YHDEKSÄS LUKU.

Kertoo enemmän ystävällisestä herrasta ja hänen lupaavista oppilaistaan.

Oliver heräsi seuraavana aamuna myöhään sikeästä, virkistävästä unesta. Huoneessa ei ollut ketään muita kuin vanha juutalainen, joka lämmitti kattilassa kahvia aamiaiseksi ja hiljaa vihelteli hämmentäessään sitä rautalusikalla. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, kun ulkoa kuului jotain melua, mutta päästyään selville, mistä se johtui, hän rupesi taas viheltelemään ja hämmentämään.

Vaikka Oliver oli jo oikeastaan lakannut nukkumasta, ei hän ollut kuitenkaan täysin hereilläkään. Unen ja valvomisen välillä on jonkinlainen horrostila, jossa ihminen on ainoastaan puolittain tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta jossa kumminkin näkee puoliavoimin silmin viiden minuutin ajalla enemmän unia kuin niissä viidessä minuutissa, jotka nukkuu silmät aivan ummessa ja kaikki aistit täydellisessä tiedottomuudessa. Sellaisina hetkinä tietää kuolevainen olento sielunsa puuhista juuri sen verran, että saa hämärän aavistuksen siitä, miten se kykenee pakenemaan maasta ja halveksimaan ajan ja paikan rajoituksia ollessaan vapaana ruumiillisen verhonsa kahleista.

Oliver oli juuri nyt sellaisessa olotilassa. Hän näki juutalaisen puoleksi ummistuneilla silmillään, kuuli hänen viheltelevän ja tajusi äänen, jonka lusikka aikaansai raapiessaan kattilan kylkiä ja pohjaa, ja kuitenkin samat aistit askartelivat samaan aikaan niiden ihmisten parissa, jotka hän oli joskus tuntenut.

Kun kahvi oli valmista, laski juutalainen kattilan kaminanreunustalle ja seisottuaan muutamia minuutteja neuvottomana ikäänkuin ei muistaisi mitä hänen piti tehdä, hän kääntyi Oliveriin päin ja kutsui häntä nimeltä. Poika ei vastannut, vaan näytti nukkuvan.

Kun juutalainen oli varmistunut tämän asian suhteen, meni hän ovelle ja lukitsi sen; sitten hän otti jostakin lattianalaisesta komerosta, kuten Oliverista näytti, pienen laatikon, jonka hän varovasti asetti pöydälle. Hänen silmänsä leimusivat, kun hän nosti kantta ja katsoi laatikkoon. Hän siirsi pöydän ääreen tuolin, istuutui ja otti laatikosta komean, säihkyvillä hohtokivillä koristetun kultakellon.

— Kas niin, sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään ja vääristäen naamansa inhottavaan irvistykseen. — Kelpo poikia! Uskollisia viimeiseen saakka! Eivät ilmaisseet vanhalle papille, missä asuivat, eivätkä lörpötelleet joutavia vanhasta Faginista. Ja miksipä ne muuten niin olisivat tehneetkään? Silloinpa ei hirttonuora tai pyövelinkirves olisi ollut kovinkaan kaukana. Ei, ei, eivät ne ole tyhmiä! Kelpo poikia, kelpo poikia!

Mutisten tuontapaisia mietelmiä juutalainen kätki taas kellon entiseen paikkaansa. Sitten hän poimi laatikosta vähintäin puoli tusinaa samanlaisia esineitä, joita hän tarkasteli mielihyvällä; näiden jälkeen tuli näkyviin sormuksia, rintaneuloja, rannerenkaita ja muita niin kallisarvoisia ja taidokkaasti valmistettuja koristeita, ettei Oliver tiennyt edes niiden nimiä.

Pantuaan nämäkin korut jälleen paikoilleen juutalainen veti vielä esiin erään, joka oli niin pieni, että sitä saattoi tuskin erottaa hänen kädestään. Siinä näkyi olevan jokin tavattoman hieno kirjoitus, sillä juutalainen pani sen pöydälle ja tuijotti sitä kauan aikaa varjostaen kädellä silmiään. Lopulta hän pisti sen takaisin laatikkoon ikäänkuin olisi luopunut yrityksestään, nojautui tuolin selkää vasten ja mutisi:

— Onpa se kuolemanrangaistus sentään mainio keksintö! Kuolleet eivät kadu koskaan, kuolleet eivät juorua mitään. Niin, siitä on hyötyä liikeasioille! Viisi peräkkäin roikkumassa, eikä ketään ole jäänyt minua pettämään ja ilmiantamaan!

Samassa kun juutalainen lausui nämä sanat, osuivat hänen kirkkaat, mustat silmänsä, jotka tähän saakka olivat tuijottaneet suoraan eteenpäin, Oliverin kasvoihin. Pojan silmät olivat suuntautuneet häneen äärettömän uteliaina, ja vaikka hän oli vasta aivan äsken täydellisesti herännyt, niin ukko huomasi hetipaikalla, että häntä katseltiin. Hän paiskasi laatikon kannen kiinni, niin että paukahti, tempasi pöydältä leipäveitsen käteensä ja kavahti raivoisana seisaalleen. Mutta samalla hän vapisi aika lailla, sillä suuressa kauhussaankin Oliver huomasi, että veitsi tutisi hänen kädessään.

— Mitä nyt? sanoi juutalainen. Mitä sinä väijyt? Miksi olet valveilla?
Mitä olet nähnyt? Vastaa, poika! Hetipaikalla, jos tahdot pitää henkesi!

— En voinut enää nukkua, herra, vastasi Oliver hiljaa. Olen pahoillani, jos häiritsin teitä.

— Olitko valveilla tunti sitten? kysyi juutalainen luoden poikaan raivoisan silmäyksen.

— En, herra.

— Puhutko totta? ärjäsi juutalainen entistä hurjemman ja uhkaavamman näköisenä.

— Puhun, en ollut todellakaan valveilla, herra, vastasi Oliver vakavasti, vakuutan sen teille.

— Hiljaa, hiljaa, ystäväiseni! sanoi juutalainen nyt aivan entisellään ja leikitteli hiukan veitsellä, ennenkuin pani sen pöydälle, ikäänkuin uskotellakseen Oliverille, että hän oli tarttunut siihen vain piloillaan. — Tiesinhän sen, pikku ystäväni. Tahdoin vain pelottaa sinua. Sinä olet rohkea poika, Oliver! Hah, hah, haa! Olet kuin oletkin urhea poika! Ja juutalainen hieroi käsiään nauraa hihittäen, mutta vilkui samalla levottomasti laatikkoon.

— Näitkö näitä koreita kapineita, pikku ystäväni? kysyi juutalainen hetken kuluttua laskien kätensä laatikolle.

— Näin, herra, vastasi Oliver.

— Vai niin! sanoi juutalainen kalveten. Ne — ne ovat minun pieni omaisuuteni, Oliver; siinä on kaikki, millä minun on tultava toimeen vanhoilla päivilläni. Ihmiset sanovat minua saituriksi, ystäväiseni, niin ne sanovat.

Oliverin mielestä vanhus olikin aika saituri, kun asui niin siivottomassa paikassa, vaikka hänellä oli niin paljon kelloja. Mutta sitten hän ajatteli, että ukon hyvyys Taskuveijaria ja muita poikia kohtaan maksoi hänelle varmasti suuria summia, ja senvuoksi hän loi kunnioittavan silmäyksen juutalaiseen ja kysyi, saisiko hän nousta makuulta.

— Saatpa tietysti, poikaseni. Odotahan hiukan. Oven luona on vesisanko. Tuo se tänne, minä annan sinulle pesuastian, niin saat peseytyä, ystäväni.

Oliver nousi, kulki lattian poikki ja kumartui ottamaan sankoa. Kun hän kääntyi, oli laatikko poissa.

Tuskin hän oli ehtinyt peseytyä ja tyhjentää vadin heittämällä pesuveden ulos ikkunasta, kuten Fagin oli käskenyt, kun Taskuveijari astui huoneeseen mukanaan pirteä toveri, jonka Oliver oli edellisenä iltana nähnyt tupakoivien poikien joukossa ja joka nyt esitettiin hänelle Charley Bates'ina. Kaikki neljä kävivät nyt aamiaiselle, jonka muodostivat kahvi, kappale liikkiötä ja lämmin leipä, jonka Taskuveijari oli tuonut kotiin hattunsa kuvussa.

— No, sanoi Fagin katsahtaen merkitsevästi Oliveriin, mutta puhuen
Taskuveijarille, toivon, että olette olleet ahkeria tänään, ystäväni?

— Kovin ahkeria, vastasi Taskuveijari.

— Kuin mehiläiset, lisäsi Charley Bates.

— Kelpo poikia, kelpo poikia! sanoi juutalainen. Mitä sinä olet saanut, Taskuveijari?

