Tuo verrattainen luonteen yksinkertaisuus, joka eroittaa Shakespearen naishenkilöt hänen miesluomistaan, käy läpinäkyvänä piirteenä kautta kaikkien näytelmien. Kleopatra, aivan päin vastoin kuin Antonius, on itsensä kanssa sopusoinnussa, eikä ole koskaan tehtävistään tai aikeistaan epätietoinen. Regan ja Goneril eivät etsiskele puolustavia syitä tekosillensa, kuten Jago; he ovat kovasydämisiä ja julmia ja äärettömän itsetietoisia. Heillä on tuo toiminnan varmuus ja helppous, jota Hamlet halusi itselleen:
Yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos
He kostoon syöksivät.
Samanlainen varmuus elähyttää Shakespearen uhrautuvia, ihania sankarittaria. Heidän joukossaan ei löydy yhtään Hamletia eikä Jacquesia eikä Bironia. Heidän järkensä on vilkas ja uteleva; mutta se on täydellisesti heidän tahtonsa käskettävissä, eikä sen käyttäminen aiheuta mitään hämmennystä tai turmiota. Rakastaminen ja uhrautuva alistuminen on heistä yhtä luonnollista kuin hengittäminen. He ovat näytelmien auringonpaisteena, jota joskus synkät raskasmielen ja pahuuden pilvet ja raju-ilmat himmentävät, mutta jota ne eivät milloinkaan voi hävittää tai voittaa. Huvinäytelmissä liihoittelevat he onnen hengettärinä; murhenäytelmissä ovat he lopullisen pelastuksen ainoana takeena ja merkkinä, uskon viimeisenä pakopaikkana ja pyhättönä. Jos Othello olisi kuollut kiroten Desdemonaa, ell'ei Lear olisi suostunut sovintoon Cordelian kanssa, olisi kyllä syytä puhua Shakespearen synkästä, toivottomasta maailmankatsannosta. Mutta niinkuin asia nyt on, ei ole ensinkään aihetta moiseen puheeseen; raivoisimmassakin, tuhoisimmassakin myrskyssä kestävät hänen vara-ankkurinsa.
Kokolehtipainoksessa esiintyvät historialliset näytelmät keskimäisellä sijalla ja muodostavat Shakespearen kehityskulussa väliasteen huvinäytelmistä murhenäytelmiin. Englannin historiaan perustuvat näytelmät olivat aiheiltaan jo yleisesti tunnettuja, ennenkuin Shakespeare rupesi näytelmiä sepittämään; ja kun hän vielä kulki oppipojan kengissä, oli jo Marlowe Edvard Toisellaan loistavasti osoittanut niiden tragilliset mahdollisuudet. Hän rupesi jo varsin aikaisin niillä kokeilemaan, ja siinä toimessa hankittu harjaantuminen vahvisti hänen mielikuvitustaan ja opetti häntä luomaan esitykseensä uutta kiinteyttä ja elämää. Asteittain kasvoi hänen rohkeutensa liittää korkea-valtiollisten tapahtumain oheen ja väliin tutunomaisia kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, niin että mikä muuten olisi näyttänyt pöyhkeilevältä ja teennäiseltä, joutui nyt tavallisin mitoin mitattavaksi ja sai taustaansa todennäköisyyttä ja luonnollisuutta. Hänen huvinäytelmätuulensa tunkeutuu, aluksi arkaillen, lopulta riemusaatossa historiallisiin näytelmiin; hänen todellisuusnäkemyksensä laajenee ja sulkee samaan näköpiiriin hovit ja kapakat, kuninkaat ja maantierosvot, valtiolliset keskustelut, taistelut, katukahakat ja alhaisen elämän huvittavat seikat. Hän osoitti meille jalomielisyytensä suunnattoman avaruuden Henrik IV:n kahdessa osassa, näytelmän, joka todistaa verratonta luomishelppoutta, vaihtelevaisuutta ja mestarillisuutta. Päästyään tällä tavoin yhä täydellisempään ja täydellisempään taituruuteen, siirtyi hän käsittelemään vakavampia aiheita, ja niin manasi hän näkyviin, Plutarkon kertomukset apuneuvoinaan, valtavan roomalais-maailman, tai puhalsi elämän hengen niihin vanhan brittiläisen historian tarinoihin, joita hän tapasi Holinshedissä. Tutkimuksensa Englannin historian alalta ratkaisivat hänen myöhemmän näytelmällisen uransa ja opettivat hänelle loihtijan taitoa:
Nerollaan aikain turmat torjumaan,
Avaamaan portit taivaan, manan maan,
Miss' Lethen rantamille nukkuneet
Monet on ihmissielut murtuneet.
Hän herätti henkiin kuolleet ruhtinaat ja sankarit ja pani heidät toimimaan elämän kuohuvalla näkymöllä.
