Älykkäälle lukijalle esitetään uusia henkilöitä sekä erinäisiä huvittavia seikkoja, jotka kuuluvat tähän kertomukseen.
— Missä Oliver on? kysyi juutalainen uhkaavana. Mihin hänet jätitte?
Nuoret varkaat tuijottivat mestariinsa ikäänkuin levottomina hänen kiivaudestaan, ja katsoivat sitten säikähtyneinä toisiinsa, mutta eivät vastanneet.
— Minne poika on joutunut? tiukkasi juutalainen tarttuen Taskuveijarin kaulukseen ja kiroillen hirvittävästi. Puhu, tai minä kuristan sinut!
Fagin näytti tarkoittavan täyttä totta; senvuoksi Charley Bates piti viisaimpana pysytellä turvallisen välimatkan päässä, ja kun hän ei ensinkään epäillyt, että sitten tulisi hänen vuoronsa joutua kuristettavaksi, niin hän lankesi polvilleen ja päästi kovan, pitkäveteisen huudon, jonka aiheuttajaksi olisi voinut luulla hullua sonnia tai sumutorvea.
— Aiotko sinä puhua? karjaisi juutalainen ravistellen Taskuveijaria niin rajusti, että oli suorastaan merkillistä, miten hän saattoi pysyä väljän takkinsa sisällä.
— Äh, pollari sen sieppasi, siinä kaikki, sanoi Taskuveijari äkkiä. — Kas niin, päästäkäähän minut irti nyt, kuuletteko! ja samassa hän yhdellä ainoalla nykäyksellä pujahti ulos avarasta takistaan, mikä jäi tyhjänä roikkumaan juutalaisen käsiin, tempasi hiilihangon ja suuntasi sillä vanhan herran liivejä kohti iskun, mikä olisi juoksuttanut hänen hilpeyttään hukkaan niin paljon, että sitä olisi ollut hankala korvata kuukauteen tai pariin, ellei iskua olisi vältetty.
Juutalainen väisti kuitenkin tämän aavistamattoman vaaran paljon ketterämmin kuin niin raihnaan näköiseltä mieheltä saattoi odottaa, tarttui tinatuoppiin ja valmistautui heittämään sen vastustajansa päähän. Mutta kun Charley Bates veti juuri sillä hetkellä ilkeällä ulvonnallaan hänen huomionsa puoleensa, niin hän muutti äkkiä suuntaa ja sinkosi sen sisältöineen päivineen tätä toista herrasmiestä kohti.
— No, helkkarissa, mikä hiton hulina täällä nyt on? murahti samassa karkea ääni. Kuka lennätti tuon liemen minua kohti? Olipa hyvä, että minuun sattui vain olut eikä tuoppi, muuten tästä tulisi tupen rapinat. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei kellään muulla kuin helvetin rikkaalla, ryöstävällä ja nylkevällä juutalaispirulla ole varaa heittää hukkaan muuta juomaa kuin vettä, eikä edes sitäkään, ellei ole saanut puijatuksi vesijohtolaitokselta jok'ikistä pisaraa. Mitä tämä oikein merkitsee, Fagin? Piru minut periköön, ellei kaulaliinaani pärskynyt olutta. Tule sisään, senkin nuuskija; mitä siellä ulkona kuhnustelet, aivan kuin herraasi häpeäisit? Tule sisään!
Puhuja oli tanakkarakenteinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies; hänen yllään oli musta samettitakki, sangen tahriintuneet nahkaiset housut, nauhakengät ja harmaat pumpulisukat, jotka verhosivat vankkoja, tavattoman paksupohkeisia sääriä — sääriä, jotka sellaisessa asussa tuntuvat jollakin tavoin epätäydellisiltä, ellei niissä ole jalkarautoja koristuksena. Päässä hänellä oli ruskea hattu ja kaulassa likainen kaulaliina, jonka ripsureunaisilla päillä hän puhuessaan kuivasi olutta kasvoistaan; ja kun hän oli lopettanut tämän homman, tuli näkyviin leveä, pöhöttynyt naama, jossa oli monen päivän vanha parransänki ja kaksi kieroa silmää, joista toisen ympärillä koreili monivärinen todistus hiljattain saadusta nyrkiniskusta.
— Tule sisään, sanon minä! murisi tämä miellyttävä rosvo. Huoneeseen hiipi takkuvillainen valkea koira, jonka silmien ympärillä ja kuonossa oli runsaasti erikokoisia naarmuja.
— Mikset tullut sisään samalla kertaa kuin minäkin? jatkoi mies. Näyttää siltä kuin olisit tulossa niin kopeaksi, ettet kehtaa esiintyä minun rinnallani ihmisten joukossa, vai mitä? Mene maata!
Tätä käskyä vahvisti potku, joka lennätti elukan huoneen toiseen päähän. Koira näytti kuitenkin sellaiseen kohteluun tottuneelta, sillä se kyyristyi tottelevaisesti nurkkaan päästämättä ääntäkään, ja sieltä se tuntui luovan yleissilmäyksen huoneeseen räpäyttäen ilkeitä silmiään noin parikymmentä kertaa minuutissa.
— Niin, mitä hittoa te oikein puuhaatte täällä? Pahoinpitelettekö te poikia, te vanha itara, täyttymätön verenimijä? jatkoi mies heittäytyen tyynesti tuolille istumaan. Minua ihmetyttää, etteivät ne nitistä teitä; sen minä tekisin, jos olisin niitten housuissa. Jos minä olisin teidän oppipoikanne, olisin jo aikoja sitten tehnyt sen ja — ei, en olisi sentään voinut myydä teidän ruumistanne, se on totta, sillä ettehän te kelpaa muuhun kuin mahdollisesti rumuutenne vuoksi lasipulloon pantavaksi ja näytteille asetettavaksi, mutta pelkään ettei siihen tarkoitukseen sopivia lasipulloja vielä puhalleta.
— Hiljaa, hiljaa, herra Sikes, sanoi juutalainen vavisten. Älkää puhuko niin lujaa.
— Älkää haukkuko minua herraksi! vastasi lurjus. Teillä on aina jotain konnuutta mielessänne, kun puhuttelette minua tuolla tapaa. Käyttäkää nimeäni, kun kerran tiedätte sen! En minä häpäise sitä, kun se päivä tulee.
— No, no, kas niin — Bill Sikes, sanoi juutalainen matelevan nöyrästi. Näytte olevan huonolla tuulella tänään, Bill.
— Ehkäpä olenkin, vastasi Sikes, mutta minusta tuntuu, että teitäkin vaivasi äsken pikkuinen kiukunpuuska, mikäli ette heittele tinatuoppeja ihmisten päälle yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin lörpöttelette…
Sikes tyyntyi ilmaisemaan ajatuksensa eleitten avulla: hän oli sitovinaan solmun vasemman korvansa alle ja keikautti sitten päänsä oikealle olkapäälleen, jonkinlainen pantomiimi siis, jonka juutalainen näytti kuitenkin täydellisesti käsittävän. Sitten rosvo pyysi lasillisen paloviinaa varkaitten kielellä, jolla hän tavallisestikin höysti puheensa, mutta jota lukija ei ensinkään ymmärtäisi, jos sitä käytettäisiin tässä.
— Muistakin, ettet sekota siihen mitään myrkkyä, lisäsi herra Sikes pannen hattunsa pöydälle.
Tämä oli tarkoitettu leikiksi, mutta jos puhuja olisi nähnyt, miten ilkeän näköisenä juutalainen puri ohuita huuliaan kääntyessään kaappia kohti, niin hän ei olisi ainakaan pitänyt varoitusta tarpeettomana, vaan uskonut, että vanhalla, leikillisellä miehellä oli hyvinkin halu parantaa viinatehtailijan jaloa tuotetta.
Kaadettuaan kurkkuunsa kolme, neljä lasillista Sikes suvaitsi kiinnittää huomionsa myös nuoriin herroihin. Tämä alentuvaisuus johti keskusteluun, jossa Oliverin kiinnijoutumista ja sen syitä käsiteltiin perinpohjin; muutamiin kohtiin piti Taskuveijari tarpeellisena tehdä joitakuita muutoksia ja parannuksia, tietenkin totuuden kustannuksella.
— Minä pelkään, sanoi juutalainen, että hän kertoo jotakin, josta voi tulla meille pahaa.
— Se on hyvin luultavaa, vastasi Sikes häijysti virnistäen. Kyllä hän aivan varmaan juoruaa teistä, Fagin.
— Ja minä pelkään, nähkääs, jatkoi juutalainen ikäänkuin ei olisi kuullut, keskeytystä ja katsahtaen tiukasti toiseen, minä pelkään, että jos minulle käy huonosti, niin käy monelle muulle aivan samoin, ja että te joutuisitte kiikkiin paljon pahemmin kuin minä, hyvä ystävä.
Mies hätkähti ja kääntyi kiivaasti juutalaiseen päin, mutta vanha mies oli vetänyt hartiansa korvien tasalle, ja hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä vastakkaiseen seinään.
Syntyi pitkällinen hiljaisuus. Kukin tämän arvoisan seuran jäsen näytti syventyneen omiin ajatuksiinsa, vieläpä koirakin, joka ilkeästi suupieliään nuoleskellen ilmeisesti kuvitteli käyvänsä sen ihmisen kimppuun, minkä kadulla ensiksi tapaisi.
— Jonkun täytyy mennä ottamaan selville, mitä poliisikuulustelussa on tapahtunut, sanoi Sikes paljon hiljaisemmalla äänellä kuin mitä hän tähän asti oli käyttänyt.
Juutalainen nyökkäsi.
— Ellei hän vain ole juorunnut ja joutuu istumaan, niin ei ole mitään vaaraa, ennenkuin hän pääsee jälleen pois, sanoi Sikes, ja silloin on häntä pidettävä silmällä. Teidän on saatava hänet käsiinne tavalla tai toisella.
Juutalainen nyökkäsi taas.