— Pari lompakkoa.

— Lihaviako? kysyi juutalainen innokkaasti.

— Koko lailla, vastasi Taskuveijari ja veti esiin kaksi lompakkoa, joista toinen oli punainen, toinen vihreä.

— Eivätpä ne ole kovin painavia, sanoi juutalainen tarkastettuaan huolellisesti niiden sisällön, mutta ovathan ne aika sirotekoisia. Hän on taitava työntekijä, eikö totta, Oliver?

— Kyllä, sangen taitava, vastasi Oliver. Charley Bates päästi aikamoisen naurunhohotuksen, mikä kovasti kummastutti Oliveria, koska hän ei huomannut sanoneensa mitään naurettavaa.

— No, mitä sinä olet saanut, poikaseni? kysyi Fagin Charley Batesilta.

— Tällaisia, vastasi herra Bates näyttäen hänelle neljää nenäliinaa.

— Erinomaista, sanoi juutalainen tutkien niitä hyvin tarkasti. Ne ovat oikein hyviä, kerrassaan oivallisia. Mutta sinä et ole merkannut niitä oikein, Charley. Meidän on otettava neulalla nimet irti. Sen työn opetamme Oliverillekin. Haluatko oppia sen, Oliver, sano? — Hah, hah, haa!

— Kyllä, kiitos, sanoi Oliver.

— Ehkä sinäkin tahtoisit oppia valmistamaan nenäliinoja yhtä helposti kuin Charley, vai mitä, pikku ystävä?

— Kyllä, oikein mielelläni, jos te opetatte vain minua, herra, vastasi
Oliver.

Nuori Bates piti syystä tai toisesta tätä vastausta niin naurettavana, että alkoi jälleen nauraa hohottaa. Mutta hän joi juuri parhaillaan kahvia, mikä hänen nauraessaan sattui menemään väärään kurkkuun, niin että tukehtuminen oli vähällä aikaansaada hänen varhaisen poismenonsa.

— Hän on niin naurettavan lapsellinen, sanoi Charley toinnuttuaan ikäänkuin siten pyytääkseen anteeksi sopimatonta käytöstään.

Taskuveijari ei sanonut mitään, vaan silitti Oliverin hiuksia vakuuttaen hänen kyllä viisastuvan aikaa myöten, jolloin vanhus, joka huomasi Oliverin punastuvan, muutti puheenaihetta kysyen, oliko aamulla ollut paljon ihmisiä mestausta katsomassa. Poikien vastauksista kävi selville, että he olivat molemmat olleet siellä, ja Oliver ihmetteli tietysti kovasti, kuinka he siitä huolimatta olivat ehtineet tehdä niin paljon työtä.

Kun aamiainen oli korjattu pöydältä, leikki vanha herra poikien kanssa sangen kummallista ja harvinaista leikkiä, mikä tapahtui seuraavalla tavalla. Hilpeäluontoinen vanhus pisti nuuskarasian toiseen housuntaskuunsa, rahakukkaron toiseen ja liivintaskuunsa kellon, jonka vitjat olivat hänen kaulansa ympärillä. Hän kiinnitti vielä väärennetyn jalokivineulan paitansa rintamukseen, napitti huolellisesti takkinsa, työnsi silmälasikotelonsa ja nenäliinansa taskuihin ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla keppi kädessä samalla tapaa kuin pitkin päivää näkee vanhoja herroja kadulla kävelemässä. Välistä hän pysähtyi kaminan, välistä oven luo seisomaan näyttäen siltä kuin olisi kokonaan syventynyt tarkastelemaan jotakin puodinikkunaa. Tällöin hän vilkaisi vähän päästä ympärilleen ikäänkuin olisi pelännyt varkaita ja tunnusteli taskujaan varmistuakseen, ettei mitään ollut kadonnut, ja käyttäytyi yleensä niin luonnollisesti ja samalla hullunkurisesti, että Oliver nauroi silmät kyynelissä. Pojat hiipivät aivan hänen kintereillään ja kun ukko kääntyi, vetäytyivät he syrjään niin ketterästi, että oli mahdotonta seurata heidän liikkeitään. Viimein Taskuveijari oli vahingossa astuvinaan hänen varpailleen Charleyn törmätessä häneen takaapäin, ja samassa silmänräpäyksessä he riistivät häneltä erinomaisen näppärästi nuuskarasian, rahakukkaron, kellon vitjoineen, rintaneulan, nenäliinan ja vieläpä silmälasikotelonkin. Jos vanhus huomasi käden taskussaan, ilmoitti hän heti, kenen se oli, ja leikki alkoi uudestaan.

Kun tämä leikki oli toistettu useita kertoja, saapui nuorien herrojen vieraiksi kaksi nuorta naista; toisen nimi oli Bet, toisen Nancy. Heillä oli kummallakin hyvin tuuheat hiukset, jotka oli jokseenkin epäsiististi kammattu, ja pukujensakin suhteen he näyttivät sangen huolimattomilta. Heitä ei kai oikeastaan voinut kutsua kauniiksi, mutta he olivat hyvin punakoita ja terveen ja voimakkaan näköisiä, ja kun he lisäksi käyttäytyivät kovin kursailemattomasti ja reippaasti, niin Oliver piti heitä perin mukiinmenevinä tyttöinä, jollaisia he epäilemättä olivatkin. Nämä vieraat viipyivät siellä hyvän aikaa. Pöytään tuotiin paloviinaa, koska toinen heistä valitti tuntevansa sisäisiä vilunväristyksiä. Viimein arveli Charley Bates, että oli jo aika pyyhkiä tomut jaloistaan, mitä Oliver piti uloslähdön hienompana ilmaisumuotona, sillä pian senjälkeen lähtivät Taskuveijari, Charley ja molemmat nuoret naiset yhdessä pois, kun juutalainen oli ensin hyväntahtoisesti varustanut heidät rahoilla.

— No, pikku ystäväni, sanoi Fagin, eikö tämä ole miellyttävää elämää?
He lähtivät nyt ulos huvittelemaan koko loppupäiväksi.

— Joko he ovat lopettaneet työnsä? kysyi Oliver.

— Ovat kyllä, elleivät he aivan äkkiarvaamatta havaitse ulkona ollessaan mitään ansion mahdollisuutta, sillä silloin he eivät anna tilaisuuden luisua käsistään, siitä voit olla varma. Ota esimerkkiä heistä, pikku ystävä, ota esimerkkiä heistä, sanoi juutalainen koputtaen hiilihangolla kaminan reunaa antaakseen enemmän pontta sanoilleen. Tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta, ja noudata heidän neuvojaan, etenkin Taskuveijarin. Hänestä tulee vielä suuri mies ja niin tulee sinustakin, jos seuraat hänen esimerkkiään. Pistääkö minun taskustani esiin nenäliinan kulma, poikaseni? kysyi juutalainen pysähtyen äkkiä.

— Pistää kyllä, herra, vastasi Oliver.

— Koeta ottaa se niin, että minä en huomaa, aivan kuin näit poikien aamulla tekevän…

Oliver kohotti taskun pohjaa toisella kädellään, kuten oli nähnyt
Taskuveijarin tekevän, ja veti nenäliinan esiin toisella.

— Onko se poissa? huudahti juutalainen.

— Tässä se on, herra, sanoi Oliver ojentaen nenäliinan hänelle.

— Sinä olet sukkela poika, pikku ystäväni, sanoi leikillinen vanha herra taputtaen Oliveria päähän. En ole koskaan nähnyt, kätevämpää poikaa. Tästä saat shillingin. Jos jatkat samalla tapaa, niin sinusta tulee vielä nykyajan etevin mies. Mutta tulehan nyt, niin minä opetan sinua irroittamaan nimiä nenäliinoista.

Oliver ei saattanut ollenkaan käsittää, miksi hänestä tulisi suurmies senvuoksi, että kykeni ottamaan nenäliinan vanhan herran taskusta, mutta hän arveli, että juutalainen, joka oli häntä niin paljon vanhempi, tiesi sen asian parhaiten, ja siksi hän seurasi tätä pöydän ääreen ja oli pian syventynyt uuteen toimeensa.

KYMMENES LUKU.

Oliver oppii tuntemaan uusien toveriensa luonteen, mutta saa kalliisti maksaa tämän tiedon. Lyhyt, mutta tärkeä luku.

Oliver jäi useiksi päiviksi juutalaisen huoneeseen, missä hän irroitti nimikirjaimia nenäliinoista, joita tuotiin sinne suuria määriä ja välistä hän otti osaa yllämainittuun leikkiin jonka Fagin uudisti säännöllisesti joka aamu kahden pojan kanssa. Lopulta hän rupesi ikävöimään raitista ilmaa ja pyysi useita kertoja vanhusta päästämään hänet ulos työhön muiden mukana.

