausui tämän tervehdyksen aika lailla hämillään ikäänkuin epäilisi, tokko Nancy haluaisi vastata siihen, sillä he eivät olleet tavanneet toisiaan senjälkeen kun olivat riidelleet Oliverin tähden. Mutta jos juutalainen tunsi jotain epäilystä tässä suhteessa, niin nuoren naisen käytös karkoitti sen heti. Tämä laski jalkansa uuninristikolta lattialle, siirsi tuolinsa syrjemmälle ja kehoitti Faginia sen pitemmittä puheitta istuutumaan lähemmäksi tulta, sillä ulkona oli sangen kylmä.
— Siellä on todellakin hyvin kylmä, rakas Nancy, sanoi juutalainen lämmittäen laihoja käsiään uunin edessä. Tuuli puhaltaa suorastaan ihmisen lävitse, lisäsi hän hieroen vasenta kylkeään.
— Sen on oltava terävä kuin naskali voidakseen tunkeutua teidän sydämeen, huomautti Sikes. Anna hänelle jotakin juotavaa, Nancy. Kiireesti! Tulee aivan sairaaksi, kun näkee hänen kuivan runkonsa siinä vilusta värisevän; hän on ihan kuin hirveä kummitus, joka juuri on noussut haudasta.
Nancy otti heti pullon nurkkakaapista, jossa niitä oli koko joukko; niiden erilaisesta muodosta ja koosta päättäen ne sisälsivät useampia eri väkijuomalajeja. Sikes kaatoi konjakkia lasiin ja käski juutalaisen juoda.
— Kiitoksia, Bill, riittää jo, sanoi juutalainen ja laski lasin pöydälle, kun oli hiukan maistanut siitä.
— Mitä! Pelkäättekö, että me haluamme päästä eroon teistä, vai mitä? kysyi Sikes tuijottaen häneen. Häh!
Äärettömän halveksivasti murahtaen herra Sikes sieppasi lasin ja heitti sen sisällyksen hiilien sekaan ikäänkuin juhlallisiksi alkajaisiksi omaan juomiseensa, johon hän heti ryhtyikin. Juutalainen silmäili ympärilleen, ei uteliaisuudesta, sillä hän oli nähnyt huoneen useasti ennenkin, vaan epäluuloisen levottomana, kuten hänen oli tapana. Huone oli köyhästä sisustettu, ja ainoastaan seinäkaapin pullovarasto saattoi arvelemaan, ettei asukas ollut tavallinen työmies. Muita epäilyttäviä esineitä ei ollut näkyvissä kuin kolme lyijypäistä patukkaa, joista kaksi oli nurkassa ja yksi riippui seinällä.
— Kas niin! sanoi Sikes. Nyt olen valmis.
— Liikeasioihinko? kysyi juutalainen.
— Niin, liikeasioihin, vastasi Sikes, antakaahan siis kuulua, mitä teillä on mielessänne.
— Miten on Chertseyn talon laita, Bill? kysyi juutalainen siirtäen tuolinsa lähemmäksi häntä ja puhuen hyvin matalalla äänellä.
— No mitä siitä sitten? kysyi Sikes.
— Kyllähän te tiedätte, mitä tarkoitan, ystäväni, sanoi juutalainen.
Hän tietää, mistä on kysymys, vai mitä luulette, Nancy?
— Eikä tiedä, tiuskaisi Sikes, tai ei tahdo tietää, mikä on aivan sama asia. Puhukaa suunne puhtaaksi ja nimittäkää asioita oikeilla nimillään älkääkä siinä vilkuko ja viittoilko, ikäänkuin minun pitäisi merkkejä käsittää. Itsehän te ensiksi suunnittelitte tätä varkautta. Mitä te oikein tarkoitatte?
— Hiljaa, Bill, hiljaa! sanoi juutalainen, joka turhaan oli yrittänyt keskeyttää toisen kiukunpurkausta. Joku voi kuunnella meitä, hyvä ystävä.