Tämä taipumus vaihtelevaisuuteen ja yllättäviin käänteisiin, joka on humoristin tärkeimpiä ominaisuuksia, esiintyi, jo hänen varhaisemmissa huvinäytelmissään. Keijukaisten seittimäistä käytöstä ja olentoa arvostelee kankuri Pulma jotenkin mahtipontisesti, kunnes hän taas vuorostaan moukkamaisine tovereineen joutuu Theseus-herttuan ja Amatsonein kuningattaren ja heidän hoviseurueensa hienostuneen maun pohdittavaksi. Lemmen Kujeissa, Romeossa ja Juliassa ja kappaleessa Miten Suvaitsette, muita mainitsematta, värittävät valtiollisesti ja yleisesti tärkeät asiat läheisyydellään rakastavain tunteita ja kohtaloita. Mutta vasta historiallisissa näytelmissä on huvittava puoli täydellisesti sekoitettu vakaviin valtiollisiin tapahtumiin. Shakespearen todellisuus-vaisto, hänen epäluulonsa kaikkea kohtaan, mikä ei kestä joutumistaan järeämpienkin ainesten kosketuksiin, taivutti hänet käyttämään huvinäytelmää ja murhenäytelmää ikäänkuin koetuskivinä toinen toisilleen. Ei mikään, mikä kumpaisessakin on todellista, voi kärsiä vahinkoa tuon kosketuksen kautta. Nauru vaimentaa tai keskeyttää surun teennäistä juhlallisuutta, samoin kuin tuo tyhjä kalsea pilailukin, joka näyttää melkein epä-inhimilliseltä kuolonkauhuisten synkkien kohtalon sallimain vastakohtana. Murhe ja ilo iskevät toisiinsa elämän kipinän: niiden eroittaminen on vain juhlamenojen ansiota eikä luonnon. Sellainen valtiollisesti kehittynyt kansa kuin kreikkalaiset, jotka olivat yleisten juhlamenojen ja julkisen loisteliaisuuden innokkaita suosijoita, saattavat pakottaa näytelmänkin omaksumaan tämän yleisen maun; mutta irtonaisempi uudemman ajan ihmisluonto ei tyydy enää siihen puhtaasti älyperäiseen huvitukseen, jonka erinomaisten ihmeseikkain ja vastakohtain esittäminen saattaa tuottaa. Kuvaus eräistä hautajaisista Scottin Päiväkirjassa on piirretty siihen uudenaikaiseen tapaan: "Mikä sekamelska inhottavaa ilveilyä ja todellista surua! — ehkä surupuvun kantajan sydän on todellakin murtunut, mutta muut ne vain näyttävät juhlallista naamaa ja kuiskuttelevat keskenään ilmasta ja maailman kuulumisista ja tuolla ja täällä ilahuttaa toinenkin ahmatti sieluaan leivoksilla ja viinillä. Minusta on koko peli ilvenäytelmä täynnä surkeinta, surullisinta pilaa." Shakespeare yhdistää ilon ja surun kiinteästi toisiinsa, katsomatta halveksivasti kumpaiseenkaan. Hän kertoo vakavia seikkoja ja kuvailee historian suuria merkkitapauksia ilakoivan kuoron säestyksellä. Hän tutustuttaa meidät kuninkaan salaisimpiin ajatuksiin ja panee meidät kuuntelemaan kuorma-ajurein torailua Rochesterin majatalon pihalla. Me havaitsemme Northumberlandin kreivin katkeran surun poikansa kuolemasta ja istumme tuomari Tyhjäsen puutarhassa haastelemassa menneenvuotisista hedelmistä. Sota esitetään kahdenlaisessa hahmossaan: sellaisena kuin se näyttää valtiomiehestä ja lisäväkeä keräilevästä kersantista. Kaiken suorapuheisuuden ja rohkeuden kukkuraksi kuljetetaan samoja henkilöitä mitä erilaisimpiin kohtauksiin, ja saman tapauksen sekä suuremmat että vähäpätöisemmät vaikutukset asetetaan jokaisen nähtäville. Valtakunnan kohtalot pakottavat hurjastelijat jättämään kapakoiden humun. Prinssin ylhäistä arvoa ei hänen palvelijan-pukunsa himmennä, eivätkä Sir John Falstaffin sukkeluudet ja kompasanat vaikene taistelun ja kuoleman keskelläkään.
Shakespearen varhaisimmissa historiallisissa näytelmissä tuntuu vielä jonkunlainen muodollisuus ja mielikuvituksen arkuus vallitsevan. Hänen "pahat" kuninkaansa Rikhard Kolmas ja Juhana, lähentelevät melkoisessa määrin melodraman konnia. Kuningas Rikhard selvittää rikollisuutensa seuraavasti:
Sen vuoks, kun rakastajana en saata
Sukoilla tätä sulosuista aikaa,
Ruveta konnaks olen päättänyt
Ja ajan turhan ilon vihaajaksi.
Antaessaan Hubertille ohjeitaan murhatyön suorittamiseksi, sanoo kuningas Juhana aijettaan ilmaistakseen haluavansa erinomaisia näyttämövaikutuksia: pimeätä yötä, kirkkomaata ja kuolinkellojen pauhua. Kaikki tämä on vielä hyvin kaukana siitä varmuudesta, millä Shakespeare myöhemmin käsittelee samanlaisia aiheita. Jo alusta alkaen saa hän historiallisiin näytelmiinsä dramallista yhteyttä, rakentamalla ne kuninkaan henkilön ympärille. Niistä, jotka elivät Elisabetin hallituksen aikana ja joiden isät olivat olleet Henrik VIII:n alamaisia, olisi kuulostanut vallan mielettömältä väitteeltä se, että hallitsijan henkilö olisi muka historian luomisessa vain vähäpätöinen tekijä. Mutta näitä varhaisempain näytelmäin kuninkaita katsellaan kuitenkin kunnioittavan matkan päästä, kansanomaisen taika-uskon verhon läpi; heidän asemansa huutavat ristiriidat eivät vielä pääse täydellisesti purkautumaan esiin; tuntuu siltä, kuin olisi niin helppoa olla hyvä kuningas, ettei muu kuin kaksinkertainen annos perisyntiä voi selittää pienintäkään hairahdusta. Merkitsi suurta edistysaskelta Shakespearen menettelytavassa, kun hän Rikhard Toisessa asetti kuninkaan tavalliselle inhimilliselle tasolle ja alkoi käsittää hänen asemaansa sisäisen ihmisen kannalta.