Oliverin työhalu kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän oli nähnyt todisteita vanhan herran ankaran siveellisestä luonteesta. Kun Taskuveijari tai Charley tuli joskus tyhjin käsin kotiin, piti ukko ankaralla äänellä pitkiä puheita laiskuuden ja velttouden pahetta vastaan ja terotti heille toimeliaan elämän välttämättömyyttä käskemällä heidät vuoteeseen ilman illallista. Menipä hän kerran niinkin pitkälle, että heitti molemmat pojat portaita alas; tämä osoittaa, miten sitkeästi hän piti kiinni hyveellisistä määräyksistään.

Eräänä aamuna Oliver vihdoin sai ikävöimänsä luvan. Pariin, kolmeen päivään ei ollut saapunut yhtään nenäliinaa, ja ateriatkin olivat käyneet jokseenkin niukoiksi. Ehkä tämä oli syynä vanhuksen suostumukseen, mutta oli sen laita miten hyvänsä, niin joka tapauksessa hän sanoi Oliverille, että tämä saattoi lähteä kaupungille Taskuveijarin ja Charley Batesin hoivissa. Nuo kolme poikaa lähtivät siis matkaan; Taskuveijarilla oli kuten tavallisesti hihat käärittyinä ja hattu kallellaan, Charley käveli kädet taskuissa, ja Oliver astui heidän keskellään uteliaana näkemään, mihin he menisivät ja mitä hän ensiksi saisi oppia.

He kulkivat niin hitaasti ja veltosti, että Oliver alkoi jo luulla, että hänen toverinsa aikoivat pettää vanhaa herraa jättämällä työnsä kokonaan tekemättä. Taskuveijarilla oli lisäksi se moitittava tapa, että sieppasi ohimennessään pieniltä pojilta lakit päästä ja heitti ne kellarinluukuista sisään, ja Charley osoitti omaavansa kerrassaan merkillisen käsityksen omistusoikeudesta, sillä hän anasti katukäytävälle jätetyistä koreista omenoita ja sipuleita pistäen ne taskuihinsa, jotka olivat niin avarat, että näyttivät ulottuvan joka suuntaan hänen pukunsa alla. Nämä seikat tuntuivat Oliverista niin pahoilta, että hän oli jo aikeissa sanoa tovereilleen tahtovansa lähteä kotiin, mutta samassa hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun hän huomasi äkillisen ja arvoituksellisen muutoksen Taskuveijarin käytöksessä.

Juuri kun he astuivat eräästä Clerkenwellin torin läheisestä kapeasta kujasta kadulle, pysähtyi Taskuveijari yht'äkkiä, painoi sormen huulilleen ja veti toverinsa hyvin varovasti takaisin kujaan.

— Mikä nyt on? kysyi Oliver.

— Hiljaa, kuiskasi Taskuveijari. Näetkö. Näetkö tuon vanhan murmelin tuolla kirjalaatikon luona?

— Tuon vanhan herranko kadun toisella puolella? kysyi Oliver. Hänet näen.

— Häntä voimme käyttää, sanoi Taskuveijari.

— Mainiosti, myönsi Charley.

Oliver katseli aivan ymmällään vuoroin kumpaakin, mutta ei ehtinyt kysyä mitään, sillä molemmat pojat hiipivät kadun poikki ja pysähtyivät vanhan herran taakse. Oliver astui muutamia askeleita heidän perässään, ja kun hän ei tiennyt, oliko hänen mentävä eteenpäin vai vetäydyttävä takaisin, jäi hän äänettömänä odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.

Vanha herra näytti hyvin kunnianarvoisalta. Hänellä oli puuteroitu tukka ja kultasankaiset silmälasit; hänen yllään oli mustalla samettikauluksella varustettu tummanvihreä takki ja valkeat housut; kainalossa oli ohut ruokokeppi. Hän oli ottanut kirjakaupan avonaisesta näytelaatikosta kirjan käteensä ja seisoi nyt lukien niin innokkaasti, kuin istuisi nojatuolissa omassa työhuoneessaan. Mahdollisesti hän luulikin olevansa kotonaan, sillä hän ei näyttänyt huomaavan lainkaan kirjakauppaa, katua eikä poikia. Lyhyesti sanottuna: hän näki ainoastaan kirjan, jota hän parhaillaan luki, ja päästyään sivun loppuun hän käänsi lehteä ja alkoi jälleen seuraavan sivun ensi riviltä, ja samalla tapaa hän jatkoi sivu sivulta.

Kylläpä Oliver hämmästyi ja kauhistui, kun hän muutaman askeleen päästä näki, miten Taskuveijari pisti kätensä vanhan herran taskuun ja veti esiin nenäliinan, jonka ojensi Charleylle; sitten molemmat pojat puikahtivat kiireesti lähimmän kadunkulman taakse.

Samassa silmänräpäyksessä pojalle selvisi nenäliinojen, kellojen, koristeiden ja juutalaisen salaisuus. Hän seisoi hetken aikaa kauhun jäykistämänä tuntien, kuinka veri kuumana virtasi hänen suonissaan, sitten hän kääntyi hädissään ja säikähtyneenä pakenemaan ja juoksi, tietämättä itsekään miksi, niin nopeasti kuin sääret kantoivat.

Kaikki tämä tapahtui minuutin kuluessa, ja sillä hetkellä kun Oliver lähti juoksemaan, pisti vanha herrasmies kätensä taskuun ja kääntyi kiivaasti ympäri huomatessaan nenäliinansa kadonneen. Kun hän näki pojan luikkivan tiehensä semmoisella kiireellä, piti hän luonnollisesti tätä varkaana ja huutaen täyttä kurkkua: — Ottakaa varas kiinni! hän lähti tämän jälkeen kirja kädessään.

Mutta vanha herra ei ollut ainoa huutaja. Taskuveijari ja Charley, jotka eivät halunneet vetää yleistä huomiota puoleensa juoksemalla pitkin avointa katua, olivat ainoastaan puikahtaneet lähimmästä ovesta sisään toisella puolella katua. Tuskin he olivat kuulleet huudon ja nähneet Oliverin syöksyvän ohitseen, kun he jo käsittivät asian oikean laidan, astuivat esiin ja yhtyivät huutoon: Ottakaa varas kiinni! Sitten he ryhtyivät kunnon kansalaisten tavoin ottamaan osaa takaa-ajoon.

Vaikka Oliverin kasvattajat olivat olleet viisaita ajattelijoita, ei hän ollut kuitenkaan tietopuolisesti perehtynyt siihen kauniiseen periaatteeseen, että itsesäilytysvaisto on luonnon tärkein laki. Jos hän olisi tiennyt sen, niin ehkä hän olisi ollut paremmin varuillaan. Mutta nyt hänen kauhunsa vain suureni, ja hän pyyhälsi tiehensä kuin myrskytuuli vanhan herran ja poikien huutaessa aivan hänen kintereillään.

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Näissä sanoissa piilee jonkinlainen lumoava voima. Kauppias jättää myymälänsä ja ajaja vaununsa; teurastaja hylkää vasikkansa, leipuri korinsa, maidonkantaja kannunsa, juoksupoika kantamuksensa, koulupoika marmorikuulansa, kadunlaskija kuokkansa ja lapsi pallonsa. He juoksevat suin päin toistensa kintereillä, yli kantojen ja kivien, töykkivät toisiaan, ulvovat, kirkuvat, kaatavat vastaantulijat nurin kadunkulmissa kääntyessään, herättävät koirat ja pelottavat kanat. Kadut, pihat ja torit kaikuvat heidän askeleistaan. Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Sadat äänet toistavat huutoa, ja joukko kasvaa joka kadunkulmassa. Edelleen jatkuu ajo, katuloka roiskuu ja kivitys kumisee. Ikkunoita avataan, ihmisiä rientää taloista, mutta joukko ryntää yhä eteenpäin. Monet "Punch'in" [Englantilainen pilalehti.] katselijatkin liittyvät ohikiitävään joukkoon ja vahvistavat tuorein voimin huutoa: Ottakaa varas kiinni!

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Ihmisrinnassa uinuu voimakas tarve ahdistaa vainottua. Onneton, hengästynyt lapsi, läähättäen uupumuksesta, kasvot kauhun vääristäminä ja hiestä märkinä, ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen pakoon vainoojiltaan, jotka seuraavat hänen kintereillään, tulevat joka hetki yhä lähemmäksi ja tervehtivät hänen väheneviä voimiaan yhä hurjemmilla huudoilla ja ulvovat ilosta: Ottakaa varas kiinni! — Niin, ottakaa Herran tähden hänet kiinni, jollei muun niin armeliaisuuden vuoksi!

