Kun rautatie tulee valmiiksi Suojärven rantaan ja kaksikymmentä vuotta on kulunut, haihtuu tämä vierasvarainen tapa ihmisten ilmoilta juuri niinkuin vanha runotaito on tehnyt. Ehkä sentään joku vanhankansan ihminen sitä harjoittaa elämänsä loppuun saakka.

Marppa Bibina.

Hän asui siellä jossakin aivan rajalla, suuren metsän sisällä pienoisessa mökissä. Hän oli tullut Jehkilään vääpeli Halosen asuntoon asioilleen. Kun Marppa, jota myöskin sanottiin Muttulin Marpaksi, oli viimeisiä runotaitoisia näillä mailla, päätettiin käydä Marppaa tervehtimässä.

Komppanian vääpeli ei asunut kasarmissa, vaan nuoren rouvansa kotona aivan esikunnan naapurina. Harvoin näkee niin pesupulskaa pariskuntaa kuin Halosen perhe oli. Molemmat vaaleanpunakoita kuin omenan kukat, molemmat alle 24 vuoden, mutta rippikoululasten näköisiä. Tästä poikamaisesta ulkomuodostaan huolimatta kuuluu vääpeli olevan »ite p—u» komppaniassaan, kotonaan herran enkeli. Rouva taas kelpaisi Pyhän Annan tai Pyhän Fjoklan kuvan malliksi vaikkapa itse Suojärven emäkirkon kuoriin. Asuinrakennus ja huoneitten kalusto täysin suomalainen, täysin europalainen, mahdollisesti pyhimyksen kuva jossakin nurkassa — en sitä hoksannut. Kestiystävyys aito karjalaista.

Keskellä marjansyöntiä — Suojärvellä sai ostaa mitä myöten tahansa mesikoita 2:lla markalla litran — pujahti Marppa sisään. Bibina muuttui heti huomiomme keskipisteeksi. Ei hän ollut millänsäkään. Häntä oli laulatettu ennenkin oikein kuukausikaupalla. Oli asunut kolmena kesänä Porvoossa erään tutkijan luona, joka pusersi paperille kaiken sen viisauden, mikä Marpan kallossa pihisi. Marppa oli hiukan pysty nokka, tuota kaikkein sievintä lajia, ei niin että sieraimet olisivat näkyneet, vaan nenänpää oli hiukan pyörylässä kuin pystykorvan kippura häntä. Silmät Marppa-mummossa olivat kauneinta. Aivan kuin ota ja anna kärpän silmät. Ne vilkuivat niin terveinä ja kirkkaina, ne itkivät yhtä herkästi kuin ne hymyilivätkin ja olivat veitikkamaiset. Silmistä päättäen olisi Marppaa luullut nuoreksi tytöksi. Silmiin olisi kuka tahansa mies voinut rakastua, vaikka mummolla oli ikää yli 65 vuotta.

Lieneekö totta vai lieneekö mielikuvitusta, mutta minä näen aina lukutaidottoman silmissä erilaisia ilmeitä kuin lukutaitoisen. Niissä on jotakin metsänelävän silmien sukulaisuutta. Ne ikäänkuin katsovat aina kauas, niinkuin niillä ei voisi tarkata pieniä esineitä läheltä. Ne vilkuvat kuin pelkäisivät väijyvää vihollista pensaan takana. Marpan silmät olivat kärpän; olen kolttalappalaisten joukossa huomannut karhun silmiä ja Valamossa aunukselaisten naisten parissa huomasin uuhilampaan valjun läikkeen. Somalineekerien ja mustan mustien Sudanin asukkaitten silmät taas palavat aivan eri tavalla. Niissä on kissaeläinten silmän raukeutta tai toisen kerran tuimaa tuiketta.

Marppa ei tietysti tuntenut yhtään kirjainta. Kuka niitä hänelle olisi opettanut? Ei kreikanuskoinen pappi harmaannu paukuttamalla laumansa kalloihin aakkosia. Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento. Mutta yhden numeron Bibina tunsi, ja se oli 5. Eräs matkatoverini otti 500 markkasen esille ja näytti Marpalle. Marppa kurkotti siihen kaukaa ja sanoi iloisesti huudahtaen:

— Kah, viitonen!

— No, mutta mitäs ne on nämä kaksi muuta numeroa?

Marppa tuijottaa ja tuijottaa. Viimein hän purskahtaa elävään nauruun ja sanoo karjalankielellään jotakin, jota en ymmärtänyt, sillä karjalankielestä ei muu suomalainen oudokseltaan tajua muuta kuin joka toisen tai joka kolmannen sanan. Mutta hyvä olikin, etten ymmärtänyt, sillä kaikesta päättäen ei niitä kumminkaan olisi voinut pränttiin panna. Muttulin Marppa oli pelkäämätön juttuilija, naisten mukana ollessa ehkä peloittavakin. Hyvin kalustetuissa huoneissa tuntuivat hänen puheensa vierailta, ehkä ne paremmin sointuivat Raja-Karjalan mökin ympäristössä.

En voi olla tässä yhteydessä kertomatta kohtaustani toisen runolaulajan, suistamolaisen Lösösen kanssa, joka asui siellä jossakin naapuriseurakunnan metsämökissä. Kysyin näet myöskin Lösöseltä, osaako hän lukea:

— En yhtäkään kirjainta tunne, huokasi Lösönen ja purskahti itkuun.

— Ka, mitä sie pyhä veli itket?

— Ka kun kai lapset ossoot lukea, osovaa pieninkin, a minä en sanaakaan. Hyö halveksivat minua. — Ja taas hän huokaili ja itki.

— Etkö sie tunne yhtään numeroakaan?

— Tunnen yhden.

— Minkä?

— Seitikon, sanoi Lösönen, ja hänen naamansa jo kirkastui oikein iloiseksi.

Minä kirjoitin hänelle 7 ja näytin.

— Vot, vot, vot, se se on!

Ja taas hän pyrskähti itkuun aivan kuin itse ukko Väinämöinen rukkaset saadessaan.

— No mitäs nyt, pyhä veliseni! Miksi nyt itket?

-— Ka, kun tuo seitikko on aivan kerjäläissauvan näköinen. Ei sitä ihminen tiedä, minne sitä joutuu, ennenkuin kuolee.

Ihmetyksellä me suomalaiset luterilaiset seisomme kohdatessamme tällaista tietämättömyyttä. Kysymme, eikö vanha ihminen ole saanut päähänsä muuta kuin yhden numeron merkin pitkän ikänsä kuluessa. Eikähän niitä numeromerkkejä ole muuta kuin 10. Luulisihan noita oppivan muistissa pitämään muutaman tunnin tarkastelun jälkeen. Mutta eipäs vain! Marppa tunsi ainoastaan yhden, viitosen, Lösönen taas vain seitikon. Lösöstä seitikon merkki peloitti ja itketti kuin paholaisen kuva seinällä, Marppa taas virnisteli viitoselle silloin, kun sitä seurasi kaksi nollaa.

Nuo kärpän ja karhun silmätkö ne sellaisia ovat, ettei niillä näe pieniä esineitä? Mutta osanneehan Marppa pitsejä kutoa, niinkuin Raja-Karjalan naiset ylimalkaan, ja saattaneehan Lösönen erottaa suden ja ketun jäljet koiran jäljistä. Näitä jälkimmäisiä on toden totta vaikea erottaa meidän silmillä, eikä liene myöskään aivan helppoa silmän urakkaa tarkastella pitsin kaikkia pieniä silmuja. Ihmeelliset silmät niillä lukutaidottomilla metsäläisillä sittenkin on, erilaiset kuin lukutaitoisilla.

Marppa puhui paljon kotoisista oloistaan. Mies oli kuollut kolme vuotta sitten, mutta hänellä oli »nieljä vunukkaa» hoidettavanaan. Vunukka kuuluu merkitsevän lapsenlasta. Bibinalla oli kaksi poikavunukkaa ja kaksi tyttövunukkaa. Poikavunukat tekivät jo maantöitä, mutta lehmä oli kuollut, ja se teki elämän tukalaksi. — Mainio sana tuo vunukka eli bunukka, muuten venäläinen lainasana! Koko Itä-Suomi aina Saarijärven salomaita myöten tuntee »vunnukka» sanan, joka annetaan pienelle lapsipalleroiselle, paksulle ja pyöreälle, tai myöskin koiranpenikalle, joka on lihava, kömpelö ja hauska. Olen tästä lähtien ottanut vunukka sanan vilkkaaseen käytäntöön. Minullahan onkin sekä tyttövunukka että poikavunukka. Viis siitä, että sana on lähtöisin Venäjältä: vunukka ja vunnukka sanassa piilee niin paljon iloista hyvänmieltä, että sen mielellään heittää rakkaan lapsen silmille. Luterilaisen suomalaisen suussa se on vain hyväily nimi eikä enää sukulaisuutta ilmaiseva.

Siirryttiin saliin runoja kuulemaan. Minä istuuduin Marpan viereen kuullakseni hänen sanansa tarkkaan. Marppa otti nenäliinan käteensä, aivan niinkuin meidän luterilaiset mummomme kirkkoon tai seuroihin mennessään, mutta Marppa paralla ei ollut virsikirjaa kiedottuna nenäliinaansa. Siinä erotus ja suuri. Mitäpä Marppa virsikirjalla, hän kun ei tuntenut muuta kuin yhden painetun merkin, viitosen. Nyt Marppa alkoi. Hän nosti nenäliinan suupieleensä ja alkoi laulella. En ollut sitä runomelodiaa, jota Marppa käytti, ennen kuullut. Runossa laulettiin Viipurin linnasta ja ritareista. Olisikohan ollut jonkunlainen toisinto Viipurin pamauksen runosta, jossa lauletaan »pani pyssyt paukkuinahan, umpiputket ulvomahan». En ymmärtänyt sanoja.

Eikä minua runolaulu erittäin innosta. Ei konserteissa eikä mahonkisten huonekalujen keskellä. Ei vanhat runot iloa ja riemua nosta tällaisissa paikoissa. Runolaulu kuuluu savupirttiin. Siellä kun peräpenkin päässä harmaaparta ukko istuu ja nyppii kanteleesta itkeviä ääniä, siellä ilo ilolle tuntuu, riemu riemulle remahtaa. Kun kuulijakunta viikkomääriin ei ole kuullut muuta musiikkia kuin honkien huminaa ja haapojen pakinaa, se kuulijakunta ei kaipaa suurempaa taidenautintoa. Sanathan, jos niitä kuulee ja ymmärtää, ovat usein parasta taidetta, mitä suomalainen saa kuulla. Mikä kirjallisuus voittaa runojen toisen kerran harrasta, toisen kerran voimakasta sanontaa? Mikä nöyryys loitsijan alkusanoissa:

    En puhu omalla suulla,
    Puhun suulla suuremmalla,
    Maarian sulalla suulla,
    Herran hengellä hyvällä.
    Josp' on unilla suu suloinen,
    Suloisempi suu Jumalan.

