VIIDES LUKU.

Oliver saa uusia tuttavia ja alkaa vieroa isäntänsä elinkeinoa oltuaan ensi kertaa hautajaisissa.

Kun Oliver oli jäänyt yksikseen hautausurakoitsijan puotiin, pani hän lampun höyläpenkille ja silmäsi arasti ympärilleen tuntien kauhua, jonka valtaan monet häntä vanhemmatkin ihmiset saattavat joutua samanlaisissa oloissa. Puolitekoinen ruumisarkku, joka lepäsi mustalla jalustalla keskellä puotia, näytti niin uhkaavalta, että häntä värisytti joka kerta kun hänen katseensa osui tuohon kauheaan esineeseen, josta hän melkein odotti jonkun kummitusolennon hitaasti kohottavan päätään ja säikäyttävän hänet mielipuoleksi. Seinää vasten oli pantu pystyyn joukko samankokoisia leppäisiä lautoja, jotka hämärässä valossa näyttivät hänestä kookkailta aaveilta, mitkä seisoivat kädet housuntaskuissa. Pitkin lattiaa oli hajallaan tähden muotoisia läkkilevyjä, höylänlastuja, kiiltäväkantaisia nauloja ja mustia verankaistaleita, ja pöydäntakaista seinää koristi taulu, joka esitti kahta ruumiinsaattajaa vahdissa suuren oven ulkopuolella, neljän mustan hevosen vetämien ruumisvaunujen lähestyessä etäältä. Puodissa oli hyvin lämmin, ja tukahduttava ilma oli ikäänkuin ruumisarkkujen hajun kyllästämää. Se pöydän alainen syvennys, jonne hänen patjansa oli sijoitettu, muistutti hautaa.

Näiden vastenmielisten havaintojen lisäksi Oliverilla oli muutakin mielipahaa. Hän oli yksin vieraassa paikassa, ja kaikkihan tiedämme, kuinka hyljätyksi ja lohduttomaksi rohkeinkin meistä saattaa tuntea itsensä yksinäisessä paikassa. Pojalla ei ollut ystäviä, joista hän olisi pitänyt ja jotka olisivat välittäneet hänestä. Mikään äskeinen ero ei häntä surettanut, hänen sydämensä ei ikävöiden kaivannut rakkaita, unohtumattomia kasvoja, mutta siitä huolimatta hänen mielensä oli raskas, ja ryömiessään ahtaalle vuoteelleen hän toivoi, että se olisi ollut hänen ruumisarkkunsa ja että hänet olisi laskettu lepoon hautausmaahan, missä ruoho hiljalleen lainehtisi hänen päänsä päällä ja vanhan kellon syvä ääni lohduttaisi häntä unessa.

Seuraavana aamuna Oliver heräsi siihen, että puodin ovea vimmatusti potkittiin, ja ennenkuin hän oli ehtinyt pukea ylleen, uudistuivat potkut parikymmentä kertaa yhtä kiivaina, ja vasta sitten kun hän oli alkanut irrottaa ketjua, taukosi töminä.

— Avaatko sinä! huusi ääni, joka kuului potkineiden jalkojen omistajalle.

— Heti, herra, vastasi Oliver, irrotti ketjun ja väänsi avainta.

— Sinä olet kai se uusi poika? kysyi ääni avaimenreiän läpi.

— Niin, herra.

— Kuinka vanha olet? kysyi ääni.

— Kymmenen vuotta.

— Silloin minä pehmitän sinut, kun pääsen sisään, jatkoi ääni, — totisesti pehmitänkin, senkin penikka! Tämän ystävällisen lupauksen annettuaan alkoi ääni viheltää.

Oliver oli liian usein ollut sen käsittelyn alaisena, johon mainittu hyvin kuvaava sana viittaa, ollakseen vähääkään epäilemättä sitä, että äänen omistaja, olipa hän kuka tahansa, myöskin uskollisesti täyttäisi lupauksensa. Vapisevin käsin Oliver veti poikkipienan syrjään ja avasi oven.

Hetkisen Oliver tuijotti kadun kummallekin puolelle varmana siitä, että tuntematon, joka oli häntä puhutellut, oli lämpimäkseen lähtenyt vähän matkan päähän jaloittelemaan, sillä hän ei nähnyt ketään muita kuin paksun pojan, joka istui tienviitan päällä talon lähellä ahmien voileipää, josta hän linkkuveitsellä leikkasi suunsa kokoisia kappaleita pistäen ne sitten suuhunsa sangen taitavasti.

— Anteeksi, sanoi Oliver viimein, kun ei ketään muuta näkynyt, tekö koputitte?

— Minä potkin, vastasi poika, joka näytti köyhäinkoulun oppilaalta.

— Haluatteko ehkä ruumisarkun? kysyi Oliver lapsellisesti.

Pojan kasvot saivat tavattoman tuiman ilmeen ja hän vakuutti, että Oliver pian tarvitsisi sellaisen kapineen, jos hän uskalsi tehdä pilaa esimiehestään.

— Sinä penikka, et varmaankaan tiedä, kuka minä olen, jatkoi köyhäinkoulun oppilas nousten arvokkaasti seisomaan.

— En, vastasi Oliver.

— Minä olen herra Noa Claypole, ja sinun on toteltava minua. Nosta alas ikkunaluukut, laiskuri! — Näin sanoessaan herra Noa Claypole potkaisi Oliveria ja astui sitten myymälään kasvoillaan arvokas ilme, joka on luettava hänelle suureksi kunniaksi. Yleensä ei kömpelön nuorukaisen, jolla on suuri pää, pienet silmät ja tyhmät kasvot, ole helppoa näyttää arvokkaalta, mutta vielä vaikeammaksi se käy, jos näihin henkilökohtaisiin suloihin on liittynyt punainen nenä ja keltaiset nahkahousut.

Otettuaan luukut ikkunoista ja tällöin särjettyään yhden ruudun Oliver alkoi raahata niitä pieneen kujaan, jonne ne pantiin aina päiviksi. Noa alentui armollisesti auttamaan häntä lohdutettuaan ensin häntä sanoen, että "siitä saat jotakin".

Pian senjälkeen tuli herra Sowerberry, ja hetkeä myöhemmin näyttäytyi rouva Sowerberry, ja kun Oliver oli, aivankuin Noa oli ennustanutkin, saanut "jotakin", lähti hän tämän nuoren herran kanssa keittiöön syömään aamiaista.

— Istu tähän tulen ääreen, Noa, sanoi Charlotte. Säästin sinulle herkullisen kinkunpalan herran aamiaisesta. Sulje ovi Noa herran jälkeen, Oliver, ja ota sitten ruuanjätteet tuosta ruukunkannelta. Tässä on teesi, vie se tuonne laatikon päälle ja juo se siellä, mutta pidä kiirettä, sillä sinua tarvitaan pian myymälässä. Kuuletko sinä?

— Kuuletkos, penikka! sanoi Noa Claypole.

— Mutta herranen aika, Noa, huudahti Charlotte. Oletpa sinä mahdoton!
Etkö voi antaa pojan olla rauhassa?

— Rauhassa? toisti Noa. — Oh, kyllä ihmiset ovat antaneet hänen olla rauhassa liiaksikin. Hänellä ei ole milloinkaan ollut vaivaa isästään eikä äidistään, ja kaikki hänen sukulaisensakin ovat enimmäkseen antaneet hänen olla rauhassa, vai mitä arvelet, Charlotte? Hah, hah, haa!

— Kylläpä sinä olet lystikäs! sanoi Charlotte purskahtaen sydämelliseen nauruun, johon Noakin yhtyi. Sitten he loivat pilkallisia silmäyksiä Oliver Twist raukkaan, joka istui keittiön pimeimmässä ja kylmimmässä nurkassa syöden niitä ruuantähteitä, jotka oli säästetty erikoisesti häntä varten.

Noa oli köyhäinkoulun oppilas, mutta ei sentään vaivaisorpo. Hän ei ollut myöskään löytölapsi, sillä hän saattoi johtaa sukupuunsa aina vanhempiinsa asti, jotka asuivat vastapäisessä talossa. Äiti oli pesijäakka ja isä rapajuoppo sotilas, joka oli puujalkaisena saanut eron ja eläkettä kaksi ja puoli pennyä päivää kohti. Kaikki lähistön oppipojat olivat jo kauan aikaa pitäneet tapana pilkata Noaa halventavilla soimauksilla: "nahkahousu", "armo-oppilas" ja muilla samantapaisilla, ja Noa oli kärsinyt kaikki mukisematta, mutta kun kohtalo oli nyt tuonut hänen tielleen nimettömän, orvon pojan, kostaisi hän tälle kaikki korkoineen.

Kun Oliver oli ollut hautausurakoitsijan luona noin kolme viikkoa, sanoi viimemainittu eräänä päivänä, kun myymälä oli suljettu ja hän istui vaimonsa kanssa illallisella pienessä verstaan takaisessa huoneessa, luotuaan jonkun aikaa kunnioittavia silmäyksiä puolisoonsa:

— Ystäväni —. Hän olisi sanonut enemmän, mutta rouva Sowerberry keskeytti hänet kasvoillaan pahaenteinen ilme.

— No, sanoi vaimo terävästi.

— Ei mitään, ystäväni, ei mitään, sanoi mies.

— Hyi, senkin peto! huudahti rouva Sowerberry.

— Ei se ole kerrassaan mitään, ystäväni. En tiennyt, ettei sinua huvittanut kuulla asiaa, ystäväni, olisin muuten vain sanonut —.

— Oh, älä sano minulle, mitä aioit puhua, keskeytti rouva Sowerberry; minähän olen vain mitätön nolla; älä kysy minulta neuvoa. Minua ei haluta tunkeutua sinun salaisuuksiisi. — Tämän sanottuaan rouva Sowerberry purskahti kiihkeään nauruun, josta saattoi odottaa pahoja.

— Mutta, ystäväni, sanoi Sowerberry, halusin vain kysyä sinulta neuvoa.