Vihdoinkin saavutettu! Olipa se taitava isku! Hän makaa nyt kadulla ja joukkoa kerääntyy hänen ympärilleen. Jokainen uusi tulokas tyrkkii edessäolijoita saadakseen edes vilahdukselta nähdä pahantekijän. "Väistykää syrjään!" — "Päästäkää hänet hiukan henkäisemään!" — "Lorua, sitä hän ei ansaitse!" —"Mihin se herra joutui?" — "Tuollahan se tulee katua pitkin!" — "Tehkää tilaa herralle!" — "Onko se tuo poika, herra?" — "Se se on."

Oliver makasi pölyn ja loan peittämänä, suusta valui verta ja hän tuijotti kauhistuneena ympärillään olevia kasvoja, kun etumaiset vainoojat sysäsivät vanhan herran keskelle piiriä, jossa hän vastasi heidän kiihkeisiin kysymyksiinsä lempeällä äänellä:

— Niin, sanoi hän, pelkään pahoin, että se oli juuri tuo poika.

— Pelkää! mutisi väkijoukko. Onpas se aika narri!

— Voi raukkaa! sanoi vanha herra. Hän on loukkaantunut.

— Minä sen iskin, herra, selitti pitkä miesroikale astuen joukosta esiin. Osutin nyrkkini keskelle naamaa. Minä sen pysäytin, herra!

Mies vei kätensä hattunsa reunaan, ikäänkuin olisi odottanut maksua vaivastaan. Mutta vanha herra loi häneen vain tyytymättömän silmäyksen ja katsahti levottomasti ympärilleen, ikäänkuin aikoisi itsekin karata tiehensä. Mahdollisesti hän olisi yrittänytkin, ellei samassa poliisikonstaapeli — tavallisesti viimeinen henkilö, joka saapuu paikalle tuollaisissa tilaisuuksissa — olisi tunkeutunut kansanjoukon lävitse ja tarttunut Oliveria kauluksesta.

— Nouse ylös! sanoi mies karskisti.

— En minä sitä tehnyt, herra. Sen teki kaksi muuta poikaa, sanoi
Oliver katsoen rukoilevasti ympärilleen. Ne ovat kyllä jossakin lähellä.

— Ei tässä ketään muita ole, sanoi konstaapeli. Hän lausui tämän ivallisesti, mutta oli kuitenkin sattumalta oikeassa, sillä Taskuveijari ja Charley olivat oikeaan aikaan livahtaneet ensimmäiselle sopivalle poikkikadulle, minkä tapasivat ajomatkallaan. — No, nousetkos siitä!

— Älkää tehkö hänelle pahaa, sanoi vanha herra säälivästi.

— Enhän minä sille pahaa tee, vastasi konstaapeli ja kiskaisi todisteeksi siitä takin puoleksi pojan yltä. — Tule, minä tunnen sinut, niin että ei sinun kannata teeskennellä. Etkö sinä pääse jaloillesi, senkin rakkari?

Oliveria, joka töin tuskin pysyi pystyssä, laahattiin nyt pitkin katua.
Vanha herra kulki konstaapelin rinnalla, ja suuri joukko ihmisiä
riensi vähän matkaa edellä kääntyen tuon tuostakin taakseen katsomaan
Oliveria. Pojat huusivat, ja niin jatkettiin kulkua edelleen.

YHDESTOISTA LUKU.

Kertoo poliisituomarista ja antaa pienen näytteen tämän tavasta harjoittaa oikeutta.

Rikos oli tehty piirissä, jonka poliisikamari oli pääkaupungin tunnetuimpia. Kun poliisikamari sattui olemaan aivan lähellä, niin väkijoukon huvista tuli pian loppu. Se saattoi nimittäin seurata Oliveria ainoastaan paria, kolmea katua pitkin ja Mutton-Hill-mäen ylitse. Sitten hänet laahattiin matalan porttikäytävän läpi likaiselle pihalle ja sieltä takaoven kautta pienelle, kivetylle pihamaalle, missä he tapasivat lihavan miehen, jolla oli avainkimppu kädessä.

— Mistä nyt on kysymys? tiedusteli mies välinpitämättömästi.

— Taskuvarkaasta, vastasi Oliverin saattaja.

— Teiltäkö on varastettu? kysyi avainkimpun kantaja herralta.

— Niin, minulta, vastasi vanha herra, mutta en ole oikein varma, ottiko juuri tuo poika nenäliinani. Minä — haluaisin mieluimmin jättää asian sikseen.

— Teidän on astuttava tuomarin eteen, herra, sanoi mies. Hänen korkeutensa on valmis tutkimaan asiaa puolen minuutin kuluttua. No niin, hirtehinen!

— Nämä viimeiset sanat lausuttiin Oliverille kehoituksena astua sisään ovesta, jota mies piti auki ja joka johti pieneen koppiin, jossa oli kivilattia. Siellä hänet tarkastettiin, ja kun ei mitään löydetty, niin hänet suljettiin sinne.

Tämä koppi muistutti ulkonäöltään ja suuruudeltaan kellaria, mutta ei ollut niin valoisa. Se oli tavattoman siivoton, sillä nyt oli maanantaiaamu, ja siinä oli säilytetty lauantai-illasta saakka kuutta juopunutta. Meidän poliisiasemillamme suljetaan miehiä ja naisia mitättömimpienkin epäluulojen perusteella — kannattaa panna merkille nämä sanat — noihin koppeihin, joihin verrattuna Newgaten vankilan kopit, joissa säilytetään pahimpia kuolemaantuomittuja rikollisia, ovat todellisia palatseja. Joka ei usko tätä, käyköön itse vertailemassa.

Vanha herra näytti miltei yhtä onnettomalta kuin Oliver, kun avain kitisi lukossa, ja hän katsahti huoaten kirjaan, joka oli viattomana syynä koko tähän kommellukseen.

Sen pojan kasvoissa on jotakin, sanoi vanha herra itsekseen lähtien hitaasti liikkeelle ja painaen ajatuksissaan kirjan selkää leukaansa vasten, jotakin, mikä hellyttää ja kiinnostaa minua. Mahtaakohan hän olla viaton? Hän muistuttaa — Mutta suuri Jumala! huudahti vanha herra pysähtyen äkkiä ja tuijottaen taivasta kohti. Missä ihmeessä olen ennen nähnyt samannäköiset kasvot?

Muutamia minuutteja mietiskeltyään vanha herra astui erääseen odotushuoneeseen, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Siellä hän istuutui nurkkaan nähden ajatuksissaan lukemattomia kasvoja, jotka olivat vuosikausia olleet ikäänkuin tumman verhon peittäminä. Ei! sanoi hän viimein, se on varmasti vain kuvittelua.

Hän alkoi muistella niitä uudestaan. Hän oli nyt kerta kaikkiaan kutsunut ne esiin, eikä niitä ollut suinkaan helppo verhota jälleen tummalla paarivaatteella, joka niin kauan oli ne kätkenyt. Siinä johtui hänen mieleensä ystäviä ja vihamiehiä, jopa monia hänelle aivan vieraitakin; joukossa oli nuoria kukoistavia tyttöjä, jotka nyt olivat vanhoja eukkoja; toiset lepäsivät jo haudoissaan, mutta sielu, joka vie voiton kuolemastakin, näytti heidät jälleen yhtä terveinä ja kauniina kuin he olivat muinaisina aikoina olleet, palautti silmien loisteen, hymyilyn suloisuuden; sielu säteili salaavan maallisuudenkin läpi kuiskaillen siitä kauneudesta, joka katoaa täällä uudistuakseen entistä ihanampana haudan toisella puolella ja joka temmataan pois maasta vain kynttilän tavoin lempeästi ja ystävällisesti valaisemaan tietä taivaaseen.

Mutta vanha herra ei löytänyt muististaan sellasia kasvoja, joissa olisi ollut vähääkään Oliverin näköä. Hän siis vain huokasi heränneille muistoilleen, ja kun hän oli omaksi onnekseen hajamielinen vanha herra, syventyi hän pian jälleen tuon kovan onnen kirjan sisältöön.

Hänet keskeytti vanginvartija, joka kosketti häntä olkapäähän ja kehoitti astumaan oikeuden eteen. Hän sulki kirjan, ja sitten hänet johdettiin kuuluisan ja mahtavan herra Fangin luo.

Oikeussali oli seinälaudotuksella varustettu, pihanpuoleinen huone. Herra Fang istui sen yläpäässä aitauksen takana, ja oven suussa oli jonkinlainen karsina, johon Oliver oli jo suljettu; hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan pelottavaa ympäristöään.

Fang oli keskikokoinen, melkein kaljupäinen mies; hänen kasvonsa olivat tuimissa rypyissä ja hyvin tummanpunaiset. Ellei hän todellakaan pitänyt tapanaan juoda väkijuomia enemmän kuin kohtuus salli, olisi hänellä ollut aivan erinomainen aihe nostaa syyte kunnianloukkauksesta omia kasvojaan vastaan.

