Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaani isää ja äitiä, Kalevala taas äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille, joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa. Mikä sisältää korkeamman siveellisen kannan? Eihän äiti aina ole kunnioituksen arvoinen, mutta rakkautta täytyy osoittaa myöskin kunniattomille vanhemmille. Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutulta ajatuksia puhdasoppinen luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Kaikki tällaiset kauniit ajatukset ja hartaat sanat olisivat ikipäiviksi hävinneet korvan kuulumattomiin, silmän näkemättömiin, jolleivät ne olisi saaneet rauhoitusalaa kreikkalaiskatolisen kansamme keskuudessa. Luteruksen katkismus, jalkapuut, jopa polttoroviotkin lakaisivat ne pois luterilaisten suomalaisten asumista maista. Lukuunottamatta Karjalan-Kannasta, jonka luterilainen kansa sadaksi vuodeksi, vuosina 1721—1812, jäi kuulumaan Venäjän valtakuntaan, jossa pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua. Näihin eivät suomalaisen oikeaoppisuuden kovat, kuristavat kourat ylettyneet.

Kun me autollamme ajaa huristimme koreitten venäläisten kirkkojen ja tshasounien ohi, oikein minun teki mieleni ristiä silmäni, sillä noitten vinoristien alla säilyi suomalaisille muisto sen korkeimmasta taiteellisesta saavutuksesta. Kiitos siis siitä, mitä et tehnyt, kreikkalaiskatolinen kirkko!

Aivan samoin on käynyt Virossa. Viron kreikkalaiskatoliset asukkaat, setukaiset, ovat paremmin kuin luterilaiset virolaiset säilyttäneet vanhat runot, vanhat tavat ja vanhan pakanallisen maailmankatsomuksen. Niiden huulilta ovat ne runoaarteet suurimmaksi osaksi vuotaneet, jotka nyt muistiin kirjoitettuina ovat virolaisten kokoelmissa säilytettyinä.

Siis luterilainen suomalainen! Kule kunnioittaen Salmin, Suistamon ja Suojärven kirkkojen ohi. Niiden suojassa Loitsurunot, Kalevala ja Kanteletar ovat kasvaneet ja säilyneet silloin, kun typeryys ne tukahdutti Suomen muista osista.

Tolvajärvi.

Luontonsa puolesta on Raja-Karjala vallan muun Suomen kaltainen. Järviä näkee milloin oikealla milloin vasemmalla puolen tien, milloin molemmin puolin yhtä aikaa. Siinä oli iso Jänisjärvi, jonka rantaa maantie noudattaa lähemmä 2 peninkuormaa. Tuttu suomalainen näky.

Ei suomalainen järvi ole kaunis muuta kuin tyynenä. Ei aaltoileva järvi tee sitä vaikutusta kuin aaltoileva meri. Siltä puuttuu meren voima. Siltä puuttuu meriveden vihreä väri. Ja siltä puuttuu meren henki, tuo sanoilla kuvaamaton uho, mikä suolaisen meren rannalla kiehtoo mielen. Kuta suolaisempi meren vesi, sitä mahtavampi uho.

Mutta tyynenä Suomen järvet ovat väririkkaat ja loisteliaat. Silloin ne tekevät syvän vaikutuksen katsojaan. Ne tartuttavat häneen tuon omituisen kaihon, mikä niiden kalvossa asuu. Niitä silloin katselee käsi poskella, huokaus huulilla, ja korvissa heläjää kansanlaulujemme sävel.

Ei meidän matkallamme tyyniä säitä sattunut, sateli silloin tällöin, toisin ajoin tuuli. Järvet eivät tehneet vaikutusta minkäänlaista mieleeni. Mutta sen sijaan matkan varrella sijaitsevat sankat metsät. Löydän nykyään paljoa enemmän kauneutta metsistämme kuin järvistämme.

Mutta Tolvajärvi teki sentään poikkeuksen. Ei niin, että järvi itsessään on sen kummempi kuin muutkaan tuhannet samanlaiset, mutta maantie kulkee järven yli harjanteita pitkin. Tolvajärvi on karjalainen vastine Savon Punkaharjulle. Ja tällaisia punkia on Suomessa yhtä monta kuin järveäkin. Tuskinpa on sitä pitäjää Suomen keskiosissa, jolla ei olisi oma Punkaharjunsa, Pikku Punkaharjunsa, s.o. soraharju, jonka selkä on kapea ja sivut jyrkät. Kaikki nämä pungat eli sianselät on jäänsärmä muinoin tonkinut siirtyessään hiljalleen eteenpäin. Tällaisia sianselkiä on Suomi täynnänsä. Ne juuri tekevät meidän maantiemme niin mäkisiksi, mutta niissä ne kulkevat maantien suuntaan, siinä ne ovat erinomaiseksi eduksi. Kun ne järvien poikki sattuvat oikaisemaan, muodostavat ne ihmeellisiä, luonnollisia siltoja. Sellainen on Tolvajärvenkin poikki kulkeva harju.

Se on kuin tuon kuuluisan Punkaharjun turhantarkka kopio. Siinä on niin kapeita harjun selkiä, että hirvittää ajaa, siellä on yhtä jyrkkiä rinteitä ja siinä on mataloita paikkoja, joita on täytynyt kivillä ja soralla kohottaa, jotta kuiva maantie on syntynyt. Tolvajärven yli kulkeva harjanne niemekkeineen ja tasamaineen on hieman Punkaharjua pitempi.

Mutta miksi maantie on pantu kulkemaan järven yli, on minulle arvoitus. Maantie yhdistää Ägläjärven kylän Korpiselän kirkonkylään. Suorin ja oikoisin tie kulkisi ehdottomasti järven pohjoispuolitse. Tolvajärvi ei suinkaan ole mikään vaikeasti sivuutettava järvi. Niitä on tuhansia järviä, jotka sijaitsevat paljoa harmikkaammin poikkiteloin asuttujen seutujen välissä. Mutta tänne ovat vain maantientekijät pyrkineet. Olivatkohan syyt runollista laatua täällä vanhojen runolaulajien maassa? Mutta ovatkohan maantientekijät koskaan hakeneet näköaloja tien suuntaa valitessaan? Näköalapaikat ovat vaikeasti saavutettavissa ajopeleillä. Uskon sittenkin, että valittiin tämä raskaasti rakennettu tie sen tähden, että pohjoinen ranta oli asumatonta erämaata ja korpea, jotavastoin Tolvajärven läntinen ranta on kyläistä seutua, jonne oli pyrittävä.

Onko järvi antanut nimensä suurelle itäsuomalaiselle Tolvasen suvulle, vaiko Tolvasen suku järvelle oman nimensä? Säämingissä on Tolvanniemi. Onko Tolva tolvanan alkujuuri? Silloin ei nimi sovellu järvelle, yhtä vähän kuin Säämingin Tolvanniemelle, joka on erittäin luonnonihana seutu. Ehkä sittenkin miehen tolvana on antanut nimensä sekä järvelle että niemelle.

Satoi kun ajettiin harjua pitkin. Mielikuvituksen avulla voi arvata, minkälaiselta maisema näyttää tyynenä kesäiltana. Kahtena viime kesänä onkin täytynyt katsella Suomen maisemia mielikuvituksen avulla läpi sadekuurojen. Ilmasta ei iloa ole ollut.

Tolvajärven itäinen ranta on asumatonta korpea. Siellä sijaitsee suuri vedenjakaja-maa. Ja sellaiset ovat aina viimeksi viljeltyjä. Tämän salon liepeiltä lähtevät itäiset vedet Äänisjärveen, eteläiset Laatokkaan ja pohjoiset Joensuun vesistöjä kohti. On juhlallista kartasta lukea paikkain nimiä. Ne puhuvat selvää kieltä siitä, miltä maa näytti, kun ensimmäiset asukkaat tänne saapuivat ja antoivat paikoille nimiä. Idässä ovat nuo suuret järvet Salojärvi ja Suojärvi, pienemmät Hanhijärvi ja Ägläjärvi. Eräs alkuasukas näytti luulevan, että Ägläjärvi merkitseisi Oksennusjärveä. Etelässä tavataan Korpijärvi ja Repojärvi, pohjoisessa taas Kuolisvaara ja Lutikkavaara, joka viimeksimainittu tosin jo hieman tuoksuaa kulttuurille, sillä onhan lutikka erämaassa sittenkin kulttuurin edustaja, jos kohta ei kaikkein korkeimman. Mutta siellä on myöskin sellaisia nimiä kuin Ristsalmi ja Paastojärvi. Nämä osoittavat, että nyt olemme saapuneet maahan, jossa kreikkalaiskatolinen henki leijailee yli salojen, järvien ja salmien, metsien ja metsänasukkaitten. Korpiselän pitäjässä on vielä luterilaisia mutta Tolvajärvestä alkaen on luterilaisuus kuin poislaastu. Tämä metsämaa on siis myöskin uskonnon raja. Ja kolmanneksi, tässä Tolvajärven itäpuolella yhtyvät Korpiselän, Suojärven ja Suistamon pitäjien rajat. Korpiselkä, Suojärvi ja Suistamo. Nimet uhkuvat erämaan tunnelmaa.

Ihanaa oli ajaa huhkia tähän komeaan metsään. Tie oli hyvää ja kovaa, vaikka se luikerteli kuin kyy kulonalainen metsän pohjalla. En muista nähneeni Suomessa niin pitkiä ja kauniita metsätaipaleita muualla. Siinä kasvoi molemmin puolin tietä niin tiheä metsikkö, ettei montakaan metriä nähnyt metsän sisään. Paikoitellen metsä muodosti muurin, jonne silmä ei päässyt vähän vähääkään sisään sukeltamaan. Maankamaran peitti tuuhealehtinen sananjalka. Ylempänä oli lepän lehtiä, sitä ylempänä koivunlatva ja ylimpänä jokunen havupuu. Kulimmehan Karjalan lepiköitä, jossa vain ehkä joka kolmas puu on havupuu. Komeaa oli metsä Tolvajärven seutuvilla, ehkäpä vielä komeampi sen tien varrella, joka Suojärveltä johtaa Laatokkaa kohti. On suloista kulkea tällaisella tiellä, jossa ainoastaan pään päältä taivas vilkkuu, kupeilla mitä helakin vihreä lehtikudos hivelee silmää. Satoipa tai paistoi, aina tällainen näköala on hykäyttävän kaunis. Sentähden rakastan metsiämme ehkä enemmän kuin järviämme.

Kenenkä nämä loppumattomat metsät ovat? Luulenpa että sankimmat metsät
ovat Ukko Kruunun tai myöskin Annantehtaan, joka merkinnee samaa, sillä
Annantehdas laajoine alueineen on sotasaaliina langennut valtiolle.
Yksin Annantehtaan metsien arvohan on laskettu sadoiksi miljooniksi.