— Ei, ei, älä kysy minulta, vastasi rouva liikuttavalla äänellä, kysy joltakin muulta. Tämmöinen menettely on hyvin yleistä ja sangen suosittua aviollista sodankäyntiä, joka usein johtaa loistaviin tuloksiin. Se pakotti nytkin Sowerberryn pyytämään erikoisena armonosoituksena lupaa saada puhua asiansa, joka kiihotti rouva Sowerberryn uteliaisuutta, ja lyhyen kinastelun jälkeen, joka ei kestänyt täyttä kolmea neljännestuntia, lupa armollisesti annettiinkin.

— Se koskee vain nuorta Twistiä, ystäväni, sanoi Sowerberry. Hän on aika hauskan näköinen, kultaseni.

— Niin hänen pitääkin olla; hän syö kovin paljon, vastasi vaimo.

— Hänen kasvoissaan on jonkinlainen raskasmielisyyden piirre, jatkoi Sowerberry, joka on hyvin vaikuttava. Hänestä tulisi erinomainen ruumiinsaattaja, ystäväni.

Rouva Sowerberry katsahti häneen hämmästyneenä. Sowerberry pani sen merkille ja jatkoi antamatta arvoisalle rouvalle tilaisuutta tehdä muistutuksia:

— En tarkoita tavallista saattajaa, joka seuraa aikaihmisiä, vaan ainoastaan lapsivainajia. Olisi kerrassaan uutta, jos ruumiinsaattaja olisi samaa kokoa kuin saatettava. Voit olla varma siitä, että se tekisi suuremmoisen vaikutuksen.

Rouva Sowerberry, jolla oli melkoiset tiedot miehensä ammattia koskevissa asioissa, ällistyi tästä uudesta ajatuksesta, mutta koska hänen ei sopinut myöntää sitä niissä oloissa, niin hän kysyi ainoastaan, miksi ei niin yksinkertainen ajatus ollut ennemmin pälkähtänyt hänen päähänsä. Sowerberry tulkitsi tämän aivan oikein ehdotuksensa hyväksymiseksi, ja senvuoksi päätettiin, että Oliverin tuli oppia ammatin salaisuudet ja sitten seurata mestariaan ensimmäiseen tilaisuuteen, jossa hänen palveluksiaan tarvittiin.

Tämä tilaisuus ilmaantuikin odottamattoman pian, sillä seuraavana aamuna puoli tuntia aamiaisen jälkeen Bumble astui myymälään, sijoitti espanjaruokokeppinsä pöytää vasten pystyyn ja veti povestaan suuren nahkalompakkonsa, josta etsi paperin ojentaen sen sitten Sowerberrylle.

— Ahaa! sanoi urakoitsija iloisesti lappusta silmätessään. Ruumisarkun tilaus, eikö totta?

— Ensiksikin ruumisarkku ja sitten kunnallinen hautaus, vastasi Bumble kietaisten nyörin lompakkonsa ympärille, joka oli yhtä paksu kuin omistajansa.

— Bayton, sanoi urakoitsija kohottaen katseensa paperista Bumbleen. —
Sitä nimeä en ole kuullut ennen.

Bumble ravisteli päätään: — Itsepäisiä ihmisiä, herra Sowerberry, kovin itsepäisiä, ja pelkäänpä pahoin, lisäksi ylpeitä!

— Kuinka, ylpeitäkö? huudahti Sowerberry pilkallisesti. — Ei, mutta sehän on uskomatonta!

— Uh, se on inhottavaa, sanoi vahtimestari, minua oikein ellottaa, herra Sowerberry.

— Tottahan toki, vahvisti urakoitsija.

— Kuulimme heistä vasta eilen illalla ja tuskin olisimme milloinkaan saaneet tietää heistä mitään, ellei eräs samassa talossa asuva eukko olisi kääntynyt kunnan komitean puoleen anoen, että kunnan lääkäri lähetettäisiin erään hyvin sairaan naisen luo. Tämä oli kuitenkin mennyt jonnekin päivälliselle, mutta hänen apulaisensa, joka on hyvin reipas nuorukainen, lähetti heille heti hiukan lääkettä kiiltomusterasiassa.

— Sepä oli sukkelasti tehty, virkkoi urakoitsija.

— Niinpä niin! vastasi vahtimestari. Mutta mitä luulette niiden tehneen? Miten kiittämätön se joukkio osasikaan olla! Mies lähetti sanan, ettei lääke sopinut hänen vaimonsa sairauteen ja ettei tämä senvuoksi voisi nauttia sitä! Hyvää, vahvistavaa, terveellistä lääkettä, joka viikkoa aikaisemmin oli parantanut kaksi irlantilaista työmiestä — ja joka lähetettiin niille ilmaiseksi kiiltomusterasiassa — siitä mies sanoi, että vaimo ei huoli sitä!

Kun tämä hävytön kiittämättömyys muistui Bumblen mieleen täydessä valossaan, iski hän kepillään rajusti pöytään punastuen suuttumuksesta.

— Mutta todellakin, sanoi urakoitsija, en ole sitten koskaan kuullut mokomaa —.

— Ei koskaan! huudahti Bumble. Mutta kun nainen nyt on kuollut, niin on meidän haudattava hänet. Tässä on määräys, ja mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi.

Näin sanoessaan Bumble pani kunnallisen vihansa vallassa kolmikolkkaisen hatun takaperin päähänsä harpaten sitten ulos puodista.

— Hän oli niin kiukkuinen, Oliver, että unohti kokonaan kysyä sinua, virkkoi Sowerberry.

— Niin, herra, vastasi Oliver, joka oli huolellisesti pysytellyt piilossa keskustelun aikana ja jonka koko ruumis vieläkin vapisi, kun hän vain muistelikin Bumblen ääntä. Hänen ei olisi kumminkaan tarvinnut väistellä Bumblea, sillä tämä virkamies, johon valkoliivisen herran ennustus oli syvästi vaikuttanut, arveli, että kun urakoitsija oli ottanut Oliverin vain koetteeksi, niin oli parasta olla puuttumatta asiaan, ennenkuin hänet oli laillisesti pantu oppiin seitsemäksi vuodeksi ja siten laillista tietä ikiajoiksi toimitettu pois kunnan niskoilta.

— No niin, sanoi Sowerberry ottaen hattunsa, mitä pikemmin tämä työ on tehty, sitä parempi. Pidä silmällä puotia, Noa. Ota sinä, Oliver, lakkisi ja seuraa minua.

He kulkivat hetken aikaa kaupungin vilkasliikkeisimpien ja tiheimmin asuttujen osien läpi. Sitten he poikkesivat eräälle kapealle kadulle, mikä oli vielä likaisempi ja rumempi kuin mikään niistä, mitä he olivat siihen mennessä kulkeneet, ja etsiskelivät sitä taloa, johon olivat matkalla. Kadun varrella olevat talot olivat korkeita ja suuria, mutta hyvin vanhoja ja niiden asukkaat kuuluivat kaikkein köyhimpiin luokkiin, minkä seikan rakennusten rappeutunut ulkonäkö selvästi todisti, vaikka ei olisi nähnytkään niitä siivottomia miehiä ja naisia, jotka käsivarret ristissä laahustivat pitkin jalkakäytäviä. Useihin taloihin oli järjestetty myymälöitä, mutta nämä olivat tarkoin suljetut ja luhistuneet; ainoastaan ylemmissä kerroksissa asui ihmisiä. Toisia, joita vain paksut pönkät estivät romahtamasta maahan, näytti joku koditon kulkija pitävän yömajanaan, sillä monin paikoin oli ne höyläämättömät laudat, jotka korvasivat ikkunoita ja ovia, otettu pois, niin että siten syntynyt aukko oli tarpeeksi suuri päästääkseen inhimillisen olennon lävitseen. Katuojat olivat täynnä törkyä ja likavesilätäköitä, ja vieläpä rotatkin, joita siellä täällä roskien joukossa lojui kuolleina ja jotka levittivät vastenmielistä mädänhajua ympärilleen, olivat nälän kuihduttamia.

Siinä avoimessa ovessa, jonka eteen Oliver ja hänen mestarinsa pysähtyivät, ei ollut portinkolkutinta eikä kellonnyöriä, minkävuoksi urakoitsija astui varovaisesti hapuillen pimeään käytävään käskien Oliveria seuraamaan aivan hänen kintereillään ja rohkaisemaan mielensä. Hän kiipesi pitkin portaita, kunnes töksähti erääseen oveen, johon hän sitten koputti.

Oven avasi nuori, noin kolme- tai neljätoistavuotias tyttö. Huoneen sisustuksesta urakoitsija näki heti, että he olivat tulleet määräpaikkaansa. Hän astui sisään Oliver perässään.

Kaminassa ei ollut tulta, mutta siitä huolimatta eräs mies kyyristeli koneellisesti tyhjän lieden lähettyvillä. Muuan vanha eukko oli myöskin siirtänyt matalan jakkaran kylmän kaminan ääreen ja istuutunut miehen viereen. Huoneen eräässä nurkassa kyyhötti muutamia repaleisia lapsia, ja pienessä komerossa, vastapäätä ovea, lojui vanhaan peitteeseen kääritty esine. Oliveriä värisytti, kun hän sattui katsahtamaan sille taholle, ja hän hiipi vaistomaisesti lähemmäksi mestariaan, sillä vaikka esine oli peitetty, niin poika käsitti, että siinä oli ruumis.

Miehen kasvot olivat kalpeat ja tavattoman laihat. Parta ja hiukset olivat harmahtavat, ja hänen silmiään varjostivat tummat renkaat. Vanhan naisen kasvot olivat ryppyiset, ja hänen alahuulestaan pilkisti esiin kaksi hammasta, mitkä hänellä vielä oli jäljellä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat. Oliver ei uskaltanut katsoa kumpaakaan heistä; he muistuttivat hänen mielestään niitä rottia, joita hän oli nähnyt ulkona.

