— Te — te — ette voi mitään todistaa minua vastaan, änkytti Monks.
Kehoitan teitä koettamaan.
— Saammepa nähdä, vastasi vanha gentlemanni tutkivin katsein. Kadotin pojan enkä voinut, kaikista ponnistuksistani huolimatta, saada häntä enää käsiini. Koska äitinne oli kuollut, tiesin minä teidän yksin kykenevän ratkaisemaan tämän arvoituksen, jos sitä voisi ratkaista, ja että te, kun viimeksi olin kuullut puhuttavan teistä, oleskelitte plantaashilanne Länsi-Intiassa — jonne, kuten itse tiedätte, olitte lähtenyt äitinne kuoleman jälkeen, paetaksenne rikollisten tekojenne täällä. Olitte lähtenyt sieltä useita kuukausia aikaisemmin, ja luultiin teidän olevan Lontoossa. Kukaan ei kuitenkaan voinut sanoa, missä. Matkustin takaisin. Asiamiehillänne ei ollut mitään tietoa olinpaikastanne. Te tulitte ja menitte, sanoivat he, yhtä säännöttömästi kuin aina olitte tehnyt, näyttäytyen välistä useina päivinä perätysten, välistä ei useaan kuukauteen, sekä kaikesta päättäen oleksien samoissa viheliäisissä paikoissa ja seurustellen samoissa huonomaineisissa piireissä kuin ollessanne uppiniskainen, huimapää poika. Vaivasin heitä tiedusteluillani ja samosin katuja yöt ja päivät, mutta aina hetkeen paria tuntia sitten olivat ja pysyivät ponnistukseni tuloksettomina, enkä nähnyt teitä kertaakaan.
— Mutta nyt te näette minut, sanoi Monks nousten korskeasti ylös, ja mitä tahdotte te nyt? Ryöstö ja petos ovat kovia sanoja, oikeutettuja, luulette te, kuvitellun yhtäläisyyden nojalla jonkin poikanulikan ja kuollutta henkilöä esittävän viheliäisen töherryksen välillä. Ette edes tiedä, että tuo kaunis pari jätti jälkeensä lapsen; ette tiedä edes sitä.
— Minä en tiennyt sitä, vastasi mr Brownlow nousten hänkin ylös, mutta tuskin neljätoista päivää sitten sain tietää kaiken. Teillä on veli; te tiedätte sen, ja te tunnette hänet. Testamentti oli, ja äitinne hävitti sen, ja kuolemaisillaan ollessaan ilmaisi hän teille salaisuuden antaen teidän päästä nauttimaan sen etuja. Siinä mainittiin lapsesta, joka otaksuttavasti oli oleva tuon surullisen liiton seuraus, mikä lapsi syntyikin ja sattumalta joutui teidän tiellenne, herättäen epäilyksiänne suuren yhdennäköisyytensä takia isänne kanssa. Lähditte hänen syntymäseudulleen. Siellä olivat todistukset — kauan salatut todistukset — hänen synnystään ja sukuperästään. Nämä todistukset hävititte te, ja nyt käyttääkseni teidän omia sanojanne kanssarikollisellenne, juutalaiselle, lepäävät ainoat todistukset siitä, kuka poika on, virran pohjalla ja se vanha ämmä, joka otti ne vastaan hänen äidiltään, lahoo kirstussaan. Arvoton poika, pelkuri, valehtelija — te, Edvard Leeford, tahdotteko vielä uhmata minua?
— En, en, en! vastasi pelkurimainen Monks, näitten yhteenkasattujen syytösten lannistamana.
— Tiedän joka sanan, virkkoi vanha gentlemanni, joka sanan, mikä on vaihdettu teidän ja tuon iljettävän lurjuksen välillä, varjot seinillä ovat saaneet kuuluviinsa teidän kuiskauksenne ja tuoneet ne korviini, tuon vainotun lapsen katse on muuttanut itse paheen ja antanut sille hyveen rohkeuden ja melkein kaikki sen ominaisuudet. On tehty murha, mihin te olette moraalisesti, joskaan ette juriidisesti syypää.
— Ei — ei, keskeytti hänet Monks. Minä — minä — en tiedä siitä mitään. Olin juuri matkalla tutkimaan, paljonko jutussa oli totta, kun te yllätitte minut. En tiennyt syytä. Luulin sen olleen tavallisen riidan.
— Siinä oli osa salaisuuksianne. Tahdotteko nyt paljastaa ne kaikki?
— Suostun paljastamaan.
— Allekirjoittaa totuudenmukaisen selityksen kaikista seikoista ja toistaa ne todistajan läsnäollessa?
— Lupaan senkin.
— Pysyä rauhallisesti täällä, kunnes sellainen asiakirja on laadittu sekä seurata minua sille paikalle, minkä sen vahvistamista varten valitsen?
— Jos vaaditte sitä, olen tekevä senkin.
— Teidän on tehtävä vielä enemmän, vastasi mr Brownlow. Annettava eräälle viattomalle lapselle, sillä sellainen hän on, vaikka on rikollisen ja onnettoman rakkauden seuraus, hyvitys. Ette ole unohtanut testamentin määräyksiä. Täyttäkää ne veljeenne nähden ja matkustakaa sitten minne itse tahdotte. Tässä maailmassa ei meidän enää tarvitse kohdata toisiamme.
Monksin kulkiessa edestakaisin synkkä, onnettomuutta ennustava ilme kasvoillaan, aprikoiden tätä ehdotusta ja mahdollisuuksia välttää sitä — pelkonsa ahdistamana toisaalta ja vihansa toisaalta — aukaistiin ovi äkisti ja mr Losberne kiirehti huoneeseen hyvin kiihdyksissä.
