Koittaa aika, jolloin Nancyn on täytettävä Rose Maylielle antamansa lupaus. Hän epäonnistuu.
Miten kokenut Nancy olikin kaikenlaisessa viekkaudessa ja teeskentelyssä, ei hän kuitenkaan kyennyt salaamaan sitä vaikutusta, mikä hänen teollaan oli ollut hänen mieleensä. Hän tiesi, että niinhyvin viekas juutalainen kuin raaka Sikeskin olivat täydessä luottamuksessa uskoneet hänelle suunnitelmia, mitkä oli pidetty salassa muilta. Niin julkeita kuin nämä suunnitelmat ja niin häikäilemättömiä kuin niiden suunnittelijat olivatkin, ja niin katkeria kuin hänen tunteensa olivatkin juutalaista kohtaan, joka askel askeleelta oli vetänyt häntä alas rikosten ja kurjuuden rotkoon, mistä ei ollut mitään pelastusta, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän tunsi jonkunlaista katumusta ajatellessaan, että hänen ilmoituksensa voisi aiheuttaa sen rautaotteen juutalaisesta, minkä tämä niin kauan oli välttänyt, ja että juutalainen viimein — niin hyvin kuin hän olikin ansainnut sellaisen kohtalon — voisi joutua tuhon omaksi hänen myötävaikutuksellaan.
Oli sunnuntai-ilta ja lähin kirkonkello kuului lyövän täyden tunnin.
Sikes ja juutalainen keskustelivat, mutta vaikenivat kuunnellakseen.
Tyttö katsoi ylös matalalta jakkaralta, jolla istui, ja kuunteli
myöskin. Yksitoista!
— Tunti puoleenyöhön, virkkoi Sikes nykäisten rullakaihtimen ylös ja kurkistaen ulos, minkä jälkeen hän jälleen istuutui. Pimeää ja sumuista on senlisäksi, oivallinen yö liiketoimia varten.
— Ah! sanoi juutalainen. Ikävä, ettei ole mitään tehtävää juuri nyt.
— Siinä olette oikeassa, vastasi Sikes äreästi. Se on suuri vahinko, sillä tunnen itseni olevan kunnossa johonkin.
Juutalainen huokaisi ja ravisti myrtyneenä päätänsä.
— Meidän on korjattava laiminlyönnit, kaiken taas jouduttua vanhoille raiteilleen. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanomista, sanoi Sikes.
— Aivan oikein, ystäväni, vastasi juutalainen uskaltaen laskea kätensä hänen olallensa. Minulle on mieluista kuulla teidän puhuvan niin.
— Vai mieluista? huudahti Sikes. No, olkoon sitten.
— Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, kuin olisi tuntenut helpotusta tästä myönnytyksestä. Tänä iltana olette taas kaltaisenne, Bill, aivan itsenne kaltainen.
— En mielestäni tunne itseäni omaksi itsekseni, kun te asetatte nuo vanhat kuivuneet kyntenne olkapäälleni. Ottakaa ne pois, sanoi Sikes ja ravistautui vapaaksi juutalaisen kädestä.
— Hermostuttaako se teitä? Muistuttaako se teitä ehkä kiinnijoutumisen vaarasta, Bill? kysyi juutalainen, lujasti päättäneenä olla loukkaantumatta.
— Se muistuttaa minulle vaarasta joutua paholaisen pidättämäksi, vastasi Sikes, eikä poliisin. Ei kellään ihmisellä ole koskaan ollut sellaisia kasvoja kuin teillä, isäänne ehkä lukuunottamatta, ja hän repii luultavasti nyt tuuheaa punaista partaansa, mikäli ette polveudu suoraan hitosta itsestään ilman mitään isää välillänne, mikä muuten ei laisinkaan hämmästyttäisi minua.
Juutalainen ei vastannut tähän ylistyspuheeseen, vaan nykäisi Sikesiä käsivarresta ja osoitti Nancya, joka oli käyttänyt hyväkseen edellämainittua keskustelua asettamalla yllensä hatun ja shaalin ja oli nyt aikeissa jättää huoneen.
— Halloo! huudahti Sikes. Minne olet aikeissa lähteä tähän aikaan yöstä, Nancy?
— En voi hyvin, olenhan sen sinulle sanonut, vastasi tyttö. Tarvitsen vähän raitista ilmaa.
— Pistä pääsi akkunasta ulos, niin saat raitista ilmaa!
— Se ei riitä. Minun täytyy päästä ulos kadulle.
— Siihen et saa lupaa, vastasi Sikes, nousten pystyyn, lukiten oven, kiskaisten hatun hänen päästään ja sinkauttaen sen erään vanhan kaapin päälle. Kas niin, sanoi varas, pysy nyt levollisesti siellä missä olet.
— Sellainen kapine kuin hattu ei voi minua pidättää, puhkesi tyttö sanomaan, käyden hyvin kalpeaksi. Mitä sinä tarkoitat, Bill? Tiedätkö, mitä sinä teet?
— Tiedänkö —! huudahti Sikes kääntyen päin Faginia. Hän lienee menettänyt järkensä, muutoin ei hän rohkenisi puhua minulle tuolla tavalla.
— Saat minut tekemään jotain epätoivoista, mutisi tyttö pusertaen molempia käsiään rintaansa vasten. Anna minun mennä — tällä minuutilla — nyt heti —.
— En! karjaisi Sikes.
— Käskekää hänen antaa minun mennä, Fagin. Se on parasta hänelle itselleen. Kuuletteko?
— Kuulenko? toisti Sikes kääntyen tuolillaan katsoakseen häntä. Kyllä kuulen, ja jos kuulen sinua vielä minuutin, niin iskeköön koira kurkkuusi. Mikä sinua vaivaa? Mitä se on?
Juutalainen nyökkäsi hänelle merkiksi olla välittämättä tytöstä ja muutaman minuutin jälkeen oli tyttö herpautunut tavalliseen olotilaansa. Fagin kuiskasi Sikesille, ettei ollut pelkoa kohtauksen uudistamisesta, otti hattunsa ja sanoi hyvää yötä.
Tultuaan ovelle hän pysähtyi kysymään, eikö kukaan tahtoisi valaista hänelle portaita.
— Valaise hänelle, sanoi Sikes, joka paraillaan täytti piippuansa. Olisi sääli, jos hän taittaisi niskansa ja houkuttelisi uteliaita katselijoita mestaukseensa. Näytä hänelle tietä.
Nancy seurasi vanhaa miestä alas portaita.
Fagin käyttää Noa Claypolea salaisena lähettinä.
Seuraavana aamuna nousi Fagin aikaisin ylös ja odotti kärsimätönnä uutta apulaistansa, joka iankaikkisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen vihdoin saapui ja alkoi syödä ahmia aamiaista.
— Bolter, sanoi juutalainen vetäen esille tuolin ja istuutuen aivan häntä vastapäätä.
— Niin, mikä hätänä? Älkää kysykö minulta mitään, ennenkuin olen lakannut syömästä. Tällä paikalla on se huono puoli, ettei täällä koskaan saa syödä rauhassa.
— Ettekö voi puhua syödessänne? virkkoi Fagin kiroillen itsekseen nuoren ystävänsä ahnautta.
— Oh, miksei, voin kyllä. Vieläpä käy syöminen paremminkin puhuessani, sanoi Noa leikaten itselleen suunnattoman viipaleen leipää. Missä on Charlotte?
— Ulkona, vastasi Fagin. Lähetin hänet tänä aamuna ulos erään toisen nuoren naishenkilön kanssa, sillä tahtoisin puhua kanssanne kahdenkesken.
— Vai niin! Silloin olisin toivonut, että olisitte antanut hänen ensin levittää vähän voita leivälle. No niin, jutelkaa pois vain. Se ei häiritse minua.
— Hoiditte asianne eilen oivallisesti, ystäväni, sanoi juutalainen, oivallisesti! Kuusi shillinkiä ja yhdeksän ja puoli penceä heti ensimmäisenä päivänä!
— Niin, luulisin, ettei se ollut niin huonosti vasta-alkajalta, virkkoi Bolter itsetyytyväisesti.
— Kuulkaahan minua, Bolter, sanoi Fagin kumartuen yli pöydän. Teidän täytyy suorittaa minulle eräs tehtävä, ystäväni, mikä vaatii suurinta huolellisuutta ja varovaisuutta.
— Sanon teille, vastasi Bolter, ettette saa panna minua alttiiksi vaaralle tai useammin lähettää minua poliisiasemalle. En pidä sellaisesta.
— Ei ole mitään vaaraa tämän asian yhteydessä ainakaan, sanoi juutalainen. On kysymys ainoastaan erään naisen vakoilemisesta.
— Vanhanko naisen? kysyi mr Bolter.
— Ei, vaan nuoren, vastasi Fagin.
— Silloin luulen voivani ottaa tehtävän huolekseni. Koulussa olin minä oikea vainukoira, Minkätähden minun on vakoiltava häntä? Ei kai —.
— Ei tehdäksenne mitään, keskeytti hänet juutalainen, vaan kertoaksenne minulle, minne hän menee, kenen kanssa puhuu ja, jos mahdollista, mitä hän sanoo pannaksenne merkille kadun ja talon, jos kyseessä on katu ja talo, ja jättääksenne minulle kaikki saamanne tiedot.
— Mitä annatte minulle? kysyi Noa asettaen kuppinsa luotaan ja tarkastellen päällikköänsä innokkain katsein.
— Jos suoriudutte oikein hyvin, yhden punnan, ystäväni — kokonaisen punnan, sanoi juutalainen, joka halusi herättää hänen ahneuttaan. Niin paljon en ole koskaan maksanut mistään työstä, josta ei kuitenkaan koidu mitään ansiota.
— Kuka hän on?
— Muuan omistamme. Hän on hankkinut itselleen joitakin uusia ystäviä, ja minun täytyy tietää, keitä ne ovat, vastasi juutalainen.