Minulla on tuttava siellä Helsingissä, joka on näihin metsiin rakastunut vieläkin syvemmin kuin minä. Hän on saanut oikein ison kärpäsen päähänsä. Hän ei muuta ajattele kuin näitä valtion maita Raja-Karjalassa. Otsa rypyssä ja huolestunut ilme kasvoilla hän kulkee kadulla, ja kun tuttavan tapaa, niin hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä rupeaa haastamaan aina vain Annantehtaan metsistä. Niitä muka vaanii joku suuri yhtymä rahamiehiä, jotka aikovat metsistä nylkeä suunnattomia omaisuuksia. Viime kesään asti en tuntenut Suojärveä ja Annantehdasta muuta kuin nimeltä. Mutta tuttavani puhui niiden metsistä, niinkuin hän olisi arvellut, että ne kaikille helsinkiläisille olivat yhtä tuttuja kuin Kaisaniemen puisto. Tiedän entuudesta, että metsäkaupoissa toinen aina petkuttaa ja toinen petkutetaan. Ne ovat siis ikäviä asioita kuulla, mutta tuttavallani on auttamattomasti kärpänen, ja hän lähtee saattamaan minua katuja pitkin ja purkaa ulos huolestuneen mielensä putipuhtaaksi. Olen koettanut sanoa hänelle, ettei minua huvita muut tukkikaupat kuin sellaiset, jotka tehdään »lampimitalla». S.o. tukit uitetaan lampeen, ja kustakin lammesta maksetaan vissi summa. Ostaja tunkee tietysti lampeen tukkeja pohjaa myöten, mutta maksaa vain pintakerroksesta. Ostaja on tietysti jobbari ja myyjä on valtio. Mutta ei tuttavani ollenkaan ota asiata näin hupaiselta kannalta, hän vain huokailee ja halveksii minun kevytmielisyyttäni.

Nyt hän on kumminkin saanut suuren myräkän aikaan. On lähetetty kirjelmä hallitukselle, jossa kaikki ne jutut, mitkä minä olen koettanut niellä siellä Helsingin kaduilla tuttavani vilkkaan karjalaisen kielen syöttämänä, on pantu paperille ja nyt ne vuorostaan syötetään valtioneuvostolle. Valtioneuvosto on paremmin kuin minä jaksanut sulattaa tämän väkevän palan ja on elokuun 10 p:nä tehnyt koko joukon päätöksiä, joita olen koettanut tankata päähäni, mutta en ole ymmärtänyt, tulevatko ne tyydyttämään ennenmainittua tuttavaani, vai vieläkö hän vastakin tulee seuraamaan minua kadulla huokauksilleen, valituksineen ja uhkauksineen. Mutta sen vain tahdon saada lausutuksi, että tuttavani on voittanut tarkoitusperänsä. Hänen asiansa on nyt korkeimman huomassa. — Sen se kärpänen saa aikaan, tai, ilman kärpästä ei mitään tässä maailmassa saada tehdyksi.

Minusta on yhdentekevä, kenen metsät ovat, valtionko, yhtiön tai lampuotien, kunhan niitä hyvästi hoidetaan. Luulen nimittäin, että järkevästi hoidettu metsä antaa parhaimman voiton ja että järkiperäisesti hakattu metsäalue on silmällekin kaikkein komein. Tähän päätökseen olen jo aikoja sitten tullut ajellessani polkupyörällä Saksan suuren keisarikunnan laidasta toiseen. Siellä metsät olivat siistityt ja sivellyt kuin saksalaisen ratsu-upseerin tukka, Annantehtaan korvet ne olivat pörröiset ja takkuiset kuin runolaulajan haivenet, mutta puita niissä kasvoi, ja rahaa niistä lähtee. Saksalaisia puistoja metsäherratkin hoitelevat, Annantehtaan korpia etukädessä vain suuri Jumala.

Luulisi tällaisessa metsässä kaikenkokoisen riistan viihtyvän. Ei karhukaan vielä ole raskinut jättää näitä peittäviä lehtoja. Susi juosta votkottaa Venäjältä tänne yli tuon vaarallisen rajan, passia hankkimatta, lupaa kysymättä. Rusakkojänis syödä puputtaa leppien ja haapojen lehväturkkia, ja näätä ajelee oravia puusta puuhun.

Ei missään Suomessa linnut niin laula kuin Karjalassa. Lintujen muuttotiet kulkevat juuri tästä yli. Karjalan kannasta pitkin kohti pohjolata keväällä ja samaa reittiä takaisin syksyllä. Suomessa harvinaiset laululinnut, satakieli ja kuhankeittäjä, hihkuvat täällä illoilla, yöllä ja aamusin niin kiihkeästi, että korvia vihloo. Kun kuulen laulettavan Karjalasta »Laulun laaja kotimaa», niin yhtä paljon tulen ajatelleeksi Karjalan sirkuttelevia lintusia kuin sen runotaitoista kansaa.

Mutta toista oli elämä tässä loppumattomassa metsässä noin 100 tai vielä 50 vuotta sitte. Silloin kontiot ja hukat herrastelivat ilman kilpailijoita tässä metsämaassa kuin ainakin omassa valtakunnassaan. Ihmisten karjat saivat käydä laitumella ainoastaan heidän armoillaan. Ja kansa kunnioitti kontioitaan hienotunteisella arvonannollaan kuin egyptiläiset Apis-härkäänsä.

Kun Tolvajärven yli oli ajettu, sukellettu metsään ja ajettu muutama virsta, noustiin yöpuulle Ristsalmen majatalossa, jonka omistaja oli.

Vornanen.

Hilippa Vornasen poika. Vornasen suku on kuuluisin metsästäjä- ja laulajasuku näillä seuduin. Vornaset ne olivat ensimmäisiä ja tarmokkaimpia kyttiä, jotka nousivat kontioideu ja hukkien itsevaltiutta järkyttämään näissä metsissä. Pari miespolvea tätä sukua kävi alituista taistelua metsän petoja vastaan aseilla, jotka eivät olleet niin murhaavia kuin nykyaikaiset, mutta uljuudella ja pelkäämättömyydellä, joka voiton kallisti heidän puolelleen. Henkensä turvana heillä oli keihäs, joka viimeisen sanan sai lausua otteluissa. Olihan siis niinkuin olla pitikin, että Vornanen oli ensimmäinen, joka kättä pisti meille, kun tänne Tapion valtakuntaan astuimme. Olihan niinkuin olla pitikin, että Vornanen asui kruunun metsätalossa, sillä kruunun maitahan nämä kaikki olivat. Siis majatalotkin kruunun rakennuksissa. Ei täällä naapurit joutuneet avuksi, jos hätä päälle tuli. Lähimpään naapuriin oli majatalosta 10 km kesällä, 6 km talvella. Maantie oli ainoa kärrytie, muuanne vei metsäpolut. Shemeikan taloon johti polku etelään käsin ja sinne oli 10 km.

Muistelin tuttavaani siellä Helsingin kaduilla ja kysäisin, eikö Vornanen pääse peltojensa oikeaksi omistajaksi. Ei sanonut tietävänsä, asiat ovat vielä sotkuisat. Teki mieleni lohduttaa ja sanoa, että siellä Helsingissä on mies, joka ei saa päivän lepoa, ei yön rauhaa Vornasten omistusoikeuksien takia. Hänellä on se oikea kärpänen päässään, eikä se herkiä surisemasta, ennenkuin kaikki asiat hyvin järjestyvät. Ken ymmärtäisi valtioneuvoston päätöksen elokuun 10:ltä päivältä, voisi sanoa, miten Vornasen käy.

Pojasta polvi muuttuu, sanoo sananlasku. Se pitää paikkansa, mitä Vornaseen tulee. Suvun nykyinen edustaja ei ole suinkaan karhun- eikä sudentappajan näköinen. Pitkä ja hoikka hän on kuin Ruotsin nykyinen kuningas Kustaa V, mutta hiljainen ja säyseä. Ja mikä kummallisinta, ei parran untuvaakaan tämän 40 v. vanhan isännän poskissa, huulilla tai leuassa. Ei koskaan hänen ole partaveitseen tarvinnut tarttua, hän sanoi tähän asti selviytyneensä vain karkealla pyyhinliinalla. Partahuuliahan karjalaiset ovat sekä runoissa että todellisuudessa, mutta kun kerran poikkeus säännöstä tavataan, näkyy se olevan radikaalisempi kuin missään muualla maassamme. Onhan harvinainen ilmiö harvapartaisten länsisuomalaistenkin joukossa sellainen mies, joka ei partaveistä ole pakotettu käyttämään. Toinen ihmeellinen ominaisuus Vornasessa oli, ettei hänellä ollut lasta. Tavataanhan näillä seuduin miehiä, joitten vaimot nurkumatta ja helposti synnyttävät jopa kuusitoistakin lasta. Tunnen pitsienmyyjättären Suistamosta, Karjalan Marin, jolla on ollut 16 lasta. Näistä muutamat ovat syntyneet junavaunuihin, yksi Helsingin rautatientorille. Toinen puoli on kuollut noin vain väen tungokseen, mutta vielä elää sentään 8 lasta. Vornanen oli parraton ja lapseton. Vanhoista karhuntappajista esi-isistään ei häneltä ollut muuta jälellä kuin pituus, jota oli sinne loppupuolille 2 metriä.

Pitäisi panna tarkka mittaus käymään tämän Karjalan kreikkalaiskatolisen kansan kesken, jotta päästäisiin selville siitä, onko se pitempää kuin muut suomalaiset, ja olivatko siis Käkisalmen vanhan läänin asukkaat kookasta kansaa? Kun ajattelen Shemeikkaa, Onoilaa, Vornasta, Ägläjärven Kononoffeja, Suojärven talollista Mikko Koivusta, Mantshinsaaresta kotoisin olevaa Talouspäällikköä Johannes Taulamoa, niin kaikkihan he ovat koko joukon yli 3:n kyynärän miehiä. Ja ruumiinrakenteeltaan aivan samanlaisia, nimittäin pitkänhuiskeita, solakoita, hoikkia miehiä. Ei vanhoilla päivilläkään mitään lihomisen merkkejä. Tällainen mittaus olisi sitäkin tärkeämpi, kun kulkuneuvojen parattua kansa joutuu kohta rotusekoituksen alaiseksi. En luule, että silmäni pettivät; Raja-Karjalan väki on ainakin yhtä pitkää kuin Turun ja Tampereen kansa. Hyvässä lykyssä se voisi saavuttaa ruotsalaisten keskipituuden 169 cm. Jos mittaus pannaan toimeen, ei muu väki saa tulla kysymykseen kuin kreikkalaiskatolinen, sillä luterilaiset karjalaiset ovat suurimmaksi osaksi muualta muuttaneitten, etupäässä savolaisten, jälkeläisiä ja siis lyhyempiä.