— Mies joutuu kiinni! kirkui hän. Hän joutuu kiinni tänä iltana!
— Murhaajako? kysyi mr Brownlow.
— Niin, niin. Hänen koiransa on nähty hiipivän jonkun vanhan hökkelin luona eikä ole epäilystäkään, että hänen herransa on siellä tai tulee ilmestymään sinne pimeän suojassa. Salapoliisit ovat liikkeellä joka suunnalla. Olen puhutellut muutamia niistä, jotka ovat saaneet tehtäväkseen pidättää hänet, ja he sanoivat minulle, ettei hän voi päästä pakoon. Ja hallitus on tänä iltana luvannut sadan punnan palkinnon.
— Minä panen lisää viisikymmentä, virkkoi mr Brownlow, ja olen kuuluttava sen omalla suullani itse paikalla, jos voin päästä sinne. Missä on mr Maylie?
— Harry? — Niin pian kuin hän näki tämän ystävänne turvassa vaunuissa teidän kanssanne, riensi hän takaisin paikalle, missä hän on kuullut tämän, vastasi tohtori, sekä nousi hevosen selkään liittyäkseen toisiin eräällä lähellä olevalle paikalla, missä olivat aikoneet yhtyä.
— Mutta juutalainen? sanoi mr Brownlow. Mitä hänestä tiedetään?
— Kun viimeksi kuulin puhuttavan hänestä, oli hän vielä vapaalla jalalla, mutta hänen pitäisi jo olla kiinni tai ainakin pian tulla pidätetyksi. He ovat melko varmoja hänestä.
Takaa-ajo ja pako.
Niillä paikoin Thamesin rannalla, missä Rotherhiten kirkko sijaitsee ja missä talot ovat likaisimmat ja alukset mustimmat hiilen pölystä ja yhteenkasautuneitten talojen savusta, on vielä tänäkin päivänä likaisin, omituisin ja merkillisin kaikista niistä Lontoon kortteleista, jotka nimeltäänkin ovat tuntemattomia useimmille sen asukkaista.
Sinne päästäkseen täytyy hapuilla läpi ahtaitten ja likaisten katujen, joitten runsaan asujaimiston muodostavat mitä raaimmat ja köyhimmät ihmiset, joiden toimeentulona ovat satunnaiset ansiot liikenteestä virralla. Halvimpia ja vähimmin houkuttelevia ravintoaineita on koottu puoteihin, karkeimpia ja halvimpia vaatekappaleita riippuu kauppiaitten ovien ulkopuolella ja lepattaa talojen kaidepuilla ja ikkunoissa. Alimman luokan työläisten, merimiesten, hiilenkantajien, julkeitten naisten, ryysyisten lasten ja virran pahimman pohjasakan ja roistoväen välitse pääsee vain vaivoin kulkemaan vastenmielisten nähtävyyksien ja yhtä vastenmielisten hajujen vaivaamana, mitkä viimeksimainitut tulevat oikealle ja vasemmalle aukenevista ahtaista kujista, ja kuurona suurten vaunujen melusta, mitkä kuljettavat suunnattomia kauppatavarakuormia siellä täällä sijaitsevista makasiineista.
Sellaisella tienoolla toisella puolen Southwarkia sijaitsee Jacobs Island, jota vuoksen aikaan ympäröi kuudesta kahdeksaan jalkaan syvä ja viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan leveä oja ja jota ennen kutsuttiin Mill Pondiksi, mutta jonka nimenä nykyisin on Folly Ditch.
Jacobs Islandilla ovat katottomat makasiinit tyhjinä, muurit luhistuvat vähitellen kasaan, ikkunat eivät enää ole ikkunoita, ovet ovat putoamaisillaan kadulle, savupiiput ovat nokisia, mutteivät suitse enää mitään savua. Kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ennenkuin häviöt ja ulosotot kohtasivat omistajia, oli seutu kukoistavaa ja varakasta, mutta nyt on se todellinen lohduttomuuden saari. Taloilla ei ole omistajia, mutta niihin ovat tunkeutuneet ja ottaneet ne haltuunsa sellaiset, joilla siihen on ollut rohkeutta ja jotka elävät ja kuolevat siellä. Sen, ken etsii itselleen turvapaikkaa Jacobs Islandista, täytyy olla kovassa piilopaikan tarpeessa tai myöskin äärimmäisessä avuttomuuden tilassa.
Ylemmässä huoneessa eräässä näistä taloista — talossa, mikä sijaitsi muista erillään ja oli melko suurenpuoleinen, rappeutunut tosin, mutta ehjin ovin ja akkunoin, ja jonka takaseinä kohosi ojan puolella ylläkuvatulla tavalla, istui kolme ihmistä, jotka äänettöminä katselivat toisiaan tuskaa ja suurta jännitystä kuvastavin katsein. Yksi heistä oli Toby Crackit, toinen Chitling ja kolmas eräs viisikymmenenvuotias varas, jonka nenä oli lyöty melkein lyttyyn jossakin tappelussa ja jonka kasvoja koristi joukko kauhistuttavia arpia, mitkä luultavasti juontuivat samalta ajankohdalta. Tämä mies oli muuan takaisinpalannut maastakarkoitettu nimeltä Kags.
— Olisin suonut, virkkoi Toby Crackit Chitlingille, että olisitte valinnut jonkun toisen piilopaikan, kun ne kaksi vanhaa kävivät liian epävarmoiksi, ettekä tullut tänne, hyvä ystävä.
— Niin, miksette tehnyt sitä, lampaanpää? kysyi Kags.