Tai mikä raju voima tihkunkaan seuraavista sanoista:

    Himmene nyt hiien hurtta,
    Raukia manalan rakki.
    Kun et tuostana totelle,
    Nouse metsä miehinesi,
    Katajikko kansoinesi,
    Petäjikkö perheillesi,
    Sata miestä miekallista,
    Tuhat rauaista urosta
    Tätä hiittä hieromahan.
    Juutasta rutistamahan.

Tällaisen sanonnan rinnalla kalpenee sekä raamattu että Shakespeare.

Niin haltioitunut kuin olenkin tällaisia runoja lukiessani, niin syvästi kuin ihmettelenkin sitä runoilijan kimmoavaa mielikuvitusta ja säihkyvää ekstaasia, joka tällaiset kuvat ja sanat keksii, niin kylmäksi jään, kun kuulen vanhan runolaulajan suurissa juhlasaleissa ja pehmeillä sohvilla vapisevalla äänellään supattavan näitä sanoja. Ei se myöskään vaikuta juhlalliselta, että tällainen runolaulaja ei jaksa yhdellä henkäyksellä laulaa koko runorivin loppuun, vaan pitää pitkän loman kahden viimeisen tavun edellä. Hän laulaa näin:

    Lapsen tieto, naisen (hengitys) muisti
    Ei oo partasuun (hengitys) rohon,
    Eikä miehen karva (hengitys) rinnan.

Se tuntuu niin voimattomalta ja ahdashenkiseltä, ja parhaimmallakaan tahdollani en voi olla tällaisesta häiriytymättä.

Niin Marppakin lauloi:

    Pani pyssyt paukka — mahan,
    Umpiputket ulvo — mahan.

Ei sekään tahdo oikein uudenaikaista ihmistä tyydyttää, että rajuimmat sotalaulut ja hempeimmät lemmen tunnustukset veisataan samalla yksitoikkoisella melodialla. Sävel sotii sanojen sisällystä vastaan. Taidenautintoa ei siis synny. Parasta on vanhoja runoja lukea: silloin ei mikään kahlehdi mielikuvituksen lentoa, mikä sisällyksestä aina saa yllytystä.

Marppa Bibina lauloi toisenkin laulun. Nyt oli nenäliina vasemman suupielen kohdalla. Se kosketteli nuoren miehen ja nuoren naisen rakkautta. Yhtä typerä olin nytkin. En ymmärtänyt kuin silloin tällöin jonkun sanan. Marppa lauloi hartaasti ja suurella liikutuksella. Kun hän oli lopettanut, kysyin, ehkä hieman sopimattomasti:

— Saivatko ne toisensa?

Marppa heitti minuun silmäyksen, joka näytti tulevan noin sadan metrin päästä. Hän katseli minua kuin talviuneliasta karhua. Hän kai tuumaili, »no tuossa on ukko utra, joka ei siitä suuresta, jalosta rakkaudesta tajua tään taivahallista». Muut ehättivät selittämään, että sulhanen päinvastoin kirosi, haukkui ja tapatti morsiamensa. Mikä luonnoton sulhanen! Kun niinä oikein syvästi rakastun, en huomaa mielitietyssäni mitään vikaa tai virhettä. Ei hän ole liian lihava eikä liian laiha, ei kiukkuinen eikä murjottaja. Päinvastoin melkein enkeli, aistillisuudesta vapaa niinkuin minäkin. Vasta kolmikymmenvuotisen sodan perästä avioliitossa voi kiroaminen tulla kysymykseen. Siihen Marppakin myöntyi.

Pyydettiin Marpalta itkuvirsi.

— Jos laulanen miesvainajastani?

— Ka, laula vuan!

Nyt nosti Muttulin Marppa nenäliinan huulilta silmille ja alkoi kuvata miesvainajaansa mitä hempeimmillä sanoilla. Nyt jo ymmärsin paremmin. Karjalaisilla on suuri valikoima hyväilysanoja, ja ne olivat kaikki liikkeellä Marpan runossa. Ei Marppa itse ollut runoa »loatinut», hän oli vain itkuvirteen lisäillyt semmoista, mikä sopi hänen miesvainajaansa. Ei Marpan ruumis tutissut, niinkuin olen nähnyt muutamien itkijäin hartiain tekevän, eikä ääneen tullut paljon haikeutta sen lisäksi, mitä jo edellisissä lauluissa oli huomattu, mutta hän itki, hänen silmistään valui vettä. Niin herkkä on tuon karjalaisen kansan mieli, että se voi milloin tahansa suuressa vieraassa seurassa pistää itkuksi. Sen tekevät yhtä herkästi miehet kuin naisetkin. Lösönen parkui kun näki seitikon, Marppa itki muistellessaan miestään. Kun Marppa lopetti laulunsa, pyysin tunnustella hänen nenäliinaansa. Se oli aivan märkä.

— Oikeinko sie itkit?

— Ka tulihan ne kyyneleet, kun miestäin muistelin.

Kalevalassahan kaikki uroot itkevät, kun niikseen sattuu. Se ei ole runollista liioittelua. Karjalan miehet vetistelevät vieläkin, kun murhemieli tulee päälle.

Totuuden nimessä mainittakoon, että Marpan runossa taloudellinen suru ui pinnalla. Mutta elkäämme tekeytykö! Kun surma kaataa köyhän perheen tuen ja turvan, sen leivän ja särpimen hankkijan, silloin hellinkin isä muistuu mieleen etupäässä elatuksen antajana. Rikas perijä ei muistele aina isäänsä minkäänlaisella kaiholla, tyytyväisyydellä vain, kun isä arvasi ajoissa kuolla.

Juhlallisina oli istuttu, hiljaa kuunneltu, Marppa pyyhkieli silmiään, paljon kyyneleitä vuotaneita. Vähitellen alkoi niihin tulla iloisempi ilme. Eipä aikaakaan, niin kärpän silmät taas kiiluivat Bibinan kulmakarvojen alta. Hän leikkasi äkkiä poikki juhlallisuuden paksun langan.

— Tanssinko mie teille?

— Vieläkö sie jaksat tanssia? kysyin kummastellen.

— Mikäs. Mie tanssin »Kangasta kutomassa».

Tuolit väistettiin syrjään, niin että Marpalle jäi iso lääni keskilattialle. Hiukan Marppa kohotti hameitaan, niin että maailman paksuimmat tanssikengät näkyivät. Ne olivat pitkävartiset saappaat, paksupohjaiset ja kannankorko lavea ja matala kuin tsajulasin vati. Mikä valtameri erottikaan hänen aporkkansa helsinkiläisen tanssijattaren tai Annantehtaan kaunottarien puolikengistä? Marpan saappaat eivät toden totta olleet puolikenkiä, ne olivat vieläkin enemmän kuin täyskengät. Ne olivat aporkkia, venäläinen sana, joka paljaalla kaiullaan ilmaisee jotakin hyvin paksua, tökeröä, raskasta ja paukkavaa. Te tunnette nuo kengät! Niitä näkee joskus Helsinginkin kaduilla venäläisillä maalaisnaisilla.

Marpan ensimmäiset kädenliikkeet saivat vereni hyytymään. Peitin silmäni käsilläni ja huokasin:

— Rukoilkaamme! Oo kaikkivaltias j.n.e.

Hätäisesti vilkasin ympäristööni. Naiset olivat kadonneet. Tanssi olikin vain, niinkuin Saksassa sanotaan: nur für Herren, ainoastaan miehille. Marpan soolotanssia ei voikaan suorittaa ilman miesten suosiollista apua. Naisia ei kaivata.

Marppa pomppi salissa, aporkat paukkuivat lattiaan, kuin kangasta kudottaessa ainakin, hän syöksyi seinästä toiseen, pois eestä vain!

— Sukkula katosi, huudahti Marppa ja kärpänsilmät säikkyivät. —
Lainatkaa sukkulaa! Lainatkaa sukkulaa!

Marppa lainaili sukkulaa majurilta, lainasi Vilekiltä, lainasi nuorelta isännältä, mutta minulta ei. Tunsin itseni ensin loukatuksi ja halveksituksi, mutta jälkeenpäin kuulin Marpan sanoneen, ettei hän »tarennut» lainata minulta. Ei ilennyt. Olen siis antanut Marpalle anteeksi tämän epäkohteliaisuuden.

Siinä hän seisoi, Marppa pakana, huohottaen ja läähättäen ja hikisenä raskaan urakkansa jälkeen. Juuri äsken hän oli laulanut järkyttäviä runoja onnettomasta rakkaudesta ja hellästä miesvainajastaan, nyt hän ilosta säteilevin silmin lainaili sukkulaa. Niin se karjalainen tekee, toisen minuutin itkee, toisen nauraa ja ilvehtii. Tätä eivät muut suomalaiset osaa eivätkä milloinkaan opikkaan. Mikä erinomainen aarre meillä onkaan tuossa Raja-Karjalan väessä, jolla on etelämaalaisen herkät veret! Nehän ovat Suomen italialaisia. Pitäisi siirtää satakunta porilaista miestä tänne itäisimmälle rajalle ja satakunta Suojärven miestä läntisimpään Porin lääniin, jotta raskaat veret ja kepeät veret hieman sekaantuisivat. Tällaisesta syntyisi mainio suomalainen rotu.

Olen nähnyt tansseja jos jonkinlaisia, nähnyt suuria ryhmiä vatsatanssijoita Egyptistä, nähnyt Parisin cancanin, mutta niin iloista tanssia, niin kömpelöä ja hassua kuin Bibinan »kangasta kutomassa» en vielä ikinä. Se tanssi on varmaankin keksitty 500 vuotta ennen Kristusta. Ehkä Saban kuningattaren ja kuningas Salomon vainajan eläessä. Ehkäpä sitä tanssittiin Salomonin hovissa silloin kun kaikki ne 700 ja 300 hänen vaimoansa kutoivat majesteetille purppura-kauhtanoita. Vai olisiko Herodeksen tyttären soolotanssi, joka maksoi Johannes Kastajan pään, ollut yhdistelmä Marpan hyppyä ja egyptiläistä vatsatanssia. Kristittyä se tanssi ei missään nimessä ollut. Ei löytyne sitä luterilaista naista koko Suomenniemellä, joka pystyisi sitä karkeloimaan. Aasialaista perua se tanssi varmaankin on, vai olisiko vielä mahdollista, että nuo mielikuvituksensa puolesta niin vilkkaat karjalaiset, jotka ovat laulaneet kokoon Kullervon niin ylen murhemieliset runot, jokaisen runon laulettuaan olisivat naisillaan »kangasta kudottaneet», noin niinkuin mustan mielensä kevennykseksi. Mene heistä ja tiedä, mikä heidän mieleensä on pistänyt, Marpan ja Lösösen esi-isille.