Rikhard Toinen on historiallisten näytelmäin ryhmässä mitä Romeo ja Julia on murhenäytelmäin joukossa: melkein puhtaasti lyrillinen, kerkeä ja yksinkertainen. Rikhard on kokonaan kuningasarvonsa tunnon vallassa, hän on runoilijan ihastuksella kiintynyt sen loistoon ja komeuteen, mutta on kylläkin nopea myöntämään sen surkean epävarmuuden. Kaikessa siinä, mitä me tunnemme nähdessämme hänen surullisen kukistumisensa, ei ole mitään, jota emme olisi oppineet häneltä. Meidän säälintunteemme häntä kohtaan, meidän mietteemme kohtalon julmuudesta ovat vain heijastusta hänen omasta liikuttavasta ja hienosta tunneherkkyydestään. Heikkoutta hänessä tosin on, mutta se tuskin hiukkaakaan meidän myötätuntoamme vähentää; tuo heikkous on sukua Hamletin ja Falstaffin heikkoudelle, he kun eivät voi hekään pitkäksi aikaa kiinnittää mieltänsä johonkin vähäarvoiseen käytännölliseen kysymykseen, he kun eivät voi vastustaa äkillistä halua yleisiin, avaroihin syvältä mietiskeleviin tai huvittaviin havaintoihin ja tutkisteluihin. Heidän laillaan leikittelee Rikhardkin ajatuksin ja teoin: hän tekee kaikki ensimäisen puuskauksen vallassa, mutta kun tuo puuska on vaimennut, saattaa hän helposti äkkiä iskeä kaikki vaikuttimensa ja syynsä mäsäksi, vertaamalla niitä taivaan tähtiin ja kaiken olevaisen mahtavaan järjestelmään. Mitä merkitsee heikkous maailmassa, jossa kaikki ihmiset ovat kuolevaisia? Joskus ajaa sydämensä sykintä hänet äkkipäiseen toimeen:
Bolingbroke, ma vielä
Sun kanssas iskun vaihdan elon tiellä.
Sitten vajoaa hän jälleen tuohon sallima-uskoiseen, mietiskelevään mielentilaansa, jota hän koettaa kaunistella nöyryydellä:
Bolingbroke yhtä suureks yrittääkö
Kuin mekin? Suuremmaks ei voi hän tulla.
Jos Jumalaa hän palvelee, niin samoin
Teen minäkin, ja siinä ollaan yhtä.
Alistuva puheentapa on hänelle luonnollisinta; hänen heikkoutensa pakenee samaisen filosofisen uskontunnustuksen suojiin, jonka uhmaten lausuu mestauslavalla Chapmanin murhenäytelmän sankari:
Jos kohoan, käy taivaaseen mun tieni;
Jos putoan: taivaaseen samoin päädyn;
Teist' lujemp' onko usko kellään?
Ei voi tuomita Rikhardia, samalla tuomitsematta runoutta. Hänellä on hieno ja rikas kuvausvoima, joka puhkee moniin unihaaveisiin vankilassa; avara ja kirkas mielikuvitus, joka erittäinkin ilmenee hänen suuressa puheessaan kuoleman valtakunnasta; ja hän kykenee syvästi havaitsemaan tragilliset ristiriidat, mikä tekee hänen katkerimman huudahduksensa vihlovan vaikuttavaksi:
Niin, kaikki te,
Te, jotka nyt mua tässä katselette,
Kun kurjuus mua härnää, vaikka jotkut
Pesette kätenne kuin Pilatus,
Teeskellen sääliä — te, Pilatukset,
Olette antaneet mun ristinpuuhun,
Ja vesi pois ei huuhdo syntiänne.
Peilikohtaus vallanluovutustilaisuudessa — se näyttää, kuten unissakäyntikohtauskin Macbethissa, olevan täydellisesti Shakespearen omaa keksintöä — on ihmeellinen yhteenveto ja vertauskuva koko näytelmän toiminnasta. Peili paiskataan sirpaleiksi lattiaan, ja asestettu sotilasjoukkio seisoo vieressä äänetönnä, odottamassa hetkeä, jolloin saavat lähteä viemään Rikhardia Towerin linnaan.
Luonnekuvauksen kaiken sydämellisyyden ja myötätuntoisuuden ohella emme kuitenkaan saa unhottaa Rikhardin todellisia heikkouksia. Suurin osa kolmatta näytöstä on tarkoitettu osottamaan, monin kiihkein sanoin ja toisinto-muodoin, miten avuton ja häilyvä hän on ratkaisevalla hetkellä. Jos Rikhardissa oli jotakin Shakespearesta itsestään, kuten muutamat tutkijat ovat väittäneet, niin ei hänessä ainakaan ollut Shakespeare kokonaisuudessaan. Jo näytelmän kirjoittamisen aikana oli syntymässä suunnitelma sen lopputuloksen ja vastakohtain muodostelemiseksi. Näytelmän aiheen hahmostaa kuningatar muutamiin ääriviivoihin valittavassa huudahduksessaan Rikhardille:
Sa kaunein maja,
Miks inha suru sinuas' asustaa
Ja ilo vain on olutmajan vieras?
