language: Finnish

OLIVER TWIST

Kirj.

Charles Dickens

Suomennos

Helsingissä, Kustannustoimisto Union, 1927-1928.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kertoo paikasta, jossa Oliver Twist syntyi, sekä hänen syntymästään.

Eräässä kaupungissa, jonka nimeä useista syistä ei liene viisasta mainita ja jolle en halua antaa mitään tekaistua nimeä, on muitten julkisten rakennusten ohella muuan, mikä on yhteinen sekä suurille että pienille kaupungeille, nimittäin köyhäintalo. Tässä köyhäintalossa syntyi eräänä päivänä, jota en tahdo ilmoittaa, koska sillä seikalla ei voi olla vähintäkään merkitystä lukijalle, ei ainakaan asian nykyisillään ollessa, se ihmislapsi, jonka nimi tavataan tämän luvun otsikossa. Vielä kauan senkin jälkeen kuin köyhäinlääkäri oli opastanut hänet tähän surulliseen ja ahtaaseen maailmaan, oli pelättävissä, ettei hän eläisi kyllin kauan ehtiäkseen yleensä saada nimeä, missä tapauksessa on hyvin luultavaa, ettei näitä muistiinpanoja olisi ilmestynyt ensinkään, tai jos kuitenkin niin olisi käynyt, olisi niillä, koska ne olisivat hyvin mahtuneet parille vaivaiselle lehdelle, ollut se verraton ansio, että niitä olisi voitu pitää keskitetyimpänä ja totuudenmukaisimpana elämäkertana, mikä koskaan on nähnyt päivänvalon jonkun maan kirjallisuudessa. Vaikkakaan en tahdo väittää, että olisi onnellisinta ja kadehdittavinta olla syntynyt köyhäintalossa, on minun kuitenkin myönnettävä, että tässä erikoistapauksessa se oli parasta, mitä Oliver Twistille todennäköisesti saattoi tapahtua. Tosiasia on, että oli äärettömän vaikeata saada Oliveria hyväksymään hengittämistä — tätä arveluttavaa urheilua, jonka tottumus kuitenkin on tehnyt siedettävän olemassaolon ehdottomaksi edellytykseksi — ja hän makasi hetkisen henkeään haukkoen pienellä patjallaan ja häilyi jokseenkin epävarmasti tämän ja toisen maailman välillä, ylipainon langetessa selvästi viimemainitun eduksi. Jos Oliverin ympärillä olisi tänä lyhyenä hetkenä ollut turhantarkkoja isoäitejä, huolestuneita tätejä, kokeneita lapsenhoitajia ja oppineita tohtoreita, olisi hän varmasti kuollut siihen paikkaan. Mutta nyt, jolloin lähettyvillä ei ollut ketään muita kuin vanha, köyhä eukko, jonka mielen tavattoman suuri kaljamäärä oli sumentanut, ja köyhäinlääkäri, joka suoritti tämänkaltaisia tehtäviä sopimuksesta, taistelivat Oliver ja luonto taistelun kahden kesken. Loppujen lopuksi kävi niin, että Oliver jonkun aikaa läähätettyään hengitti, aivasti ja ryhtyi ilmoittamaan köyhäintalon asukkaille, että kunta oli nyt saanut uuden taakan kannettavakseen kaikkien muiden lisäksi, tehden sen siten, että rupesi kirkumaan, niin äänekkäästi kuin saattaa odottaakin poikalapselta, joka ei ole omannut tätä erinomaisen hyödyllistä ominaisuutta, ääntä, paljoakaan kauemmin kuin neljänneksen yli kolme minuuttia.

Kun Oliver antoi tämän ensimmäisen todisteen keuhkojensa vapaasta ja oikeutetusta toiminnasta, liikahti rautasängyn yli huolimattomasti heitetty tilkkupeite. Nuoret, kalpeat naisenkasvot kohosivat väsyneesti pielukselta ja heikko ääni änkytti tuskin kuuluvasti: — Antakaa minun nähdä lapsi ja sitten kuolla!

Lääkäri oli istunut kaminaan päin kääntyneenä ja vuoroin lämmittänyt käsiään, vuoroin hieronut niitä vastakkain, mutta nuoren naisen puhuessa hän nousi ja sanoi lähestyessään vuoteen pääpuolta ystävällisemmin kuin häneltä olisi odottanut:

— Teidän ei pidä vielä puhua kuolemasta!

— Jumala siunatkoon sitä lapsi parkaa! huudahti hoitajatar piilottaen nopeasti vihreän pullon, jonka sisältöä hän oli ilmeisellä mielihyvällä maistellut eräässä nurkassa. — Kun hän on kerran elänyt yhtä kauan kuin minä ja saanut kolmetoista lasta, jotka ovat kaikki kuolleet lukuunottamatta niitä kahta, jotka minulla on mukanani täällä köyhäintalossa, tulee hänellä olemaan enemmän järkeä kuin nyt noin sanoessaan! Ajatelkaa, mitä merkitsee olla äiti, lapsi kulta, ajatelkaapa sitä!

Tällä lohdullisella äidin toiveitten tulevaisuudenkuvalla ei nähtävästi ollut tarkoitettua vaikutusta. Sairas pudisti päätään ja ojensi kätensä ottaakseen lapsen. Lääkäri pani sen hänen syliinsä. Hän painoi intohimoisesti kylmät kalpeat huulensa sen otsaan, siveli käsillään sen kasvoja, vavahti, kaatui taaksepäin ja — kuoli. He hieroivat hänen rintaansa, käsiään ja ohimoitaan, mutta veri oli jähmettynyt ainiaaksi. He puhuivat toivosta ja lohdutuksesta, mutta hän oli jo aikoja sitten unohtanut, mitä ne olivat.

— Se on nyt lopussa, rouva Thingummy, sanoi lääkäri viimein.

— Voi sitä poloista, niinpä on! sanoi sairaanhoitajatar ottaessaan vihreän pullon korkin, mikä oli pudonnut pielukselle, kun hän kumartui katsomaan lasta. — Se poloinen!

— Teidän ei tarvitse lähettää hakemaan minua, jos lapsi rupee itkemään, sanoi lääkäri vetäessään miettiväisenä hansikkaita sormiinsa. — Se tulee luultavasti olemaan levoton. Antakaa sille silloin vain hiukan kaurakeittoa. Hän pani hatun päähänsä ja lisäsi pysähtyen ovelle mennessään vuoteen luo:

— Hän oli hyvännäköinen. Mistä hän tuli?

— Hän tuli tänne eilen illalla toimitsijan käskystä, ja hän oli kulkenut aika matkan, sillä hänen kenkänsä olivat hyvin pahoin kuluneet, mutta mistä hän tuli ja mihin aikoi, sitä ei tiedä kukaan.

Lääkäri kumartui kuolleen yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä. — Se on se vanha juttu, sanoi hän päätään pudistellen, hänellä ei ole vihkisormusta. No, hyvää yötä!

Hän meni syömään päivällistään, ja kun hoitajatar oli vielä kerran kääntynyt vihreän pullon puoleen, niin hän istuutui matalalle jakkaralle kaminan eteen ja alkoi pukea lasta.

Ja minkä mainion esimerkin vaatteitten merkityksestä nuori Oliver Twist tarjosikaan! Siinä peitteessä, mikä tähän asti oli muodostanut hänen ainoan vaatetuksensa, olisi hän voinut yhtä hyvin olla jonkun aatelismiehen kuin kerjäläisenkin lapsi. Kopeimmankin muukalaisen olisi ollut mahdotonta ratkaista, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Mutta nyt kun hän oli kapaloitu vanhoihin karttuuniriepuihin, jotka jo olivat palveluksessaan kellastuneet, oli hän yht'äkkiä numeroitu ja merkitty ja astui sille paikalle, mikä hänelle oli määrätty: köyhäintalolapsi — orpo olento köyhäintalosta — kurja, puoliksi nälkiintynyt raukka — jota tyrkittäisiin ja lennätettäisiin maailman läpi, kaikkien halveksimana, mutta ei kenenkään säälimänä.

Oliver parkui täyttä kurkkua. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hän oli orpo lapsi, joka oli jätetty köyhäinhoitolautakunnan ja sen toimitsijan säälin ja armeliaisuuden varaan, olisi hän parkunut ehkä vieläkin pahemmin.

TOINEN LUKU.

Oliver Twistin kasvusta, kasvatuksesta ja ruuasta.

Lähinnä seuraavien kahdeksan, kymmenen kuukauden aikana Oliver joutui järjestelmällisesti harjoitetun petoksen uhriksi — häntä ruokittiin pullon avulla. Köyhäintalon viranomaiset tekivät orvon pienokaisen puutteenalaisesta ja hyljätystä asemasta asianmukaisen ilmoituksen seurakunnan viranomaisille. Seurakunnan viranomaiset kyselivät arvokkaasti köyhäintalon viranomaisilta, eikö "talossa" ollut sattumalta ketään naista, joka kykenisi antamaan Oliver Twistille sitä hoitoa ja ravintoa, jonka tarpeessa hän oli. Köyhäintalon viranomaiset vastasivat hyvin sävyisästi ei, jolloin seurakuntaviranomaiset selittivät jalomielisesti ja ihmisrakkauden valtaamina, että hänestä pidettäisiin huolta tai toisin sanoen hänet lähetettäisiin erääseen mailin päässä kaupungista sijaitsevaan köyhäintalon haaraosastoon, jossa kaksi- tai kolmekymmentä muuta nuorta köyhäinlain rikkojaa temmelsi päivät pitkät lattialla vailla liikojen vaatteitten ja ylen runsaan aterian aiheuttamaa kiusaa, jolloin heitä piti äidillisesti silmällä eräs vanhanpuoleinen rouvashenkilö, jolle maksettiin rangaistavien puolesta seitsemän ja puoli pennyä viikossa kutakin pientä päätä kohti. Seitsemän ja puolen pennyn viikkomaksulla voi hankkia yllin kyllin hyvää ravintoa lapselle; sillä saa koko joukon enemmänkin kuin tarvitaan kuormittamaan sen vatsa liiaksi ja saattamaan se levottomaksi. Vanhahko rouvashenkilö oli viisas ja kokenut nainen; hän tiesi, mikä oli lapselle hyödyksi, ja koska hänellä samalla kertaa oli erittäin selvä käsitys siitä, mikä oli hyödyksi hänelle itselleen, käytti hän suurimman osan viikkomaksusta omaan laskuunsa ja pani hänen huostaansa uskotun kasvavan suvun vielä niukemmille muona-annoksille kuin alkuaan oli määrätty. Hän keksi siten mahdollisuuden mahdottomaksi havaitussa ja osoitti siis olevansa suuri kokeilijafyysikko.

