Sisältää uusia havaintoja ja osoittaa, että yllätykset, samoinkuin onnettomuudetkin, harvoin tulevat yksinään.
Rosen asema oli todella melko tukala, sillä samalla kun hän mitä innokkaimmin ja palavimmin halusi selvittää sen salaperäisyyden, mikä verhosi Oliverin kohtaloa, ei hän toiselta puolen voinut olla kunnioittamatta sitä luottamusta, mitä onneton nainen oli hänelle osoittanut. Hänen sanansa ja käyttäytymisensä oli liikuttanut Rose Maylien sydäntä, ja Oliveria kohtaan tuntemansa kiintymyksen rinnalla ylläpiti hän lämmintä toivoa voittaa tämä yhteiskunnan ulkopuolella vaeltava nuori olento takaisin elämään.
He aikoivat viipyä vain kolme päivää Lontoossa, ennenkuin muutamaksi viikoksi lähtisivät eräälle etäällä merenrannalla sijaitsevalle paikalle, ja nyt oli ensimmäisen päivän jälkeinen keskiyö. Mihin toimenpiteisiin oli hänen ryhdyttävä, mitä voisi hän suorittaa neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa? Tai kuinka hän epäilyksiä herättämättä saisi matkan siirretyksi tuonnemmaksi? Mr Losberne oli heidän mukanaan ja viipyisi vielä kaksi päivää, mutta Rose tunsi liian hyvin tämän kunnon gentlemannin äkkipikaisen luonteen ja piti jo ennakolta selvänä, millaisen vihanpurkauksen Oliverin ryöstämisen välikappale hänessä aiheuttaisi, rohjetakseen uskoa hänelle salaisuutta, jos hänen välityksensä Nancyn hyväksi ei voisi saada tukea joltakin toiselta kokeneelta henkilöltä.
Levotonna näistä vaihtuvista ajatuksista ja milloin taipuvaisena yhteen, milloin toiseen pelastuskeinoon, milloin hyläten ne kaikki, vietti hän unettoman yön, ja seuraavana aamuna, vielä punnittuaan asiaa, teki hän epätoivossaan päätöksen neuvotella Harry Maylien kanssa.
— Jos on tuskallista hänelle, ajatteli hän, tulla takaisin tänne, kuinka paljon tuskallisempaa onkaan se minulle! Mutta ehkei hän tahdo tulla; hän kenties kirjoittaa, tai jos tulee itse, voi hän tahallaan välttää minua — kuten teki lähtiessään, vaikka en olisi sitä hänestä uskonut; mutta se oli parasta meille molemmille — kaikkein parasta! Ja tässä asetti Rose kynänsä syrjään, ikäänkuin ei edes paperikaan saisi nähdä hänen itkevän.
Hän oli jälleen tarttunut kynään ja asettanut sen taas pois hyvinkin viisikymmentä kertaa sekä punninnut ja aprikoinut kirjeensä ensimmäistä riviä, kykenemättä vielä kirjoittamaan edes yhtä sanaa, kun Oliver, joka oli ollut ulkona kävelemässä mr Giles henkivartijanaan, tuli juosten huoneeseen niin hengästyneen kiireisesti, että näytti tulleen jotakin uutta levottomuuden aihetta.
— Miksi olet noin kiihoittunut? kysyi Rose mennen häntä vastaan.
— En ymmärrä mitä se on, minusta tuntuu kuin tukehtuisin, vastasi Oliver. Oi, Jumala! Ajatella, että kuitenkin viimein saisin nähdä hänet, ja te saatte tietää, että kaikki, mitä olen teille sanonut, on totta!
— En ole koskaan uskonut sinun sanoneen meille muuta kuin totuuden, rakas Oliver, virkkoi Rose rauhoittaen. Mutta mistä on kysymys? Kenestä sinä puhut?
— Olen nähnyt sen vanhan herran, vastasi Oliver, tuskin kyeten saamaan sanaakaan suustaan, sen vanhan herran, joka oli niin hyvä minua kohtaan — mr Brownlowin, josta niin usein olemme puhuneet.
— Missä? tiedusti Rose.
— Hän astui alas vaunuista, vastasi Oliver vuodattaen ilon kyyneleitä, ja meni sisälle erääseen taloon. En puhutellut häntä. Muta Giles kysyi, asuiko hän siellä, ja vastattiin, että niin oli laita. Katsokaahan, sanoi Oliver näyttäen erästä paperilappua, tässä se on, tähän on kirjoitettu, missä hän asuu — nyt tahdon heti mennä sinne. Oi, ajatelkaa! Mitä minä teen, kun tapaan hänet ja taas saan kuulla hänen puhuvan.
Ajatukset koko lailla hämmentyneinä näistä ja muista toisistaan riippumattomista ilonhuudahduksista luki Rose osoitteen, mikä oli Craven Street Strandissa.
— Pian! sanoi hän. Käske heidän noutaa ajuri ja laita itsesi kuntoon seurataksesi minua. Ajan heti sinne sinun kanssasi kadottamatta minuuttiakaan ja sanon tädille vain, että menemme tunnin ajaksi ulos. Laita itsesi kuntoon niin pian kuin mahdollista.
Viittä minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Craven Streetille. Kun he tulivat perille, jätti Rose Oliverin vaunuihin, sanoen syyksi, että hänen oli valmistettava vanhaa herraa, sekä lähetti kortin palvelijan mukana ylös pyytämään mr Brownlowilta hetken keskustelua tärkeässä asiassa. Palvelija palasi ja pyysi häntä astumaan sisään, ja hän seurasi häntä erääseen kerrosta ylempänä sijaitsevaan huoneeseen, missä hän joutui vanhahkon herran eteen, jolla oli hyväntahtoinen ulkonäkö ja joka oli puettu pullonviheriään frakkiin. Hänen lähellään istui muuan vanha herra nankkiinihousuissa ja damaskeissa, joka ei näyttänyt erikoisen hyväntahtoiselta, pitäen käsiään puristettuina paksun kepin nupin ympäri ja nojaten leukaansa niihin.
— Ah, hyvänen aika, sanoi pullonviheriään frakkiin puettu gentlemanni nousten nopeasti ylös, pyydän anteeksi, nuori neiti — luulin, että oli kyseessä joku tungetteleva henkilö, joka — pyydän anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa.
— Mr Brownlow arvatenkin, sir? virkkoi Rose katsoen toisesta vanhasta herrasta toiseen.
— Se on nimeni, sanoi vanha gentlemanni. Ja tämä on ystäväni, mr Grimwig. Tahdotteko olla ystävällinen ja jättää meidät muutamiksi minuutiksi, Grimwig?
— Minä luulen, virkkoi Rose, ettei meidän, keskustelumme ollessa tällä asteella, tarvitse vaivata tätä gentlemannia menemään pois. Ellei minulle ole väärin ilmoitettu, tietää hän asiasta, josta haluan puhua kanssanne.
Mr Brownlow nyökäytti päätään, ja Grimwig, joka oli noussut ylös ja tehnyt jäykän kumarruksen, teki toisen jäykän kumarruksen ja istuutui jälleen.
— En epäile, sanoi Rose hämillään, että tulen hämmästyttämään teitä; mutta te olette kerran osoittanut eräälle nuorelle, sangen hyvälle ystävälleni suurta hyväntahtoisuutta ja suopeutta ja olen vakuutettu, että teitä ilahduttaa taas saada kuulla jotakin hänestä.
— Tosia-anko? sanoi Brownlow…
— Oliver Twist nimellä hänet tunnette, vastasi Rose.
Nämä sanat eivät vielä kunnolla olleet tulleet hänen huulillaan, kun mr Grimwig, joka oli ollut syventyvinään erääseen suureen kirjaan, mikä lepäsi pöydällä, löi sen kiinni kovalla paukauksella ja asettui selkäkenoon tuolillaan, samalla karkoittaen kasvonpiirteistään jokaisen muun ilmeen paitsi mitä rajattomimman ällistyksen ja alkoi katsoa tuijottaa pitkään ja epämääräisesti. Kuin häpeissään siitä, että oli päästänyt ilmi niin voimakkaan liikutuksen, palautti hän kouristuksentapaisella nykäyksellä entisen asentonsa ja tirkistäen suoraan eteensä päästi pitkän, syvän vihellyksen, mikä lopultakaan ei tuntunut katoavan ilmaan, vaan häviävän hänen vatsansa sisimpiin kätköihin.