— Luulin teidän ilahtuvan vähän enemmän nähdessänne minut, vastasi mr
Chitling alakuloisesti.
— Niin, mutta nähkääs, nuori mies, sanoi Toby, kun mies pitää itsensä niin eristettynä kuin minä olen tehnyt ja hänellä siten on mukava asunto, kenenkään voimatta nuuskia sitä selville, niin on teidän asemassanne olevan nuoren gentlemannin vierailu melko suuri yllätys, niin kunnioitettava ja hauska kuin tämä henkilö korttipelissä onkin.
— Ja varsinkin kun tuo nuori mies, joka siten on pitänyt itsensä eristettynä, on ottanut luokseen erään vanhan ystävän, joka on palannut takaisin vieraasta maasta aikaisemmin kuin oli odotettu ja on liian kaino halutakseen tulla esitellyksi tuomarille heti kotiintultuaan, lisäsi Kags.
Seurasi hetken äänettömyys, minkä lopulta keskeytti Toby Crackit, joka nähtävästi oli päättänyt jättää sikseen tavallisen huolettoman pilansa, kääntyi Chitlingin puoleen ja sanoi:
— Milloin joutui Fagin kiinni?
— Juuri päivällisaikaan — kello kaksi tänään. Charley ja minä pelastimme onnellista kyllä nahkamme ryömimällä ylös pesuhuoneen savupiippua, ja Bolter syöksyi suinpäin tyhjään vesitynnyriin, mutta hänen jalkansa olivat niin onnettoman pitkät, että ne pistivät näkyviin yli reunojen ja niin ottivat he hänetkin.
— Ja Bet?
— Bet raukka! Tyttö meni pois katsomaan ruumista selittääkseen, kuka se oli, vastasi mr Chitling, jonka kasvot kävivät yhä pitemmiksi ja pitemmiksi, mutta hän tuli hulluksi sen nähdessään ja kirkui ja raivosi ja puski päänsä seinään, niin että heidän täytyi panna hänet pakkopaitaan ja viedä hänet parantolaan, ja siellä hän nyt on.
— Miten kävi nuoren Batesin? kysyi Kags.
— Hän hiipi tiehensä saapuakseen tänne vasta pimeän tultua, mutta hänen pitäisi olla täällä pian, vastasi Chitling. Ei ole mitään muuta paikkaa mihin mennä, sillä kaikki "Rammoissa" on otettu kiinni ja kapakkahuone siellä — kävin itse siellä ja näin sen omilla silmilläni — on täynnä etsiviä.
— Kaikki menee päin helvettiä! virkkoi Toby Crackit, purren huultaan.
Useampia kuin yksi joutuu nyt kiikkiin.
— Tutkinta alkaa pian, virkkoi Kags. Kun he vain saavat kuulustelun pidetyksi ja Bolter pelastetuksi oman nahkansa todistamalla, minkä hän luonnollisestikin tulee tekemään siitä päättäen mitä hän jo on sanonut, niin voivat he todistaa Faginin murhan alkuunpanijaksi. Asia tulee silloin esille perjantaina ja hän riippuu hirsipuussa ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut.
Hänen siten koettaessa tointua ja molempien toisten miesten istuessa äänettöminä katseet suunnattuina lattiaan kuului rapsuttavaa ääntä ulkoa portaista, ja Sikesin koira tuli juosten huoneeseen. He ryntäsivät akkunaan, juoksivat alas portaita ja ulos kadulle. Koira oli hypännyt sisään eräästä avonaisesta akkunasta, mutt'ei yrittänytkään seurata heitä, eikä sen herraakaan näkynyt.
— Mitä tämä merkitsee? virkkoi Toby heidän palattuaan takaisin. Ei kai hän toki liene saanut päähänsä tulla tänne. Sitä — sitä — en toivoisi!
— Hän — ei kukaan heistä maininnut murhaajaa nimeltä — hän ei kai toki liene tehnyt loppua itsestään? Mitä luulette? kysyi Chitling.
Toby ravisti päätänsä.
Koska oli tullut pimeä, sulkivat he akkunaluukut ja sytyttivät kynttilän asettaen sen pöydälle. Kahden viimeisen päivän hirveät tapaukset olivat koskeneet kovasti kaikkiin kolmeen, ja heidän oman asemansa epävarmuus oli omansa lisäämään niiden tekemää vaikutusta. He muuttivat tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja säpsähtelivät joka äänestä. He puhuivat vain vähän ja kuiskaavalla äänellä ja olivat arkoja ja äänettömiä, kuin olisi murhatun naisen ruumis levännyt viereisessä huoneessa.
Heidän siten hetken aikaa istuttuaan kuului äkkiä nopeaa koputusta alemman kerroksen ovelle.
— Se on nuori Bates, virkkoi Kags katsoen tuikeasti ympärilleen salatakseen pelästyksen, mikä valtasi hänet itsensä.
Koputus toistui. Ei, se ei ollut hän. Hänellä ei ollut tapana koputtaa sillä tavalla.
Toby Crackit meni akkunaan, mutta vetäytyi heti takaisin väristen koko ruumiiltaan. Hänen ei tarvinnut kertoa, kuka koputtaja oli. Hänen kalpeat kasvonsa sanoivat sen kyllin selvästi. Koira hypähti nopeasti pystyyn ja juoksi vinkuen ovelle.
— Meidän täytyy avata hänelle, sanoi Crackit ottaen kynttilän.