Niin, Vornanen ei enää ollut kontion- eikä hukantappaja, sentähden että hänen esi-isänsä olivat ne hävittäneet melkein sukupuuttoon. Hänen on täytynyt mukaantua muuttuneisiin olosuhteisiin. Ja sen hän on perusteellisesti tehnytkin. Ei mikään enää hänessä muistuttanut salolaista, vaikka hän täällä erämaassa asusti. Hän oli perehtynyt uudenaikaiseen suomalaiseen sivistykseen. Kun hänen kanssaan puheli, ei edes erottanut, että hän oli karjalainen. Puhui nuhteettomasti suomalaista kirjakieltä ja seikoista, joista sivistynyt maalainen yli koko Suomen puhuu. En huomannut edes jumalankuvaakaan hänen nurkissaan. Rakennus oli suomalaismallinen, samanlainen kuin kruunun omistamat talot kautta koko Suomen aina Jäämeren rantamille saakka. Iso tupa ja kaksi kamaria. Kamareissa oli rautasängyt, patjat ja viltit niinkuin ainakin sivistyneellä maalaisperheellä yli koko Suomen.

Yleis-europalainen ja yleis-suomalainen sivistys on tunkenut erämaan laitaan, kohta se valtaa koko salon. Miltä 50:n vuoden perästä Suojärven saloilla näyttää? Samanlaiselta kuin joka taholla muuallakin Suomessa. Sivistys on kuin silitysrauta, se tasoittaa kaikki rypyt ja epätasaisuudet. Kaikki muuttuu niin kiiltäväksi ja kuultavaksi. Hyvä niinkin, kun vain kaikki ei muuttuisi niin yksitoikkoisen ikäväksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna ajettiin herkullisen metsän läpi. Meidän korea auttomme luikerteli kuin kirjava ukonkoira spenaatti-istutuksen juurilla. Tie kiemurteli, ja jokainen mutka oli lehtipuitten verhooma. Vastaantulija vauhkolla hevosella olisi ollut myyty, mutta ei ketään tullut vastaan. Jo liestyi metsä. Saavuttiin.

Ägläjärven kylään.

Ensimmäinen aito karjalainen kylä matkamme varrella. Siellä hymyili synkän kalmiston kupeella kylän pikkuinen pyhättö, niin sanottu »Tshasouna». Talot olivat kaikki rakennetut karjalaiseen malliin, navetat, tallit ja liiterit saman katon alla kuin asuinrakennuskin. Yksi suomalaisen huvilan malliin rakennettu talo törrötti keskellä kylää, epäsointuisena ja uhkaavana. Tuoko se nyt on ensimmäinen? Ei tarvitse olla armoitettu profeetta ennustaakseen, että 100 vuoden jälkeen kylässä ei enää muunlaisia nähdäkkään. Sääli, että niin käy, sillä kovin on komea rakennustyyli meidän karjalaisillamme. Ei se siitä kärsi, että se on kotoisin Venäjältä.

Mutta emme me kylää seisahtuneet katselemaan, me nousimme autostamme vain tavataksemme Ägläjärven Annia. Ägläjärven Annista olin kuullut matkallani paljon puhuttavan, hänet näkyivät kaikki tuntevan. Luulin häntä jonkinlaiseksi kummalliseksi olennoksi, joka omituisuudellaan herätti huomiota. Mutta eihän Anni ollut mikään muu kuin sekä ulkomuodoltaan että mieleltään Raja-Karjalan ehkä tyypillisin nainen.

Hän on sitä pisintä karjalaista rotua, Shemeikan, Onoilan ja Vornasen naisellinen vastine. Ensi työkseni pyysin Annia selkämittaan. Kuului olevan minun mittaiseni, siis 178 cm. Mutta ei hän silti ollut mikään hongankolistaja, hento ja huiskea. Päinvastoin hän oli mitä sopusuhtaisin luoma, oikea maalainen Venus tai Juno jumalatar. Täyteläinen olematta pullea, voimakas olematta karkeatekoinen. Oli oikein iloista nähdä Annin liehuvan perheenemännän toimissa. Hän liikkui tuvassa nopeasti ja niin sulavasti kuin prinsessa. Sattui vielä niin onnellisesti, että Anni oli aito karjalaisessa hommassa. Hän valmisteli nimittäin karjalaisia herkkuja, shultsinoita, pyöröitä ja shipanniekkoja. Ja tupa oli karjalaismallinen alusta loppuun saakka. Nyt tunsin olevani Raja-Karjalassa, maassa, josta paljon olin kuullut, paljon lukenut ja josta olin paljon kuvia nähnyt.

Annin komeassa, karjalaisessa vartalossa asui rotupuhdas karjalainen mieli. Hänen poskensa punoittivat terveyttä, hänen silmänsä loistivat ja suu oli alituisessa ilon hymyssä. Elävimpiä ihmiskasvoja mitä nähdä saa. Jos mitä kysyit, tuli vastaus kuin pyssyn suusta ja aina naseva, leikillinen ja iloinen. Annin suu kuuluu olevan peloittavan sukkela, se on kuin sadun prinsessan, jota ei kukaan saanut solmituksi. Kaikki sekä arat että rohkeat kosijat ovat käyneet ymmälle Annin edessä; hänen sukkeluutensa ovat ajaneet kosijat pellolle. Ägläjärven Anni on naimaton, tämä komea karjalainen tyttö, kantakirjanainen numero yksi.

Pöytä pantiin heti koreaksi, shultsinat, pyöröit ja shipanniekat kupsahtivat pöydälle. Anni heläytti kilakan naurun ja sanoi:

— Nuo shultsinat ovat kuin vaaliliput.

Anni oli jo siinä iässä, että sai valita edustajia valtiopäiville, ja oli mielihyväkseen huomannut, että kohteliaisuudesta karjalaisia naisia kohtaan vaaliliput olivat tehdyt juuri shultsinain näköisiksi. Kun yhden pyöräin ja kaksi Annin vaalilippua syö, niinkuin minä tein, silloin tietää täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaa ruumistaan kohtaan. Kysyttiin, miksi Anni ei mene miehelään?

— Ka kun eivät ole huolineet, oli tosinaisellinen, lyhyt vastaus.

Jollei meillä olisi ollut naisia seurueessamme, olisi vastaus ehkä voinut olla sekä sukkelampi että myöskin rajakarjalaisempi.

Majuria, Vilekkiä ja minua vaivasi tuon korean naisen naimattomuus. Onhan väärin sekä rakasta synnyinmaata että Raja-Karjalaa kohtaan, että tällainen nainen ei lisää ja vahvista seurakuntaa, vaan sen sijaan puolikyttyrät akat synnyttävät 16 lasta. Sehän on vastoin korkeampaa maailmanjärjestystä. Kun vielä se aika olisi käsissä, että nainen ryöstetään, silloin pitäisi jonkun Lemminkäisen tehdä partioretki Ägläjärvelle ja pakottaa Anni järkiinsä. Majuri tiesi pataljoonassaan olevan tamperelaisen aliupseerin, joka pituutensa, voimansa ja ryhtinsä puolesta vetää Anuille vertojaan. Ei muuta kuin tamperelainen komennetaan Ägläjärven rajoja vartioimaan, ja lemmen jumalatar saa hoitaa loput.

Pyhä Anna, Ägläjärven Annin täyskaima, kreikkalaiskatolisen kirkon pääpyhimyksiä, eli niinikään pitkän ikänsä lapsetonna. Hän huokaili Jumalalle ja sanoi:

    Voi minua, kenen kalttainen minusta on tullut?
    En laivaan lintujen kaltaiseksi ole tullut;
    Sillä taivaan linnutkin ovat hedelmällisiä
                     sinun edessäsi, oi Herra!

Mutta Jumalan erityisestä armosta hän vanhoilla päivillään sai lapsen, ja silloin Pyhä Anna haltioissaan puhkesi seuraavaan todella kauniiseen kiitoshymniin:

    Kuka julistaa Rubenin pojille, että Anna imettää?
    Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te kaksitoista heimoa,
           Anna imettää!

Kun nyt Ägläjärven Anni kihlautuu ja menee naimisiin tamperelaisen kanssa ja saa ensimmäisen poikansa, silloin niinä haltioituneena huudan:

    Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te Suomen heimot,
    te kahdeksan läänin ja yhdeksän maakunnan asukkaat,
           Ägläjärven Anni imettää!!

Proasniekat.

Olin kuullut kerrottavan, että kreikkalaiskatolisessa kirkossa vietetään 138 proasniekkaa vuodessa, että silloin kaikki kansa lepää, kaikki työt ovat seisahduksissaan ja sekä nuoret että vanhat kerääntyvät kokoon iloitakseen ja tanssiakseen. Olin arvellut, että tässä oli tuntuvasti laskettu liikaa. Ei suinkaan niitä niin monta ollut, eikä suinkaan koko väki niihin ottanut osaa. Mutta kertomukset ovat olleet aivan tosia, ilman liioitteluja; päinvastoin se, minkä minä näin, voitti kaikki mitä kuullut olin.

Oli Petroin proasniekan aika, kun Ägläjärvelle tultiin. Kävin Ägläjärven kalmistolla ja tshasounassa rukoilemassa Meri-Miikkulalta parempaa säätä, sillä taivas oli aina vain pilvessä ja aina vain sataa ropsautti niskaan. En juuri huomannut tulosta rukouksistani, sillä eihän jumalat jouda turhanpäiväisiä, itsekkäitä rukouksia kuuntelemaan, niillähän on niin paljon tärkeämpiä anomuksia täytettävinä. Jo silloin huomasin, että nuoret ihmiset juhlavaatteissa parveilivat kylän solissa. En ketään nähnyt töissä. Kun istuttiin tuvassa Ägläjärven Armia haastattelemassa, pujahteli näitä tyttöparvia tupaan. Miten erittäin viehättävältä tuntuikaan, kun nämä nuoret tupaan tullessaan tekivät ristinmerkin huonejumalalle. Se tapahtui niin sulavasti, jopa hiukan keimailevasti. Kumartaessaan huonejumalalle tulija kunnioittaa myöskin huoneen asukkaita. Sallihan ankara Jehovakin, että israelinlapset saivat säilyttää arvossaan ne pakanalliset huonejumalat, jotka jo entuudestaan olivat vieraassa talossa, jonne he muuttivat. Sentähden Raakelin rikos oli niin suunnattoman törkeä, hän kun varasti isänsä, Labanin, huonejumalat paetessaan Jaakoppinsa kanssa ryöstettyine lammaslaumoilleen. Huonejumala nurkassa! Kuinka monituhatvuotinen aasialainen tapa se onkaan! On erittäin tunnelmallista nähdä huonejumalan palvomista noin aivan tosissaan. Kreikkaiaiskatolilaisilla on niin paljon pyhiä paikkoja, oma kotinsa, tshasounansa ja monet kirkkonsa, luterilaisilla ei yhtään, sillä alastomat kirkkomme ovat vain sanankuuntelupaikkoja.