Jokainen tuntee kertomuksen eräästä toisesta kokeilijafyysikosta, joka puolusteli sitä mielenkiintoista teoriaa, että hevonen voi aivan hyvin elää syömättä ja joka todistikin tämän niin erinomaisesti, että opetti oman hevosensa syömään ainoastaan pari oljenkortta päivässä ja olisi epäilemättä myös tehnyt ainoalaatuisen tulisen ja komean eläimen, joka ei olisi syönyt ollenkaan, ellei se olisi kuollut täsmälleen kaksikymmentäneljä tuntia ennen kuin olisi saanut ensimmäisen hyvälle maistuvan ilma-annoksensa. Suureksi haitaksi sille kokeilulle, mitä tämä nainen, jonka huolehdittavaksi Oliver oli jätetty, harjoitti, johti hänen järjestelmänsä useimmissa tapauksissa aivan samaan tulokseen. Sillä samalla hetkellä kuin lapsen onnistui elää pienimmällä mahdollisella määrällä huonointa ajateltavissa olevaa ravintoa, tapahtui harmillista kyllä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, että se tuli sairaaksi puutteesta ja kylmästä tai pääsi huomaamatta pahoin polttamaan itsensä tai tukehtui tapaturmaisesti, ja jok'ainoassa tällaisessa tapauksessa sai onneton pieni olento kutsun toiseen maailmaan yhtyäkseen siellä niihin isiin, joista se ei ollut täällä mitään tiennyt.

Kun joskus pidettiin tavallista tarkempi tutkimus, mikä tapahtui, kun jotakin lasta ei oltu huomattu vuodetta kokoon paiskattaessa tai oli vahingossa kaltattu kuoliaaksi kylvetettäessä — vaikkakin viimemainitun kaltaiset tapaturmat olivat sangen harvinaisia, koska kasvatuslaitoksessa oli ainoastaan poikkeustapauksissa jotain kylpyä muistuttavia toimituksia — saattoivat valamiehet päättää tehdä tunkeilevia kysymyksiä, tai seurakuntalaiset ruveta niin kapinallisiksi, että allekirjoittivat vastalausekirjelmän; mutta lääkärin ja vahtimestarin todistukset tukahduttivat kyllä nopeasti nämä hävyttömyydet. Ensinmainittu oli aina avannut ruumiin eikä ollut huomannut siinä mitään — mikä muuten olikin hyvin uskottavaa — ja jälkimmäinen vannoi silmää räpäyttämättä kaikki, mitä köyhäinhoitolautakunta toivoi hänen vannovan, ja se oli kieltämättä sangen uhrautuvaa. Sitäpaitsi teki köyhäinhoitolautakunta silloin tällöin tarkastusmatkoja sinne ja lähetti silloin aina tarkastajan päivää ennen ilmoittamaan, että tarkastus pidettäisiin. Ja kun lautakunta tuli, olivat lapset siistejä ja eheissä vaatteissa, ja mitä muuta sitten saattoivat ihmiset vaatia?

Ei voi odottaa, että tämä kasvatusjärjestelmä antaisi mitään loistavia tuloksia, ja Oliver Twistin yhdeksäs syntymäpäivä huomasi hänet kalpeaksi, laihaksi ja pienikasvuiseksi lapseksi. Mutta luonto tai tuntematon suku oli kylvänyt Oliverin rintaan rohkeuden ja uhman hengen, jolla oli ollut, kiitos niukan ravinnon, mainio tilaisuus kehittyä, ja tämä ominaisuus oli ehkä syynä siihen, että hän ylipäänsä näki yhdeksännen syntymäpäivänsä. Oli sen asian laita nyt kuinka tahansa, niin se oli hänen yhdeksäs syntymäpäivänsä ja hän juhli sitä hiilikellarissa kahden muun nuoren ihmisen valitussa seurassa. He olivat kaikki kolme suljetut sinne saatuaan ensin perinpohjaisen selkäsaunan, koska ovat, häpeä kyllä, väittäneet olevansa nälkäisiä, kunnes rouva Mann, talon hyvä johtajatar, äkkiä hätkähti nähdessään vahtimestari Bumblen, joka kaikin voimin koetti avata puutarhaveräjää.

— Voi varjelkoon, tekö se olette, herra Bumble? kysyi hän samalla kun hyvin näytellen ihastusta pisti päänsä ulos ikkunasta. — Susan, nouda Oliver ja ne kaksi muuta vintiötä kellarista ja pese ne heti. — Voi varjelkoon, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, herra Bumble!

Herra Bumble oli kuitenkin lihava ja samalla sangen kuumaverinen mies, ja sen sijaan että olisi vastannut tähän sydämelliseen tervehdykseen samassa äänilajissa hän ravisti suuttuneena pientä veräjää ja potkaisi sitä viimein.

— Ei, mutta siunatkoon, onko se mahdollista, sanoi rouva Mann kiiruhtaessaan ulos — nuo kolme poikaa oli nimittäin noudettu — onko se mahdollista! Että minä saatoinkin unohtaa, että veräjä oli lukossa noiden lapsi kultien vuoksi! Tulkaa sisään, tulkaa kaikin mokomin sisään, herra Bumble!

Vaikka tätä kutsua seurasi niiaus, mikä olisi voinut pehmittää kirkonisännän sydämen, ei se hellyttänyt kuitenkaan herra Bumblea.

— Arveletteko että on kaunista ja sopivaa käyttäytymistä, rouva Mann, kysyi herra Bumble puristellen espanjanruokokeppiään, — antaa kunnan virkamiesten odottaa teidän puutarhaveräjänne vieressä, kun he tulevat kunnan asioissa, mitkä koskevat kunnan lastenkotilapsia? Tiedättekö, rouva Mann, että olette itse niin sanoakseni kunnan palveluksessa ja palkkaama?

— Vakuutan teille, herra Bumble, että minä vain kerroin parille lapsikullalle, jotka niin kovin pitävät teistä, että te tulitte, vastasi hän hyvin nöyrästi.

Bumblella oli sangen suuret ajatukset omista puhujalahjoistaan ja omasta henkilökohtaisesta arvostaan. Hän oli nyt antanut näytteen edellisestä ja ylläpitänyt jälkimmäistä ja tuli heti lempeämmälle tuulelle.

— Hyvä, hyvä, asia on ehkä kuten sanotte; ehkä se on niin. Menkäämme sisään; sillä tulen viran puolesta ja tärkeissä asioissa.

Rouva Mann meni hänen edellään pieneen vierashuoneeseen, jossa oli tiilinen permanto, työnsi hänelle tuolin ja pani samalla hänen keppinsä ja kolmikolkkaisen hattunsa pöydälle hänen eteensä. Herra Bumble kuivaili kävelyn aikaansaamaa hikeä otsaltaan, katseli hyvillä mielin kolmikolkkahattua ja hymyili. Niin, hän hymyili, vahtimestaritkin ovat ihmisiä ja Bumble hymyili.

— Älkää nyt panko pahaksenne, sanoi rouva Mann hurmaavan lempeästi, olette nähkääs kulkenut aika matkan, muuten en puhuisi siitä. Ettekö halua hiukan juoda jotakin, herra Bumble?

— Ei tippaakaan — ei tippaakaan, vastasi hän tehden oikealla kädellään torjuvan, mutta kuitenkin samalla ystävällisen liikkeen.

— Niin mutta, otattehan sentään, intti rouva Mann, joka kädenliikkeen johdosta oli pannut merkille kiellon sävyn. — Vain yksi tippa kylmään vesitilkkaseen ja pala sokeria. Bumble yski.

— Vain yksi tippa, sanoi rouva Mann suostutellen.

— Mitä se on?

— Oh, se on ainetta, jota minun täytyy pitää hiukan kotona voidakseni antaa noille siunatuille lapsille, kun ne eivät ole oikein pirteitä, herra Bumble, vastasi rouva Mann avaten nurkkakaapin, josta hän otti esiin pullon ja lasin. — Tämä on katajanmarjaviinaa.

— Annatteko te lapsille katajanmarjaviinaa, rouva Mann? kysyi Bumble seuraten katseellaan miellyttävää sekoitusmenettelyä.

— Oh, Jumala heitä siunatkoon, annanpa niinkin, vaikka se onkin kallista, vastasi hän. — En saattaisi nähdä niiden kärsivän, senhän ymmärrätte, herra.