— Ymmärrän, sanoi Noa. Vain voidaksenne tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, jos he ovat kunnioitettavaa väkeä, mitä? Hah, hah, hah! Minä suostun.
— Saatoinpa kuvitellakin sitä, puhkesi Fagin sanoinaan, tyytyväisenä ehdotustaan kohdanneesta menestyksestä.
— Luonnollisesti, luonnollisesti, vastasi Noa. Missä hän on? Missä minun pitää häntä odottaa? Milloin minun on mentävä?
— Kaiken sen, ystäväni, olen sanova teille, kun aika on käsillä. Olkaa vain valmiina ja jättäkää kaikki muu minun huolekseni.
Sen illan sekä seuraavan ynnä sen jälkeisen istui vakooja kengät jalassa sekä ajomieheksi puettuna, valmiina Faginin ensi viittauksesta lähtemään ulos. Kuusi iltaa — kuusi pitkää, ikävää iltaa — kului, ja yhä tuli Fagin kotiin tyytymättömyyden ilme kasvoillaan sanoen ainoastaan, ettei vielä ollut aika. Seitsemäntenä iltana palasi hän aikaisemmin kotiin ja kiihtyneessä mielentilassa, mitä hän ei kyennyt salaamaan. Se oli sunnuntai.
— Tänä iltana menee hän ulos, sanoi Fagin, ja oikealle asialle, siitä olen varma, sillä hän on ollut yksin koko päivän, eikä mies, jota hän pelkää, tule kotiin ennenkuin päivän sarastaessa. Tule mukaan! Pian!
He hiipivät huomaamatta ulos talosta ja riensivät läpi katujen labyrintin, kunnes vihdoin saapuivat erään majataloon luo, minkä Noa tunsi samaksi, missä oli viettänyt ensimmäisen yönsä Lontoossa.
Merkeillä sanojen asemasta osoittivat Fagin ja nuori juutalainen, joka oli päästänyt heidät sisään, Noalle ruutua ja kehoittivat häntä kapuamaan ylös ja tarkastamaan sitä henkilöä, joka oleskeli viereisessä huoneessa.
— Onko se hän? kysyi hän tuskin kuuluvasti. Juutalainen nyökkäsi.
— En voi nähdä hänen kasvojaan, kuiskasi Noa. Hän katsoo alaspäin ja kynttilä on hänen takanaan.
— Pysykää siellä, missä olette, kuiskasi Fagin tehden merkin Barneylle, joka poistui. Vähän sen jälkeen astui nuori juutalainen viereiseen huoneeseen ja ollen puhdistavinaan kynttilää siirsi sen toiseen paikkaan samalla puhutellen tyttöä saadakseen hänet katsomaan ylös.
— Nyt näen hänet, puhkesi vakooja sanomaan. — Selvästikö? kysyi juutalainen.
— Tuntisin hänet tuhansien joukosta.
Hän laskeutui nopeasti alas, kuin samassa ovi aukeni ja tyttö tuli ulos. Fagin veti Noan erääseen pieneen sänkykomeroon, minkä edessä riippuivat verhot, ja he pidättivät henkeä tytön kulkiessa heidän ohitsensa vain muutaman jalan päässä heidän piilopaikastaan ja mennessä ulos siitä ovesta, mistä he itse olivat tulleet sisään.
— Vaiti! virkkoi nuori juutalainen ovelta. Nyt!
Noa vaihtoi silmäyksen Faginin kanssa ja riensi ulos.
— Vashembaan, kuiskasi Barney, ja byshydegää gadun dhoishella buolen.
Noa teki niin, ja lyhtyjen valossa näki hän tytön kappaleen matkaa edellään.
Välipuhe pidetään.
Kello löi neljännestä yli yhdentoista, kun kaksi henkilöä astui London Bridgelle. Toinen, nopein askelin kulkeva nainen, katseli innokkaasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain henkilöä, jonka toivoi tapaavansa. Toinen oli mies, joka hiipi eteenpäin pitkin varjoisimpia paikkoja ja sovitti askeleensa naisen kulun mukaan, pysähtyen, kun tämä pysähtyi, ja jatkaen matkaa, kun tämä teki niin, muttei kuitenkaan koskaan antanut välimatkan heidän välillään pienetä. Siten menivät he yli sillan Middlesexistä Surreyhin, kun nainen, ilmeisesti pettyneenä ohikulkijoitten tarkastelussa, kääntyi ympäri. Liike oli äkkinäinen, mutta mies, joka vakoili häntä, livahti erääseen syvennykseen ja kumartui yli kaiteen voidakseen paremmin kätkeä itsensä, antoi naisen kulkea ohitse vastapuoleista jalkakäytävää myöten ja kun tämä taas oli tullut suunnilleen saman matkan päähän hänestä kuin ennen, hiipi hän esille ja seurasi häntä. Melkein sillan keskivaiheilla jäi nainen seisomaan ja mies pysähtyi myöskin.
Tyttö oli levottomasti astunut muutamia askeleita edestakaisin — kätkeytyneen tarkkaajansa visusti vartioimana — S:t Paulin suren kellon jälleen soittaessa yhtä päivää lepoon. Keskiyö oli saapunut väkirikkaan kaupungin ylle.
Kahta minuuttia ei ollut kulunut kellon lyönneistä, kun muuan nuori nainen, erään harmaahapsisen gentlemannin saattamana, astui ajurinvaunuista vähän matkan päässä sillasta ja lähti, vaunujen ajettua pois, astumaan suoraan sitä kohti. Tuskin olivat he ennättäneet laskea jalkansa sillalle, ennenkuin tyttö säpsähti ja riensi heitä vastaan.
He kulkivat katsellen ympärilleen sellaisin ilmein, kuin olisivat he vain vähän tai ei laisinkaan odottaneet saavansa nähdä toiveensa toteutuvan, kun tyttö äkkiä tuli heidän eteensä. He pysähtyivät hämmästyksestä huudahtaen, mutta tukahduttivat sen heti, sillä joku talonpojanpuvussa oleva mies moni juuri samassa silmänräpäyksessä niin lähellä heidän ohitsensa, että hän miltei hipaisi heitä.
— Ei täällä, sanoi Nancy nopeasti. Pelkään puhua teidän kanssanne täällä. Tulkaa — alas noita portaita!
Juuri hänen lausuessaan nämä sanat ja kädellään ilmaistessaan suuntaa, minne halusi heidän menevän, katsoi talonpoika taakseen ja kysyi epäkohteliaasti, minkätähden he seisoivat siinä ja pitivät hallussaan koko jalkakäytävän, minkä jälkeen hän jatkoi matkaansa.
Portaat, jotka tyttö oli osoittanut, olivat eräät maihinnousuportaat virran rannalla. Tälle paikalle kiirehti maalaispukuinen mies huomaamattomasti ja meni, silmättyään ympärilleen, alas rappusia.
Portaat ovat osa sillasta ja niissä on kolme tasannetta. Juuri toisen loppupäässä päättyy kivimuuri vasemmalla kädellä koristeelliseen, Thamesiin päin kääntyneeseen pilasteriin, ja tällä paikalla leviää kolmas tasanne, joten henkilöä, joka kääntyy tuon muurin kulmauksen ympäri, on mahdoton nähdä portailta edes yhtä ainoaa porrasaskelmaa ylempää. Maalaispukuinen mies silmäsi ympärilleen, tultuaan tälle paikalle, ja kosk'ei hän voinut keksiä mitään sopivampaa piilopaikkaa ja koska siinä, pakoveden ajan parsillaan ollessa käsillä, oli kylliksi tilaa, niin hiipi hän sivulle ja odotti selkä vasten pilasteria ja varmana siitä, etteivät he tulisi pitemmälle alas ja että, vaikk'ei hän voisi kuullakaan, mitä he tulisivat sanomaan, hän jälleen voisi varmasti seurata heitä.
Niin hitaasti kului aika tällä yksinäisellä paikalla ja niin innokas oli vakooja saamaan tietää syyn tähän kohtaukseen, mikä oli niin erilainen, kuin mitä hän oli odottanut, että hän jo moneen kertaan ehti pitää asiaa menetettynä ja päätellä, että he otaksuttavasti olivat pysähtyneet kauas ylhäälle tai valinneet aivan toisen paikan salaperäistä keskusteluaan varten. Mutta juuri kun hän oli aikeissa jättää piilopaikkansa mennäkseen taas ylös sillalle, kuuli hän askelten ääntä sekä pian senjälkeen myöskin ihmisääniä aivan läheltä.
Hän painautui muuria vasten ja kuunteli tarkkaavasti, tuskin uskaltaen hengittääkään.
— Tämä on kyllin pitkällä, sanoi muuan ääni, mikä ilmeisesti oli yllämainitun gentlemannin. En salli tämän nuoren neidin mennä kauemmaksi alas.
— Sanoinhan jo, vastasi Nancy, että pelkäsin puhua kanssanne siellä. En tiedä, mitä se on, lisäsi hän väristen, mutta minulla on sellainen pelko ja tuska tänä yönä, että tuskin kykenen pysymään jaloillani.
— Mitä te pelkäätte? kysyi gentlemanni, jolla näytti olevan myötätuntoa häntä kohtaan.
— En tiedä sitä itsekään, vastasi tyttö. Kunpa tietäisinkin! Kauhistuttavat ajatukset kuolemasta ja veriset vaatteet ja kauhu, joka on polttanut minua kuin tuli, ovat vainonneet minua koko päivän.
Hänen käyttäytymisessään oli jotakin niin merkillistä, että kätkeytynyt kuuntelija värisi, kun kuuli tytön lausuvan nämä sanat, ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan kokenut niin suurta helpotusta kuin kuullessaan nuoren naisen miellyttävällä äänellä pyytävän tyttöä olemaan levollinen eikä heittäytymään niin kauhistuttavien kuvittelujen valtaan.
— Ette ollut täällä viime sunnuntaina, sanoi sitten gentlemanni.
— En voinut tulla, vastasi Nancy. Minut pidätettiin väkisin.