Crackit meni alas portille ja palasi miehen seurassa, jonka kasvojen alaosa oli kiedottu nenäliinaan, toisen ollessa sidottu hänen päänsä ympäri hatun alle. Hän aukaisi hitaasti nenäliinat — kasvot olivat kalpeat kuin ruumiilla, silmät syvään vajonneet, posket painuksissa, parransänki kolme päivää vanha, ruumis riutunut, hengitys lyhyt ja raskas; tuntui kuin olisi hän ollut entisen Bill Sikesin haamu.
Hän laski kätensä keskellä huonetta olevalle tuolille, mutta juuri kun hän oli istuutumaisillaan, puistatti häntä ja hän näytti katsovan taakseen olkapäänsä ylitse, minkä jälkeen hän siirsi tuolin aivan seinää vasten — niin lähelle sitä kuin voi sen saada — painoi sen siihen kiinni ja istuutui.
Ei sanaakaan vaihdettu. Hän katsoi toisia miehestä mieheen. Jos joku varkain katsoi ylös ja sattui kohtamaan hänen katseensa loi hän sen heti alas. Kun hänen kumea äänensä viimein keskeytti äänettömyyden, säpsähtivät he kaikki. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sillä olevan sellaista sointua.
— Onko — onko ruumis haudattu? He ravistivat päitänsä.
— Minkätähden ei sitä ole haudattu? kysyi mies katsahtaen uudelleen taaksensa. Minkätähden annetaan sellaisen kauheuden jäädä maan päälle? — Mitä koputusta tuo on?
Crackit viittasi mennessään ulos, ettei siinä ollut mitään pelättävää, ja palaisi heti takaisin Charley Bates perässään. Sikes istui aivan ovea vastapäätä, joten poika sai nähdä hänet samalla hetkellä kuin astui sisään.
— Toby, sanoi poika vetäytyen takaisin Sikesin kääntäessä katseensa häntä kohti, miksi ette puhunut tuosta minulle siellä alhaalla. Laske minut johonkin toiseen huoneeseen.
— Mutta Charley, sanoi Sikes astuen eteenpäin, etkö — etkö tunne minua?
— Älä tule lähelleni, vastasi poika yhä vetäytyen taaksepäin ja kauhulla tarkastellen murhaajan kasvoja. Peto!
Mies pysähtyi puolitiehen, ja he tuijottivat toisiansa, mutta Sikes laski sitten vähitellen katseensa lattiaa kohti.
— Otan teidät kaikki todistajiksi, kirkaisi poika, ravistaen nyrkkiänsä ja tullen yhä kiihtyneemmäksi puhuessaan, otan teidät kaikki todistajiksi — en pelkää häntä — jos häntä etsitään täältä, annan minä hänet ilmi, niin, sen teen. Sanon sen teille etukäteen. Hän voi tappaa minut, jos hänellä on halua tai rohkeutta siihen, mutta jos olen täällä, niin annan minä hänet ilmi. Antaisin hänet ilmi, vaikka hänet tultaisiin keitettämään elävältä. Murhaaja, apua! Jos teissä on vähintäkään rohkeutta tahi miehen sydäntä, niin auttakaa minua. Murhaaja, apua! Turma hänet periköön!
Sellaisin huudoin ja niihin liittyvin väkivaltaisiin liikkein syöksyi poika todellakin yksin tuon vahvan miehen päälle ja kaikki voimansa jännittäen ja yllättämällä hänet paiskasi hänet lattiaan.
Taistelu oli kuitenkin aivan liian epätasainen voidakseen kestää kauan. Sikes oli saanut hänet alleen ja asettanut polvensa hänen kurkkunsa päälle, kun Crackit levottomin katsein veti hänet takaisin ja viittasi akkunaan. Valoa kimalteli alhaalta, kuului kovaäänistä ja kiihkeä puhetta sekä kiireisiä askeleita — ne tuntuivat tulevan lukemattomista jaloista — lähimmältä puusillalta. Joukossa tuntui olevan mies hevosen selässä, sillä kavionkapsetta epätasaista kivitystä vasten saattoi eroittaa. Valonvälkähdykset lisääntyivät, askeleet lähestyivät lukuisampina ja selvempinä. Sitten kuului kiivasta jyskytystä portille ja sitten niin monien kiihtyneitten äänten kumeaa muminaa, että urheinkin voi tuntea rohkeutensa lannistuvan.
— Apua! kirkui poika äänellä, mikä kajahti läpi ilman. Hän on täällä, hän on täällä! Lyökää ovi sisään!
Tiheitä ja raskaita iskuja jymisi porttiin ja alempiin akkunaluukkuihin hänen vaietessaan, ja ihmisjoukko päästi kaikuvan hurraa-huudon ja antoi siten kuuntelijoille oikean käsityksen tavattomasta suuruudestaan.
— Avatkaa ovi johonkin huoneeseen, minne voin sinkauttaa tämän pirunpenikan, huusi Sikes hurjasti, juosten sinne tänne ja laahaten poikaa mukanaan kevyesti kun tyhjää säkkiä. Tuo ovi tuolla, pian! Hän sinkosi pojan sisälle, sulki oven ja väänsi avainta. Onko alakerran ovi varma?
— Se on lukittu ja ketjutettu, vastasi Crackit.
— Menkää helvettiin! kirkui epätoivoinen murhaaja, avaten akkunan ja puiden nyrkkiä joukolle. Tehkää mitä pahinta osaatte! Vedän teitä kuitenkin nenästä.
Kauheampaa ulvontaa kuin se, minkä raivoisa ihmisjoukko nyt päästi, ei ihmiskorva ikinä ole kuullut. Mutta kukaan ei osoittanut sellaista katkeruutta kuin mies hevosen selässä, joka, kohottautuen satulassa ja tunkien läpi tungoksen, kuin olisi hän halkonut vettä, huusi kohti akkunaa äänellä, joka kuului yli kaikkien muitten: — Kaksikymmentä guineaa sille, joka hankkii tikapuut.