— Kukaan ei saa tulla hänen lähelleen! huusi mies kavahtaen rajusti seisoalleen, kun urakoitsija lähestyi vuodetta. — Takaisin, menkää takaisin, jos välitätte hengestänne!

— Joutavia, hyvä mies, sanoi urakoitsija, joka oli tottunut näkemään kaikenlaista kurjuutta, joutavia!

— Minä sanon teille, intti mies puristaen kätensä nyrkkiin ja polkien raivoissaan lattiaa, sanon teille, että en anna haudata häntä maahan. Hän ei saisi siellä rauhaa. Madot vain kiusaisivat häntä, mutta eivät söisi; hän on niin lopen laihtunut.

Urakoitsija ei vastannut mitään näihin mielettömiin sanoihin, vaan veti mittanauhan taskustaan ja laskeutui polvilleen ruumiin ääreen.

— Niin, sanoi mies puhjeten itkuun ja polvistuen samoin kuolleen vaimonsa viereen, — langetkaa polvillenne, kaikki polvillenne hänen ympärilleen ja kuulkaa mitä sanon. Hän kuoli nälkään. Minä en ymmärtänyt, kuinka sairas hän oli, ennenkuin hän sai kuumetta, ja silloin pistivät luut esiin hänen nahastaan. Meillä ei ollut puita eikä kynttilöitä. Hän kuoli pimeässä eikä voinut nähdä edes lastensa kasvoja. Minä kerjäsin kadulla hänen tähtensä, ja minut pantiin vankilaan. Kun pääsin pois sieltä, oli hän kuolemaisillaan, ja minun sydämeni on täynnä epätoivoa, sillä hän kuoli nälkään. Minä vannon, että hän kuoli nälkään! Mies repi hiuksiaan ja vääntelehti kirkuen ja silmät jäykkinä lattialla, vaahdon valuessa hänen suustaan.

Säikähtyneet lapset itkivät katkerasti, mutta vanha eukko, joka tähän asti oli pysynyt tyynenä ikäänkuin hän olisi ollut kuuro kaikelle, mitä hänen ympärillään tapahtui, käski heitä vaikenemaan. Sitten hän irrotti miehen kaulaliinan ja lähestyi horjuen urakoitsijaa.

— Hän oli minun tyttäreni, sanoi vaimo nyökäten ruumiiseen päin ja hymyillen tylsästi, mikä oli vielä hirvittävämpi kuin kuoleman läheisyys. — Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! — Niin, onpa se ihmeellistä, että minä, joka kerran synnytin hänet ja olin jo silloin vanhanpuoleinen nainen, elän vielä ja olen terve, samalla kun hän lepää tuossa kylmänä ja kankeana! Voi hyvä Jumala! — Ajatellapa sitä — se on aivan kuin jokin pilanäytelmä — aivan yhtä hauska kuin pilanäytelmä!

Urakoitsija kääntyi mennäkseen.

— Odottakaa, odottakaa! huusi vanha vaimo. — Haudataanko hänet huomenna — vai ylihuomenna — vai tänä iltana? Olen pukenut hänet ja aion tulla saattamaan häntä, nähkääs. Lähettäkää minulle pitkä vaippa, hyvä, lämmin vaippa, sillä on niin kovin kylmä. Meidän pitäisi saada myös kakkuja ja viiniä, ennenkuin lähdemme! Mutta vähät siitä! Lähettäkää meille vain pieni leipä, vain yksi pieni leipä ja hiukan vettä. Saammeko leipää, rakas ystävä? kysyi hän innokkaasti tarttuen urakoitsijan takkiin, kun tämä aikoi mennä.

— Kyllä, kyllä, vastasi urakoitsija, saatte luonnollisesti! Saatte kaikki mitä tarvitsette! — Hän riistäytyi sitten irti vanhuksesta ja kiiruhti ulos Oliver kintereillään.

Seuraavana päivänä — perheelle oli sillä välin lahjoitettu leivänpuolikas ja palanen juustoa, jotka Bumble oli korkean omakätisesti vienyt perille — Oliver palasi mestareineen kurjaan asuntoon, jonne Bumble oli jo saapunut mukanaan neljä köyhäintalon miestä, joiden tuli kantaa ruumis. Vanhan naisen ja miehen repaleet verhottiin kuluneilla, mustilla vaipoilla, ja kun maalaamaton kirstu oli naulattu kiinni, nostivat kantajat sen hartioilleen ja veivät kadulle.

— Kävelkäähän rivakasti nyt, vanhus, kuiskasi Sowerberry eukon korvaan, on jo myöhä emmekä saa antaa papin odottaa. Kiiruhtakaahan parhaanne mukaan, hyvät ihmiset.

Tämän kehoituksen saatuaan kantajat lähtivät ripeästi matkaan keveine taakkoineen, ja surevat omaiset seurasivat lähellä heitä. Bumble ja Sowerberry astelivat reippaasti kulkueen etunenässä, ja Oliver, jolla oli lyhemmät sääret, juoksi heidän rinnallaan.

Heidän ei olisi kuitenkaan tarvinnut pitää niin kiirettä kuin Sowerberry oli luullut, sillä tultuaan perille syrjäiseen hautausmaan kolkkaan, jossa kasvoi nokkosia ja johon köyhät haudattiin, he huomasivat, ettei pappi ollut vielä saapunut, ja haudankaivaja, joka istui sakaristossa kaminan ääressä, arveli, että saattoi hyvinkin kestää vielä tunnin tai enemmänkin, ennenkuin hän tulisi. He laskivat sentähden arkun haudan reunalle, ja sureva pari jäi odottamaan kärsivällisesti kylmään, sankkaan tihkusateeseen. Tämä toimitus oli houkutellut hautausmaalle muutamia katupoikia, jotka nyt leikkivät meluten hautakivien lomassa ja vaihtelun vuoksi huvittelivat hyppelemällä vuorotellen etu- ja takaperin arkun ylitse. Sowerberry ja Bumble, jotka olivat kumpikin haudankaivajan läheisiä ystäviä, istuivat sillä välin sakaristossa kaminan ääressä lukien sanomalehteä.

Tunnin kuluttua kiiruhtivat Bumble, Sowerberry ja haudankaivaja vihdoinkin haudalle, ja pian senjälkeen tuli pappikin pukien papinkaapua ylleen kulkiessaan. Bumble antoi sitten arvoaan ylläpitääkseen selkäsaunan parille pojalle, ja kun kunnianarvoisa herra oli lukenut hautauskaavakkeesta sen verran kuin neljässä minuutissa ennätti, luovutti hän kaavun haudankaivajalle kiiruhtaen sitten pois.

— Kas niin, Bill, luo hauta umpeen, sanoi Sowerberry haudankaivajalle.

Se ei ollut raskasta työtä, sillä hauta oli jo niin täynnä kirstuja, että ylimmäinen oli vain pari jalkaa maanpinnan alapuolella.

— Tulkaahan nyt, ystäväni, lausui Bumble lyöden miestä olkapäälle. —
Hautausmaa suljetaan pian.

Mies, joka oli istunut liikahtamatta koko ajan haudan ääressä, hätkähti äkkiä, nosti päätään, tuijotti puhuttelijaansa ja astui sitten muutamia askeleita, mutta vaipui samalla tiedottomana maahan. Tylsämielinen vanha nainen itki niin katkerasti menetettyään viitan, jonka urakoitsija oli häneltä ottanut, ettei huomannut koko tapausta. Miehen päähän kaadettiin pari pannullista kylmää vettä, ja kun hän oli tullut jälleen tajuihinsa, lähtivät kaikki hautausmaalta, veräjä suljettiin ja kukin poistui taholleen.

— No, Oliver, sanoi Sowerberry kotimatkalla, mitä pidit siitä?

— Kiitos kysymästä, herra, vastasi Oliver vitkastellen, en pitänyt siitä erikoisesti.

— Kyllä sinä aikaa myöten totut siihen, Oliver. Se ei ole mitään, sitten kun siihen on tottunut, poikaseni.

Oliver olisi kovin mielellään halunnut tietää, kauanko oli kestänyt ennenkuin Sowerberry oli tottunut siihen, mutta hän piti kumminkin viisaimpana olla kysymättä sitä ja jatkoi matkaansa mietiskellen kaikkea sitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.

KUUDES LUKU.

Oliver kiivastuu Noan ilkeyksistä, asettuu vastarintaan ja hämmästyttää tätä nuorta herraa.

Kun koekuukausi oli kulunut, kirjoitettiin Oliver juhlallisesti oppiin. Juuri silloin sattui olemaan ihana tautinen aika. Ruumisarkut olivat muodissa, ja muutamien viikkojen aikana Oliver oli saanut melkoisen määrän harjaannusta. Sowerberryn älykkään suunnitelman onnellinen tulos ylitti hänen rohkeimmatkin toiveensa. Vanhimmatkaan asukkaat eivät saattaneet muistaa aikaa, jolloin tuhkarokko olisi raivonut niin yleisesti ja vaatinut niin monta lasta uhrikseen. Senvuoksi Oliver saikin äitien suureksi tyytyväisyydeksi ja iloksi olla johtajana useissa surusaatoissa, jolloin hänen hatussaan riippui niin pitkä suruharso, että se ulottui polviin saakka. Kun Oliver sitäpaitsi seurasi mestariaan useimpien täyskasvuisten hautajaisiin saavuttaakseen varman esiintymiskyvyn ja hermojensa herruuden, jotka ovat kelpo hautausurakoitsijalle äärettömän tärkeät, niin oli hänellä usein tilaisuus havaita kaunista kohtaloonsa alistumista ja voimaa, jolla muutamaa lujat luonteet kantavat koettelemuksensa ja tappionsa.