Ajettiin Annantehtaalle. Siellä paikat kerrassaan kuhisivat kansaa, nuorta ja vanhaa. Yllätyksellä panin merkille, että juuri vanha kansakin kokoontui näihin proasniekkoihin. Kun lähestyttiin Annantehdasta, taivalteli suuri joukko ikäkuluakkoja juhlaan, akkoja, joilta olisi luullut tanssihalun jo ammoin haihtuneen elämän kovassa koulussa. Virkusti ne loikkasivat maantienojan yli ja kumarsivat, eivät niianneet, kuten muualla Suomessa tehdään. He taivuttivat ruumistaan yhden äkin ristiluun kohdalta alas, aivan niinkuin kirkossa Meri-Miikkulan ja Pyhän Fjoklan kuvien edessä. Siis uusi jumalallinen kunnioituksen osoitus! Silmillään he hakivat minua, se minun täytyy kehuskelematta ja nöyrällä mielellä todeta, sillä missä ikinä Suomessa olen autolla liikkunut ja vaikka kuinka suuressa seurassa, on tämä oma, rakas kansani aina minussa nähnyt auton omistajan. Tällä matkalla sentään rouva Nissinen ylioppilaslakissaan ja valkoinen harso silmillään sai kunnioittavan sivukumarruksen, sillä hän menestyksellä kilvoittelee kanssani autonomistajan ulkomuodossa. Sinne ne kaikki ehättivät Annantehtaan Petroin juhlaan. Tuli erästä vihreäistä polkua myöten joukko nuoria tyttöjä valkeissa kengissä, valkoisissa silkkisukissa, valkoisissa vaatteissa, aivan kuin pääkaupungin baaliin menossa. Kinnunen, joka oli nuori vääpeli ja tunsi ei ainoastaan seudun maantiet, vaan myöskin seudun kaunottaret, supatti korvaani:

— Annantehtaan hienottaret.

— Näinkö koreissa puvuissa, täällä erämaassa, Suojärvellä? Olin kuvitellut, että sekä nuoret että vanhat täällä kävelevät pitkävartiset saappaat jalassaan.

— Vielä vähät!

Niin rutosti se sivistys tätä nykyä vyöryy yli koko maamme aina sen äärimmäisiä laitoja myöten. Karhuntappajain tyttäret sipsuttelevat kengissä, jotka uppoaisivat Suojärven soihin kuin teroitetut aidanseipäät. Hei, eläköön sivistys!

Tämä proasniekka-rahvas ikäänkuin vierasteli meidän seuruettamme. En aluksi ymmärtänyt miksi. Ennen pitkää syy selveni. Kansa tahtoi viettää vanhaa Petroita, mutta uusi asetus sen kielsi. Majuri, Vilekki ja Kinnunen upseerinvormuissaan peloittivat näitä tanssihaluisia lain rikkureita. Tästä lähemmin tuonnempana.

Kaikki ne päivät, mitkä Suojärvellä viivyin, kuluivat siinä ainaisessa proasniekan touhussa. Mihin ikinä saavuttiin rajakyliin, oli väkeä koossa; niitä näki joskus roikkuvan talojen parvekkeilla niinkuin pääskyn poikasia kurkottamassa pesän reunalta. Ja seudun poliisit olivat hurjassa urakassa tämän tanssirahvaan kanssa. Poliisin piti ehkäistä juhla, mutta kansa tahtoi riemuita. Eihän poliisilla mitään ollut sanomista itse iloa vastaan, hänen vain piti kieltää se juuri sinä päivänä. Ei saanut viettää vanhaa Petroita, olisi pitänyt viettää uutta Petroita noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kielto ei siis mitenkään johdu siveellisistä syistä, se on vain hyvin yksinkertaisesti allakkakysymys.

Mutta tämä allakkakysymys on saanut perin kireän luonteen tätä nykyä Raja-Karjalassa. Tässä maailmassa on niin, että eihän kysymyksen painavuus vaikuta riidan kiihkeyteen. Jonninjoutavista asioista on vuodatettu verta, on ihmisiä kidutettu aina kuolemaan saakka. Älkäämme siis halveksiko tätä allakkakysymystä! Ajatelkaamme vain, että meillä joulun ja juhannuksen vietto siirrettäisiin kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, minkä äjäkän kristikansa meillä nostaisi? Niin kiihkoisia asukkaat Raja-Karjalassa ovat tämän kysymyksen suhteen, että se on jakaantunut kahteen toisiaan manaavaan puolueeseen, että perheessä toiset jäsenet ovat vanhan luvun puolella, toiset uuden, ja molemmat puolueet proasnikoivat eri aikoina ja riitelevät toisilleen.

Onkohan tämä ensimmäinen uskonriita Raja-Karjalassa?

Muutamilla sanoilla koetan selittää tämän riidan syyt. Se johtuu oikeastaan eräästä todellakin tärkeästä kysymyksestä, nimittäin.

Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.

Tsaarinvallan aikanahan kreikkalainen kirkko meidän maassamme oli täysin riippuvainen Venäjän kirkollisista laitoksista. Kirkon pää oli Venäjän metropoliitta, ja hän taipui Venäjän valtiomahdin komennuksen alle. Sotavuosina kreikkalainen kirkko toimi suorastaan venäläistyttämis-propagandan eturivissä. Kuuluisa Kyprianos perusti tänne venäjänkielisiä kansakouluja, joille rakennettiin upeita koulurakennuksia. Jotta venäläistyttäminen sujuisi nopeammin, muodostettiin koulut internaateiksi, joissa köyhät lapset saivat sekä asunnon että ravinnon. Eräässäkin koulussa oli kaksi salia peräkkäin niin isoa, että niihin olisi mahtunut satoja oppilaita. Erinomainen konsertti-, luento- ja tanssisali. Näitä tilavia rakennuksia käytetään nyt monenmoisiin hyödyllisiin tarkoituksiin. — Opettajattariksi Kyprianos asetti venäläisiä, venäläismielisiä ja -kiihkoisia neitosia, joilla sen lisäksi myöskin täytyi olla eräs ominaisuus, joka ei muutoin ole välttämätön lasten opettajalla. Niiden piti nimittäin olla kauniita, sillä Kyprianos oli venäläinen munkki, ja jos saa Tolstoita uskoa, niin pyhinkin erakko-munkki on aivan aseeton kauniin naisen tenhoa vastaan. Saati sitte Kyprianos, joka ei ollut pyhä eikä erakko, munkki vain aivan tavallista venäläistä lajia. Kiihoitustyö sujui hyvin venäläisen hallituksen mahtavassa turvassa, ja Kyprianos rasitti itseään alituisilla tutkimusmatkoillaan, niin että kuoli. Suomen hallitushan ei saanut puuttua niiden hoitoon muuta kuin taloudellisesti niitä auttamalla.

Tuli sitten Suomen ihmeellinen vapautus Venäjän ikeen alta. Nyt nousi kysymys siitä, kuka on kirkon korkein pää, Moskovanko metropoliitta vai kuka? Mutta tätä nykyä Moskovan metropoliitta on vankina jossakin luostarissa, bolshevikit ovat julistaneet sodan kirkkoa vastaan ja ammuskelleet piispoja ja pappeja noin vain lystikseen. Kreikkalaiskatolinen kirkko on tätä nykyä ilman päätä. Se on siis tuuliajolla, josta se koettaa hapuilla lujalle perustalle.

On omituista kuulla, miten kansanmiehet Raja-Karjalassa varmasti puhelevat käsitteistä sellaisista, kuin on autonominen, autokefaalinen kirkko, puhelevat hierarkiasta ja kansanvallasta, kaanonista ja kirkkolaista, aivan kuin olisivat synnynnäisiä kreikkalaisia, perehtyneitä kreikankieleenkin. Liikemies Jaakko Seise Salmissa suorastaan hämmästytti minua sekä syvillä tiedoillaan näistä asioista että erinomaisen järkevillä ja loogillisilla ajatuksillaan. Koulunkäymätön mies, joka puhui kuin oppinut hengellinen pappi, jolle kreikkalaiskatolinen uskonto näkyi olevan ei ainoastaan ulkonainen tunnustus vaan lisäksi hengen asia. Mikäli minä hänen käsityksiään oikein ymmärsin, oli hän ehdottomasti autokefaalisen kirkon puolella, s.o. hän tahtoi, että Suomen kreikkalainen kirkko olisi »omapäinen», että se siis ei saisi joutua minkään vieraan vallan metropoliitan johtoon. Onhan selvää, että vieras johtomies on epäilyttävä kotimaisen kirkon ylin huoltaja. Seisen ehdotuksiin kuului myöskin kääntyä Konstantinopolin patriarkan puoleen pyynnöllä, että hän rupeaisi Suomen kreikkalaisen kirkon pääksi. Kummallista, aivan sama ehdotus, mikä tehtiin 1600-luvulla, kun nykyinen Karjala oikeauskoisena maana kuului luterilaisen Ruotsin vallan alle. Ei tästä tuumasta sentään silloin totta tullut, tuskin nytkään.

Tarvitseeko kreikkalaiskatolinen kirkko välttämättömästi metropoliittaa tai patriarkkaa? Eikö se tule toimeen pelkällä piispalla, niinkuin meidän luterilainen kirkkommekin? Onko muuten mitään epäkristillisempää kuin moniasteikkoinen hierarkia? Uskontohan on yksilön ja Jumalan privaattisuhde; kaikki välikädet voivat pelata korkeintaan seremoniamestarin roolia. Mutta pitääkö niitäkin olla kymmeniä eriarvoisia välikäsiä. Jos joku hengellinen kaanon-perustuslaki tällaista vaatii, niin muuttakaa se! Eihän perustuslakikaan voi olla järkähtämätön.

Mikäli tiedetään, on Venäjällä tätä nykyä käynnissä kirkon puhdistus, ei bolshevikkien komennuksesta vaan kirkonmiesten itsensä aloitteesta. Sen ohjelmaan kuuluu juuri proasniekkojen ja pyhimysten vähentäminen, kirkon dogmien muuttaminen ja selibaatin poistaminen. Onhan sellainen kaanon kummallinen, että piispan täytyy olla joko munkki- tai leskimies; nainut mies ei siihen kelpaa, jonka tähden kirkolliskokouksen tänä vuonna oli pakko valita Virosta apulaispiispa, Suomessa kun kaikki ansiollisimmat rovastit ovat avioliitossa. Kreikkalaiskatolisessa kirkossa pappi on tähän asti lukenut vain rukouksia ja pitänyt liturgisia jumalanpalveluksia, nykyisessä Venäjän valtakunnassa papit saarnaavat joko raamatun tekstistä tai päivän kysymyksistä. Eikö tällainen tapa kävisi päinsä myöskin meidän kreikkalaiskatolisessa kirkossa?

Selvää selvempi on nyt kumminkin, että vanha hierarkia ja uudenaikainen, kansanvaltainen kirkonhoito ovat törmänneet yhteen Raja-Karjalassa. Hierarkkisia mielipiteitä edustaa arkkipiispa Serafiin, kansanvaltaisia aatteita ajaa kirkolliskokous, johon seurakunnat valitsevat edustajiaan. Taistelu on tuima, toivottava tulos on jälkimmäisen täydellinen voitto. Ajan henki jo tähtää sinnepäin, ja luterilainen naapurikirkkohan on kansanvaltainen perustuksiltaan ja houkuttelee matkimiseen.