Shakespearen suunnitelmana oli asettaa Rikhardin yläpuolelle ja häntä vastaan, ei tuota taitavaa ja varovaista Bolingbrokea, vaan hänen poikansa, kuningas Henrik V, kansan lemmikin, hurjastelevan sankarin, avosydämisen ja avokätisen, miehen, joka oli tuhlaileva ja irstas nuoruudessaan, mutta josta varttuneemmalla ijällään tuli maansa suurin tuki ja kunnia. Oppilaitos, jossa nuoren sankarin tuli saavuttaa opinarvoja, oli oleva sama kuin Shakespearenkin koulu: kapakoiden ja katujen kirjava elämä.
Se oli loistava ja lupaava vastakohta, ja jos kerran valintaan täytyy ryhtyä, niin eipä ole vaikeaa määrätä, mille puolelle Shakespearen suurempi myötätunto kallistuu. Kuningas, joka kykeni aina hallitsemaan asemaa, oli hänen kuninkaansa. Kuitenkaan ei Henrik V ole, se myönnettäköön, yhtä sydämellisesti ja syvällisesti käsitetty kuin Rikhard II. Hänen luonteenominaisuutensa ovat kansanomaisempia, yleisempiä ja tavallisempia. Shakespeare ihailee häntä tosin suuressa määrin eikä tunne häntä kohtaan mitään sellaista salavihaa, jonka lannistumattoman toimitarmon ja helposti saavutetun menestyksen näkeminen usein herättää heikommissa luonteissa. Kun Henrik V, sekä prinssinä että kuninkaana, näyttää muutamissa suhteissa jäävän osattomaksi siitä erinomaisesta täydellisyydestä, jota oli tarkoitettu, niin on se vain luonnollinen seuraus siitä, että hän, varomattomasti kyllä, päästää seuraansa itseänsä suuremman henkilön, joka ryöstää häneltä hänen loistonsa ja tekee hänestä vain suuremman tähden seuralaisen. Hän ei ole niin tragillinen kuin Rikhard, eikä niin komillinen kuin Falstaff, ja näin joutuu tuo prinssiparka varjoon molemmin puolin, ja lopulta ei jää hänen liikkumatiloikseen muuta kuin aineellisen menestyksen ahdas ala.
Ensi esiintymisestään asti hallitsee Falstaff koko näytelmää. Prinssi kokee turhaan kohota hänen verroilleen: Falstaff on, kuten Hazlitt sanoo, parempi ihminen heistä kahdesta. Hän lausuu vain silkan totuuden kerskatessaan: "Minä en ole ainoastaan itse sukkela, mutta minä saan sukkeluuden heräämään muissakin ihmisissä." Näytelmän huvittavimmat kohdat ovat juuri hänen keksimiään ja aikaansaamiaan; ja kun prinssi yrittää ruveta hänen kanssaan voittosille, joutuu hän alkuperäisen keksijän höyhennettäväksi, päästelee vaarattomia ja ennalta tiettyjä vastaväitteitään, ja antaa niin tuolle hämmästyttävälle älyn terävyydelle toivotun tilaisuuden esiintyä kaikessa loistossaan. Prinssin huonommuuden mittana on sekin, että Falstaff näyttää hänestä "pikemmin hullunkuriselta kuin sukkelalta", vaikka nekin sukkeluudet, jotka käyvät täydestä, ovat lähteneet Falstaffin rahapajasta ja kantavat hänen ylivaltias-arvonsa leimaa. Näiden kahden miehen erilaisuus ulottuu heidän valtasijoihinsa asti: hoviin ja kapakkaan. Toinen on hillitty, muodollinen, väsymyksen ja täytymyksen ja kunnianhimon rasittama; toinen on vapaa ja luonnollinen, intoa ja hilpeyttä säihkyvä. Molemmat kulkevat peitetyin tarkoitusperin ja pyrkimyksin, mutta kuinka eri lailla! Toisessa se on vain tahallista, karkeaa, itsekästä ulkokultaisuutta ja petosta; toisessa väikkyy koko maailma luulottelua ja mielihaaveilua, joka herättää hauskuutta ja on siksi tarkoitettukin. Ei olekaan mikään ihme siis, että Falstaff kiinnittää itseensä suurimman osan myötätuntoamme ja kääntää nurin niskoin kaikki siveelliset peri-aatteet. Eräskin tutkija, jonka sydämeen Falstaffin hylkääminen on kovasti koskenut, unohtaa siihen määrään kaiken siveysoppinsa, että tekee erikoisella mielihyvällä sen lohdullisen huomautuksen, että tuomari Tyhjäsen tuhannen puntaa ovat varmassa tallessa Falstaffin taskussa ja että tuo miesparka on siten edes hiukan turvattu vanhain päiväinsä varalta.