Mr Brownlow ei ollut vähemmän yllätetty, mutta hänen hämmästyksensä ei ilmennyt täysin niin eriskummallisella tavalla. Hän muutti tuolinsa lähemmäksi miss Maylieta ja sanoi:
— Tehkää minulle se palvelus, nuori neiti, että kerrassaan syrjäytätte sen suopeuden ja hyväntahtoisuuden, mistä mainitsitte ja mistä ei kukaan muu tiedä mitään, ja jos voitte kertoa jotakin, mikä voi muuttaa sen epäedullisen käsityksen, minkä kerran olin pakotettu muodostamaan siitä poikaparasta, niin antakaa minun Jumalan tähden kuulla se.
— Huono poika — tahdonpa syödä pääni, jos hän ei ole huono poika, mörisi Grimwig.
— Älkää kiinnittäkö huomiotanne ystävääni, miss Maylie, sanoi
Brownlow. Hän ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo.
Tultuaan näin pitkälle tyytyivät molemmat gentlemannit osaansa ja puristivat senjälkeen toistensa käsiä, kuten heillä aina oli tapana.
— Mutta palataksemme asiaan, miss Maylie, lausui Brownlow, johon ihmisrakkaudessanne tunnette niin suurta mielenkiintoa, pyydän teitä sanomaan minulle, mitä tiedätte tästä lapsiraukasta, vaikka minun kai ensinnä täytyy sanoa, että olen käyttänyt kaikkia tarjolla olevia keinoja löytääkseni hänet ja että aikaisempaa otaksumaani, että hän olisi pettänyt minut ja antanut toveriensa houkutella itsensä varastamaan minulta poissaollessani, aikalailla on horjutettu.
Rose, jolla oli ollut aikaa koota ajatuksensa, kertoi nyt muutamin harvoin sanoin kaiken, mitä Oliverille oli tapahtunut hänen jätettyään mr Brownlowin talon, pidättäen kuitenkin Nancyn ilmoituksen tämän herran korvien yksin kuultavaksi, ja lopetti vakuuttaen pojan ainoan surun kuluneitten kuukausien aikana olleen, ettei hän ollut voinut löytää aikaisempaa ystäväänsä ja hyväntekijäänsä.
— Jumala olkoon ylistetty! sanoi vanha gentlemanni. Tämä on suuri ilo minulle, oikein suuri ilo! Mutta ette ole sanonut minulle, missä hän nyt on, miss Maylie. Teidän on annettava minulle anteeksi, että nuhtelen teitä — mutta minkätähden ette ole ottanut häntä mukaanne?
— Hän odottaa vaunuissa tuolla oven edessä, vastasi Rose.
— Oven edessä! huudahti vanha gentlemanni, minkä perästä hän sanaakaan sanomatta riensi ulos huoneesta, alas portaita, yli astuimen ja sisälle vaunuihin.
Kun huoneen ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, nosti Grimwig päänsä, ja käyttäen yhtä tuolin takajalkaa kiertotappina muodosti hän keppinsä avulla kolme ympyrää, koko ajan pysyen istuvassa asennossa. Suoritettuaan tämän tempun nousi hän ja asteli niin vinhasti kuin voi edestakaisin huoneessa ainakin kymmenen kertaa, minkäjälkeen hän äkkiä pysähtyi Rosen eteen ja muitta mutkitta suuteli häntä.
— Hiljaa, sanoi hän, kun nuori nainen, hieman levottomana tästä oudosta menettelystä, nopeasti nousi ylös. Älkää olko peloissanne. Olen kyllin vanha voidakseni olla isoisänne. Te olette sievä tyttö — minä pidän teistä. Siinä he ovat!
Tosiaankin, juuri hänen uudelleen heittäytyessä entiselle paikalleen palasi Brownlow yhdessä Oliverin kanssa, jonka mr Grimwig vastaanotti hyvin armollisesti, ja vaikka tämän silmänräpäyksen ilo olisi ollut Rosen ainoa palkinto kaikesta hänen levottomuudestaan ja tuskastaan Oliverin vuoksi, olisi hän kuitenkin ollut runsaasti palkittu.
— Mutta on vielä yksi, jota emme saa unohtaa, virkkoi mr Brownlow ja soitti kelloa. Pyytäkää mrs Bedwiniä tulemaan tänne.
Vanha taloudenhoitajatar ilmaantui niin pian kuin mahdollista ja jäi niiattuaan seisomaan ovelle, odottaen lähempiä määräyksiä.
— Mutta tehän tulette päivä päivältä yhä likinäköisemmäksi, Bedwin, sanoi mr Brownlow ilkkuvaisesti.
— Niin teenkin, vastasi vanha rouva. Tultua niin vanhaksi kuin minä eivät silmät parane vuosien mukana.
— Olisinhan voinut sanoakin sen teille, lausui Brownlow, mutta asettakaa nyt silmälasinne paikoilleen ja katsokaa, ellette voi arvata, miksi teidät on kutsuttu.
Vanha rouva alkoi kopeloida taskustaan silmälaseja, mutta Oliverin kärsivällisyys ei kestänyt tätä uutta lisäkiusausta. Hän antoi myöten ensimmäiselle mielijohteelleen ja juoksi hänen syliinsä.
— Ah, hyvä Jumala! huudahti vanha rouva syleillen häntä. Sehän on minun oma, viaton poikani!
— Rakas, vanha hoitajattareni! huudahti Oliver.
— Tiesin hyvin, että hän tulisi takaisin, sanoi vanha nainen pitäen häntä sylissään. Kuinka terveeltä hän näyttää ja kuinka hienosti puettu hän on taas! Missä olet ollut koko tämän pitkän, pitkän ajan? Ah, samat lempeät kasvot, mutta ei niin kalpeat, samat lempeät silmät, mutta ei niin surulliset! En ole koskaan unohtanut niitä enkä tyyntä hymyä, vaan joka päivä nähnyt ne samalla kertaa kuin omatkin lapseni, jotka kuolivat minun vielä ollessani nuori ja iloinen. Hänen puhuessaan ja milloin pitäessään Oliveria kappaleen matkan päässä itsestään nähdäkseen, kuinka hän oli kasvanut, milloin vetäessään hänet luoksensa uusin hyväilyin, itki ja nauroi tuo hyvä sielu vuoronperään ilossaan hänen paluunsa johdosta. Mr Brownlow jätti hänet ja Oliverin rauhaan vaihtamaan ajatuksia ja johti Rosen erääseen toiseen huoneeseen, missä hän sai kuulla täydellisen selonteon Rosen kohtauksesta Nancyn kanssa, mikä aikalailla hämmästytti häntä. Rose selitti myöskin, miksikä ei heti ollut kääntynyt ystävänsä mr Losbernen puoleen, ja vanha gentlemanni huomasi hänen siinä menetelleen aivan oikein ja suostui mielellään itse neuvottelemaan vakavasti asiasta kunnon tohtorin kanssa. Jotta hän niin pian kuin mahdollista saisi siihen tilaisuuden, sovittiin, että hän pistäytyisi hotellissa samana iltana kello kahdeksan ja että mrs Maylielle sillä välin varovasti ilmoitettaisiin, mitä oli tapahtunut. Sittenkuin tämä päätös oli tehty, palasivat Rose ja Oliver kotiin.
Rose ei suinkaan ollut yliarvioinut hyvän tohtorin katkeroitumisen määrää, sillä tuskin oli hän kuullut Nancyn jutun, ennenkuin hän antoi todellisen uhkausten ja sadatusten ryöpyn vapaasti virrata, uhkasi saattaa Nancyn herrojen Blathers & Duffin yhdistetyn taitavuuden ensi uhriksi sekä asetti todella hatunkin päähänsä kiiruhtaakseen hakemaan noitten arvon herrojen apua. Epäilemättä olisikin hän, silmänräpäystäkään seurauksia punnitsematta suuttumuksensa ensi puuskassa toteuttanut aikomuksensa, jollei häntä olisi pidättänyt osittain samankaltainen kiihkeys mr Brownlowin puolelta, joka itse oli kuumaverinen luonne, ja osittain sellaiset syyt ja huomautukset, mitkä näyttivät parhaiten soveltuvan saamaan hänet luopumaan äkkipikaisesta aikeestaan.
— No, mitä hittoa sitten on tehtävä? virkkoi kuumaverinen tohtori heidän jälleen kohdattua molemmat naiset. Laadimmeko kiitoslauselman kaikille noille niinhyvin mies- kuin naispuolisillekin maankiertäjille ja pyydämme heitä ottamaan vastaan esimerkiksi sata puntaa miestä kohti vähäisenä tunnustuksena heidän hyvyydestänsä Oliveria kohtaan?
— Ei juuri niinkään, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta hyvin varovaisesti on meidän meneteltävä.
— Varovaisesti! huudahti tohtori. Tahdon mieluummin lähettää heidät joka sorkan —.
— Yhdentekevää minne, keskeytti hänet Brownlow. Mutta ajatelkaa, missä määrin me, lähettämällä heidät minne tahansa, voimme toivoa saavuttavamme tähtäimessämme olevan maalin.