Eihän Marppa tiennyt tai tuntenut sopimattomia tanssineensa. Olihan Marppa koko elämänaikansa pitänyt pyhinä kaikki Jumalan kymmenet käskysanat, yhtä pyhinä kuin kuka tahansa Suomen aviovaimo. Rivoudesta tässä ei ollut ollenkaan kysymystä, viattomasta ja sukkelasta pilasta vain. Meidän katsojien kasvatus ei salli laskea tällaista viattoman pilan ryhmään: meissä siis vika, ei Marpassa. Ei Suojärven kirkossa synnintunnustusta ikipäivinä ole julki luettu. Ei Marppa Bibina koskaan ole kuullut, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä. Päinvastoin hän tietää, että molemmat tapaukset ovat täysin viattomat, suuren Luojan kaikkein pyhimmät ja tärkeimmät meille ihmisille uskotut toimet. Niitäkö tulisi hävetä?

Mutta Marppa osasi vielä toisenkin naisellisen soolotanssin, »kankaan luomisen». Nuori vääpeli Halonen väitti kumminkin, että se tanssi kysyy vielä paljoa lujempia hermoja katsojissa. Me luterilaiset askeetit, majuri, Vilekki ja minä, emme enää uskaltaneet hiottaa hermoihimme, vaan ilmaisimme tyytyväisyytemme jo näkemäämme tanssiin, ja olihan Marppa Bibina jo sitäpaitsi 65 vuoden vanha.

On niin erinomaisen virkistävää joskus tavata pakana tai puolipakana, on kuin saisi raikkaan vesiryöpyn niskaansa. Pääseehän sitä edes hetkeksi siitä painostavasta tunteesta, että maailma on surunlaakso, että koko ihmiselämä on vain synnin saastaa. Saa uutta luottamusta siihen toivoon, että vielä kerran maailmassa irtaudutaan näistä aasialaisista harhauskoista vapaaksi, ja että ainoastaan typeryys leimataan synniksi.

Aasialainen neurasteenikko, suuri kirjailija Leo Tolstoi, mauruaa eräässä kirjoituksessaan, että laulajatar ja tanssijatar voi ansaita 50 tuhatta ruplaa vuodessa vain heiluttamalla ja oikomalla jalkojaan. Ja sitäpaitsi jälkimmäinen tekee työtänsä housuttomin jaloin. Aivan niinkuin Marppakin teki. Mutta Marppa parka ei ansainnut tuhansia, päälle satasen vain, johon Marppa näytti olevan erittäin tyytyväinen. Lorujen lopuksi Marppa siristeli silmiään, kohotti hiukan nokkansa nipukkaa ja sanoi veitikka mainen hymy huulillaan:

— Ka, niin mie aina olen sanonut, parempi ja kunniallisempi on laulaa ja ilvehtiä kuin varastaa.

Leo Tolstoi ansaitsi suuria omaisuuksia omalla taiteellaan, vaikka halveksi laulajattaria ja tanssijattaria. Hän oli erinomainen kirjailija, mutta huono ajattelija. Marppa oli taiteilija hänkin. Molemmat kyllä aasialaisia: Tolstoi oli ottanut esikuvakseen profeetta Jeremiaan, Marppa taiteili »Korkean veisun» henkeen. Kumpiko parempi esikuva? Mene tiedä! Mikä on parempi milloinkin, mikä missäkin, mikä millekin.

En vieläkään selkiä tästä Marpan tanssista. Jo kuullessani hänen katkeraa itkulauluaan kuolleen miehensä muistoksi pälkähti päähäni, että näinhän ne syyrialaiset naiset ennen muinoin surivat Adoniksen kuolemaa. Juuri itkijäthän olivat näitten juhlien pääroolin suorittajat. Itkettiin ja surtiin Herran kuolemaa kahtena päivänä, mutta kolmantena päivänä Herra Adonis nousi ylös kuolleista, ja silloin näitten itkijöitten riemulla, tanssilla ja mässäämisellä ei ollut minkäänlaisia rajoja. Kolmas päivä oli yhtämittaista ilon huutoa ja suutelemista. Aivan kuin venäläisenä pääsiäispäivänä.

Marppa siis siellä Laurosen talossa tietämättään, tuntemattaan esitti meille pakanallisen Adonis-Herran neljätuhatvuotista juhlaohjelmaa. Sekä ensimmäisen että toisen päivän surun että kolmannen päivän irtipäästetyn riemumielen, pyhän pakanuuden.

Rajaveräjillä.

Ne ovat aivan tavallisia lehmiveräjiä, jotka erottavat punaisen Venäjän ja valkoisen Suomen toisistaan. Kömpelömpiäkin kuin lehmiveräjät. Ne ovat tehdyt paksunpuoleisista koivunrungoista, mutta eivät lepää niin hyvässä järjestyksessä vitaskierteitten nojassa kuin siististi tehdyssä karjaveräjässä. Miksikä ei ole portteja tehty? Ei, portteja voi helposti avata, mutta tällaista raskasta veräjämöhkälettä ei turhanpäiten kukaan lähde purkamaan. Vai olisiko veräjä tehty sen tähden, että ne ikimuistoisista ajoista ovat laaditut estämään punikkeja tunkeutumasta luvattomille, rauhoitetuille viljelysalueille.

Vaikka rauhan pitäisi vallita Sovjetin ja Suomen välillä, ei ainakaan ystävyydestä näkynyt merkkiäkään veräjän molemmin puolin. Kiväärit kädessä saapuvat rajavahdit veräjälle. Ei kumpikaan puolue kiipeä veräjän yli. Jos kapuat sen yli, voit saada kuulan ruumiiseesi, ja siinä makaat. Ei kukaan nosta juttua sinun surmastasi; veräjän tuolla puolen olet turvattomampi kuin ukkometso meillä kuusenoksalla rauhoitusaikana.

En malttanut sentään olla yrittämättä kavuta veräjän yli, voidakseni kehua käyneeni Aunuksessa, tallanneeni tämän onnettoman, sotien ja nälän runteleman maan multaa, joka kaikesta päättäen, korkeamman maailmanjärjestyksen pakosta, kohta on joutuva meille. Mutta vahtisotilaat varoittelivat:

— Elkää menkö, jos punikki vaanii jonkun puun takana, ei teidän hengellänne ole edes mädän puolukan arvoa.

Aunuksessa olen nyt kaikesta huolimatta käynyt.

Ensi kerran käytiin rajaveräjällä Kaksinaisten tulliaseman luona. Ajettiin autolla aina veräjälle saakka. Tästä kulkee nimittäin suuri valtatie Raja-Karjalasta Petroskoihin. Petroskoi se olikin ennen sotaa rajakarjalaisten pääkaupunki. Äänisjärveen se suuri Suojärvikin laskee. Kun eräs alkuasukas minulta kysyi, olenko Venäjällä käynyt, ja sai myöntäviin vastauksen, kysyi hän heti:

— Petroskoissako?

Hänestä Venäjä ja Petroskoi oli sama käsite. Muille suomalaisille tuskinpa Petroskoin nimikään on tunnettu. Karjalaisten kertomusten mukaan se on likainen kaupungin rähjä, jonka yläpuolella sinisiksi maalatut kirkontornin kuvut ja niiden kärjessä kullatut ristit prameilevat. Sortavalaan on tähän asti ollut liian pitkä matka, — Mutta nyt ovat olot kerrassaan muuksi muuttuneet.

Sen näki jo seistessä rajaveräjällä. Suomen puolella oli tie hyvää autotietä, vaikkapa olisi ajanut veräjän kumoon. Mutta heti toisella puolella oli tie heinittynyt ja kerrassaan käyttämätön. Lehtipuun varvut peittivät paikoin koko tien leveyden. Jos Venäjällä enää ollenkaan työtä tehdään, niin maantieltähän saisi oivallisen heinäsadon. Tekipä oikein mielen murheelliseksi nähdessään tämän tarkan rajan työn, huolenpidon, järjestyksen, ja toiselta puolen leväperäisyyden, laiskuuden ja epäjärjestyksen välillä. Tuo maantienpätkä, mikä tuossa painui alas notkoon, kuvasi tavallaan koko nykyisen Venäjän tilaa. Ihmistyön tähänastiset saavutukset ovat joutumassa metsistymisen jalkoihin. Niin taloudellisen kuin henkisen kulttuurin alalla. Milloinka tuo maantie taas saadaan ajettavaan kuntoon, kuka sillat korjaa, kuka ja milloin maantierummut uusii? Tuleeko siitä enää koskaan samaa, mikä se ennen vallankumousta oli, tärkeä kauppatie Raja-Karjalasta Aunukseen? Nyt jouluksi saadaan rautatie ulottumaan Suojärven eteläisimpään lahteen. Silloin Sortavala ja Viipuri muuttuvat suojärveläisten pääkaupungiksi.

Mutta eivät bolshevikit näe tätä häpeän rajaa. Tai eivät ole näkevinään. Ylpeitä kuuluvat olevan omasta puolestaan. Kehuskelevat ihanneolojaan omassa maassa ja ennustelevat meille samaa autuutta, maanteitten metsittymistä ynnä muuta. Rajaveräjän toiseen laitaan ovat pystyttäneet taulun, jossa luetaan seuraavat venäläiset kirjaimet: P.C.Փ.C.P. joka merkinnee: Venäjän sosiaalinen sovjet yhdystasavalta. Suomen vartiosotilaat ovat taas puolestaan nostaneet pystyyn toisen taulun veräjän tälle puolelle, jossa luetaan seuraavat kolme kirjainta: V. S. T. joka merkinnee: Valkoisen Suomen Tasavalta. Suomalaisessa taulussa siis huumori ja uhka kilpailevat etusijasta, venäläisessä taas uhka ja haltioitunut innostus, ehkäpä lapsellisuuskin. Valtakunta, jonka nimessä on viisi eri yhdyssanaa, eiköhän se ole tuomittu hajoamaan tai häviämään? Sanotaanhan: »kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa». Jos nyt tätä nykyä ollenkaan voi samassa yhteydessä puhua Venäjästä ja sopasta. Meidän sotilaamme kertoivat kerran antaneensa venäläiselle virkaveljelleen kokonaisen leivän. Sanaa sanomatta oli mies hyökännyt leivän kimppuun kuin nälistynyt karju ja söi sen antajien läsnäollessa viimeistä murusta myöten, kiitti ja läksi kotiaan, hiljaisuudessa sulattelemaan tätä outoa ravintoa.