Tämän menettelytavan järkevyys oli silmiinpistävän ilmeinen, mutta onnettomuudeksi sen toimeenpanon esti muuan vaikeus, nimittäin se, että Taskuveijari, Charley Bates, Fagin ja William Sikes tunsivat kaikki tyyni sattumalta erittäin voimakasta vastenmielisyyttä poliisiasemaa kohtaan, jota he eivät siis millään ehdolla halunneet lähestyä.
On vaikea päättää, miten kauan he olisivat istuneet ja tuijotelleet toisiaan tässä hieman harmillisessa neuvottomuudessaan. Ei ole kumminkaan tarpeen vaivata päätään arvailemalla sitä, sillä ne Kaksi nuorta naista, jotka Oliver oli kerran aikaisemmin nähnyt astuivat äkkiarvaamatta huoneeseen saaden keskustelun uudelleen käyntiin.
— Nytpä tiedän! huudahti juutalainen. Bet menee sinne, etkö menekin, pikku ystävä?
— Minne sitten? kysyi nuori neiti.
— Vain poliisiasemalle, ystäväiseni, vastasi juutalainen mielistelevästi.
Tämän nuoren naisen kunniaksi on meidän mainittava, ettei hän jyrkästi kieltäytynyt menemästä, vaan lausui ainoastaan sen hurskaan toivomuksen, että "piru perisi hänet, jos hän sen tekisi"; tämä oli kohtelias ja hienotunteinen tapa evätä pyyntö, mikä osoittaa, että nuori nainen omasi synnynnäisen hyvän sivistyksen, mikä tekee mahdottomaksi loukata lähimmäistä suoralla ja kaunistelemattomalla kiellolla.
Juutalaisen naama venyi pitkäksi ja hän kääntyi tästä nuoresta naisesta, jonka hienon, ellemme sanoisi koreilevan asun muodostivat punainen puku, vihreät kengät ja hiuksiin kiinnitetyt keltaiset paperikukat, hänen seuralaisensa puoleen.
— Entä sinä, pikku Nancy, sanoi juutalainen hunajanmakeasti, mitä sinä sanot asiasta?
— Ettei se käy päinsä eikä sitä siis kannatta yrittääkään, vastasi
Nancy.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Sikes katsahtaen häneen äkäisesti.
— Juuri sitä, mitä sanoinkin, vastasi nuori nainen tyynesti.
— Mutta sinä olet siihen kaikkein sopivin, väitti Sikes, siellä ei kukaan tunne sinua.
— Eikä minulla ole haluakaan saada sieltä tuttavia, vastasi Nancy entiseen tyyneen tapaansa, siispä pyydän päästä siitä hommasta.
— Kyllä hän menee sinne, Fagin, vakuutti Sikes.
— Ei, Fagin, hän ei mene, sanoi Nancy.
— Meneepähän, Fagin, intti Sikes.
Tämä olikin oikeassa. Käyttämällä apunaan uhkauksia, lupauksia ja lahjomista he saivat tytön lopulta suostumaan. Hänellä ei ollutkaan samoja arkaluontoisia esteitä kuin hänen ystävättärellään, sillä hän oli vasta aivan äskettäin muuttanut Field Lanen läheisyyteen kaukaisesta ja arvossa pidetyssä Radcliffen kaupunginosasta, joten hänen ei tarvinnut pelätä tapaavansa ketään lukuisista tuttavistaan.
Nancy neiti valmistautui siis matkaan sitoen vyötäisilleen puhtaan, valkean esiliinan ja kätkien hiuskoristeensa olkihatun suojaan — mainitut kaksi pukukappaletta saatiin juutalaisen tyhjentymättömästä varastosta.
— Odotahan hetkinen, sanoi juutalainen ottaen esiin pienen kannellisen kopan. Kanna tätä kädessäsi, ystäväni, se tekee sinut paljon arvokkaamman näköiseksi.
— Niin, ja antakaa hänelle portinavain toiseen käteen, Fagin, sanoi
Sikes, se näyttää niin kunnialliselta.
— Siinä olet todellakin oikeassa, sanoi juutalainen asettaen ison avaimen Nancyn toiseen käteen. — Kas niin, siitähän tulee mainiota, kerrassaan erinomaista! huudahti juutalainen hieroen tyytyväisenä käsiään.
— Voi, minun pieni veljeni! Herttainen, viaton, rakas veli raukkani! huudahti Nancy purskahtaen itkuun ja väännellen koppaa ja portinavainta äärimmäisen epätoivoisena. Mihin hän on joutunut? Minne hänet on viety? Voi, hyvät ihmiset, olkaa armeliaita ja sanokaa, mitä poika paralle on tapahtunut! Voi, hyvät herrat, olkaa kilttejä ja sanokaa, missä hän on!
Lausuttuaan nämä sanat kuulijainsa rajattomaksi riemuksi mitä surkeimmalla ja valittavimmalla äänellä Nancy neiti vaikeni, nyökkäsi hymyillen jäähyväisiksi ja katosi.
— Ohohoh, se on sitten vasta verraton tyttö, hyvät ystävät, virkkoi juutalainen kääntyen nuoriin oppilaihinsa vakavana päätään ravistellen, ikäänkuin kehoittaisi heitä seuraamaan äsken näkemäänsä loistavaa esimerkkiä.
— Hän on todella sukupuolensa kaunistus, sanoi Sikes täyttäen lasinsa ja lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään. Juon hänen maljansa ja toivon, että kaikki naiset olisivat hänen kaltaisiaan!
Sill'aikaa kun Nancyn täydellisyyttä näin suuresti ylistettiin, kiiruhti nuori nainen lyhintä tietä poliisikamaria kohti, jonne hän ennen pitkää saapuikin, vaikka häntä oli koko matkan luonnollisesti hiukan ujostuttanut kulkiessaan siten yksinään ja suojattomana pitkin katuja.
Hän astui takaportista pihalle, koputti varovasti erään kopin ovelle ja kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä; senvuoksi hän yskäisi ja kuunteli jälleen. Kun hän ei vieläkään saanut vastausta, niin hän kuiskasi: — Nolly! — ja sitten vielä lempeämmällä äänellä: Kiltti Nolly!
Kopissa oli ainoastaan onneton, paljasjalkainen rikollinen, joka oli vangittu senvuoksi, että oli soittanut huilua talojen pihoilla, ja jonka Fang oli sopivasti kyllä tuominnut yhden kuukauden kuritushuonerangaistukseen sillä huvittavalla perusteella, että koska hänellä oli niin paljon ilmaa keuhkoissaan, niin siitä olisi enemmän hyötyä vankilan myllyssä kuin soittokoneen puhaltamisessa. Hän ei vastannut, sillä hän murehti katkerasti menetettyään huilunsa, joka oli otettu takavarikkoon. Senvuoksi Nancy siirtyi seuraavalle kopille ja koputti sen oveen.
— Mitä on asiaa? kysyi hiljainen ääni.
— Onko siellä ketään pientä poikaa? kysyi Nancy nyyhkyttäen.
— Ei, vastasi ääni, Jumala varjelkoon!
Tämä ääni kuului kuusikymmentäviisivuotiaalle irtolaiselle, joka oli joutunut kuritushuoneeseen siitä syystä, että ei ollut soittanut huilua, eli toisin sanoen, siksi että hän ei ollut tehnyt työtä elääkseen, vaan kerjännyt kadulla. Viereisessä kopissa istui muuan mies, jota oli rangaistu siitä, että oli ilman lupaa kaupitellut peltiastioita, jolloin hän oli tosin tehnyt työtä elääkseen, mutta rikkonut ammattisääntöjä.
Mutta kun ei yksikään näistä rikollisista tunnustanut nimekseen Oliver Twistiä eikä liioin tietänyt miltään hänestä, niin Nancy meni suoraan paksun, raitaliivisen vanginvartijan luo ja kysyi tältä omaa rakasta pikkuveljeään sydäntäsärkevästi valittaen ja vaikeroiden, mikä näytti vielä surkeammalta, kun hän osasi sopivalla tavalla käyttää portinavainta ja koppaa.
— Ei hän ole täällä, rakas lapsi, sanoi vanha mies.
— Missä hän sitten on? kysyi Nancy epätoivoisella äänellä.
— Niin, eräs herra otti hänet mukaansa, kertoi konstaapeli.
— Mikä herra? Voi, hyvä Jumala, mikä herra?
Sitten vanha mies kertoi murheen murtamalle sisarelle, että Oliver oli sairastunut oikeuden edessä ja senjälkeen vapautettu, kun oli näytetty toteen, että varkauteen oli syypää eräs toinen poika, joka oli päässyt karkuun, sekä että kantaja oli vienyt pojan tiedottomana asuntoonsa, josta hän ei tiennyt muuta kuin että se sijaitsi Pentonvillessä, jonka nimen hän oli kuullut ilmoitettavan kuskille.
Nuori nainen horjui murtuneena ja epätoivoisena porttia kohti. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kadulle, kun vaihtoi epävarman kulkunsa reippaaksi rientomarssiksi ja kiiruhti monimutkaisimpia kiertoteitä, mitä saattoi löytää, takaisin juutalaisen asuntoon.
Heti kun Bill Sikes oli kuullut Nancyn matkan tuloksen, vihelsi hän valkoista koiraansa, pani hatun päähänsä ja syöksyi ulos sellaisella kiireellä, ettei muistanut sanoa edes hyvästi, kuten hyvään tapaan kuuluu.
— Meidän on saatava selville, missä hän oleskelee, hyvät ystävät, sanoi juutalainen hermostuneesti. Sinun, Charley, on kuljeskeltava ympäri kaupunkia, kunnes saat kuulla jotain hänestä! Nancy kulta, meidän on löydettävä hänet. Minä luotan täydellisesti sinuun, tyttöseni, ja Taskuveijariin myös. Odottakaa hiukan, lisäsi hän avaten vapisevin käsin erään laatikon, tässä on rahaa, hyvät lapset. Minä suljen puotini täksi yöksi, mutta kyllähän tiedätte, missä minut tapaatte. Älkää viivytelkö enää hetkeäkään, hyvät ystävät.