Samahan se on, mitä uskoo ja kehenkä uskoo, joko ihmeitä tekeviin, kirjallisuudesta opittuihin jumaliin tai oman järkensä perustuksella haahmoiteltuun korkeimpaan olentoon, pääasia on, että uskoo. Luja usko on suuri tekijä maailmassa, laimealla uskolla ei ole kerrassaan mitään merkitystä.

Oikeastaan koko tällä riidalla ei ole uskonnon ja uskon kanssa mitään tekemistä, kysymyksen tärkeys on vain siinä, kuka hallitsee Suomen kreikkalaiskatolista kirkkoa, piispako metropoliittoineen vaiko kirkolliskokous ynnä Suomen valtiomahti? Sivistynyt osa Raja-Karjalaa on kirkolliskokouksen puolella, niinikään useimmat papit, mutta piispan puolelle ovat muutamat yksinkertaiset asukkaat asettuneet seuraavan syyn takia.

Viime vuonna pidetyssä ylimääräisessä kirkolliskokouksessa Sortavalassa päätettiin, että Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko rupeaa noudattamaan uutta ajanlukua, siis samaa kuin muualla Suomessa. Arkkipiispa Serafim suostui ilolla tähän muutokseen, selittäen, etteivät muutosta estäneet mitkään kanoniset syyt, vaan että se oli puhdas järjestysasia, jonka kirkolliskokous voi määrätä. Hallitus vahvisti tämän kokouksen tekemän päätöksen. Mutta vuoden kuluessa sai arkkipiispa Serafim Suomen kansalaisoikeudet, ja arvattavasti häntä painostaa eräs hämäräperäinen Venäjän ulkopuolella kokoonpantu kreikkalaiskatolinen kirkollishallinto, jonka asuin- ja olinpaikasta ei sen lähettämissä kirjelmissä virketä mitään, niin että hän nyt on jyrkästi toisella kannalla. Hän vastustaa kynsin hampain uutta ajanlukua.

Syksyllä viime vuonna kutsui piispa Eulagius, tunnettu rutivanhoillinen, kiihkeä viimeisen valtakunnanduuman jäsen, suuren kirkolliskokouksen Karlovicen kaupunkiin Galitsiassa, jonne kokoontui yli sata Venäjältä paennutta kirkonmiestä ja joka pyhä konsiliumi päätti ryhtyä tehokkaaseen vastavallankumoukseen kaikkia bolshevikkien aikomia kirkollisia uudistuksia vastaan. Jos arkkipiispa Serafim tottelee piispa Eulagiuksen määräyksiä, silloin ei meillä suomalaisilla ole mitään hyvää sieltäpäin odotettavissa.

Ei Raja-Karjalan sivistymätönkään rahvas välittäisi siitä, kuka viimeisen sanan sanoo kirkollisissa asioissa, arkkipiispako metropoliittoineen ja patriarkkoineen vaiko oma kirkolliskokous ja Suomen valtiomahti. Mutta, kun rakkaat proasniekat muuttuvat kaksi viikkoa aikaisemmiksi, niin se seikka on pannut sen mielet kuohuksiin. Ja arkkipiispa Serafim on täten saanut kannatusta syvistä riveistä. Kreikkalaiskatolinen papisto on nykyään oleellisesti noussut entisen papiston sivistystasosta. Sivistyneinä, lukeneina ja suomenkieltä täysin taitavina miehinä he arvostelevat vapaammin kirkkonsa tarpeita ja uudistuksien välttämättömyyttä. Siitä kantavat todistuksia heidän monet kirjoituksensa maamme sanomalehdissä.

Sain matkallani elävän todistuksen siitä, miten syvältä tämä uuden ajanluvun käytäntöön ottaminen on koskenut rahvaan mieliin. Kohtaus tapahtui.

Jehkilän esikunnan portilla.

Klo 12:n aikaan yöllä seisoi auttomme esikunnan portilla ja haisi vielä bentsiinin kärylle, sillä olimme juuri hetkistä ennen saapuneet matkalta valtakunnan rajalle. Ajaa mies ja vaimo hevoskopukallaan Suojärven kirkolta päin. Hevonen rupeaa tanssimaan ja hyppimään aivan niinkuin kansakin proasniekassa. Läksin heitä auttamaan ja kysyin:

— Vanhan Petroin proasniekkaako se hevosenne tanssii?

… Tpruu, tpruu! Ei se vaunua pelkää, hajua se pelkää? vastasi mies.

Hänen aviovaimonsa istui kärryissä sanaa sanomatta, hieman niinkuin vilun kohmeissa. Hevonen peruutettiin pois hajun alta, ja mies lähti auttoa katselemaan. Täällä hänen silmänsä äkkäsivät majurin, joka näkyy olevan tuttava valtakunnan reunoja myöten. Mies, jonka nimeä en kiihkeän uskonnollisen väittelyn takia ehtinyt udella, vaan jota aion nimittää Serafimiksi, näki hetken tulleen nyt kerrankin saada tyhjentää katkeroituneen mielensä ja uskonnollisten tunteittensa loukkaukset. Hän rypisti kasvonsa ihmeellisiin kurttuihin ja alakuloiseen valittavalla äänellä hän rupesi marisemaan. — En osaa karjalankieltä, enkä uskalla sitä matkia, mutta vaikuttavampi vuoropuhelu olisi, jos se präntättäisiin niinkuin se sinä yönä pursusi asianomaisten huulilta.

Serafim. Onko luvallista, että sotamiehet saavat tulla ihmisiä häiritsemään, myö kun lähettiin vanhan Petroin proasniekkaa viettämään tuonne Kaitajärven kylään. Myö kun juuri tanssittiin, niin hyö tulliit ja löit pyssynperällään tanssivia pariloita p—sauksille. Onko se oikein? Kuka heille sen luvan on antanut. Eikö myö saada tanssia milloin tallotaan?

Majuri. Häh!

Serafim. Kuulehan, onko sotamiehillä lupa tulla lyömään tanssivia pariloita p—sauksille, kun myö ollah vanhan Petroin päivää viettämässä Kaitajärven kylässä.

Minä koettelin kysyä väliin: onko sinulla mustelmia, mutta ei Serafim sitä kuunnellut. Entä eukollasi? Ei sitäkään.

Majuri. Tjakkua sie minuo, elä solttuloita. (Hauku sinä minua, elä sotamiehiä.)

Serafim. Ka, mitä minä sinusta tjakkoan, ethän sie ollut lyömässä, soltut löivät.

Majuri. Mie olen käskenyt, ettei vanhan Petroin päivää saa viettää ja että sotamiesten täytyy hajottaa kaikki proasniekkaväki. Itse olette päättäneet kirkolliskokouksissanne, että uus Petroi on vietettävä, mutta nyt tahotte viettää molempia, sekä uutta että vanhaa Petroita. Koko kesänne menee proasniekkoihin.

Serafim. Vai koko kesä? Minkä sinä mahat meille, jos me kotonamme vietämme vanhaa Petroita. Emme tee mitään, emme kynnä, emme leikkaa, istumme kotona ja tanssimme ja laulamme. Niin on isämme tehneet, eivät vanhan Petrun päivänä niin mitänä tehneet, niin tehhään mekin. Jumala proasniekat on laatinut, ei niitä ihmiset saa muutella. Jos sie ajanet pois kylästä, myö laiskotellaan kotona.

Majuri. Niin kauan kun mie tässä komentoa pidän, ette vietä proasnikoita vanhan ajan mukaan. Iloitkaa ja riemuitkaa, miten paljon tahansa Petroin päivänä, mutta uuden ajan mukaan, niinkuin teidän edusmiehenne ovat päättäneet.

Serafim. Mie annan piruja edusmiehille, mie vietän proasniekat vanhan luvun mukaan. Silloin mie tiiän, milloin menen heinään, milloin kylvöön. Ka, uuden mukaan en mitään. Soaphan ne nuoremmat tehä mitä tahtovat, myö vanhat, myö pietään vanha luku.

Siihen keskustelu loppui. Auton bentsiininkatku oli hieman haihtunut, ruuna kulki vavisten auton ohi, eukko istui kohmeissaan kärryissä. Ehkä hän poti mustelmia siinä paikassa, mihin pyssynperät olivat sattuneet. Serafiin nousi vastenmielisesti kärryihinsä, hän olisi mielellään vielä jatkanut väittelyä, mutta majuri oli poistunut sisään ja minun, siviiliraukan, kanssa ei kannattanut riidellä. Uhka paloi hänen silmissään, kun hän kapusi kohmettuneen eukkonsa, vanhan tanssitoverinsa, viereen. Hänen silmäyksistään voi lukea seuraavat kopeat sanat: »Tässä istun muijani vieressä, enkä mahda muuta.» Sinne ne hävisivät sitte jonnekin Jehkilän sillan taakse.

Mietteitä.

Jäin miettimään tämän Raja-Karjalan rahvaan luonnetta. Tuo mies tuossa ja hänen muijansa olivat ehkä siinä 40 vuoden korvilla, mutta siksi ilonhaluisia, että olivat Jantusen jaloin lähteneet 3:n peninkuorman päähän Kaitajärven kylään tanssimaan vanhaa Petraa. Siis kuuden peninkuorman reissu yhtä tanssi-iltamaa varten. Tekeekö muut suomalaiset niin? Ei muuanne kuin ehkä laulujuhliin ja suurempiin kansanjuhliin. Tuskin tanssi-iltamiin, kun jo ovat naimisissa ja 40:n vuoden vanhoja.

Mutta kun kerran on sellaisen matkan tehnyt, niin varmaan mieltä kaivelee, jos viranomaiset keskeyttävät juhlan. Mies oli toivonut vanhan eukkonsa kanssa saavansa oikein hiki hatussa pyöritellä »prishakkaa»; ehkä olivat vanhan Pertoin juhlassa ensi kerran nähneet toisensa, tehneet sopimuksen koetella kahden viikon ajan, sopivatko he yhdessä elämään — niin sanottiin minulle, että ainakin Pitkärannan Valossi-proasniekassa tehdään — ja huomattuaan, että ovat toistensa mieleisiä, menneet kihloihin ja naimisiin. Nyt tahtoi mies ja vaimo muistutella mieleensä ensi lemmen ihanoita hetkiä, pyörähtelivät hurjassa pyörteessä tanssilavalla, niin tulee solttu ja pompottaa pyssynperällä pariskunnan pehmeimpiä paikkoja. Toden totta, vähemmästäkin sitä ihminen joutuu pois tanssin tahdista, ja vähemmästäkin se mieliparka myrtyy. — Uusi aika se monen pyhimmät tunteet tallaa jalkainsa alle. Se ei välitä huolista ei huokauksista. Ken ei tottele, saa pyssynperällä paukkuja. Kun oikein pahasti käy, voi saada paukkuja hellempiinkin ruumiinosiin, kuin mihin Serafiin ynnä puolisonsa saivat.

Säälittävältä tuntuivat varsinkin Serafimin viimeiset sanat:

— Nuoret tehkööt mitä tahtoot, myö vanhat, myö pietään vanha luku.