Kun Sowerberryn esimerkiksi piti haudata joku vanha rouva tai herra, jonka ympärillä oli sairauden aikana häärinyt suuri joukko sisarenpoikia ja veljentyttäriä, jotka silloin olivat aivan lohduttomia eivätkä voineet salata suruaan edes vierailta, niin nämä samat sukulaiset saattoivat kotonaan olla hyvin iloisia, täysin tyytyväisiä ja iloisia ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi tuottanut heille surua. Myöskin aviomiehet kestivät sankarillisen tyynesti vaimojensa menettämisen, ja samaten vaimot, jotka miestensä kuoleman jälkeen pukeutuivat surupukuun, näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa siihen, että puku olisi mahdollisimman sopiva ja viehättävä. Saattoipa myös huomata, että naiset ja herrat, jotka hautausmaalla olivat olleet suunniltaan surusta, tointuivat miltei samalla hetkellä kun tulivat kotiin, ja olivat täysin rauhallisia jo ennenkuin tee oli ehditty tuoda pöytään. Kaikki tämä oli hyvin huvittavaa katsella, ja Oliver ihmettelikin sitä suuresti.

Vaikka olen Oliverin elämänkerran kirjoittaja, en uskalla varmasti väittää, että hän olisi näiden selvien esikuvien avulla oppinut alistumaan kohtaloonsa; mutta sitävastoin voin ehdottoman varmasti todistaa, että hän kärsi useita kuukausia vaieten kaikenlaista pahoinpitelyä Noa Claypolen puolelta, ja vielä ilkeämmäksi oli Noa muuttunut nyt, kun hän kadehti uutta oppipoikaa siitä, että tämä sai kantaa mustaa marsalkansauvaa ja suruharsoa samalla kun hänen, vanhemman, täytyi edelleen käyttää kulunutta lakkiaan ja nahkahousujaan. Charlotte kohteli häntä pahoin Noan esimerkin mukaisesti, ja rouva Sowerberry oli hänen verivihollisensa, koska Sowerberry oli hänelle ystävällinen. Kun siis toisella puolen oli kolme tällaista ja toisella hautajaistulva, niin ei Oliverilla ollut juuri yötä hauskaa kuin nälkiintyneellä porsaalla, joka erehdyksessä suljettiin oluenpanijan vilja-aittaan.

Nyt olen tullut erittäin tärkeän vaiheeseen Oliverin elämässä. Kerron nimittäin erään tapahtuman, joka saattaa näyttää mitättömältä ja joutavalta, mutta joka kumminkin välillisesti aikaansai arvaamattoman muutoksen hänen vastaisiin vaiheisiinsa.

Eräänä päivänä olivat Noa ja Oliver tavanmukaiseen aikaan menneet keittiöön herkutellakseen lampaanlihalla, jota oli puolitoista naulaa huonointa kaulapalaa. Charlotte kutsuttiin samalla jollekin asialle, ja poikien täytyi odottaa hetkinen, jota Noa Claypole, joka oli nälissään ja huonolla tuulella, ei katsonut voivansa käyttää paremmin kuin Oliveria kiusaamalla.

Päättäneenä ryhtyä tähän viattomaan pikku ajanvietteeseen Noa nosti jalkansa pöydälle, kiskaisi Oliveria tukasta, veti häntä korvista ja haukkui häntä "ketuksi" sekä ilmoitti tulevansa katsomaan mestausta, kun hänet kerran hirtettiin. Hän keksi sitäpaitsi kaikenlaisia muitakin ilkeyksiä ollakseen hyvinkasvatettu ja hyvänluontoinen köyhäinkoulun oppilas. Mutta kun ei mikään näistä johtanut toivottuun tulokseen, nimittäin saanut Oliveria itkemään, vaivasi Noa päätään keksiäkseen jotakin parempaa ja teki vihdoin samoin kuin monet häntä kuuluisammat älyniekat tekevät vielä tänäkin päivänä tahtoessaan olla sukkelia — hän meni henkilökohtaisuuksiin. —! No, penikka, sanoi Noa, kuinka äitisi jaksaa?

— Hän on kuollut! Älä sano hänestä mitään pahaa.

Veri karahti Oliverin poskille, kun hän sanoi tämän, hän hengitti kiivaasti, ja suu ja sieraimet värisivät kummallisesti, niin että Noa odotti hänen pian purskahtavan kiihkeään itkuun. Senvuoksi hän uudisti hyökkäyksensä.

— Mihin tautiin hän kuoli, pentu?

— Sydänsuruun, niin minulle on kerrottu, sanoi Oliver puhuen enemmän itsekseen kuin vastatakseen Noan kysymykseen.

— Luulenpa tietäväni, millaista on kuolla sillä tavalla.

— Ralla laa, ralla laa, vaivainen, huusi Noa huomatessaan kyyneleen hiipivän pitkin Oliverin poskea. — Mikä kumma sinut pani vetistelemään?

— Et sinä ainakaan, sanoi Oliver kuivaten kiireesti kyyneleen.

— Älä luulekaan niin.

— Vai niin, ettenkö minä? sanoi Noa pilkallisesti.

— Et, et sinä, vastasi Oliver terävästi. Kas niin, siinä olkoon kylliksi. Älä puhu enää hänestä, sinun on parasta lopettaa se.

— Parasta lopettaa! Ei mutta kuulepas tuota! Parasta lopettaa! Joko sinä rupeat nenäkkääksi, kerjäläinen? S i n u n äidistäsi! Niin, hänpä oli vasta hieno ihminen! Niin, niin! Ja näin sanoessaan Noa nyökäytti päätään merkitsevästi ja nyrpisti nenäänsä sen verran kuin sen lihakset sallivat.

— Tiedäthän itse, vaivainen, jatkoi Noa Oliverin vaitiolon kiihdyttämättä pilkallisen säälivällä äänellä — mikä kaikkein eniten ärsyttää — tiedäthän itse, ettei sitä voi nyt enää auttaa etkä sinäkään silloin mitään mahtanut. Se on meistä kaikista kovin ikävää ja me surkuttelemme sinua. Mutta tiedä, että sinun äitisi oli hyvin huono ihminen.

— Mitä sinä sanoit? kysyi Oliver silmät leimuten.

— Hyvin huono ihminen, toisti Noa kylmäverisesti, ja parempi oli, että hän kuoli, sillä muuten hänet olisi lähetetty kuritushuoneeseen tai maanpakoon tai hirtetty, mikä onkin kaikkein todennäköisintä, eikö olekin?

Oliver kavahti pystyyn tulipunaisena suuttumuksesta, heitti pöydän ja tuolin kumoon, tarttui Noaa kurkusta ja ravinteli häntä hillittömässä raivossaan niin, että hampaat kalisivat hänen suussaan. Sitten Oliver kokosi kaikki voimansa ja paiskasi hänet yhdellä rajulla iskulla maahan.

Minuutti aikaisemmin poika oli vielä ollut hiljainen, lempeä ja alakuloinen olento, jollaiseksi huono kohtelu oli hänet tehnyt. Mutta viimein hänen rohkeutensa oli herännyt. Sydämetön pilanteko hänen äitivainajastaan oli pannut hänen verensä kuohumaan: hänen rintansa kohoili, ryhti oli suora, silmät kirkkaat ja eloisat ja koko hänen muotonsa oli muuttunut, kun hän seisoi katsellen pelkurimaista kiusanhenkeään, joka ryömi hänen jaloissaan ja joka ei ollut milloinkaan edes uneksinut mistään tällaisesta.

— Hän murhaa minut! ulvoi Noa. — Charlotte! Rouva! Uusi poika tappaa minut! Apua! Apua! Oliver on tullut hulluksi! Char-lotte!

Noan huutoon vastasi Charlotte kovaäänisesti kirkuen ja vielä kovemmin kirkui rouva Sowerberry. Edellinen kiiruhti keittiöön sivuovesta ja jälkimmäinen seisahtui ovelle siksi kunnes oli saanut varmuuden, että hänen oli pakko auttaa ihmishengen pelastamisessa.

— Uh, sinä senkin pieni hylky! kirkui Charlotte tarttuen Oliveriin kaikin voiminsa, joita hänellä oli melkein yhtä paljon kuin täysikasvuisella miehellä. — Uh, sinä kiittä-mätön, verenhimoinen, in-hot-ta-va lurjus! Joka tavun kohdalla Charlotte läimäytti Oliveria kirkuen samalla läsnäolevien mielenylennykseksi.

Charlotten käsi ei suinkaan ollut kevyt, mutta sen varalta, ettei se riittäisi hillitsemään Oliverin suuttumusta, juoksi rouva Sowerberry keittiöön ja auttoi toisella kädellään pitämään poikaa kiinni kynsien toisella hänen kasvojaan. Kun tilanne oli täten saanut Noalle suotuisan käänteen, nousi tämä herrasmies lattialta ja alkoi mukiloida takaapäin.

Tämä ruumiinliikunto oli kumminkin liian väkivaltaista kestääkseen kauan. Kun kaikki kolme olivat väsyneet eivätkä enää jaksaneet kynsiä eikä lyödä, laahasivat he potkivan ja kirkuvan, mutta yhä vielä järkkymättömän urhean Oliverin hiilikellariin sulkien hänet sinne. Kun tämä oli tehty, vaipui rouva Sowerberry tuolille ja purskahti itkuun.

— Herra siunatkoon, hän pyörtyy! huusi Charlotte. — Lasi vettä, Noa rakas, kiiruhda!

— Ah, Charlotte, sanoi rouva Sowerberry ähkien, sillä häntä vaivasi ilmanpuute ja kylmän veden runsaus, jonka Noa oli kaatanut hänen päähänsä ja hartioihinsa, — voi, mikä Jumalan onni, ettei meitä ole murhattu vuoteisiimme!

— Niin, sanokaapa muuta, rouva, kuului vastaus. — Minä toivon, että tämä on herralle opiksi, niin ettei hän enää ota kotiinsa tuollaisia hirviöitä, jotka jo syntymästään saakka ovat luodut murhaajiksi ja roistoiksi. Noa raukka! Hän oli puolikuollut, kun minä tulin apuun.

— Poika parka! sanoi rouva Sowerberry katsellen säälivästi köyhäinkoulun oppilasta.

Noa, jonka ylin liivinnappi oli Oliverin päälaen tasalla, hieroi silmiään ja sai kun saikin puserretuksi esiin muutamia kyyneleitä ja nyyhkytyksiä.