Vanha herra kumarsi sirosti, lähestyi tuomarin kirjoituspöytää ja sanoi ojentaessaan nimikorttinsa: Tässä on nimeni ja osoitteeni. Sitten hän astui pari askelta taaksepäin ja jäi kohteliaasti kumarrettuaan odottamaan kuulustelua.

Nyt sattui onnettomuudeksi niin hullusti, että Fang luki juuri eräästä aamulehdestä artikkelia, joka koski muuatta hänen joku aika sitten langettamaansa tuomiota ja jossa jo sadannenseitsemännenkymmenennen kerran kehoitettiin sisäasiainministeriä kiinnittämään erikoisen huomionsa herra Fangin rikkomuksiin. Hän oli siis suuttunut ja silmäsi nyt vanhaa herraa äkäisen näköisenä.

— Kuka te olette? kysyi hän.

Vanhus viittasi hiukan kummastuneena nimikorttiinsa.

— Konstaapeli! tiuskasi herra Fang sysäten kortin ja sanomalehden syrjään. Mikä mies tuo on?

— Minun nimeni, herra, on Brownlow, sanoi vanha herra puhuen sivistyneen miehen tavalla. Saisinko ehkä tietää sen tuomarin nimen, joka virka-asemansa suojassa aivan aiheettomasti loukkaa kunniallista miestä? Tämän sanottuaan Brownlow katsahti ympärilleen ikäänkuin etsisi jotakuta, joka voisi antaa hänelle pyydetyn tiedon.

— Konstaapeli, sanoi Fang kääntyen ja taittaen sanomalehden, mistä tuota miestä syytetään?

— Ei häntä syytetä mistään, korkea oikeus, vastasi konstaapeli. Hän on tuon pojan syyttäjä.

Hänen korkeutensa tiesi sen vallan hyvin, mutta sillä tavalla hän saattoi rangaistuksetta tehdä kiusaa.

— Onko hän pojan syyttäjä? huudahti Fang silmäillen Brownlowia kiireestä kantapäähän. Pankaa hänet valalle!

— Ennenkuin teen valan, sallittakoon minun sanoa pari sanaa, virkkoi Brownlow, nimittäin, että ellen olisi itse nähnyt, niin en olisi koskaan uskonut…

— Vaietkaa, herra, sanoi Fang käskevällä äänellä.

— En ennenkuin olen lausunut ajatukseni.

— Vaiti hetipaikalla, tai muuten heitätän teidät ulos oikeussalista!
Olette nenäkäs ja hävytön mies. Kuinka uskallatte uhmata tuomaria?

— Mitä sanoitte? huudahti vanhus punastuen suuttumuksesta.

— Pankaa tämä henkilö valalle, sanoi Fang kirjurille. En halua kuulla enempää. Vannottakaa hänet.

Brownlow oli äärimmäisen kiihtynyt, mutta peläten vahingoittavansa pojan asiaa, jos nyt purkaisi vihansa, hän hillitsi itsensä ja vannoi valan.

— No niin, sanoi Fang, mistä syytätte tätä poikaa? Mitä teillä on sanottavaa, herra?

— Minä seisoin erään kirjakaupan edessä… alkoi Brownlow.

— Vaiti, herra! keskeytti Fang. Konstaapeli! Missä konstaapeli on?
Pankaa hänet valalle. No, konstaapeli, mitä tiedätte asiasta?

Tämä kertoi asiaankuuluvan nöyrästi, että hän oli vanginnut ja tarkastanut Oliverin, mutta ei ollut löytänyt häneltä mitään; muuta hän ei tietänyt.

— Onko todistajia? kysyi Fang.

— Ei, korkea oikeus, vastasi konstaapeli.

Fang istui hetken aikaa vaiti, sitten hän kääntyi kantajaan päin ja sanoi entistä kiivaammin:

— No, mies, joko te selitätte, mitä teidän syytöksenne tätä poikaa vastaan merkitsee, vai mitä? Nyt olette vannonut valan, ja jos yhä edelleen kieltäydytte tuomasta esiin todistuksianne, niin rankaisen teitä tuomioistuimen halveksimisesta, sen teen kuin teenkin, vaikka minut perisi…

Kukaan ei saanut tietää, mikä hänet perisi, sillä kirjuri ja vanginvartija alkoivat samassa rajusti yskiä, ja edellinen pudotti lisäksi painavan kirjan lattiaan estäen siten — tietenkin sattumalta — viimeisen sanan kuulumasta.

Vaikka häntä välillä usein keskeytettiin ja loukattiin, onnistui Brownlowin viimein esittää asiansa, minkä ohessa hän huomautti, että hän oli hetken hämmingissä kiiruhtanut pojan jälestä nähdessään tämän juoksevan tiehensä, ja lausui toivomuksenaan, että tuomari kohtelisi häntä niin lempeästi kuin laki suinkin salli, siinä tapauksessa että hänet havaittiin syyttömäksi varkauteen, vaikka hän näyttäisikin olevan liitossa varkaiden kanssa.

— Hän on loukkaantunut, sanoi vanha herra lopuksi, ja minä pelkään pahoin, lisäsi hän äänekkäämmin vilkaisten syytettyyn, pelkään todellakin, että hän on kovin sairas.

— Kyllä kai, tietysti hän on, vastasi Fang pilkallisesti. Älä yritä juonitella täällä, senkin kirottu maankiertäjä, siitä ei ole nyt apua. Mikä on nimesi?

Oliver koetti vastata, mutta ei saanut kieltään liikkumaan. Hän oli kalmankalpea, ja hänen päätään pyörrytti.

— Mikä sinun nimesi on, sinä paatunut lurjus? ärjyi Fang. Konstaapeli, mikä hänen nimensä on?

Nämä sanat lausuttiin vanhalle miehelle, jonka yllä oli raitaiset liivit ja joka seisoi lähellä edellämainittua karsinaa. Hän kumartui Oliverin puoleen toistaen kysymyksen, mutta huomatessaan, ettei tämä todellakaan kyennyt vastaamaan, ja tietäen, että pojan vaikeneminen raivostuttaisi tuomaria vielä enemmän ja siten koventaisi tuomion, hän rohkeni vastata arviolta.

— Hän sanoo olevansa Tom White, teidän korkeutenne, sanoi hyväsydäminen konstaapeli.

— Vai niin, hän ei halua itse vastata? sanoi Fang. Sitä parempi. Missä hän asuu?

— Missä milloinkin sattuu yösijan saamaan, teidän korkeutenne, vastasi konstaapeli ollen ensin kysyvinään Oliverilta.

— Elävätkö hänen vanhempansa? kysyi Fang.

— Hän sanoo, että ne kuolivat jo hänen pienenä ollessaan, vastasi konstaapeli entiseen tapaan.

Kun kuulustelu oli ehtinyt näin pitkälle, kohotti Oliver päätään ja katsahtaen rukoilevasti ympärilleen pyysi heikolla äänellä hiukan vettä.

— Tyhmyyksiä! sanoi Fang. Älä yritä kujeilla minun kanssani.

— Luulen, että hän on todella sairas, teidän korkeutenne, väitti konstaapeli.

— Minä sen asian paremmin ymmärrän, sanoi Fang.

— Pitäkää kiinni hänestä, konstaapeli, huudahti vanha herra ojentaen vaistomaisesti käsiään; hän kaatuu.

— Pysykää paikallanne, konstaapeli, huusi Fang kiivaasti. Antakaa hänen kaatua, jos haluaa.

Oliver käytti heti hyväkseen tätä ystävällistä lupaa vaipuen hervottomana lattialle. Läsnäolijat katselivat toisiaan, mutta kukaan ei uskaltanut liikahtaa.

— Tiesinhän minä, että se vain oli teeskentelyä, sanoi Fang ikäänkuin asia olisi ollut kumoamattomasti todistettu. Antakaa hänen maata, kyllä hän pian kyllästyy siihen.

— Miten aiotte päättää tämän asian, herra? kysyi kirjuri matalalla äänellä.

— Ilman mutkia, vastasi Fang. Hänet tuomitaan kolmeksi kuukaudeksi, kovaan työhön tietenkin. Tyhjentäkää oikeussali.

Ovi avattiin, ja kaksi miestä aikoi juuri kantaa Oliveria takaisin koppiin, kun saliin syöksyi vanhanpuoleinen, siistin, vaikkakin varattoman näköinen mies, jonka yllä oli vanha, musta puku.

— Odottakaa, odottakaa! Älkää viekö häntä pois — odottakaa Herran tähden hetkinen! huudahti tulija hengästyneenä astuessaan tuomarin pöydän ääreen.