Vaikka prinssi kadottaakin ensimäisen sijan meidän myötätunnossamme, taistelee hän kuitenkin urhoisasti sen puolesta. Shakespeare tekee voitavansa hänen hyväkseen. Hän on uljas, rohkea ja jalomielinenkin. Kun Falstaff kerskaa kaataneensa Percyn kaksintaistelussa, ei hän sanallakaan viittaa omaan kuntoonsa:
Jos valhe sua auttaa, kyllä minä
Sanoilla sitä silaan kauniimmilla.
Hänessä on hiukan hellyyttäkin ja ennen kaikkea syvä tunto suuresta vastuunalaisuudestaan. Myöskin hänen älynsä ja sukkeluutensa olisivat huomattavia jossain muussa seurassa, ja hänen runsas pila- ja herja-sanojen varastonsa osoittaa hänen olevan kerkeän oppimaan. Vaikka hänen runollisuutensa läheneekin pöyhkeilevää, mahtipontista puheentapaa, niin kykenee hän sentään vaistomaisessa terveen järjen ja pilaumattoman maun käyttämisessään melkein vetämään vertoja ihailtavalle Rosalindalle. "Jos sanoisin sinulle, että olen kerran kuoleva, niin olisi se totta; mutta että se tapahtuisi rakkaudesta sinuun, eipä koskaan, kautta taivaan, ja kuitenkin minä sinua rakastan, liiaksikin." Kaikki on turhaa; hänen hyvät ja rakastettavat ominaisuutensakaan eivät voi raivata hänelle tietä meidän sydämeemme. "Jalo kääntymys", johon hän pyrkii ja josta me niin paljon kuulemme, saa pahan tahran siitä tavasta, millä hän kohtelee entistä reuhaustoveriansa. Hän on kavala: hän ei maksa sitä, mitä on luvannut. Falstaff antautuu kokonaan huvitteluun, niin että arkailevain syntisten ponnistelut ja hyveet näyttävät häneen verrattuina värittömiltä ja viheliäisiltä. Hän astuu näyttämölle kuin mikäkin jättiläinen, nuoret hurjastelijat kävelevät hänen suunnattomien sääriensä välitse ja kurkistelevat joka haaralle löytääkseen itselleen kunniallisen haudan. Kaikissa tukalissa tiloissa, häpeän ja onnettomuuden vainoomana, kohoaa hän kuitenkin yhä uudestaan pystyyn, niin että näytelmä saa kansanomaisen eläinsadun värityksen; suurimpana huolenamme vain on, ett'ei sankaria milloinkaan puijattaisi; eikä häntä puijatakkaan.
Tässä hämmästyttävässä luonnekuvauksessa on enemmän Shakespearea kuin kaikessa Rikhard Toisen runollisuudessa. Falstaff on huvinäytelmän Hamlet, käytännöllisessä neuvokkaisuudessa häntä vahvempi, eikä suinkaan ajatuksen terävyydessäkään häntä heikompi. Hän pitää yhtä paljon elämästä kuin Hamlet sitä inhoo; hän pettää ja valehtelee ja varastaa vähääkään arastelematta, aikailematta; hän pötkii käpälämäkeen tai teeskentelee kuollutta suuremmalla uljuudella kuin muut suorittavat ritarillisia urhotekoja. Hänen elämänsä vastoinkäymiset ja kairaukset osottavat yhä uudestaan ja uudestaan hengen voittoa aineen yli, ja näyttävät meille jyhkeän miehen, joka osaa asettua kaikkien niiden yläpuolelle ja irtautua niistä, joka tyynenä, ylhäisen ylpeänä, pilventakaisena halveksii yleistä mielipidettä, seuraa omia pyrkimyksiään ja säihkyy älyä aina sormenpäihin asti. Häntä on sattuvasti sanottu "jonkinlaiseksi sotilas-vapaa-ajattelijaksi". Hän ei tappele silloin kun hän ei näe siinä mitään järkeä. Hänen puheensa kunniasta olisi Hamletkin voinut pitää — mutta kuinka toisenlainen olisikaan ollut johtopäätös! Hän ei hetkeksikään takerru oman viekkautensa verkkoon; hänen mielensä on täysin vapaa tekopyhyydestä; hänen oman-arvon tuntonsa on suurenmoinen ja järkähtämätön. Muiden, kuningasten tai tuomarein, arvostelut hänestä eivät häntä vähääkään liikuta, kun taas vain harvat noista muista suoriutuvat kunnialla siitä ankarasta tuomiosta, minkä hänen puolueeton arvostelunsa heistä langettaa. Mestari Tyhjäsen olento on kuin avoin kirja tämän tunnontarkan tutkistelun edessä. "Kummallista on nähdä", sanoo Falstaff, "missä keskinäisessä yhteydessä hänen ja hänen palvelijainsa henki on; he, kun häntä noudattavat, käyttäytyvät kuin tyhmät rauhantuomarit; hän, kun heidän kanssaan seurustelee, muuttuu rauhantuomarin tapaiseksi palvelijaksi." Terävänäköisyytensä takia ei Falstaffia kuitenkaan pelätä; hänessä ei ole hituistakaan pahansuontia eikä ilkeyttä; minne hän tuleekaan, sinne tuo hän oikean ilon tuulahduksen mukanaan.