— Minkä maalin? kysyi tohtori.
— Aivan yksinkertaisesti Oliverin syntyperän selvittämisen ja sen perinnön takaisinsaamisen, mikä häneltä, jos kertomus on tosi, on petollisesti riistetty.
— Ah, sanoi tohtori Losberne leyhyttäen nenäliinallaan, sen olin melkein unohtanut.
— Nähkääs, jatkoi mr Brownlow, vaikka jättäisimmekin tämän tytön kerrassaan jutun ulkopuolelle ja meidän onnistuisi saada nämä konnat tuomioistuimen eteen hänen turvallisuutensa joutumatta vaaraan, mitä voittaisimme sillä?
— Kaikesta päättäen ainakin tulisi muutamia heistä tuomituksi hirteen, sanoi tohtori, ja muut lähetetyksi siirtomaavankeuteen.
— Erinomaista, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta siihen he kyllä itse vievät asiansa kun aika on tullut, ja jos me sekaantuisimme siihen ja estäisimme sen, niin menettelisimme mielestäni kovin tyhmästi, aivan vastoin omaa pyrkimystämme tai ainakin Oliverin etua, mikä on sama asia.
— Kuinka niin? kysyi tohtori.
— Onhan selvää, että olisi erittäin vaikeata päästä täysin tämän arvoituksen perille, ellemme voi saada tätä Monksia näyttämään korttejaan. Se voi tapahtua ainoastaan viekkaudella ja vangitsemalla hänet hänen ollessaan näitten henkilöitten parissa. Sillä vaikkapa hänet pidätettäisiinkin, niin mitä todistuksia on meillä häntä vastaan? Hän ei ole — sikäli kuin tiedämme ja voimme päätellä — sekaantunut mihinkään heidän rosvouksiinsa. Ellei häntä täydellisesti vapauteta, on ainakin hyvin todennäköistä, että hänet tuomitaan vankeuteen vain irtolaisena, ja siitä lähtien on hänen suunsa luonnollisesti oleva niin tyystin suljettu, että hän meidän tarkoitusperäämme nähden yhtä hyvin voisi olla kuollut, mykkä, sokea tai mielipuoli.
— Siinä tapauksessa huomautan teille uudelleen, sanoi tohtori kärsimättömänä, onko kohtuullista, että tätä tytölle annettua lupausta on pidettävä sitovana, lupausta, joka tosin annettiin mitä parhaimmassa ja ystävällisimmässä tarkoituksessa, mutta joka —.
— Antaa sen seikan olla sinään, hyvä nuori neiti, virkkoi mr Brownlow torjuen Roselle, joka oli aikeissa sanoa jotakin. Lupaus on pidettävä. En luule sen millään tavoin estävän meitä työssämme, mutta ennenkuin voimme ratkaista minkä menettelytavan valitsemme, on tarpeen tavata tyttö ja varmistua siitä, tahtooko hän näyttää meille, kuka tuo Monks on, edellytettynä, että hän joutuu tekemisiin vain meidän, mutta ei lain kanssa, tai ellei hän tahdo tai voi sitä tehdä, voimmeko saada häneltä sellaisen kuvauksen Monksin olinpaikasta ja ulkonäöstä, että voimme löytää hänet. Emme voi kohdata häntä ennenkuin sunnuntaina, ja tänään on tiistai. Ehdotan sentähden, että olemme siihen saakka aivan rauhallisina emmekä edes Oliverille mainitse mitään asiasta.
Vaikka mr Losberne ottikin vastaan tämän ehdotuksen, mikä aiheuttaisi viiden päivän viivytyksen, monin virnistyksin, täytyi hänen kuitenkin myöntää, ettei tiennyt mitään parempaa menettelytapaa ja kun niin Rose kuin mrs Mayliekin täydellisesti asettuivat mr Brownlowin puolelle, hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti.
— Mieleni tekisi, sanoi mr Brownlow, neuvotella ystäväni mr Grimwigin kanssa. Hän on omituinen, mutta samalla viisas ja kokenut ja voisi ehkä olla meille hyödyksi. Voin lisätä, että hän on ammatiltaan juristi, vaikka hän hylkäsi asianajajasäädyn vihoissaan siitä, että hän kahtenakymmenenä vuotena sai vain yhden asian hoidettavakseen, mutta onko tämä pidettävä suosituksena vai ei, sen saatte itse ratkaista.
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kutsutte ystävänne, vastasi tohtori, jos minäkin saan kutsua omani.
— Se asia on ratkaistava äänestyksellä, lausui Brownlow. Kuka se on?
— Tämän rouvan ja tämän nuoren naisen — hyvä ystävä, vastasi tohtori viitaten mrs Maylien ja luoden nuoreen naiseen paljonpuhuvan katseen.
Rose punastui kovasti, muttei vastustanut ehdotusta — ehkä tunsi hän olevansa toivottomana vähemmistönä — ja Harry Maylie ynnä mr Grimwig otettiin näin ollen neuvottelukuntaan lisäksi.
— Jäämme luonnollisesti kaupunkiin, virkkoi mrs Maylie, niin kauaksi kuin on vähintäkään toivetta voida menestyksellisesti jatkaa tätä tutkimusta. En ole säästävä vaivoja enkä kustannuksia tässä asiassa, joka on niin lähellä meidän kaikkien sydäntä, ja viivyn täällä mielelläni vaikka koko vuoden, jos vain vakuutatte minulle, että vielä on olemassa jotakin toivoa.
Eräästä Oliverin vanhasta tuttavasta, jossa ilmeisiä nerouden merkkejä on havaittavissa, tulee huomattava henkilö pääkaupungissa.
Samana iltana, jona Nancy oli vaivuttanut Sikesin uneen ja rientänyt Rose Maylien luokse, lähestyi kaksi henkilöä, joihin tämän kertomuksen on kiinnitettävä jonkunverran huomiota, Lontoota pohjoisesta päin tulevaa valtatietä pitkin. He olivat mies ja nainen, tai ehkä voisi heitä paremmin kutsua kukoksi ja kanaksi, sillä ensimainittu oli noita pitkä- ja pihtijalkaisia, honteloita ja luisevia henkilöitä, joille on vaikea arvioida mitään varmaa ikää, koska he jo poikina näyttävät täysikasvuisilta miehiltä ja täysikasvuisina suurikokoisilta pojilta. Nainen oli nuori, mutta vahvaa ja karkeaa rakennetta, jollaista tarvittiinkin kantamaan sitä raskasta myttyä, mikä oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Hänen seuralaisensa ei kantanut mitään erikoisen painavaa taakkaa, sillä kepissä, jota hän piti olallaan, riippui vain pieni käärö, sidottuna nenäliinaan ja ilmeisesti hyvin kevyt. Tämä seikka lisättynä hänen tavattoman pitkiin jalkoihinsa teki hänelle mahdolliseksi helposti pysytellä puoli tusinaa askelta seuralaisensa edellä, jonka puoleen hän tuon tuostakin kääntyi kärsimättömästi keikauttaen päätänsä, kuin nuhdellakseen häntä hitaudesta ja kehoittaakseen häntä kiiruhtamaan.
— Vieläkö on pitkälti jäljellä? kysyi nainen istuutuen eräälle penkille ja katsoen ylös kasvot hikeä valuen.
— Pitkälti jäljellä! Joutavia! sanoi pitkäkoipinen vaeltaja osoittaen eteensä. Katso tuonne! Siellä ovat Lontoon valot.
— Sinne on ainakin kaksi mailia, virkkoi nainen masentuneena.
— Älä välitä siitä, onko sinne kaksi tai kaksikymmentä mailia, sanoi Noa Claypole, sillä hän se oli, vaan nouse ylös ja riennä, sillä muutoin annan sinulle potkun, ja siinä on sinulle tietoa.
— Missä aiot olla yötä, Noa? kysyi nainen heidän taas kuljettuaan joitakin satoja metrejä.
— Mistä minä sen tiedän? vastasi Noa, jonka käveleminen oli saattanut hyvin riitaiselle tuulelle.
— Tässä lähellä toivon, sanoi Charlotte.
— Ei, ei tässä lähellä, vastasi Noa, ei tässä lähellä, älä kuvittelekaan sellaista.
— Miksi ei?
— Kun minä sanon aikovani jotakin tehdä, niin on se kylliksi ilman mitään miksi ja siksi, vastasi mies mahtavasti.
— Älähän nyt huoli olla noin äkäinen, sanoi hänen seuralaisensa.