— Kuulkoon vain! ärähti Sikes. Siitä en piittaa! — Mutta kun hän tarkemmin ajateltuaan sentään välitti siitä, niin hän lausui nämä sanat hiljemmin ja tyyntyi samalla hiukan.
— Kas niin, kas niin, sanoi juutalainen mielistelevällä äänellä, minä halusin vain olla varovainen, siinä kaikki. Niin, ystäväni, mitä siis tulee tuohon Chertseyn taloon, niin milloinka siihen oikein käytäisiin käsiksi, Bill? Ajatelkaapa niitä hopeita, hyvät ystävät! Sellaiset hopeat! Juutalainen hieroi käsiään ja kohotti kulmakarvojaan ihastuneena kuvitellessaan tulevaa saalista.
— Siitä ei tule mitään, vastasi Sikes kylmästi.
— Eikö mitään! huudahti Fagin vaipuen takaisin tuoliinsa.
— Ei kerrassaan mitään, vakuutti Sikes. Ei ainakaan sitä, mitä te odotitte.
— Silloin ei työtä ole oikein suoritettu, murahti juutalainen kalveten kiukusta ja pettymyksestä. Älkää yrittäkö uskotellakaan minulle semmoista.
— Uskottelenpa niinkin! vastusti Sikes. Kuinka uskallatte puhua tuolla tavoin? Sanon vain teille, että Toby Crackit on oleskellut talon lähistöllä pari viikkoa, mutta ei ole saanut ketään palvelijoista puolellemme.
— Ettehän vain aio väittää, Bill, sanoi juutalainen tyynemmin, kun huomasi toisen kiivastuvan, ettei talon kumpaakaan miespalvelijaa saa mitenkään suostumaan?
— Kyllä, sitä juuri tarkoitan, vastasi Sikes. Ne ovat olleet vanhan rouvan palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ja vaikka antaisitte niille viisisataa puntaa, niin ne eivät sittenkään kallistaisi korvaansa teidän puheillenne.
— Mutta ettehän ainakaan yritä väittää, että palvelustytöt olisivat yhtä myöntymättömiä? intti juutalainen.
— Aivan samanlaisia, vastasi Sikes.
— Eikö edes muhkea Toby Crackit vaikuta niihin? kysyi juutalainen epäluuloisesti. Muistakaa, Bill, millaisia naiset ovat.
— Ei edes muhkea Toby Crackit, vastasi Sikes. Hän sanoi käyttäneensä valepartaa ja keltaisia liivejä koko sen kirotun ajan, minkä siellä vetelehti, mutta niistä ei ollut apua vähääkään.
— Hänen olisi pitänyt koettaa viiksiä ja sotilashousuja, virkkoi Fagin.
— Hän yritti niitäkin, mutta yhtä turhaan.
Juutalainen näytti sangen nololta; hänen päänsä vaipui rintaa vasten, ja hän istui hetken aikaa syvissä mietteissä. Sitten hän katsahti äkkiä ylöspäin ja lausui huoaten, että yrityksestä oli kai luovuttava, jos Crackitin tiedot olivat oikeita.
— Ja kuitenkin, sanoi hän nojaten käsillään polviinsa, on kovin surkeata menettää niin paljon, kun on jo ehtinyt kiinnittää toiveensa siihen.
— Niinhän se on, myönsi Sikes. Kirotun huono onni!
Seurasi pitkä hiljaisuus. Juutalainen oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, ja hänen kasvoillaan oli pirullisen konnamainen ilme. Sikes vilkaisi häneen vähän väliä salaa, ja Nancy, joka ilmeisesti varoi suututtamasta murtovarasta, istui tulen ääressä silmät ummessa, ikäänkuin ei ollenkaan huomaisi, mitä ympärillä tapahtui.
— Fagin, virkkoi Sikes yht'äkkiä keskeyttäen hiljaisuuden, kannattaisiko teidän maksaa viisikymmentä kultarahaa lisää, jos työ suoritetaan murtamalla?
— Kyllä, vastasi juutalainen äkkiä vilkastuen.