Mitenkä oli tällaista olentoa käsiteltävä? Pelkän huvin vuoksihan hänet ensin esille nostettiin, kunnes hän nopeasti kohoutui koko näytelmän päähenkilöksi. Ei näyttänyt olevan mitään syytä keskeyttää hänen mellastamistansa. Hän oli käymässä vaaralliseksi. Ei pidetty lainkaan lukua vakavista tapahtumista, koska kaikki odottivat vain nähdäkseen, miltä kannalta Falstaff asian ottaisi. Selvä ja vapaa näyttämö oli välttämätön kuningas Heikun isänmaallisten ja sotaisten urhotekojen esittämiseksi; siinä ei ollut tilaa arvostelijoille eikä saivartelijoille. Shakespeare antaa Falstaffin joutua epäsuosioon ja karkoittaa hänet hovista. Mutta se ei riittänyt; Falstaffin ylväsmielisyyteen kuului sekin, ettei epäsuosio tai häpeä saanut hänessä aikaan pienintäkään muutosta, vaan että hän usein käytti niitä välikappaleena uusiin yrityksiin. Karkoitettunakin olisi hän todennäköisesti osottautunut yhtä vaaralliseksi kuin Napoleon Elban saarella. Sillehän ei mahdettu mitään; yleisen turvallisuuden nimissä ja varjellakseen häntä joutumasta huonoihin käsiin täytyi Falstaff välttämättä lähettää paremmille metsästysmaille. Ja niin hän lopultakin lähti, "erosi täältä niinkuin vastakastettu lapsi", ja kuningas Heikulla on nyt tie vapaana kulkea sankarimainettaan ja kunniansa loistoa kohti.
Falstaffin kuoleman aikaan oli Shakespearen nuoruuden ikäkin lopulleen ehtinyt. Kaikki ihmeelliset kokemukset lontoolais-elämästä, päivien ja öiden hurjastelut ja seikkailut, uusien huvitusten etsiminen näyttävät ruumiillistuneen tähän suureen olentoon, nuoruuden ystävään ja seurakumppaniin. Me voimme seurata hänen vaiheitaan hänen varhaisemmasta poika-ijästään, jolloin hän murskasi vastustajansa kallon hovilinnan portilla, aina hänen kuolemaansa asti hourailujen toisessa lapsuudentilassa. Hän ei näet ollut koskaan vanha. "Häh, lurjukset", huutaa hän Gadshillin matkamiehiä ryövättäessä, "nuortenkin pitää elää." "Te, vanhat," huomauttaa hän ylituomarille, "te ette ota huomioon, mihin me kykenemme, me nuoret". Jumalat, jotka hänestä paljon pitivät, päättivät antaa hänen kuolla niinkuin hän oli syntynytkin, pää valkoisena ja vatsa hiukan pyöreähkönä, hauskojen päiviensä kukoistuksessa.
Kuninkaallisesta käskystä herätettiin hänet Windsorin Iloisissa Rouvissa henkiin jälleen; mutta hänen hartaat ihailijansa eivät ole milloinkaan voineet hyväksyä sitä käsitystä, että tämäkin näytelmä liittyisi oleellisena osana hänen vaiheidensa ja elämänsä esitykseen. Ummehtunut ja vallaton lemmen kujeilu sopii huonosti hänen kesyttömään hengen uljuuteensa. On hauskaa kuulla hänen äänensä sointia jälleen; eikä hänen sukkeluutensa ole kadottanut kaikkea kirkkauttaan. Mutta masentunut hän on ja muuttunut; hän on joutunut niin pitkälle, että kurjasti englannin kieltä rääkkäävät ihmiset pitävät häntä pilkkanaan, ja että kaikenlaiset poroporvarit ja heidän hassuttelevat eukkonsa ovat tehneet hänestä ivansa esineen ja leikkikalunsa. Ja pahinta kaikesta: keijutkin saavat hänen sydämensä pelosta värisemään. Kankuri Pulmakaan ei ollut niin syvälle langennut. — "Kas niin, Hernekukka, raapihan päätäni." Shakespearen on paha omatunto koko jutusta, ja hän yrittää lauhduttaa sitä pitkällä puolustuspuheella. "Siitä näette" sanoo Falstaff, "että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille poluille". Mutta tuollainen puolustelu tekee asian vain pahemmaksi. Se käärii Falstaffin luihun siveyssaarnaajan kaapuun.
Historiallisia näytelmiä, niin englantilais- kuin roomalais-aiheisia, on usein käytetty osottamaan tekijänsä valtiollisia mielipiteitä. Näistä mielipiteistä on ehkä liiankin helpolla oltu pääsevinään selville; kieltää ei kuitenkaan voida, että näytelmät ovat mitä erilaisimpiin suuntiin kallistuviin tutkijoihin tehneet erään määrätyn, voimakkaan vaikutuksen. Varmuudella voidaan sanoa, että Shakespearella oli hyvin rohkea käsitys lujasta hallituksesta, sen hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä. Ell'ei hän olekkaan mikään virkavallan puoltaja, on hän ainakin hyvän järjestyksen innokas ystävä. Hänen ajattelunsa on aina ja kaikkialla runoilijan ajattelua, ja hän katselee yhteiskunnallista järjestystäkin toisen, avarammalle ulottuvan sopusoinnun osana. Kun hänen mielikuvituksensa etsii tragillisuuden korkeinta kohtaa, esittää hän tavallisesti äärimmäisen kurjuuden ja kauhistuksen muodottomana, riehuvana sekasortona. Hänen yleissilsilmäyksensä inhimillisestä yhteiskunnasta ja laeista, jotka sitovat ihmisen ihmiseen, on nopea kuin tähdenlento, mutta perinpohjainen. Niinpä kiroo Timon yhdellä henkäyksellä koko ihmiskunnan kaikkine laitoksineen:
Hellyys, rakkaus,
Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha,
Yölepo, kotikuri, ihmissopu,
Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot,
Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat
Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen,
Ja eläköön vain tuho!