— Olisipa kaunista, jos menisimme ensimmäiseen eteensattuvaan majataloon kaupungin ulkopuolella, jotta Sowerberry, jos hän ajaa meitä takaa, voisi pistää sinne vanhan kuononsa ja viedä meidät takaisin käsiraudoilla varustetuissa vaunuissa, sanoi mr Claypole ilkkuvasti. Ei, minä menen ja nuuskin selville kapeimmat kujat, mitkä voin löytää, enkä pysähdy, ennenkuin olen tullut taloon, mikä on niin syrjässä kuin mahdollista. Voit kiittää luojaasi, että olen saanut päätä, sillä ellemme olisi alusta alkaen taiallamme menneet harhaan ja tulleet takaisin yli vainioitten, niin olisit aivan varmasti ollut kiinni jo viikko sitten. Ja se olisi ollut oikein sinun laisellesi houkkiolle.
— Tiedän, etten ole niin viisas kuin sinä, vastasi Charlotte, mutta älä soimaa vain minua ja sano, että minut olisi otettu kiinni. Jos minut olisi otettu, niin olisi sinut myöskin.
— Sinähän otit rahat laatikosta, vai kuinka? sanoi Noa.
— Mutta sinun tähtesi ne otin, kiltti Noa, vastasi Charlotte.
— Mutta pidinkös minä ne? kysyi Noa.
— Et, sinä luotit minuun ja annoit minun kantaa niitä, ja siinä teit kuin rakastettuni, joka sinä oletkin, sanoi nainen ja taputti häntä leuan alle sekä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa.
Hänen rakastettunsa hän kyllä olikin, mutta kosk'ei kuulunut mr Claypolen tapoihin osoittaa sokeaa ja mieletöntä luottamusta kenellekään, myönnettäköön tehdäksemme tuolle herrasmiehelle oikeutta, että hän luotti Charlotteen sillä perusteella, että jos heitä ajettaisiin takaa, niin rahat tavattaisiin tältä, mikä antaisi hänelle mahdollisuuden vakuuttaa täydellistä tietämättömyyttään ryöstöstä sekä suuressa määrin lisäsi hänen toiveitaan päästä pakoon. Tällä erää ei hän luonnollisestikaan ruvennut mihinkään selityksiin, vaan he taivalsivat hyvin rakastavaisesti edelleen.
Mr Claypole jatkoi matkaa pysähtymättä, kunnes he tulivat Islingtonin Enkeliin, missä hän, monien jalankulkijoitten ja monien vaunujen perustuksella otaksui Lontoon toden teolla alkavan. Seistyään hetken hiljaa tutkiakseen, mitkä kadut olivat vilkasliikkeisimmät ja joita sentähden ensi sijassa piti karttaa, kulki hän Johns Roadille, ollen pian hävinnyt niihin kapeisiin ja sotkuisiin syrjäkujiin, mitkä sijaitsevat Grays Inn Lanen ja Smithfieldin välillä ja tekevät tämän osan kaupunkia yhdeksi Lontoon huonoimpia ja viheliäisimpiä kortteleja.
Näitten kujien läpi samosi Noa laahaten Charlottea perässään ja välistä siirtyen katuojaan saadakseen yleissilmäyksen muutamien pienten majatalojen koko ulkonaisesta laadusta, minkä jälkeen hän kulki edelleen, koska jokin aavistus sai hänet pitämään niitä liian julkisina hänen tarkoitukseensa. Viimein pysähtyi hän erään eteen, joka näytti vielä mitättömämmältä ja likaisemmalta kuin mikään muu hänen tähän asti näkemänsä, ja mentyään kadun yli sen toiselle puolelle ja tutkittuaan sitä sieltäkäsin suvaitsi hän ilmoittaa, että tahtoi viettää yönsä siellä.
— Anna minulle mytty, virkkoi Noa irroittaen sen Charlotten hartioilta ja heilauttaen sen omilleen, äläkä sano halkaistua sanaa, ellei sinua puhutella. Mikä on talon nimi — kolme — kolme — mitä?
— Rampaa, sanoi Charlotte.
— Kolme rampaa, toisti Noa, sehän on sangen hyvä nimi. No, pysyttele nyt kintereilläni ja kiirehdi. Näin kehoittaen työnsi hän olkapäällään auki narisevan oven ja astui sisään kumppaninsa seuraamana.
Ei ketään muuta ollut tarjoiluhuoneessa kuin muuan nuori juutalainen, joka kyynärvarret nojattuina tiskiin parhaillaan luki likaista sanomalehteä. Hän tirkisti terävästi Noaan ja Noa tirkisti terävästi häneen.
Jos Noa olisi ollut puettuna vapaakoulupukuunsa, olisi juutalaisella ollut jotakin syytä avata silmänsä ammolleen, mutta koska hän oli pannut pois oppilaitoksensa takin ja piti lyhyttä puseroa nahkahousujensa päällä, niin ei näyttänyt olevan mitään syytä minkävuoksi hänen ulkonainen olemuksensa herättäisi sellaista huomiota jossakin majatalossa.
— Onko tämä Kolme Rampaa? kysyi Noa.
— Niin on dhalon nhimi, vastasi juutalainen.
— Eräs herra, jonka kohtasimme matkalla, suositteli sitä meille, sanoi Noa tyrkäten Charlottea kiinnittääkseen ehkä hänen huomiotansa tähän nerokkaaseen ja kunnioitusta ansaitsevaan keksintöön ja ehkä myös varoittaakseen häntä ilmaisemasta mitään hämmästystä. Haluamme jäädä tänne yöksi.
— En dhiedä, voiddheko, sanoi Barney, joka oli paikan passari, käyn gysymässä.
— Näyttäkää meille joku huone ja antakaa meille vähän kylmää lihaa sekä pisara olutta, samalla kun kysytte, olkaa niin ystävällinen, virkkoi Noa.
Barney vei heidät erääseen pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen ja toi pyydettyä ravintoa, minkäjälkeen hän ilmoitti heidän voivan jäädä yöksi ja poistui tuon rakastettavan parin luota, joka nyt alkoi nauttia ravintoaan.
Tämä pihanpuoleinen huone sijaitsi välittömästi tarjoiluhuoneen takana ja muutamaa porrasta sitä alempana, joten kaikki talossa kävijät voivat, jos vetivät pientä akkunaverhoa vähän syrjään, ei ainoastaan nähdä tuossa huoneessa majailevat vieraat joutumatta erikoiseen vaaraan tulla itse huomatuiksi, koska akkunaruutu sijaitsi eräässä huoneen pimeässä nurkassa, vaan myöskin, asettamalla korvansa ruutua vasten, melko selvästi kuulla, mitä he puhuivat. Paikan isäntä oli tuskin viisi minuuttia sitten vetäytynyt pois tästä havaintopaikasta ja Barney palannut vietyään yllämainitun tiedonannon, kun Fagin, ollen eräällä tavallisella iltakävelyllään, astui tarjoiluhuoneeseen tiedustelemaan muutamia nuorista ystävistään.
— Hiljaa, sanoi Barney, vieraidha vierishessä huoneessha.
— Vieraita! toisti vanha mies kuiskaten.
— Niin, ja vielä midhä ihmeellishimbiä, vastasi Barney. Maaldha, joidhagin teidhän laishianne, luulishin.
Fagin näytti suurella mielenkiinnolla vastaanottavan tämän uutisen. Nousten eräälle tuolille piti hän varovaisesti silmänsä lasiruudulla ja saattoi tältä paikalta nähdä mr Claypolen ottavan eteensä lihaa lautaselta ja olutta ruukusta, jaellen homeopaattisia annoksia Charlottelle, mutta itse syöden ja juoden mielin määrin.
— Ahaa! kuiskasi juutalainen kääntyen Barneyn puoleen. Minä pidän tuosta ahmatista. Hänestä voi olla meille hyötyä; hän näyttää jo osaavan opettaa tyttöä. Ole hiljaa kuin hiiri, ystäväni, jotta kuulen, mitä he puhuvat.
Juutalainen kääntyi jälleen akkunaan ja kuunteli innokkaasti, asettaen korvansa seinää vasten, niin luihu ja himokas ilme kasvoillaan, että se olisi voinut sopia vanhalle peikolle.
— Nyt aion tulla gentlemanniksi, virkkoi mr Claypole ojentaen pitkät koipensa ja jatkaen keskustelua, jonka alkua Fagin oli tullut liian myöhään kuulemaan. Ei mitään kirottuja, vanhoja ruumiskirstuja enää, Charlotte, vaan gentlemannin elämää minulle, ja jos tahdot, voit sinä tulla hienoksi naiseksi.
— Tahtoisin kernaasti, armaani, vastasi Charlotte, mutta kassalaatikoita ei ole tarjolla joka päivä, eikä ole aina niin helppoa päästä pakoon.
— Hitto vieköön kassalaatikot, sanoi mr Claypole, liehän muutakin, mitä voi tyhjentää.
— Mitä tarkoitat? kysyi hänen seuralaisensa.