— Ei, sanoi Bumble, ei, sitä te ette kestäisi. Te olette ihmisystävä, rouva Mann, — tämä asetti nyt lasin pöydälle. — Sopivassa tilaisuudessa kerron siitä johtokunnalle. — Hän veti lasin eteensä. — Teillä on äidin tunteet. — Hän hämmenteli katajanmarjaviinaa. — Juon kernaasti maljanne, rouva Mann, — ja hän tyhjensi lasin puoliksi.

— Ja nyt asiaan, sanoi vahtimestari vetäen esiin nahkalompakkonsa. —
Lapsi, joka kastettiin Oliver Twistiksi, täyttää tänään yhdeksän vuotta.

— Jumala siunatkoon häntä! huudahti rouva Mann hieroen vasemman silmänsä punaiseksi esiliinan kulmalla.

— Ja huolimatta luvatusta kymmenen punnan palkkiosta, joka myöhemmin korotettiin kahdeksikymmeneksi — huolimatta seurakunnan erikoisista, niin, voinpa sanoa suorastaan yliluonnollisista ponnistuksista emme ole kumminkaan kyenneet saamaan selville hänen isänsä tai hänen äitinsä kotipaikkaa, nimeä tai ammattia.

Rouva Mann nosti hämmästyneenä kätensä ilmaan, mutta sanoi hetkisen mietittyään: — Mutta kuinka hän on sitten voinut saada nimen?

Bumble ojentautui silminnähtävän ylpeänä ja vastasi: — Minä sen keksin. Me annamme löytölapsillemme nimet aakkosjärjestyksessä. Edellinen oli S.; hänet nimitin Swubbleksi. Tämä oli T.; hänelle annoin nimen Twist. Se joka tulee hänen jälkeensä, on oleva Unwin ja seuraava Wilkins. Minulla on nimet valmiina kirjaimiston loppuun saakka ja taas alusta alkaen, kunnes tulemme Z:iin.

— Mutta tehän olette oikea kirjanoppinut, herra!

— Niin, niin, sanoi Bumble ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta. — Ehkäpä olen, ehkäpä olen, rouva Mann. — Hän joi katajaviinatotinsa pohjaan saakka ja lisäsi:

— Kun Oliver nyt on liian vanha jäädäkseen tänne, on johtokunta päättänyt, että hänen on mentävä takaisin köyhäintaloon, ja minä olen itse tullut noutamaan häntä; sallikaa minun siis nyt puhutella häntä.

— Haen hänet heti, sanoi rouva Mann kiiruhtaen ulos huoneesta. Ja Oliver, joka sillä välin oli saanut hangatuksi kasvojaan ja käsiään kuoren tavoin peittävästä likakerroksesta niin paljon, kuin yhden pesun avulla saattoi poistaa, astui hyväntahtoisen suojelijattarensa saattamana vierashuoneeseen.

— Kumarra tuolle herralle, Oliver, sanoi rouva Mann. Oliver teki kumarruksen, joka kohdistui osaksi Bumbleen, osaksi pöydälle olevaan kolmikolkkahattuun.

— Tahdotko seurata minua, Oliver? kysyi Bumble majesteettisen tyynesti.

Oliver oli juuri sanomaisillaan, että hän seuraisi äärettömän mielellään ketä tahansa, kun hän sattui katsahtamaan rouva Manniin, joka oli asettunut vahtimestarin tuolin taakse ja suuttuneen näköisenä pui hänelle nyrkkiään. Hän ymmärsi heti tämän viittauksen, sillä se nyrkki oli tullut läheiseen kosketukseen hänen ruumiinsa kanssa liian usein voidakseen olla tekemättä määrättyä vaikutusta hänen mieleensä.

— Tuleeko hän mukaan? kysyi Oliver raukka.

— Ei, vastasi Bumble, — mutta hän voi tulla joskus tervehtimään sinua.

Tämä ei tosin suuresti lohduttanut poikaa; mutta vaikka hän olikin niin nuori, oli hänellä kuitenkin kylliksi ymmärrystä teeskennelläkseen olevansa kovin onneton, kun hänen oli jätettävä tähänastinen kotinsa. Pojan ei ollut vaikeata saada silmiään kostumaan; nälkä ja juuri koetut kärsimykset ovat hyviä auttajia, kun tahtoo itkeä, ja Oliver itki hyvin luonnollisesti. Rouva Mann antoi Oliverille monta suudelmaa ja — mitä hän paljon paremmin tarvitsi — voileivän, ettei hän näyttäisi kovin nälkiintyneeltä köyhäintaloon tullessaan. Voileipä kädessään ja köyhäintalon pieni, ruskea kangaslakki päässään Oliver lähti, sitten herra Bumblen seurassa siitä kodista, jossa ystävällinen sana tai hymyily ei ollut milloinkaan valaissut hänen lapsuutensa pimeyttä. Ja siitä huolimatta hänet valtasi lapsellinen tuska, kun puutarhaveräjä sulkeutui hänen takanaan. Miten kurjia ne pienet onnettomuustoverit olivatkin, jotka jäivät sinne hänen jälkeensä, niin olivat ne kumminkin ainoat ystävät, mitkä hänellä milloinkaan oli ollut, ja tunne, että oli yksin suuressa, avarassa maailmassa, tunki ensi kerran pojan sydämeen.

Bumble käveli pitkin askelin, ja Oliver, joka piteli kiinni hänen kullalla reunustetun takkinsa liepeestä, juoksi hänen vierellään kysellen joka virstan päässä, olivatko he pian perillä, mihin kysymykseen Bumble vastasi lyhyesti ja tylysti, sillä se tilapäinen ystävällisyys, jonka katajanmarjaviina ja vesi aikaansaavat muutamiin sydämiin, oli nyt haihtunut, ja hän oli jälleen vahtimestari.

Oliver oli ollut tuskin neljännestunnin köyhäintalon seinien sisäpuolella ja ehtinyt nipin napin syödä leipäpalasen, kun herra Bumble, joka oli jättänyt hänet erään vanhan eukon hoiviin, palasi takaisin ja sanoi, että oli johtokunnan kokous ja että johtokunta oli käskenyt hänet heti saapua sen eteen.

Koska Oliver ei ollut oikein selvillä siitä, mitä johtokunta merkitsi, hämmästyi hän kovin tiedosta eikä tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä. Mutta eipä hän saanut aikaakaan miettiäkseen asiaa, sillä Bumble naputti häntä päähän espanjanruokokepillään herättääkseen hänet ja käski häntä mukaansa vieden hänet senjälkeen suureen, valkeaseinäiseen huoneeseen, jossa oli parisen kymmentä paksua herraa istumassa pöydän ympärillä, jonka ylimmässä päässä olevaan nojatuoliin, mikä oli muita hiukan korkeampi, oli sijoittunut eräs erittäin paksu herra, jolla oli hyvin pyöreät ja punakat kasvot.

— Kumarra pöydälle [Englanninkielinen sana Board merkitsee sekä pöytää että johtokuntaa.], sanoi Bumble. Oliver kuivasi kyyneleet, joita vielä kimmelsi hänen silmäripsissään, ja kumarsi.

— Mikä on nimesi, poika? kysyi korkeassa nojatuolissa istuva herra.

Nähdessään noin monta herraa Oliver säikähti niin kovin, että alkoi vavista, ja Bumble sivalsi häntä taas, mikä sai hänet itkemään. Hän vastasi senvuoksi hiljaisella ja ujolla äänellä, jolloin eräs valkoliivinen herra sanoi, että hän oli nauta, mikä oli erinomainen rohkaisukeino ja siksi heti palauttikin hänen tyyneyttään.

— Kuulehan nyt, poika, sanoi nojatuolissa istuva mies. — Tiedät varmaankin olevasi lastenkodinlapsi?

— Mikä se on, herra? kysyi Oliver poloinen.

— Se poika on nauta, kuten arvelinkin, sanoi valkoliiviherra hyvin varmasti.

— Hiljaa! sanoi se herra, joka oli puhunut ensiksi. — Tiedät kai, ettei sinulla ole isää eikä äitiä, vaan pitäjä huolehtii sinusta, eikö niin?

— Kyllä, herra, vastasi Oliver itkien katkerasti.

— Miksi sinä jollotat? kysyi valkoliiviherra. Ja se olikin todella sangen kummallista. Mitä itkemistä pojalla oli?

— Toivon että joka ilta luet iltarukouksesi, sanoi eräs toinen herra karkealla äänellä, — ja kristityn tavalla rukoilet niiden ihmisten puolesta, jotka elättävät sinua ja huolehtivat sinusta?

— Kyllä, herra, änkytti poika. Viimeksi puhunut mies oli tietämättään oikeassa. Olisi ollut hyvin kristillistä, ihmeellisen kristillistä, jos Oliver olisi rukoillut niiden ihmisten puolesta, jotka elättivät häntä ja huolehtivat hänestä. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt, sillä kukaan ei ollut milloinkaan opettanut hänelle sellaista.

— No niin, sinä olet tullut tänne kasvatettavaksi ja oppiaksesi jonkun hyödyllisen ammatin, sanoi nojatuolissa istuva punaposkinen herra.

— Ja siksi pitää sinun huomenaamulla kello kuusi alkaa riipiä tilkkeitä, lisäsi äreä, valkoliivinen herra.

Bumblen kehoituksesta Oliver kumarsi näiden molempien sanojen yhdistymiselle yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi tilkkeittenriipimispuuhaksi, ja sitten hänet työnnettiin suureen saliin, jossa hän itki itsensä nukuksiin eräällä kovalla ja kuhmuisella vuoteella. Miten kuvaava esimerkki tämän siunatun maan lempeistä laeista! Ne sallivat köyhän paran nukkua!