— Mitä nyt teemme? huudahti rouva Sowerberry. — Herra ei ole kotona — talossa ei ole ainoatakaan miestä — ja se potkii oven palasiksi kymmenessä minuutissa.

Oliverin rajut hyökkäykset mainittua lautakalua vastaan tekivät sellaisen arvelun hyvin todennäköiseksi.

— Voi Herra nähköön, en minä tiedä, sanoi Charlotte, mutta emmekö voisi hakea poliisia?

— Tai vartioväkeä, ehdotti Noa.

— Ei, ei, sanoi rouva Sowerberry, jonka mieleen muistui Oliverin vanha ystävä, juokse Bumblen luo, Noa, ja pyydä häntä tulemaan tänne hetkeäkään viivyttelemättä. Älä välitä lakista — riennä nyt. Voit pitää veistä silmäsi päällä, niin se ei turpoa.

Noa ei vastannut, vaan porhalsi matkaan täyttä vauhtia. Vastaantulevat ihmiset hämmästyivät kovin nähdessään köyhäinkoulun oppilaan juoksevan pitkin katuja lakitta päin ja pitäen linkkuveistä painettuna silmäänsä vasten.

SEITSEMÄS LUKU.

Oliver pysyy itsepäisenä.

Noa Claypole juoksi hurjaa vauhtia pitkin kaluja eikä pysähtynyt kertaakaan hengähtämään, ennenkuin oli köyhäintalon portin edustalla. Kun hän oli levännyt siinä pari minuuttia valmistuakseen kunnollisesti nyyhkyttämään ja saadakseen kasvoilleen kyyneleisen ja pelokkaan ilmeen, niin hän koputti rajusti portille. Vanha vaivaisukko, joka sen avasi, näki edessään niin surkeat kasvot, että peräytyi hämmästyneenä, vaikka hän oli tottunut näkemään ympärillään ainoastaan kurjia hahmoja.

— Herra Bumble! Herra Bumble! huusi Noa hyvin teeskennellen surua ja niin kovalla ja liikuttavalla äänellä, ettei se ainoastaan kuulunut sattumalta lähellä olevan Bumblen korviin, vaan sai hänet niin levottomaksi, että hän syöksyi pihalle ilman kolmikolkkaista hattuaan, mikä on silmiinpistävä ja merkillepantava seikka, koska se osoittaa, että vahtimestarikin voi joskus äkillisen hämmästyksen vallassa menettää malttinsa ja unohtaa oman arvonsa.

— Voi herra Bumble! vaikeroi Noa. — Oliver, herra, Oliver on…

— Mitä, mitä? huudahti Bumble lasimaisissa silmissään ilon välkähdys.
Onko hän juossut tiehensä? Eihän hän vaan ole karannut, Noa?

— Ei, herra, ei karannut, mutta tullut hurjaksi, vastasi Noa. Hän koetti ensin murhata minut ja sitten Charlotten ja itse rouvankin. Voi, tekee niin kipeää! Näin sanoessaan Noa kiemurteli ja väänteli ruumistaan kuin ankerias näyttääkseen Bumblelle, että hän oli saanut Oliverin väkivaltaisessa ja verenhimoisessa hyökkäyksessä vaikean sisäisen vamman, joka sillä hetkelläkin tuotti hänelle hirveitä tuskia.

Kun Noa näki, että hänen sanomansa oli täydellisesti kivetyttänyt Bumblen, rupesi hän suurentamaan vaikutusta korottamalla ääntään; ja huomatessaan erään valkoliivisen herran kulkevan pihan poikki hän vaikeroi entistä kauheammin, sillä hän piti tarkoituksenmukaisena kiinnittää tämän herran huomiota ja herättää hänen suuttumuksensa.

Tämä onnistuikin helposti, sillä herra oli kulkenut tuskin kolmea askelta, kun hän kääntyi suuttuneena ja kysyi, että miksi se kirottu pentu ulvoi ja eikö Bumble voinut toimittaa sille jotain sellaista, mikä tekisi ulvonnan vähemmän vapaaehtoiseksi.

— Se on muuan köyhäinkoulun oppilas parka, herra, vastasi Bumble, jonka nuori Twist oli vähällä murhata — aivan murhata, herra.

— No voi juutas! huudahti herra pysähtyen. Tiesinhän minä! Minulla on ollut koko ajan semmoinen kummallinen tunne, että se röyhkeä nuori raakalainen joutuu vielä hirteen.

— Hän koetti murhata myöskin palvelustytön, sanoi Bumble kasvot tuhkanharmaina.

— Ja myöskin rouvan, lisäsi Noa.

— Ja herran myöskin, luulin sinun sanoneen, Noa, jatkoi Bumble.

— Ei, hän ei ollut kotona, muuten olisi hänetkin varmasti murhattu.
Oliver sanoi, että hän aikoi…

— Ohhoh, sanoiko hän, että hän aikoi — niinkö se oli, poikaseni? kysyi herra.

— Niin, herra, ja rouva Sowerberry lähetti minut kysymään, eikö herra
Bumblella olisi aikaa tulla nyt heti meille antamaan sille selkään?

— Kyllä, kyllä, poikaseni, sanoi herra hyväntahtoisesti hymyillen ja taputti Noaa päähän, joka oli noin kolme tuuma korkeammalla kuin hänen omansa. — Sinä olet kelpo poika, oikein kelpo poika. Tästä saat pennyn. Ottakaa keppinne ja kiiruhtakaa Sowerberrylle. Bumble, ja katsokaa, mitä voisi tehdä. Älkää säästäkö häntä, Bumble.

— En, herra, sitä ei tarvitse pelätä, vastasi vahtimestari siloittaen vahattua langansiimaa, joka oli kiedottu hänen keppinsä alapään ympäri julkisia raipparangaistuksia varten.

— Sanokaa Sowerberrylle, ettei hänkään pane sormiaan väliin. Siitä pojasta ei tule kerrassaan mitään ilman selkäsaunaa.

— Kyllä hoidan asian, herra, vastasi vahtimestari. Kun kolmikolkkainen hattu ja espanjanruokokeppi nyt olivat omistajaansa tyydyttävässä kunnossa, lähtivät Bumble ja Noa kiireesti urakoitsijan asunnolle.

Siellä oli tilanne entisellään. Sowerberry ei ollut vielä tullut, ja Oliver potki yhä vähentymättömin voimin kellarinovea. Rouva Sowerberry ja Charlotte kuvasivat hänen hurjuuttaan niin vaikuttavasti, että Bumble piti viisaimpana ryhtyä neuvotteluihin, ennenkuin avasi oven. Senvuoksi hän ikäänkuin johdannoksi potkaisi oveen ja sanoi sitten painaen suunsa kiinni avaimenreikään, kovalla ja käskevällä äänellä:

— Oliver!

— Päästäkää minut ulos! huusi Oliver.

— Tunnetko tämän äänen, Oliver? kysyi Bumble.

— Tunnen, vastasi Oliver.

— Etkö sinä pelkää sitä? Etkö sinä vapise, kun kuulet minun puhuvan? kysyi Bumble.

— En, vastasi Oliver urheasti.

Vastaus, joka oli aivan toisenlainen kuin hän oli odottanut ja jollaiseen hän ei ollut tottunut, sai Bumblen aika lailla hämilleen. Hän astui pois avaimenreiän luota, oikaisi vartalonsa täyteen pituuteensa ja katseli hämmästyksestä mykkänä kolmea läsnäolijaa, vuoroin kutakin.

— Näettehän nyt, herra Bumble, että hän on varmasti hullu, sanoi rouva Sowerberry. Ei ainoakaan poika, jolla on vähäkin järkeä jäljellä, uskaltaisi puhua teille tuolla tavalla.

— Ei se ole hulluutta, rouva, vastasi Bumble jonkun aikaa mietittyään; se on lihaa!

— Mitä? huudahti rouva Sowerberry.

— Lihaa, lihaa, vastasi Bumble painokkaasti. Olette antanut hänelle liian paljon syötävää. Olette herättänyt hänessä eloon juonittelevan sielun ja hengen, jotka eivät sovi hänen asemassaan olevalle henkilölle, minkä seikan lautakunnan jäsenet ihmistuntijoina voivat teille lähemmin selittää, rouva Sowerberry. Mitä ihmettä köyhät tekevät sielulla ja rohkeudella? Siinä on enemmän kuin kylliksi, että annamme niiden pitää ruumiinsa hengissä. Jos olisitte antanut pojalle vain kauravelliä, niin ei tätä olisi koskaan tapahtunut.

— Voi hyvä Jumala! huudahti rouva Sowerberry luoden katseensa hurskaasti keittiön kattoa kohti; siinä nyt on anteliaisuuteni palkka.

Rouva Sowerberryn hyvyys Oliveria kohtaan oli kuitenkin rajoittunut siihen, että hän oli antanut tämän syötäväksi kaikki likaiset jätteet, joista kukaan muu ei ollut huolinut. Senvuoksi menettelikin hän sangen hurskaasti ja uhrautuvaisesti ottaessaan Bumblen syytöksen niskoilleen, vaikka hän itse asiassa oli aivan viaton sekä ajatuksissa, sanoissa että töissä.

— No niin, sanoi Bumble, kun rouva jälleen käänsi katseensa maahan. Minun nähdäkseni ei tässä ole muuta tehtävää kuin pitää häntä kellarissa pari päivää, kunnes nälkä on hänet hiukan pehmittänyt, ja sitten päästää hänet ulos ja ruokkia häntä koko oppiaikansa pelkällä kauravellillä. Hän on syntyisin huonosta perheestä — uppiniskaista sukua, rouva Sowerberry. Sekä hoitajaeukko että tohtori ovat kertoneet, että hänen äitinsä kesti sellaisia tuskia ja vaivoja, jotka olisivat jo aikoja sitten vieneet hengen tavalliselta naisihmiseltä.

