— Näkee sen, että Rautu on valkoista maata.

— Ei Rautu ole valkoista, kaukana valkoisesta.

Totta onkin. Rautu merkitsee »punaista», ja punainen veri höysti siinä jäätynyttä maata aseman molemmin puolin. Tässä juuri oli se hirvittävä taistelu, johon sortui neljätuhatta ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia. Ympärillä seisoskeli inkerikkoja, joilta oli talot poltettu, raavaat teurastettu ja miehet murhattu. Mutta suuressa odotussalissa kolme puhujaa lietsoi rohkeutta mieliin ja puhui tulevista valoisammista ajoista. Ja etehen on aina elävän mieli! Toivon kipinää ei saa jättää, niin kauan kun veri pysyy nahan sisällä. Toivo näkyi elähdyttävän inkerikkojenkin mieliä.

Palattiin veritantereelta Käkisalmeen, jossa pääjuhla, juhlapäivällisen muodossa, oli pidettävä. Rovasti ja emäntä seurasivat meitä Käkisalmen juhlille. Kiviniemen puhuja ei, ikävä kyllä, ollut mukana. Kannaksen etevin akkojen itkettäjä ja minun lumoojani pysyi sunnuntaiaattona kotonaan.

Liput liehuivat kaikkialla kaupungissa marraskuun hämärässä, suuri havuista tehty kunniaportti Käkisalmen linnantornin muotoon rakennettu ja lyhdyillä valaistu nieli juhlayleisöä viheriäiseen kitaansa.

Juhlakulussa astuttiin kansakoululle, jossa päivällinen tarjottiin.

Juhlapäivällinen.

Kaikki sijoittuivat pöytien ääreen arvonsa ja säätynsä mukaan. Pääpöydässä istui esikunta pääministeristä laskeutuen alaspäin oikealle ja vasemmalle arvoasteitten mukaan. Äärimmäisillä sivustoilla istuivat vapaitten taiteitten harjoittajat, me sanomalehtineekerit täyttäen kokonaisen pöydän ilman minkäänlaista arvoerotusta. Keskipöydissä istuivat radanrakentajat ja alkuasukkaat eli isännät ja emännät. Venäjän esimerkin kauhusta, jossa nainen kuuluu jo olevan sosialiseerattu, oli sellainen sijoittelu pantu toimeen, että naiset istuivat naisten vieressä, miehet miesten. Aivan kuin maalaiskirkoissamme. Tämä siveellinen rintama ei murtunut mistään kohdasta koko illan kuluessa. Käkisalmettaret istuivat koskemattomissa pesissään, niinkuin laissa sanotaan, siis aivan päinvastoin kuin mitä eläintieteessä mainitaan käkilöistä, joitten tapana juuri on murtautua toisten pesiin. Kaihoisia silmäyksiä vain lenteli pöytien yli. Eipä niin, että minulla omasta puolestani olisi ollut syytä valitella. Sattui näet niin mainiosti, että Dagens Pressin edustaja, nuoren naisen haahmossa, istui juuri vastapäätä minua, ja hän oli yhtä sielullisesti virkku kuin veljensä Lucas samasta lehdestä ja ehkä vieläkin iloisempi ja leikillisempi, vaikka totisessa elämäntyössä kiinni. Olimme ammatiltamme, luvuiltamme yhteiskunnalliselta hyödyltämme, samaa sorttia, suuren kirkkoisämme, Lutherin, suoranaisia rintaperillisiä. — Korkeampi käsi ohjaa yksin ihmisten juhlapöytä-sijoittelua. — Toivottavasti hän sentään maailmankatsomukseltaan on toista laatua kuin minä.

Puheitten pitkä jono alkoi. Jos siinä on perää, että hyvät puheet eivät koskaan ole pitkiä, niin tässä tapauksessa maaherra piti parhaimman. Hän sanoi vain: Tasavallan presidentin malja! Kaikki kohottiin pystyyn ja Maamme laulu laulettiin. Pääministerillä on kaunis barytoni. Hän puhuu voimakkaasti, täsmällisesti ja arvokkaasti, juuri niinkuin pääministerin tuleekin. Tyyppi karjalais-savolaispohjaloinen, sanojen sointu karjalais-savolais-pohjalaista murretta, sitä mitä puhutaan jokilaaksoissa Oulun pohjoispuolella. Ei yhdenkään puhe saavuttanut lähimainkaan Kiviniemen juhlapuheen pituutta, eikä kenenkään sitä lyyrillistä hartautta, jollemme ota lukuun Mikko Uotista. Hän on armoitettu puhuja. Noin hehkuvasti puhuu ainoastaan venäläinen. Eiköpähän Mikko Uotisen suomalainen sukupuu ole imenyt nesteitä venäläisestäkin maaperästä? En ole Venäjällä vieraillut muissa perheissä kuin Romanoffien, mutta siellä näin samanlaisen ulkomuodon suuriruhtinas Sergeillä. Kannaksen taruissahan kerrotaan, että Romanoffeissa vuotaa pisara kannakselaistenkin verta. Mikä estää, että vuorovaikutustakin olisi sattunut. Kaikissa tapauksissa Mikko Uotinen on suuriruhtinas puhujiemme joukossa. Minun herkkään sieluuni Uotisen ääni vaikuttaa yhtä tärisyttävästi kuin siihen italialaiseen sanomalehtimieheen, joka viime kesänä Uotisen puheen perästä suuteli hänen poskensa likomäriksi. — — — Sydämellisimmän puheen piti »vanha» — niinkuin hän nimitti itseään — esittelijäsihteeri. Hän kiitti Käkisalmen todellakin aivan erinomaisen vierasvaraisia ja kohteliaita isäntiä ja emäntiä kaikista niistä kulungeista, joita meidän takia olivat uhranneet. Oli nimittäin juhlassa yllinkyllin tarjona sekä henkistä että ruumiillista nautittavaa. Mutta nyt Jumala käsittämättömässä oikussaan on tälle niin erinomaisen sydämelliselle puhujalle suonut niitä äreimmän, riitaisimman ja kiukkuisimman äänen. Jos vain ääntä kuunteli, niin luuli hänen sadattelevan isäntäväkeämme. Piti tarkasti kuunnella sanoja, sillä muuten luuli hänen kiukuttelevan: »p—leen, p—leen nälkäraunio», vaikka ruokalistassa oli 10 numeroa, niinkuin ylioppilaslaulajien konsertti-ohjelmissa. Todellakin jännittävimpiä päivällisiä, mitä minä olen syönyt. Mutta kaikkihan ymmärsimme suomea ja puhujan herttaista tarkoitusta. Mitähän italialainen sanomalehtimies olisi tehnyt tämän puheen perästä? Karannut asemalle ja ostanut piletin Roomaan. — Mutta kun valtiollisen vastapuolueen pääpukari on masennettava, silloin tällainen ääni on verraton ase, järeimmän tykistön arvossa.