Lähinnäseisovat yhtyivät huutoon ja useat sadat äänet toistivat sen. Eräät rohkeimmista yrittivät kiivetä ylös pitkin vesirännejä ja seinän halkeamia, koko joukon alhaalla huojuessa sinne tänne kuin viljavainio kovassa tuulessa.
— Oli luode, kuin tulin, huusi murhaaja hoippuen takaisin huoneeseen ja sulkien akkunan. Antakaa minulle köysi, pitkä köysi. He ovat kaikki kokoontuneet etupuolelle. Voin laskeutua Folly Ditchiin ja päästä pakoon sillä tavalla.
Kauhun vallassa olevat miehet osoittivat kohti paikkaa, niissä senkaltaisia esineitä oli, ja murhaaja riensi ylös ullakolle, ensin kaikessa kiireessä tutkittuaan pisintä ja vahvinta köyttä.
Kaikki akkunat talon takasivulla olivat jo aikoja sitten muuratut umpeen, lukuunottamatta erästä pientä luukkua huoneessa, jossa poika istui teljettynä, ja se oli liian pieni hänenkin vähäisen ruumiinsa tunkea sen lävitse. Tästä aukosta oli hän kuitenkin koko ajan huutanut ulkopuolella olijoille, että heidän oli pyrittävä talon takapuolelle, ja kun murhaaja viimein tuli ylös katonharjalle luukun kautta, tiedotti sentähden äänekäs huuto sen niille, jotka olivat talon etupuolella ja jotka nyt paikalla alkoivat kulkea ympäri talon keskeytymättömänä virtana.
Puupalan, jonka Sikes oli ottanut mukaansa juuri sitä tarkoitusta varten, asetti hän niin lujasti vasten luukkua, ettei sitä mitenkään voisi avata alhaaltapäin. Ryömiessään sitten eteenpäin katon yli katsoi hän alapuolelleen.
Vesi oli virrannut pois ojasta, joka nyt oli pelkkänä liejuna.
Joukko ilmaisi ilonsa heiluttamalla hattujaan ja sitten alkoivat huudot taas kajahdella.
— Viisikymmentä puntaa sille, joka ottaa hänet elävänä! huusi muuan vanha mies. Pysyn tässä, kunnes ne tullaan noutamaan.
Mies oli miltei pökerryksissä joukon raivosta ja oli kyyristynyt kokoon, mutta pian hän ponnahti uudelleen ylös, lujasti päättäneenä tehdä viimeisen yrityksen pelastaa elämänsä laskemalla itsensä ojaan ja sitten pimeän ja hämmingin turvissa pyrkimällä pakoon.
Talon sisästä kuuluvan melun yllyttämänä, mikä selvästi todisti, että todellakin oli onnistuttu tunkeutumaan sisään, asetti hän jalkansa vasten savupiippua, sitoi köyden toisen pään lujasti sen ympäri ja teki vähemmässä kuin minuutissa käsiensä ja hampaittensa avulla juoksusolmun sen toiseen päähän. Hän voi laskea itsensä alas, kunnes ei ollut kauempana maasta kuin mitä itse oli pitkä, ja piti veistänsä valmiina leikatakseen köyden poikki ja antaakseen itsensä pudota.
Samassa silmänräpäyksessä kun hän pujotti juoksusilmukan päänsä yli antaakseen sen luistaa kainaloittensa alapuolelle, juuri siinä silmänräpäyksessä katsahtaen taakseen, lähelle sillankaidetta, löi murhaaja kätensä yhteen päänsä yläpuolelle ja päästi kauhun huudon.
— Siellä ovat silmät taas! kirkaisi hän ja horjui kuin salaman iskemänä, menetti tasapainonsa ja putosi yli räystään. Köysi oli hänen kaulansa ympärillä, hänen painonsa jännitti sen kuin jousenjänteen. Hän putosi kolmenkymmenenviiden jalan korkeudelta. Äkillinen nykäys, kaamea jäsenten sätkyttely, ja siinä riippui hän, aukaistu veitsi jäykkenevässä kädessään.
Sisältää selityksen useampaan kuin yhteen salaisuuteen sekä erään naimatarjouksen, missä ei puhuta myötäjäisistä eikä neularahoista.
Edellisessä luvussa kerrotuista tapahtumista ei ollut kulunut enempää kuin kaksi päivää, kun Oliver kello kolme iltapäivällä ripeää vauhtia ajoi kohti synnyinkaupunkiansa. Mrs Maylie, Rose, mrs Bedwin ja hyvä tohtori olivat mukana samoissa vaunuissa, mr Brownlowin seuratessa jäljessä ylimääräisissä postivaunuissa erään toisen henkilön seurassa, jonka nimeä ei ole mainittu.
He eivät olleet puhuneet paljoa matkan aikana, sillä Oliver oli ollut niin jännittyneessä mielentilassa, että oli menettänyt kykynsä koota ajatuksiansa, niin, melkeinpä kykynsä puhua. He jatkoivat siis matkaa äänettöminä, vaipuneina ajattelemaan sitä päämäärää, joka oli johtanut heidät kaikki yhteen, ja kenenkään tuntematta halua lausua julki näitä ajatuksia, jotka painoivat heitä kaikkia.
Mutta jos Oliver olikin näissä oloissa pysynyt ääneti heidän lähestyessään hänen synnyinkaupunkiansa tietä myöten, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin mikä muistojen tulva virtasikaan häneen heidän kääntyessään sille tielle, jota hän kerran oli taivaltanut jalkaisin, kodittomana poikana, ilman ainoatakaan ystävä, joka olisi tukenut häntä.