— Teidän ei kai epäilty ilmaisseen jotakin asiasta, joka on tuonut meidät tänne tänä yönä? kysyi vanha herra tuskaisesti.
— Ei, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Mutta minun on vaikea poistua hänen luotaan, ellei hän tiedä syytä. En olisi voinut käydä neidin luona, ellen olisi antanut hänelle oopiumia, ennenkuin lähdin.
— Heräsikö hän, ennenkuin palasitte? kysyi gentlemanni.
— Ei, eikä hän eikä kukaan niistä muistakaan epäile minua.
— Hyvä. Kuulkaa nyt mitä sanon.
— Olen valmis, sanoi tyttö, kun toinen teki pienen pysähdyksen.
— Tämä nuori nainen, alkoi hän, on ilmoittanut minulle ja muutamille luotettaville ystäville, mitä te uskoitte hänelle pari viikkoa sitten. Myönnän ensin tunteneeni jonkunverran epäilystä, voiko teihin luottaa, mutta nyt uskon varmasti, että olette luotettava.
— Niin, olen kyllä, vastasi tyttö vakavasti.
— Toistan, että varmasti uskon sen. Osoittaakseni teille olevani halukas luottamaan teihin tahdon avoimesti sanoa teille aikovamme pusertaa tältä Monksilta, kuka hän sitten liekin, esiin salaisuuden peloittamalla häntä. Mutta — mutta, jatkoi hän, ellemme voi päästä häneen käsiksi tai ellemme kykene vaikuttamaan häneen siten kuin haluamme, on teidän luovuteltava juutalainen.
— Fagin! huudahti tyttö peräytyen.
— Niin, se mies täytyy teidän luovuttaa, vastasi gentlemanni.
— Sitä en tee — sitä en tee koskaan!
— Mutta miksi ette?
— Erästä syystä, vastasi tyttö lujasti, syystä, minkä neiti tuntee ja mistä hän on pitävä kiinni minun kanssani, tiedän hänen sen tekevän, sillä minulla on hänen lupauksensa, ja sitäpaitsi eräästä toisesta syystä, nimittäin siitä, että miten huonoa elämää hän onkin viettänyt, niin olen minä viettänyt yhtä huonoa elämää myöskin. On monta joukossamme, jotka ovat vaeltaneet samoja teitä, enkä minä tahdo antaa ilmi ketään heistä, jotka kaikki olisivat voineet antaa ilmi minut, mutt'eivät ole sitä tehneet, niin huonoja kuin he ovatkin olleet.
— No, sanoi vanha gentlemanni nopeasti, kuin olisi tämä ollut juuri se kohta, johon hän oli halunnut tulla, niinpä jättäkää siis Monks minun käsiini ja antakaa minun tehdä hänelle, mitä tahdon.
— Mutta, jos hän antaa ilmi toiset?
— Lupaan teille, että jos totuus voidaan pusertaa hänestä esiin, ei asiaa tulla viemään sen pitemmälle. Oliverin pienessä elämäntarinassa on varmaankin seikkoja, joita olisi kiusallista vetää julki, ja jos vain pääsemme totuuden perille, saavat nuo toiset jäädä rauhaan.
— Mutta ellette pääse? huomautti tyttö.
— Silloin, jatkoi gentlemanni, ei juutalaisen ole tarvis joutua oikeuden eteen ilman teidän suostumustanne, ja siinä tapauksessa luulen voivani esittää teille sellaista, mikä saa teidät suostumaan.
— Takaako neiti sen minulle? kysyi tyttö innokkaasti.
— Takaan, vastasi Rose, annan rehellisen ja lujan sanani siitä.
— Eikä Monks saa koskaan tietää, mistä olette saanut tietoonne? kysyi tyttö hetken vaitiolon jälkeen.
— Ei koskaan, vastasi gentlemanni.
— Olen ollut valehtelija ja elänyt valehtelijoitten joukossa aina pienestä lapsesta pitäen, sanoi tyttö, mutta minä luotan teidän sanoihinne.
Heidän molempien vakuutettua hänelle, että hän turvallisesti voi sen tehdä, alkoi hän niin hiljaisella äänellä, että kuuntelijan oli vaikeata saada selvää hänen sanoistaan kuvata majatalosta, mistä häntä tänä iltana oli seurattu. Täydellisesti selitettyään paikan aseman, sen kohdan, mistä sitä huomiota herättämättä parhaiten voisi pitää silmällä, ja ne illat ja tunnit, jolloin Monks tavallisesti kävi siellä, tuntui tyttö tuumivan muutaman silmänräpäyksen palauttaakseen muistiinsa hänen kasvonpiirteensä ja käytöstapansa.
— Hän on pitkä, sanoi tyttö, ja vahvarakenteinen, mutta ei pönäkkä; hänellä on hiipivä käynti ja kulkiessaan katsahtaa hän alinomaa olkansa yli, ensin toiselle, sitten toiselle puolen. Älkää unohtako sitä. Hänen silmänsä ovat syvemmällä kuin kellään muulla ihmisellä, niin että melkein voisitte tuntea hänet yksinomaan siitä. Hänen ihonsa on tumma kuten hänen tukkansa ja silmänsäkin, ja vaikkakaan hän ei voi olla enemmän kuin kaksikymmentäviisi tai -kuusi vuotta vanha, ovat hänen kasvonpiirteensä kuihtuneet ja terävät. Hänen huulensa ovat usein kalpeat ja niissä on merkkejä hänen hampaistansa, sillä hänellä on välistä ankaria kohtauksia ja hän puree toisinaan kätensäkin verille. — Mutta miksi säpsähditte? kysyi tyttö keskeyttäen äkkiä.
Vanha gentlemanni vastasi hiukan hämillään, ettei hän niin tehneensä, ja pyysi häntä jatkamaan.
— Osan tästä olen saanut tietää toisilta sen talon asukkailta, josta olen kertonut, sanoi tyttö, sillä itse olen nähnyt hänet vain kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla oli hän verhoutunut avaraan viittaan. Luulen melkein tämän olevan kaiken, mitä voin teille hänestä sanoa. Odottakaapa hieman, lisäsi hän, kaulassa, niin korkealla, että osan siitä voi nähdä hänen kaulaliinansa yläpuolella, kun hän kääntää päätään, on hänellä —.
— Leveä, punainen arpi palohaavasta, puhkesi vanha gentlemanni sanomaan.
— Mitä sanotte? Tunnetteko hänet?
— Luulen melkein tuntevani, vastasi gentlemanni. Luulen tekeväni sen teidän kuvauksenne perusteella. Mutta saammepa nähdä. Monet ihmiset ovat niin omituisesti toistensa kaltaisia. Tuskinpa hän kuitenkaan on sama mies.
Sanoessaan tämän teeskennellyn välinpitämättömästi astui hän pari askelta lähemmäksi kätkeytynyttä vakoojaa, minkä tämä saattoi päättää siitä, että niin selvästi kuuli hänen mutisevan: — Sen täytyy joka tapauksessa olla hän!
— Nuori ystäväni, virkkoi hän sitten ja ääni tuntui ilmaisevan hänen palanneen entiselle paikalleen, olette nyt antanut meille mitä arvokkainta apua, ja minä haluan kernaasti tehdä teille vastapalveluksen. Sanokaa, mitä voin tehdä hyväksenne?
— Ette mitään, vastasi Nancy.
— Niin ette saa sanoa, virkkoi vanha gentlemanni äänellä ja sävyllä, minkä olisi pitänyt voida liikuttaa paljoa kovettuneempaakin sydäntä. Ajatelkaa ja vastatkaa minulle.
— Ei mitään, sir, vastasi tyttö itkien. Ette voi tehdä mitään auttaaksenne minua. Olen menettänyt kaiken toivon.
— Riistätte itse itseltänne toivon. Menneisyys on ollut teille surullista erämaata, täynnä väärinkäytettyä nuoruudenvoimaa ja tuhlattuja, verrattomia aarteita, mitkä luoja ainoastaan kerran lahjoittaa meille, mutta tulevaisuuteen voitte luottaa. En tahdo sanoa, että me voisimme auttaa teitä sielun ja sydämen rauhaan; sen saavutatte vasta kun itse olette sitä etsinyt; mutta hiljainen turvapaikka joko Englannissa tahi, jos pelkäätte jäädä tänne, jossakin vieraassa maassa, on meidän ei ainoastaan mahdollista vaan todella mieluistakin hankkia teille. Ennenkuin päivä sarastaa, ennenkuin tämä virta herää aamun ensi hämyssä, olette oleva kaukana poissa tähänastisten ystävienne seurasta jättämättä enempää jälkeä kuin jos tässä silmänräpäyksessä olisitte hävinnyt maan pinnalta. Tulkaa!
— Hän taipuu, puhkesi nuori nainen sanomaan, hän miettii asiaa, siitä olen varma.
— Pelkään, ettei hän tee sitä, virkkoi gentlemanni.
— Ei, sir, sitä en tee, vastasi tyttö oltuaan silmänräpäyksen kahden vaiheella. Olen kytketty vanhaan elämääni. Olen jo mennyt liian pitkälle voidakseni kääntyä takaisin — ja kuitenkaan en tiedä, mistä se johtuu, mutta jos olisitte puhunut minulle noin joku aika sitten, olisin nauranut teille. Mutta, lisäsi hän katsoen ympärilleen, tuo pelko valtaa minut jälleen. Minun täytyy lähteä kotiin.
— Kotiin! toisti nuori nainen korostaen sanaa voimakkaasti.
— Kotiin, neiti, vastasi tyttö. Sellaiseen kotiin, jonka olen valmistanut itselleni koko elämäni työllä. Erotkaamme. Minut voitaisiin muutoin nähdä tai keksiä. Menkää, menkää! Jos olen tehnyt teille jonkun palveluksen, pyydän teiltä ainoastaan, että jätätte minut yksin ja annatte minun mennä.