Samalla tavalla kai koko uskonriidankin käy. Vanha polvi viettää vanhaa Petroita, uusi polvi uutta. Ja niin vähitellen koko allakkakysymys häviää päiväjärjestyksestä vanhan polven mentyä kalmistojen nurmen alle.

Uskonto on melkein yksinomaan tunnelmallista laatua. Pieninkin loukkaus koskee kipeästi hermoihin. Sentähden toivokaamme vihdoinkin saavamme maahamme täydellinen uskonnonvapaus laissa vahvistetuksi. Kukin ihminen saakoon tulla autuaaksi omilla metkuillaan. Sehän sittenkin oli Serafiminkin lopullinen toivomus.

* * * * *

Salmin viisas Jaakko Seise väitti, että eräs Karjalan luterilainen rovasti tahtoisi panna käyntiin jonkunlaisen ristiretken käännyttääkseen Salmin, Suistamon ja Suojärven seurakuntalaiset luterilaiseen oppiin. Se vielä puuttuisi aikana, jolloin hartaasti odotellaan täydellistä uskonvapautta! Mikä vahinko, jos nuo komeat kreikkalaiskatoliset kirkot kadottaisivat monet kauniit kuvansa ja kultauksensa ja muuttuisivat lohduttoman alastomiksi luterilaisiksi latokirkoiksi. Täydellisen uskonvapauden nojalla tahtoisin vielä lisätä tätä kirkkojen kuvasarjaa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kuvilla. Siten kirkot muuttuisivat vieläkin kodikkaammiksi, vieläkin karjalaisemmiksi. Sillä eiväthän mitkään legendat ajatuksen jaloudessa ja sanonnan taituruudessa voita karjalaisten omia pyhiä kertomuksia Väinämöisen opista ja elämästä. Ihmeethän ovat samat, oppi niinikään, karjalaisten tarut vain niin monin verroin ihanammin kerrotut. Ne kreikkalaiskatolisen kirkon legendat, mitkä minä tunnen, ovat kyllä hartaan ja hurskaan mielen luomat, mutta huonon kynän kirjoittamat.

* * * * *

Meillä »ruotshalaisilla» on viime aikoihin saakka ollut huono käsitys venäläisistä papeista, vaikka emme suinkaan ole heitä tunteneet oikeastaan muuta kuin ulkomuodolta. Jo tuo persialais-frygialainen virkapuku, tuo assyrialainen tukkalaite on tuntunut niin epäeuropalaiselta, niin mustan aasialaiselta, että väkiseltäkin on tullut heitä nähdessään ajatelleeksi joitakin babylonialaisia Mylittan pappeja. Kerrottiin ennen muinoin heistä, että he kilvan musikoittensa kanssa elelivät humalasta humalaan, että he kirjoja ylen harvoin availivat, että heidän yleissivistyksensä oli aivan alkeellista laatua. Seurustelin kerran erään munkkipapin kanssa Valamossa joitakin päiviä. En voinut hetkeksikään päästä siihen tunnelmaan, että minulla oli sivistynyt ja lukenut mies seurassani. Tavallinen opas vain, joka halulla poltteli sikariani lehtojen suojassa ja kysäsi, eikö minulla ollut taskussani jotakin miestä väkevämpää. Mutta kun hän kirkossa johti jumalanpalvelusta, loisti hän kuin Naantalin aurinko, kuin auringon jumalan pappi, kultaiset päivänsäteet sekä selässä että vatsan päällä. Menot kauniisti pakanallisia Kroisoksen, Nebukadnesarin ja Kyroksen ajoilta, ja juuri sentähden niin erinomaisen mieltäjännittävät ja vanhuudellaan miellyttävät. Iankaikkisia ihmishartauden luomia seremonioja, joitten mystillinen synty häipyy historiantakaisiin aikoihin ja joissa vain Kristuksen nimi on sijoitettu vanhojen pakanallisten jumalien nimien kohdalle.

Nyt on suuri muutos tapahtunut tässä säädyssä. Nythän kreikkalaisen kirkon papit sekä ihmisinä että kansalaisina ovat muitten suomalaisten veroisia. He ajattelevat kuin me, he puhetavat kuin me ja heidän raamatuntuntemisensa alkaa olla korkealla tasolla. Ainakin he kirjoituksensa mättävät täyteen tällaisia koristeita: (Matt. 2.3), (Joh. 4.5—10), (2. Rom. 14). Eipä siltä, että tällaiset osviitat tekisivät kirjoituksen nautittavaksi, mutta osoittavathan ne lukeneisuutta ja raamatun tuntemista.

Tärkeintä kaikesta sentään on, että he ovat suomalaismielisiä. Miten kauniisti ja aito karjalaisen herkällä tunteella papit Sortavalan kirkolliskokouksessa kuvailivatkaan sitä onnellista tilannetta, mikä syntyy, kun papisto, yksinpä sen korkein pää, arkkipiispa, taitavat sen kansan kieltä ja ymmärtävät sen kansan mielen, minkä palveluksessa he ovat, ja kuinka lohdutonta on elellä, kun johtomiehet kylmästi ja yliolkaisesti, tajuamatta kieltä ja mieltä, kohtelevat sitä kansaa, jonka henkinen kehitys on uskottu heidän käsiinsä. Tällaiset puheethan jo osoittavat kulttuuria ja valistunutta kansalaismieltä. Tuskinpa siis meillä on syytä pelätä, että tämä uusi kreikkalaiskatolisen kirkon papisto tekee työtä vieroittaakseen Raja-Karjalan väestöä sen omista veljistään, meistä muista suomalaisista. Minä ainakin sain sen käsityksen, että kansa ja papisto ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin kaikki muutkin Suomenniemellä asujat, tietysti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, jotka Venäjän rajan läheisyys ja yhteinen uskonto ovat omiaan herättämään eloon.

Uuden ajanluvun käytäntöön ottamisessa ei papisto ole ollut vastustavalla kannalla. Yksinpä arkkipiispa Serafimin kirkkohallituksessa on jäsenten enemmistö häntä vastaan. Papisto koettaa parhaimpansa mukaan taivuttaa kansaa hyväksymään uuden ajanlaskun ja viettämään proasniekkansa sen mukaan, sillä papisto käsittää, ettei tässä piile uskonnollista vaaraa, vaan että se todellakin on ainoastaan allakkakysymys. Eräskin pappi varoittaa kuulijoitaan seuraavalla raamatusta lainatulla lauseella: »te kuurnitsette hyttyisen ja kamelin nielette». Mikä ihana sana tuo »kuurnitsette»! Ei sitä suojärveläinen ymmärrä, eikä muutkaan suomalaiset. Se on sitä vanhan länsisuomalaisen heimon unhoonjoutunutta kieltä, jota raamatun vanhimmissa painoksissa on käytetty. Silloin ei tunnettu sanaa siivilöidä. Mutta mainiosti se sopii vanhan ajanlaskun vanhoillisille puolustajille. Ainakin voi arkkipiispasta sanoa, että hän kuurnitsee hyttysen, sillä vuosi sitten hän piti hyttystä hyttysenä, nyt hän on kuurninnut sen ja korottanut sen kanonisen kamelin arvoon. Kirkkokansa taas aina pitää uskonnollista hyttystä kamelina ja kamelia hyttysenä niin Raja-Karjalassa kuin muuallakin Suomessa. Kristuksen ihmeet, kirkolliset juhlat ja mystilliset uskonnolliset menot ne heidän silmissään ovat ainakin kaksikyttyräisiä kameleita, oppi taas sen sijaan heikosti inisevä hyttynen, joka kerran kesässä vain saa heidän korvakalvonsa hieman väräjämään.

Toivokaamme, että kreikkalaiskatolinen papistomme opettaa seurakuntalaisensa nielemään hyttysiä, mutta kuurnitsemaan kaikki sekä yks- että kakskyttyräiset kamelit.

Jehkilän komppanian päällikkö.

Tapasin monta komppanianpäällikköä matkalla ja huomasin, että tällainen virka mahtaa olla sangen terveellinen, sillä kaikki olivat ruumiillisesti valioväkeä, pitkiä, terveitä, ahavoituneita ja ryhdikkäitä miehiä. Olivatko he valittua väkeä alun pitäen, vai olivatko ammatissaan kehittynet sellaisiksi? Ehkä ainekset olivat hyvät, ehkä harjoitus oli kehittänyt idut huippuunsa.

Jehkilän komppanian päällikkö oli heistä ihmeellisin.

Ensiksi hän oli sotamies kiireestä kantapäähän. Näytti siltä, kun hän olisi ottanut elämänsä päämääräksi olla nuhteeton palveluksessaan, tadellos, niinkuin saksalainen sanoo. Saksalaista syntyperää hän onkin. Majurin läsnäollessa hän ei koskaan unohtanut, että hän oli vain komppanianpäällikkö, majuri pataljoonanpäällikkö, siis korkeampi arvossa. Kyllähän Vilekkikin joskus nosti harjaansa, kuten ongittu ahven, ja päristeli jotakin virallista puhetta huuliltaan majurilleen, mutta ei Vilekissä ollut sitä vaskeen valettua saksalaista perusasentoa, mikä Jehkilän päälliköllä. Tämä ei hellittänyt ryhtiään hetkeksikään, vaikka ei ollut virka-asioista minkäänlaista puhetta. Jos majuri sattui heittämään aivan laupiaan, voisinko sanoa siviilisilmäyksen, päällikköön, tämä jähmettyi heti kuin kauris boan silmäyksen edessä, kantapäät napsahtivat toisiaan vastaan, selkä oikeni ja käsivarret muodostivat kaaren hartioilta lavoille. Hän seisoi siinä kuin etruskilainen vaasi jalustallaan. Tadellos, tadellos, soi ääni korvissani. Tuollainen se juuri oli se ihmeteltävä saksalainen disipliini. Esimiehensä käskystä tällainen upseeri ei vitkastele mennäkseen vaikka varmaan kuolemaan.

Suureksi ylösrakennuksekseni kuuntelin telefonikeskustelua hänen ja hänen vääpelinsä välillä. Noin ei siviili-ihminen koskaan puhuisi. En sitä oikein ymmärtänytkään. Jokainen kysymys oli mahdollisimman lyhyt, jonkun edeltäpäin määrätyn kaavan mukaan laadittu. Kysymys paukutettiin telefoniin kuin viistuumainen naula kolmituumaiseen lankkuun ja lopussa käytettiin lauseita, joitten syvintä merkitystä en tajunnut. Juuri noin kai se ylikortteerimestari Ludendorff saneli käskyjään telefoniin, kun joku suuri tappelu oli käynnissä itäisellä tai läntisellä rintamalla. Tämä näytelmähän oli suuren maailmansodan jälkimaininkia.

Komppanianpäällikön omassa huoneessa oli hyllyillä pitkä sarja lasisia putkia ja pulloja. Hän oli intohimoinen kemisti, ehkäpä alkemistikin. Arvattavasti hän osasi valmistaa aineksia sellaisia, jotka tuon Jehkilän sillan tuossa ikkunoitten edessä räjäyttäisivät tuhansiksi sirpaleiksi kaikkine siinä mahdollisesti hyökkääville vihollisilleen. Alkoholin kaikki turmiolliset ominaisuudet hän pilkulleen tunsi ja tiesi prosenttisatsit, niin ettei hänen ruumiinsa koskaan ollut saanut liian monta prosenttia tätä laissakin kiellettyä virvoitusnestettä.