Joka perjantai klo 12 saapuvat venäläiset ja suomalaiset vahdit rajaveräjälle sopimaan yhteisistä asioistaan. Me tulimme säntilleen siihen aikaan perille, mutta bolshevikkeja ei näkynyt missään. Luulimme aluksi, etteivät he uskaltaneet lähestyä veräjää, meitä kun oli tällä kertaa niin monta odottajaa. Luulimme, että he piilivät jossakin pensaissa, kivääri ojona ja silmä tähtäimen raossa. Mutta aina Virransillan tappelusta alkaen on niin ollut, että Suomen ja Ryssän kello käy omia aikojaan. Niin nytkin. Laukaisimme kaksi panosta huomauttaaksemme venäläisille, että olimme määräpaikassa. Ei vastausta minkäänlaista. Kolmen neljänneksen perästä laukaistiin toinen. Kuultiin vastaus, mutta hyvin kaukaa. Venäläisten vartiostoon taitaa veräjältä olla puolen peninkuorman matka. Kauan jouduimme tirkistelemään metsittynyttä maantietä pitkin, kunnes näimme lepiköstä pistävän esille kaksi heiluvaa kiväärinpiippua. Nyt ne tulivat, tulivat veräjälle tervehtimättä lainkaan, vaikka venäläiset ovat niin valmiit lausumaan terveisensä »kaikille, kaikille, kaikille». Mutta ei päällikkö ollutkaan venäläinen, silkka suomalainen, meikäläinen punikki. Kotoisin Hämeenlinnasta. Nimestä ei tietoa, eikä sitä tahdottu tiedustellakaan. Kuvankaunis mies, ehkä kaunein hämeenlinnalainen, arvattavasti Birger Jaarlin rintaperillinen suoraan etenevässä sarjassa. Ikävä vain, että hän nyt jalostaa sarmaatien kirjavaa joukkoa, sen sijaan, että hän samoissa asioissa toimisi syntymäseuduillaan, jossa kauniita isiä kipeästi kaivataan. Sääli miestä ja sääli Hämeenlinnaa!

Kun tärkeimmät valtiolliset asiat oli saatu pohdituiksi ja yksimielisyys saavutettu tuhat kertaa nopeammin kuin sekä Genuassa että Haagissa, sain minäkin luvan puhutella komissaaria.

— Te olette kalpea. Oletteko sairas?

— Terve olen. Hampaat ovat vain lähteneet.

Miehen ulkomuodossa ei toden tottakaan ollut muuta virhettä kuin että hammasrivi oli arveluttavasti harventunut. Minulla oli kysymys huulillani, mutta kultainen sydämeni esti sen ulos puhkeamasta. Se olisi kuulunut:

— Ette kai te enää tarvitsekaan hampaita siellä Venäjällä? Kivääriä vain?

Nälkää ei saa ilkkua, vaikkapa se olisikin oman kehnouden aikaansaama.
Kysyin vain:

— Onko teillä lääkäriä?

— Ei toki, hymähti mies. — Terve minä olen.

Puheltiin Hämeenlinnasta ja viljavasta Hauhosta.

Mielellään mies niistä asioista puhui, ilman minkäänlaista näennäistä liikutusta. Arvattavasti hän eli hyvässä toivossa kohdakkoin päästä rynnistämään Hämeenlinnaan ja takaisin valloittamaan esi-isänsä komean linnan, nykyään »pinnhuusiksi» alennetun. Otin komissaarista yhden kuvan ja tahdoin ottaa toisenkin, jossa hänen komea jaarlin-nenänsä tulisi paremmin arvoonsa. Mutta kainosti hän tästä kieltäytyi. Olisi ollut niin paljon kysymistä, mutta hienotunteisuus esti sitä tekemästä. Minua vain harmitti, että noin kaunis mies on sortunut vieraalle maalle. Suomessa juuri kauniista miehistä on puute, väkeviä, kestäviä ja ketteriä miehiä meillä alkaa kohta olla liiaksikin. Kun majurin silmä vältti, kurkotin veräjän raosta komean Burgermeister-sikarin komissaarille, joka sen halukkaasti nappasi, sillä Aunuksessa tällainen sikari tätä nykyä maksaa 1,000,000 ruplaa. Minusta on syntymästäni saakka ollut erinomaisen helppoa täyttää Kristuksen ankara vaatimus rakastaa vihamiestäni kuin itseäni. Tätä en sano kerskaukseni, vaan päinvastoin valittaen, sillä ei mikään tuota ihmiselle niin paljon onnettomuutta ja vastoinkäymisiä kuin hyvä ja hellä sydän. Autuaat ovat kovasydämiset, sillä he perivät maan.

Niitä oli kaksi punikkia, jotka olivat saapuneet veräjälle. Toinen oli nuori poika, leveänaamainen, punaisia laikkuja naamassaan. Hän seisoi hiukan loitompana ja mulkoili kuin härkämullikka, jolle veräjällä ei koskaan tarjota suurusta. Murjotti vain eikä sanonut sanaakaan. Kysyin komissaarilta:

— Mistä olette löytäneet tuon sonnimullikan?

— Hän on venäläinen, en ole kysynyt hänen kotipaikkaansa, osaan hyvin huonosti venättä.

Saatiin tietää, että poika oli kotoisin armottomimmilta nälkäalueilta Volgan varrelta. Niiltä seuduilta, joista muun muassa Nansenkin mainitsee, ettei ihmislihan syöminen siellä enää herätä edes ihmettelyä, joissa potilas syö lääkärinsä, eikä mitään muita troppeja kaipaa. Hän tuijotti koko ajan minuun. Oli helppo lukea hänen ajatuksensa:

— Kaikki tuollaiset »pursuit» ovat meidän seuduiltamme jo ammoin sitte syödyt. Ah, jos ojentaisin kivääriin ja paukaseisin! Mutta enhän minä pääse saaliiseeni käsiksi! Eikä tuo tsuhna toveri tuossa ymmärrä, millaiselta moinen paisti maistuu. Ollappa että minä tuollaisen tapaisin Aunuksen metsissä yksinään! — Ja hän nielasi jotakin, joka tahtoi täyttää suun. Mokomankin päälahtarin kanssa vain iloisesti juttelee.

Poika parka! Siinä hän sormitteli kiväärihän kuin lainkuuliainen metsästäjä ainakin, joka rauhoitusaikana näkee teerikukon tepastelevan kankaalla. En tarjonnut pojalle sikaria. Hän seisoi liian kaukana. Säälitti häntäkin, sillä ensi silmäykseltäni sain sen ajatuksen päähäni, ettei poika ollutkaan venäläinen, vaan puhdasrotuinen tai puolirotuinen mordvalainen. Siis samaa perusjuurta kuin hämeenlinnalainen komissaari ja me muut koollaolijat, vaikka maailma oli vieroittanut meidät toisistamme koivuisen veräjän molemmille puolin.

Näkyvänä todistuksena äskeisistä veririidoista virui raja-aidan tällä puolen kappale ihmisen pääkalloa. Siitä olivat muut osat jo hävinneet paitsi päälaen korkein kupu. Siinä se makasi maassa kuin mikäkin tuhkakuppi. Kysymykseeni, minkä eläimen luita tuollainen pyöreä kupponen on, sain vastaukseksi:

— Ne koirat, ne aina vain hakevat ja löytävät ja kulettelevat kaatuneitten »polsujen» luita yltympäriinsä.

— Mistä tiedätte, että se on »polsun» kallo, eikö se yhtä hyvin voi olla valkoisen suomalaisen?

— Kyllä me tiedämme.

Rajaveräjä näkyy olevan vaarallinen paikka. Harha-askel vain rajan yli, ja ihminen saa jättää visiittikorttinsa, pääkallonkupunsa, todistukseksi käynnistään.

Mutta tuo komea petäjikkö ja tuo leppoinen lehto vähän loitompana, nehän olivat pilkulleen samanlaiset kuin meidän metsämme, maa, jossa ne kasvoivat, samanlaista kangasta ja alhoa kuin meilläkin. Meillehän tuollainen maa kuuluu jo maantieteellisestikin. Entä kansallisesti? Marppa Bibinan ja Lösösen sukulaisia kai siellä asui rajan takana laumoittain, herkkiä itkemään, herkkiä nauramaan. Meillehän nekin kuuluvat. Minkä siis Jumala on yhtehen sovittanut, ei sitä pidä ihmisten erottaman. Siihen ajatukseen minä lujasti turvaan ja jään tyynesti odottamaan, että tämä yhdistyminen joskus tapahtuu.

Korkeampi maailmanjärjestys sitä vaatii!

* * * * *

Käytiin rajalla sellaisissakin paikoin, missä ei rajaveräjiä oltu rakennettu. Siellä uinui rajan reunalla salolampi nimeltä »Maimalampi». Sana maima herätti minussa vireille muiston rikkaista runoaarteistamme. Kalevalassahan se kerran pujahtaa esille runoriveissä: »nosti toran tutkusista, artin ahvenmaimasista». Mikä kuvaava nimi rajalammelle! Tora- ja artti-riita on rajan ainainen kirous. Mainia tosin merkitsee täkykalaa, mutta kaloista ja riistamaistahan artit ja torat aina muinaisuudessa syntyivät sen kansan keskuudessa, joka Kalevalan lauloi. Oltiinhan todellakin, niinkuin joku runoilija on laulanut, »Kalevalan laulun mailla».

Tallustellessamme korkeassa petäjikössä metsäpolkua myöten tulimme kalmistolle, joka sijaisi joitakin satoja metriä rajajoesta. Siinä törrötti ristejä, vinoja Antreaksen ristejä, sikin sokin, olipa muutamia sukuhautojakin, s.o. mataloita majoja siellä täällä. Oltiinpa todellakin Kalevalan laulun mailla. Ei Kalevalassa hiiskuta sanaakaan hautausmaista. Kyläläiset kaivoivat kuolleensa alas maahan siihen paikkaan, missä kangas oli kuivaa ja missä koristeellisia puita kasvoi. Tavallisesti kuusia. Mutta tässä muodosti kalmiston kokonainen, loppumattomalta tuntuva, komea petäjikkö, alkeellisin hautausmaa, minkä ikinä olen nähnyt. Ehkä vihkimätönkin. Nuo ristit tuntuivat niin vierailta ja erehdyttäviltä siinä puitten keskellä. Pakanoita kai siellä nukkui nurmen alla, pakanoita, jotka olivat eläissään palvelleet Ukko Ylijumalaa, jotka häntä olivat rukoilleet ja Väinämöisen neuvoja noudatelleet, ilonhetkinään »kangasta kutoneet». Tulen, auringon ja kuun palvelijoita, joitten yksinkertainen, mutta silti niin harras rukous on ollut:

    Terve kuu kumottamasta,
    Kaunis kasvot näyttämästä,
    Päivä kulta koittamasta,
    Aurinko ylenemästä!
    Nouse aina aamusilla
    Tämän päivänkin perästä!
    Teeppä meille terveyttä,
    Siinä saama saatavihin,
    Pyytö päähän peukalomme,
    Onni onkemme nenähän!
    Käy nyt tiesi tervehenä,
    Matkasi imantehena,
    Päätä kaari kaunihisti.
    Pääse illalla ilohon!

Mikä kaunis rukous! Päivänpaisteen, omien ja ilon haltioitunut toivotus. Mitäpä ihminen muuta voi rukoilla. Aurinkohan on elämämme ehto, kirkkain ja näkyvin suuren Luojan ilmaus.