— Taskuja, naistenlaukkuja, taloja, postivaunuja, pankkeja, sanoi mr
Claypole oluen lujittamalla varmuudella.
— Mutta et voi yksin tehdä tuota kaikkea, rakas ystävä.
— Pidän kyllä huolen siitä, että joudun sellaisten pariin, jotka voivat sen tehdä. He kyllä ymmärtävät käyttää meitä tavalla tai toisella. Sinähän yksin olet yhtä arvokas kuin viisikymmentä muuta naista. En ole koskaan nähnyt niin nokkelaa ja viekasta olentoa kuin sinä, kun annan sinulle luvan olla sellainen.
— Kuinka kiltisti sinulta sanoa niin! huudahti Charlotte ja painoi suudelman hänen rumille kasvoilleen.
— Kas niin, riittää jo. Älä ole liian hyväileväinen, vaikka olen ollutkin hyvä sinua kohtaan, sanoi Noa, vapauttamalla itsensä hyvin arvokkaasti. Tahtoisin olla jonkun liiton johtaja ja lannistaa heidät, vakoilla heitä kaikkialla, heidän sitä tietämättä. Se sopisi minulle, jos sillä tavoin vain jotakin ansaitsisi, ja jos voisimme päästä muutamain senlaatuisten herrojen kanssa yhteyteen, ei olisi paljon, vaikka se maksaisi meille tämän kahdenkymmenenpunnan setelin, jonka sinä otit — varsinkaan kun emme oikein tiedä, kuinka pääsisimme siitä eroon.
Tämän puheen jälkeen kurkisti mr Claypole syvämietteisesti oluttuoppiinsa, ravisti sen sisältöä ja nyökkäsi alentuvasti Charlottelle, minkä perästä hän joi kulauksen, mikä näytti kovasti virkistävän häntä. Hän oli juuri ottamaisillaan vielä yhden, kun hänet keskeytti se, että ovi avattiin ja muuan vieras näyttäytyi.
Vieras oli Fagin, joka näytti hyvin rakastettavalta ja kumarsi ylen kohteliaasti lähestyessään, ja istuttuaan lähimmän pöydän ääreen tilasi jotakin juotavaa virnistelevältä Barneyltä.
— Kaunis ilta, hyvä herra, mutta kylmä vuodenaikaan katsoen, virkkoi
Fagin hieroen käsiään toisiaan vasten. Te olette maalta, näen mä.
— Kuinka sen voitte nähdä? kysyi Noa.
— Meillä täällä Lontoossa ei ole tuollaista pölyä, vastasi juutalainen ja osoitti Noan ja hänen seuralaisensa jalkineisiin ja niistä molempiin nyytteihin.
— Te olette viisas mies. Kuulitko, Charlotte?
— Niin, täytyykin olla viisas tässä kaupungissa, vastasi juutalainen tuttavallisesti kuiskaten, se on varma se.
Juutalainen tehosi tätä huomautusta hankaamalla nenänsä sivua oikealla etusormellaan, liike, jota Noa yritti jäljitellä, vaikkakaan ei samalla menestyksellä, koska hänen nenänsä ei ollut kyllin suuri siihen tarkoitukseen. Mr Fagin näytti kuitenkin arvioivan tämän yrityksen yhtymiseksi hänen mielipiteeseensä ja tarjosi ystävällisesti juotavaa, kun Barney tuli sisään.
— Hyvää tavaraa tämä! sanoi mr Claypole, maiskutellen huuliaan.
— Mutta kallista, virkahti Fagin. Sen, joka juo sitä arkipäivisin, täytyy usein tyhjentää joku rahalaatikko, tasku, naisten laukku, postivaunu tai pankki.
Mr Claypole ei ollut vielä oikein kuullut tätä mietelmiensä katkelmaa, ennenkuin hervahti taapäin tuolissaan ja katsoi juutalaisesta Charlotteen kasvoin, mitkä olivat tulleet tuhkanharmaiksi pelosta.
— Älkää välittäkö minusta, ystäväni, sanoi juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi. Ha, ha, ha! Oli onni, että vain minä kuulin teitä, se oli hyvin onnellista!
— En minä rahoja ottanut, sammalsi Noa, joka ei enää ojentanut jalkojaan hienon kavaljeerin tapaan, vaan niin hyvin kuin voi veti ne kokoon tuolinsa alle. Hän ne otti, ja sinulla on ne vieläkin, Charlotte. Tiedät itse, että sinulla ne ovat.
— Yhdentekevää, kuka ne otti tahi kellä ne ovat, parahin ystävä, virkkoi Fagin, joka samalla piti silmällä tyttöä ja molempia nyyttejä haukankatsettaan. Olen itse sitä lajia ja pidän teistä sen takia.
— Mitä lajia? kysyi Claypole hiukkaisen rauhallisempana.
— Harrastan sen laatuisia liikeyrityksiä, ja niin tekee talon väki myöskin. Olette osannut naulan kantaan ja olette niin hyvässä turvassa täällä kuin ikinä olla voitte. Ei ole varmempaa palkkaa koko kaupungissa kuin Rammat, se tahtoo sanoa, milloin minä tahdon, ja koska pidän paljon teistä ja tästä nuoresta naisesta, olen antanut määräyksen, ja voitte olla aivan levollisia.
Noan sielu ehkä oli levollinen tämän vakuutuksen jälkeen, mutta hänen ruumiinsa ei sitä kuitenkaan ollut, sillä hän kääntelehti ja vääntelehti monessa kömpelössä asennossa, pitäen silmällä uutta ystäväänsä puolittain peloissaan ja puolittain epäluuloisena.
— Sanon teille vielä erään asian, jatkoi juutalainen, sittenkuin hänen oli ystävällisillä hyökkäyksillä ja rohkaisevalla mutinalla onnistunut rauhoittaa Charlotte. Minulla on eräs ystävä, joka luullakseni voisi täyttää hartaimman toiveenne ja johtaa teidät oikealle tielle, jotta voitte valita sen osaston, minkä katsotte itsellenne parhaiten sopivan aluksi, samalla kun tutustutte muihin.
— Puhutte kuin teillä olisi tosi mielessä, sanoi Noa.
— Mitä hyötyä olisi minulla leikinlaskusta? virkkoi juutalainen kohauttaen olkapäitään. Mutta kuulkaahan, haluan puhua pari sanaa kanssanne syrjässä.
— Meidän on tarpeetonta muuttaa paikkaa, sanoi Noa ja ojensi sitten vähitellen taas jalkansa. Hän tässä voi kantaa ylös nyyttimme Silläaikaa. Ota nyytit, Charlotte!
Charlotte totteli vähääkään vastustelematta tätä käskyä, joka lausuttiin hyvin majesteetillisesti, ja riensi niin joutuin kuin kykeni ulos nyytteineen, Noan pitäessä ovea avoinna ja valaistessa hänelle tietä.
— Hän tottelee aika hyvin, vai mitä? kysyi hän, istuttuaan jälleen pöydän ääreen, samalla äänellä kuin eläintenkesyttäjä, joka on taltuttanut jonkun villin elukan.
— Erinomaisesti! vastasi Fagin ja taputti häntä olalle. Te olette nero, ystäväni.
— Niin, jollen sellainen olisi, en totisesti nyt olisi täällä, vastasi
Noa. Mutta hän tulee takaisin, jos hukkaatte aikaa.
— No, mitä arvelette? virkkoi juutalainen. Jos pidätte ystävästäni, ette voisi menetellä paremmin kuin liittyä häneen.
— Onko hänellä hyvä liike, siitä on kysymys? vastasi Noa vilkuttaen toista pienistä silmistään.
— Hän antaa työtä koko joukolle väkeä ja hänellä on ammatin paras seurapiiri.
— Aito lontoolaisia? kysyi mr Claypole.
— Niin, ei yksikään heistä ole maalta, ja luulen, ettei hän edes minun suosituksellani ottaisi teitä vastaan, ellei hänellä juuri nyt olisi puute apulaisista, vastasi juutalainen.
— Täytyykö minun pulittaa? kysyi Noa taputellen housuntaskujaan.
— Ei auta muu, vastasi Fagin varmasti.
— Mutta kaksikymmentä puntaa — se on joka tapauksessa paljon rahaa.
— Ei silloin, kun kysymyksessä on seteli, josta ei voi päästä eroon, huomautti Fagin. Numero ja päivämäärä lienevät merkityt muistiin ja lunastus pankissa kielletty. Se ei ole hänelle paljonkaan arvoinen, kun se on lähetettävä ulkomaille ja myytävä tappiolla.
— Milloin voin saada puhua hänen kanssaan? kysyi Noa epäröiden.
— Huomenna aamupäivällä.
— Hm! sanoi Noa. Kuinka suuri on palkka?