Oliver raukka! Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sill'aikaa kun hän uinui onnellisessa tietämättömyydessään, teki johtokunta päätöksen, joka vaikuttaisi perinpohjaisesti koko hänen tulevaan kohtaloonsa. Mutta sen se teki. Ja päätöksen sisältö oli seuraava:

Tämän johtokunnan jäsenet olivat sangen järkeviä, syvämietteisiä, tietoviisaita miehiä, ja kun he kiinnittivät huomionsa köyhäintaloon, keksivät he heti, mitä tavalliset ihmiset eivät olisi koskaan kyenneet keksimään — että köyhät pitivät siitä! Se oli aivan yksinkertaisesti köyhien luokkien huvittelupaikka, majatalo, jossa ei tarvinnut maksaa — julkisia aamiaisia, päivällisiä ja illallisia koko vuoden umpeensa — tiilikivinen paratiisi, jossa vain leikittiin tietämättä mitään työnteosta. "Ahaa!" sanoi johtokunta hyvin ovelan näköisenä. "Mepäs järjestämme sen asian; siitä on pian tehtävä loppu!" Johtokunta sääsi senvuoksi, että kaikki köyhät saisivat valita (sillä he eivät halunneet pakottaa ketään, ei millään muotoa) joko hitaan nälkäkuoleman köyhäintalossa tai sitten hiukan nopeamman nälkäkuoleman sen ulkopuolella. Senjälkeen he tekivät vesilaitoksen kanssa sopimuksen rajattoman vesimäärän hankinnasta ja erään jauhokauppiaan kanssa vähäisen kaurajauhomäärän hankinnasta, sekä jakoivat kolme kertaa päivässä vetelää vesivelliä, sitäpaitsi sipulia kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi puoli ranskanleipää joka sunnuntai. Myöskin naisten suhteen he ryhtyivät samantapaisiin viisaihin ja ihmisystävällisiin toimenpiteisiin, joita ei kuitenkaan ole tarpeen tässä luetella. He erottivat hyväntahtoisesti köyhät aviopuolisot toisistaan säästääkseen näiltä Doctors' Commonsiin [Lontoolainen tuomioistuin, joka ratkaisee avioerojutut.] maksettavat suuret kulungit, ja sen sijaan että olisivat, kuten tähänkin asti, pakottaneet miehen elättämään perheensä, he ottivat perheen häneltä ja tekivät hänestä jälleen poikamiehen! On mahdotonta ratkaista, kuinka paljon avunhakemuksia sen johdosta olisi tulvinut kaikista yhteiskuntaluokista, ellei apu olisi lujasti liittynyt köyhäintaloon; mutta he olivat kaukonäköisiä miehiä ja olivat sentähden edeltäpäin arvanneet tämän vaikeuden. Apu oli kerta kaikkiaan sidottu köyhäintaloon ja kaurakeittoon ja se peloitti ihmisiä.

Oliverin muuton jälkeisinä kuutena kuukautena oli järjestelmä täydessä toiminnassa. Aluksi siitä koitui melkoisia kustannuksia, kun oli maksettava urakoitsijoiden laskuja ja välttämättä pienennettävä köyhien vaatteita, koska ne parin viikon kauravellinkäytön jälkeen lepattivat väljinä laihojen, lopen kuihtuneitten vartaloiden ympärillä. Köyhäintalon asukasluku pieneni kumminkin kuten köyhät itsekin, ja johtokunta oli tyytyväinen.

Huone, jossa pojat nauttivat ateriansa, oli avara sali, jonka lattia oli tehty isoista kivilaatoista. Huoneen toisessa päässä sijaitsi suuri, seinäänmuurattu pata, mistä johtaja, jolla oli esiliina edessään ja apunaan kaksi naista, kauhalla ammensi kauravelliä ateria-aikoina. Tätä erinomaista seosta sai kukin poika kulhollisen, mutta ei enempää, paitsi juhlatilaisuuksissa, jolloin he sitäpaitsi saivat viisi luotia [Viisi luotia = 30 grammaa.] leipää. Kulhoja ei tarvinnut koskaan pestä, sillä pojat kaapivat ne lusikoillaan hohtavan puhtaiksi, ja lopetettuaan tämän puuhan, mikä ei koskaan vaatinut kovin pitkää aikaa, varsinkin kun lusikat olivat miltei yhtä suuria kuin kulhot, he istuivat ja tuijottivat pataa niin himokkain silmäyksin, että olisi suorastaan saattanut luulla heidän syövän ne tiilikivet, joilla se oli muurattu, nuoleskellen samalla sormiaan korjatakseen talteen niihin mahdollisesti joutuneen vellinpisaran. Pojilla on ylipäänsä erinomainen ruokahalu. Oliver Twist ja hänen toverinsa kärsivät kolme kuukautta pitkällisen nälänhädän kaikkia tuskia, mutta viimein he tulivat niin turmeltuneiksi ja nälän hurjistuttamiksi, että eräs poika, joka oli suurikasvuinen ikäisekseen eikä ollut sitäpaitsi tottunut sellaiseen elintapaan — hänen isällään oli ollut pieni ruokala — ilmoitti tovereilleen, että ellei hän saanut yhtä keittokulhosta lisää päivässä, niin hän pelkäsi jonakin kauniina yönä syövänsä sen pojan, joka nukkui lähinnä häntä ja joka sattui olemaan heikko ja pieni poika. Hänen katseensa oli hurjana nälästä ja he uskoivat häntä. Asiasta keskusteltiin ja lopuksi määrättiin arvalla, kuka illallisen jälkeen menisi johtajan luo pyytämään lisää. Arpa lankesi Oliver Twistille. Ilta tuli, pojat sijoittuivat paikoilleen, johtaja asettui seinäänmuuratun padan ääreen, apulaiset hänen taakseen, kauravelli katosi, ja pojat kuiskailivat keskenään ja vilkuttivat silmää Oliverille hänen lähimpien naapuriensa töykkiessä häntä kylkeen. Vaikka hän olikin vielä lapsi, oli hän epätoivoinen nälästä ja puutteen kiihdyttämä. Hän nousi pöydästä, lähestyi kulho ja lusikka kädessään johtajaa ja sanoi puolittain kauhistuneena omasta rohkeudestaan:

— Anteeksi, herra, tahtoisin mielelläni hiukan lisää.

Johtaja oli kookas, voimakas mies, mutta hän tuli aivan kalpeaksi. Hämmästyksestä mykkänä hän tuijotti hetkisen pientä kapinallista ja tarttui sitten padan reunaan pysyäkseen pystyssä. Apulaiset olivat kummastuksen ja pojat pelon lamauttamia.

— Mitä? sanoi johtaja viimein raukealla äänellä.

— Anteeksi, herra, haluaisin mielelläni lisää.

Johtaja suuntasi kauhallaan iskun Oliverin päätä kohti, tarttui häntä niskaan ja huusi kovalla äänellä vahtimestaria. Köyhäinhoitohallitus oli juuri syventynyt pohtimaan erästä tärkeätä kysymystä, kun Bumble syöksyi tavattoman kiihtyneinä saliin sanoen korkeassa nojatuolissa istuvalle punaposkiselle herralle:

— Anteeksi, herra Limbkins. Mutta Oliver Twist on pyytänyt lisää keittoa. Kaikki kavahtivat pystyyn kauhun valtaamina.

— Pyytänyt lisää! sanoi Limbkins. — Rauhoittukaa, Bumble, ja vastatkaa minulle selvästi. Onko tarkoituksenne sanoa, että hän on pyytänyt lisää saatuaan ohjesäännössä säädetyn annoksensa?

— Kyllä, herra, vastasi Bumble.

— Se poika joutuu hirteen, sanoi valkoliivinen herra; — olen vakuutettu siitä, että se poika joutuu hirteen.

Kukaan ei vastustanut tätä profeetallista herraa. Vilkas keskustelu virisi. Oliver pantiin hetipaikalla arestiin, ja seuraavana aamuna naulattiin portille julistus, jossa luvattiin viisi puntaa sille, joka vapauttaisi pitäjän Oliver Twististä; toisin sanoen: viisi puntaa ja Oliver Twist tarjottiin sille miehelle tai naiselle, joka halusi oppipojan mihin ammattiin, toimeen tai käsityöhön tahansa.

— Koko elämässäni en ole ollut mistään asiasta niin varmasti vakuutettu, sanoi valkoliivinen mies, kun hän seuraavana aamuna portille koputtaessaan silmäsi julistusta, — kuin nyt olen siitä, että tämä poika päättää päivänsä hirsipuussa.

Koska tarkoitukseni on seuraavassa osoittaa, oliko valkoliivinen herra oikeassa vai ei, niin hävittäisin ehkä tämän kertomuksen viehätyksen, edellyttäen että se ensinkään viehättää, jos juuri nyt vihjaisisin, saiko Oliver Twistin elämä tämän väkivaltaisen lopun vai ei.

KOLMAS LUKU.

Kuinka Oliver Twist on vähällä saada paikan, josta ei olisi tullut mitään laiskanvirkaa.