Kun he lähestyivät kaupunkia ja sitten vähitellen ajoivat läpi sen kapeitten katujen, ei ollut enää helppoa pitää poikaa järkevyyden rajoissa. He ajoivat parhaimman hotellin eteen, ja tuossa seisoi Grimwig ottamassa heidät vastaan. Hän suuteli nuorta naista, ja vanhaa myös, samalla kun he astuivat ulos vaunuista, aivan kuin hän olisi ollut koko seurueen isoisä. Ruoka oli pöydässä ja makuuhuoneet oli järjestetty, kaikki kuin taikavoimalla.
Viimein kellon jo lyötyä yhdeksän ja heidän alettua luulla etteivät saisi tietää mitään sinä iltana, tulivat mr Losberne ja mr Grimwig huoneeseen mr Brownlowin ja erään miehen seurassa, jonka nähdessään Oliver oli kirkaista hämmästyksestä. He sanoivat hänelle, että se oli hänen veljensä, ja se oli sama mies, jonka hän oli kohdannut pikkukaupungin kestikievarin pihalla. Hän loi hämmästyneeseen poikaan vihaisen katseen, mitä hän ei edes nyt voinut salata, ja istuutui eräälle tuolille. Mr Brownlow, jolla oli jotakin papereita kädessään meni pöydän ääreen, minkä lähelle Rose ja Oliver olivat istuutuneet.
— Tämä poika, lausui mr Brownlow vetäen Oliverin luokseen ja asettaen kätensä hänen päänsä päälle, on teidän velipuolenne, isänne, kalliin ystäväni Edvard Leefordin, ja onnettoman Agnes Flemingin, joka kuoli, antaessaan hänelle elämän, poika.
— Niin, vastasi Monks luoden syrjäkatseen vapisevaan poikaan.
— Hän syntyi tässä kaupungissa?
— Tämän kaupungin köyhäintalossa, oli ynseä vastaus. Tuossahan se on kerrottu. Hän viittasi kärsimättömästi papereihin.
— Minun on saatava se kuulla myöskin täällä, vastasi mr Brownlow katsahtaen kuulijoihin.
— No, kuulkaa sitten, sanoi Monks. Kun hänen isänsä, kuten tiedätte, sairastui Roomassa, matkusti hänen vaimonsa, minun äitini, josta hän jo kauan oli elänyt erossa, hänen luokseen Pariisista ottaen minut mukaansa — huolehtiakseen isäni omaisuudesta, sillä, mikäli tiedän, ei äitini ollut erikoisemmin kiintynyt häneen eikä hänkään äitiini. Hän ei tuntenut meitä, sillä hän oli tajuttomana ja makasi kuin houreessa aina kuolemansa edelliseen päivään saakka. Hänen kirjoituspöytänsä laatikossa olevien paperien joukossa oli kaksi, jotka oli päivätty samana iltana kuin tauti oli häneen iskenyt. Ne oli osoitettu teille ja liittyi niihin lyhyt kirje teille. Kuoreen oli merkitty huomautus, ettei sitä ollut lähetettävä ennenkuin hän oli kuollut. Toinen noista papereista oli kirje tuolle Agnes-tytölle ja toinen testamentti.
— Millainen oli tuo kirje? kysyi mr Brownlow.
— Kirje? Paperiarkki, kirjoitettu täyteen pitkin ja poikin katuvaisin tunnustuksin ja rukouksin Jumalalle, että hän auttaisi tyttöä.
— Ja testamentti? virkkoi mr Brownlow kyynelten vieriessä pitkin
Oliverin poskia.
Monks oli vaiti.
— Testamentti, lausui mr Brownlow, oli laadittu samaan henkeen kuin kirjekin. Hän puhui siitä surusta, minkä hänen vaimonsa oli hänelle aiheuttanut, teidän, hänen ainoan poikansa itsepäisyydestä ja huonoista taipumuksista ja kuinka teidät oli kasvatettu vihaamaan häntä sekä jätti teille ja äidillenne kahdeksan sadan punnan elinkoron. Suurimman osan omaisuuttaan jakoi hän kahteen yhtä suureen osaan, toisen luovutettavaksi Agnesille, toisen heidän lapselleen, jos hän syntyisi elävänä ja koskaan saavuttaisi laillisen iän. Jos lapsesta tulisi tyttö, saisi hän perintönsä ilman minkäänlaista ehtoa; jos hänestä sitävastoin tulisi poika, vain sillä ehdolla, ettei hän alaikäisyytensä aikana olisi tahrannut nimeänsä millään häpeällisellä, huonolla, pelkurimaisella tai halpamaisella teolla. Hän teki näin, sanoi hän, osoittaakseen luottamustaan äidille ja vakaumuksensa olevan, että lapsi perisi äidin rakastettavan sydämen ja jalon luonteen.
— Äitini, virkkoi Monks ääntään koroittaen, teki mitä jokainen nainen olisi tehnyt; hän poltti testamentin.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen mr Brownlow tarttui jälleen kertomuksen lankaan.
Useita vuosia myöhemmin tuli tämän miehen äiti luokseni. Poika oli jättänyt hänet vain kahdeksantoista vanhana, varastanut häneltä jalokiviä ja rahoja, pelannut, tuhlannut ja väärentänyt sekä paennut Lontooseen. Äitiä kulutti tuskallinen, parantumaton tauti, ja hän halusi nähdä pojan jälleen, Mitä tarkimpia etsiskelyjä ja tiedusteluja toimitettiin, kauan tuloksetta, mutta viimein menestyksellä, ja hän palasi äitinsä kanssa Ranskaan.