— Ponnistelemme turhaan, virkkoi gentlemanni huoaten. Saatamme ehkä vain hänen turvallisuutensa vaaraan viipymällä täällä. Olemme ehkä jo pidättäneet häntä kauemmin kuin hänen tarkoituksensa oli.
— Olette, olette, sanoi tyttö innokkaasti, niin olette tehneet. Vanha gentlemanni kääntyi poispäin.
— Ottakaa tämä kukkaro, puhkesi nuori nainen sanomaan. Ottakaa se minun tähteni, jotta teillä ainakin olisi jotain apua hädän ja surun hetkellä.
— Ei, ei, vastasi tyttö. En ole tehnyt tätä rahojen tähden. Antakaa minun säilyttää ilo siitä, etten ole sitä tehnyt. Mutta kuitenkin — antakaa minulle jotain, mitä olette kantanut. Haluaisin niin mielelläni saada omakseni jotain — ei, ei, ei mitään sormusta — käsineenne tai nenäliinanne — jotain, minkä voin piilottaa tietäen sen kuuluneen teille. Kiitos! Jumala siunatkoon teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!
Tytön ankara mielenliikutus ja pelko, että ilmitulo voisi saattaa hänet väkivallan ja pahoinpitelyn alaiseksi, tuntuivat ratkaisevasti vaikuttaneen gentlemannin päätökseen jättää hänet. Poistuvien askelten ääni kuului, ja äänet vaikenivat.
Kohtalokkaat seuraukset.
Parin tunnin ajan ennen päivänsarastusta, ajan, jota syksyllä syystä kutsutaan yön kuolemaksi, kun kadut ovat äänettömät ja autiot, kun irstailu ja pahe on hoiperrellut kotiin lepäämään — nuo äänettömät ja hiljaiset tunnit istui juutalainen valveilla vanhassa luolassaan kasvot niin vääntyneinä ja kalpeina ja silmät niin punaisina ja verestävinä, että hän muistutti vähemmän ihmistä kuin jotakin inhoittavaa aavetta, joka vielä löyhkäsi haudan kosteutta ja jota jokin paha henki kiusasi.
Hän istui köyristyneenä yli kylmän kamiinan, kääriytyneenä vanhaan repaleiseen peitteeseen ja kasvot kääntyneinä kohti melkein loppuunpalanutta kynttilää, mikä oli pöydällä hänen vieressään.
Pitkänään lattialla olevalla patjalla makasi Noa Claypole vaipuneena sikeään uneen. Häneen suuntasi vanha mies silloin tällöin katseensa, mutta muutti sen taas takaisin kohti kynttilää.
Hän istui asentoaan vähääkään muuttamatta tai kiinnittämättä huomiota ajan kulumiseen, kunnes hänen tarkka korvansa näytti tajuavan askelten ääntä ulkoa kadulta.
— Vihdoinkin, mumisi juutalainen sivellen kädellään kuivaa, kuumeista suutaan. Vihdoinkin!
Kello soi hiljaa hänen puhuessaan. Hän hiipi ovelle ja palasi heti miehen kanssa, joka oli leukaa myöten vaippaan kääriytynyt ja kantoi myttyä kainalossaan. Miehen istuuduttua ja avattua vaippansa napit tuli mr Sikesin hartehikas olemus näkyviin.
— Kas tuossa! virkkoi hän asettaen mytyn pöydälle. Pitäkää siitä tarkkaa vaaria ja tehkää siitä mitä voitte. On ollut kylliksi vaivaa päästä siihen kiinni. Luulin voivani olla täällä jo kolme tuntia sitten.
Fagin otti mytyn ja lukitsi sen erääseen kaappiin, minkäjälkeen hän jälleen istuutui sanomatta sanaakaan. Ei silmänräpäykseksikään hän kuitenkaan ollut irroittanut katsettaan murtovarkaasta, ja heidän siinä nyt istuessaan aivan toisiaan vastapäätä, kasvot vasten kasvoja, tarkasteli hän häntä niin kiinteästi, huulet vapisevina ja kasvot hänet vallanneen kiihkon muuttamina, että murtovaras tahtomattaan työnsi tuolinsa taapäin ja katseli häntä teeskentelemättömän kauhun ilmein.
— Mitä nyt? puhkesi Sikes sanomaan. Minkätähden murjotatte minuun tuolla tavalla? — Ettekö voi puhua?
Fagin kohotti oikean kätensä ja ravisti vapisevaa etusormeaan ilmassa, mutta hänen kiintymyksensä oli niin suuri, että hän silmänräpäyksen ajan oli kykenemätön puhumaan mitään. — Kautta paholaisen! sanoi Sikes ja kopeloi levottomana rintataskuansa. Hän on menettänyt järkensä. Minun on oltava varuillani.
— Ei, ei, virkkoi Fagin, joka nyt taas voi puhua. Te ette ole — te ette ole se henkilö, Bill. Minulla ei ole mitään — ei mitään teitä vastaan.
— Oh, vai ei teillä ole? sanoi Sikes katkerin katsein, muuttaen pistoolin mukavampaan taskuun. Se oli onneksi toiselle meistä — kummallekaan, se voi olla yhdentekevää —.
— Minulla on jotain sanottavana teille, Bill, virkkoi juutalainen muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä, mikä on tekevä teidät vielä hämmentyneemmäksi kuin mitä minä olen.
— Mitä? sanoi Sikes epäluuloisen näköisenä. Puhukaa suunne puhtaaksi, kiirehtikää, muussa tapauksessa voisi Nancy helposti saada päähänsä, että olen joutunut hukkaan.
— Joutunut hukkaan! huudahti Fagin. Sen asian on hän jo itse omin päin järjestänyt.
Täydellisen hämmennyksen ilmein katseli Sikes juutalaista, ja koska hän ei voinut hänen kasvoistaan lukea mitään tyydyttävää selitystä arvoitukseen, iski hän suurella kädellään kiinni tämän takinkaulukseen ja ravisti häntä rajusti.
— Ettekö voi puhua? Jollette pian sitä tee, käy se teille mahdottomaksi ilman puutteesta! Avatkaa suunne ja sanokaa suoraan, mitä teillä on sanottavana. Antakaa kuulua, te kirottu vanha koira, antakaa kuulua!
— Otaksukaa, että tuo poika, joka makaa tuossa — alkoi Fagin.
Sikes kääntyi sinnepäin missä Noa nukkui, ikäänkuin ei hän aikaisemmin olisi häntä huomannut. — No? sanoi hän asettuen entiseen asentoonsa.
— Otaksukaa, että tämä poika, jatkoi juutalainen, tahtoisi kieliä — pettää meidät kaikki — ensin etsittyään oikeat henkilöt tarkoitukseensa ja sitten sovittuaan heidän kanssaan kohtauksesta kadulla ja ilmaistuaan heille kaikki meidän tuntomerkkimme sekä neuvottuaan ne paikat, missä meidät helpoimmin voitaisiin pidättää. Otaksukaa, suunnitelman, mihin me kaikki olisimme sekoitetut — omasta vapaasta tahdostaan, tyydyttääkseen omaa mielihaluaan, hiipien varkain ulos öisin löytääkseen ne, jotka tuntevat suurinta mielenkiintoa meitä kohtaan, ja kielien heille. Kuuletteko? karjui juutalainen, jonka silmät leimusivat raivosta. Otaksukaa, että hän olisi tehnyt tämän kaiken, mitä sitten?
— Mitä sitten? vastasi Sikes hirvittävästi kiroten. Jos hänen myöskin olisi onnistunut säilyttää henkensä, olisin minä murskannut hänen kallonsa rauta-anturaisella saappaankorollani yhtä moneksi mureneeksi kuin hänen päässään on hiuksia.
— Mutta jos sen olisi tehnyt, minä! huusi juutalainen. Minä, joka tiedän niin paljon ja voisin saada hirteen niin monta itseni lisäksi?
— Sitä en tiedä, vastasi Sikes, joka kiristeli hampaitaan ja kalpeni pelkästään sitä ajatellessaan. Minä tekisin vankilassa yhtä ja toista, niin että minut lyötäisiin rautoihin, ja kun minua tutkittaisiin yhdessä teidän kanssanne, hyökkäisin teidän päällenne oikeussalissa ja murskaisin päänne kahleilla kaikkien ihmisten silmäin edessä. Minä saisin sellaisen väkevyyden, mumisi varas heilauttaen jäntevää käsivarttansa, että musertaisin päänne yhtä mäsäksi kuin jos täysinäinen tavaravaunu olisi kulkenut sen ylitse.
— Musertaisitteko?
— Musertaisinko? sanoi murtovaras. Koettakaa!
— Tai jos se olisi ollut Charley tai Taskuveijari tai Bet tai —
— Yhdentekevää, kuka se olisi ollut, vastasi Sikes kärsimättömästi.
Ken tahansa se olisi ollutkin, käsittelisin häntä samalla tavalla.
Juutalainen silmäsi häntä taas terävästi ja antoi hänelle merkin olla vaiti, minkä jälkeen hän kumartui alas lattialla olevan vuoteen yli ja ravisteli nukkuvaa herättääkseen hänet. Sikes kumartui eteenpäin ja katseli, kädet tuettuina polviin, kuin ei olisi kyennyt käsittämään, mihin kaikki nämä kysymykset ja valmistelut tähtäsivät.
— Bolter, Bolter! — Poika parka! virkkoi Fagin katsoen ylös helvetillisen odotuksen ilme kasvoillaan ja puhuen hitaasti sekä painokkaasti: — Hän on väsynyt — väsynyt vakoiltuaan niin kauan sitä naista — vakoiltuaan häntä, Bill!
— Mitä tarkoitatte? kysyi Sikes hätkähtäen.
Juutalainen ei vastannut, vaan kumartui alas yli nukkuvan ja nosti hänet istuvaan asentoon. Juutalaisen useaan kertaan toistettua hänen nimensä alkoi Noa hieroa silmiään ja katseli unisesti ympärilleen.
— Kertokaa minulle se vielä kerran, vielä kerran, jotta hän saa sen kuulla, sanoi juutalainen osoittaen Sikesiä.