— Elämä kuin gentlemannilla — ravinto ja asuinhuone, tupakka ja väkijuomat vapaat — puolet kaikesta, mikä te ansaitsette, ja siitä, minkä tuo nuori nainen ansaitsee.
— Mutta katsokaas, lausui Noa, koska hän on uuttera nainen, pitäisin minä jostakin hyvin helposta.
— Hiukkasesta ajanvietetyöstäkö? sanoi Fagin.
— Aivan niin, vastasi Noa. Minkä luulisitte sopivan minulle? Jotakin, mikä ei ole liian vaivalloista eikä myöskään liian vaarallista, sellaisesta minä pitäisin.
— Kuulin teidän puhuvan jotain toisten vakoilemisesta, ystäväni, sanoi juutalainen, ja ystäväni tarvitsee henkilöä, joka voi tehdä sitä kunnollisesti.
— Niin, puhuin tosin siitä, eikä minulla olisi mitään vastaan silloin tällöin harrastaa sitäkin, vastasi mr Claypole hitaasti, mutta se ei kai lyö leiville?
— Ei, se on totta, myönsi juutalainen miettiväisesti ja teeskenteli punnitsevansa asiaa. Sitä se ei todellakaan tee.
— Mitä sitten ehdottaisitte? kysäisi Noa tarkastellen häntä jännityksellä. Jotakin, mikä vaatii viekkautta, mutta mikä kuitenkin on jokseenkin turvallista ja johon ei ole liittynyt sen suurempaa uhkaa kuin jos istuisi kotona.
— Seis! sanoi juutalainen asettaen kätensä Noan polvelle. Lapsityö.
— Mitä se on? kysyi mr Claypole.
— Kun lapset, ystäväni, juoksevat äitiensä asioilla, kuusi penceä tai shillinginlantti mukanaan, ja työnä on silloin näitten rahojen ottaminen heiltä — heillä on ne aina kädessään — ja sitten heidän kaatamisensa kumoon katuojaan ja senjälkeen täysin rauhallisena poistuminen, ikäänkuin ei olisi sattunut muuta kuin että joku lapsi olisi kaatunut ja satuttanut itsensä. Hah, hah, hah!
— Hah, hah, hah! nauroi mr Claypole ja heitti ihastuksissaan sääriään.
Siinäpä on todellakin jotakin minulle.
— Niin luulen minäkin, vastasi Fagin, ja te voitte saada muutamia oivallisia alueita Camden Townista ja Battle Bridgeltä sekä niitten ympäristöstä, missä he aina juoksevat asioilla, ja siellä voitte iskeä kumoon niin monta penikkaa päivässä kuin tahdotte. Hah, hah, hah!
Näin sanoen tyrkkäsi Fagin mr Claypolea kylkeen ja molemmat puhkesivat äänekkääseen ja pitkäaikaiseen nauruun.
— Kas niin, nyt se on tehty! sanoi Noa naurettuaan tarpeekseen, ja
Charlotte on palannut. Minkä ajan huomenna määräämme?
— Sopiiko kello kymmenen? kysyi juutalainen ja lisäsi mr Claypolen nyökättyä hyväksyvästi. Minkä nimen saan mainita ystävälleni?
— Mr Bolter, vastasi Noa, joka oli valmistautunut sellaiseen kysymykseen. Mr Morris Bolterin. Tämä on mrs Bolter.
— Mrs Bolterin nöyrin palvelija, sanoi Fagin kumartaen hirveän kohteliaasti.
Monin hyvästelyin ja onnentoivotuksin meni mr Fagin tiehensä ja Noa selitti senjälkeen Charlottelle sopimusta kaikella sillä mahdikkuudella, mikä on ominaista sille, joka ei ole ainoastaan vahvemman sukupuolen jäsen, vaan samalla myöskin kavaljeeri, joka ymmärtää, mikä kunnia on olla määrätty toimimaan lapsialalla Lontoossa ja sen ympäristössä.
Missä kerrotaan, kuinka ovela Taskuveijari joutuu vastuksiin.
— Olitte siis itse oma ystävänne, sanoi mr Claypole, myös Bolteriksi kutsuttu, kun hän sopimuksen perusteella seuraavana päivänä majoittui juutalaisen taloon. Arvasin sen jo melkein eilen illalla.
— Jokainen on oma ystävänsä, hyvä nuori mies, vastasi juutalainen mielistelevimmällä irvistyksellään. Itsensä veroista ystävää ei ole olemassa.
— Niin, se on totta, vastasi mr Bolter ajatuksissaan. Te olette nokkela vanha veitikka.
Fagin näki ilolla, ettei tämä hänen ominaisuuksiensa tunnustaminen ollut mikään tyhjänpäiväinen imartelu, vaan että hänen tuottoisa neronsa todellakin oli herättänyt kunnioitusta hänen uudessa rekryytissään, mikä oli tärkeätä heti alusta alkaen.
Lujittaakseen niin hyödyllistä ja toivottavaa vaikutusta suuntasi hän iskun itse naulan kantaan juurta jaksain kuvaamalla hänelle toimintansa suuruutta ja laajuutta, mitä tehdessään hän yhdisti mielikuvituksen ja todellisuuden miten parhaaksi näki, soveltaen kumpaistakin sellaisella taidolla, että mr Bolterin kunnioitus silminnähtävästi kasvoi ja vielä eneni pelosta, minkä herättäminen hänessä oli erittäin tärkeätä.
— Molemmin puolinen luottamuksemme on lohduttajani raskaimpienkin tappioitten aikana, lausui juutalainen. Menetin parhaan apulaiseni eilen aamupäivällä.
— Ette kai tarkoita, että hän kuoli?
— Ei, ei, niin pahoin ei käynyt. Ihan niin pahoin ei käynyt.
— Mitä, häntä —.
— Tarvittiin? Niin häntä tarvittiin.
— Tärkeä asia?
— Ei, ei niin erikoisen tärkeä. Häntä syytettiin yrityksestä tyhjentää muuan tasku ja häneltä tavattiin hopeinen nuuskarasia — hänen omansa, sillä hän nuuskasi itse ja piti siitä paljon. Tänään pantiin toimeen tutkimus, sillä he luulivat tuntevansa nuuskarasian omistajan. Ah, hän oli enemmän kuin viidenkymmenen rasian arvoinen, ja antaisin kernaasti niitten täyden arvon, jos saisin hänet takaisin. Teidän olisi pitänyt tuntea Taskuveijari, ystävä kulta, teidän olisi pitänyt tuntea hänet.
— No, mutta tulen kai vielä tuntemaankin hänet. Ettekö luule niin? sanoi mr Bolter.
— Epäilen sitä, vastasi juutalainen huokaisten. Jollei heillä ole mitään selviä todistuksia häntä vastaan, tulee tuomiosta summittainen, ja siinä tapauksessa saamme hänet takaisin kuuden viikon päästä tai niille main. Mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee kysymykseen pitkä matka. He tietävät, minkälainen viekas vintiö hän on, hän saa matkustaa; he eivät päästä ovelaa Taskuveijaria vähemmällä.
— Mitä tarkoitatte matkustamisella? kysyi mr Bolter. Mitä hyödyttää puhua minulle tuolla tavalla? Miksi ette puhu niin, että voin ymmärtää teitä?
Mr Fagin aikoi juuri selittää tuota hämärää sanontaa, joten mr Bolterille olisi selvinnyt, että se merkitsi samaa kuin "elinkautinen maastakarkoitus", kun juttelun keskeytti Charley Bates, joka astui sisään kädet housuntaskuissa ja kasvot väännettyinä puolittain koomillista surua ilmaiseviksi.
— Kaikki on mennyttä, Fagin, sanoi Charley, sittenkuin hän ja hänen uusi toverinsa oli esitetty toisilleen.
— Mitä tarkoitat? kysyi juutalainen vapisevin huulin.
— He ovat löytäneet nuuskarasian omistajan. Kaksi tahi kolme muuta tulevat todistamaan hänen henkilöllisyytensä ja ovela Taskuveijari lähetetään pois maasta. Minulla täytyy olla surupuku, Fagin, ja surunauha hatun ympärillä, kun käyn hänen luonaan jäähyväisillä. Ajatella, että Dawkins — kuulu Jack — Taskuveijari — ovela Taskuveijari — matkustaa ulkomaille kurjan nuuskarasian tähden! En olisi ikinä voinut uskoa, että hänen tarvitsisi tehdä se vähemmän asian kuin ketjulla ja sinetillä varustetun kultakellon takia. Miksei hän varastanut joltakin vanhalta gentlemannilta kaikkia hänen arvoesineitään, jotta voisi lähteä matkalle gentlemannina eikä kuin tavallinen taskuvaras ilman loistoa ja kunniaa!