Vaikka näillä tuomioistuinten valtiailla on miltei ehdottomassa vallassaan hänen majesteettinsa kuningattaren alamaisten vapaus, nimi ja hyvä maine, melkeinpä henkikin, varsinkin jos he kuuluvat köyhempiin kansanluokkiin, ja vaikka oikeussalin seinien sisäpuolella joka päivä suoritetaan joukottain sellaisia tekoja, joiden vuoksi enkelit voisivat itkeä verikyyneliä, niin pysyvät ne kuitenkin yleisöltä salassa, ellei sanomalehdistö joskus niihin kajoa. Fang hämmästyi sentähden aika lailla nähdessään kutsumattoman vieraan ryntäävän saliin sillä tavalla.

— Mitä tämä merkitsee? Kuka se on? Heittäkää mies ulos ja tyhjentäkää oikeussali! ärjyi hän.

— Minä tahdon puhua! huudahti mies. En mene ulos; minä näin koko tapauksen. Olen kirjakaupan omistaja. Minä vaadin päästä valalle. En jätä asiaa sikseen. Teidän on kuultava minua, herra Fang. Ette uskalla kieltäytyä siitä.

Mies oli oikeassa. Hänen esiintymisensä oli rohkeata ja päättäväistä, ja asia alkoi käydä niin vakavaksi, ettei sitä voinut ilman muuta sivuuttaa.

— Vannottakaa tuo mies, murahti Fang äreästi. Mitä teillä on sanottavaa, hyvä mies?

— Minä näin kolme poikaa — tämän vangin ja kaksi muuta — hiiviskelevän kadun toisella puolella tuon herran seisoessa lukemassa. Toinen niistä vieraista pojista varasti nenäliinan. Minä näin omin silmin, miten se tapahtui ja että tämä poika täydellisesti tyrmistyi siitä. — Kun kelpo kirjakauppias oli ehtinyt hiukan hengähtää, kertoi hän tapauksen tarkemmin yhtenäisemmin.

— Miksi ette tullut aikaisemmin? kysyi Fang.

— En löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi jäänyt pitämään puotia silmällä. Kaikki apulaiseni ottivat osaa takaa-ajoon. Vasta viisi minuuttia sitten sain erään käsiini, ja sitten lähdinkin heti juoksemaan tänne niin nopeasti kuin saatoin.

— Kantaja seisoi siis lukemassa? kysyi Fang.

— Niin, vastasi mies, hän luki juuri tuota kirjaa, mikä hänellä on kädessään.

— Vai niin, vai sitä kirjaa? sanoi Fang. Onko se maksettu?

— Ei kylläkään, vastasi mies hymyillen.

— Herranen aika, sen minä kokonaan unohdin, huudahti hajamielinen vanha herra viattomasti.

— Onpa siinäkin oikea henkilö poika paran syyttäjänä! sanoi Fang tehden naurettavan yrityksen näyttää ihmisystävälliseltä. — Minusta tuntuu, herraseni, että olette saanut tämän kirjan hyvin epäilyttävällä tavalla, ja voitte kiittää onneanne, ellei sen omistaja halua nostaa syytettä teitä vastaan. Olkoon tämä teille varoituksena, hyvä mies, tai muuten joudutte vielä lain kanssa tekemisiin. Poika on vapaa. Tyhjentäkää oikeussali!

— Mutta kuulkaahan… huudahti vanha herra, jonka kauan pidätetty suuttumus nyt pääsi valloilleen. — Mutta kuulkaahan… minä…

— Tyhjentäkää sali! karjasi tuomari. Ettekö kuule, mitä sanon, konstaapeli!

Käskyä toteltiin, ja vimmastunut Brownlow, joka sillä hetkellä aivan puhkui mielettömästä vihasta, saatettiin ulos salista toisessa kädessä kirja, toisessa keppi.

Mutta tultuaan kadulle hän pian rauhoittui. Pikku Oliver makasi käytävällä paita avoinna. Hänen ohimoitaan valeltiin vedellä. Kasvot olivat, kalmankalpeat, ja vilunväristys vavisutti silloin tällöin hänen ruumistaan.

— Poika raukka, poika raukka! sanoi Brownlow kumartuen hänen ylitseen.
Voisikohan joku hankkia tänne vaunut?

Vaunut haettiin, ja kun Oliver oli varovasti asetettu toiselle istuimelle, nousi vanha herra toiselle.

— Saanko tulla mukaan? kysyi kirjakauppias.

— Mitä kernaimmin, hyvä ystävä, vastasi Brownlow. Unohdin teidät aivan. Voi, tässähän on vielä se onneton kirjakin. Olkaa hyvä! Poika raukka! Nyt on pidettävä kiirettä.

Kirjakauppias nousi vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

KAHDESTOISTA LUKU.

Oliverista pidetään tavattoman hyvää huolta. Erästä muotokuvaa, koskevia merkillisiä seikkoja.

Vaunut ajoivat melkein samaa tietä, jota Oliver oli astunut tullessaan Lontooseen Taskuveijarin seurassa. Vihdoin ne pysähtyivät hiljaisella, puitten varjostamalla kadulla erään siistin näköisen talon eteen. Oliver pantiin heti vuoteeseen, ja sitten häntä hoidettiin ja vaalittiin niin hellästi, ettei hoitajien hyvyydellä näyttänyt olevan mitään rajoja.

Mutta Oliver oli useita päiviä täysin tunnoton uusien ystäviensä huolenpitoa kohtaan. Aurinko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen, mutta poika makasi yhä sairasvuoteellaan hivuttavan kuumeen vallassa. Kuolleessa ruumiissa ei mato suorita työlään täsmällisemmin kuin tuollainen hitaasti hiipivä tuli elävässä ihmisessä.

Raukeana, uupuneena ja kalpeana hän viimein heräsi, kuten hänestä tuntui, pitkästä ja sekavasta unesta. Hän kohottautui suurella vaivalla vuoteestaan ja nojaten päätään vapiseviin käsiinsä hän silmäili uteliaasti ympärilleen.

— Mikä huone tämä on? Missä minä olen? kysyi Oliver. En minä ole täällä ennen nukkunut.

Kovin voimaton kun oli, hän lausui nämä sanat hiljaisella äänellä, mutta ne kuultiin heti, sillä vuodeverho vedettiin samassa päänalusen kohdalta syrjään, ja äidillisen näköinen, hyvin sorea ja siististi puettu vanha rouva nousi vuoteen ääressä olevasta nojatuolista, jossa hän oli istunut ommellen.

— Olehan hiljaa, pikku ystäväni, sanoi vanha nainen ystävällisesti. Sinun on oltava aivan hiljaa, muuten sairastut jälleen. Sinä olet ollut kovin sairas, melkein kuolemaisillasi. Pane nyt jälleen maata, niin olet kiltti poika. Näin sanoen vanhus painoi Oliverin pään varovasti pielukselle. Sitten hän pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan katsellen häntä samalla niin lempeästi ja hellästi, ettei Oliver voinut olla laskematta pientä laihtunutta kättään hänen kädelleen, jonka hän sitten kietoi kaulaansa.

— Hyvänen aika, sanoi vanha rouva kyynelsilmin, miten kiitollinen tuo lapsonen on! Pieni poika raukka! Miltähän hänen äidistään tuntuisi, jos istuisi täällä hänen vuoteensa ääressä niinkuin minä ja näkisi hänet.

— Ehkä hän näkee minut, kuiskasi Oliver ristien kätensä. Ehkä hän on istunut minun vuoteeni vieressä. Minusta tuntuu melkein siltä, että hän on ollut täällä.

— Se johtuu vain kuumeesta, ystäväiseni, sanoi vanha nainen leppeästi.

— Siitä se kai johtui, vastasi Oliver miettiväisesti, sillä taivas on niin kaukana, ja siellä ollaan niin onnellisia, ettei enää tulla kenenkään poika poloisen vuoteen luo. Mutta jos hän tiesi minun olevan sairaana, niin kyllä hän varmasti taivaassakin sääli minua, sillä hän oli itsekin hyvin sairas ennen kuolemaansa. Mutta hän ei voi tietää minusta mitään, lisäsi Oliver hetken vaiti oltuaan, sillä jos hän olisi nähnyt, miten minua lyötiin, olisi hän ollut kovin onneton, mutta hänen kasvonsa ovat aina näyttäneet ystävällisiltä ja onnellisilta, kun olen nähnyt hänet unissani.

Vanha rouva ei vastannut. Vasta kuivattuaan silmänsä ja myöskin silmälasinsa, ikäänkuin ne olisivat eroamattomasti kuuluneet hänen silmiinsä, hän ojensi Oliverille virvoittavaa juomaa, taputti häntä poskelle ja sanoi, että hänen täytyi maata oikein hiljaa, sillä muuten hän sairastuisi uudelleen.