— Siellä kuoli äitini, sanoi Monks, ja jätti kuolinvuoteellaan minulle perinnöksi nämä salaisuudet sekä lisäksi sammumattoman vihansa kaikkia niitä kohtaan, joita ne koskevat. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli ottanut itseltään ja lapselta hengen, vaan oli varmasti vakuutettu, että maailmaan oli tullut poikalapsi ja että se oli elossa. Vannoin hänelle, että jos se koskaan osuisi tielleni, minä vainoaisin sitä taukoamatta mitä katkerimmin ja armottomimmin. Hän oli oikeassa. Vihdoin kohtasin minä hänet.
Mr Brownlow nyökkäsi mr Grimwigille, joka nopeasti katosi ja palasi pian takaisin työntäen mrs Bumblea edellään ja vetäen tämän vastahakoista puolisoa perässään huoneeseen.
— Näenkö oikein? puhkesi mr Bumble sanomaan. Onko se todella pikku
Oliver?
— Pidä suusi, sinä nauta, mutisi mrs Bumble, katsoen Monksia.
— Ei, vastasi mrs Bumble lyhyesti.
— Ehkä te tunnette hänet? kysyi mr Brownlow Bumblelta.
— En, en ole koskaan ennen nähnyt häntä.
— Ettekä myöskään myynyt hänelle mitään?
— En, vastasi mrs Bumble.
Mr Brownlow viittasi uudestaan mr Grimwigille, joka liikkasi jälleen nopeasti ulos. Mutta nyt ei hän tuonut pönäkkää miestä ja vaimoa, vaan kaksi rampaa mummoa, jotka vapisivat ja tutisivat kulkiessaan.
— Te suljitte tosin oven sinä iltana, jolloin vanha Sally kuoli, sanoi ensimmäinen, nostaen kurttuista kättään, mutta ette voinut estää kuulumasta ääntä tai tukkia rakoja.
— Ei, ei, sanoi toinen katsoen ympärilleen, vatkuttaen hampaattomia leukojaan, ei, ei!
— Tahdotteko ehkä nähdä myöskin panttilainaajan? kysyi mr Grimwig lähtien ovelle päin.
— Ei, virkkoi mrs Bumble, jos hän — tässä osoitti hän Monksia — on ollut kyllin raukkamainen tunnustaakseen, kuten huomaan hänen olleen, ja te olette urkkineet kaikilta noilta noita-akoilta, kunnes olette löytäneet oikeat, niin ei minulla ole enää mitään sanomista. Minä olen myynyt ne, ja ne ovat paikassa, mistä ette koskaan voi saada niitä takaisin. Entäs sitten?
- Ei mitään vastasi, mr Brownlow, paitsi että me kyllä tulemme huolehtimaan siitä, ettei kumpikaan teistä enää saa mitään luottamustointa. Nyt voitte lähteä.
— Nuori nainen, lausui mr Brownlow Roselle, ojentakaa minulle kätenne. Älkää vapisko; teidän ei tarvitse olla peloissanne niitten harvojen sanojen takia, mitä meillä vielä on puhuttavana. — Tunnetteko tämän naisen, sir?
— Tunnen, vastasi Monks.
— Onnettoman Agnesin isällä oli kaksi tytärtä, sanoi mr Brownlow.
Kuinka kävi nuoremman — sen lapsen?
— Te ette voinut löytää sitä paikkaa, jonne nämä ihmiset olivat vetäytyneet, sanoi Monks, mutta äitini löysi heidät monen vuoden innokkaan etsinnän jälkeen. Niin, hän löysi myöskin lapsen.
— Näettekö hänet nyt?
— Näen, nojautuneena käsivarttanne vasten.
— Mutta silti ei hän ole vähemmin lapseni, puhkesi mrs Maylie puhumaan ottaen liikutetun tytön syliinsä. Rakastettu ystäväni, oma, kallis tyttöni —.
— Ainoa ystävätär, mikä minulla koskaan on ollut, huudahti Rose kietoutuen suonenvedontapaisesti häneen, rakkain, parhain ystävättäreni. Sydämeni on pakahtumaisillaan. En voi — en voi kestää tätä kaikkea!
— Sinä voit kestää enemmänkin ja olet aina ollut parhain ja jaloin olento tuottaen onnea ja iloa kaikille, jotka ovat sinut tunteneet, lausui mrs Maylie syleillen häntä rakkaasti. Tule — tule! Muista, kuka ikävöi saada pusertaa sinut syliinsä, se poika rukka — katso tänne, katso, katso, lapseni!
— Ei täti, huudahti Oliver kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri. En tule koskaan kutsumaan häntä tädiksi — oma, rakastettu sisareni, jota vaisto pakotti minut rakastamaan niin lämpimästi heti ensi hetkestä — Rose, rakkahin, Rose!
Pitkän, pitkän hetken olivat he yksin, kunnes viimein hiljainen naputus ovelle ilmoitti jonkun olevan siellä ulkopuolella. Oliver avasi ja hiipi ulos jättäen paikkansa Harry Maylielle.