— Asia on siis päätetty? kysyi Sikes.
— Niin on, ystäväni, vastasi juutalainen tarttuen toisen käteen; hänen silmänsä kiiluivat, ja kasvojen lihakset värisivät jännityksestä, jonka Sikesin ehdotus oli hänessä herättänyt.
— Siinä tapauksessa, vastasi Sikes ja sysäsi inhoten juutalaisen käden syrjään, voidaan ryhtyä toimeen, koska te vain haluatte. Toby ja minä kiipesimme toissa yönä puutarhamuurin yli ja tutkimme ovia ja ikkunaluukkuja. Talo on öisin suljettu kuin vankila, mutta eräästä paikasta voimme tunkeutua sisään helposti ja turvallisesti.
— Mistä paikasta, Bill? kysyi juutalainen innokkaasti.
— Katsokaahan, kuiskasi Sikes, kun mennään ruohokentän yli…
— Niin, entä sitten? kysyi juutalainen ojentaen kaulaansa, niin että silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan.
— Pyh! huudahti Sikes keskeyttäen äkkiä puheensa, sillä tyttö oli miltei päätään kääntämättä katsahtanut häneen ja kiinnittänyt hänen huomionsa juutalaisen naamaan. Viis siitä, missä se on! Ettehän te voi kylläkään ilman minua ryhtyä puuhaan, sen tiedän, mutta on kuitenkin viisainta olla varuillaan, kun on teidän kanssanne tekemisissä.
— Kuten haluatte, hyvä ystävä, lausui juutalainen. Tarvitaanko ketään muita kuin teidät ja Toby?
— Ei muita, vastasi Sikes, paitsi sorkkarauta ja poika. Meillä on jo edellinen, jälkimmäinen on teidän hankittava. — Poikako! huudahti Fagin. Silloin siellä on mentävä ovilasin läpi, eikö olekin?
— Se ei kuulu teihin, vastasi Sikes. Minä tarvitsen pojan, mutta hän ei saa olla suuri. Voi hitto! lisäsi hän miettiväisesti, kunpa vain olisin saanut Nedin, nokikolarin nuoren pojan!
Ukko piti pojan tahallaan laihana ja vuokrasi hänet välistä tällaisiin pikku puuhiin, mutta pojan isä ajettiin maanpakoon, ja silloin tuli Juvenile Deliquent Society [Hyväntekeväisyysseura.] ja otti pojan huostaansa juuri kun tämä oli alkanut kunnolla ansaita. Nyt häntä opetetaan kirjoittamaan ja laskemaan, ja kaiketi hänestä aikaa myöten tehdään tavallinen oppipoika. Paha periköön nuo seurat! huudahti herra Sikes kiivastuen, kun ajatteli viheliäistä asiantilaa. Ne häärivät niin sisukkaasti, että jos niillä vain olisi kylliksi rahaa, mitä niillä kaikeksi onneksi ei ole, niin vuoden tai parin perästä meillä ei olisi puoltakaan tusinaa poikia omiin asioihimme.
— Eipä olisi, se on totta se, myönsi juutalainen, joka oli tämän puheen aikana istunut mietteissään ja kuullut senvuoksi vain viimeiset sanat. Bill!
— Mitä? kysyi Sikes.
Juutalainen viittasi Nancyyn, joka yhä istui samassa asennossa tuleen tuijottaen, ja osoitti erään merkin avulla, että hän toivoi tytön lähtevän huoneesta. Sikes kohautti hartioitaan, mikä merkitsi, että hän piti tätä varovaisuutta tarpeettomana, mutta suostui sentään ja käski Nancyn tuomaan heille olutpullon.
— Sinä et tahdo mitään olutta, sanoi Nancy asettaen käsivartensa ristiin ja jääden aivan tyynesti paikalleen.
— Mutta minähän sanon, että tahdon, väitti Sikes.
— Älä lorua joutavia! vastasi tyttö kylmästi. — Jatkakaa vain, Fagin! Minä tiedän, mitä hän aikoo sanoa, Bill, ei hänen tarvitse olla minusta tietääkseenkään.