Tehtyään itsensä syypääksi jumalattomaan ja häpäisevään hairahdukseen pyytäessään lisää Oliver istui seuraavat kahdeksan päivää arestissa eräässä pimeässä ja yksinäisessä huoneessa, jonne johtokunta oli armollisesti viisaudessaan antanut sulkea hänet. Ensi silmäyksellä tulee mieleen se ajatus, että jos Oliver olisi tuntenut sopivaa kunnioitusta mainitun herran ennustusta kohtaan, niin olisi hänen pitänyt kerta kaikkiaan näyttää toteen tämän viisaan henkilön profeetalliset ominaisuudet sitomalla nenäliinansa toinen pää seinässä olevaan koukkuun ja itsensä sen toiseen päähän. Tämän teon suorituksen esti kuitenkin muuan seikka. Koska nenäliinoja on joka suhteessa pidettävä ylellisyyskapineina, niin olivat ne johtokunnan nimenomaisesta käskystä ikiajoiksi kielletyt köyhien neniltä. Vielä suuremman esteen muodosti Oliverin nuoruus ja lapsellisuus. Hän vain itki katkerasti kaiken päivää, ja pitkän, surullisen yön lähestyessä hän pani pienet kätensä silmiensä peitteeksi ollakseen näkemättä pimeyttä ja kyyristyi nurkkaan koettaen nukkua. Tuon tuostakin hän kuitenkin äkkiä heräsi ja painautui koko ruumiiltaan vavisten lähemmäksi seinää, ikäänkuin sen kylmä, kova pinta olisi ollut suojana häntä ympäröivää pimeyttä ja yksinäisyyttä vastaan.

"Järjestelmän" vihollisten ei pidä luulotella, että Oliverin ollessa arestissa häneltä olisi kielletty liikunto, seuran tuottama huvi tai uskonnon lohdutus. Oli kaunis kylmä ilma, ja hän sai joka aamu peseytyä pumpun alla kivetyllä pihamaalla, jolloin Bumble piti häntä silmällä ja käyttämällä tämän tästä espanjanruokokeppiään esti hänet vilustumasta ja aikaansai kihelmöivän tunteen koko hänen ruumiiseensa. Mitä seuraan tulee, niin hänet vietiin joka toinen päivä saliin, jossa pojat söivät, ja piestiin siellä koko seuran nähden yleiseksi varoitukseksi, ja ettei uskonnon lohdutusta häneltä suinkaan kielletty, osoittaa se, että hänet joka ilta potkaistiin samaan huoneeseen viihdyttämään sieluaan rukouksella, joka sisälsi erikoisen johtokunnan lisäämän pykälän, jossa pojat rukoilivat, että heistä tulisi hyviä, kunnollisia, tyytyväisiä ja tottelevaisia ja että he säilyisivät sellaisilta synneiltä ja paheilta kuin Oliver Twistin, josta rukouskaavake selvästi huomautti, että hän oli yksinomaan pahojen voimien suojeluksessa ja ylipäänsä kapine, joka oli saapunut suoraan paholaisen omasta työpajasta.

Oliverin asiain ollessa tällä onnellisella ja lupaavalla kannalla tapahtui eräänä päivänä, että nuohoojamestari Gamfield taivalsi pitkin Valtakatua syventyneenä miettimään, millä keinolla maksaisi rästinä olevan vuokransa, jota hänen isäntänsä oli jokseenkin karskisti häneltä vaatinut. Gamfieldin erittäin innokas finanssiyleiskatsaus ei kyennyt hankkimaan puuttuvaa viiden punnan summaa, ja jonkinlaisen matemaattisen epätoivon vallassa hän hoputti vuorotellen aivojaan ja aasiaan, kunnes hänen katseensa osui köyhäintalon portille kiinnitettyyn julistukseen. — Seis! sanoi Gamfield aasille.

Aasi kulki ajatuksiinsa vaipuneena miettien nähtävästi kestittäisiinkö sitä parilla kaalintyngällä sitten kun se olisi vapautettu niistä kahdesta säkistä, joilla sen pienet rattaat oli kuormattu; kiinnittämättä komentosanaan suurempaa huomiota se jatkoi senvuoksi verkkaista kulkuaan. Gamfield sadatteli aasia yleisesti ja sen niskoittelua erityisesti ja saatuaan sen kiinni antoi sille päähän iskun, mikä olisi särkenyt minkä muun pääkallon tahansa paitsi aasin; sitten hän tarttui ohjaksiin ja tempaisemalla niistä muistutti sille, ettei se ollut oma herransa, ja saatuaan sen tällä tavalla kääntymään hän iski sitä vielä kerran päähän tainnuttaakseen sen siksi, kunnes palaisi, minkä jälkeen hän meni portille lukemaan julistusta. Valkoliivinen herra seisoi portilla kädet selän takana. Koska hän oli katsellut Gamfieldin ja aasin välistä pieniä taistelua, niin hän hymyili iloisesti, kun tämä henkilö lähestyi porttia lukeakseen julistuksen; sillä hän huomasi hetipaikalla, että Gamfield oli juuri se isäntä, jonka Oliver Twist tarvitsi. Gamfield hymyili samoin luettuaan asiapaperin, sillä viisi puntaa oli juuri se summa, jonka hän oli toivonut saavansa, ja siihen liittyvästä pojasta tiesi Gamfield, joka varsin hyvin tunsi köyhäintalon ruokajärjestyksen, että hän olisi mainio kapine, aivan kuin luotu kaakeliuunipiippuja varten. Siksi hän tarkasti vielä kerran julistuksen alusta loppuun ja puhutteli sitten valkoliivistä herraa otettuaan nöyryytensä merkiksi karvalakin päästään.

— Kunta haluaa panna tämän pojan oppiin, herra, sanoi Gamfield.

— Niin, hyvä mies, sanoi toinen hymyillen, — entä sitten?

— Jos pitäjä haluaa opettaa hänelle helpon ja miellyttävän käsityön kunnioitettavalla nuohooja-alalla, niin minä tarvitsen oppipojan ja olisin halukas ottamaan hänet.

— Astukaa sisään, sanoi toinen.

Gamfield, joka viipyi hetkisen vielä kerran lyödäkseen aasia ja nykäistäkseen ohjaksista varoittaakseen sitä lähtemästä tiehensä hänen poissaollessaan, meni senjälkeen valkoliivisen herran perässä sisään.

— Se on likainen ammatti, sanoi Limbkins, kun Gamfield oli esittänyt asiansa.

— Nuoria poikia on sitäpaitsi tukehtunut savupiippuihin, lisäsi toinen.

— Niin on tapahtunut, kun oljet on kostutettu ennen sytyttämistä, jotta saataisiin heidät menemään alas piippuun, sanoi Gamfield. — Märistä oljista lähtee vain savua, mutta ei liekkiä, ja savusta ei ole mitään hyötyä, kun pitäisi saada poika menemään piippuun. Se saa vain hänet nukuksiin, mitä hän itsekin kaikkein mieluimmin haluaa. Pojat ovat perin itsepäisiä ja velttoja, hyvät herrat, eikä mikään muu kuin kuuma liekki jouduta heitä alas toivottavan nopeasti; ja se on sitäpaitsi ihmisystävällistä, sillä jos ne ovat sattumalta tarttuneet kiinni savupiippuun, niin kyllä ne koettavat parhaansa päästäkseen jälleen irti, kun niiden jalkoja alkaa polttaa.

Valkoliivistä herraa näytti äärettömästi huvittavan tämä selitys; mutta Limbkinsin luoma silmäys karkoitti äkkiä hänen hilpeytensä. Tämänjälkeen johtokunta neuvotteli muutamia minuutteja, mutta niin hillityllä äänellä, että sanat "säästää menoja", "näyttää hyvältä kirjoissa", "julkaista painettu ilmoitus" olivat ainoat, mitkä saattoi kuulla, ja nämäkin senvuoksi, että ne lausuttiin hyvin usein ja suurella painolla.

Lopulta kuiskaukset taukosivat, ja kun kaikki johtokunnan jäsenet olivat istuutuneet ja ottaneet kasvoilleen juhlalliset ilmeensä, sanoi Limbkins:

— Olemme harkinneet tarjoustanne, mutta emme voi hyväksyä sitä.

— Emme mitenkään, sanoi valkoliivinen herra.

— Ei millään ehdolla, lisäsivät muut jäsenet.

Koska Gamfield tiesi, että häntä syytettiin semmoisesta joutavasta, että hän oli ruoskinut kuoliaaksi kolme tai neljä oppipoikaa, pälkähti hänen päähänsä, että johtokunta oli ehkä jostakin syystä päättänyt, että tämä asiaan kuulumaton seikka vaikuttaisi sen toimintatapaan. Tosin se ei ollut sopusoinnussa johtokunnan tavallisten liikemenetelmien kanssa, jos niin oli laita; mutta kun hänellä ei missään tapauksessa ollut vähintäkään halua jälleen herättää henkiin tätä huhua, niin hän rutisti lakkinsa kokoon ja kulki hitaasti ovea kohti.

— Ette siis halua antaa häntä minulle? kysyi Gamfield jääden seisomaan ovelle.

— Emme, vastasi Limbkins; — joka tapauksessa tulisi teidän mielestämme, kun on kyseessä siivoton työ, tyytyä pienempään hyvitykseen kuin se, mitä olemme tarjonneet.

Gamfieldin kasvot kirkastuivat yht'äkkiä ja hän palasi reippain askelin pöydän luo sanoen:

— Paljonko sitten annatte, hyvät herrat? Älkää olko liian kovia köyhälle miehelle. Mitä sitten tahdotte antaa?

— Minun mielestäni kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä olisi kylliksi, sanoi Limbkins.

— Ei, sanoi Gamfield, sanokaamme neljä puntaa, hyvät herrat, niin pääsette hänestä hetipaikalla.

— Kolme puntaa ja kymmenen shillingiä, toisti Limbkins varmasti.

— Pankaamme riita puoliksi, ehdotti Gamfield. — Kolme puntaa ja viisitoista shillinkiä.

— Ei ropoakaan enempää, kuului herra Limbkinsin luja vastaus.

— Te olette sangen kovia minua kohtaan, sanoi Gamfield neuvottomana.