Näin puhuessaan hän sysäsi heidät huoneesta ja lukitsi oven kaksinkertaiseen lukkoon heidän jälkeensä. Sitten hän otti esiin sen laatikon, jonka oli kerran vasten tahtoaan näyttänyt Oliverille, ja alkoi piilottaa kelloja ja koristeita vaatteisiinsa. Ovelta kuuluva kolkutus häiritsi häntä tässä puuhassa. — Kuka siellä? huusi hän kimeällä äänellä.
— Minä, vastasi Taskuveijari avaimenreiästä.
— Mikä nyt on? kysyi juutalainen kärsimättömästi.
— Viedäänkö hänet siihen toiseen pesään, niinkuin Nancy sanoo? kysyi
Taskuveijari varovasti.
— Tietysti, vastasi juutalainen, missä vain hänet tapaattekin. Hakekaa hänet vain käsiinne, se on tärkeintä. Kyllä minä sitten lopun selvitän.
Poika mutisi ymmärtäneensä ja riensi sitten alas portaita toveriensa jälkeen.
— Vielä hän ei ole kielitellyt mitään, sanoi juutalainen jatkaessaan työtään, ja jos hän aikoo lörpötellä meistä uusille ystävilleen, niin ehkä me keksimme keinon tukkia ajoissa hänen suunsa.
Antaa lisätietoja Oliverin oleskelusta herra Brownlowin luona sekä kertoo merkillisestä ennustuksesta, jonka herra Grimwig lausui, kun Oliver lähetettiin asialle.
Oliver tointui ennen pitkää siitä pyörtymyksestä, jonka herra Brownlowin kiivas huudahdus oli aiheuttanut. Tämän jälkeen sekä vanha herra että rouva Bedwin varoivat huolellisesti viittaamasta edellämainittuun muotokuvaan ja jutellessaan Oliverin kanssa he valitsivat sellaisia puheenaiheita, jotka eivät olleet missään yhteydessä hänen elämänvaiheittensa tai tulevaisuudentoiveittensa kanssa, vaan ainoastaan huvittivat häntä aiheuttamatta mielenliikutusta. Hän oli vielä liian heikko voidakseen aterioida muiden seurassa, mutta kun hän seuraavana päivänä tuli emännöitsijän huoneeseen, katsahti hän ensimmäiseksi seinälle toivoen jälleen näkevänsä kauniin naisen kuvan. Hän pettyi kuitenkin, sillä taulu oli poissa.
— Niin, sanoi emännöitsijä, joka oli huomannut Oliverin katseen, se on poissa, kuten näet.
— Niin, näen sen, vastasi Oliver huoaten. Miksi se on viety pois?
— Se otettiin seinältä, rakas lapsi, sentähden että herra Brownlow sanoi sen häiritsevän sinua ja siten vaikeuttavan sinun parantumistasi, näetkös.
— Voi, se ei ole häirinnyt minua ollenkaan. Minä katselin sitä niin mielelläni.
— No niin, sanoi vanha emännöitsijä hyväntahtoisesti, koetahan tulla pian terveeksi, poikaseni, niin kyllä se ripustetaan jälleen paikalleen, sen lupaan sinulle; mutta puhukaamme nyt jostakin muusta.
Tällä kertaa ei Oliver saanut tietää maalauksesta sen enempää, ja kun vanha rouva oli ollut hänelle niin ystävällinen hänen sairautensa aikana, niin hän koetti olla ajattelematta koko asiaa. Sen sijaan hän kuunteli tarkkaavaisesti kertomuksia hänen kiltistä ja kauniista tyttärestään, joka oli naimisissa yhtä kiltin ja kauniin miehen kanssa ja asui maalla, ja pojastaan, jolla oli toimi erään kauppaliikkeen konttorissa Länsi-Intiassa ja joka oli myöskin siivo nuori mies ja kirjoitti hänelle niin herttaisia kirjeitä vieläpä monta kertaa vuodessa, että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän vain ajattelikin niitä. Kun vanha rouva oli siten laajasti kuvaillut oivallisia lapsiaan ja hyvää, rakasta miesvainajaansa, joka oli maannut haudassa, se rakas sielu, jo kaksikymmentäkuusi vuotta, niin tuli teenjuonnin aika. Kun se oli ohi, niin hän rupesi opettamaan Oliverille cribbage-peliä, jonka tämä oppi sitä mukaa kuin toinen ehti opettaa ja johon he olivat hartaasti syventyneet, kunnes toipilaan tuli aika nauttia hiukan lämmintä viiniä veteen sekotettuna sekä paahdettua leipää ja sitten mennä kiltisti nukkumaan.
Nämä toipumispäivät olivat pelkkää onnea Oliverille. Kaikki oli niin rauhallista, sievää ja siistiä, kaikki ihmiset niin kilttejä, että hänestä tuntui melkein siltä kuin olisi joutunut taivaaseen siitä melusta ja hälinästä, missä hän siihen asti oli elänyt. Hän oli tuskin niin terve, että jaksoi olla jalkeilla, kun herra Brownlow jo teetti hänelle uuden puvun, lakin ja kengät. Kun Oliver sai luvan menetellä vanhojen vaatteittensa kanssa mielensä mukaan, niin hän antoi ne eräälle palvelustytölle, joka oli ollut hänelle ystävällinen, ja pyysi tätä myymään ne jollekin juutalaiselle ja pitämään itse rahat. Tyttö teki sen mielellään, ja kun Oliver katseli ikkunasta, miten juutalainen pisti ne säkkiinsä ja lähti tiehensä, niin hän iloitsi ajatellessaan, että oli nyt onnellisesti päässyt niistä eroon eikä hänen enää milloinkaan tarvitsisi pukea niitä ylleen. Ne olivatkin jo kurjia repaleita, eikä Oliverilla ollut koskaan ennen ollut uutta pukua.
Eräänä iltana, noin viikon kuluttua muotokuvan johdosta sattuneesta tapauksesta, kun Oliver istui rouva Bedwinin kanssa juttelemassa, lähetti herra Brownlow sanan, että jos Oliver tunsi itsensä oikein vahvaksi, niin hän saattoi tulla hänen työhuoneeseensa hetkeksi puhelemaan.
— No voi minun päiviäni! Pesehän kätesi; minä kampaan hiuksesi oikein kauniisti jakaukselle, rakas lapsi, huudahti rouva Bedwin. Voi rakas kultaseni! Jos vain olisimme aavistaneet, että hän lähettää hakemaan sinua, niin olisimme panneet uuden kauluksen ja laittaneet sinut hienoksi kuin nukke!
Oliver teki kuin oli käsketty, ja vaikka rouva Bedwin koko ajan kovasti päivitteli, ettei hän ehtinyt edes röyheltää sitä pikku pitsiä, mikä reunusti hänen paidankaulustansa, näytti poika kuitenkin niin sievältä ja siistiltä, että vanha rouva arveli tarkastellessaan häntä ihastuneena kiireestä kantapäähän, että tuskin suurimmalla vaivallakaan enää voisi saada sen parempaa aikaan.
Näin rohkaistuna Oliver koputti työhuoneen ovelle ja astui Brownlowin kehoituksesta pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja ja jonka ainoa ikkuna vietti pieneen puutarhaan päin. Ikkunan eteen oli siirretty pöytä, jonka ääressä Brownlow istui lukemassa. Nähdessään Oliverin hän työnsi kirjansa syrjään ja käski häntä istuutumaan lähelle pöytää. Oliver totteli ihmetellen itsekseen, mitä ihmisiä ne olivat, jotka lukivat niin paljon kirjoja, mitkä oli nähtävästi kirjoitettu viisastuttamaan maailmaa — tämä pysyy muuten arvoituksena Oliveria paljon kokeneemmillekin ihmisille koko heidän elämänsä ajan.
— Siinä on aika paljon kirjoja, eikö totta, poikaseni? sanoi Brownlow huomatessaan, miten uteliaasti Oliver silmäili täpö täysiä hyllyjä, jotka ulottuivat lattiasta kattoon saakka.
— On kyllä, herra, vastasi Oliver, en ole koskaan nähnyt noin paljoa.
— Jos käyttäydyt hyvin, niin saat lukea niitä, sanoi vanha herra ystävällisesti, ja se on sinusta varmasti hauskempaa kuin nyt niiden katseleminen — muutamissa tapauksissa tietenkin, sillä on sellaisiakin kirjoja, joiden ulkoasu on paljon parempi kuin sisällys.
— Nuo suuret kirjat ovat varmaankin sitä lajia, herra? virkkoi Oliver osoittaen eräitä kokoarkin suuruisia, runsaasti kullattuja teoksia.
— Eivät aina, vastasi vanha herra hymyillen ja taputti Oliveria päähän. On olemassa toisia ainakin yhtä paksuja kuin nämä, mutta sisällöltään paljon laihempia. Etkö sinä tahtoisi tulla oppineeksi mieheksi ja ehkä itse kirjoittaa kirjoja?
— Luulen, että haluaisin mieluummin lukea niitä, herra.
— Mitä! Etkö sinä halua kirjailijaksi? huudahti vanhus. Oliver mietti hetkisen, ja sanoi sitten, että hänen mielestään oli parempi olla kirjakauppias, ja vanha herra nauroi sydämellisesti selittäen, että se oli hyvin sanottu, mikä ilahutti Oliveria, vaikka hän ei ollenkaan käsittänyt, miten oli niin hyvin osannut vastata.
— No, no, sanoi vanha herra vakavammin, älä ole peloissasi, emme tee sinusta kirjailijaa niin kauan kuin voi oppia rehellisen ammatin tai jonkun muun toimen.
— Kiitos, herra, vastasi Oliver. Hänen äänessään oli tällöin niin vakava sävy, että vanha herra purskahti taas nauruun ja lausui jotakin merkillisestä vaistosta, mihin Oliver ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, koska ei sitä käsittänyt.