Sama seikka esiintyy Odysseun suuressa puheessa ja useissa muissakin murhenäytelmäin kohdissa. Hän ylistää hyvää hallitusta innolla sellaisella, että meidät valtaa todellinen, alituinen pelko patojen ja sulkujen murtumisesta; häntä huvittaa tuo hyvä järjestyksensä yhtä paljon kuin maalareita ja soittotaiteilijoita huvittavat muotojen sulavuus ja sävelaaltojen hurmaava keinunta.
Mitä tulee eri hallitusmuotojen etuihin tai vikoihin, ei tämä kysymys ollut vielä virinnyt Elisabetin aikoina, eikä se näytä Shakespearenkaan ajatuksia kiinnittäneen. Julius Caesarissa, jonka aihe kyllä olisi tarjounut oivan tilaisuuden, seuraa hän vain uskollisesti Plutarkon ohjausta eikä poikkea mihinkään valtiollisiin järkeistelyihin. On usein moitittu hänen inhoovan ja pahoin kohtelevan alhaista kansaa. Totta on kyllä, että rahvas Henrik Kuudennessa, Julius Caesarissa ja Coriolanuksessa on tehty kovin naurettavaksi ja typeräksi. Mutta syvemmältä katsoen: tasapuoliset ajattelijat ovat aina niin vähän tunteneet mieltymystä roskakansaan ja niin vähän kunnioitusta alhaison räyhääviä yllyttäjiä kohtaan, ett'ei Shakespearenkaan suhde suinkaan kummastuta; ja aina tulee muistaa, että hän oli ennen kaikkea näytelmätaiteilija. Hänen näkökantansa määräsi hänen päähenkilöidensä pieni ryhmä, ja varsinaiselle kansalle riitti tilaa vain vaihtelevana taustana tai hetkellisenä katukuvana. Mutta missä yleisinhimillisiä tunteita on ilmaistava, siinä eivät säätyluokat ja arvo-asteet merkitse mitään; Macduff, ylhäinen aatelismies, joka on menettänyt lapsensa kauhealla tavalla, puhuu koko ihmissuvun suulla.
Kaikesta huolimatta jää kuitenkin se vaikutelma pysyväiseksi, että Shakespeare tässä kohdassa, ja vain tässä, menettelee jonkun verran puolueellisesti. Luonnollistahan olikin, että hänen valtiolliset mielipiteensä saivat värityksensä hänen ylhäisiltä tutuiltaan hovissa, näiden huolena kun pelkästään valtiolliset asiat olivatkin, eikä hänen oma ammattinsa ollut suinkaan omiansa hänen mielipiteitään muuttamaan. Kuka tuntisikaan rahvaan heikot puolet ja turhamaisuuden paremmin kuin teateri-mies? Kysymykseen ei sisälly niinkään paljon valtiollista merkitystä; näytelmien valtiollisia mielipiteitä vastaan ei ennen oltu käytykään sotaa, ennenkuin Amerika alkoi lukea ihmiskunnan historiaa oman itsetietoisuutensa valossa. On totta, että Shakespeare on omituisen kiukkuinen kaikelle tyhmyydelle ja saamattomuudelle, ja että hän typeriä ihmisiä kohtelee yli olkain, eikä aina tee heille oikeuttakaan. Hänen ilvehtijänsä ja moukkansa ovat usein pelkkiä naurettavan etsimisessä erehtyneen ja tyhjäsanaisen lavertelun luomia koneita. Tässä suhteessa on hän äärettömän kaukana Chaucerista, joka todellakin ymmärtää yhteiskunnallisen erilaisuuden olemuksen tykkänään toisella tavalla kuin Shakespeare, ja jonka mielestä sentähden erilaiset yhteiskunta-asteet eivät olekaan niin tärkeitä ja huomioon otettavia. Miten täysin todenmukaisia ja inhimillisiä olisivatkaan olleet Moilanen ja Mukkari, Polonius ja rouva Capulet, jos heitä olisi käsitelty Chaucerin tavoin! Canterburyn Kertomusten kylänvanhin on vain vanha, puhelias kansanmies, mutta hänen yksinkertaisessa elämänkatsomuksessaan on sellainen voima ja sellainen totisuus, ettei moista tavata ikinä Shakespearen porvarein joukossa. Kuitenkin tulee meidän tässäkin kohdassa tehdä muutamia myönnytyksiä näyttämöllisen esityksen vaatimuksille ja korkealentoisen tekotavan juurtuneille tottumuksille. Ihmisluonnon ikitotuudet eivät menetä uskottavuuttaan sen takia, että jotakin kuningasta käytetään niiden kuvastajana.