— Mitä minun on kerrottava? kysyi uninen Noa kiukkuisesti.
— Se — Nancystä, virkkoi juutalainen tarttuen Sikesiä ranteeseen, kuin estääkseen häntä lähtemästä tiehensä, ennenkuin oli kuullut riittävästi. — Te seurasitte hänen jäljessään?
— Niin.
— London Bridgelle?
— Niin.
— Missä hän kohtasi kaksi henkilöä?
— Niin, sen hän teki.
— Erään herran ja naisen, joitten luona hän aikaisemmin oli käynyt omasta vapaasta tahdostaan ja jotka vaativat häntä antamaan ilmi kaikki hänen toverinsa ja ennen kaikkea Monksin, minkä hän teki — ja sanomaan, missä se talo sijaitsi, jossa meillä on tapana kohdata ja jonne tapanamme on mennä, minkä hän teki — ja niihin aikaan tavallisesti olemme siellä, minkä hän teki. Kaiken tämän hän teki. Hän kertoi sen kaiken, ilman että häntä pakotettiin — sen hän teki — eikö niin? kirkui juutalainen aivan suunniltaan raivosta.
— Juuri niin hän teki, vastasi Noa raapien päätänsä.
— Mitä te sanoittekaan edellisestä sunnuntaista?
— Edellisestä sunnuntaista? vastasi Noa miettien. Senhän olen teille jo kerran sanonut.
— Sanokaa se vielä kerran — kerran vielä! kirkui juutalainen tarttuen lujemmin Sikesin käsivarteen ja heilauttaen toista kättään ilmassa, vaahdon pursuessa hänen suustaan.
— He kysyivät häneltä, sanoi Noa, joka sitä mukaa kuin valveutui näytti alkavan älytä, kuka Sikes oli, he kysyivät häneltä, miksei hän ollut tullut edellisenä sunnuntaina, kuten oli luvannut. Hän vastasi, ettei hän ollut voinut.
— Ja mitä sanoi hän Billistä? huudahti juutalainen. Mitä sanoi hän siitä miehestä, josta aikaisemmin oli kertonut? Sanokaa se hänelle.
— Niin, hän sanoi, että hänen oli vaikea lähteä kotoa, ellei tuo mies tiennyt, minne hän oli matkalla, sanoi Noa, ja sentähden oli hän ensimmäisellä kerralla, kun oli mennyt käymään naisen luona — hah, hah, hah, en voinut olla nauramatta, kun hän sen sanoi — antanut hänelle oopiumia.
— Kuolema ja helvetti! ulvoi Sikes riistäytyen vapaaksi juutalaisesta.
Antakaa minun mennä!
Hän sinkautti vanhan miehen syrjään, ryntäsi ulos huoneesta ja juoksi vihan vimmassa ylös portaita.
— Bill, Bill! kirkui juutalainen seuraten häntä nopeasti, sana, vain yksi sana.
Tämä sana olisi kuitenkin jäänyt lausumatta, ellei varas olisi ollut kykenemätön saamaan auki ovea, jota hän kiroillen ryskytti juutalaisen läähättäen ehättäessä hänet.
— Päästä minut ulos, sanoi Sikes. Älä puhu minulle, se on vaarallista.
Päästä minut ulos, sanon minä!
— Anna minun sanoa yksi sana, vastasi juutalainen asettaen kätensä lukonrivalle. Ette saa olla —.
— No? sanoi toinen.
— Ette saa olla — liian — raju, Bill, kähisi juutalainen.
Päivä oli koittamaisillaan, ja oli kylliksi valoisaa heidän nähdä toistensa kasvot. He vaihtoivat nopean katseen; molempien silmissä hehkui tuli, jota ei voinut käsittää väärin.
— Tarkoitan, sanoi Fagin, joka näki kaikkien huomautusten nyt olevan hyödyttömiä, älkää olko liian raju oman turvallisuutemme tähden. Olkaa nokkela, Bill, älkääkä ylimielinen.
Sikes ei vastannut, vaan paiskasi auki oven, jonka juutalainen sillä välin oli avannut, ja ryntäsi ulos äänettömälle kadulle.
Pysähtymättä tai antamatta itselleen aikaa silmänräpäyksenkään miettimiseen, kääntämättä edes päätään oikeaan tai vasempaan tai kohottamatta silmiään ylöspäin tahi laskematta niitä kohden maata, vaan katsoen suoraan eteensä villillä päättäväisyydellä ja hampaat niin lujaan yhteenpuristettuina, että nahka kureutui leukapielten ympärille, kulki roisto ripeästi eteenpäin, lausumatta sanaakaan tai värähdyttämättä lihastakaan, kunnes saapui omalle portilleen. Hän avasi sen hiljaa ja nousi ääneti ylös portaita ja meni huoneeseensa, minkä jälkeen salpasi oven, siirsi raskaan pöydän sitä vasten ja veti syrjään sängynkaihtimet.
Tyttö makasi puoliksi riisuutuneena sängyssä. Mies oli herättänyt hänet unestaan, sillä hän katseli ympärilleen hämmentynein ja ihmettelevin katsein.
— Nouse ylös! sanoi mies.
— Oletko se sinä, Bill? virkkoi tyttö iloisin ilmein hänen paluunsa johdosta.
— Olen! Nouse ylös!
Pieni kynttilä oli palamassa, mutta mies otti sen nopeasti jalustasta ja heitti sen kamiinaan. Kun tyttö keksi häivähdyksen sarastavasta päivästä, nousi hän vetääkseen ylös kierrekaihtimen.
— Anna sen olla, sanoi Sikes työntäen kätensä hänen eteensä, on kyllin valoisaa sitä varten, mitä minulla on suoritettavana.
— Bill, sanoi tyttö levottomalla, hiljaisella äänellä, miksi tuijotat minuun noin?
Varas tarkasteli häntä muutaman minuutin laajentunein sieraimin ja jyskyttävin sydämin, minkäjälkeen hän tarttui häntä päähän ja kaulaan, laahasi hänet keskelle huonetta, katsoi vielä kerran ovea kohti ja laski raskaan kätensä hänen suulleen.
— Bill, Bill, läähätti tyttö painiskellen kuolettavan epätoivon koko voimalla, minä — minä en huuda — en yhtä ainoata kertaa — kuule minua — puhu minulle — sano minulle, mitä minä olen tehnyt.
— Sen tiedät parhaiten itse, sinä paholainen! vastasi varas pidättäen hengitystään. Sinua pidettiin yöllä silmällä. Joka sana, minkä lausuit, kuultiin.
— Säästä silloin henkeni taivaan tähden, kuten minä säästin sinun, vastasi tyttö, kietoutuen kiinteästi häneen. Bill, rakas Bill, sinulla ei toki ole sydäntä tappaa minua. Ajattele kaikkea, mistä tänä yönä luovuin sinun tähtesi! Sinun täytyy antaa itsellesi aikaa ajatella ensin ja välttää tämä rikos. Minä en päästä sinua, sinä et voi heittää minua maahan! Bill, Bill, hyvän Jumalan tähden, itsesi tähden ja minun tähteni, hillitse itsesi, ennenkuin vuodatat vereni. Olen ollut sinulle uskollinen, kautta syntisen sieluni, sitä olen ollut!
Mies ponnisteli ankarasti saadakseen käsivartensa vapaiksi, mutta tyttö piti niin lujasti niistä kiinni, että kiskoi hän miten tahansa, niin ei hän voinut vapautua hänestä.
— Bill, huusi tyttö yrittäen painaa päänsä hänen rintaansa vasten, se vanha gentlemanni ja se hyvä nainen puhuivat tänä yönä minulle kodista vieraassa maassa, missä voisin päättää päiväni rauhallisessa yksinäisyydessä. Laske minut heidän luokseen uudestaan, jotta polvilleni langeten voin rukoilla heitä osoittamaan myös sinulle samaa hyvyyttä ja armeliaisuutta, ja jättäkäämme molemmat tämä kauhea paikka ja viettäkäämme kaukana täältä parempaa elämää ja unohtakaamme, paitsi rukouksissamme, kuinka olemme eläneet, älkäämmekä koskaan enää nähkö toisiamme. Ei ole koskaan liian myöhäistä katua. Niin sanoivat he minulle — ja nyt minä tunnen sen — mutta meidän täytyy saada aikaa — vain hiukkasen aikaa!
Murtovarkaan onnistui viimeinkin saada toinen käsivartensa vapaaksi ja tarttua pistooliinsa. Varmuus siitä, että jos hän ampuisi, hän samalla paljastaisi itsensä, välähti kuin salama hänen tietoisuuteensa hänen valtavassa raivossaankin, ja koko jättiläismäisellä voimallaan antoi hän ylöspäinkääntyneisiin kasvoihin, jotka melkein koskettivat hänen omiaan, kaksi iskua pistoolilla.
Tyttö horjui ja kaatui, melkein sokaistuna verestä, mikä virtasi esiin syvästä haavasta hänen otsallaan, mutta vaivalloisesti kohottautuessaan polvilleen veti hän esille valkean nenäliinan — Rose Maylien — rinnaltaan ja pitäen sitä ristiinliitetyissä käsissään niin korkealla kohti taivasta kuin hänen voimansa sallivat, sammalsi hän rukouksen armahtavaisuudesta luojalleen.
Hän oli kauhistuttava nähdä ja murhaaja horjui takaperin vasten seinää, varjostaen silmiään kädellään, mutta sieppasi senjälkeen käteensä raskaan kartun ja löi tytön lattiaan.
Sikesin pako.
Kaikista niistä pahoista teoista, joita pimeyden suojissa oli suuren Lontoon rajojen sisäpuolella yön äänettöminä tunteina suoritettu, oli tämä hirvittävin. Kaikista kauhuista, mitkä sarastava päivä kohtasi, oli tämä inhoittavin ja julmin.