— Ja nyt, sanoi Brownlow jos mahdollista vieläkin ystävällisemmällä äänellä kuin tähän asti, toivon että kuuntelet, mitä nyt sanon, poikaseni. Puhun sinulle aivan avomielisesti, sillä olen varma siitä, että ymmärrät minua yhtä hyvin kuin monet vanhemmat ihmiset.
— Voi, älkää vain sanoko, että aiotte lähettää minut pois luotanne, herra! huudahti Oliver säikähtyneenä vanhan herran äänen vakavasta soinnusta. Älkää ajako minua taas kuljeskelemaan kaduille. Antakaa minun jäädä tänne ja ruveta teidän palvelijaksenne. Älkää lähettäkö minua takaisin siihen kauheaan paikkaan, josta tulin. Säälikää poika raukkaa!
— Rakas lapsi, vastasi vanha herra Oliverin lämpimän pyynnön liikuttamana, ei sinun tarvitse pelätä, että minä hylkään sinua, ellet itse anna siihen aihetta.
— Sitä en tee koskaan, en koskaan, herra, huudahti Oliver.
— Uskon sen mielelläni. Olen usein pettynyt ihmisistä, joita olen koettanut avustaa, mutta mieleni on taipuvainen luottamaan sinuun, ja oikeastaan kiinnität mieltäni enemmän kuin voin itsellenikään selittää. Ne ihmiset, joita olen rakastanut eniten, ovat jo kauan levänneet maan mullassa, mutta vaikka he ovat vieneet elämäni onnen ja ilon mukanaan hautaan, en ole kuitenkaan tehnyt sydämestäni ruumisarkkua ja sulkenut siihen jaloimpia tunteitani. Katkerat surut ovat vain syventäneet niitä, mikä on mielestäni oikein, sillä surun tulee jalostaa meitä.
Kun vanha mies sanoi tämän matalalla äänellä puhuen enemmän itsekseen kuin Oliverille ja oli sitten ääneti kauan aikaa, niin Oliverkin istui aivan hiljaa ja uskalsi tuskin hengittää.
— No niin, jatkoi vanha herra lopulta iloisemmin, sanon tämän vain senvuoksi, että sinulla on nuori sydän, ja kun tiedät, että olen jo paljon kärsinyt, niin ehkä varot paremmin haavoittamasta minua uudelleen. Sanot olevasi orpo, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa, ja kaikki tiedustelut, mitkä olen voinut panna toimeen, ovat vahvistaneet puheesi. Kerrohan nyt minulle koko elämäkertasi, mistä olet kotoisin, kuka on kasvattanut sinut ja miten jouduit siihen seuraan, josta sinut löysin. Kerro kaikki suoraan, niin sinulta ei puutu ystäviä niin kauan kuin minä elän.
Nyyhkytykset tukahduttivat Oliverin äänen muutamiksi minuuteiksi, ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa, kuinka hän oli kasvanut maalla eräässä lastenkodissa, josta Bumble oli sitten vienyt hänet köyhäintaloon, kuului ulko-ovelta omituinen, kärsimätön kolkutus; pian senjälkeen palvelustyttö juoksi portaita ylös ja ilmoitti herra Grimwigin saapuneen.
— Tuleeko hän tänne ylös? kysyi herra Brownlow.
— Tulee, herra, vastasi palvelustyttö. Hän kysyi, oliko talossa tuoreita teeleipiä, ja kun minä sanoin olevan, niin hän ilmoitti tulleensa teelle.
Herra Brownlow hymyili ja sanoi Oliverille, että herra Grimwig oli hänen vanha ystävänsä ja ettei hänen karskista käytöksestään tarvinnut välittää, sillä hän oli pohjaltaan kunnon mies, minkä seikan hän varmasti tiesi.
— Menenkö minä alakertaan? kysyi Oliver.
— Ethän toki, vastasi Brownlow, jää vain tänne. Samassa astui huoneeseen vilkasliikkeinen, vanhahko herra, joka hiukan ontui vasenta jalkaansa ja nojautui paksuun keppiin. Hänen yllään oli sininen takki, raitaiset liivit, nankiinihousut ja säärystimet sekä valkea hattu, jonka leveät lieret oli alapuolelta päällystetty vihreällä. Sangen hienosti röyhelletty paidanrintaus pistäytyi hyvän matkaa liivien päälle, ja niiden alareunassa keikkuivat irrallaan hyvin pitkät, teräksiset kellonperät, päässä kellonavain. Hänen valkea kaulaliinansa oli sidottu tavallisen appelsiinin kokoiseen solmuun, ja hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä on mahdoton kuvata. Hänellä oli puhuessaan tapana kääntää päänsä kokonaan toiselle sivulle ja samalla katsella silmäkulmainsa alta vastaiselle taholle, mikä sai katselijan ehdottomasti ajattelemaan papukaijaa. Tämä päänasento hänellä oli nytkin, kun hän istuutui pitäen ojennetussa kädessään pientä appelsiininkuorta.
— Katsokaahan! Näettekö tämän? Eikö ole sitten merkillistä, etten minä voi enää käydä tervehtimässä ystäviäni löytämättä portaista tuollaista törkyä. Appelsiininkuorta saan kiittää siitä että nyt onnun, ja tiedän, että se vielä loppujen lopuksi vie minulta hengen. Se on aivan varmaa, herra; appelsiininkuoresta tulee minun turmani, muuten lupaan syödä oman pääni, herra! — Tällä kauniilla lupauksella herra Grimwig aina vahvisti väitteensä. Jos nyt todistelun vuoksi oletettaisiin mahdolliseksi, että tiede kerran vielä edistyisi niin pitkälle, että ihminen voisi syödä oman päänsä, jos se häntä huvittaisi, niin kuului herra Grimwigin lupaus sitäkin kummallisemmalta, kun hänen päänsä oli niin tavattoman suuri, että tuskinpa maailman toivorikkainkaan ihminen voisi uskoa kenenkään syövän sitä, ei ainakaan yhdellä kerralla, vaikkapa siitä erotettaisiinkin sen paksu puuterikerros.
— Oman pääni syön, herra, toisti Grimwig iskien keppinsä lattiaan. Ohoo! Mitäs tämä on! lisäsi hän sitten huomatessaan Oliverin ja peräytyi pari askelta.
— Se on pieni Oliver Twist, josta olemme puhuneet, sanoi Brownlow.
Oliver kumarsi.
— Ette suinkaan vain tarkoita, että tuo on se poika, jolla oli kuumetta? kysyi Grimwig perääntyen vielä pari askelta. Odottakaahan hetkinen! Seis! Älkää sanoko mitään… jatkoi hän katkonaisesti iloiten keksinnöstään niin, ettei muistanut pelätä kuumetta, tämä on se poika, jolla oli appelsiini! Ellei tuo ole se poika, joka heitti kuoren portaille, niin minä syön pääni ja hänen päänsä myös.
— Ei, ei, hänellä ei ole ollut appelsiinia, sanoi herra Brownlow hymyillen. Kas niin, pankaahan hattunne jonnekin ja puhelkaa nuoren ystäväni kanssa.
— Tällainen saa minut aina suunniltani, sanoi ärtyisä vanha herra vetäessään hansikkaita käsistään. Tällä kadulla on aina enemmän tai vähemmän appelsiininkuoria, ja minä tiedän, että niitä heittelee sinne tohtorin poika sieltä kadunkulmasta. Eilen illallakin muuan tyttö kompastui tuollaiseen kuoreen ja lankesi puutarhani aitaa vasten. Heti kun hän oli päässyt jälleen jaloilleen, näin hänen katsahtavan lääkärin kirottuun, punaiseen lyhtyyn. "Älkää menkö hänen luokseen!" huusin minä ikkunasta. "Hän on murhaaja! Hän virittää ihmisille satiinia!" — ja se on totta. Ellei hän ole sellainen, niin… Kuumaverinen vanha herra iski keppinsä taas kiivaasti lattiaan, minkä hänen ystävänsä tiesivät merkitsevän sitä, että hän lupasi syödä oman päänsä, vaikka sitä ei sanoin lausuttukaan. Sitten hän istuutui pitäen yhä keppiä kädessään, pani nenälleen rillit, jotka riippuivat leveässä, mustassa nauhassa ja rupesi tarkastamaan Oliveria, joka punastui ja kumarsi uudelleen.
— Vai niin, onko tuo nyt se poika? kysyi herra Grimwig viimein.
— Kyllä se on hän, vastasi herra Brownlow.
— Mitä sinulle kuuluu, poika? kysyi Grimwig.
— Kiitos, oikein hyvää, herra, vastasi Oliver. Brownlow, joka näkyi pelkäävän, että hänen omituinen ystävänsä sanoisi jotain epämiellyttävää, käski Oliverin alakertaan ilmoittamaan rouva Bedwinille, että he halusivat teetä. Kun poika ei pitänyt vieraan käytöstavasta, niin hän riensi hyvillä mielin pois huoneesta.
— Eikö se ole kaunis poika? kysyi Brownlow.
— En tiedä, vastasi herra Grimwig äreästi.
— Ette tiedä?
— En todellakaan tiedä. En ole koskaan huomannut mitään eroa poikien välillä. Tunnen ainoastaan kahta lajia poikia. Jauhonaamaisia ja lihanaamaisia.
— Kumpaan lajiin Oliver sitten kuuluu?
— Jauhonaamaisiin. Eräällä ystävälläni on lihanaamainen poika. Kaunis poika, sanovat ihmiset, kun sillä on pallonpyöreä pää, punaiset posket ja mulkoilevat silmät; hirveä poika minun mielestäni — ruumis ja raajat näyttävät pullistuvan pois sinisen puvun sisästä, ääni kuin luotsilla ja ruokahalu kuin sudella. Kyllä minä tunnen sen venkaleen.
— Mutta, huomautti herra Brownlow, nämä tuntomerkithän eivät sovi
Oliver Twistiin, joten teidän ei tarvitse kiihtyä hänen tähtensä.