Paljon asiallisia puheita ja selostuksia pidettiin. Niissä kuvattiin kaikkia niitä vaihtoehdotuksia radan suunnasta, jotka vuosien kuluessa tehtiin, kunnes yhdyttiin Hiitolan ja Raasulin nykyisestä radasta. Radanrakentajat eivät koskaan kysy neuvoa kielimiehiltä, kun ratojaan suunnittelevat. Varmaan nämä voisivat antaa monta varteenotettavaa neuvoa. Jos minulta olisi kysytty neuvoa, olisin silmiäni räpäyttämättä määrännyt Elisenvaaran toiseksi lähtökohdaksi. Paitsi että Elisenvaara jo on Punkaharjun radan lähtökohtana, on se soinnultaan Suomen ensimmäisiä nimiä. Ajatelkaammepa vain, että vanhat kreikkalaiset nimittivät taivastaan Elysiumiksi ja että maailman kaunein kaupunkinäköala on Parisin Champs Elyséessä. Venäjän puolelta taas olisi voinut hakea sopivan vastineen, esim. Lempäälän. Päivällinen ihanuus ja venäläinen lempi kytkettynä toisiinsa rautaisten kiskojen kautta! Sehän olisi ollut ihanneyhtymä!

Kun juhlissa ei enää samppanjaa saa julkisesti tarjota, täytyy saada vastiketta, joka pihisee ja nostaa juhlamieltä. Käkisalmelaiset olivat oivaltaneet tämän ja hankkineet ihaninta musiikkia loisteliaan juhlansa korostukseksi. Jo asemasillalla soitettiin ja laulettiin Otto Kotilaisen sepittämä rytmillinen hyvin vaikuttava virsi A. Noposen sanoihin, josta ei puuttunut mitään muuta kuin huumoria, vaikka sekä sana- että virsiseppä ovat savolaisia, vanhan Rantasalmen emäseurakunnan lapsia kuten minäkin. Juhlapäivällisissä soitettiin niinikään Kotilaisen marssi, joka todisti kokeneen ja taitavan säveltäjän käsialaa. Rouva Linko lauloi miehensä säestyksellä muutamia lauluja ryhdikkäästi ja tosi musikaalisesti hyvin kouluutetulla äänellään. Ernst Linko taas istui moneen toviin flyygelin ääressä ja houkutteli koneen kaikki kielet heläjämään. Hänen notkeat sormensa panivat toimeen kilpajuoksuja klaviatuurilla, matalimmasta Raasulista aina Hiitolan korkeimmille mäenmyhkyröille. Juoksutukset luistivat kepeästi kuin parhaimmalta Orloffari-oriilta kilparadalla. Linko on miehekäs taiteilija ja maskuliininen soittaja, jonka esitys korvaa samppanjan. Minä en ainakaan kaivannut sitä, josta kiitän soittoesityksiä.

Iloisesti kului ilta ruokapöydässä aina pikkutunneille saakka. Naapurini vastapäätä, Dagens Pressin henkevä edustaja, ihmetteli, että rata vasta nyt vihitään, vaikka se jo vuosikausia on tuottanut sekä huvia että hyötyä käkisalmelaisille. Rohkenin huomauttaa hänelle:

— Rakas neitini. Elkää sitä ihmetelkö. Sellaista sattuu parhaimmissakin perheissä. Joskus vihkiminen syystä tai toisesta myöhästyy.

Eräs innostunut juhlapuhuja keksi Käkisalmelle uuden nimen. Hän sanoi sitä »Laatokan Helmeksi». Naapurini tokaisi:

— Tätä ristimänimeä en koskaan ennen ole kuullut Käkisalmelle annetun, vaikka kuus vuotta olen asunut täällä.

— Ei sekään ole harvinaista tässä matoisessa maailmassa, arvoisa neitiseni. Joskus myöhästyneitten vihkäisten ohella myöskin vietetään ristiäisiä.

Mutta tällaisissa perhejuhlissa vallitsee usein apea mieliala, vaikka suurempi ilo pitäisi olla kahdesta syntisestä, jotka itseänsä parantaa tahtovat, kuin kahdesta muusta, jotka eivät parannusta kaipaa. Käkisalmen juhlapäivällisillä taas vallitsi, myöhästyneestä vihkimisestä huolimatta, mitä hilpein mieliala.