— Rakas Rose, kun sinut viimeksi jätin, tein sen lujasti päättäen tasoittaa kaikki esteet väliltämme, päättäneenä, että jos minun maailmastani ei tulisi sinun, tekisin sinun maailmastasi omani, että mikään sukuylpeys ei tulisi nyrpistämään nenäänsä sinulle, sillä minä kääntyisin pois siitä. Sen olen tehnyt. Ne, jotka tämän perusteella ovat kääntyneet pois minusta ovat kääntyneet pois sinustakin ja siten todistaneet, että sinä sikäli olet ollut oikeassa. Se mahti ja se suoja, ne arvovaltaiset ja vaikutusvaltaiset tuttavuudet, jotka hymyilivät minulle silloin, silmäilevät minua nyt kylmästi, mutta on olemassa hymyileviä vainioita ja huojuvia puita Englannin rikkaimmissa kreivikunnissa, ja erään kyläkirkon lähettyvillä — Roseni, oma Roseni — on maalaisasunto, josta sinä voit tehdä minut ylpeämmäksi kuin kaikki toiveeni, vaikka ne olisivat tuhannesti toteutuneet. Siinä ovat nyt arvoni ja asemani ja tässä tarjon ne sinulle.
Juutalaisen viimeinen yö.
Oikeussali oli lattiasta kattoon ahdettu täyteen ihmiskasvoja. Vankien karsinan aidasta aina parvekkeitten etäisimpiin nurkkauksiin asti olivat kaikki katseet kiinnitetyt yhteen ainoaan esineeseen — juutalaiseen. Hän seisoi siinä kaikkien näitten elävien valojen loisteessa, käsi edessään olevalla puupöydällä ja toinen korvan takana sekä pää eteenpäintyöntyneenä, niin selvästi kuin mahdollista kuullakseen jokaisen tuomarin sanan, tämän lukiessa syytekirjelmää jurylle. Hän oli tuskin liikahtanut tutkinnon aljettua, ja nyt, tuomarin lakattua puhumasta, pysyi hän samassa tarkkaavaisen odottavassa asennossa ja tuijottava katseensa häneen kiinnitettynä, kuin jos yhä olisi kuunnellut.
Hiljainen melu salissa herätti hänen huomionsa. Kääntyessään ympäri näki hän jurymiesten kokoontuneen harkitsemaan päätöstään.
Vihdoin vaadittiin hiljaisuutta. Jury tuli sisään kulkien aivan hänen vieritsensä. Hän ei kyennyt lukemaan mitään heidän kasvoistaan, ne olisivat yhtä hyvin voineet olla kivestä. Täydellinen äänettömyys vallitsi — ei hiiskahdustakaan — ei henkäystä — syyllinen!
He veivät hänet läpi oikeussalin alapuolelle olevan kivilattiaisen huoneen. Siellä hänet tarkastettiin, jottei hänellä olisi mukanaan mitään, minkä avulla hän voisi ehättää lain edelle, ja kun tämä toimitus oli sivuutettu, veivät he hänet muutamaan kuolemantuomituille varattuun tyrmään jättäen hänet sinne — yksin.
Hän istuutui kivipenkille aivan ovea vastapäätä, yrittäen koota ajatuksiansa ja kiinnittäen verestävät silmänsä lattiaan. Pimeän tullessa alkoi hän ajatella kaikkia niitä tuntemiaan ihmisiä, jotka olivat kuolleet mestauslavalla. — Jotkut hänen toimestaan.
Niin tuli yö. Muut jotka valvovat, ovat iloisia kuullessaan tornikellojen lyövän, sillä ne puhuvat elämästä ja tulevasta päivästä. Juutalaiselle aiheuttivat ne vain epätoivoa. Mitä merkitsi hänelle iloisen aamun melu ja liike, joka tunkeutui tännekin? Se oli vain toinen kuolinkellojen soiton muoto, jossa iva liittyi tiedotukseen. — Päivä kului — päiväkö? Eihän se ollut mikään päivä, se oli mennyt yhtä pian kuin oli tullutkin — ja yö tuli taasen. Milloin raivosi hän ja herjasi Jumalaa, milloin ulvoi ja repi hiuksia päästään. Lauvantai-ilta tuli. Nyt oli hänellä vain yksi yö tämän jälkeen jäljellä elääkseen, ja hänen miettiessään sitä koitti päivä — sunnuntai. Vasta tämän hänen viimeisen, hirvittävän päivänsä iltana tunne hänen epätoivoisesta tilastaan selvisi hänen turmeltuneelle sielulleen. Hän oli istunut siinä valveilla, mutta uneksien. Nyt hyppäsi hän ylös joka minuutti ja riensi läähättäen ja polttavin ihoin edestakaisin sellaisessa pelon ja vihan tilassa, että vahditkin — niin tottuneita kuin sellaisiin näkyihin olivatkin — kauhulla kavahtivat taapäin.
Newgaten kolkot muurit, jotka ovat kätkeneet niin paljon kurjuutta ja niin paljon vaikerrusta, ei vain ihmisten silmiltä, vaan myöskin aivan liian usein ja aivan liian kauan heidän ajatuksiltaankin, eivät olleet koskaan nähneet niin kammottavaa näytelmää kuin tämä.
Alkuillasta aina keskiyöhön saakka saapui pieniä kahden tai kolmen hengen ryhmiä portinvartijan asunnolle tiedustelemaan, kasvoillaan jännittynyt ilme, oliko mitään määräystä vastauksen lykkäämisestä annettu, ja saatuaan kieltävän vastauksen levittivät he tätä ilahduttavaa tietoa suuriin väkijoukkoihin kaduilla sekä huomauttivat toisilleen mistä ovesta hän tulisi ulos.
Aukeama vankilan edustalla oli tyhjennetty, ja mustiksimaalattuja tankoja oli jo pystytetty suluksi poikki kadun, odottamassa olevan väkijoukon pidättämiseksi. Päivä alkoi sarastaa, ihmisjoukko tyrkki, toraili ja laski pilaa.