Esi-isiemme epädogmaattinen, indetermineerattu usko suureen, rajattomaan Luojaan, jonka lämmittävältä silmältä, auringolta, he rukoilivat terveyttä, saatavia ja onnea, täytti mieleni kunnioituksella ja hartaudella. Nuo vinot, ristit, aasialaisen legendan pyhittämät, mitä ne siinä tekivät iloisten, viattomain metsäläisten haudoilla? Ei, auringon pyöriä ja kuun sirppejä siinä olla piti, jos joitakin tunnusmerkkejä ollakseen. — — —

Ladossa Irstanjoen rannalla vietimme tunnin parin metsäläisen elämää nuotiotulen ääressä. Toinen ranta oli surman ranta. Ei ollut vahteja sillä puolen, ei tällä puolen. Mahdoton vahdittava tämä pitkä, kiemurteleva ja oikullinen itäinen rajamme! Jos mieli visusti vartioida moista rajaa, pitäisi komentaa jokainen Suomen asevelvollinen tänne. Tuskinpa nekään riittäisivät. Kuka tahansa voi tästä kulkea yli kenenkään huomaamatta. Niinkuin meidän bolshevikkimme tuon tuostakin tekevät.

Joen rannoilta oli heinät jo tehdyt. Kun katselee kartalta itäistä rajaamme, huomaa hämmästyksekseen, että raja kaartelee näennäisesti aivan oikullisesti. Raja käytiin jo vuonna 1618, — Ei silloin talot ja tilukset vaatineet tällaisia mutkia. Ei kylläkään! Mutta luonnonniityt olivat jo silloin määräävinä tekijöinä rajaviivaa vedettäessä. Milloin raja tekee silmukan Venäjän puolelle yleisestä suunnasta, milloin taas Suomen puolelle. Niissä paikoissa oli metsäläisten luonnonniityt vaatineet tällaisia koukeroita rajankäynnissä. Omistusoikeudet näihin niittyihin olivat siis jo Kustaa Adolfin aikoina erityisen tarkoin vakiintuneet. Tämä on sitäkin ihmeteltävämpää, kuin sata vuota jälkeenpäin Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 raja Venäjän ja Suomen välillä vedettiin linjasuorana mistään omistusoikeuksista huolimatta. Se linja nähdään vieläkin kartoissamme, se on tuo omituinen Kuopion ja Viipurin läänin raja, joka kahtena suorana viivana kulkee, toinen lännestä, toinen idästä, mutta eivät kohtaa toisiaan. Ne yhdistää yhtä suoraselkäinen poikkiviiva, joka lähtee Jänisjärven pohjoisosasta ja yhtyy itäiseen linjaan Värtsilän pohjoispuolella. Pietari suuri oli suoranuottinen mies, itsevaltias. Hän otti kartan käteensä ja veti linjaalilla viivan ja sanoi:

— Tuosta raja kulkee. Maanmittarit hoi! Aukaiskaa linjat!

Maanmittarit ryhtyivät työhön kahdesta paikasta. Toinen ryhmä idästä, toinen lännestä. Tukkeja kaatui rytisten maahan. Linja aukeni pakostakin. Ei välitetty, jäikö talon ladot Venäjälle ja riihi Suomeen. Suoraan vain huhkittiin korkeitten määräysten mukaan.

Mutta sitten sai itäinen rajankävijäkunta kuulla, että lännestä tulevat mittarit olivat noin neljä peninkuormaa etelämpänä avaamassa linjaa, vaikka heidän piti sääntöjen mukaan kohdata toisensa. Mitäs nyt tehdä? Noudattaen yhä edelleen keisarillista suoraviivaisuutta, rajankävijät hakkasivat taas suoran linjan molempien päälinjojen välille, viis puttaamatta siitä, vaikka porstua jäi Venäjälle ja tupa Suomeen. Tästä syystä tuo outo polvi vieläkin on olemassa Kuopion ja Viipurin läänin rajassa.

Tällaista suoraa rajaa olisi ehkä parempi vartioida kuin nykyistä luonnonniittyjen rajoja tarkasti noudattavaa kiemuraa. Paras raja sentään olisi Syvärin joki Äänisjärven ja Laatokan välillä. Kuuluisiko se ihmeitten joukkoon, että sellainen raja kerran saadaan?

Ei bolshevikkeja tällä kertaa näkynyt pyrkivän rajan yli. Heidän onnekseen tämä ei tapahtunut, sillä meidän upseerimme olivat peloittavan tarkkakätisiä miehiä. Vääpeli Kinnunen ampui 25 m:n päästä virvoitusvesipullon pohjan puhki ja 45 m:n päästä ensi laukauksella saman pullon kyljen säpäleiksi. Hirvittävä mies tuo koululaisen näköinen vääpeli! Kävin yhä hienotunteisemmaksi Kinnusta kohtaan, sillä jos hän jostakin syystä katsoisi olevan syytä vaatia minut kaksintaisteluun, lävistäisi tuo puhdasmujuinen Pitkärannan kauhu minun laajan sydämeni pistolillaan, vaikka määräisin välimatkan 100 metrin pituiseksi, joka lienee maksimiraja urhoollisten miesten kesken kaksintaistelussa.

Käytiin vielä kolmen rajakomppanian esikunnissa. En tietysti ollut oikeutettu niitä tarkastamaan, mutta vanhana sotilaana en voinut olla tekemättä huomioitani. Olenhan kolmena kesänä tutkinut strategiaa Tuusulan reservikomppaniassa saamatta muuta rangaistusta kuin että viimeisenä kesänä tuomittiin luennoimaan ensimmäisen plutoonan miehille sotilaskasvatuksen alkeita. Se merkitsi sitä, että minun piti nousta aamulla klo 5 työhön, silloin kun muut toverini, akateemisen sivistyksen saaneet, vielä rauhassa saivat nähdä aamuhetken hempeimpiä unia. Mutta täten tulikin minusta sen vuosikerran teoreettisesti sivistynein sotilas. Hyvät ystäväni väittävätkin, että suuresti muistutan vielä nytkin eronsaanutta jalkaväen kenraalia, jolla ei ole lupa kantaa univormua. Saman huomion tekivät saksalaiset katupojatkin Hannoverin kaupungissa. Kun näet kerran seisoin sen kaupungin kadunristeyksessä, kulki kymmenkunta poikaviikaria ohitseni, ja ensimmäinen karjasi joukolleen: »Auge links!» Kaikki astuivat kunniamarssia vatsani alitse ja tuijottivat minuun kuin ainakin sotilaat armeijakunnan komentavaan kenraaliin. Tämän vain kerron, jotta minun arvostelulleni annetaan se kantavuus ja arvo, mikä sille täydellä oikeudella tulee.

Tarkastukseni tulos oli seuraava: rajavartioston komentajat ja komennettavat olivat vieläkin ryhdikkäämpiä, sotilaallisempia ja terhakampia kuin edesmenneen Tuusulan komppanian miehistö. Se on jo korkein kiittävä arvolause, minkä antaa voi, sillä Tuusulan komppanian täytti pääkaupungin virkein nuoriso, tiedemiehet, virkamiehet, ylioppilaat, liikemiehet, voimistelijat, käsityöläiset, nuoret työmiehet, jätkät ja yksi pappistutkinnon suorittanut, joka ei kerinnyt päästä papiksi vihityksi. Henkisesti ja ruumiillisesti siis monipuolinen valiojoukko. Kaikki tunsivat jo poikavuosiltaan sotilaalliset temput, kaikki olivat voimistelijoita ja kaikki pohjiaan myöten isänmaallisia. Olimme syntyneet juuri ennen suurta nälkävuotta, siis Faraon lihavia lehmiä, joille kruunun puvut eivät mitenkään tahtoneet mahtua, Minäkin olisin jäänyt aivan alastomaksi tai, mikä olisi ollut vieläkin pahempi, tavalliseksi siviiliraukaksi, jollen sähköteitse olisi Helsingistä tilannut omaan laskuuni sopivan puvun, jonka mitta otettiin Uudenmaan pataljoonan soittokunnan lihavimman pasuunanpuhaltajan ruumiista. Uutta tällä rajavartiojoukolla oli yksi etu, joka meiltä puuttui, sen miehistö oli todellisen sodan, ei vain leikkisodan, tuttu vanhastaan. Se tiesi tarkalleen, mille sekä savuton että savustettu ruuti tuoksahtaa. Ei yhtään nahkapoikaa voinut erottaa heistä, kaikki olivat ammattimiehiä, värvättyä joukkoa, joka oli ottanut osaa oman maan ja heimokansojemme kaikkiin verileikkeihin ihaniin. Monella oli rinnan täysi erivärisiä nauhoja, kunniamerkkejä.

Kaikesta tästä entisyydestään huolimatta olivat nämä miehet niin puhdasnaamaisia ja viattoman näköisiä, ettei luullut heidän koskaan tappaneen muita Luojan luomia olentoja kuin lutikoita, itikoita, kirppuja ja kärpäsiä. Ruudin savu näkyy, kun sen saa naamastaan poispestyksi, silottavan ihoa, niin että rokonarpisenkin näköpää helottaa kuin Maimalammen pinta tyynenä kesäiltana.

Rajavartioston miehet olivat kotoisin mikä mistäkin yli koko Suomen. oli pohjalaisia, karjalaisia, uusmaalaisia ja hämäläisiä. Erään komppanian johtaja oli Vartsalasta saakka Salon kauppalan luota, siis melkeinpä finbyläinen. Urheilua harjoitetaan uutterasti pihamailla, potkupallo lenteli illoin miehestä mieheen, ja alkuasukkaatkin näkyivät saaneen oppia tästä maailmaa valloittavasta urheilusta. Luulenpa melkein, että nämä kasarmit, jotka ovat sijoitettuina saloisimpiin seutuihin, aivan rajan ääreen, vaikuttavat väkevästi ympäröivän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi. Ainakin luulisi suomalaisuuden tunnun niiden ja uljaitten sotilasten seurustelun kautta yhä lujemmaksi varttuvan. Luennoitahan sotilaat eivät pidä, eivät kieltolaista, eivätkä tunnustuksellisesta siveysopista, sellainenhan sorahtelee sotilaan suussa, mutta sitä enemmän he voivat puhelun ja esimerkin kautta herättää asukkaissa isänmaallista mieltä, joka tätä nykyä näin rajalla on ylen tärkeää. Jos oikein tuntenen ihmisten mielet, luulen, että sotilasten vaikutus ympäristön nuoriin impysiin on suuri, eiväthän Raja-Karjalan neitoset poikenne sukupuolensa yleisestä taipumuksesta kiintyä asetakkeja kantaviin miehiin enemmän kuin tavallisiin siviilirahjuksiin. Raja-Karjalan lukemattomat Veerat, Tatjaanat, Fjoklat ja Varvarat taitavat olla kahden vaiheilla, kummatko ovat otollisempia ylkiä, omat Vanjat, Ivanat, Sashat ja Ontreit vaiko nämä uudet tulokkaat Väinöt, Kallet, Vilhot ja Toivot.