— Oh, pötyä! sanoi Limbkins. — Hän olisi halpa, vaikka ette saisi yhtään mitään. Ottakaa hänet, mies! Se poika sopii juuri teille. Hän tarvitsee joskus keppiä; siitä on hänelle vain hyötyä, eikä hänen ruokansakaan tule teille kalliiksi; hän ei ole tottunut mihinkään ylellisyyteen sen päivän jälkeen, jolloin syntyi, ha, ha, ha!

Gamfield tarkasteli tutkivasta pöydän ympärillä olevia kasvoja ja huomattuaan hymyn niillä kaikilla alkoi lopulta itsekin; hymyillä. Sopimus tehtiin ja Bumblelle ilmoitettiin, että Oliver Twist ja hänen sopimuksensa piti vielä saman päivän iltapuolella vietämään rauhantuomarin luo, jälkimmäinen allekirjoitettavaksi ja vahvistettavaksi.

Pikku Oliver pääsi suureksi hämmästyksekseen vapaaksi ja sai käskyn muuttaa puhtaan paidan ylleen. Hän oli tuskin saanut tämän harvinaisen voimisteluliikkeen suoritetuksi, kun Bumble toi hänelle omakätisesti kulhollisen kaurakeittoa ja sunnuntaiannoksen viisi luotia leipää, minkä nähdessään Oliver alkoi surkeasti itkeä ollen siinä tuskin aivan aiheettomassa luulossa, että johtokunta oli päättänyt teurastaa hänet jotain hyödyllistä tarkoitusta silmälläpitäen, sillä minkä muun vuoksi se olisi alkanut lihottaa häntä tällä tavalla.

— Älä itke silmiäsi punaisiksi, Oliver, vaan syö ruokasi ja ole kiitollinen, sanoi Bumble mielistelevällä äänellä. — Sinut pannaan oppiin, Oliver.

— Oppiin, herra, sanoi poika vavisten.

— Tietysti. Hyvät, siunatut herrat, jotka ovat kuin isiä sinulle, Oliver, jolla ei itselläsi ole vanhempia, panevat sinut oppiin, jotta sinusta tulisi jotakin tässä maailmassa, vaikka siitä aiheutuu kunnalle menoja kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä! — Kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä, Oliver! — Seitsemänkymmentä shillinkiä! — Sataneljäkymmentä sixpenciä. — Ja kaikki tämä pahantapaisen lastenkodinlapsen hyväksi, lapsen, josta ei kukaan voi pitää.

Kun Bumble pysähtyi henkeä vetämään pidettyään jymisevällä äänellä tämän esitelmän, virtasivat kyyneleet poika raukan poskia pitkin, ja hän nyyhkytti katkerasti.

— No, sanoi Bumble vähemmän tärkeänä, koska hänen mieltään hiveli nähdessään, miten hänen kaunopuheisuutensa oli vaikuttanut, no, kuivaa nyt silmäsi hihallasi, Oliver, äläkä itke kaurakeittosi sekaan, sillä se on kovin tuhmaa, Oliver. — Ja niinhän se olikin, sillä siinähän oli jo ennestään vettä enemmän kuin tarpeeksi.

Matkalla rauhantuomarin luo Bumble selitti Oliverille kaikki, mitä hänen tuli tehdä, ja että hänen piti näyttää oikein iloiselta ja vastata, kun herrat kysyivät häneltä, oliko hänellä halu päästä oppiin, että hän tahtoi sitä kauhean mielellään. Nämä asiat Oliver lupasi muistaa, varsinkin kun Bumble vihjasi, että ellei hän käyttäytynyt aivan oikein, niin oli mahdotonta arvata, mitä hänelle keksittäisiin tehdä. Kun he olivat tulleet perille, jätettiin Oliver yksikseen erääseen pieneen huoneeseen, ja Bumble kehoitti häntä pysymään siellä siksi, kunnes hän tulisi hakemaan häntä.

Sykkivin sydämin poika odotti puolisen tuntia. Sitten pisti Bumble, jolla ei nyt ollut kolmikolkkaista hattuaan, päänsä ovesta sisään sanoen äänekkäästi:

— Kas niin, Oliver, tule nyt herrojen luo. Mutta kun hän oli sanonut nämä sanat, saivat hänen kasvonsa karskin ja uhkaavan ilmeen ja hän lisäsi matalalla äänellä: — Muista mitä sanoin sinulle, lurjus!

Oliver katseli Bumblea hämmästyneenä tämän lievimmin sanoen ristiriitaisesta menettelystä, mutta vahtimestari esti hänen huomautuksensa viemällä hänet heti läheiseen huoneeseen. Tämä oli suuri ja tilava, ja erään pulpetin takana istui kaksi puuteritukkaista herraa, joista toinen luki sanomalehteä, toisen tutkiessa kilpikonnanluusankaisten silmälasiensa avulla vähäistä pergamenttipalasta. Pulpetin edessä seisoivat toisella puolella Limbkins ja toisella Gamfield, jonka kasvot olivat osittain pestyt.

Silmälaseilla varustettu vanhus nukahti sitten hiljalleen pergamentin ääreen, ja syntyi hiljaisuus. Vietyään Oliverin pulpetin luo Bumble sanoi: — Tässä on poika, teidän ylhäisyytenne.

Sanomalehteä lukeva vanha herra nosti hetkeksi päätään ja nykäisi toista takinhihasta, jolloin tämä heräsi.

— Vai niin, siinäkö poika on? kysyi hän.

— Niin, hän se on, herra, vastasi Bumble. — Kumarra tuomarille, pikku ystäväni.

Oliver kokosi rohkeutensa ja suoritti parhaimman kumarruksensa. Katsellessaan rauhantuomaria hän oli itsekseen tuuminut, että mahtoikohan kaikilla ylhäisillä herroilla olla syntyessään tämä valkea aine tukassaan ja tulikohan heistä juuri siitä syystä mahtihenkilöltä.

— No, sanoi vanha herra, hän haluaa siis päästä oppiin?

— Kyllä, mielellään, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble nipistäen Oliveria, jotta tämä huomaisi, että oli viisainta olla vastustamatta häntä.

— Ja hän haluaa ruveta nuohoojaksi, vai kuinka? kysyi vanhus.

— Jos panisimme hänet johonkin muuhun oppiin huomenna, niin hän karkaisi hetipaikalla, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble.

— Ja se, joka häntä opettaa — te, herra, te kohtelette häntä hyvin, annatte hänelle kunnollista ruokaa j.n.e., vai miten? kysyi rauhantuomari.

— Kun sanon niin tekeväni, tarkoitan myöskin sitä, vastasi Gamfield lyhyesti.

— Lausutte ajatuksenne hiukan röyhkeästi, ystäväni, mutta näytätte muuten rehellisenä, avosydämiseltä mieheltä, sanoi vanha herra kääntäen silmälasinsa Oliverin oppirahojen tavoittelijaan, jonka kasvoille julmuus ja lurjusmaisuus oli painanut leimansa, mutta tuomari oli puolisokea ja miltei tullut uudelleen lapseksi, eikä senvuoksi voi vaatia, että hän olisi nähnyt, mitä muut näkivät.

— Toivonpa olevani sellainen, sanoi Gamfield ilkeän näköisenä.

— En epäilekään sitä, sanoi vanhus oikaisten silmälasinsa paremmin nenälleen ja etsien katseillaan mustepulloa.

Tämä oli käännekohta Oliverin elämässä. Jos mustepullo olisi ollut siinä, missä vanha herra luuli sen olevan, niin hän olisi kastanut kynänsä siihen ja allekirjoittanut oppisopimuksen, ja Oliver olisi hetipaikalla viety pois. Mutta koska se sattumalta oli aivan hänen nenänsä edessä, haki hän tarkkaan koko pulpetin voimatta löytää sitä, ja kun hän etsiskellessään tuli katsoneeksi suoraan eteenpäin, kohtasi hän Oliver Twistin kalpeat ja kauhistuneet kasvot, jotka Bumblen varoittavista viittauksista ja nipistyksistä huolimatta katselivat tulevan mestarin vastenmielistä naamaa inhon ja pelon sekaisin ilmein, mikä oli niin silmiinpistävää, ettei edes puolisokea tuomari voinut siitä erehtyä.

Vanha herra lakkasi etsimästä, pani kynän pöydälle ja siirsi katseensa Oliverista Limbkinsiin, joka yritti nuuskata huvitetun ja välinpitämättömän näköisenä.

— No, poikaseni, sanoi vanhus kumartuen pulpetin yli. Oliver hätkähti kuullessaan nämä sanat, mikä olosuhteisiin katsoen oli aivan anteeksiannettavaa; sillä sanat lausuttiin hyvin ystävällisesti, ja odottamaton ääni pelästyttää helposti ihmisen. Hän vapisi kovasti puhjeten itkuun.

— No, poikaseni, näytät niin kalpealta ja levottomalta. Kuinka on laitasi?

— Astukaahan pois hänen vierestään, Bumble, sanoi toinen tuomari laskien sanomalehden kädestään ja kumartuen osanottavan näköisenä pojan puoleen. — Kerrohan nyt meille, mikä sinua vaivaa, poikaseni; älä ole peloissasi.

Oliver lankesi polvilleen ja rukoili kädet ristissä, että hänet ennemmin taas suljettaisiin pimeään huoneeseen, annettaisiin nähdä nälkää, lyötäisiin — vaikkapa kuoliaaksi, jos niin haluttiin, kuin jätettäisiin tuon hirveän miehen käsiin.

— Ei mutta, sanoi Bumble suunnaten juhlallisin ilmein katseensa kattoon, ei mutta, kaikista röyhkeistä ja vintiömäisistä lastenkodinlapsista, jotka eläissäni olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikkein häpeämättömin.