Oliver makasi siis aivan hiljaa, osaksi senvuoksi, että hän tahtoi totella vanhaa rouvaa kaikessa, osaksi senvuoksi, että hän oli kovin uupunut äskeisestä puhumisestaan. Hän vaipui pian rauhalliseen uneen, josta hänet herätti kynttilän valo. Hänen vuoteensa ääressä seisoi vieras herra, joka tunnusteli hänen valtimoaan kädessään suuri, äänekkäästi tikuttava kultakello ja sanoi hänen tulleen jo melkoista paremmaksi.

— Sinähän tunnet itsesi nyt paljon paremmaksi, eikö niin, pikku ystäväni? kysyi vieras herra.

— Kyllä, kiitos, paljon paremmaksi, vastasi Oliver.

— Niin, sen minä tiesin, ja nyt sinun on nälkä, eikö olekin?

— Ei, herra, vastasi Oliver.

— Hm! Ei, sitä arvelinkin. Hänen ei ole nälkä, rouva Bedwin, sanoi vieras herra kasvoillaan syvämietteinen ilme.

Vanha rouva nyökkäsi kunnioittavasti, mikä näytti osoittavan, että hän piti lääkäriä hyvin taitavana miehenä. Lääkäri tuntui itsekin olevan samaa mieltä.

— Sinua nukuttaa, eikö totta, ystäväiseni? kysyi lääkäri.

— Ei minua nukuta, vastasi Oliver.

— Ei, vastasi lääkäri perin viisaan ja miettiväisen näköisenä. Sinua ei nukuta. Eikä sinua luultavasti jano takaan?

— Kyllä, herra, janottaa kovasti, vastasi Oliver.

— Aivan kuin odotinkin, rouva Bedwin, sanoi lääkäri. On luonnollista, että hänen on jano. Voitte antaa hänelle hiukan teetä ja paahdettua leipää, mutta ei voita. Älkää pitäkö häntä liian lämpimässä, mutta varokaa, ettei hän myöskään vilustu maatessaan.

Vanha rouva niiasi, ja kun tohtori oli maistanut sairaan virkistysjuomaa ja lausunut olevansa siihen tyytyväinen, lähti hän huoneesta. Kun hän asteli portaita alas, niin hänen saappaansa narisivat kuin varakkaan ja tärkeän henkilön ainakin.

Hetkeä myöhemmin Oliver taas nukahti, ja kun hän heräsi, oli kello jo lähes kaksitoista. Vanha rouva sanoi hänelle ystävällisesti hyvää yötä jättäen hänet erään lihavan vanhan eukon hoiviin. Tämä oli äsken saapunut mukanaan mytty, jossa oli pieni rukouskirja ja suuri yömyssy. Pantuaan tämän jälkimmäisen päähänsä ja edellisen pöydälle hän ilmoitti Oliverille tulleensa valvomaan yöksi hänen luokseen. Sitten hän veti tuolinsa aivan uunin viereen ja nukahti pian istuessaan. Mutta tuon tuostakin hän nuokahti nenälleen ja heräsi ähkien ja hengitys puoleksi salpautuneena, mistä ei kuitenkaan ollut sen vakavampia seurauksia, kuin että hän hiukan kolautti nenänsä, ja sitten hän jälleen torkahti.

Sillä tapaa kului yö hiljalleen. Oliver makasi hetken valveilla laskien pieniä valorenkaita, joita lampunvalo muodosti kattoon heijastaessaan varjostimen läpi, tai seuraten raukein silmin seinäpaperien monimutkaisia kuvioita. Huoneen pimeydessä ja hiljaisuudessa oli jotain kovin juhlallista, mikä johti pojan mieleen kuoleman; kun hän ajatteli, että se oli monta päivää ja yötä väijynyt häntä ja ehkä vieläkin oli jossain läheltä kauhua herättävänä, kätki hän päänsä pieluksiin ja rukoili hartaasti Jumalaa.

Sitten hän vähitellen vaipui sikeään, rauhalliseen uneen, jollaista saa nauttia ainoastaan silloin, kun on juuri vapautunut kovista kärsimyksistä, ja josta on tuskallista kesken herätä. Jos kuolema olisi tällainen, niin kuka tahtoisi enää herätä elämän taisteluihin ja ponnistuksiin, sen nykyisiin huoliin, sen tulevaisuudenpelkoon ja, mikä on kaikkein raskainta, sen surullisiin menneisyydenmuistoihin?

Oli jo useita tunteja ollut valoisa päivä, kun Oliver viimein avasi silmänsä tuntien itsensä iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen sairautensa käännekohta oli kestetty, ja elämänhalu alkoi palata.

Kolmea päivää myöhemmin hän saattoi istua nojatuolissa pielusten varassa, ja kun hän oli yhä vielä liian heikko kävelemään, oli rouva Bedwin kantanut hänet omaan pieneen huoneeseensa. Kun vanha rouva oli sijoittanut hänet uunin eteen, istuutui hän itsekin ja alkoi itkeä ilosta nähdessään Oliverin niin hyvässä parantumisenalussa.

— Älä välitä siitä, pikku ystäväni, sanoi hän, minun täytyy joskus saada oikein kunnolla itkeä. Kas niin, nyt se on ohitse, ja minun on taas hyvä olla.

— Te olette niin kovin ystävällinen minulle, sanoi Oliver.

— Älähän huoli, poikaseni, vastasi vanha rouva, sinunhan on jo nyt kiireesti saatava keittosi, sillä tohtori on sanonut, että herra Brownlow saa pistäytyä katsomaan sinua tänään, ja silloin on sinun oltava niin terveen näköinen kuin mahdollista. Mitä paremmalta näytät, sitä enemmän hän iloitsee. — Näin sanoen vanha rouva ryhtyi lämmittämään niin suurta liemimäärää, että siitä olisi tullut voimakas päivällisateria ainakin kolmellesadalle köyhäintalon asukkaalle, jos se olisi laimennettu niin ohueksi kuin ohjesäännöissä oli määrätty.

— Pidätkö sinä tauluista, pikku ystäväni? kysyi vanha rouva nähdessään, että Oliver katseli hyvin tarkkaavaisesti erästä muotokuvaa, joka riippui vastapäisellä seinällä.

— En oikein tiedä, vastasi Oliver kääntämättä silmiään maalauksesta. Olen nähnyt niitä niin vähän, etten oikeastaan tiedä. Tuolla naisella on kovin kauniit ja lempeät kasvot!

— Niin, maalarit koettavat aina kuvata naiset kauniimmiksi kuin he todellisuudessa ovat, sillä muutenhan heidän taulujaan ei tilattaisi, lapseni. Valokuvauskoneen keksijän olisi pitänyt ymmärtää, ettei hänen kojeensa saavuta koskaan menestystä. Sehän on aivan liian rehellinen, sanoi vanha rouva nauraen sydämellisesti omalle teräväjärkisyydelleen.

— Onko… onko tuo jonkun muotokuva, rouva? kysyi Oliver.

— Kyllä, vastasi vanha rouva kääntäen hetkeksi katseensa liemestä, se on naisen muotokuva.

— Ketä se esittää? kysyi Oliver innokkaasti.

— Sitä en todellakaan tiedä, pikku ystäväni, vastasi vanha rouva hyväntahtoisesti. Se esittää luultavasti henkilöä, jota me emme kumpikaan tunne. Se näkyy miellyttävän sinua, poikaseni?

— Se on niin kaunis… niin ihmeellinen, vastasi Oliver.

— Ethän vain pelkää sitä? kysyi vanha rouva, joka suureksi ihmeekseen pani merkille, miten kunnioittavasti lapsi katseli kuvaa.

— En, en, vastasi Oliver kiireesti, mutta silmät ovat niin surulliset, ja minusta tuntuu, että ne katselevat minua. Se saa sydämeni tykyttämään, lisäsi hän sitten hiljaa, ikäänkuin hän eläisi ja tahtoisi puhua kanssani, mutta ei voisi.

— Jumala varjelkoon! huudahti vanha rouva hätääntyen, älä puhu noin, rakas lapsi. Sinä olet vielä sairaudestasi heikko ja hermostunut. Minäpä käännän tuolisi toisaalle, ettet näe sitä. Kas niin, sanoi vanha rouva, kun siirto oli suoritettu, nyt et ainakaan näe kuvaa.

Mutta Oliver näki sen sielunsa silmillä niin selvästi, kuin ei olisi ollenkaan muuttanut asentoaan. Hän ei tahtonut kumminkaan huolestuttaa ystävällistä hoitajaansa, ja siksi hän vain hiljakseen hymyili, kun tämä katsahti häneen. Varmana siitä, että poika voi nyt taas paremmin, rouva Bedwin pani suolaa hänen keittoonsa ja murensi siihen paahdettuja leivänpalasia niin joutuisasti kuin sellainen työ vaatiikin. Oliver nautti liemen hyvällä halulla ja oli tuskin ehtinyt nielaista viimeisen lusikallisen, kun ovelle hiljaa koputettiin.