Niinkuin edelläolevasta huomataan, oli vaikutus, minkä tarkastelustani sain, erittäin edullinen. Voin laulaa rakkaalle synnyinmaalleni Suomelle:

    »Ollos huoleton,
    Poikas valveill' on»

Leveä, suora ja hyvä on se maantie, mikä Pitkärannasta johtaa Salmin kauppalantapaiseen kirkonkylään. Monin paikoin näkyy Laatokan meren ulappa tielle. Tämä tie se yhdistää Laatokan takaisen Karjalan Aunuksen viljavimpiin ja asutuimpiin seutuihin. Suomen puolella asutusta kestää aina rajalle saakka. Ja Aunuksen puolella näkyy taloja ja kyliä aivan viervieressä. Täältä on salon tuntu hävinnyt. Suomen viimeinen talo sijaitsee 5 metrin päässä Venäjän vaaralliselta rajalta. S.o., maantie sen vain erottaa toisesta vihamielisestä valtakunnasta.

Samanlainen veräjä tässäkin oli rajan merkkinä, ja samanlainen heinittynyt tie alkoi heti Venäjän puolella, mutta metsää ei näkynyt missään. Postikonttorin porstuan rappuset kuuluivat oikeastaan Venäjälle, postikonttori Suomeen. Mutta äsken oli päästy sellaiseen sovintoon, että rappusetkin oli luovutettu Suomelle ja bolshevikkien sotilaat kielletty istumasta rappusilla. Aunuksen kyläläiset eivät henkensä uhalla saa lähestyä rajaveräjää. Suomalaiset taas saavat nojata raja-aitoihin miten paljon tahansa, mutta aidan yli loikkaaminen voi tuottaa turmion. Mekin kättelimme venäläisiä rajavartijoita aidan yli, mutta jutteleminen ei sujunut, sillä miehet olivat ummikolta. Muutamat sotilaat olivat täysin babiaanien näköisiä, joilta voisi odottaa minkälaisia ilkitöitä tahansa. Kun loi silmänsä meidän komeihin rajasotilaihin, pullistui rinta ylpeydestä. Tuo veräjä ei ainoastaan erottanut kahta valtakuntaa toisistaan, se oli myöskin kahden kulttuurin raja, aasialaisen ja europalaisen.

Rajakylän väki oli heinätöissä, vanhukset ja raajarikot sekä lapset vain kotosalla. Mutta lapsia niitä oli kosolta. Ei ole ollenkaan harvinaista, että Raja-Karjalan emännälle syntyy 10—16 lasta. Tosin monet pyhimykset korjaavat niitä koko joukon taivaalliseen huostaansa, mutta eloon jääneitten luku joka perheessä on sittenkin rasittavan suuri. Luuli jokaista taloa pienten lasten kouluksi, niin niitä mankaroita teutaroi pihamaalla.

Perin karjalainen oli seuraava ilmiö. Sen talon ikkunassa, joka oli lähinnä Venäjän raja-aitaa, nähtiin vanha ukko pientä lasta hoitamassa. Mies lapsenlikkana, se ei ole outo ilmiö Venäjällä. Nähtiinhän ennen Helsingissäkin, miten nuoret sotilaat oli pantu työntämään lapsenvaunuja. He kantoivat lapsia käsivarsillaan ja jokelsivat heille, ja kun hanuri houkutteli prissakkaa potkimaan, jätti sotilas pienen palleroisen toverilleen, kieppui hurjasti aikansa ja palasi jälleen hoidokkinsa luo. Suomalaiselle sotilaalle ei vielä kukaan suomalainen äiti ole uskonut sydänkäpystään. Niin luonnottomia äitejä meillä ei ole. Sellainenhan arvosteltaisiin miltei lapsenmurhaksi. Mutta Karjalassa on toinen muoti. Tuuheapartainen ukko siinä ikkunassa leperteli pikku tytölle kuin mikäkin imettäjä. Tytön pää hävisi ukon parran haiveniin ja ukko kehui lasta:

— Hyvä on hoitaa tätä lasta. Ka, kun ruokaa annat, ei itke, ei paru. Ka oikein hyvä vunukka on, oikein hyvä vunukka.

Pitkäaikainen kokemus puhui ukon huulilta. Hän oli siis hoitanut pahankurisiakin lapsia.

Kaunis kuva jäi minulle mieleen tästä kohtauksesta. Pienen tytön pää ukon parran harmaissa kehyksissä. Karjalaisen mielen lempeys ja hellyys ilmeni tästä kuvasta. Partainen madonna! Olihan ukon silmäys yhtä hellä kuin minkä madonnan tahansa.

Vasta jälestäpäin on rietas henki kuiskannut korvaani:

— Mitäs luulet pienen tytön tukkaan tarttuneen ukon parrasta.

Oli miten oli, kaunis oli kuva. Tyypillinen karjalainen kuva. En sitä konsanaan unohda, kun Raja-Karjalaa muistelen.

Kulkuneuvot.

Karjalassa ovat tiet hyvät. Siellä on soraa kyllältä ja hyvää lajia. Aina rapakivestä karkeimpaan hiekkaan saakka. Karjalaisen luonne rakastaa nopeaa liikettä, ja sitä hän vaatii myöskin hevoseltaan, olipa tämä iso tai pieni, syöttiläs tai luuramu. Viipurin läänin pieni, takkuinen hevonen on kurjasta ulkonäöstään huolimatta ensi luokan elukka. Trillojen edessä se voi kiireen tullen laukata yhtä päätä kilometrittäin, niin että sen pitkäkarvaiset jalat liehuvat kuin naisten viuhkat, mutta kun se kuormaa joutuu vetämään, laahustaa se puolinukuksissa Viipurista vaikka Ouluun saakka.

Tein tällä matkalla uuden hevostuttavuuden. Näin Aunuksen hevosen. Se ei enää ole hevonen, sehän on poni. Niin turhan pikkuinen se on. Mutta ei se mikään karvakinttu ole, päinvastoin hyvin säädyllinen ulkomuodoltaan, kauniisti tummanruskea. Mutta väkevän vaikutuksen se mieleeni teki. Se on niin murheellisen näköinen, kun se liian pitkien aisojen päässä retuuttaa nelipyöräisiä rattaitaan, että minä säälin ja liikutuksen vallassa jäin seuraamaan sen hidasta kulkua maantiellä. Ei se vilkuillut oikealle eikä vasemmalle, ei se ollut näkevinäänkään vastaantulijoita, olivatpa ne hevosia tai ihmisiä, se vain tuijotti eteensä ja hiekkaiseen tiehen, se vain veti ja sillä hyvä. Mitä maailmassa muutoin tapahtui, se ei häntä vähän vähääkään liikuttanut. Oli aivan kuin koko Aunuksen kova kohtalo olisi laskeutunut painajaisena juuri hevosen sielulle, niinkuin tämä olisi joutunut suurimman epätoivon ja jäytävimmän välinpitämättömyyden valtaan. Tuntui siltä, kuin hevonen olisi vetänyt ruumisvaunuja, joissa kuolevan kansan kirstu lepäsi. Kun meidän purskuva kenraaliauttomme Annantehtaalla seisoi tien poskessa, ja tällainen maailmantuskaa poteva aunukselainen poni kiskoi kuormaansa sen ohi, niin poni ei kunnioittanut auttoamme pienimmälläkään silmäyksellä. Se oli vain silkkaa ilmaa hänelle. Kun me sitte tunnin kuluttua sivuutimme saman elukan, joka nyt riisuttuna valjaistaan söi heinää tien vierestä, ei se edes vilkaissutkaan taakseen, häntä vain verkalleen hätisteli kärpäsiä heposen kupeelta. En ollut vielä ennen mointa nähnyt. Oliko hevonen olevinaan vai oliko se täyttä totta? Mitäpä se hevonen ymmärtäisi teeskennellä! Miten rakkaaksi tuo apaattinen elukka minulle kävikään! Sillähän oli Impi Marian sielu. Eikö pitäne ostaa tuollainen Palestiinan matkaa varten, ratsastaa sen selässä Kuolleen-Meren rantamia Lotin vaimon suolaiselle muistopatsaalle. Miten mainiosti sen sielu sulautuisikaan Sodoman ja Gomorran raunioitten ympäristöön. Entä muihin vielä pyhempiin paikkoihin. Onhan Aunuksen hevosen silmiin tulikirjaimilla piirretty: »Mitäs näistä maallisista!»

Kun Jehkilän sillalla tapasin toisen samanlaisen, lähestyin sitä ja taputin sitä hyväillen. Ei väräystäkään! Vasen korva hiukan liikahti, paarman pistonko vai minunko taputuksen takia, sitä en tiedä. Tuntui niinkuin tuo pikku hepo olisi tahtonut sanoa: »ei sua vehkeillä». Teki mieleni ostaa tällainen pikku aunukselainen matkani muistoksi, mutta autossa ei enää ollut tilaa.

Aunukselaista hevosta ja sen kuormaa kestäisi Karjalan maantie loistavasti sekä poudalla että sateella. Mutta tuhannen kilon kuormat syövät auttamattomasti rikki meidän maantiemme syksyisillä sateilla. Ei siinä pelissä kestä rapakivitietkään. Onnelliset siis ne seudut, jotka saavat tavaransa kulkemaan rautatietä myöten. Tänä vuonna jo Suojärvikin saa rautaisen tien valmiiksi oman pitäjänsä rajojen sisälle. Salmilla on Laatokan meri, niitä myöten helposti kuletetaan tavaroita vaikka suurten merien takaa, Suistamolla on jo rautatie Loimolaan saakka. Nyt on Suojärven vuoro tullut. Muutamat väittivät, että rautatie jo tänä syksynä kiskoitetaan aina itse kirkkojärven eteläisimpään nipukkaan saakka. Että rata jo oli valmis sinne saakka, ja että asemarakennuksia kohotettiin pystyyn järven rannalle, sen näin omilla silmilläni. Uusi rata on jo kiskoitettu noin 15 kilometrin päähän päätepaikasta, niin että kauan ei kestäne, ennenkuin se avataan liikenteelle.

Tätä rataa voimme syyllä nimittää Raja-Karjalan radaksi. Sehän lähestyy rataa 8:n kilometrin päähän. Se halkaisee koko Laatokan takaisen Karjalan poikkipuolin, samaan suuntaan kuin Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhan raja kulkee, noin 6 à 7 peninkuorman päässä rajasta etelään käsin. Matkaselän asemalla Sortavalan Joensuun rataosalla se yhtyy Suomen rautatieverkkoon. Koko tämän uuden radan pituus Matkaselästä Suojärvelle on noin 130 km.