Oliver, joka oli kuullut Bumblen puheesta sen verran, että ymmärsi taas viitattavan hänen äitiinsä, alkoi nyt jälleen rajusti potkia ovea, niin ettei muuta ääntä saattanut huoneessa kuulla. Samassa saapui Sowerberrykin kotiin ja kun Oliverin rikkomukset oli kerrottu hänelle niine lisäyksineen, joilla naiset katsoivat sopivaksi kiihoittaa hänen suuttumustaan, avasi hän heti kellarin oven ja veti kapinallisen oppipoikansa huoneeseen. Oliverin vaatteet olivat äskeisessä kahakassa repeytyneet, hänen kasvonsa olivat mustelmissa ja verille kynsityt, ja tukkansa riippui otsalle. Mutta suuttumuksen puna oli vielä poskilla ja päästyään vankilastaan hän loi uhkaavan silmäyksen syrjässä seisovaan Noaan.

— No, oletpa sinä koko siivo poika, oletpa jo! sanoi Sowerberry ravistaen Oliveria ja lyöden häntä korvalle.

— Hän puhui pahaa minun äidistäni, selitti Oliver.

— No mitä siitä, vaikka puhuikin, senkin kiittämätön pikku heittiö! sanoi rouva Sowerberry. Äitisi ansaitsi, mitä Noa sanoi hänestä ja vielä enemmänkin.

— Sitä hän ei ansainnut, sanoi Oliver.

— Ansaitsi kyllä, sanoi rouva Sowerberry.

— Se on valhe! huusi Oliver. Rouva Sowerberry purskahti kiihkeään itkuun. Tämä kyyneltulva ei jättänyt Sowerberrylle valikoimisen varaa. Jokainen kokenut lukija ymmärtää helposti, että jos hän olisi hetkeäkään empinyt kurittaessaan Oliveria, niin hän olisi, perheriidoissa vallitsevien sääntöjen mukaisesti, ollut hirviö, luonnoton aviomies, kurja olio, kehno miehen irvikuva ja niin edespäin, jota kaikkea on mahdoton sovittaa tämän luvun puitteisiin. Sanoakseni totuuden hän oli niin pitkälle kuin hänen valtansa riitti — mikä ei kyllä ollut varsin laaja — jotakuinkin ystävällinen pojalle, ehkä senvuoksi että siitä oli hänelle itselleen etua, mutta ehkä myöskin siitä syystä, ettei hänen vaimonsa voinut sietää poikaa. Kyyneltulva ei kumminkaan suonut hänelle muuta kuin yhden toimintamahdollisuuden, minkävuoksi hän heti antoi pojalle aika selkäsaunan, johon rouva Sowerberrykin oli tyytyväinen ja joka teki Bumblen kunnallisen ruokokepinkäytönkin toistaiseksi tarpeettomaksi. Lopun päivää Oliver sai istua hiilikellarissa seuranaan ruukullinen vettä ja leivänpala, ja illalla rouva Sowerberry kurkisti sisään ja käski hänen mennä nukkumaan lausuttuaan ensin erinäisiä ilkeitä huomautuksia hänen äidistään.

Vasta ollessaan yksin urakoitsijan hiljaisessa, hämärässä työhuoneessa Oliver antoi vallan niille tunteille, jotka päivällä kärsitty kohtelu luonnollisesti oli herättänyt niin nuoressa lapsessa. Hän oli halveksivan näköisenä kuunnellut heidän pilapuheitaan. Hän oli ottanut vastaan lyönnit vuodattamatta kyyneltäkään. Hän oli tuntenut sydämensä paisuvan ylpeydestä, mikä olisi tukahduttanut jokaisen valituksen, vaikka hänet olisi paistettu elävältä. Mutta nyt, kun ei kukaan ollut näkemässä tai kuulemassa häntä, hän lankesi polvilleen lattialle ja peittäen kasvonsa käsillään itki katkerasti; suokoon Jumala, ettei kovin monen niin nuoren ihmisen tarvitsisi vuodattaa sellaisia kyyneleitä.

Oliver pysyi kauan aikaa hievahtamatta tässä asennossa. Kynttilä oli jo palanut melkein jalkaan saakka, kun hän nousi seisomaan. Vilkaistuaan varovasti ympärilleen ja kuunneltuaan tarkkaan hän raotti hiljaa ovea ja kurkisti ulos.

Oli kolea, synkkä yö. Tähdet tuntuivat pojan mielestä olevan kauempana maasta kuin milloinkaan ennen. Ei kuulunut tuulenhenkäystäkään, ja puiden tummat varjot näyttivät niin harmailta ja aavemaisilta hiljaisessa hämärässä. Hän veti oven jälleen kiinni ja kiedottuaan sammuavan kynttilän viimeisessä valossa harvat vaatekappaleensa nenäliinaan hän istuutui penkille odottamaan aamun sarastusta.

Kun ensimmäiset valonsäteet tunkivat sisään ikkunaluukkujen raoista, nousi Oliver ja avasi taas oven. Arka katse joka taholle — hetken epäröinti — sitten hän sulki oven jälkeensä ja seisoi pian kadulla.

Hän silmäili oikealle ja vasemmalle tietämättä minne päin lähtisi pakenemaan. Hän muisti nähneensä, että kuormavaunut nousivat jyrkkää mäkeä ylös aina kun ajoivat, kaupungista, ja hän valitsi senvuoksi saman tien. Tultuaan sitten polulle, joka kulki peltojen poikki ja jonka hän tiesi johtavan takaisin maantielle, hän seurasi tätä ja astui rivakasti eteenpäin.

Oliver muisti aivan hyvin, että hän oli tepastellut tätä samaa polkua Bumblen rinnalla silloin kun tämä toi hänet hoitolaitoksesta kaupungin köyhäintaloon. Hänen tiensä kulki nyt aivan ensinmainitun paikan ohi. Hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän muisteli tätä ja hän oli jo vähällä kääntyä takaisin. Mutta hän oli kulkenut jo pitkän matkan ja arveli menettävänsä liian paljon aikaa, jos palaisi, ja olihan sitäpaitsi niin aikaista, ettei hänen tarvinnut erikoisemmin pelätä kenenkään näkevän häntä, ja sentähden hän jatkoi matkaansa.

Hän saapui talon kohdalle. Ketään sen asukkaita ei näkynyt liikkeellä tänä varhaisena hetkenä. Oliver pysähtyi ja katseli puutarhaan. Siellä oli muuan lapsi kitkemässä rikkaruohoa. Kun hän jäi seisomaan, käänsi lapsi kalpeat kasvonsa häneen päin. Silloin Oliver tunsi hänet erääksi entiseksi toverikseen. Oliver tuli kovin iloiseksi nähdessään pikku pojan vielä ennen lähtöään, sillä vaikka tämä oli häntä nuorempi, olivat he aikoinaan olleet hyviä ystäviä. He olivat yhdessä saaneet selkäänsä, nähneet nälkää ja istuneet arestissa lukemattomia kertoja.

— Hiljaa, Dick! sanoi Oliver, kun poika juoksi aidan luo ja pisti kätensä sen säleiden läpi tervehtiäkseen häntä. — Onko ketään valveilla?

— Vain minä yksin, vastasi poika.

— Älä puhu kellekään, että olet nähnyt minut, Dick, sanoi Oliver, minä olen karannut. Ne löivät ja pitelivät minua pahoin, ja nyt minä lähden koettamaan onneani jossakin muualla, en tiedä vielä missä. Mutta kylläpä sinä olet kalpea!

— Kuulin tohtorin sanovan, että minä kuolen pian, vastasi poika väsyneesti hymyillen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut, mutta älä nyt viivy kauempaa!

— Ei, ei, minä tahdon vain sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi Oliver. Me näemme toisemme vielä, Dick, olen varma siitä, että näemme. Sinusta tulee vielä terve ja iloinen.

— Sitä minäkin toivon, sanoi poika, sitten kun olen kuollut, mutta ei ennen. Minä tiedän, että tohtori on oikeassa, sillä minä näen niin usein unta enkeleistä ja taivaasta ja ystävällisistä kasvoista, joita en näe koskaan valveilla ollessani. Suutele minua, jatkoi poika kiiveten matalalle aidalle ja kietoen laihat kätensä Oliverin kaulaan. — Hyvästi, rakas Oliver, Jumala siunatkoon sinua!

Siunaus tuli pienen lapsen huulilta, mutta se oli ensimmäinen, minkä Oliver sai, eikä hän unohtanut sitä koskaan elämänsä taisteluissa, vaihteluissa ja kärsimyksissä.

KAHDEKSAS LUKU.

Oliver lähtee Lontooseen ja tapaa matkalla kummallisen vekkulin.

Oliver seurasi polkua ja tuli vihdoin takaisin maantielle. Kello oli nyt kahdeksan, ja vaikka hän oli ehtinyt jo yli mailin päähän kaupungista, jatkoi hän kulkuaan vuoroin juosten, vuoroin piiloutuen pensasaitojen taakse, koska hän pelkäsi, että häntä ajettiin takaa. Puolenpäivän aikaan hän viimein istahti erään mailipatsaan juurelle ja alkoi ensi kerran harkita, mihin hänen tuli lähteä hankkiakseen toimeentulonsa.

Siinä mailinpatsaassa, jonka juurella hän istui, ilmoitettiin suurilla kirjaimilla, että siitä paikasta oli täsmälleen seitsemäntoista mailia Lontooseen. Tämä nimi toi pojan mieleen koko joukon uusia ajatuksia. Lontoo! Tuo suuri kaupunki! Ei kukaan, ei edes Bumble voisi hakea häntä sieltä. Hän oli monasti kuullut köyhäintalossa vanhojen miesten sanovan, ettei reippaan nuorukaisen tarvitse Lontoossa puutetta kärsiä ja että tuossa suurkaupungissa on sellaisia toimeentulon mahdollisuuksia, joista maalainen ei voi uneksiakaan. Se olisi siis sopiva paikka kodittomalle pojalle, jonka täytyi kuolla kadulle, ellei kukaan häntä auttaisi. Tällaisten ajatusten pyöriessä hänen päässään hän lähti jälleen liikkeelle juosten ja kävellen vuorotellen.