— Eivät sovi kylläkään, vastasi Grimwig, mutta ehkä hänellä on vielä pahempia ominaisuuksia.
Brownlow yskähti kärsimättömästi, mikä näytti suuresti huvittavan herra
Grimwigiä.
— Hänellä on ehkä huonompia ominaisuuksia, sanon minä, toisti Grimwig. Mistä hän on kotoisin? Kuka hän on? Millainen hän on? Hänellä on ollut kuume — entä sitten? Eihän kuume ole ominaista kunnon ihmisille! Huonot ihmisethän voivat joskus saada kuumeen, eikö totta? Tunsin erään miehen, joka hirtettiin Jamaicassa isäntänsä murhasta, ja hänellä oli ollut kuumetta kokonaista kuusi kertaa, mutta ei häntä sittenkään armahdettu, ei. Johan nyt! Lorua!
Oikeastaan oli asia niin, että herra Grimwig oli sydämensä sisimmässä taipuvainen myöntämään Oliverin ulkomuodon ja käytöksen sangen miellyttäväksi, mutta hänessä oli kova kiistämishalu, jota appelsiininkuoren löytö oli vielä kiihoittanut, ja kun hän ei mitenkään suonut, että kukaan hänelle edeltäpäin määrittelisi, oliko joku poika hauskannäköinen vai ei, niin hän oli ensi hetkestä päättänyt vastustaa ystäväänsä kaikessa. Kun herra Brownlow lisäksi myönsi, ettei hän vielä voinut antaa tyydyttävää vastausta Grimwigin vastauksiin, koska oli lykännyt tiedustelut Oliverin entisestä elämästä siksi, kunnes poika oli tullut kyllin vahvaksi, niin herra Grimwig nauroi ärsyttävästi. Sitten hän kysyi pilkallisesti hymyillen, oliko emännöitsijällä tapana laskea hopeat iltaisin, sillä ellei tämä jonakin kauniina päivänä kaipasi paria ruokalusikkaa, niin hän — ja niin edespäin.
Vaikka Brownlow oli itsekin verrattain äkkipikainen herra, suhtautui hän tähän kaikkeen kuitenkin tyynesti, sillä hän tunsi ystävänsä omituisuudet. Kun Grimwig teetä juotaessa lausui olevansa täysin tyytyväinen vehnäleipiin, sujui keskustelu taas rauhallisesti, niin että Oliverkin, joka myös oli seurassa, tunsi itsensä vapaammaksi jörön vanhan herran läsnäollessa.
— Ja milloin luulette saavanne kuulla täydellisen ja totuudenmukaisen kertomuksen Oliver Twistin elämästä ja seikkailuista? kysyi herra Grimwig aterian loppupuolella luoden syrjäsilmäyksen Oliveriin.
— Huomenna aamupäivällä, vastasi herra Brownlow. Haluan mieluummin olla silloin kahden kesken hänen kanssaan. Tule huomenaamulla kello kymmenen aikaan luokseni yläkertaan, poikaseni.
— Kyllä, herra, vastasi Oliver. Hän lausui tämän hiukan epävarmasti, sillä Grimwigin tutkiva katse sai hänet hämilleen.
— Minäpä sanon teille jotakin, kuiskasi Grimwig Brownlowille. Hän ei tule teidän luoksenne huomenna kello kymmenen. Minä näin hänen epäröivän vastatessaan. Hän aikoo puijata teitä, hyvä ystävä.
— Voin vaikka vannoa, ettei hän tee sitä, vastasi herra Brownlow lämpimästi.
— Jollen ole oikeassa, niin… ja keppi kolahti lattiaan.
— Vastaan hengelläni sen pojan rehellisyydestä, sanoi Brownlow lyöden kämmenensä pöytään.
— Ja minä panen pääni pantiksi, että hän on petturi, vastasi herra
Grimwig pamauttaen nyrkkinsä pöytään.
— Saammehan nähdä, sanoi Brownlow koettaen hillitä suuttumustaan.
— Niin, kyllä saamme nähdä, myönsi Grimwig ärsyttävästi hymyillen.
Kohtalo oli nyt päättänyt, että rouva Bedwinin piti samassa hetkessä astua huoneeseen käsivarrellaan pinkka kirjoja, jotka herra Brownlow oli aamulla ostanut samalta kirjakauppiaalta, joka on jo aikaisemmin esiintynyt tässä kertomuksessa. Laskettuaan pinkan pöydälle rouva Bedwin aikoi lähteä.
— Käskekää pojan odottaa hiukan, rouva Bedwin! sanoi Brownlow. Minulla on vähän asiaa hänelle.
— Hän meni jo, herra, vastasi rouva Bedwin.
— Huutakaa hänet takaisin, sanoi Brownlow. Se on tärkeätä. Kirjakauppias on köyhä mies ja kirjoja ei ole maksettu. Sitäpaitsi lähettäisin muutamia kirjoja takaisin.
Ulko-ovi avattiin. Oliver juoksi toiseen suuntaan, palvelustyttö toiseen ja rouva Bedwin seisoi portailla huudellen, mutta poikaa ei kuulunut. Hetken kuluttua Oliver ja palvelustyttö palasivat hengästyneinä ja ilmoittivat, etteivät olleet nähneet häntä enää.
— Sepä on ikävää, sanoi Brownlow. Olisin tahtonut jo tänä iltana lähettää nämä kirjat.
— Antakaa Oliverin viedä ne, sanoi Grimwig ivallisesti hymyillen, kyllä hän varmasti toimittaa ne perille asti.
— Niin, antakaa minun viedä ne, herra, juoksen koko matkan, pyysi
Oliver.
Vanha herra oli juuri sanomaisillaan, ettei Oliver saanut millään ehdolla mennä ulos, kun Grimwigin ilkeä yskähtely ikäänkuin pakotti hänet muuttamaan mielensä. Hän päätti siis, että Oliver saisi nyt heti osoittaa hänen vanhan ystävänsä epäluulot ainakin tässä kohden aiheettomiksi.
— No niin, saat mennä, poikaseni, sanoi vanha herrasmies. Kirjat ovat tuolilla minun pöytäni vieressä. Juokse yläkertaan hakemaan ne.
Iloisena siitä, että hänestä oli hyötyä, Oliver riensi noutamaan kirjoja ja odotti sitten lakki kädessä lähempiä määräyksiä.
— Sano kirjakauppiaalle, jatkoi herra Brownlow luoden kiinteän katseen Grimwigiin, että tuot nämä kirjat takaisin ja haluat maksaa ne neljä puntaa ja kymmenen shillinkiä, jotka minä olen hänelle velkaa. Tässä on viiden punnan seteli. Siitä tulee siis kymmenen shillinkiä takaisin.
— En viivy siellä kymmentä minuuttiakaan, herra, sanoi Oliver, ja kun hän oli pistänyt setelin takkinsa taskuun ja huolellisesti sijoittanut kirjat kainaloonsa, niin hän kumarsi kunnioittavasti ja lähti huoneesta. Rouva Bedwin seurasi häntä portille, neuvoi, mitä tietä hänen oli mentävä ja ilmoitti kirjakauppiaan nimen ja osoitteen, mitkä kaikki Oliver sanoi hyvin tietävänsä; lopuksi vanha rouva varoitti häntä kylmettymästä ja päästi hänet sitten lähtemään.
— Jumala siunatkoon hänen lempeitä kasvojaan! sanoi vanha nainen katsellessaan hänen jälkeensä. Minulla on tuskin sydäntä päästää häntä näkyvistäni.
Samassa Oliver katsahti iloisesti taakseen ja nyökkäsi, ennenkuin kääntyi kulmasta. Vanha rouva vastasi hymyillen hänen tervehdykseensä, sulki oven ja palasi huoneeseensa.
— Saattepa nähdä, hän on täällä jälleen korkeintaan kahdenkymmenen minuutin kuluttua, virkkoi Brownlow vetäen kellon taskustaan ja asettaen sen pöydälle. Silloin on jo pimeä.
— Te siis todellakin luulette hänen palaavan? kysyi herra Grimwig.
— Epäilettekö sitä? kysyi herra Brownlow hymyillen. Kiistämishalu vallitsi voimakkaana herra Grimwigissä, ja ystävän varma hymy oli vain omiaan yllyttämään häntä.
— Tietysti, vastasi hän iskien nyrkkinsä pöytään, vahvasti epäilenkin. Pojalla on uusi puku yllään, pinkka arvokkaita kirjoja kainalossa ja viiden punnan seteli taskussa. Hän palaa vanhojen ystäviensä, varkaitten, joukkoon ja nauraa teille. Jos se poika vielä joskus tulee tähän taloon, niin minä lupaan syödä oman pääni.
Näin sanoessaan hän siirsi tuolinsa lähemmäksi pöytää, ja siinä ystävykset nyt istuivat, kello keskellään, äänettöminä odottaen. Todistuksena siitä, miten tärkeänä pidämme omaa mielipidettämme ja miten uljaasti puolustamme hätäisimpiäkin ja mahdottomimpiakin johtopäätöksiämme, mainittakoon, että vaikka herra Grimwig ei ollut mikään kovasydäminen mies ja vaikka hän olisi kovasti suuttunut, jos olisi nähnyt kunnioitettua ystäväänsä petettävän, niin hän kuitenkin toivoi tällä hetkellä kaikesta sydämestään, ettei Oliver Twist, palaisi. Niin ristiriitainen on ihmisen luonne!
Vähitellen tuli niin pimeä, että kellontaulun numeroita saattoi tuskin erottaa, mutta vanhat herrat istuivat yhä ääneti paikoillaan, kello keskellään.
Osoittaa, miten hellästi vanha juutalainen ja Nancy neiti rakastivat
Oliver Twistiä.