Juutalainen näytti yhä epäröivän. Sikes katseli hämmästyneenä vuoroin kumpaakin.
— No niin, eihän teidän tarvitse pelätä tyttöä, Fagin, sanoi hän viimein. Olettehan tuntenut hänet jo kyllin kauan voidaksenne luottaa häneen, ellei itse piru ole sotkeutunut peliin. Hän ei ole mikään juorukello, vai mitä, Nancy?
— Enpä luulisi olevani! vastasi neitonen, veti tuolinsa pöydän ääreen ja nojasi siihen kyynärpäänsä.
— Et olekaan, ystäväni, sen tiedän, sanoi juutalainen, mutta…
— Mutta mitä? kysyi Sikes.
— Enhän voi tietää, eikö hän hän taas joudu raivoihinsa, kuten tässä eräänä iltana tapahtui, hyvä ystävä, vastasi juutalainen.
Tämän tunnustuksen kuultuaan Nancy neiti purskahti kaikuvaan nauruun, tyhjensi sitten lasillisen konjakkia, ravisti päätään ja päästi ilmoille muutamia huudahduksia, kuten "aja tuuleen!", "anna kuulua!" j.n.e. Nämä kehoitukset vaikuttivat heti ilmeisen rauhoittavasti molempiin herroihin, sillä juutalainen nyökkäsi tyytyväisenä ja istuutui taas paikalleen, ja herra Sikes teki samoin.
— No, Fagin, sanoi Nancy, puhukaa nyt Billille Oliverista!
— Ah, kuinka te olette älykäs, hyvä ystävä, en ole koskaan nähnyt tarkkanäköisempää tyttöä! vastasi juutalainen ja taputti häntä päähän. Oliverista juuri aloinkin puhua! Hah, hah, haa!
— Mitä hänestä sitten? kysyi Sikes.
— Hänhän on juuri sellainen poika, jota te tarvitsette, hyvä ystävä, vastasi juutalainen käheästi kuiskaten ja pani sormen nenälleen vääristäen samalla kasvonsa hirvittävään irvistykseen.
— Hänkö! huudahti Sikes.
— Ota vain hänet, Bill! sanoi Nancy. Niin minä tekisin, jos olisin sinun sijassasi. Tosin hän ei ole yhtä tottunut kuin toiset pojat, mutta sillähän ei ole väliäkään, kun hänen tarvitsee vain avata eräs ovi sinulle. Muista, Bill, että häneen voi luottaa.
— Niin, sen tiedän varmasti, sanoi juutalainen. Häntä on hyvin opetettu viimeisinä viikkoina, ja nyt hänen on jo aika ruveta itse ansaitsemaan elatustaan. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että toiset pojat ovat liian suuria.
— Niin, hän on kyllä oikeata kokoa, virkkoi Sikes miettiväisesti.
— Ja tekee varmasti kaikki, mitä käskette, ystäväni. Hän ei uskalla juonitella, jos nimittäin vain osaatte sopivalla tavalla pelottaa häntä.
— Vai sitä siinä tarvitaan! huudahti Sikes. Mutta minäpä en pelotakaan häntä leikilläni, muistakaa se. Jos huomaan hänessä jotain oikkuja, kun kerran olemme toimessa, niin hän saa vastata puolestaan. Voi käydä niinkin, ettette enää näe häntä elävänä. Tuumikaahan sitä, Fagin, ennenkuin lähetätte hänet. — Muistakaa, mitä sanoin! lisäsi hän sitten punniten kädessään sorkkarautaa, jonka oli ottanut vuoteen alta.
— Kaikki on jo tarkoin harkittu, vastasi juutalainen painokkaasti. Olen pitänyt häntä silmällä — tarkasti silmällä. Antakaamme häneen juurtua sen ajatuksen, että hän on varas, silloin hän on meidän. Ikipäiviksi meidän! Parempaa tilaisuutta ei olisi voinut sattua! — Vanha mies asetti käsivartensa ristiin rinnalleen ja vetäen päänsä hartioiden väliin hän kirjaimellisesti syleili itseään ihastukselta.