Purkaen täten mieltään myötätunnosta onnetonta ystäväänsä kohtaan istuutui master Bates lähimmälle tuolille surun ja pettymyksen ilmein.
— Mitä lorua tuo on, ettei hänellä ole loistoa eikä kunniaa, puhkesi Fagin sanomaan katsoen vihaisena oppipoikaansa. Eikö hän aina ole ollut taitavin teistä kaikista? Voiko ketään verrata häneen?
— Ei! vastasi master Bates surunvoittoisesti, vapisevin huulin.
— No, mitä sitten höpiset? virkkoi juutalainen kärtyisesti. Mihin lörpöttelylläsi pyrit?
— Siihen, että se ei tule rekisteriin, sanoi Charley, joka surunsa katkeruudessa ryhtyi vastustamaan mestarinsa, se ei voi tulla rekisteriin, kosk'ei kukaan koskaan saa tietää puoliakaan siitä, mikä hän oli. Kuinkahan pitänee hän puoliaan Newgate-kalenterissa? Ehk'ei hän lainkaan tule siihen. Ah, millainen isku!
— Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, ojentaen oikean kätensä ja kääntyen mr Bolteriin päin koettaen pidättää nauruaan, mikä puistatti häntä, kuin olisi hän saanut halvauksen. Näettekös, kuinka ylpeitä he ovat ammatistaan, ystäväni! Eikö se ole kaunista?
Mr Bolter nyökkäsi, ja sittenkuin juutalainen oli muutaman sekunnin ajan silminnähtävällä tyydytyksellä tarkannut Charley Batesin surua, meni hän nuoren gentlemannin luokse ja taputti häntä olalle.
— Ole huoleti, Charley, se tulee kyllä päivänvaloon, se tulee aivan varmasti päivänvaloon. He saavat kaikki tietää, mikä nokkela vintiö hän oli. Hän tulee itse näyttämään sen heille eikä tule saattamaan tovereitaan eikä opettajaansa häpeään. Ja muista, miten nuori hän on! Mikä kunnia, Charley, tulla karkoitetuksi maasta hänen iällään!
— Niin, se on kunnia — se se on! sanoi Charley vähän lohdutettuna.
— Hän saa kaikkea mitä tahtoo, jatkoi juutalainen. Häntä pidetään kiviruukussa kuin gentlemannia, Charley, olutta joka päivä ja rahoja taskussa kruunun ja klaavan peluuta varten, jollei hän uskalla käyttää niitä muuhun.
— Tosiaanko? huudahti Charley.
— Aivan varmasti, ja hän saa asianajajan — yhden niistä, jotka ovat saaneet liukkaimman kielen — joka puolustaa häntä, ja hän saa itse pitää puheen, jos haluaa, ja me kaikki luemme sanomalehdistä — "ovela Taskuveijari — myrskyisiä naurunpuuskia — tässä nauroi oikeus täyttä kurkkua" — vai kuinka, Charley?
— Hah, hah, hah! nauroi master Bates. Olisi se näytelmää, Fagin! Ja kuinka se Taskuveijari tulisi nolaamaan heidät!
— Tulisi! huudahti juutalainen. Hän tulee sen tekemään!
— Varmasti hän sen tekee! toisti Charley hieroen käsiänsä.
— Olen näkevinäni hänet nyt, sanoi juutalainen kiinnittäen silmänsä oppipoikaansa.
— Samoin minä! huudahti Charley. Hah, hah, hah! Samoin minä! Näen kaiken jo silmäini edessä, enkös, kautta kunniani, näekin! Niin hauskaa, niin kirotun hauskaa! Kaikki suuret peruukit yrittävät näyttää juhlallisilta, mutta Jack Dawkins puhuu niille niin tuttavallisesti ja uuvuttavasti kuin olisi hän tuomarin oma poika, joka puhuisi päivällispöydässä — hah, hah, hah!
Juutalainen oli todellakin niin taitavasti sovittanut nuoren ystävänsä haavemielisen luonteen mukaan, että master Bates, joka aluksi oli ollut taipuvainen pitämään pidätettyä Taskuveijaria uhrina, nyt huomasikin hänet päähenkilöksi harvinaisen koomillisessa kohtauksessa ja hyvin kärsimättömänä odotti sitä hetkeä, jolloin hänen vanha kumppaninsa saisi sellaisen tilaisuuden tuoda päivänvaloon avujansa.
— Meidän täytyy jollakin nokkelalla tavalla saada tietoomme miten hän tänään suoriutuu, sanoi Fagin. Malttakaahan, kun tuumin.
— Jospa minä menen sinne, sanoi Charley.
— Ei ikinä, vastasi juutalainen. Oletko mieletön, ystäväni, pähkä hullu, kun ajatteletkaan mennä sinne, missä —? Ei, Charley, ei. Yhden menettäminen riittää täksi kerraksi.
— Ette kai aio mennä sinne itse? sanoi Charley viekkaasti hymyillen.
— En, se ei kyllä käy päinsä, vastasi Fagin ja ravisti päätänsä.
— No, miksi ette sitten lähetä tätä uutta lurjusta sinne? kysyi master. Bates ja laski kätensä Noan käsivarrelle. Siellähän ei ole ketään, joka tuntisi hänet.
— Niin, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, sanoi juutalainen.
— Mitään sitä vastaan! Mitä hänellä olisi sitä vastaan?
— Ei mitään erikoista, vastasi Fagin kääntyen mr Bolteriin.
— Tässä pitää minullakin olla oikeus sanoa sanani, virkkoi Noa lähestyen ovea ja vakavan levottomasti päätänsä puistaen. Ei, kiitos, sen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Se ei kuulu minun osastolleni.
— Minkä osaston hän on saanut, Fagin? kysyi master Bates tarkastellen kovin tyytymättömän näköisenä Noan romuluista olemusta. Onko hänen tehtävänään ehkä luikkia pakoon, kun vaara on tarjolla, ja syödä suuhunsa kaikki ruoka, kun asiat ovat kunnossa?
— Se ei kuulu teihin, vastasi mr Bolter, älkääkä leukailko päällysmiehiänne vastaan, poikaseni, muutoin voi teille käydä hullusti.
Master Bates nauroi niin määrättömästi tälle uhkaukselle, että kesti hetkisen, ennenkuin Fagin saattoi mennä väliin ja selittää mr Bolterille, ettei hän antautunut mihinkään vaaraan laisinkaan menemällä poliisiasemalle, koska se oli viho viimeinen paikka, minne hänen voitiin otaksua tulevan vapaasta tahdostaan.
Osaksi näitten huomautusten johdosta, mutta vielä enemmän juutalaista kohtaan tuntemansa pelon vaikutuksesta, suostui mr Bolter vihdoin, vaikkakin vastahakoisesti, ottamaan tehtävän suorittaakseen. Faginin kehoituksesta vaihtoi hän omat vaatteensa ajomiehentakkiin, manchesterihousuihin ja nahkakalvosimiin, mitkä esineet juutalaisella oli valmiina odottamassa, samoinkuin hänet myöskin varustettiin huopahatulla ja pitkällä ruoskalla. Täten vaatetettuna menisi hän poliisiasemalle, kuten maalaisen aivan hyvin voi otaksua tekevän tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, ja koska hän oli riittävän kömpelö, moukkamainen ja romuluinen, ei Fagin vähääkään epäillyt, ettei hän näyttelisi osaansa kunnollisesti.
Näitten valmistelujen jälkeen ilmoitettiin hänelle tarpeelliset tuntomerkit ovelan Taskuveijarin tuntemiseksi, ja sitten johti master Bates hänet läpi pimeitten ja mutkikkaitten katujen lähelle Bow Streetiä. Charleyn neuvottua hänelle missä poliisiasema sijaitsi, sekä selitettyä, kuinka hänen olisi mentävä suoraan läpi käytävän ja tultuaan sisäpihalle avattava ovi oikealla puolen sekä otettava hattu päästänsä tultuaan huoneeseen, pyysi hänen saattajansa häntä kiiruhtamaan edelleen yksin sekä lupasi odottaa hänen paluutaan eroamispaikalla.
Noa Claypole seurasi täsmällisesti saamiaan ohjeita, mitkä — koska master Bates tunsi hyvin tarkasti huoneuston — olivat niin oikeita, että hän pääsi oikeuden käyttäjäin eteen tarvitsematta kertaakaan kysyä tai pysähtyä matkallaan. Hän joutui siis puristuksiin ihmisjoukkoon, johon kuului enimmäkseen naisia ja joka oli kokoontunut pimeään ja likaiseen huoneeseen, minkä takaosassa kohosi aidattu koroke, jonka vasemmalla puolella oli väliseinällä eroitettu aitio vankeja varten, todistajan aitio keskellä ja oikeuden pulpetti oikealla puolen. Viimeksimainittu osasto oli seinällä, mikä kätki tuomioistuimen tutkivilta katseilta, eroitettu muista ja jätti yleisön kuviteltavaksi, jos se voi sen tehdä, oikeuden koko majesteetin.