— Tulkaa sisään! sanoi vanha rouva, ja Brownlow astui huoneeseen.

Vanha herra oli tuskin päässyt kunnolla oven sisäpuolelle, työntänyt silmälasinsa otsalle ja pannut kätensä selän taakse aamutakin alle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria, kun hänen kasvoissaan alkoi omituisesti värähdellä. Oliver näytti nyt sairautensa jälkeen kovin laihalta ja riutuneelta ja koettaessaan kunnioituksesta hyväntekijäänsä kohtaan nousta seisaalleen hän vaipui voimattomana takaisin tuoliinsa. Ilmaistaksemme vihdoinkin totuuden oli Brownlowin sydän niin laaja kuin kuuden tavallisen, ihmisystävällisen vanhan herran sydämet yhteensä, ja siksi se saikin aikaan jonkinlaisen veden ominaisuuksista johtuvan ilmiön, jonka selittämiseen tietomme eivät riitä, mutta joka pusersi joukon kyyneleitä hänen silmiinsä.

— Poika parka, poika parka! sanoi Brownlow yskähdellen. Kurkkuni on hirveän käheä tänään, rouva Bedwin, pelkään kylmettyneeni.

— Sitä en voi oikein uskoa, vastasi rouva Bedwin. Onhan huoneennekin aina huolellisesti tuuletettu ja lämmitetty.

— En todellakaan tiedä, rouva Bedwin, sanoi Brownlow, luulen, että lautasliinani oli hiukan kostea eilen päivällisellä. Mutta vähät siitä. Kuinka nyt voit, poikaseni?

— Oikein hyvin, herra, vastasi Oliver, ja olen teille sangen kiitollinen hyvyydestänne.

— Kelpo poika, sanoi Brownlow vakavasti. Oletteko antanut hänelle mitään vahvistavaa, rouva Bedwin? Esimerkiksi teetä?

— Hän sai juuri äsken lautasellisen hyvää, voimakasta lientä, vastasi rouva Bedwin erikoisesti painostaen viimeistä sanaansa ikäänkuin osoittaakseen, ettei teellä ja hyvin valmistetulla liemellä ollut pienintäkään yhtäläisyyttä keskenään.

— Puh! sanoi Brownlow hiukan väristen, pari lasia portviiniä olisi vahvistanut häntä vielä enemmän, vai mitä, Tom White?

— Minun nimeni on Oliver, herra, vastasi pieni potilas kummastuneen näköisenä.

— Oliver, toisti Brownlow. Oliver? Oliver White, vai kuinka?

— Ei, herra, Twist, Oliver Twist.

— Omituinen nimi, sanoi vanha herra. Mutta miksi sanoit tuomarille, että nimesi oli White?

— Sitä en ole koskaan sanonut, herra, vastasi Oliver ihmeissään.

Tämä tuntui niin selvältä valheelta, että vanha herra silmäili Oliveria vakavan näköisenä. Oli kuitenkin mahdotonta epäillä poikaa, sillä totuus kuulsi hänen laihojen, teräväpiirteisten kasvojensa jokaisesta juonteesta.

— Silloin on tapahtunut erehdys, sanoi Brownlow. Mutta vaikka ei hänellä enää ollut syytä tarkastaa Oliveria niin tutkivasti, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta häneen, sillä hänen mieleensä juolahti jälleen, että Oliver oli jonkun hänen tuntemansa henkilön näköinen.

— Ettehän vain ole vihanen minulle, herra, sanoi Oliver katse rukoilevana.

— Enhän toki, vastasi vanhus. — Mutta hyvänen aika, mitä tämä on?
Rouva Bedwin, katsokaahan!

Näin sanoen hän viittasi muotokuvaan, joka riippui Oliverin pään yläpuolella, ja sitten pojan kasvoihin. Yhdennäköisyys oli aivan ilmeinen — silmät, suu, pään muoto ja kaikki piirteet olivat samat. Sitäpaitsi oli kasvojen ilmekin sillä hetkellä niin peräti yhdenlainen, että pieninkin juova tuntui miltei yliluonnollisen tarkasti jäljitellyltä.

Oliver ei saanut tietää syytä tähän hämmästykseen, sillä hän ei ollut kylliksi vahva kestääkseen äkillisen huudahduksen aikaansaamaa järkytystä, vaan pyörtyi. Odottaessaan hänen tointumistaan kertoja päästää lukijan siitä jännityksestä, jota hän on varmaankin tuntenut hauskan vanhan herran holhokkien vuoksi.

Kun siis Taskuveijari ja hänen paras ystävänsä Charley Bates ottivat osaa siihen takaa-ajoon, joka pantiin toimeen Oliverin kiinnisaamiseksi, vaikka he olivat juuri itse laittomasti anastaneet herra Brownlowin yksityistä omaisuutta, elähdytti heitä kumpaakin hyvin ymmärrettävä ja kiitettävä huoli omasta turvallisuudestaan. He luopuivat senvuoksi takaa-ajosta heti kun yleisön huomio oli kiintynyt Oliveriin ja suuntasivat kulkunsa lyhintä tietä kotia kohti.

Juostuaan hurjaa vauhtia monimutkaisten, kapeitten katujen ja kujien muodostaman sokkelon halki molemmat pojat pysähtyivät vihdoin kuin yhteisestä sopimuksesta erääseen matalaan, hämärään porttikäytävään. Kun he olivat hetken aikaa huoahtaneet, päästi Charley tyytyväisen huudahduksen ja purskahti äänekkääseen nauruun heittäytyen portaille kieriskelemään.

— Mikä sinun on? kysyi Taskuveijari.

— Hah, hah, haa! hohotti Charley Bates.

— Pidä suusi kiinni! käski Taskuveijari vilkuillen varovasti ympärilleen. Tekeekö mielesi kiikkiin, senkin nauta?

— En voi sille mitään, sanoi Charley. Nähdä hänen pötkivän karkuun semmoista vauhtia, melkein lentämällä sivuuttavan kadunkulmia, kompastuvan käytävien reunoihin ja taas kiitävän eteenpäin kuin rautainen kone — ja minä nenäliina taskussa kintereillä kiljuen — voi turkanen, kuinka se oli hassua! Charleyn vilkas mielikuvitus loihti kohtauksen jälleen hänen silmiensä eteen entistä elävämpänä. Hän alkoi uudelleen kieriskellä portailla nauraen vielä hurjemmin.

— Mitähän Fagin sanoo? virkkoi Taskuveijari, kun hänen toverinsa oli pakko pysähtyä hetkeksi hengähtämään.

— Mitä?

— Niin, mitä? toisti Taskuveijari.

— Mitähän hän voisi sanoa? tuumi Charley muuttuen yht'äkkiä vakavaksi, sillä Taskuveijarin olemus vaikutti häneen. Mitähän hän sanookaan?

Dawkins vihelteli hetken aikaa, otti sitten hatun päästään, kynsäisi korvallistaan ja nyökkäsi kolme kertaa.

— Mitä arvelet? kysyi Charley.

— Rallati rallaa, ensin kinkkua, sitten kaljaa, hui hai hei, vastasi
Taskuveijari pilkallisesti hymyillen.

Tällainen oli selitys, mutta se ei tyydyttänyt Charleyta. Hän kysyi siis uudestaan: — Mitä sinä arvelet?

Dawkins ei vastannut, vaan pani hatun jälleen päähänsä, kokosi takkinsa pitkät liepeet kainaloihinsa, painoi kieltään poskiluuta vasten ja näpäytti merkitsevästi nenäänsä muutamia kertoja. Sitten hän pyörähti kantapäällään ja alkoi tallustaa pitkin katua. Charley seurasi häntä ajattelevan näköisenä.

Narisevista portaista kuuluvat askeleet herättivät hauskan vanhan herran huomion, kun hän istui kaminan ääressä vasemmassa kädessään käristetty makkara ja leivänpala, oikeassa linkkuveitsi ja kolmijalalla hänen edessään tinatuoppi. Konnamainen hymy levisi hänen naamalleen, kun hän kääntyi oveen päin, ja hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta välkähti terävä silmäys, kun hän painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli tarkasti.

— Mutta mitä tämä merkitsee? mutisi juutalainen kalveten. Onko niitä vain kaksi? Missä kolmas on? Eihän niille vain liene käynyt hullusti! Hys!

Askeleet lähenivät yhä ennättäen viimein portaitten yläpäähän. Ovi avautui hitaasti, ja Taskuveijari ja Charley astuivat huoneeseen sulkien oven perästään.