— Pitäkää suunne kiinni, sanoi toinen herra, kun Bumble oli tällä tavoin päästänyt suuttumuksensa valloille.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bumble, joka ei voinut uskoa korviaan, minulleko teidän ylhäisyytenne puhui?

— Niin; pitäkää suunne kiinni!

Bumble mykistyi hämmästyksestä. Vahtimestari sai käskyn pitää suunsa kiinni! Moraalinen vallankumous!

Kilpikonnanluusankaisilla silmälaseilla varustettu vanha herra katsahti virkaveljeensä, joka vastasi merkitsevästi nyökäten.

— Me kieltäydymme vahvistamasta tätä sopimusta, sanoi vanhus sysäten puhuessaan pergamentin syrjään.

— Minä toivon, änkytti Limbkins, ettei tuomari saa lapsen sekavan puheen johdosta sitä käsitystä, että köyhäinhoitoviranomaiset olisivat menetelleet sopimattomasti.

— Tuomari ei ole velvollinen tekemään teille selkoa käsityksistään, sanoi vanha herra terävästi. Viekää poika takaisin köyhäintaloon ja kohdelkaa häntä hyvin. Sitä hän näkyy tarvitsevan.

Samana iltana väitti valkoliivinen herra, ettei Oliveria ainoastaan hirtettäisi, vaan että hän myös päälle päätteeksi teilattaisiin. Bumble pudisteli päätään synkän salaperäisesti sanoen toivottavansa hänelle onnea, mihin Gamfield lisäsi, että Oliverin olisi pitänyt joutua hänen käsiinsä, mikä toivomus näytti olevan aivan päinvastaista laatua, vaikka mestari muuten olikin niin yhtä mieltä Bumblen kanssa.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin yleisölle jälleen, että Oliver Twist oli "vuokrattavana" ja että viisi puntaa maksettaisiin sille, joka ottaisi hänet.

NELJÄS LUKU.

Oliver saa toisen paikan ja astuu ensi kerran julkiseen elämään.

Kun parempien perheiden ei millään keinoilla onnistu toimittaa nuorelle, toivorikkaalle pojalleen edullista paikkaa, niin on hyvin yleisesti tapana lähettää hänet merille. Johtokunta neuvotteli, eikö olisi sopivinta noudattaa tätä viisasta ja hyödyllistä esimerkkiä toimittamalla Oliver Twist johonkin kauppalaivaan, jonka matkan määränä oli jokin oikein epäterveellinen satama. Siten hänestä selviydyttäisiin kaikkein parhaiten, koska todennäköisesti kävisi niin, että laivuri ollessaan päivällisen jälkeen hyvällä tuulella jonakin kauniina päivänä ruoskittaisi hänet hengiltä tai sitten löisi hänen päänsä murskaksi rautakangella, sillä sellainen ajanvietehän on, kuten jokainen tietää, sangen suosittu ja yleinen sen ihmislajin keskuudessa. Mitä selvemmin asia näyttäytyi lautakunnalle tässä valossa, sitä enemmän etuja se keksi tästä menettelystä, ja sen vuoksi oltiin yhtä mieltä siitä, että ainoa keino, millä Oliverista voitiin kunnolla huolehtia, oli lähettää hänet merille.

Bumble oli lähetelty tiedustelemaan, eikö joku kapteeni mahdollisesti tarvitsisi kajuuttavahtia ensi matkalleen; mutta juuri kun hän palasi köyhäintaloon tekemään selkoa retkensä tuloksesta, kohtasi hän portilla erään tavallaan tärkeän henkilön, nimittäin kunnan hautajaisurakoitsijan, herra Sowerberryn.

Sowerberry oli pitkä ja laiha, mutta samalla roteva mies, jolla oli yllään nukkavieruksi kulunut, musta puku, jaloissaan samanväriset parsitut pumpulisukat ja niitä vastaavat kengät. Luonto ei ollut luonut hänen piirteitään hymyileviksi, mutta hänessä oli kuitenkin taipumusta eräänlaiseen ammattimaiseen hilpeyteen. Hänen käyntinsä oli joustava ja hänen ulkonäkönsä säteili sisäistä iloa, kun hän lähestyi Bumblea ja sydämellisesti puristi tämän kättä.

— Kävin ottamassa mittaa niistä kahdesta naisesta, jotka kuolivat viime yönä, sanoi urakoitsija.

— Teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari pistäen peukalonsa ja etusormensa urakoitsijan nuuskarasiaan, joka oli taitavasti muovaeltu patenttiruumisarkun näköiseksi. — Väitän, että teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, toisti Bumble läimäyttäen ystävällisesti Sowerberryä olkapäähän kävelykepillään.

— Niinkö luulette? kysyi urakoitsija puoliksi myöntävällä, puoliksi kieltävällä äänellä. — Köyhäinhoitolautakunnan maksamat palkat ovat perin vähäiset.

— Niinhän arkutkin ovat, vastasi vahtimestari hymyillen juuri sen verran kuin korkea virkamies uskaltaa arvoaan alentamatta.

Sowerberryä huvitti suuresti tämä lausunto ja hän nauroi kauan aikaa makeasti. — Niin, niin, herra Bumble, sanoi hän viimein, ei voi kieltää, että arkut ovat olleet sekä kapeampia että matalampia senjälkeen kun uusi ruokajärjestys astui voimaan; mutta täytyyhän minunkin hiukan ansaita, herra Bumble. Hyvä, kuiva puu on kallista tavaraa, ja kaikki ruuvit ja naulat tulevat kanavaa myöten Birminghamista saakka.

— Niin, niin, joka ammatilla on haittansa, ja luonnollisesti on lupa katsoa omaa parastaan.

— Se on selvää, vastasi urakoitsija, ja jos jostakin erikoisesta esineestä ei tulekaan voittoa, niin kyllä minä korjaan asian ajan mittaan, — he, he, hee!

— Aivan, aivan, myönsi Bumble.

— Vaikka minun täytyy huomauttaa, jatkoi urakoitsija, että minun on taisteltava erästä suurta vitsausta vastaan. Nähkääs, kaikki lihavat ihmiset kuolevat nopeasti — tarkoitan, että ne, jotka ovat nähneet parempia päiviä ja vuosikausia maksaneet vaivaisrahaa, sortuvat kaikkein ensiksi jouduttuaan köyhäintaloon; ja saatanpa sanoa teille, herra Bumble, että kolme neljä tuumaa enemmän kuin on laskenut vie suuren osan voitosta, varsinkin kun on perhe elätettävänä.

Koska Sowerberry oli lausunut tämän suuttuneesti kuin vääryyttä kärsinyt mies ainakin ja kun Bumble huomasi, että siitä saattoi suorastaan langeta varjo pitäjän kunniaan, katsoi hän viisaimmaksi vaihtaa puheenaihetta, ja koska Oliver Twist sillä hetkellä enimmin askarrutti hänen ajatuksiaan, niin hän valitsi tämän.

— Niin, sehän on totta, sanoi Bumble, ette suinkaan satu tietämään ketään, joka tarvitsisi poikaa — kunnan oppipoikaa, joka nykyisin on meille taakaksi — se on kuin myllynkivi kunnan kaulan ympärillä? Edulliset ehdot, herra Sowerberry, ja näin sanoessaan Bumble osoitti kepillään porttiin kiinnitettyä julistusta ja napautti kolme kertaa sille kohdalle, jossa oli hyvin suurilla kirjaimilla painettuna sanat "viisi puntaa".

— Juuri siitähän minun piti puhua kanssanne, sanoi urakoitsija tarttuen Bumblen takin laskokseen. — Tiedättehän — mutta siinäpä on kauniita nappeja, herra Bumble, enpä ole ennen nähnytkään niitä.

— Niin, ovathan ne aika sieviä, sanoi vahtimestari luoden ylpeän katseen suuriin messinkinappeihin, jotka koristivat hänen takkiaan. — Malli on sama kun kunnan sinetissä — laupias samarialainen auttamassa haavoittunutta. Lautakunta lahjoitti ne minulle uudenvuodenaamuna. Minulla oli ne ensi kertaa ylläni silloin kun haudattiin köyhää käsityöläiskisälliä, joka oli kuollut yöllä porttikäytävään.

— Muistan kyllä sen. Valamiehistön päätös kuului: "kuollut kylmyyteen ja välttämättömien elintarpeitten puutteeseen", eikö totta?

Bumble nyökkäsi.

— Sitten vielä lisättiin, muistaakseni, jatkoi urakoitsija, että jos köyhäinhoitolautakunta olisi —.

— Oh — pötyä! keskeytti vahtimestari vihastuneena. — Jos lautakunta välittäisi kaikesta joutavasta, mitä typerät valamiehet lörpöttelevät, niin kylläpä sillä olisi puuhaa.

— Aivan oikein, myönsi urakoitsija.

— Ne eivät ymmärrä tuon enempää filosofiasta ja kansantaloudesta, sanoi Bumble napsuttaen halveksivasti sormiaan.

— Eivät niin, todisti urakoitsija.

— Toivosinpa vain, että saisimme tuollaisen riippumattoman valamiehistön köyhäintaloon pariksi kolmeksi viikoksi. Köyhäinhoitolautakunnan ohjesääntö kesyttäisi kyllä pian sen.

— Kyllä varmasti, vastasi urakoitsija hymyillen myöntyvästi ja toivoen siten lauhduttavansa Bumblen yltyvän suuttumuksen.

Bumble otti päästään kolmikolkkaisen hattunsa, veti siitä esiin nenäliinan, kuivasi kiihtymyksen aikaansaamat hikipisarat otsaltaan, pani jälleen hatun päähänsä ja virkkoi, kääntyen urakoitsijaan päin, tyynemmällä äänellä:

— Mutta mitä aioitte sanoa pojasta?