Lyhennettyään välimatkaa taas noin mailin verran hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea hän saisi kestää, ennenkuin tulisi määräpaikkaansa. Tämän ajatuksen vaikutuksesta hän hiljensi vähitellen kulkuaan ja alkoi harkita, mitä edellytyksiä hänellä oli päästäkseen sinne saakka. Hänellä oli mytyssään leivänpala, karkea paita ja kaksi paria sukkia, sekä taskussaan pennyn raha, minkä Sowerberry oli hänelle lahjoittanut, kun hän oli eräissä hautajaisissa erikoisesti kunnostautunut. Puhdas paita, tuumiskeli Oliver, on oivallinen kapine eivätkä kaksi parsittua sukkaparia ja pennynrahakaan ole hullumpia, mutta vähäisiksipä ne sentään käyvät kuudentoista mailin matkalla talvisaikaan. Mutta vaikka Oliver, kuten useimmat muutkin ihmiset, oli hyvin kärkäs ja kekseliäs huomaamaan vaikeuksia, niin oli hän kumminkin täysin kykenemätön keksimään mitään tapaa, millä ne voitettaisiin, minkävuoksi hän turhaan pohdittuaan asiaa siirsi mytyn toiselle olkapäälleen ja tallusti edelleen.

Oliver kulki sinä päivänä viisi mailia nauttimatta sillä välin muuta kuin kuivan leipäpalansa ja hiukan vettä, jota hän silloin tällöin kerjäsi maantien varrella olevista taloista. Yön lähestyessä hän poikkesi eräälle niitylle ja ryömi heinäsuovan alle, jossa päätti levätä aamuun asti. Alussa häntä kovin pelotti, sillä tuuli suhahteli kaihomielisesti aukeilla kentillä, ja hän oli viluinen ja nälkäinen ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Mutta kun hän oli lisäksi väsynyt, vaipui hän pian uneen unohtaen koettelemuksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi makuulta, oli hän kylmästä kankea ja niin nälkäinen, että hänen oli pakko lähimmässä kylässä ostaa ainoalla rahallaan pieni leivänpala. Hän oli kulkenut ainoastaan kolme mailia, kun taas tuli ilta, sillä hänen jalkansa olivat käyneet aroiksi ja säärensä niin voimattomiksi, että vapisivat. Vietettyään vielä toisen yön kylmässä, kosteassa ulkoilmassa hän oli niin heikko, että töin tuskin pääsi paikaltaan liikkumaan.

Hän pysähtyi jyrkän mäen juurelle odottamaan, kunnes postivaunut tulisivat, ja kerjäsi sitten almua ulkosyrjillä istuvilta matkustajilta, mutta ainoastaan harvat kiinnittivät huomiota häneen, ja nämäkin käskivät hänen odottaa, kunnes he olivat ehtineet mäen päälle, ja sitten näyttää heille, miten kauan hän jaksoi juosta kilpaa postivaunujen kanssa saadakseen pennyn. Oliver raukka koetti pysytellä kappaleen matkaa postivaunujen rinnalla, mutta jäi pian jälkeen väsymyksensä ja arkojen jalkojensa vaivaamana. Nähdessään sen matkustajat pistivät puolen pennyn lanttinsa takaisin taskuihinsa sanoen, että hän oli laiskuri raukka, jolle ei kannattanut antaa mitään, ja vaunut vierivät tiehensä jättäen jälkeensä ainoastaan pölypilven.

Muutamissa kylissä oli pylväihin maalattu suuria, koreavärisiä julistuksia, joissa ilmoitettiin, että kaikki kerjuusta tavatut henkilöt pantaisiin vankilaan. Tästä Oliver pelästyi niin pahoin, että koetti parhaansa mukaan jouduttaa kulkuaan. Toisissa kylissä hän seisahtui majatalon edustalle ja silmäili rukoilevin katsein jokaista ohikulkijaa. Tämä menettely päättyi useimmiten siten, että emäntä käski jonkun saapuvilla olevan renkinsä ajaa pois vieraan pojan, koska tämä oli varmasti aikeissa varastaa. Jos hän kerjäsi maalaistaloissa, niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uhattiin ärsyttää koirat hänen kimppuunsa, ja kun hän välistä uskalsi pistää nenänsä puodin ovesta sisään, niin hänelle puhuttiin köyhäintalon vahtimestarista, mikä uhkaus sai heti Oliverin sydämen nousemaan kurkkuun.

Lyhyesti sanottuna, ellei olisi ollut muuatta hyväsydämistä portinvartijaa ja ystävällistä vanhaa eukkoa, niin Oliver olisi päässyt kärsimyksistään samalla tavalla kuin hänen äitinsä, eli toisin sanoen, hän olisi aivan varmaan nääntynyt maantielle. Mutta portinvartija antoi hänelle juustoa ja leipää, ja vanha eukko, jolla oli haaksirikossa kadoksiin joutunut pojanpoika, joka ehkä vaelteli avojaloin jossain syrjäisessä maailmankolkassa, rupesi säälimään orpo raukkaa ja antoi hänelle sen vähän, mitä hänellä oli annettavaa, ja puhui samalla niin lempeitä ja ystävällisiä sanoja ja vuodatti niin osaaottavia kyyneleitä, että ne vaikuttivat Oliverin mieleen syvemmin kuin kaikki hänen kestämänsä kärsimykset.

Varhain seitsemäntenä aamuna Oliver saapui ontuen pieneen Barnetin kaupunkiin. Ikkunaluukut olivat vielä suljetut, kadut tyhjiä eikä ristinsieluakaan näkynyt valveilla. Aurinko nousi säteilevän kauniina, mutta sen kirkkaus osoitti vain pojalle, miten yksinäinen ja hyljätty hän oli istuessaan jalat verissä ja tomun peittämänä jääkylmillä kiviportailla.

Sitten alettiin vähitellen ottaa luukkuja ikkunoista, kierrekaihtimia vedettiin ylös ja ihmisiä alkoi näkyä liikkeellä. Muutamat pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan Oliveria tai kääntyivät vilkaisemaan häneen, mutta kukaan ei antanut hänelle mitään eikä vaivautunut kysymään, mistä hän tuli. Hän ei rohjennut kerjätä, ja niin hän vain istui paikallaan.

Hän istui siten kauan aikaa kyyryssä kiviportailla, hämmästeli anniskelupaikkojen tavatonta runsautta, tuijotteli ohiajavia postivaunuja ja mietiskeli sitä omituisuutta, että ne muutamassa tunnissa helposti ja mukavasti suorittivat saman matkan, mihin hän oli tarvinnut kokonaisen viikon ja lisäksi urheutta ja sitkeyttä, mitkä ovat harvinaisia hänen ikäiselleen. Näistä mietteistä hänet herätti muuan poika, joka joitakin minuutteja aikaisemmin oli välinpitämättömästi kulkenut hänen ohitseen, mutta joka nyt oli tullut takaisin ja silmäili tutkivasti Oliveria kadun toiselta puolelta. Alussa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, mutta poika seisoi niin kauan kiinteästi tuijottaen, että Oliver viimein nosti päänsä pystyyn ja vastasi katseeseen. Samassa poika astui kadun yli hänen luokseen ja sanoi:

— Halloo, toveri, miten on laitasi?

Poika oli suunnilleen hänen ikäisensä, mutta ihmeellisimpiä poikia, mitä Oliver oli milloinkaan nähnyt. Hänellä oli pystynenä, matala otsa, pienet, tuikeat, pahat silmät ja hyvin jokapäiväiset kasvot. Hän oli pieni ikäisekseen, hiukan vääräsäärinen ja niin likainen kuin ajatella saattaa, mutta kaikesta huolimatta hänellä oli aivan täysikasvuisen miehen ryhti ja olemus. Hattu istui niin kevyesti hänen päässään, että se uhkasi joka hetki pudota maahan ja epäilemättä olisi usein pudonnutkin, ellei poika olisi silloin tällöin taitavasti nytkäyttänyt päätään, jolloin se jälleen siirtyi entiselle paikalleen. Hänen yllään oli aikamiehen takki, joka ulottui kantapäihin asti. Hihansa hän oli käärinyt osaksi kaksinkerroin saadakseen kätensä vapaiksi, niin että voi työntää ne housuntaskuihinsa.

— Halloo, toveri, miten on laitasi? sanoi tämä kummallinen olio
Oliverille.

— Olen kovin nälissäni ja väsynyt, vastasi Oliver kyyneleet silmissä.
Olen kulkenut pitkän matkan — kävellyt seitsemän päivää.

— Kävellyt seitsemän päivää! Vai niin, silloin ymmärrän. Korkeampien määräyksestä, eikö niin? Mutta, lisäsi hän huomatessaan Oliverin ihmettelevän katseen, et näytä ymmärtävän minua.

Oliver myönsi, että niin oli laita.

— Kuolema ja kadotus, olepa sinä vihreä! huudahti nuorukainen. Kun minä sanon, korkeampien määräyksestä, niin tarkoitan, että olet saanut tuomion, ja kun kuljet saatuasi tuomion, niin et kulje suoraan eteenpäin, vaan aina ylöspäin etkä ollenkaan alaspäin. Oletko koskaan ollut myllyssä?

— Missä myllyssä? kysyi Oliver.

— Missä myllyssä? — No niin, siinä myllyssä, joka mahtuu kiviruukkuun [Poljettava mylly rangaistuslaitoksessa, jota varkaiden kesken sanottiin kiviruukuksi tai kivinutuksi.] ja joka käy sitä paremmin, mitä enemmän ihmisiä ruukussa asustaa, sillä silloin ei ole puutetta työntekijöistä. Mutta tule nyt kanssani, koska kerran tarvitset syötävää. Rahavarastoni ei ole tosin kehuttava — vain shillinki ja kuusi pennyä — mutta minä tarjoan niin kauan kuin riittää. Nousehan nyt pystyyn ja ala liikuttaa koipiasi.