Pienen Saffron-mäen likaisimmassa osassa sijaitsee eräs kurja kapakka, jonka hämärässä vierashuoneessa — synkkä ja siivoton pesä, jossa sihisevä kaasuliekki paloi talvisaikaan kaiken päivää ja jonne ei kesälläkään päässyt ainoakaan auringonsäde pujahtamaan — istui mietteissään tinatuopin ja paloviinalle haiskahtavan lasin ääressä muuan mies, jonka yllä oli samettitakki, polvihousut ja nauhakengät ja jonka jokainen kokenut poliisimies olisi tässä hämärässäkin hetipaikalla tuntenut William Sikesiksi. Hänen jalkojensa juuressa makasi valkea, punasilmäinen koira, joka välistä nuoleskeli suurta, tuoretta haavaa, jonka oli saanut kuonoonsa nähtävästi jossakin äskeisessä kahakassa.
— Pysy hiljaa, senkin hylky, kuuletko! karjasi herra Sikes rikkoen äkkiä hiljaisuuden. Oliko hän niin syventynyt ajatuksiinsa, että koiran vilkuminen häiritsi häntä, vai oliko mietiskely niin kiihdyttänyt häntä, että hänen oli pakko keventää mieltään potkaisemalla viatonta eläintä, sitä on vaikea varmasti ratkaista. Olipa syy muuten mikä tahansa, seurauksena oli potku ja kirous, mitkä koira samalla hetkellä sai osakseen.
Koirilla ei yleensä ole tapana kostaa niitä vääryyksiä, joita isännät niille tekevät, mutta herra Sikesin koiralla oli samanlainen luonne kuin sen herralla ja ehkä se tällä hetkellä tunsi varmasti kärsineensä vääryyttä, sillä se iski kursailematta hampaansa toiseen nauhakenkään, ravisti sitä sydämensä pohjasta ja vetäytyi sitten penkin alle välttäen samalla tinatuopin, minkä Sikes lennätti sen päätä kohti.
— Vai niin, vai lihaa sinun mielesi tekee! ärisi herra Sikes siepaten toiseen käteensä hiilihangon ja avaten toisella linkkuveitsen, jonka oli vetänyt taskustaan. Tulehan tänne, sinä takkukarvainen piru! Tänne hetipaikalla! Kuuletkos!
Koira kuuli sen epäilemättä, sillä Sikes oli korostanut muutenkin kovaa ääntään: mutta kun se näytti ehdottomasti kammoavan kurkkunsa katkaisemista, niin se pysyi turvapaikassaan ja murisi vain entistä vihaisemmin tarttuen samalla hampaillaan hiilihangon päähän ja purren sitä kuin raivoava petoeläin.
Tämä vastarinta sai Sikesin suunniltaan; hän laskeutui polvilleen ja rupesi ahdistamaan koiraa kaikin voiminsa. Koira hyppeli oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle; mies sohi hiilihangolla, kiroili, huitoi ja kiljui, ja taistelu näytti jo kääntyvän hyvin arveluttavaksi jommallekummalle osanottajalle, kun ovi yhtäkkiä avautui ja koira livahti tiehensä Sikesin jäädessä seisomaan linkkuveitsineen ja hiilihankoineen.
Tappeluun tarvitaan aina vähintäin kaksi; kun siis koira oli peräytynyt, niin Sikes siirsi heti sen rataosuuden uudelle tulokkaalle.
— Mitä hittoa te pistätte nokkanne minun ja koirani väliin? karjaisi hän kiukkuisesti.
— Minähän en ollenkaan tiennyt, hyvä ystävä, enhän tiennyt, vastasi
Fagin nöyrästi — sillä tulija oli juutalainen.
— Ette tiennyt, senkin jänishousu varas! ärähti Sikes. Ettekö muka kuullut melua?
— En hiiskaustakaan, niin totta kuin elän, Bill, vastasi juutalainen.
— Ette tietenkään, ettehän te mitään kuule, myönsi Sikes virnistäen. Tehän hiiviskelette itsekin niin, ettei kukaan kuule, koska tulette tai menette. Toivonpa, että olisitte ollut koira minuutti sitten, Fagin.
— Kuinka niin? kysyi juutalainen koettaen hymyillä.
— Siksi vain, että laki ei kiellä tappamasta koiraa, mutta suojelee teidän kaltaistenne miesten henkeä, vaikka ette ole puoliksikaan koirarakin arvoisia, vastasi Sikes irvistäen kääntäessään veistään kokoon, niin sen asian laita on.
Juutalainen hieroi käsiään ja istuutui pöydän ääreen ilmeisesti huonolla tuulella.
— Niin, virnistelkää vain, jatkoi Sikes, asetti hiilihangon paikalleen ja silmäili juutalaista halveksivan raa'asti. Teillä ei ole kumminkaan mitään syytä nauraa minulle, ennenkuin minulla on yömyssy [Kun pahantekijä hirtetään, vedetään hänen silmilleen ensin yömyssy.] päässä. Te olette minun vallassani, Fagin, ja tulette pysymään edelleenkin, piru vieköön. Nyt sen kuulitte. Jos minä joudun kiikkumaan, niin teidät otan seurakseni, olkaa siis varuillanne!
— Niin, niin, ystäväni, sanoi juutalainen, tuon kaikenhan tiedän.
Meillä on yhteiset edut valvottavana, Bill — yhteiset edut.
— Hm! sanoi Sikes ikäänkuin hänen mielestään vain juutalaisella olisi syytä valvoa etujaan. — No hyvä, mitä asiaa teillä oli?
— Kaikki on nyt onnellisesti sulatettu, vastasi Fagin, ja tässä on teidän osuutenne. Siinä on hiukan enemmän kuin oikeastaan pitäisi, ystäväni, mutta kun tiedän, että te sitten taas joskus autatte minua…
— Älkää lörpötelkö joutavia! keskeytti varas. Missä ne ovat? Antakaa tänne!
— Kyllä, kyllä, aivan heti, älkäähän hätäilkö! vastasi juutalainen rauhoittaen. Tässä ne ovat — kaikki tyyni! Hyvässä tallessa! Näin sanoen hän veti povestaan suuren, vanhan pumpulinenäliinan, avasi sen kulmaan sidotun ison solmun ja sai siten näkyviin pienen, ruskeaan paperiin käärityn mytyn, jonka Sikes kiireesti sieppasi käteensä alkaen laskea siinä olevia kultarahoja.
— Onko tässä kaikki? kysyi Sikes.
— Kaikki, vastasi juutalainen.
— Ettekö avannut myttyä tiellä ja nielaissut paria kolikkoa, häh? kysyi Sikes epäluuloisesti. Niin, niin, älkää ollenkaan olko närkästyvinänne, olettehan tehnyt sellaista ennenkin. Kiskaiskaa päristimestä.
Tämä käsky merkitsi samaa kuin kellon soittaminen. Kutsua noudatti toinen juutalainen, Faginia nuorempi, mutta melkein yhtä ruma ja likainen.
Bill Sikes osoitti ääneti tyhjää tinatuoppia. Juutalainen käsitti viittauksen täydellisesti ja lähti täyttämään astiaa vaihdettuaan ensin Faginin kanssa salamyhkäisen silmäyksen, jota viimemainittu oli silmäkulmiaan kohauttaen ikäänkuin odottanut ja johon hän oli vastannut pudistaen päätään niin hiljaa, että sivullisen olisi ollut miltei mahdoton sitä huomata. Ei sitä äkännyt Sikeskään, joka oli sillä hetkellä kumartunut solmimaan kenkänsä nauhaa, jonka koira oli repinyt irti. Jos hän olisi sattunut näkemään tuon kiireisen merkkien vaihdon, niin tuskinpa hän olisi odottanut siitä itselleen mitään hyvää.
— Onko täällä ketään, Barney? kysyi Fagin, joka ei nyt puhuessaan nostanut katsettaan lattiasta, kun huomasi Sikesin vilkuilevan heihin.
— Ei diid ristidsieluagaad, vastasi Barney, jonka sanat, tulivatpa sydämestä tai ei, joka tapauksessa raivasivat tiensä nenän kautta.
— Eikö ketään? kysyi Fagin hämmästyneellä äänellä, minkä tarkoituksena oli ehkä ilmaista Barneylle, että tällä oli nyt lupa puhua totta.
— Ei getääd buida guid deiti Dadsy, vastasi Barney.
— Nancy! huudahti Sikes. Missä? Tuhat tulimmaista, sitä tyttöä minä kunnioitan, sillä hänessä on synnynnäisiä kykyjä.
— Häd od tiladdud lautasilled liharuogaa tuodde sisähuodeeseed, vastasi Barney.
— Käske hänet tänne, sanoi Sikes tyhjentäen lasinsa, käske tänne.
Barney vilkaisi arasti Faginiin ikäänkuin lupaa pyytääkseen, mutta kun tämä pysyi vaiti silmät yhä suunnattuina lattiaan, niin hän poistui ja palasi hetken kuluttua seurassaan Nancy, jonka asuun kuului vielä olkihattu, esiliina, kori ja portinavain.
— Oletko jäljillä, Nancy? kysyi Sikes tarjoten hänelle lasia.
— Olenpa niinkin, Bill, vastasi nuori nainen tyhjentäen lasin, mutta kylläpä siinä oli vaivaa, olen aivan väsynyt siitä. Mukula on ollut sairaana ja pysynyt vuoteessa ja…
— Voi, rakas Nancy, sanoi Fagin katsahtaen häneen.
Varoittiko juutalaisen punaisten kulmakarvojen rypistys ja silmien tuijotus Nancy neitiä liiasta puheliaisuudesta, se on samantekevää. Pääasia on, että hän äkkiä hillitsi itsensä ja alkoi puhua muista asioista hymyillen tuon tuostakin ystävällisesti herra Sikesille. Kymmenen minuutin kuluttua sai Fagin harmillisen yskänpuuskan, jolloin Nancy veti huivin hartioilleen selittäen, että oli aika lähteä. Kun herra Sikes huomasi, että hänen sopi kulkea yhtä matkaa Nancyn kanssa, niin hän lähti saattamaan tyttöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä koira, joka oli pujahtanut takapihalta kadulle, heti kun sen isäntä oli kadonnut näkyvistä.