— Niin, sanoi urakoitsija. — Tiedättehän itse, herra Bumble, että minä maksan koko joukon vaivaisrahaa.

— Hm! hymähti Bumble. — Entä sitten?

— Siitä syystä arvelen, että minulla on oikeus saada siitä korvausta niin paljon kuin mahdollista, herra Bumble, ja siksi — ja siksi — haluan pojan itse.

Bumble tarttui urakoitsijan käsivarteen ja veti hänet mukanaan köyhäintaloon. Sowerberry oli johtokunnan puheilla viisi minuuttia ja sinä aikana sovittiin, että Oliver vielä samana iltana vietäisiin hänen luokseen "koetteeksi", mikä merkitsi — kunnan oppipojasta puheen ollen — että jos mestari huomasi hänestä olevan tuntuvasti hyötyä tarvitsematta tuhlata häneen kovin paljon ruokaa, saisi hän pitää hänet määrätyn ajan ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan.

Pikku Oliver vietiin illalla "herrojen" eteen, jotka ilmoittivat hänelle, että hänen oli viipymättä mentävä oppiin erään ruumisarkkujentekijän luo ja että jos hän valittaisi asemaansa tai koskaan palaisi köyhäintaloon, niin hänet lähetettäisiin muitta mutkitta merille, jossa saisi hukkua tai iskettäisiin kuoliaaksi, kuinka vain parhaiten soveltui. Tätä puhetta kuullessaan Oliver ei osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, minkä vuoksi johtokunta selitti hänet yksimielisesti paatuneeksi nuoreksi lurjukseksi ja käski Bumblen heti viedä hänet määräpaikkaansa.

Vaikka oli ihan luonnollista, että johtokunta kykeni tuntemaan syvempää kauhua ja hämmästystä kuin muut ihmiset huomatessaan, että joltakulta puuttui tunteet, niin olivat herrat tällä kertaa aivan ymmällä. Asian laita oli kuitenkin niin, että Oliverilla oli päinvastoin liiaksikin tunteita, jotka tosin olivat tylsistymäisillään ikiajoiksi huonon kohtelun vaikutuksesta. Hän kuunteli kohtalonsa ratkaisua sanomatta sanaakaan ja saatuaan tavaransa — joista ei tullut raskasta taakkaa, ne kun mahtuivat paperimyllyyn, joka oli suunnilleen puoli jalkaa pitkä ja leveä sekä kolme tuumaa paksu — hän veti lakin silmilleen ja tarttui vielä kerran Bumblen takinhihaan, minkä jälkeen tämä kunnon mies lähti viemään häntä uuteen kärsimyspaikkaan.

Bumble laahasi kauan aikaa Oliveria mukanaan piittaamatta hänestä vähääkään, sillä hän piti päätään hyvin pystyssä, kuten vahtimestarin aina tuleekin. Kun kävi raju tuuli, peittyi pikku Oliver kokonaan Bumblen takinliepeisiin, jotka kääntyivät taaksepäin ja paljastivat mitä edullisimmalla tavalla tämän liivit ja hienot, nukkaverkaiset polvihousut. Kun he lähestyivät määräpaikkaansa, huomasi Bumble tarpeelliseksi tarkastaa, oliko poika kylliksi siisti näyttäytyäkseen uudelle isännälleen. Hän lausui siis alentuvaisen näköisenä:

— Oliver!

— Mitä, herra? kysyi Oliver hiljaa, värähtelevällä äänellä.

— Siirrä lakki pois silmiltäsi ja nosta pääsi pystyyn!

Vaikka Oliver heti totteli käskyä ja kiireesti pyyhkäisi silmiään vapaan kätensä selkäpuolella, kimalteli hänen silmäripsissään kumminkin kyynel, kun hän katsahti saattajaansa. Bumblen karskin näköisenä tähystellessä se alkoi vieriä pitkin hänen poskeaan. Sitä seurasi heti toinen ja vähitellen yhä useampia. Poika ponnisteli hillitäkseen itsensä, mutta siitä ei ollut apua, ja lopulta hän irroitti toisen kätensä Bumblen hihasta, peitti kasvonsa ja itki niin, että kyyneleet valuivat hänen laihojen, teräväluisten sormiensa lomitse.

— Noo! huudahti Bumble pysähtyen äkkiä ja luoden pieneen holhokkiinsa ylenkatseellisen silmäyksen. — Noo, kaikista kiittämättömistä ja pahantapaisista pojista, mitä olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikk…

— Ei, ei, herra, nyyhkytti Oliver takertuen siihen käteen, joka piteli tuttua ruokokeppiä. — Ei, ei, herra, minä tahdon olla kiltti, herra! Minähän olen vain pieni poika, ja tuntuu niin — niin —.

— Niin, mitä niin? kysyi Bumble kummastuneena.

— Niin yksinäiseltä, herra, niin kauhean yksinäiseltä, nyyhkytti lapsi. — Kaikki vihaavat minua. Voi, älkää olko niin kova minulle! Poika painoi kätensä sydämelleen ja katsoi tuskaisin katsein saattajaansa.

Bumble silmäili ikäänkuin ihmeissään Oliverin surkeaa ja avutonta ilmettä, yskäisi sitten käheästi pari kolme kertaa ja mutistuaan jotain "kiusallisesta yskästä" hän käski Oliverin pyyhkiä silmänsä. Sitten hän tarttui pojan käteen ja lähti liikkeelle.

Hautausurakoitsija oli juuri asettanut luukut myymälänsä ikkunoiden eteen ja kirjoitteli parhaillaan tilikirjoihinsa surumielisessä kynttilänvalossa, kun Bumble astui sisään.

— Jaha, sanoi urakoitsija silmäten tulijoita ja jääden keskelle sanaa, tekö se olettekin, herra Bumble?

— Minäpä juuri, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari. Tulin tuomaan poikaa. — Oliver kumarsi.

— Vai niin, siinäkö poika on? sanoi urakoitsija nostaen kynttilän päänsä päälle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria. — Tulehan tänne hetkeksi, eukkoseni!

Rouva Sowerberry tuli pienestä myymälän takaisesta kamarista; hän oli vähäläntä, laiha ja nyrpeän näköinen nainen.

— Tässä on se köyhäintalon poika, josta olen puhunut sinulle, ystäväiseni, sanoi Sowerberry nöyrästi. Oliver kumarsi jälleen. — Taivas varjelkoon, huudahti urakoitsijan vaimo, kylläpä se on pieni!

— Niin, pieni se on todellakin, myönsi Bumble katsahtaen äkäisesti
Oliveriin ikäänkuin tämä olisi ollut syypää omaan pienuuteensa. —
Pieni se on, sitä ei voi kieltää. Mutta kasvaahan se, rouva Sowerberry.

— Kyllä varmasti, vastasi tämä pilkallisesti, lihoohan se meidän rimastamme ja juomastamme. Minä en voi käsittää, mitä hyötyä näistä köyhäintalon lapsista on, sillä niiden ruokkiminen maksaa aina enemmän kuin niiden tekemä työ, mutta ainahan miehet väittävät ymmärtävänsä kaikki parhaiten. No, niin, mene sitten tuonne alas, pikku luuranko. — Näin sanoen avasi urakoitsijan vaimo erään sivuoven ja työnsi Oliverin alas portaita pimeään, kosteaan komeroon, joka oli hiilikellarin eteinen ja nimeltään "keittiö". Siellä istui huolimattoman näköinä palvelustyttö, jolla oli jaloissaan linttakorkoiset kengät ja rikkinäiset siniset pumpulisukat.

— Kuulehan, Charlotta, sanoi rouva Sowerberry, joka oli seurannut Oliveria, anna tälle pojalle vähän niitä ruuanjäännöksiä, jotka säästimme Tripiä varten. Koska se ei ole tullut koko päivänä kotiin, niin se saa jäädä ilman. Ei hän ole liian nirsu niitä syömään; vai oletko ehkä, poika?

Oliver, jonka silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli puhuttavan ruuasta, ja joka innosta vavisten odotti pääsevänsä syömään, vastasi ei. Sitten hänen eteensä pantiin lautasellinen erilaisia ruuanjätteitä.

Toivoisinpa, että joku hyvinvoipa filosoofi, jonka sisuksissa ruoka ja juoma muuttuu sapeksi ja jonka veri on jäätä ja sydän rautaa, olisi nähnyt Oliver Twistin käyvän käsiksi niihin herkkupaloihin, joita koira oli hylkinyt, ja pannut merkille, miten hirvittävän ahnaasti hän ne nälissään repi palasiksi. Mutta vielä mieluummin haluaisin itse nähdä tuon filosoofin syömässä samanlaista ateriaa yhtä kaunistelemattomalla tyydytyksellä.

— No, sanoi urakoitsijan vaimo, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä, jota hän oli katsellut väristen ja mielessään pahat aavistukset hänen vastaisesta ruokahalustaan, — joko olet valmis?

Koska ei enää ollut mitään syötävää, niin Oliver vastasi myöntäen.

— Tule sitten perässäni, sanoi rouva Sowerberry ottaen käteensä himmeävaloisen, likaisen lampun ja lähtien edellä ylös portaita. — Sinun vuoteesi tulee olemaan myymäläpöydän alla. Et kai välitä, vaikka nukutkin ruumisarkkujen joukossa. On muuten yhdentekevää, pidätkö siitä vai et, sillä missään muuallakaan et saa nukkua. Tule nyt, äläkä seisota minua tässä koko yötä.

Oliver ei enää hidastellut, vaan seurasi uutta emäntäänsä.