Mutta eivät komppanianpäällikön mieltäkiinnittävät ominaisuudet vielä tähän loppuneet. Hän kertoi elämästään juttuja, jotka nostattivat hiukseni pystyyn. En muista moneenko salaiseen yleismaailmalliseen seuraan hän kuului. Jos muistaisinkin, ei ole lupa niitä julkisuudessa mainita. — Aivan niinkuin suojärveläinen metsämies muinoin, ja ehkä vielä nytkin, ei saa turhaan lausua kontion nimeä korvessa, sillä silloin hukka perii. Eihän Jumalan oikeaa nimeä kukaan muu tuntenut kuin profeetat, mutta sillä nimellä he tekivät ihmeitä. Sanallahan Väinämöinenkin tuhosi Joukahaisen. Se oli juuri tämän Kalevalan taikamaan läheisyys, joka antoi komppanianpäällikön kertomuksille niin mystilliset puitteet.

Eikä Jehkilän komppanian päällikkö vain mikään laimea, n.s. maksava jäsen näissä seuroissa ollut. Päinvastoin! Hän oli toimeliaimpia ja tarmokkaimpia. Jottei mitään epäilyksiä syntyisi, veti päällikkö laatikostaan koko joukon todistuskappaleita, pieniä ja suuria esineitä, kultaisia, rautaisia, emaljeerattuja, platinaisia. Ne olivat annetut jäsenelle Lynx, se oli päällikön kansainvälinen nimi. Taas Kalevalainen nimi. Lynx merkitsee ilvestä. Mainio nimi täällä metsässä. Ainoastaan sillä nimellä hän on tunnettu salaseurassaan.

Kummastukseni muuttui suorastaan ällistykseksi, kun komppanianpäällikkö vetäsi laatikostaan seuransa suurmestarin komean, runsaasti koristellun, raskaan ketjun, kaikenmoisine salamerkkeineen, joka ketju ulottui hartioilta aina vatsalle saakka. Vähintään arkkipiispan, ehkäpä metropoliitan tai patriarkan ketjuja vastaava. Tämä ketju jää hänen huostaansa koko elinajakseen. Vasta kuoltua se lähetetään seuralle takaisin, annettavaksi sitte ansiokkaimmalle jäsenelle. Minun piti monta kertaa katsella ikkunasta ulos toipuakseni hämmästyksestäni ja herätäkseni todellisuuteen. Edessäni seisoi salaisen seuran suurmestari, joka komensi prinssejä, herttuoita, ruhtinaita, kreivejä, paroneja kaikista maailman ääristä, silmiäni häikäisi suurmestarin kallisarvoinen ketju — mutta olihan tuossa ikkunoitten alla Jehkilän silta, joka vie Suojoen yli, ja jossa proasniekkoja sekä vanhan että uuden luvun mukaan tanssitaan. Totta siis oli, ei unta.

Mikä näitten salaisten seurojen tarkoitus on, sitä en tahtonut udella. Komppanianpäällikön koko vakava olemus, hänen tieteelliset harrastuksensa, hänen nuhteettomuutensa virkatoimissaan, hänen erinomaisen tyyni kohteliaisuutensa takasivat sen, ettei seuralla voinut olla muuta kuin mitä jaloimmat tarkoitusperät. Minusta tuntui siltä, kuin seuran jäsenyys vaatisi uhraavaisuutta aina kuolemaan saakka seuran aatteitten puolesta.

Tieto komppanianpäällikön kuulumisesta salaseuroihin on suonut hänelle täällä vanhojen taikojen maassa ihmemestarin sädekehän olentonsa ympärille. Näin minulle supatettiin.

Joka ainoa perjantai klo prikulleen 5 komppanianpäällikkö ottaa piipun nurkastaan, istuutuu mukavalle tuolille, pistää piippuunsa jotakin tupakantapaista ja polttaa sen salaperäisen juhlallisesti. Tunnin kuluttua mystillinen, pyhä suitsutus on ohi ja piippu pannaan takaisin hyllylleen. Muuta tupakkaa päällikkö ei polta, ei nauti väkeviä, ei kiroile, vanno, noidu eikä ketään petä, mutta perjantaina klo 5 hän vetelee rintahaikuja tästä salaperäisestä tupakkapanoksesta. Se kuuluu olevan niin väkevää, että jos kuka tahansa muu ihminen siitä haijun vetäsee, heti kuuluu koipensa oikasevan. Mutta komppanianpäällikkö siitä vain kuuluu sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistyvän.

Tiesin, että Kalevalan kankahilla muinoin salaoppia harjoitettiin, syntyjä syviä akkiloitiin, luulin tapaavani rippeitä sellaisesta menosta vielä kansan keskuudesta, mutta yhdyinkin siihen Jehkilän esikunnassa, sen päällikön kotona. Vaikka omasta puolestani luulen päässeeni vapaaksi kaikista aasialaisista taruista, huvittaa minua kumminkin suuresti kohdata ihmisiä, jotka haluavat verhota itseään salaperäisyyden vaippaan. Suomalais-saksalainen Faust täällä maamme itäisimmässä nipukassa jonkun kilometrin päässä rajasta teki minuun erittäin väkevän vaikutuksen. Koko sieluni oli viritetty ihmeitä vastaanottamaan, kun matkalle läksin, jonka tähden mystillisyys kirkoissa, tshasounoissa ja missä tahansa löysi erittäin herkän kaikupohjan sielussani. Kuta harvinaisempia ihmisiä matkalla tapaa, sitä rikkaammiksi käyvät muistot.

Ilolla ja kunnioituksella kumarran tätä Jehkilän Faustia, upseerin puku yllään, salaperäinen sormus sormessa, salaperäinen piippu suussa ja lasiputkia, lasipurkkeja, lasipulloja viheriäisine nesteineen pöydällä ja ikkunan laudoilla.

Raja-Karjalan taloissa.

Kaikkein enimmän minua hämmästyttivät tällä matkallani niitten talollisten kodit ja asuinrakennukset, joihin poikettiin yöksi tai muuten kyläilemään. Myönnän kyllä kernaasti ettemme kaikkein alkeellisimpia majapaikkoja valinneet, vaan pikemminkin seudunpohatoitten asumuksia. Oli miten oli, mutta hämmästykseni oli suuri. En ollut uneksinutkaan, että Raja-Karjalan talollinen niin uhkeasti eläisi.

Ensin muutama sana itse rakennustavasta. Olin ihmetellen katsellut Bomban talon kuvaa Suojärven Kuikkaniemestä. Sen päätyhän suippeni kattoa kohti kuin Finbyn kirkko Itämeren saaristossa. En tiedä vieläkään varmasti, onko Bomban talo korkeampi kuin Finbyn kirkko vai ovatko ne yhtä korkeat. Bomban talo ei suinkaan ole ainoa tätä suurta kokoa. Siinä on aivan lähellä yhtä suuri rakennus, jonka omistaa talollinen Vanja Trofimoff.

Liikun hyllyvällä polulla, kun rupean rakennustaiteen historiaa pohtimaan, sen mielelläni todistan, mutta luotan kahteen silmääni, joita joskus olen pitänyt auki maailmata kulkiessani. Tein heti kysymyksen, missä olin samanlaisia julkisivuja nähnyt? Vähän akkiloituani hoksasin, että Räävelissähän sellaisia näkee, näkee Lyypekissä, näkee Hampurissa, näitten kaupunkien vanhimmissa rakennuksissa. Julkisivu katua vasten, huikean jyrkkä katto, ja julkisivun takana kaikki ulkohuoneet. Kreikkalaiskatolisen kirkon mallia tässä ei nähdä rahtuakaan. Nehän ovat aasialaista tyyliä, joitten loivia kattoja koristavat lukemattomat falloskuvut. Jos tämä Raja-Karjalan rakennustyyli jotakin muistuttaa, niin onhan se goottilaista tyyliä. En ole käynyt Novgorodissa — Jumalan kiitos —, mutta tiedän, että se on Hansaliiton äärimmäinen itäinen siirtopaikka. Eiköhän sielläkin tavattane samanlaisia rakennuksia kuin Räävelissä, Lyypekissä ja Hampurissa. Ja Novgorodin aluettahan Suojärvi on ollut suurimman osan historiallista aikaansa. Mikä estäisi, että tämä tyyli on syntynyt sen näkemisen perustuksella, minkä maalaiskansa pääkaupungissaan aina silmiensä edessä havaitsi. Vai onko tämä tyyli yhteistä koko avarassa Venäjän valtakunnassa?

Tällainen Raja-Karjalan ihmisasumus on saman katon alla kuin kaikki talon ulkohuoneetkin. Siinä on navetat, siinä tallit, siinä laveat yliset, siinä liiterit, siinä heinä- ja olkikorsut, siinä kaikki varastohuoneet. Emäntä voi sängystä suoraan pujahtaa lehmiään lypsämään alushameisillaan ja avojaloin, huivittomin päin, satoipa ulkona hotj kaatamalla. Niinikään talvella suurilla pyryillä voi hän luikahtaa siivatoittensa luo melkein samassa asussa, sillä navetassa on aina lämpimän pykäliä. Samoin isäntä voi juottaa hevosensa mihin aikaan yöstä tahansa, ei tuulet eivätkä hanget tee estettä. Kun lähdetään hevosella ajamaan kesällä tai talvella, valjastetaan se avarassa hallissa; siellä saa rauhassa sateesta tai pyrystä laittautua kuntoon ajopeliinsä, hallin ovet avataan ja hevonen syöksyy ulos rajuilmaan. Ei hienot kengät kastu nuorilta Annantehtaan neitosiltakaan, kun he ajavat naapurikylien proasniekoita viettämään sekä vanhan että uuden ajan mukaan.

Tällainen asumus on kuin linna muureineen, aivan niinkuin Hansakaupunkien rakennuksetkin. Jos voro tai vihollinen tahtoo jotakin viedä talon tavaroista tai elukoista, täytyy hänen ensin murtautua tämän muurin läpi. Siellä hallissa vahtii naljasilmä pystykorva, joka nostaa hurjan melun, jos epäilyttäviä rasauksia alkaa kuulua. Venäjän susikin saa siellä ulkona värjötellä kieli pitkällä tyhjin mahoin, ei pääse lampaitten karsinaan eikä saa vahtikoiraa niskasta pudistella. Kaikki, mitä talossa on, sijaitsee samojen seinien, saman katon alla.