Rata kulkee pitkin vedenjakajaa. Pohjoispuolella joet ja purot virtaavat Salojärveen ja Suojärveen, josta sitten Suojokea myöten Äänisjärveen. Eteläpuolella taas joet laskevat Laatokkaan. Nyt on huomattava, että sekä Äänisjärveen laskevat joet että muutamat Laatokkaan laskevat pistäytyvät rajan tuolla puolen. Siitä on tietysti haittaa tukinuitolle ollut ainakin, mutta nythän se on - tehnyt lopun kaikesta puutavaran viennistä. Kuka sinne uskaltaa lähteä tukkien selässä bolshevikkien maahan. Tukit takavarikoidaan ja tukkilaiset pannaan parhaimmassa tapauksessa veelleleivälle, pahimmassa tapauksessa poltetaan elävältä sen puolen proasniekoissa. En nähnyt yhtään hirttä Annantehtaalla, en yhtään partta Suojärvellä, vaikka täällä sijaitsevat kruunun tiheimmät metsiköt. Tosinhan Lapissa kruununmetsät ovat laajemmat, mutta puunkasvu harvempaa.

Radan valmistuttua tulee toinen ääni kelloon: Hirret, parrut ja lankut pannaan vaunuihin. Venäjän matkat jäävät sikseen. Viimeiseltä asemalta itse Annantehtaalle ei ole kuin 10 km joko maitse tai vesitse. Salojärvi ja Suojärvi jokineen ja puroineen aivankuin nuolevat ratapengertä. Ja itse rata halkaisee pitkin pituuttaan kruunun synkkiä saloja.

Voi arvata, että tukkijunkkarien käsiä syhyy. Saadappa nyt ostaa lampimitalla täältä tukkeja. Nyt kai täytyisi järjestää asiat niin, että metsiä harvennettaisiin järkiperäisesti. Jos tukkijunnut tai tulevat omistajat pääsevät mielin määrin melskaamaan, ei tästä korpiparatiisista ole muuta jälellä kuin kivi kiven päällä, kanto kannon vieressä ja kuivana kesänä kulo ja oksat palavat niin, että koko Suomi peittyy metsäpalon savuun, niinkuin kävi viime kesänä, kun Aunuksen metsät syttyivät tuleen. Mutta tämän järjestelyn hoitaa kyllä se tuttavani Helsingin kaduilta, jolla se oikea, pyhä kärpänen on.

Mutta Suojärven eteläisin nipukka ei ole radan lopullinen pää. Se ikäänkuin tähtää vieläkin kauemmaksi. Kun kerran saadaan Venäjän kanssa ei ainoastaan rauha vaan myöskin ystävälliset välit, silloin rata sujahtaa rajan yli eikä pysähdy, ennenkuin se tapaa Muurmanin radan. Siellä on rajan takana ehkä vieläkin koskemattomammat metsät, siellä on Vienanmeri lohineen ja seitineen, siellä on hotj mitä. Silloin tämä rata tulee vasta näyttämään, mitä kaikkea se saa aikaan.

Toivokaamme, että silloin myöskin Aunus ja sen kansa on liittynyt Suomeen, niin että tämä Suojärven rata pitkin pituuttaan hoidetaan suomalaiseen tapaan suomalaisten heimojen yhteiseksi hyödyksi, sillä tuohan maa on suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja, jonne venäläiset vasta viime aikoina ovat tunkeutuneet, nuo metsät ovat suomalaisten heimojen metsiä, joihin he ovat pienet kaskensa kaataneet, joista pettunsa jyrsineet jo esihistoriallisina aikoina. Mikä olisi oikeudenmukaisempaa kuin että ne kuuluisivat sille kansalle, jolle testamentti on taivaassa laadittu jo aikoja ennen kuin kukaan näissä metsissä tunsi kirjaimet tai osasi paperille piirtää laillisesti päteviä sopimuskirjoja, rajasäännöstelyjä ja omistusoikeuksia. Tosin Aunuksen pienet, ruskeat ponit ovat vaipuneet epätoivon ja välinpitämättömyyden horrokseen, mutta kansa molemmin puolin rajaa vaalikoon sielussaan toivoa, joka ei saa pettää. Jos se kärpänen molempien heimojen keskuudessa surisee kovalla äänellä, silloin tämä yhtyminen varmasti tapahtuu.

Aloitin tämän kirjani kertomuksella kärpäsestä. Kansoillakin voi olla kärpäsensä. Onhan juutalaisilla Messiaskärpäsensä, ja se on pelastanut kansan kuolemasta, vaikka se on joutunut mitä ankarimman sorron alaiseksi. Jos meihin suomalaisiin ja aunukselaisiin tämä aina huriseva hyönteinen kiintyy, ei ole epäilystäkään, että me kerran vielä yhdymme. Sillä kun kansanheimoilla on yksi mieli, yksi ajatus, yksi pyrkimys, silloin ei niitä voi vastustaa itse pimeyden vallatkaan.

Ehdotus.

Onhan luonnollista, että Suomen valtio erottaa tästä Annantehtaan 400,000 tynnyrinalan metsäalueesta ja muista kruununmaistaan sopivan puiston synkintä hongikkoa luonnonpuistoksi, josta ei saa oksaa katkaista, ei elävää minkäänlaista ampua, ei kondiita ei huggaa, vaan kaikki niin kasvikunta kuin eläinkuntakin saa vapaasti kasvaa ja varttua, kunnes elämänlanka itsestään katkiaa. Mutta minä uskallan laajentaa luonnonpuiston aatetta. Siellä korven katveessahan elää kansaa, joka ei yhtään puustainta tunne eikä kristinopista ymmärrä sen enempää. Täältä on pari tai kolme salonkylää rahvaineen päivineen rauhoitettava kaikelta lukutaidolta ja kaikelta kristinopin tuntemiselta. Ei yhtään pikkukoulun tai kansakoulun opettajaa eikä pappia saa koskaan laskea edes kyläkunnan ulkopalstoillekaan astuskelemaan. Nimeksi on tälle rauhoitusalueelle pantava: »Suistamon kansan- ja luonnonsuojelusalue r.l.»

Minä lupaan loppuiäkseni asettua kohtuullista palkkiota vastaan näihin kyliin asumaan, vartioidakseni, että suojelusaatetta kaikessa ankaruudessa noudatetaan. Kuoltuani annettakoon virka ilman hakemista Herman Stenbergille, kaikkien jalojen aatteiden kannattajalle, tai jos hän kuoleman kautta, josta Jumala muuten varjelkoon, on estetty virkaan astumasta, on paikka, niinikään ilman hakemusta, annettava Iivo Härköselle, Suistamon kuululle kirjailijalle ja runoilijalle.

Jotta raja todellakin säilyisi ylitsepääsemättömänä, on alueen pohjois- ja eteläpäähän rakennettava kasarminsa, jonka päälliköiksi ehdotan Vilekki Nissisen ja vääpeli Kalle Kinnusen. Heillä ja heidän miehillään olkoon oikeus kolmen varoituslaukauksen perästä ampua neljäs kohti, jos epäilevät, että rajan yli pyrkijä on joko tukkijunnu, salametsästäjä tai valistussaarnaaja. Marppa Bibina on vunnukoineen siirrettävä alueelle opettamaan kansalle kasvavalle Suomen kansan vanhoja, pakanallisia tansseja.

Millä kiitollisuuden tunteilla Suomen kansa sadan vuoden perästä tuleekaan meitä muistelemaan, kun he täällä Suistamon saloilla voivat tavata vielä ihmisiä, jotka palvelevat Ukko Ylijumalaa ja hänen patriarkkojaan, Väinämöistä, Ilmarista ja ehkä Lemminkäistäkin, jotka eivät tunne yhtään kirjainta eivätkä ole halaistua sanaa kuulleet autuudenopista, jotka avopäin samoilevat luonnonpuistossaan ynnä kondiitten ja huggien kanssa ja jotka iltasilla »kutovat kangasta»!

Sillä onhan luonnollista, että Suomen kansa sadan vuoden perästä kauhulla ja ikävällä tulee huomaamaan, että kaikki Suomen kansalaiset ovat käyneet kansakoulun läpi, kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa, kaikki asuvat samanlaisissa rakennuksissa ja kaikki käyttävät samanlaisia pukuja. Jos silloin Suistamon luonnonpuistossa tapaavat kolme kyläkuntaa, jotka tekevät jyrkän poikkeuksen yleisestä säännöstä, niin kaikki tekevät pyhiinvaellusretkiä tänne, ja Matkaselän Suojärven rata tuottaa erinomaisia vuosituloja.

Oi jospa ehdotukseni otettaisiin varteen!

Käkisalmen radan vihkiäisistä.

Tähän asti tätä rataa on sanottu Hiitolan—Raasulin radaksi, mutta minä rohkenen nimittää sitä Käkisalmen radaksi sekä lyhykäisyyden takia että monesta muustakin syystä. Eihän Hiitola ole mikään ihana nimi, sehän on melkein kiroussana, ja Raasuli on ehkä vieläkin rumempi. Minusta melkein Saakuli olisi ihanampi. Hiitolan—Saakulin rata tuntuisi ehyemmältä. Molemmat päätepaikat kiroussanoja, tuollaisia lievempiä sadatuksia tosin, joita naistenkin seurassa voi vähin erin ja varovasti viljellä.

Käkisalmen rata! Kukkuvan linnun rata. Niin, Käkisalmen seutu on laulavien lintujen paratiisi. Käki on suomalaisessa runoudessa kaiken kesäisen sulosoinnun edustaja. Suomalainen ei ole kuten esim. ruotsalainen kiinnittänyt huomiotaan käen omituisiin perheoloihin. Ruotsissa käki = gök on myöskin haukkumasana. Suomalaisen mielestä käen kummallinen laulu peittää käen kevytmielisen elämän. Aivan niinkuin taiteilijain mestariteokset kihlaavat hänen onnahtelevan elämänsä.

Radan vartta pitkin on tuhansien vuosien kuluessa kulkenut Suomen mahtavin linnunrata. Tätä myöten saapuvat meille vieläkin kaikkein lukuisimmat parvet parhaimpia laululintusiamme, tätä myöten joutsenemme, taivaanvuohemme, kurppamme, kuhankeittäjämme, satakielemme. Joka kesäiseen aikaan on Käkisalmessa käynyt, tietää, että sen ympäristön lehtoloissa tirskuu kymmenittäin satakieliä, kuhankeittäjiä ja muita laululintuja. Tuleehan niitä muuannekin maahamme muita ratoja myöten, mutta ne ovat vain rippeitä Karjalan kannaksen suureen linnunrataan verraten. Täällä on se lehtevä kunniaportti, josta siivekkäät vieraamme joka kevät saapuvat kesäistä valoamme ihailemaan, riemuhuudoillaan meitä ilahduttamaan.

Aivan niinkuin meidän ulkomaiset matkailijamme. Karjalan kannas on se pääportti, josta matkailijat saapuvat maahamme. He seuraavat vanhaa iänikuista linnunrataa, jota joutsenet ja satakielet siivillään ovat halkoneet jo ennenkuin ihmisolentoakaan asusti meidän raukoilla rajoillamme. Tuleehan niitä matkamiehiä muuannekin maahamme, tulee Turkuun ja Helsinkiin, mutta ne ovat vain rippeitä siihen laumaan nähden, mikä Kannakselta vyöryy meille.