Vankien osastossa oli vain pari naista, jotka nyökkäilivät ihaileville ystävättärilleen notaarion lukiessa muutamia todistajain lausuntoja parille poliisikonstaapelille sekä eräälle yksinkertaisesti puetulle, pöydän yli kumartuneelle siviilihenkilölle. Muuan vanginvartija seisoi nojautuneena aitausta vasten ja naputteli välinpitämättömänä nenäänsä suurella avaimella, paitsi milloin hän tyynnytti muutamien kuuntelijoitten sopimatonta jutteluhalua vaatimalla hiljaisuutta tahi ankarasti tuijottaen kehoitti jotakuta naista "menemään ulos penikoineen", kun oikeuden juhlallisuutta olivat häirinneet jonkun laihan sylilapsen heikot, puoleksi tukahdutetut kirkaisut.
Noa etsi innokkaasti katseillaan Taskuveijaria, mutta vaikka siellä oli useita naisia, jotka hyvin olisivat voineet olla tämän huomattavan henkilön äitejä tai sisaria, ja miehiä, jotka olisivat voineet olla hyvin hänen isänsä näköisiä, ei ollut kuitenkaan ketään, joka vastasi sitä selitystä mikä mr Dawkinista oli hänelle annettu. Hän odotti jännittyneellä mielenkiinnolla, kunnes naiset, joitten asia lykättiin, olivat poistuneet, ja vapautui senjälkeen äkkiä tietämättömyydestään erään uuden vangin esiintymisen johdosta, jonka hän heti arvasi Taskuveijariksi.
Dawkins se todella olikin, joka astui saliin, pitkät takinhihat käärittyinä ylös kuten tavallisesti, vasen käsi housuntaskussa ja hattu oikeassa kädessä. Hän kulki vanginvartijan eteen kuvaamattomin huojuvin askelin, ja kun hän asettui paikalleen aitauksessa, vaati hän korkealla äänellä saada tietää, miksi hänet oli saatettu tähän epämiellyttävään asemaan.
— Etkö tahdo pitää suutasi kiinni! sanoi vanginvartija.
— Enkö minä ehkä ole englantilainen? vastasi Taskuveijari. Missä ovat etuuteni?
— Etuutesi saat kyllä aikanaan, sanoi vanginvartija, ja pippuroituina kaupan päällisiksi.
— Tuleepa olemaan hauska nähdä, mitä sisäministerillä on sanottavana peruukkipölkkypäille, jos ne minulta evätään, vastasi mr Dawkins. No, mitä tämä kaikki merkitsee? Olisin oikeudelle kiitollinen, jos se jouduttaisi tätä pikku juttua eikä viivyttäisi minua lukiessaan sanomalehteä, sillä olen sopinut erään herran tapaamisesta Cityssä määräaikana, ja koska aina pidän sanani sekä olen hyvin täsmällinen liikeasioihin nähden, menee hän tiehensä, jollen tule määrätyllä kellonlyömällä, ja silloin voi sattua, että vaaditaan vahingonkorvausta niiltä, jotka ovat estäneet minua. Äh, varmastikin voi!
Tämän perästä pyysi Taskuveijari, ollen olevinaan erikoisen kiinnostunut lähestyvistä kuulusteluista, vanginvartijaa sanomaan hänelle niitten kahden vanhan veijarin nimet, jotka istuivat tuomarin istuimella, mikä kysymys niin kutkutti kuuntelijoita, että he nauroivat melkein yhtä sydämellisesti kuin master Bates olisi tehnyt, jos olisi ollut kuulemassa.
— Hiljaa siellä! huusi vanginvartija.
— Mikä on seuraava juttu? kysyi yksi tuomareista.
— Muuan taskuvarkaus, teidän korkea-arvoisuutenne.
— Onko poika ollut täällä ennen?
— Hänen olisi pitänyt olla täällä jo monet kerrat, vastasi vanginvartija. Hän on ollut miltei joka paikassa. Tunnen hänet, teidän korkea-arvoisuutenne.
— Oho, vai tunnette te minut, todellako? huudahti Taskuveijari, merkiten ilmoituksen muistiin. Oivallista. Se ainakin on yritys mustata hyvää nimeäni ja mainettani.
Tälle naurettiin taas, ja vielä kerran huusi vanginvartija: Hiljaa!
— No, missä ovat todistajat? kysyi notaari.
— Aivan oikein, lisäsi Taskuveijari. Missä he ovat? Heitäpä olisin halukas näkemään.
Tämä toive täyttyi silmänräpäyksessä, sillä eräs poliisikonstaapeli astui esiin ja selitti, että hän eräässä väkijoukossa oli nähnyt vangin yrittävän varastaa muutaman tuntemattoman herran taskusta ja tällöin vetävän siitä esiin nenäliinan, mutta kun se oli ollut hyvin vanha, oli hän työntänyt sen takaisin, ensin siihen niistettyään. Tämän perusteella oli hän pidättänyt Taskuveijarin, ja kun samainen Taskuveijari oli tarkastettu, oli eräästä hänen taskustaan löytynyt hopeinen nuuskarasia, omistajan nimi kanteen kaiverrettuna. Osoiteluettelon avulla oli gentlemanni tavattu, ja hän meni nyt valalle siitä, että rasia oli hänen ja että hän oli kaivannut sitä edellisenä iltana, juuri tullessaan mainitusta väkijoukosta pois. Hän oli samalla äkännyt nuoren miehen, jolla oli hyvin kiire raivata itselleen tietä läpi tungoksen, ja tämä nuori mies oli ollut vanki.
— Onko sinulla mitään kysyttävää tältä todistajalta, poika? sanoi tuomari.
— Olisi arvolleni alentavaa puhua hänen kanssaan, vastasi Taskuveijari.
— Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?
— Etkö kuule, että hänen korkea-arvoisuutensa kysyy, onko sinulla mitään sanottavaa? kysyi vanginvartija ja tyrkkäsi Taskuveijaria kyynärpäällään.
— Pyydän anteeksi, vastasi Taskuveijari katsoen ylös hajamielisen näköisenä. Minulleko puhuitte, hyvä mies?
— En ole koskaan nähnyt niin sietämätöntä nuorta lurjusta, teidän korkea-arvoisuutenne, virkkoi vanginvartija virnistäen. Aiotko sanoa jotain, sinä nuori rakkari?
— En, vastasi Taskuveijari, en täällä, sillä tämä ei ole mikään oikeuspaikka, ja sitäpaitsi syö asianajajani tänään aamiaista varapresidentin kanssa alahuoneessa. Mutta olen kyllä sanova jotakin jossakin toisessa paikassa ja samoin hän sekä lukuisa ja arvossapidetty joukko nuoruudenystäviäni, jotka saattavat nämä herrat toivomaan, etteivät koskaan olisi syntyneet tai että olisivat antaneet omien käskyläistensä hirttää heidät hattukoukkuihinsa mieluummin kuin että tulivat tänne tänä aamuna kuulustelemaan minua. Olen kyllä —.
— Jo riittää! Hänet on täydellisesti todistettu syylliseksi, keskeytti notaari, viekää hänet pois.
— Tule! sanoi vanginvartija.
— Ah, hah! Kyllä minä tulen, vastasi Taskuveijari parjaten hattuaan kämmenellään. Ah! (oikeudelle): Turha vaiva näyttää noin kauhistuneilta. En tule osoittamaan teitä kohtaan sääliväisyyttä, en hitustakaan. Saatte vielä tuntea tämän nahoissanne, hyvät ystäväni. En tahtoisi olla teidän sijassanne mistään hinnasta! En salli laskea itseäni vapaalle jalalle, vaikka polvillanne rukoilisitte sitä minulta. Tulkaa, viekää minut vankilaan. Olen valmis lähtemään täältä.
Sen sanottuaan antoi Taskuveijari viedä itsensä kauluksesta, aina pihalle saakka uhaten tehdä asiasta parlamenttijutun ja nauraa virnisti sitten hilpeästi ja tyytyväisesti vanginvartijaa päin kasvoja.
Nähtyään hänet teljettävän pieneen koppiin yksiksensä riensi Noa takaisin paikalle, minne oli jättänyt Charley Batesin, ja hänen odotettuaan siellä hetkisen aikaa, tuli tämä nuori mies, joka, viisaasti kyllä, ei ollut näyttäytynyt, ennenkuin eräästä varmasta piilopaikasta oli varmistunut siitä, ettei kukaan nenäkäs henkilö ollut seurannut hänen uuden ystävänsä kintereillä.