Mutta minulle sanoi ritari Jürgen:
»Nyt mene ja täytä tehtäväsi, sillä sisareni Barbaran on kuoltava, ennenkuin tiima on täysi.»
Niin minä menin Barbaran tykö, joka seisoi jäällä taampana, ja hänen kätensä olivat sidotut köydellä.
Ja minä sanoin hänelle:
»Barbara, sinun on kuoltava, tiedätkös tämän?»
Niin hän vastasi kuin unesta havaten:
»Tiedän.»
Minä sanoin:
»Kuinkas on sielusi laita, Barbara? Kadutkos syntiäsi?»
Niin hän vastasi:
»Minä en tiedä, mitä syntiä tarkoitat, isäni.»
Silloin minä sanoin murheellisena:
»Barbara, Barbara, sinä olet minulle rakas kuin lihallinen tytär, — miksis minulle näin ynsiästi vastaat tänä totisena hetkenä?»
Niin neitsykäinen sanoi:
»Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.»
Niin minä kysyin:
»Onko tässä kaikki, mitä sinulla on sanomista?»
Niin hän miettei hetken ja sanoi sitten:
»Minä erkanen elämästä, ja minun sydämeni on täytetty vihalla veljiäni vastaan. Taidatkos rukoilla puolestani, että jaksaisin heille anteeksi antaa?»
Minä sanoin:
»Mitäpä minä muuta taidan, kuin rukoilla sinun sielusi puolesta,
Barbara!»
Hän sanoi:
»Niin tee se.»
* * * * *
Silloin minä menin pois hänen tyköänsä ja näin, että avanto oli jo valmis, sillä jää ei ollut vielä vallan vahvaa.
Ja vaikka minä olen ijällinen ja ankarana aikana elänyt ja myöhemmin paljon sotaa ja ryöstöä ja murhia ja kaikkinaista väkivaltaa omin silmin nähnyt, niin myös monta ajallista kuolemaa ja vielä moskovalaisen vankeudenkin kestänyt, — niin tainkaltaista en minä vielä ole nähnyt, en ennen enkä jälkeen.
Ja minä lankesin polvilleni jäälle ja huusin Herraa avukseni neitsykäisen Barbaran ja meidän kaikkien tähden ja meidän syntiemme tähden.
Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle.
Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, — sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostelemaan! — niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä:
»Veljeni, — vesi on kylmää!»
Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.
Silloin molemmat epäsaksalaiset sanoivat:
»Tätä me emme tee, sillä hän on ollut hyvä vaimoillemme ja lapsillemme.»
Niin Rannun herra Jürgen von Tisenhusen työnsi epäsaksalaiset syrjään ja tarttui itse käsiksi sisareensa Barbaraan, ja niin hän upotti sisarensa avantoon veljiensä Reinholdin ja Bartholomaeuksen avulla.
Ja tämä on totinen tosi ja tapahtunut Liivinmaalla Rannun pitäjässä, sen Võrtsjärven jäällä, joulukuun alussa Anno 1553. Quae que ipse miserrima vidi.
Ja nyt minun kynäni, joka olet tämän kaiken tähän saakka kirjoittanut, totuutta noudattaen, mitäs vielä edesottaisit, että tulevat sukupolvet näkisivät Herramme Jumalamme oikiamielisyyden ja vanhurskauden ja sitä kumartaisivat?
Sillä raskaat ajat ovat tulleet tämän jälkeen yli Liivinmaan, että täytettäisiin Herran sana, Mooseksen 3 kirja, se 26 luku: »Ja jollette vielä sitten kuule minua, vaan vaellatte minua vastaan. Niin minä myös hirmuisuudessa vaellan teitä vastaan, ja minä rankaisen teitä seitsemän kertaa enemmän, teidän synteinne tähden.»
Niin on herra antanut Gogille ja Magogille kuin myös Mesechin ylimmälle ruhtinaalle ajaksi vallan, ja moskovalainen on tullut maahan tatareinsa ja koirankuonolaistensa kanssa ja on ryöstänyt, polttanut ja murhannut kuin myös Tarton kaupungin porvareista suuren joukon panttivankeina Venäjälle vienyt.
Ja Anna von Tödwen, Rõngun linnan rouva, on kuollut juuri suuressa surkiudessa ja viheliäisyydessä Haapsalun kaupungissa, eikä häneltä ole edes ehiätä raitia jäänyt, millä hänen kuolleen ruumiinsa verhoittaa, ja venäläiset ovat pilkalla ja häpiällä vielä peitteenkin hänen arkultansa riistäneet.
* * * * *
Mutta siihen kauppakestiin, siihen Rõngun linnan kirjuriin, jota Franz Bonniukseksi kutsuttiin, meni koston henki, ja hän pyhästi vannoi kostavansa itsekullekin, joka Tisenhusenin nimeä kantoi, lemmityisensä neitsyt Barbaran takia, jota hän julkisesti, niin sanassa kuin kirjassa, aviovaimoksensa nimitti.
Ja kaikesta, mitä hän edesotti, näkyi, ettei hän suinkaan kelvotoin ollut, vaan että hänessä asui kiivas ja voimallinen henki, joka väkeviä tekoja teki.
Ja näytti siltä kuin olisi hänen asiansa oikia ollut myös Herran edessä, sillä Herra sallei hänen aikeensa menestyä, ja hän kulki kuin ruoska yli maan.
Niin on hän ensin Kuurinmaalla, mutta sitten Liettuassa koonnut ympärillensä suuren joukon samankaltaisia henkipattoja ja kulkureita ja näitten kanssa on hän sissisotaa pitänyt ja valtateitten risteyksissä väijynyt Vilnasta aina Preussiin astikka. Ja missä ikinä Tisenhusenin nimellinen tai muuten tähän sukuun kuuluva on hänen tielleen sattunut, ei ole hän armosta tiennyt.
Mutta sanottu Franz Bonnius on myöhemmin astunut Puolan palvelukseen joukkoinensa ja näin maantien rosvosta sotapäälliköksi kohonnut. Ja itse Puolan kuningas on hänelle saattokirjeen antanut, jossa kaikkia vallanpitäjiä, Komtuureja, Ordoherroja kuin myös kaupunkien Raatiherroja käsketään turvaa ja apua antamaan Franz Bonniukselle, että hän taitaisi maallista oikeutta saada ja kostaa autuaan lemmityisensä, jalosukuisen neitsyt Barbara von Tisenhusenin kuoleman, joka surkiasti upotettiin lihallisilta veljiltänsä.
Näin on hänessä rakkaus väkevä ollut ja on hänet suuriin tekoihin vienyt, vaikka nämä teot tosin koston töitä olivat.
Ja on hän käynyt sotaa kuolemaansa saakka ja taistelussa myös surmansa saanut.
* * * * *
Mutta Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, kaatui Ubbagalin luona Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl Henrikinpojan käden kautta, eikä häneltä ole jäänyt yhtään miehistä rintaperillistä. Samoin ovat hänen molemmat veljensä Reinhold sekä Bartholomaeus lapsettomina kuolleet, ja tämä suvunhaara heidän kanssansa sammunut.
Niin ovat nyt kaikki, joista minä kirjoittanut olen, kuolleet ja vastaavat itse heidän teoistansa ijankaikkisen Jumalan edessä, joka heidät on tuomitseva ja vanhurskauden vaakalaudalla heidän tekonsa punnitseva ja kullekin hänen ansionsa mukaan antava.
Tämä olkoon meille kylliksi, älkäämmekä yrittäkö tutkistella, mikä kätketty on, ovatko he saaneet synnin palkan ja menneet sinne, niissä on itku ja hammasten kiristys, vai onko Jumala laupiudessansa heidät valittujensa joukkoon armahtanut. Älköön myös kenkään meidän seastamme heitä ylön tuomitko, näin itseänsä ylentäen, vaan itsekukin muistakoon lihansa heikkouden.
Mutta tämän minä, Matthaeus Jeremias Friesner, tähän kirjoitan, etten minä mitään niin ihmeellistä vielä ole maan päällä nähnyt, kuin on kahden ihmisen rakkaus.
Herra, anna heidän sieluillensa rauha ja armahda heidän syntejänsä, vaikka ne veriruskiat olisivat, ja valista kasvosi myöskin tämän raskautetun ja raadellun Liivinmaan puoleen, sillä sinä olet Rakkaus.