Mies sytytti kynttilän, teki tulen kamiinaan ja työnsi kartun sinne. Sen päässä riippui muutamia ihmisen hiuskarvoja, mitkä leimahtivat ja muuttuivat hienoksi tuhaksi ja ilmanvedosta pyörsivät ylös läpi kamiinantorven. Sekin pelästytti häntä, niin kova kuin hän olikin, mutta hän piti karttua tulessa, kunnes se oli hiiltynyt, ja kohensi sitten hiillosta. Hän peseytyi ja harjasi vaatteitaan. Niissä oli tahroja, mitkä eivät lähteneet, mutta hän leikkasi paloja pois ja poltti ne. Kuinka niitä tahroja olikin ympäri koko huoneen! Vieläpä koiran jalatkin olivat veriset.
Koko tänä aikana ei hän ollut kertaakaan kääntänyt selkäänsä ruumiille, ei silmänräpäykseksikään. Viimein meni hän takaperin ovea kohti ja laahasi koiran mukanaan, jotten se uudestaan ryvettäisi jalkojaan ja veisi uusia todistuksia rikoksesta mukanaan ulos kadulle. Hän sulki varovasti oven, otti avaimen mukaansa ja poistui talosta.
Hän meni kadun yli toiselle puolen ja silmäsi ylös akkunaan varmistuakseen, ettei mitään näkyisi ulkoapäin. Verho, minkä tyttö olisi tahtonut vetää ylös päästääkseen sisään sitä valoa, mitä ei koskaan enää saisi nähdä, oli yhä alhaalla. Ruumis makasi melkein aivan sen alapuolella. Hän tiesi sen. Hirmuista, kuinka auringonvalo virtasi alas juuri sille kohdalle! Vain silmänräpäyksen hän sitä katseli. Oli helpoitus, että hän oli tullut ulos huoneesta. Hän vihelsi koiraa ja kulki nopeasti edelleen.
Hän meni läpi Islingtonin, nousi Highgaten varrella olevalle kukkulalle, kääntyi alas Highgate Hilliin, pyörrähti oikealle taas melkein samassa kuin oli alkanut laskeutua mäkeä sekä tuli senjälkeen. Hampstead Heathiin. Mentyään viistoon yli Terveyden laakson notkelman taivalsi hän ylös vastakkaista puolta, meni yli tien, joka yhdistää Hampsteadin ja Highgaten kylät, sekä edelleen yli jäljelläolevan osan nummea North Endin vainioille, missä paneutui nukkumaan erään pensasaidan alle. Hän oli kuitenkin pian taas jaloillaan ja kulki edelleen, ei kauemmaksi ulos maaseudulle, vaan sisälle Lontooseen taasen pitkin maantietä — sitten takaisin taas — senperästä yli erään saman alueen toisen osan, mistä jo oli kulkenut — ja siten vaelsi hän sinne tänne yli vainioitten, laskeutuen lepäämään ojanreunoille, sekä ryntäsi ylös valitakseen toisen paikan ja tehdäkseen samoin sekä uudestaan kuljeksiakseen ympäriinsä. Mihin oli hänen suunnattava matkansa sellaiseen paikkaan, mikä ei ollut liian kaukana eikä liian julkinen, saadakseen ruokaa ja juomaa? Hendoniin, se oli hyvä paikka eikä kaukana sieltä sekä ainoastaan vähän käytetty. Sinne lähti hän, välin juosten ja välin, omituisesti kyllä, laahustaen etanan hitaudella tai aivan kokonaan pysähtyen, ajattelematta lyöden kepillään pensasaitoja. Mutta hänen tultuaan perille näyttivät kaikki, vieläpä lapsetkin ovilla, katselevan häntä epäluuloisina. Taas kääntyi hän ympäri rohkenematta ostaa itselleen syötävää tai juotavaa, vaikkei hän ollut moneen tuntiin nauttinut mitään, ja taas viipyi hän nummella tietämättä, minne suuntaisi askeleensa.
Hän samosi mailin mailin jälkeen, mutta palasi aina samalle paikalle. Aamu ja keskipäivä olivat ohi ja päivä lähestyi loppuaan, mutta yhä kuljeksi hän edestakaisin, ylös ja alas, ympäriinsä, ja tuli täsmälleen samaan kohtaan. Vihdoin poistui hän sieltä ja lähti kohti Hatfieldiä.
Kello oli yhdeksän illalla, kun hän, aivan läpiväsyneenä, ja koira, rampana ja nilkuttaen tavattomista ponnistuksista, kääntyivät alas mäkeä tuohon rauhalliseen kylään ja laahustivat läpi pienen kadun kurjaan kapakkaan, minkä niukka valo oli ollut heidän oppaanaan. Kapakkahuoneessa paloi takkavalkea ja muutamia päivätyöläisiä istui sen ääressä juomassa. He tekivät tilaa vieraalle, mutta hän asettui kaukaisimpaan nurkkaan syöden ja juoden yksin tai oikeammin sanoen koiransa seurassa, mille hän silloin tällöin antoi suupalan. Miesten keskustelu koski ympärilläsijaitsevaa seutua ja sen vuokraajia ja, kun nämä aiheet olivat ammennetut loppuun, erään vanhan miehen ikää, joka oli haudattu edellisenä sunnuntaina. Läsnäolevat nuoret miehet pitivät häntä hyvin vanhana, jotavastoin vanhat väittivät hänen olleen aivan nuoren — ei vanhempi, sanoi muuan valkohapsinen, vanha vaari, kuin mitä hän itse oli — ja aivan hyvin olisi voinut elää kymmenen tai viisitoista vuotta vielä, jos hän olisi vain ollut varovainen, vain ollut varovainen.
Tässä keskustelussa ei ollut mitään, mikä saattoi herättää huomiota tai levottomuutta, ja kun varas oli maksanut ravintonsa jäi hän istumaan äänettömänä ja huomaamattomana nurkkaansa ja oli juuri vaipumaisillaan uneen, kun hänet puolittain herätti uuden kestiystävän meluava astuminen huoneeseen.
Hän oli omituinen olento, puoliksi kulkukauppias, puoliksi puoskari, joka vaelsi ympäri maata myyden kovasimia, hiomahihnoja, partaveitsiä, saippuoita, kengänkiilloketta, lääkkeitä koiria ja hevosia varten, hyvätuoksuisia aineita halpaan hintaan, kauneustarpeita ja muita senkaltaisia tavaroita, joita kantoi selässään laatikossa. Hänen sisäänastumisensa oli päivätyöläisille merkkinä törkeään pilantekoon, eivätkä he lakanneet siitä, ennenkuin viimeksimainittu oli syönyt iltaruokansa ja avannut aarrelaatikkonsa, nerokkaalla tavalla yhdistääkseen hyödyn huviin.
— Ja mitä tuo on — maistuuko se hyvälle, Harry? kysyi eräs irvistelevä päivätyöläinen osoittaen jonkinlaisia kakkuja, joita oli eräässä laatikon kulmassa.
— Tämä, virkkoi liikemies ottaen esille yhden kakun, tämä on pettämätön ja verraton keksintö poistamaan kaikenlaiset tahrat, ruosteen, lian, homeen, rasvan, uudet ja vanhat, silkistä, atlaksesta, pellavasta, kamritsista, liinakankaasta, suruharsosta, matoista, merinosta, musliinista, bomibasinista tai villasta, viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, väritahrat, tervatahrat, kaikenlaiset tahrat katoavat hangatessa tällä pettämättömällä ja verrattomalla keksinnöllä. Jos nainen tahraa kunniansa, niin tarvitsee hänen vain niellä tämä kakku, ja hän on heti puhdistunut, sillä se on myrkkyä. Jos jollakin gentlemannilla on halua ylläpitää mainettaan, tarvitsee hänen vain niellä pieni kakku, ja hän on koroitettu jokaisen epäilyksen yläpuolelle, sillä se on täysin yhtä tehokas kuin pistoolinkuula ja maistuu paljoa pahemmalle ja tietenkin on paljon kunniakkaampaa ottaa se sisäänsä. Ja vain penny kakusta. Kaikkine naine ominaisuuksineen vain penny kakusta.
Kaksi ostajaa ilmoittautui paikalla ja useitten kuuntelijoitten oli vaikea pidättyä ostamasta. Kun myyjä huomasi sen, lisääntyi hänen puheliaisuutensa.
— Ne menevät kaupaksi yhtä joutuin kuin niitä ennätetään valmistaa, sanoi hän. Neljätoista vesimyllyä, kuusi höyrykonetta ja yksi galvaaminen patteristo ovat aina käynnissä valmistuksessa. Mutta se ei kuitenkaan riitä, vaikka väki työskentelee niin kovasti, että heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja lesket heti saavat kahdenkymmenen punnan eläkkeen vuodessa jokaisesta lapsesta, sitäpaitsi ylimääräiset viisi puntaa kaksoisista. Yksi penny kakusta — kaksi puolipennyä käy myöskin päinsä. Penny kakusta. Viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, öljytahrat, veritahrat — erään läsnäolevan herran hatussa on tahra, joka minun on poistettava, ennenkuin hän ehtii tilata minulle tuopin olutta.
— Haa! kiljaisi Sikes, antakaa se tänne.
— Otan pois tahran, sir, vastasi mies vilkuttaen silmää seuralle, ennenkuin ehditte kulkea lattian poikki ottamaan sen. Ottakaa huomioon tuo musta täplä tämän herran hatussa. Se ei ole suurempi shillinkiä, mutta paksumpi puolikruunusta, olkoon se sitten viinitahra, hedelmätahra, oluttahra, tervatahra tai veritahra —.
Mies ei ehtinyt pitemmälle, sillä kauhistuttavalla kirouksella kaasi
Sikes kumoon pöydän, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos huoneesta.