Vanja Trofimoffin isoa taloa kävin tarkastelemassa. Käveltiin kaikki yliset. Siellä oli leveät käytävät kuin linnassa ainakin. Jo avautui aukko oikealle. Siellä alhaalla oli avara halli, siellä näkyi tallin ovi, ladon ovia ja kaikenlaisten pikku rakennusten aukkoja. Aivan niinkuin Helsingin pörssitalossa, vaikka ovet siellä eivät johda elukoitten luo, ravintoloihin ja keinottelupaikkoihin vain. Peloitti hieman astuskella siellä puolipimeässä, sillä tiesinhän, että navetan ja tallin ylisillä on petollisia aukkoja, joista rehu tipautetaan elukoitten turpien eteen. Seurasin visusti Vanjan askeleita, jotta voisin tarrata kiinni hänen ystävällisiin koipiinsa, kun sikolätin aukon seutuville saavuttiin. Siat, sen tiedän lapsuusvuosiltani, eivät tunne sääliä, jos mitä sattuu heidän kaukaloihinsa tipahtamaan. Nehän ovat kaikkiruokaisia.

Vanja Trofimoffin taloon tultiin erityistä katettua käytävää pitkin. Mutta Maimalammen talossa astuttiin suoraan päähalliin, josta korkeita rappusia myöten noustiin toiseen kerrokseen, mistä päästiin tupaan. Siellä ei asuinrakennuksella ollut omaa sisäänkäytävää. Samasta hallista päästiin sekä talonväkeä että elukoita tervehtimään.

Koettelin saada sieraimiini elukoitten eri hajuja. Mutta olihan kesä ja lehmät ja hevoset laitumilla. En tuntenut mitään erikoista hajua. Toista on alppimaissa, jossa lehmät sijaitsevat alakerrassa, ihmisten asunnot niiden yläpuolella. Siellä vaaditaan tarkinta puhtautta, jottei lehmän imelät huokaukset ja muut ulostukset pistä nenään. Mutta Raja-Karjalan suurissa taloissa elukat ovat niin kaukana asuinrakennuksista, ettei haju pääse nousemaan ihmisten ilmoille. Pienemmissäkin taloissa on porstua erottamassa sielullisten ja sieluttomain asukasten maailmoita.

Minulle tuottivat nämä Raja-Karjalan talojen julkisivut odottamattoman miellyttävää silmänruokaa. Ne näyttivät niin perin muhkeilta, ne ikäänkuin huokuivat ulos varallisuutta, jota ei sentään aina taitanut niiden kattojen alla olla olemassa. Näin niitä matkan varrella sadoittain, ja aina vain ne tekivät saman hauskan vaikutuksen. Niin on ihminen kärkäs ihannoimaan uusia näkemiä, että minua suorastaan harmitti, kun näin jonkun uuden rakennuksen, joka oli tehty taktilliseen suomalaiseen huvilatyyliin. Tämä niiden epäedullinen vaikutus kai johtui siitäkin, että pelkäsin näitten huviloitten tunkevan pois tieltään vanhan rakennustavan. Olin niin ihastunut Vanja Trofimoffin taloon, että mielessäni mietin: ollappa minulla varoja, heti rakennuttaisin samanlaisen omalle metsäpalstalleni Einbyhyn. En muuta kuin itse ihmisten asumuksen, tallit, navetat ja sikolätit saisivat jäädä pois, sillä huvilan palstalla ei voi ruokkia muita eläimiä kuin muurahaisia ja muutamia käärmeitä, jotka itse hankkivat katoksen päittensä päälle.

Ovatkohan meidän arkkitehtimme kiinnittäneet kylliksi huomiotaan tähän rakennustyyliin? Eikö tästä voisi saada aiheita uusiin rakennustaiteellisiin yrityksiin? Venäläisyyskö peloittaa? Onko tämä tyyli sitte niin aito venäläistä? Eiköhän sekin ole saanut alkunsa jostakin muualta? Sen vain tiedän, että kun näin nuo viisi ikkunaa peräkkäin talon päädyssä, riemastui sieluni, niinkuin olisi nähnyt jotakin iloista, kepeää ja samalla muhkeaa. Eivät kaikki rakennukset olleet yhtä bombastisia kuin Bomban talo Kuikkaniemessä, mutta sama komea sävy loisti kaikista. Kuinka paljon surkeampia törömökkejä tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus on yksinomaan ollut vallalla.

Täydellinen yllätys oli myöskin asuinhuoneitten sisustus. Vanja Trofimoffin salissa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ja jota valaisi 5 ikkunaa, oli kalusto kauttaaltaan samanlainen kuin sivistyneissä perheissä yltympäri koko Suomea. Niistä ei siis sen enempää. Muhkea piano seisoi nurkassa, ja herutellessani sitä hieman huomasin, että se kaiken lisäksi oli oikeassa vireessä. Salin viereiseen ruokasaliin olisi mahtunut kymmeniä vieraita pöytään. Maimalammen rajatalossa oli suurenmoinen tupa, jonka korkeus oli siinä 5:n metrin seutuvilla silmämitalla arvioituna ja jonka laajuus oli monta metriä molemmille suunnille. Korkeus oli näin harvinainen sen tähden, että tupa oli aikaisemmin ollut savupirtti. Tupa oli kuin juhlasali, jossa olisi voinut viettää vaikkapa Pohjolan kuuluisia häitä. Minua maaniteltiin tulemaan kammariin kahvia juomaan, mutta pyysin saada jäädä tuvan penkin päähän istumaan, jossa kuvittelut muinaisina aikoina runotaitoisten miesten istuneen sormet sormien lomassa laulamassa syntyjä syviä, joita ainoastaan partasuu urohot ja miehet karvarinnat laulelevat.

Yhtä puuttui näistä Raja-Karjalan taloista. Ei ollut pihamaata, kaikki ulkorakennukset kun olivat saman katon alla eikä puutarhaa, tuskinpa puutakaan rakennuksen lähellä. Mutta että tällaisetkin talon kaunistukset jo marssivat maahan sisään, sen todisti Mikko Koivusen hyvin hoidettu puutarha Leppäniemessä siinä aivan Jehkilän esikunnan naapuruudessa. Talolla oli kaunis, ruohoa kasvava pihamaa, sillä Koivusen talonrakennus oli suomalaista mallia ja ulkohuoneet olivat pihan sivuilla. Puutarhassa rehoitti komeita tomaatteja, marjapensaita, juurikasveja kaikenlaisia ja rikkaläjällä reheviä pumppuja. Pensaspyörylöitä oli, oli kookas huvimaja, ja puutarhan rantoja huuhteli suuren Suojoen virtava niska. Koivusen sali, hänen vierashuoneittensa hyllyvät vuoteet ja iso flyygeli salissa vaikuttivat sen, että kerrassaan unohti olevansa Raja-Karjalassa. Salmin taajassa kirkonkylässä oli Jaakko Seisen talo, joka sijaitsi pitkän valtakadun varrella, niinkuin ota ja anna sekä ulkopuolelta että sisustukseltaan täysin helsinkiläinen asumus. Olin kuvitellut olot aivan toisenlaisiksi. Etteivät nämä mainitsemani talot olleet ainoita poikkeuksia niillä seuduin, sen näin, kun iltayöstä matkustettiin asumusten ohi, jotka olivat täydessä valaistuksessa. Sieltä ikkunoista sattui silmiini samanlaisia hyvin kalustettuja huoneita kuin niissä, joissa olin käynyt sisällä.

Että Raja-Karjalassa myöskin on nälkäraunioita, sen uskon, vaikka eivät minun silmäni sattuneet niihin. Miten ne henkilöt asuvat, jotka uskovat, että Jumala on proasniekat laatinut vanhan ajan mukaan, sitä en tiedä. Tapasin näitä allakkapyhimyksiä vain maanteillä tai toisten ihmisten taloissa marjan myynnissä.

Vierasvaraisuudesta.

Niinkuin kaikki metsäläiset, niin Raja-Karjalankin väki oli kestiystävällistä aina loppumattomiin saakka. Minä kuljin kaikkien tuttavan, majuri Kyanderin, seurassa, niin etten ihmettele, että meille avautuivat sekä asumusten että ruokahuoneitten ovet. Alussa kyselin majurilta, paljonko minun osuuteni teki ruokaveroista ja makuupaikasta.

— En minä uskalla maksusta puhua halaistua sanaakaan, sanoi majuri.

— Mutta minähän olen vennonvieras mies.

— Ole mikä olet, mutta ei maksun ottaminen kuulu talon tapoihin.

Pekka Trofimoffin talossa tuotiin tuokkonen herkullisia marjoja tupaan. Minua himoitti marjat. Kysyin, eikö majuri voisi välittää marjan kauppaa.

— Kysy sinä, minä en ilkiä kysyä, sanoi majuri.

En minäkään liennyt kysyä. Mutta kun lähdettiin talosta, näin että marjat olivat autossamme. Lukikohan emäntä minun silmistäni, että halusin saada marjat? Eväiksi hän ne oli lahjoittanut. Muutaman päivän perästä totuin tähän, eikä kuokkavieraana olo enää minua sanottavasti vaivannut.

Salmin järkevä Jaakko Seise kertoi karjalaisesta vieraanvaraisuudesta seuraavan kuvaavan tarinan. — Hän oli käymässä Helsingissä ja asui eräässä hotellissa. Kun poislähdön aika lähestyi, pisti palvelija laskun Seisen käteen. Melkein täyssokea Seise kysyi:

— Mikä lappu se on?

— Tähän on merkitty, mitä olette velkaa taloon.

— Velkaako taloon, vastasi Seise leikillisesti. — Niinkö Helsingissä tehdään, että kun vieras lähtee talosta, siltä velotaan rahaa ruuasta ja juomasta. Tulkaapas te Salmiin ja pistäytykää minun luonani, niin saatte varmasti lähteä hyvin apatettuna, hyvin juotettuna vapaasti matkoihinne. Sen kun kättä pistätte lähtiessänne.

Mitenkä kauniisti se suomalainen runo laulaakaan:

    »Anna kättä käyvän miehen.
    Suuta aikovan uroksen.»

Niin mekin teimme matkallamme. Kättä pistämällä, ei sentään suutelemalla, kuitattiin jokainen velkamme taloon, niinkuin runo neuvoo. Kaikki ne jäivät maksamatta Ägläjärven Annin vaaliliput, Trofimoffin marjat ja hyvät yökortteerit.

Minua vaivasi sittenkin se ajatus, etteiväthän ne Raja-Karjalan asukkaat kelle tahansa, aivan tuntemattomille henkilöille tällaista vierasvaraisuutta voi osoittaa. Makasin yön Mikko Koivusen yläkerrassa eräässä huoneessa, joka esiripulla oli jaettu kahteen osaan. Kurkistin esiripun taakse nähdäkseni, miltä maailma siellä näytti. Kokonaisia pinoja oli sinne ladottu höyhenpatjoja, tyynyjä ja peittoja. Nämä olivat siis kaikki järjestyksessä semmoisia tapauksia varten, että taloon saapuisi vieläkin enemmän vieraita kuin mitä meidän käydessä oli. Tämä näky teki minuun erittäin rauhoittavan vaikutuksen. Juuri samanlaisen komennon olin nähnyt äitini ja mummoni kodissa. Nukahdin sikeään uneen, sillä olinhan ikäänkuin omassa »mummolassani».