— Meidän! matki Sikes. Tarkoitatte kai teidän?
— Ehkä niin, ystäväiseni, vastasi juutalainen kimeästi nauraen. Siis minun, jos niin haluatte, Bill.
— Entä minkätähden, kysyi Sikes katsahtaen uhkaavasti hupaiseen ystäväänsä, miksi te näette niin paljon vaivaa tuon kelmeäposkisen penikan vuoksi, kun hyvin tiedätte, että Common Gardenissa kuljeksii joka ilta viitisenkymmentä poikaa, joista voisitte valita mielenne mukaan?
— Siksi, että niistä ei olisi mitään hyötyä minulle, hyvä ystävä, vastasi juutalainen hiukan hämillään. Kun ne joutuvat kiikkiin, niin niiden naamasta näkee heti, että ne ovat syyllisiä, ja silloinhan minä menehän ne. Mutta jos tätä poikaa ohjataan oikein, hyvät ystävät, niin hän saa vielä lopulta aikaan yhtä paljon kuin kaksikymmentä noita toisia. Sitäpaitsi, lisäsi hän jälleen tyynenä, olemme vielä hänen vallassaan, jos hän sattuisi pääsemään pakoon, ja siitä syystä meidän on liitettävä hänet lujasti joukkoomme. Älkää huolehtiko siitä, kuinka se tapahtuu. Minun vaikutusvaltani on niin suuri, että kun hän vain kerrankin ottaa osaa johonkin varkauteen, niin lopusta lupaan pitää huolen. Onhan tämä paljon parempi kuin jos pitäisi toimittaa poika pois tieltä; se saattaisi käydä meille vaaralliseksi ja tuottaisi sitäpaitsi tuntuvan tappion.
— Milloin ryhdytte puuhaan? kysyi Nancy estäen siten Sikesin kiukkuisen huudahduksen, jolla tämä alkoi sättiä Faginin lempeitä sanoja.
— Niin, se on totta, sanoi juutalainen. Koska siihen ryhdytään?
— Minä olen sopinut Tobyn kanssa ylihuomisyöstä, vastasi Sikes jurosti, ellen lähetä hänelle toista sanaa.
— Hyvä on, sanoi juutalainen, nyt ei ole kuutamoakaan.
— Ei ole, myönsi Sikes.
— Onko kaikki kunnossa, että saalis voidaan heti kuljettaa turvaan? kysyi juutalainen.
Sikes nyökkäsi.
— No entä…
— Kaikki on selvää, keskeytti Sikes. Älkää välittäkö yksityisseikoista. Teidän on parasta lähettää poika tänne huomenillalla, sillä minä lähden matkalle seuraavana aamuna päivän koittaessa. Siis teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää suunne kiinni ja laittaa sulatuspannu kuntoon, siinä kaikki.
Sitten pidettiin neuvottelu, johon kaikki kolme ottivat osaa, ja päätettiin, että Nancy menisi seuraavana iltana pimeän tultua juutalaisen luo ja noutaisi Oliverin. Fagin huomautti nimenomaan, että jos poika osoittaisi vastahakoisuutta, niin hän seuraisi tyttöä mieluummin kuin ketään muuta, koska Nancy oli äskettäin esiintynyt hänen puolustajanaan. Sen lisäksi sovittiin juhlallisesti, että Oliver raukka jätettäisiin puheenaolevaa tarkoitusta varten kokonaan herra William Sikesin huostaan ja että mainittu herra Sikes saisi menetellä hänen kanssaan kuten itse parhaaksi näki olematta juutalaiselle vastuussa tapaturmista tai onnettomuuksista, joita pojalle mahdollisesti tapahtuisi. Jotta sopimus olisi tässä kohden sitova, tuli muhkean Toby Crackitin vahvistaa tosiksi ne selitykset, jotka Sikes palattuaan antaisi työn suorituksesta.