Tunteet yhtä hämmentyneinä ja yhtä neuvottomana kuin hän oli ollut koko päivän, palasi murhaaja, kun hän ei huomannut itseään ajettavan takaa ja he luultavasti pitivät häntä humaltuneena kolhona, takaisin ylös katua. Viimein meni hän taas takaisin ja kulki tietä, joka vie Hatfieldista S:t Albansiin. Hän kulki ripeästi, mutta kun kaupunki oli hänen takanaan ja hän tuli kauemmaksi ja kauemmaksi yksinäisellä, pimeällä maantiellä, valtasi hänet kauhu, joka kulki läpi luitten ja ytimien. Kaikki hänen edessään, esine tahi varjo, paikallaan tai liikkuva, omasi jonkin kauhistuttavan hahmon, mutta tämä kauhu ei ollut mitään verrattuna tunteeseen, että tuo aamuinen peloittava hahmo seurasi hänen kintereillään. Hän saattoi nähdä sen varjon pimeydessä pienimpiä ääriviivojaan myöten ja nähdä, kuinka jäykkänä ja juhlallisena se tuntui liukuvan eteenpäin. Hän voi kuulla sen vaatteitta rapisevan lehvistöissä, ja jokainen tuulenpuuska toi mukanaan sen viimeisen, pitkän kirkauksen hänen korviinsa. Jos hän pysähtyi, seisoi se hiljaa. Jos hän juoksi, seurasi se häntä — mutta ei juosten, se olisi ollut helpotus — vaan kuin ruumis, joka oli saanut täysin koneellisen elämän ja jota kantoi eteenpäin hidas ja surunvoittoinen tuuli, mikä ei koskaan voimistunut eikä heikonnut. Väliin kääntyi hän epätoivoisen päättävästi ympäri karkoittaakseen aaveen pois, vaikkapa se toisi hänelle kuoleman, mutta hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hänen verensä jähmettyi, sillä se oli kääntynyt hänen mukanaan ja oli yhä hänen takanaan.
Eräällä vainiolla, mikä sijaitsi hänen tiensä sivulla, oli pieni vaja, josta hän sai suojaa yöksi. Oven edustalla kasvoi kolme pitkää poppelia, jotka tekivät vajan sisustan hyvin pimeäksi, ja tuuli suhisi niitten läpi synkän valittavasti. Hän ei voinut mennä kauemmaksi, ennenkuin taas tulisi päivä ja hän ojensihe itsensä sentähden niin lähelle seinää kuin mahdollista — joutuakseen kärsimään uusia tuskia.
Äkkiä teki hän epätoivoisen päätöksen palata Lontooseen. Viivyttelemättä alkoi hän toteuttaa tätä mielijohdetta ja, valiten vähänliikenteisimmät tiet, suuntasi kulkunsa kohti Lontoota, päättäneenä piilottautua jonnekin vähän matkan päästä pääkaupungista ja illalla kiertoteitse mennä sinne sisälle ja sitten lähteä suoraan sitä paikkaa kohti, mihin oli päättänyt piiloutua.
— Mutta koira? — Jos hänen tuntomerkkinsä oli tiedotettu, ei varmaankaan oltu jätetty huomioonottamatta, että koira puuttui ja luultavasti oli seurannut häntä. Tämä voisi johtaa hänen vangitsemiseensa hänen kulkiessaan läpi katujen. Hän päätti sentähden hukuttaa sen ja jatkoi matkaansa katselleen sopivaa lammikkoa ja ottaen suuren kiven, minkä hän sitoi nenäliinaansa.
Eläin katsoi ylös herraansa näitten valmistelujen tapahtuessa ja, joko sitten sen vaisto sanoi sille niitten tarkoituksen tai murhaajan katse oli kovempi kuin tavallisesti, pysytteli etäällä, lähestyen hitaasti ja lyyhistellen. Kun sen herra pysähtyi erään allikon partaalla ja kääntyi ympäri houkutellen sitä, pysähtyi se siihen paikkaan.
— Etkö kuule, että kutsun? virkkoi Sikes ja vihelsi.
Eläin lähestyi, tottumuksen voiman vetämänä, mutta kun Sikes kumartui sitoakseen nenäliinan sen kaulan ympäri, murisi se hieman ja vetäytyi pois.
— Tule tänne, sanoi varas polkien maata. Koira heilutti häntäänsä, mutt'ei liikahtanut. Sikes teki nyt nenäliinasta juoksusilmukan ja yritti taas houkutella sitä luokseen.
Koira lähestyi, kääntyi ympäri, seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja juoksi sitten tiehensä niin nopeasti kuin voi. Mies vihelsi ja vihelsi ja istuutui odottamaan sen paluuta. Mutta mitään koiraa ei tullut, ja vihdoin lähti hän jatkamaan vaellustaan.
Monks ja mr Brownlow kohtaavat vihdoinkin toisensa. Heidän keskustelunsa sekä ilmoitus, joka keskeyttää sen.
Oli alkanut hämärtää, kun mr Brownlow nousi vaunuista oman porttinsa edustalla ja kolkutti hiljaa. Kun ovi oli avattu astui muuan voimakas mies ulos vaunuista ja asettui astuimen toiselle puolen, toisen miehen, joka oli istunut ajajanpukilla asettuessa toiselle puolen. Mr Brownlowin annettua merkin auttoivat he erään kolmannen miehen ulos ja ottivat hänet väliinsä, minkäjälkeen he kiiruhtivat taloon hänen kanssaan. Tämä mies oli Monks.
He menivät vaieten ylös portaita, ja mr Brownlow, joka meni edellä Ohjasi heidät erääseen pieneen pihahuoneeseen. Monks pysähtyi tämän huoneen ovella. Hänelle oli silminnähtävästi hyvin vastenmielistä astua sisään. Molemmat miehet katsoivat vanhaan gentlemanniin, kuin olisivat he odottaneet toimiohjeita.
— Hän tietää, mitä hänellä on valittavana, sanoi mr Brownlow Jos hän epäröi tai liikuttaa sormeakaan toisin kuin te sallitte, niin saatte viedä hänet kadulle, kutsua poliisin ja minun nimessäni antaa hänet ilmi pahantekijänä.
Monks mutisi muutamia kärsimättömiä sanoja, mutta epäröi yhä.
— Tehkää päätöksenne pian, virkkoi mr Brownlow. Sana vain suustani, ja teillä ei enää ole valinnan varaa.
Yhä epäröi mies.
— Minulla ei ole halua sovitteluun, sanoi mr Brownlow, ja koska valvon toisten kalleimpia etuja, ei minulla ole siihen oikeuttakaan.
— Eikö ole, kysyi Monks sammaltaen, eikö ole — mitään keskitietä?
— Ei!
Monks piti silmällä vanhaa gentlemannia tuskaisin katsein, mutta kun hän luki hänen kasvonpiirteistään ainoastaan vakavaa päättäväisyyttä, kohautti hän olkapäitään, astui huoneeseen ja istuutui.
— Sulkekaa ovi ulkoapäin, virkkoi mr Brownlow apulaisilleen, ja tulkaa sisään, jos soitan.
Miehet tottelivat jättäen heidät kahden.
— Tämä on kaunista kohtelua, sir, sanoi Monks heittäen hattunsa ja viittansa luotaan, isäni vanhimmalta ystäviltä.
— Juuri sen takia, että minä olen isänne vanhin ystävä, nuori mies, vastasi mr Brownlow, sen takia, että nuoruuden ja onnellisten vuosien toiveet ja unelmat olivat liittyneet häneen ja siihen rakastettavaan olentoon hänen vertansa ja sukuansa, joka yhtyi Jumalaan elämänsä kukoistuksessa ja jätti minut yksin ja hyljätyksi, sen takia, että hän minun kanssani polvistui ainoan sisarensa kuolinvuoteen ääreen, vielä ollessaan poika, juuri samana aamuna, joka — jos taivas ei olisi tahtonut toisin — olisi tehnyt hänen sisarensa minun vaimokseni; sen takia, että raadeltu sydämeni siitä silmänräpäyksestä lähtien riippui kiinni hänessä kaikkina hänen koettelemuksissaan ja hairahduksissaan, kunnes hän kuoli, sen takia, että vanhat muistot ja kuvittelut täyttävät sydämeni, ja vieläpä teidän näkemisennekin herättää ajatuksia hänestä; kaikkien näiden seikkain takia minä nyt osoitan teille sääliväisyyttä — niin, Edward Leeford, vielä nytkin, ja punastun arvottomuutenne takia kantaa tätä nimeä.
— Mitä on nimellä sen kanssa tekemistä? kysyi toinen, äänetönnä ja vihaisen hämmästyneenä tarkattuaan vanhan gentlemannin liikutusta. Mitä nimi minuun kuuluu?
— Ei mitään, vastasi mr Brownlow, ei mitään teihin. Mutta se oli hänen sisarensa nimi, ja vielä nyt, näitten monien vuosien kuluttua, saa sen paljas mainitseminen minussa, vanhassa miehessä, aikaan saman hehkun ja värinän, mitä kerran tunsin. Olen hyvin iloinen, että olette vaihtanut sen — hyvin — hyvin iloinen.
— Kaikki tuo on kovin kaunista, sanoi Monks pitkän hiljaisuuden jälkeen, minkä aikana hän itsepintaisen uhmaavasti oli heilutellut itseään edestakaisin ja mr Brownlow istunut peittäen kasvonsa kädellään. Mutta mitä tahdotte minusta?
— Teillä on veli, sanoi mr Brownlow ravistautuen irti surullisista ajatuksistaan, veli, jonka nimi, vain korvaanne kuiskattuna kävellessäni takananne kadulla, oli kylliksi saamaan teidät seuraamaan minua tänne ihmeissänne ja levottomana.
— Minulla ei ole mitään veljeä, vastasi Monks. Tiedätte, että olin ainoa lapsi. Minkätähden puhutte minulle veljestä? Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.
— Kuulkaa mitä minä tiedän, mutta te ehkä ette, sanoi mr Brownlow. Olen kyllä herättävä mielenkiintonne. Tiedän teidän olleen tuon onnettoman avioliiton ainoan ja luonnottoman hedelmän, avioliiton, johon perhesuhteet ja mitä likaisin ja ahdasmielisin kunnianhimo pakotti onnettoman isänne menemään aivan nuorena.