Tähän vaikuttaa kahden suuren miljoonakaupungin, Pietarin ja Moskovan läheisyys. Mutta vaikuttaa siihen myöskin se seikka, että Kannaksen tältä puolen avautuvat Suomen ihanimmat nähtävyydet, Saimaan salmet ja saaret, Imatra, Punkaharju, Savonlinna, Kuopio ja Koli ja Valamo.

Käkisalmen rata on siis tuleva matkailurata. Sehän yhdistää juuri mainitut miljoonakaupungit lyhintä tietä Saimaan vesistön leppoisiin sopukoihin. Tätä rataa myötten vastaisuudessa matkailijat saapuvat maahamme, täältä ne ulottavat matkansa muihinkin osiin maatamme, aivan niinkuin lintummekin. Karjala ja Etelä-Savo on täynnä satakieliä ja kuhankeittäjiä, Länsi-Suomeen ne hyvin harvoin hairahtuvat. Päijänne on rajana niin näillä linnuilla kuin ulkomaisilla matkailijoillakin.

Mutta tästä seikasta emme me Matkailijayhdistyksen edustajat, prof. Homén ja minä, uskaltaneet juhlassa hiiskua sanaakaan, jottemme häiritseisi sitä supisuomalaista henkeä, mikä siinä kauttaaltaan vallitsi. Kävimmehän Raudun verisellä kentällä, eikä niin ollen soveltunut puhua siitä vierastulvasta, mikä vastaisuudessa tätä rataa myöten varmaankin tulvii maahamme, tosin ei miekka ja kivääri kädessä vaan sen sijaan rauhan palmu päähineessä.

En pyri olemaan mikään armoitettu ennustaja, vaikka sanon, että se päivä vielä on koittava, jolloin meistä suomalaisista ja venäläisistä tulee hyvät ystävät. Juhlapuhuja Käkisalmen päivällisillä lausui, että »korkeampi käsi» ohjaa Suomen kansan kohtaloita. Olkoon menneeksi, mutta sama korkea käsi ohjaa myöskin muitten kansojen kohtaloita, yksinpä venäläistenkin, ja tämä käsi vaatii, että kansat ojentavat rauhan kämmentä toisilleen. Jollei se sitä vaadi, ei se mikään korkea käsi olekaan: onpahan vain tuollainen käsivarsi, joka nähdään Karjalan vaakunassa, jossa miekka on käännetty miekkaa vastaan. Tällaista asentoa ei saa ylläpitää hetkeäkään kauemmin, kuin mikä välttämättömintä on. Sitä vaatii korkeampi ihmis-kulttuuri.

En enää jatka tähän suuntaan, aika on sellainen, etteivät rauhan fanfaarit saa täyteläistä kaikua.

Piirrän kuvia juhlamatkan varrelta.

Aamiainen Kiviniemen asemalla.

Juhlayleisö vyöryy asemataloon ja täyttää seiniä myöten sen suojat. Herkullinen aamiainen on katettu erääseen huoneeseen. Ateriat olivat todellakin sekä runsaat että hyvänmakuiset joka paikassa radan varrella. Tuntuipa siltä, kuin ruuanlaittotaito olisi erittäin kehittynyt Kannaksella. Pietarinko läheisyys sen vaikutti? Venäläinen on herkkusuu, se tiedetään. Söimme piiraita ja tattariryyni-rieskoja, suussa sulavia. Mutta oli tarjona muitakin europalaisia ruokia. Kun tultiin paistiin, kilahti lasi, ja juhlapuhuja, papin pukuun puettu, astui pöydän ääreen jälkiruoka-maljakkojen kohdalle. Suomalaisten juhlatapojen syvällisimmät tuntijat, eräs ministeri ja eräs entinen esittelijäsihteeri, nähtiin heti halkovan ihmistungosta ja pyrkivän ulos vapaaseen ulkoilmaan. He sielunsa silmillä heti oivalsivat, että puheella ei näkyisi laitoja enemmän kuin Laatokalla vastaisia rantoja. Pappi pauhasi: »Arvoisa juhlayleisö!» Vaistomaisesti minulta selkä kyyristyi, peitin silmäni ja tuijotin paistilautaseeni, sillä tuon nuotin olin uutterana kirkossakävijänä lapsuusvuosinani satoja kertoja kuullut. Se nuotti on papilla, kun hän aloittaa synnintunnustuksen, kääntyy seurakunnan puoleen ja lausuu: »rukoilkaamme!» Sentähden minä kupsahdin kokoon.

En kuunnellut sanoja, minusta vain tuntui, että puhuja luki: »minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä kaikkina minun elinaikoinani syntistä elämää pitänyt olen». Nuotti oli niin haikean tuskaista, varsinkin lopputavuissa, että Sakkolan muijilta varmaankin kyyneltulva olisi vierinyt hunnun poimuihin maallisista puheaiheista huolimatta. Puhuja näet kertoi Kannaksen murheellisen historian Pähkinälinnan rauhanteosta v:sta 1323 aina juhlapäivään saakka. Puolen tunnin perästä nostin silmäni lautaselta, ja tapasin Viipurin maaherran ja tohtori Tekla Hultinin osaaottavat silmäykset, joista luin huolestunutta kummastusta. Luulivat minussa tapahtuneen mielenmuutoksen ja heräämisen synnin tuntoon. Ja minähän vain olin elänyt lapsuuteni viehkeissä unelmissa tämän puolituntisen jossakin maalaiskirkossa keskikesän aikana minttukukan hurmaavassa tuoksussa.

Nyt jo kuulin puhujan sanoja, sydäntäsärkevän haikeita: »nytkin järvet ovat jäässä ja laivaliike loppunut, niin että olkaa hyvät, korkean esivallan miehet, ja antakaa meille toinen päiväjuna». Tämäkin konkreettinen ajatus lausuttuna samalla tavalla kuin synnintunnustuksessa: »jos sinä minua niin tuomitseisit, kuin sinun kova oikeutesi vaatii ja minun syntini ansainneet ovat».

Kuulin plits, plats puhujan kulmalta. Juhlayleisö ja alkuasukkaat täyttivät lautasensa jälkiruualla puhujan nenän edessä. Hopealusikat kilahtelivat lautasien pohjaan, kun herkku ahdettiin suihin. Ei sekään minua häirinnyt. Elin lapsuuteni muistojen hurmiossa. Varmaan ei yksikään kuulijoista nauttinut niinkuin minä. En koskaan enää luullut saavani kuulla tätä ihanaa virttä, Helsingin papit kun eivät enää osaa sitä laulaa, ja nyt sen sain kuulla odottamatta asemahuoneessa, maallisessa juhlatilaisuudessa.

Todistan sydämeni kyllyydestä enkä ivatakseni. Olen todellakin kiitollinen puhujalle, sillä puhujan äänestähän hänen sanojensa vaikutus aina riippuu. Voiko Kannaksen todellakin veristä historiaa veisata paremmalla äänensävyllä kuin mikä juhlapuhujalla oli. Muita kilpailijoita hänellä ei voi olla paitsi Mikko Uotinen. Uotinen laulaa kansanlaulun sävyllä, Kiviniemen juhlapuhuja taas sillä vanhalla sävelellä, mikä Aaronilla jo oli tabernakelissa ja Jeremiaksella temppelissä. Nuotissa on ikiajan pyhyys.

Hetki oli juhlallisin koko matkalla. Pyydän, että lukija ei hymähdä. Jos joku sen ansaitsee, niin se olen minä, joka puheista vain ihailen ja annostelen ääntä enkä sanoja. Juhlapuhe on oleva yksinlaulua, joko virttä tai maallista laulua, tehdäkseen vaikutusta. Tai sitte yleispätevää järkeä.

Raudussa.

Asemilla oli paljon väkeä koolla paitsi yhdessä. Myllypellossa, jossa asemapäällikköä lukuunottamatta oli vain kaksi henkilöä ja kaksi keltaista kettukoiraa, jotka rähisivät toisilleen, vihastako vai lemmestä, sitä on vaikea mennä arvaamaan. Kysyin asemapäälliköltä:

— Kuinka täällä on niin vähän väkeä.

— Ei meikäläiset lauantaina jouda asemalle, he leipovat piiraita.

— Miehetkö myöskin?

Juna vihelsi.

Siinä lähellä oli Taubilan suuret muinaiset lahjoitusmaat, nykyään helsinkiläisen hallussa. Missä ennen orjat asuivat maakuopissa, siinä nyt kohoavat komeat työväen huvilat. Niin komeat, että muinaisen pajarin asuinrakennus joutuu varjoon. Kaamein tuntein ajoin muinaisina vuosina pyörilläni tämän tilan suuren metsän läpi, ajatellessani sen synkkää historiaa, nyt keveällä sydämellä silmäilin työläisten huviloita. Menään sitä sittenkin eteenpäin tässä maailmassa!

Raudun asematalon ympäristö oli kansaa täpöisen täynnä. Oli paikkakuntalaisia, oli Inkerin pakolaisia. Rajalle ei ollut muuta kuin 8 km. Sanomalehdissä luetaan tuon tuostakin: »Kannaksella kului päivä rauhallisesti.» Niin nytkin. Ei laukausta kuulunut, ei kivääristä ei kanuunasta. Mutta sotamiehiä, upseereita ja suojeluskuntalaisia näkyi kaikkialla.

Väkijoukon johtajana esiintyi Raudun rovasti ja eräs mustaan silkkiin puettu vanhempi emäntä. — Musta silkki verhosi muuten yksin tarjoilijattarienkin solakoita runkoja monessa tarjoilupaikassa. — Rovasti, syntyjään Kaavin Maarianvaaran kylästä, lausui puhtaalla savonmurteella tervetuliaiset, ei juhlapuheen muodossa vaan hyvin herttaisesti hymyillen:

— Tervek, tervek, terve tulemastanne!

Emäntä mustassa silkissä liehui siinä ympärillä kädet sojona, valmiina kättelemään jokaista juhlajunan matkustajaa, valmiina vaikka ottamaan pääministeriä syliinsä. Ei kukaan kätellyt, ei kukaan pyrkinyt syliin niinkuin ystävällinen karjalatar oli odottanut. Karjalassa sellainen kuuluu hyviin menoihin, me länsisuomalaiset ja pääkaupunkilaiset olemme juroja. Jos olisin ollut lyhyempi ja hoikempi, olisin pujahtanut emännän syliin ja varmaankin hän olisi leiponut minun lapojani yhtä hellästi kuin piiraitaan lauantaina. Mutta sydämellisyys ei kuulu rautatienvihkiäisiin.

Hohtavan valkoisia vehnäsiä loisteli pöydillä, niin valkoisia, etten malttanut olla sanomatta emännälle: