Aurora. Saippuankeittäjäkö? Ottaa mieheksi — ja minun vielä?

Teitti. Niin, niin! Isänne sanoi minulle varustaneensa teitä varten erään saippuakauppiaan.

Aurora. Minulleko miehen? (Menee kiireesti vasemmalle, pukee kohtauksen alussa riisutun hatun ja huivin kiireesti päällensä), Siitä ei hän ole virkkanut minulle sanaakaan — minun täytyy nyt oitis —

Teitti. Täyttäkää isänne tahto!

Aurora. Luonnollisesti! — En silmänräpäystäkään ai'o viipyä — Aurora — aamurusko — viimeinkin koitat!

Teitti. Ettekö ota kirjaanne mukananne?

Aurora. Voikaa hyvin herra tohtori! (Menee ulos keskiovesta.)

19:ta kohtaus.

Martta. Teitti.

Martta (on tullut sisään edellisen kohtauksen lopulla ja seisattunut oven luo). Joko taas on vaimoväkeä luonasi?

Teitti. Niin Martta rouvaseni! — Katsahda minuun ja vastaa, tarvitseeko vaimoni olla mustasukkainen?

Martta. Puhu vielä — te miehet olette kaikki samanlaisia ketun poikia.

Teitti. Tuon toimitin tiehensä, eikä hän enää tänne päätänsä pistä — tästä lähin en ota yhtään naisihmistä vastaan.

20:s kohtaus.

Edelliset ja Raninen.

Raninen. Suokaa anteeksi, jos häiritsen.

Teitti. Joko taas! Vaan sama se. Te tulette parhaaseen aikaan. Kaikki on selvillä ja te olette oleva tyytyväinen kanssani. Tyttärenne nimittäin suostuu rupeamaan saippuankeittäjän vaimoksi.

Raninen. Hahaha!

Martta. Niin juuri, omilla korvillani sen kuulin.

Raninen. Kyllä pian olette näkevä omituisen saippuankeittäjän, hahaha! (Nauraa aina kovemmin.)

Teitti. Vaan mitä te, herra Rosenvinge, nauratte?

Raninen. Rosenvinge! Sanokaapa miksi työ nimitätte minua Rosenvingeksi? — Raninen!

Teitti (äkäisesti). Miksikäs te sanotte minua aina Raniseksi?

Raninen. Mie itse olen Raninen — teurastaja Raninen.

Martta. Aivan oikein — teurastaja Raninen.

Teitti. Vai niin! Miksi ette sitä oitis sanonut? Muutoin on se sama minusta, Raninen eli Rosenvinge yhdentekevä — se vaan on varma, että tyttärenne naipi saippuankeittäjän — ja siis jättäkää minut tästä lähin rauhaan.

Raninen. Hyvä ihminen, se on minun asiani kenen tyttäreni ottaa ja nyt hän ottaa mieheksensä veljenne pojan, »sen mie olen sallinut.

Teitti. Ei nyt kummempaa! Sitten ei veljeni poika ole täysijärkinen.

Raninen. Päinvastoin! Hän on kelpo kauppamies ja se on mieleeni; en mie niin välttämättömästi tahdo saippuankeittäjää, kunhan ei oo mikään kynien kaluuja, se ei oo mieleeni.

21:ta kohtaus.

Edelliset. Kaarlo ja Aina (keskiovesta).

Kaarlo. Hyvä setä ja täti. Minä olen onnellisin olento auringon alla. (Syleilee Teittiä ja Marttaa.)

Aina (Teitille). Saanko Kaarlon morsiamena syleillä teitä?

Teitti. (kummastuen). Syleillä kyllä saatte, vaan Kaarlon morsiamena —!

Aina. Niin juuri. (Katsoen Raniseen.) Sillä onhan pappa sen sallinut!

Martta. Mutta kuinka tämä kaikki on tapahtunut?

Kaarlo. Se on sukkela seikka! — Setä saattaa kirjoittaa siitä novellin.

Raninen. Niin se nyt on: asia on päätetty. (Kättelee Teittiä ja Marttaa.) Unhottakaamme vanhat vihat ja suokaa anteeksi, jos tulin olleeksi hieman röyhkeä teille. Virkani luonne on siihen syypää. Kyllä mie hienostun ja pulieraan itseni, jahka joudun hovislahtariksi. (Ainolle ja Kaarlolle.) Työ, lapsukaiset, ottakaa toisenne ja alkakaa onnellista elämää, sillä mie oon sen sallinut.

Esirippu laskee.