— En välitä tavastanne puhua, keskeytti hänet Monks ivallisesti nauraen, tunnette tosiasiat, ja se on kylliksi minulle.
— Mutta tunnen myöskin, jatkoi vanha gentlemanni, sen kurjuuden, ne hitaat tuskat, sen taukoamattoman piinan, mikä oli yksi tämän onnettoman liiton seuraus. Tiedän, kuinka välinpitämättöminä toisistaan tämä onneton pari laahasi raskaita kahleitaan läpi maailman, joka oli heille myrkytettyä. Tiedän, kuinka kylmää kohteliaisuutta seurasivat solvaukset, kuinka välinpitämättömyys vaihtui vastenmielisyydeksi, vastenmielisyys vihaksi, viha halveksumiseksi, kunnes he viimein repäsivät rikki kahleet, joista he kuitenkin kumpikin tahollaan kantoivat tuskaisaa sirpaletta, minkä ainoastaan kuolema saattoi irroittaa ja mitä he uusissa piireissä koettivat kätkeä mahdollisimman iloisten ilmeitten alle. Äidillenne se onnistui, mutta isänne sydäntä hivutti ja kalvoi se monta vuotta.
— Hyvä, he erosivat, virkkoi Monks, mitä sitten?
— Kun he olivat olleet erossa jonkun aikaa, jatkoi mr Brownlow, ja äitinne, kokonaan mannermaan kevytmielisen elämän vangitsemana, täydellisesti oli unohtanut runsaasti kymmenen vuotta nuoremman miehensä, joka pettävin toivein oli laahustanut elämäänsä täällä kotona, sai hän uusia ystäviä. Sen asian ainakin tunnette.
— En, sanoi Monks kääntäen pois katseensa ja takoen jalallaan lattiaa kuin mies, joka on päättänyt kieltää kaiken. Ei, sitä asiaa minä en tunne.
— Käytöksenne kuten tekonnekin todistavat, ettette koskaan ole unohtanut sitä tai lakannut katkeruudella sitä ajattelemasta, sanoi mr Brownlow. Puhun eräästä ajasta, viisitoista vuotta takaperin, jolloin te vielä olitte vain yksitoistavuotias poika ja isänne ainoastaan kolmekymmentäyksi — sillä hän oli, toistan sen, hyvin nuori, kun hänen isänsä pakotti hänet tuohon avioliittoon. Onko minun palattava niihin tapauksiin, jotka luovat varjon isänne muistolle, vai tahdotteko säästyä siitä ja sanoa totuuden?
— Minulla ei ole mitään sanottavaa, virkkoi Monks. Mutta puhukaa te vain edelleen, jos tahdotte.
— Näitten uusien ystävien joukossa, sanoi mr Brownlow, oli myöskin eräs eläkettänauttiva meriupseeri, jonka vaimo oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin ja jättänyt hänet jälkeensä kahden lapsen kanssa — niitä oli ollut useampia, mutta onneksi oli koko perheestä jäljellä vain nämä kaksi. He olivat molemmat tyttöjä, toinen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttö, toinen pieni kaksi- tai kolmevuotias lapsi.
— Mitä se minua liikuttaa? kysyi Monks.
— He oleskelivat, sanoi mr Brownlow, nähtävästi kiinnittämättä huomiota tähän keskeytykseen, seudulla, jonne isänne kiertelevän elämänsä aikana oli tullut ja asettunut asumaan. Tuttavuus, yhdessäolo ja ystävyys seurasivat nopeasti. Isänne oli lahjakkaampi kuin useimmat muut. Hän muistutti sisartaan niin mielenlaatuun kuin ulkonäköönkin nähden. Mitä enemmän vanha upseeri oppi tuntemaan häntä, sitä enemmän kiintyi hän häneen. Kunpa se olisi jäänyt siihen. Mutta hänen tyttärensä teki samoin.
Vanha gentlemanni vaikeni, Monks puri huultaan ja katsoi lattiaan, ja kun mr Brownlow huomasi sen, jatkoi hän heti: — Vuoden kuluttua oli hän sidottu, juhlallisesti sidottu tähän tyttäreen. Hän oli viattoman, kokemattoman tytön ensimmäinen, uskollinen, palava, ainoa mieltymys.
— Kertomuksenne alkaa käydä pitkäksi, virkkoi Monks siirtäen itsensä levottomasti tuolillaan.
— Se on tosi kertomus suruista ja koettelemuksista, nuori mies, vastasi mr Brownlow, ja senkaltaiset kertomukset ovat tavallisesti pitkiä. Jos se olisi kertomus häiritystä onnesta, olisi se ollut hyvin lyhyt. Vihdoin kuoli eräs niistä rikkaista sukulaisista, joiden takia isänne, kuten niin usein tapahtuu, oli uhrattu, jotta toisen vaikutusvalta ja merkitys tulisi sitä suuremmaksi. Hyvittääkseen sen onnettomuuden, mihin oli ollut aiheena, jätti hän isällenne yleislääkkeensä kaikkia suruja vastaan — rahansa. Isänne oli suoraa päätä matkustettava Roomaan, jonne toinen oli mennyt terveytensä takia, ja jossa hän oli kuollut ja jättänyt liikeasiansa jälkeensä mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Isänne saapui sinne kuolettavan taudin tartuttamana, ja uutinen siitä oli tuskin ehtinyt Pariisiin, niin äitinne seurasi häntä ottaen teidät mukaansa. Päivä sen jälkeen kuin hän oli sinne ehtinyt kuoli isänne jättämättä jälkeensä mitään testamenttia — jättämättä jälkeensä mitään testamenttia — ja niinollen joutui koko omaisuus äidillenne ja teille.
Kertomuksen tämän osan aikana oli Monks pidättänyt henkeä ja kuunnellut mitä suurimmalla mielenkiinnolla, vaikkakaan hänen katseensa ei ollut suunnattu puhujaan. Kun mr Brownlow vaikeni, muutti hän asentoa ilmeellä, kuin olisi hän äkkiä tuntenut itsensä keventyneeksi, ja kuivasi kasvojaan ja polttavat käsiään.
— Ennenkuin isänne matkusti ulkomaille ollessaan vielä täällä Lontoossa, virkkoi mr Brownlow hitaasti ja kiinnitti katseensa toisen kasvoihin, tuli hän minun luokseni.
— Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavan, keskeytti hänet Monks äänellä, minkä piti esittää epäilystä, mutta mikä enemmän ilmaisi suurta yllätystä.
— Hän tuli luokseni ja jätti minulle paljon muun ohessa erään maalauksen — muotokuvan, minkä hän itse oli maalannut — tuon tyttöparan muotokuvan — jota hän ei tahtonut jättää jäljelle, mutta jota hän ei voinut ottaa mukaansakaan kiireelliselle matkalleen. Häntä vaivasivat tuska ja omantunnonsoimaukset, niin että hän oli miltei varjon kaltainen. Hän puhui hurjalla, sekavalla tavalla perikadosta ja hänen aiheuttamastaan häpeästä, ilmaisi minulle aikomuksensa olevan, vaikkapa siinä häviäisikin, muuttaa kaiken omaisuutensa puhtaaksi rahaksi ja talletettuaan vaimoansa ja teitä varten osan perinnöstä pankkiin paeta maasta — arvasin liiankin hyvin, ettei hän tekisi sitä yksin — eikä koskaan enää palata. Minullekaan, vanhalle ystävälleen, jonka sydän oli kiintynyt siihen maahan, joka kätki meille kummallekin niin kalliin olennon — minullekaan ei hän tehnyt yksityiskohtaista tunnustusta, vaan lupasi kirjoittaa ja ilmoittaa minulle kaiken ja käydä tervehtimässä minua viimeisen kerran täällä maan päällä. Ah! Tämä oli viimeinen kerta. En saanut kirjettä enkä nähnyt häntä enää.
— Kun kaikki oli ohi, virkkoi mr Brownlow tuokion vaiettuaan, matkustin minä hänen — tahdon käyttää sitä ilmaistustapaa, mitä maailma käyttäisi, sillä kovuus tai lempeys ovat nyt hänelle yhdentekevät — hänen rikollisen rakkautensa näyttämöpaikalle, lujasti päättäneenä, jos pelkoni osoittautuisi perustelluksi, tarjota tälle harhaanjohdetulle lapselle sydämen ja kodin. Perhe oli muuttanut paikalta kahdeksan päivää aikaisemmin, maksanut pienet velkansa ja poistunut yöllä. Miksi tai minne, sitä ei kukaan voinut sanoa.
Monks hengitti jälleen vapaammin, katsellen ympärilleen riemuitsevasti hymyillen.
— Kun veljenne, sanoi mr Brownlow siirtäen tuolinsa lähemmäksi toista, kun veljenne, heikko, ryysyinen, laiminlyöty lapsi voimakkaamman käden kuin sattuman avulla osui tielleni ja minä hänet pelastin rikoksellisesta ja häpeällisestä elämästä —.
— Mitä! huudahti Monks säpsähtäen.
— Niin, minä, vastasi mr Brownlow. Sanoinhan teille, että pian herättäisin mielenkiintonne. Sanon, että minä hänet pelastin — näen, että viekas kumppaninne on laiminlyönyt mainita nimeäni teille, vaikka sen, kuten hän olisi pitänyt tietää, täytyi olla teille täysin outo. Kun poika siis pelastui minun avullani ja minun talossani toipui vaikean sairauden jälkeen, hämmästyin hänen suuresta yhtäläisyydestään sen muotokuvan kanssa, mistä jo olen maininnut, ja jo ensi kertaa hänet nähdessäni kaikessa hänen liassaan ja surkeudessaan näytti hän muistuttavan jotakin vanhaa ystävää. Minun ei tarvitse teille kertoa, että hänet ryöstettiin minulta, ennenkuin vielä olin ehtinyt saada tietooni hänen vaiheitansa —.