Sikesin mentyä juutalainen pisti päänsä ovesta ja katseli hänen jälkeensä puiden nyrkkiään ja mutisten vihaisen kirouksen; sitten hän istuutui taas ilkeästi irvistäen pöydän ääreen ja syventyi erään vanhan viikkolehden mielenkiintoiseen sisältöön.
Samaan aikaan oli Oliver Twist, joka ei voinut uneksiakaan juutalaisen olevan niin lähellä häntä, matkalla kirjakauppaan. Clerkenwelliin saavuttuaan hän poikkesi sattumalta eräälle syrjäkadulle, joka ei kuulunut hänen matkasuunnitelmaansa. Mutta hän huomasi erehdyksensä vasta sitten kun oli jo kulkenut sitä puoliväliin, ja kun hän tiesi senkin vievän perille, niin hän ei arvellut maksavan vaivaa kääntyä, vaan kiiruhti kirjat kainalossa eteenpäin parhaansa mukaan. Hän ajatteli juuri kävellessään, miten iloiseksi hän tuntisi itsensä ja kuinka paljon hän antaisikaan, jos saisi edes vilahdukselta nähdä Dick raukan, joka ehkä sillä hetkellä katkerasti itki nälissään ja pahoin kohdeltuna, kun hän äkkiä säpsähti kuullessaan nuoren naisen huudon: — Voi minun rakas veljeni! ja tuskin hän oli ehtinyt aavistaa, mistä oli kysymys, kun hän tunsi kaulallaan pari vahvaa käsivartta.
— Päästäkää minut! huusi Oliver ja tempoili vapautuakseen toisen jäntevästä otteesta. Jättäkää minut rauhaan! Miksi pidätte minusta kiinni? Mitä tahdotte?
Nuori nainen, joka syleili häntä ja jolla oli kädessään pieni koppa ja portinavain, ei vastannut näihin kysymyksiin, vaan huudahteli tämän tästä.
— Voi Jumalani! sanoi hän. Olen löytänyt hänet! Voi Oliver, Oliver! Sinä paha poika, miten paljon surua oletkaan sisarellesi tuottanut! Tulehan nyt kotiin, rakkaani! Siten katkonaisesti huudahdellessaan nuori nainen puhkesi jälleen kyyneliin saaden niin hirveän hermokohtauksen, että pari paikalle osunutta eukkoa kysyi eräältä teurastajan oppipojalta, jonka tukka kiilsi rasvasta, eikö tämän mielestä ollut viisainta hakea lääkäri. Poika, joka tuntui laiskalta, ellemme sanoisi välinpitämättömältä, vastasi kuitenkin, ettei hän pitänyt sitä tarpeellisena.
— Voi ei, älkää tehkö sitä, sanoi nuori nainen tarttuen Oliverin käteen, minä voin nyt jo paremmin. Tule heti kotiin, paha poika! Tulehan nyt!
— Mitä on tapahtunut? kysyivät akat.
— Voi sentään, hän karkasi noin kuukausi sitten vanhempiensa luota, jotka ovat uutteraa ja kunniallista väkeä, ja lyöttäytyi varkaitten ja muitten huonomaineisten ihmisten pariin! Hän on miltei murtanut äitinsä sydämen.
— No voi sitä lurjusta! päivitteli muuan eukko.
— Mene heti kotiisi, pikku hirviö! sanoi toinen.
— Ei se ole totta, huusi Oliver sangen levottomana. Minä en tunne häntä. Minulla ei ole sisarta, isää eikä äitiä. Olen orpo ja asun Pentonvillessä.
— Kuulkaapas, kuinka hän valehtelee! huusi nuori nainen.
— Mutta sehän on Nancy! huudahti Oliver, joka nyt vasta näki hänen kasvonsa ja perääntyi tavattoman hämmästyneenä.
— Näettehän nyt, että hän tuntee minut! kirkui Nancy vedoten läsnäolijoihin. Hän ei voi kieltää sitä. Ellei hän nyt palaa hyvien vanhempiensa luo, niin he kuolevat surusta ja minun sydämeni pakahtuu!
— Mitä hittoa täällä on tekeillä? ärjäsi muuan mies, joka syöksyi ulos läheisestä oluttuvasta valkea koira kintereillään. Nuori Oliver! Lähde nyt heti kotiin äiti parkasi luo, senkin vintiö! Hetipaikalla!
— Minä en kuulu heidän joukkoonsa! En tunne heitä! Auttakaa, auttakaa, kirkui Oliver ja riuhtoili päästäkseen irti miehen lujasta otteesta.
— Auttakaa! matki mies. Niin, kyllä minä sinua autan, kirottu veijari! Mitä kirjoja sinulla on? Olet kaiketi varastanut ne, vai mitä? Anna ne tänne! Näin sanoen mies tempasi kirjat käteensä ja iski poikaa päähän.
— Se on oikein! huusi eräs katselija ullakkoakkunasta. Se on ainoa tapa saada häntä järkiinsä.
— Niin juuri, myönsi unisen näköinen puuseppä luoden hyväksyvän katseen ullakkoakkunaan.
— Kyllä se hänelle hyvää tekee, sanoivat molemmat eukot.
— Lisää pitää hänen saaman! vastasi mies lyöden Oliveria uudelleen ja tarttui sitten hänen kaulukseensa. Mars matkaan, lurjus! Tässä on Bull's-eye koirani, varo suututtamasta sitä! Muista se!
Mitä poika raukan oli tehtävä? Hän oli vielä heikko äskeisestä taudistaan, huumaantunut äkillisestä hyökkäyksestä, säikähtynyt koiran vihaisesta murinasta ja ällistynyt läsnäolijoiden varmasta vakaumuksesta, että hän oli todellakin sellainen paatunut veijari, joksi häntä oli soimattu. Oli tullut jo pimeä, paikka oli huonomaineinen, mistään ei ilmestynyt apua eikä vastarinta hyödyttänyt mitään. Seuraavassa hetkessä häntä jo raahattiin pitkin ahtaita ja pimeitä kujia niin kovalla kiireellä, ettei niitä harvoja hätähuutoja, mitkä hän uskalsi päästää, saattanut mitenkään kuulla. Muuten olikin samantekevää, kuultiinko niitä vai ei, sillä kukaan ei olisi niistä välittänyt, vaikka hän olisi kirkunut äänensä käheäksi.
<tb>
Kaasulyhdyt oli sytytetty. Rouva Bedwin odotti huolestuneena portilla, palvelustyttö oli juossut useita kertoja pitkin katua katsomassa, eikö Oliveria jo kuulu, ja molemmat vanhat herrat istuivat yhä kärsivällisesti odottaen pimeässä huoneessa, kello keskellään.
Kertoo, miten Oliver Twistille kävi senjälkeen kun Nancy hänet tapasi.
Ahtaat kadut ja kujat johtivat viimein suurelle, avoimelle alueelle, jossa oli siellä täällä karsinoita ja muita eläintorin tunnusmerkkejä. Kun he saapuivat sinne, hiljensi Sikes kulkuaan, sillä tyttö ei enää jaksanut kävellä niin kiireesti kuin tähän asti. Samalla mies käski tuimasti Oliverin tarttua Nancyn käteen.
— Etkö sinä kuule? murahti Sikes, kun Oliver katsahti epäröiden ympärilleen.
He olivat joutuneet etäiseen kolkkaan, joka oli aivan syrjässä yleisestä kulkutiestä, ja Oliver älysi, ettei nyt ainakaan sopinut käydä vastarintaan. Hän siis ojensi kätensä, johon Nancy lujasti tarttui.
— Anna tänne toinen kätesi! sanoi Sikes. Tänne Bull's-eye! Koira nosti päänsä pystyyn ja murisi.
— Katso tätä poikaa, sanoi Sikes koiralle tarttuen samalla Oliveria niskasta, jos hän päästää pienimmänkään äänen, niin iske tähän!
Koira murisi taas, nuoleskeli suupieliään ja katseli Oliveria, ikäänkuin haluaisi heti suurimmalla mielihyvällä tarrata hänen kurkkuunsa.
— Sieluni kautta, tuo elukkahan on yhtä avulias kuin kristitty ihminen! huudahti Sikes silmäillen koiraa hyväksyvästi. — Kun nyt tiedät, arvoisa junkkari, mitä sinulla on odotettavissa, niin saat kyllä kiljua, jos sinua haluttaa. Koira tekee pian lopun siitä huvista! Alahan liikutella käpäliäsi, pentu!
Koira heilutti häntäänsä ikäänkuin tunnustukseksi tälle harvinaisen ystävälliselle puhuttelulle, varoitti vielä kerran Oliveria murinallaan ja lähti sitten liikkeelle.
He astuivat nyt Smithfieldin poikki, vaikka se olisi voinut yhtä hyvin olla Grosvenor Square [Smithfield on eläintori ja Grosvenor Square Lontoon komeimpia toreja.]; Oliver ei ainakaan huomannut mitään eroa, sillä ilta oli pimeä ja sumuinen. Kauppapuotien valo saattoi töin tuskin tukeutua paksun usvan läpi, joka hetki hetkeltä tiheni verhoten kadut ja talot synkkään pimeyteen, mikä sai tämän oudon seudun tuntumaan Oliverista vielä oudommalta ja hänen tuskansa vielä ahdistavammalta.
Samassa alkoi muuan kirkonkello lyödä kumeasti tuntimäärää. Heti ensimmäisen lyönnin kuultuaan hänen saattajansa pysähtyivät ja käänsivät päänsä sinne päin, mistä ääni tuli.
— Kello on kahdeksan, Bill, virkkoi Nancy, kun kello oli lakannut lyömästä.
— Sitä ei sinun olisi tarvinnut sanoa. Kuulinhan minä sen itsekin, vastasi Sikes.
— Mahtoivatko ne toiset kuulla sitä, ihmetteli Nancy.