Poika auttoi Oliverin seisaalle ja vei hänet sitten erääseen ruokatavarakauppaan, josta hän osti kappaleen sianlihaa ja leivän. Pitääkseen lihan puhtaana pölystä ja muusta liasta hän keksi älykkään keinon: hän kaivoi leivästä niin paljon sisusta pois, että liha mahtui leivän sisään. Nuori herrasmies kulki sitten leipä kainalossa erääseen majataloon ja saattoi Oliverin takarakennuksessa olevaan huoneeseen. Sinne hän tilasi pullon olutta, ja Oliver, joka uuden ystävänsä kehoituksesta otti osansa ruokavaroista, söi nyt runsaan ja vahvistavan aterian vieraan pojan katsellessa häntä vähän väliä tarkkaavaisesti.

— Lontooseenko olet matkalla? kysyi hän, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä.

— Niin.

— Onko sinulla siellä asunto tiedossa?

— Ei…

— Entä rahaa?

— Ei ole.

Poika vihelsi ja työnsi kätensä niin syvälle housuntaskuihin kuin suuren takin hihat sallivat.

— Asutko sinä Lontoossa? kysyi Oliver.

— Asun kyllä, kun olen kotona, vastasi poika. Sinä haluaisit varmaankin jonkun makuupaikan yöksi, eikö totta?

— Kyllähän minä haluaisin. Kotoa lähdettyäni en ole nukkunut katon alla.

— Älä senvuoksi itke silmiäsi pilalle. Minäkin lähden Lontooseen tänä iltana, ja siellä tunnen erään vanhan kelpo miehen, joka antaa sinulle asunnon ilmaiseksi koskaan vaatimattakaan maksua, jos nimittäin joku tuttu herrasmies esittää sinut hänelle. Luuletkos, että hän tuntee minut? Eihän toki — ei suinkaan — ei millään muotoa — ei missään olosuhteissa.

Nuorukainen hymyili ikäänkuin osoittaakseen, että hänen viimeiset sanansa olivat leikillistä ivailua, ja tyhjensi sitten olutpullon.

Tämä odottamaton yösijan tarjous oli niin houkutteleva, ettei Oliver voinut sitä hylätä, varsinkin kun sitä miltei heti seurasi vakuutus, että mainittu vanha herra varmasti hankkisi Oliverille pian hyvän paikan. Tämä johti tuttavallisempaan keskusteluun, jolloin Oliver sai tietää, että hänen uuden ystävänsä nimi oli Jack Dawkins ja että tämä oli vanhan herran erikoinen suosikki ja uskottu.

Dawkinsin ulkoasu ei kylläkään ollut todisteena niistä eduista, joita hänen suosijansa vaikutusvalta hankki niille, jotka asettuivat hänen siipiensä suojaan, mutta koska hän puhui jokseenkin kevytmieliseen tapaan ja muun muassa mainitsi, että hänen lähimmät ystävänsä kutsuivat häntä enimmäkseen liikanimellä "Ovela taskuveijari", niin Oliver tuli siihen luuloon, että vanhan herran siveelliset varoitukset eivät olleet tähän mennessä vähääkään vaikuttaneet suosikin huolettomaan ja häilyväiseen luonteeseen. Tämän vuoksi hän päätti mahdollisimman pian voittaa vanhan herran luottamuksen puolelleen ja kieltäytyä Taskuveijarin lähemmästä tuttavuudesta, ellei tämä parantaisi tapojaan.

Kun Jack Dawkins ei tahtonut saapua Lontooseen ennen yön tuloa, niin kello oli jo lähes yksitoista, kun he tulivat Islingtonin tullin luo. Angelista he poikkesivat S:t John-tielle ja kulkivat pitkin köyhäintalon viereistä kapeaa kujaa, sen klassillisen alueen halki, jonka nimenä oli muinoin Hockley-in-the-Hole, sieltä Pienelle Saffron-mäelle ja edelleen Suurelle Saffron-mäelle. Taskuveijari riensi nyt eteenpäin aika kyytiä Oliver kintereillään.

Vaikka Oliverilla oli täysi työ pysyä oppaansa mukana, ei hän kuitenkaan malttanut olla vilkaisematta sivuilleen kulkiessaan. Taloissa oli joukko vähäisiä myymälöitä, mutta niiden ainoana tavaravarastona näytti olevan vain lapsia, jotka näinkin myöhäiseen vuorokauden aikaan liikuskelivat edestakaisin ovissa tai parkuivat huoneissa. Tässä yleisessä kurjuudessa kukoistivat nähtävästi ainoastaan kapakat, joiden suojissa alimpiin luokkiin kuuluvat irlantilaiset tappelivat sydämensä halusta. Täyteen rakennetuilla pihoilla ja kujilla, joita siellä täällä erosi pääkadusta, näkyi pieniä mökkiryhmiä, joissa juopuneet miehet ja naiset kirjaimellisesti rypivät loassa; ja useista porteista puikahti varovaisesti kadulle luihukatseisia miehiä kaikesta päättäen pahoissa aikeissa.

Oliver harkitsi juuri, eikö hänen ollut viisainta juosta tiehensä, kun he saapuivat Suuren Saffron-mäen juurelle, jossa hänen oppaansa tarttui häntä käsivarteen, työnsi erään Field Lanen lähellä sijaitsevan talon oven auki ja veti hänet käytävään sulkien sitten oven heidän jälkeensä.

— Kuka siellä on? huusi ääni ylhäältä vastaukseksi Taskuveijarin vihellykseen.

— Nokkia ja kynsiä! kuului vastaus.

Tämä tuntui olevan jokin tunnussana tai merkki, joka ilmaisi, että kaikki oli kunnossa, sillä pian heijastui käytävän peräseinästä himmeää kynttilänvaloa, ja miehen kasvot kurkistivat vanhojen keittiöportaiden särkyneen kaiteen lomista.

— Teitä on kaksi, sanoi mies kohottaen kynttilää ja varjostaen kädellä silmiään. Kuka se toinen on?

— Uusi toveri, vastasi Jack työntäen Oliverin esiin.

— Mistäpäin hän on?

— Hän on Grönlannista. Onko Fagin siellä ylhäällä?

— On, hän lajittelee parhaillaan nenäliinoja. Tulkaa nyt ylös!
Kynttilä ja kasvot katosivat.

Oliver, joka toisella kädellään hapuili ympärilleen ja toisella piteli lujasti kiinni toveristaan, kiipesi vaivalloisesti ränstyneitä portaita ylös, kun sitävastoin hänen oppaansa astui niin varmasti, että saattoi huomata hänen varsin hyvin tuntevan paikat. Hän avasi erään sisähuoneen oven ja veti Oliverin muassaan sisään.

Huoneen katto ja seinät olivat vanhuuttaan mustuneet ja likaiset. Kaminan edessä oli pöytä, jolla oli olutpullon kaulaan sovitettu kynttilä, muutamia tinatuoppeja, leipää, hiukan voita ja tyhjä lautanen. Tulella olevassa paistinpannussa ritisi muutamia makkaroita ja sen vieressä seisoi, pitkä haarukka kädessä, vanha, ryppyinen juutalainen, jonka konnamaiselle, vastenmieliselle naamalle valui takkuinen, punainen tukka. Hänen yllään oli tahrainen, flanellinen aamunuttu, joka jätti kaulan paljaaksi. Hänen silmänsä vilkuivat vuoroin paistinpannua, vuoroin vaatenuoraa, johon oli ripustettu joukko nenäliinoja. Lattialla oli vieri vieressä muutamia järjestämättömiä, vanhoista säkeistä kyhättyjä vuoteita. Pöydän ympärillä istui neljä, viisi poikaa, joista ei kukaan ollut Taskuveijaria vanhempi, mutta kaikki ne polttivat pitkiä liitupiippuja ja joivat paloviinaa yhtä huolettomasti kuin aikamiehet. He kokoontuivat kaikki toverinsa ympärille, kun tämä kuiskasi jotain juutalaiselle, ja kääntyivät sitten katselemaan Oliveria, johon juutalainenkin nyt kiinnitti huomionsa pitäen yhä haarukkaa kädessään.

— Tässä hän on, Fagin, sanoi Jack Dawkins, ystäväni Oliver Twist.

Juutalainen irvisti, ojensi syvään kumartaen kätensä Oliverille ja lausui haluavansa tutustua häneen lähemmin. Sitten nuoret tupakoitsijat ympäröivät hänet ja puristivat hänen käsiään hyvin lujasti, etenkin sitä kättä, jossa hänen myttynsä oli. Eräs heistä oli niin kohtelias, että ripusti hänen hattunsa naulaan, ja toinen pisti ystävällisesti kätensä hänen taskuihinsa, ettei Oliverin tarvitsisi vaivautua tyhjentämään niitä ennen makuullemenoaan. Tämä avuliaisuus olisi ehkä mennyt pitemmällekin, ellei juutalainen olisi anteliaasti jaellut haarukallaan iskuja kohteliaitten nuorukaisten selkiin ja päihin.

— Olemme kovin iloisia saadessamme tutustua sinuun, Oliver, kovin iloisia, sanoi juutalainen. Ota makkarat tulelta, Taskuveijari, ja tuo kaminan ääreen tuoli Oliveria varten. Katselet nenäliinoja, vai kuinka, pikku ystäväiseni? Niitä on aika joukko, eikö totta? Olemme laskeneet ne, ennenkuin ne lähetetään pestäväksi; siksi ne nyt siinä riippuvat. Hah, hah, haa! Tämän puheen loppuosa herätti hauskan vanhan herran oppilaissa aika riemun, jonka vallitessa asetuttiin pöytään. Oliver söi annoksensa, ja sitten juutalainen sekotti hänelle katajaviinatotia käskien häntä heti juomaan sen, koska jonkun toisen piti käyttää samaa lasia. Oliver seurasi kehoitusta ja tunsi miltei heti, että hänet kanneltiin makaamaan säkkivuoteelle, jossa hän pian vaipui sikeään uneen.