— Tietysti, vastasi Sikes. Minä jouduin linnaan juuri Perttulinpäivänä, ja kuulin sinne jok'ikisen lastenrummun pärinänkin täältä markkinoilta. Kun minut sitten suljettiin yöksi koppiin, tuntui tuo kirottu vanha vankila melun ja hälinän kuuluessa ulkoa niin hiljaiselta, että minun teki mieli iskeä pääni murskaksi oven rautalevyjä vastaan.
— Poika raukat! huoahti Nancy, joka yhä katseli sille taholle, mistä kellonääni oli kuulunut. Voi, miten muhkeita nuoria poikia siellä on!
— Niin, niin, sehän on naiselle aina pääasia, vastasi Sikes. Muhkeita poikia! Niinpä niin, mutta nyt ne ovat ikäänkuin kuolleita, niin että siitä ei kannata puhua.
Täten lohduttaen itseään herra Sikes näytti tukahduttavan yltyvän mustasukkaisuutensa, ja tarttuen lujemmin Oliverin ranteeseen hän kehoitti tätä jatkamaan matkaa.
— Odotahan hetkinen! sanoi tyttö. Minä en kiiruhtaisi ohitse, jos sinut, Bill, vietäisiin hirtettäväksi ensi kerralla, kun kello lyö kahdeksan. Minä kävelisin tässä edestakaisin, kunnes vaipuisin maahan, vaikka maa olisi lumessa eikä minulla olisi edes huivia kietoa suojakseni.
— No, mitä hyötyä siitä olisi? kysyi herra Sikes, joka ei ollut lainkaan tunteellinen. Ellei sinun sopisi heittää minulle viilaa eikä pariakymmentä jalkaa vahvaa köyttä, niin voisit puolestani marssia vaikka viidenkymmenen mailin päähän täältä tai hiiviskellä täällä, kun et kuitenkaan olisi minulle hyödyksi. Mutta tulehan nyt äläkä siinä saarnaa.
Tyttö purskahti nauramaan ja kääri huivin tiukemmin ympärilleen; sitten kuljettiin edelleen. Mutta Oliver tunsi hänen kätensä vapisevan, ja kun hän erään kaasulyhdyn kohdalla katsahti hänen kasvoihinsa, huomasi hän, että Nancy oli kalmankalpea.
He kulkivat noin puoli tuntia hiljaisia ja likaisia katuja pitkin kohdaten ainoastaan muutamia ihmisiä, jotka ulkonäöstä päättäen kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan kuin herra Sikeskin. Viimein he poikkesivat eräälle hyvin kapealle ja siivottomalle kadulle, joka oli miltei täpö täynnä vanhoja vaatemyymälöitä. Koira juoksi edelle ikäänkuin tietäen, ettei sen enää tarvinnut pitää vahtia, ja pysähtyi erään suljetun ja nähtävästi tyhjillään olevan myymälän ovelle. Rakennus oli sangen rappeutunut, ja porttiin oli naulattu julistus, jossa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana ja joka näytti riippuneen siinä jo monta vuotta.
— Selvää on! sanoi Sikes silmäiltyään varovaisesti ympärilleen.
Nancy pysähtyi ikkunaluukkujen eteen, ja Oliver kuuli hiljaista kellon kilinää. He menivät sitten kadun toiselle puolelle ja seisoivat muutaman minuutin ajan erään lyhdyn alla. Samassa kuului akkuna availtavan, ja heti senjälkeen aukeni ovikin. Herra Sikes tarttui muitta mutkitta säikähtyneen pojan kaulukseen, ja kaikki kolme olivat pian talossa.
Käytävä oli pilkkosen pimeä. He odottivat siksi, kunnes avaaja oli jälleen sulkenut ja teljennyt oven.
— Onko täällä ketään? kysyi Sikes.
— Ei, vastasi ääni, jonka Oliver luuli joskus ennen kuulleensa.
— Eikö ukko ole täällä? kysyi rosvo.
— On kyllä, vastasi ääni, mutta hän on ollut hyvin huonolla tuulella.
Tuleekohan hän iloiseksi nähdessään teidät? Kuka tietää!
Tämä vastauksen tyyli samoinkuin äänikin, joka sen lausui, tuntui Oliverista sangen tutulta, mutta pimeässä oli mahdotonta nähdä edes puhujan hahmoa.
— Mene hakemaan kynttilä, käski Sikes, muuten taitamme niskamme tai astumme koiran varpaille, jolloin saamme varoa sääriämme, hyvät ystävät.
— Odottakaa hetkinen, minä hankin valoa, vastasi ääni. Puhujan askeleet häipyivät kuuluvista, ja vähän ajan päästä ilmestyi herra Jack Dawkins eli toiselta nimeltään Taskuveijari, joka kantoi oikeassa kädessään halaistuun puukalikkaan pistettyä talikynttilää. Tämä nuori herrasmies osoitti hullunkurisesti irvistäen tuntevansa Oliverin, mutta ei sanonut mitään, vaan viittasi tulijoille, että nämä seuraisivat häntä portaita pitkin. He astuivat tyhjän keittiön läpi, ja kun he avasivat oven erääseen matalaan huoneeseen, joka näytti sijaitsevan ahtaan takapihan puolella ja tuoksui mullalle, niin heitä tervehdittiin jymisevällä naurunrähäkällä.
— Voi taivahan tasakäpälä, voi kuitenkin, kirkui herra Charley Bates, jonka kurkusta nauru oli kokoisin, tuossahan hän nyt on, totta totisesti! Ah, Fagin, katsokaa häntä! Katsokaa häntä, Fagin! Minä en kestä tätä. Tämä on niin kirotun hassunkurista. En kestä enää! Pitäkää kiinni minusta, kunnes olen kylliksi nauranut!
Hillittömän ihastuksensa vallassa Charley Bates heittäytyi lattialle pitkälleen ja sätkytteli siinä kouristuksenomaisesti muutamia minuutteja. Sitten hän karkasi jälleen seisalleen, sieppasi kynttilän Taskuveijarin kädestä, lähestyi Oliveria ja tarkasteli tätä joka puolelta, samalla kun juutalainen otti yömyssyn päästään ja kumarsi useita kertoja kohteliaasti hämmästyneelle pojalle. Taskuveijari, joka oli vakavaluontoinen ja joka harvoin antautui tuollaisen riehakkuuden valtaan, kun siitä oli haittaa ammatille, tutki sillä välin erittäin huolellisesti Oliverin taskuja.
— Katsokaapa, Fagin, kuinka hieno hän on! sanoi Charley Bates pitäen kynttilää niin lähellä Oliverin uutta takkia, että se oli vähällä kärventyä. Näettekö? Noin hienoa kangasta ja keikarimaista kuosia! Ja kirjoja kaiken kukkuraksi! Kerrassaan herrasmies, Fagin!
— Olen iloinen nähdessäni sinut niin terveenä, hyvä ystävä, sanoi juutalainen pilkallisesti kumartaen. Taskuveijari antaa sinulle toiset vaatteet, ettei juhlapukusi mene pilalle täällä. Miksi et kirjoittanut tulostasi, että olisimme tienneet varata jotain lämmintä illalliseksi?
Tämän kuultuaan Charley Bates purskahti taas niin hillittömään nauruun, että Faginiakin nauratti ja Taskuveijari veti suunsa irviin, mutta kun tämä ovela nuori herra samassa löysi viiden punnan setelin Oliverin taskusta, niin on vaikea sanoa, johtuiko hänen hymyilynsä juutalaisen sukkeluudesta vai tästä löydöstä.
— Äläpäs! Mikä se on? huudahti Sikes ja astui esiin, kun juutalainen sieppasi setelin. Se on minun, Fagin!
— Ei ole, ystäväni, väitti juutalainen. Minun se on, Bill! Te saatte kirjat.
— Ellette anna sitä minulle, sanoi Sikes, ellette anna sitä minulle — ja Nancylle, tarkoitan, niin minä vien pojan takaisin!
Juutalainen ja Oliver hätkähtivät, vaikkakin eri syistä, sillä jälkimmäinen toivoi riidan päättyvän siten, että hänet todellakin vietäisiin Brownlowin luo.
— Kas niin, annatteko sen vai ettekö? kysyi Sikes.
— Se ei ole kohtuullista, Bill, vai mitä arvelette, Nancy? väitti juutalainen.
— Viis minä siitä veisaan, sanoi Sikes, tänne vain seteli! Luuletteko, että Nancyllä ja minulla on aikaa vaania ja pyydystellä kaiken maailman poikia, jotka ovat joutuneet teidän kynsiinne? Antakaa heti tänne se, senkin vanha ahne luuranko! Tämän kohteliaan vastalauseen lausuttuaan Sikes sieppasi juutalaisen kädestä setelin, kääri sen kokoon ja solmi kaulaliinansa kulmaan.
— Se on meidän vaivoistamme, sanoi Sikes, vaikka siinä ei ole puoliakaan siitä, mitä pitäisi. Te voitte pitää kirjat; ellei teitä huvita lukea, niin myykää ne.
— Ne ovat sangen tyylikkäitä, sanoi Charley Bates, joka oli virnistellen lukevinaan yhtä noista kirjoista. Kaunista kieltä, vai mitä, Oliver? Nähdessään miten onnettoman näköisenä Oliver silmäili kiusanhenkiään huumorintajuinen Charley purskahti uuteen, entistä raikuvampaan nauruun.
— Ne ovat sen vanhan herran kirjoja, sanoi Oliver käsiään väännellen, sen vanhan hyvän herran, joka otti minut luokseen ja hoiti minua, kun olin vähällä kuolla kuumeeseen. Voi, lähettäkää hänelle kirjat takaisin ja seteli myös! Pitäkää minut täällä vaikka koko ikäni, kun vaan toimitatte ne takaisin. Hän luulee muuten, että minä olen ne varastanut; vanha rouva ja kaikki, jotka olivat hyviä minulle, luulevat minua varkaaksi. Voi, säälikää minua ja lähettäkää ne takaisin!
Lausuessaan näitä sanoja, joista kuvastui koko hänen kiihkeä surunsa, Oliver lankesi polvilleen juutalaisen eteen ja pani kätensä ristiin epätoivoissaan.