Suurissa murhenäytelmissään joutuu Shakespeare lopulta katselemaan ihmis-elon salaisimpia, hirvittävimpiä puolia kasvoista kasvoihin. Hän ei ole milloinkaan tyytynyt pelkkään haave-maailmaan, jota koetetaan varjella ikäänkuin haurasta unikuvaa kaikelta ulkonaiselta kosketukselta; niinpä osoittavatkin hänen näytelmänsä, aikajärjestykseen asetettuina, todellisuus-sävyn asteettaista vahvistumista. Ensi alussa luo hän vain hienoja ja huvittavia vastakohtia näytelmän päähenkilöille: varhaisempain näytelmäin elävimmät henkilöt ovat usein juuri ne, jotka hän on itse keksinyt ja kokonaisuuteen liittänyt. Jacques ja Touchstone, Mercutio ja imettäjä, herra Topias Räihä ja Malvolio edustavat romanttiseen juoneen osaavasti sovellettua jokapäiväistä elämää kaikessa sen kirjavuudessa. Äpärä Faulconbridge ja Falstaff edustavat arvostelun henkeä, joka liikkuu kuin kotonaan historiallisten muodollisuuksienkin keskellä. Mutta suurissa murhenäytelmissä eivät syvällisimmin ja täydellisimmin käsitetyt luonteet ole enää sivuhenkilöiden; ne muodostavat näytelmän sielun. Hamlet on sekä päähenkilö että arvostelija. Learin, Othellon ja Macbethin intohimoinen kiihko on niin todellista, niin syvästi tunnettua, ettei sitä mikään vastakohta voi enää suurentaa tai vähentää: itse elämän keskusvarustusta järisyttää todellisuus hyökkäyksillään ja väkirynnäköillään. Nyt ei meitä enää pelasta pelkkä silmänkääntäjän temppu, kuten kappaleissa Venetian Kauppias ja Mitta Mitasta; ei ole toivoakaan peräytymisestä tai ratkaisun siirtämisestä; pahin, mitä saattaa sattua, on tapahtunut, meidät on ilman huumausaineiden suomaa huojennusta pingotettu kidutustelineille, silmät auki ja aistit luonnottomasti kiihtyneinä, ja meidän on kestettävä loppuun.
Varhaisempain näytelmäin päivänpaisteisimmissakin kaikui pelottava aavistus kaikesta tästä hienona raskasmielisyyden pohjasävelenä, joka sekoitti onneen pistävän tunteen, muistuttamalla meitä kaiken kuolevaisen epävarmasta elosta. Narrin laulamat laulut Loppiais-Aatossa antavat siitä erinomaisen hyvän käsityksen:
Mit' on lempi? Hetken ele.
Iloitse ja naureskele,
Huomist' älä mieti lain.
Käännettyinä murhenäytelmän kielelle kertovat nämä säkeet Antoniuksen ja Kleopatran tarinan. Loppulaulussa:
Kun olin minä pikkuinen nallikka vain
Satehessa ja tuulessa, hei,
on jotakin hyljätyn Kuningas Learin liikuttavasta hourailusta. Sade, joka lakkaamatta virtaa, ihmiset, jotka lukitsevat ovensa rosvojen ja varkaiden varalta, maailma, joka on mennyt menoaan jo pitkät ajat, kaikki nuo ovat ikäänkuin hajanaisia, himmeitä muistelmia tai aavistuksia, jotka myllertävät lapsen mieltä. Murhenäytelmissä astuvat ne hämärästä esiin ja ovat niin jylhiä ja todellisia päivän selkeässä paisteessa. Olimme tottuneet pääsemään näistä tuskista havahtumalla, mutta nyt yllättää meidät viimeinen hirmu: unemme on muuttunut todellisuudeksi.
Taistellessaan elämän äärimmäisten ongelmain kanssa ei Shakespearella ollut apunaan mitään taikakalua tai noitakirjaa. Opinlauseet, järkirakennelmat, syntyjen syvien tutkimiset, siveyssäännöt — millä tavalla pystyisivät nämä auttamaan ihmistä lopullisessa ratkaisevassa taistelussa? Ihmiset takovat itselleen tällaisia aseita ja kerskuvat niistä, vain huomatakseen niistä olevan pelkkää haittaa hädän hetkellä. Shakespearen monet salaviittaukset tietoviisauteen ja järkeen osoittavat, kuinka vähän hän niihin luotti. Vain puolihullu mestari Laihanen ja ivasanainen Benedikt tunnustavat rakkautensakin olevan järjen hallittavissa.
Järjeltä aina ohjausta anoo
sanoo Lysander Kesäyön Unelmassa, ollessaan keijukaisten avuttomana leikkikaluna. Kun surut ja tuskat tulevat, silloin on järki tehoton, intohimo murskaa paraimmatkin päätökset ja tietoviisaus joutuu häpeään:
Rauhaa rukoilen! Ma lihaa, verta
Olla tahdon! En nähnyt filosofia,
Ken hammassärkynsä ois tyynnä kestänyt,
Jumalten lailla vaikka halveksuin
Hän maista kärsimystä kohteli.
On sentähden turhaa hakea näytelmistä jotakin järkeisoppia tai tiedon järjestelmää, joka voitaisiin niiden pohjalla muodostaa ja muutamin sanoin esittää. Shakespearen filosofia oli Corin-paimenen filosofiaa: hän tiesi, että mitä sairaampi ihminen on, sitä pahempi hänen on olla, että sateen ominaisuutena on kastaa ja tulen polttaa. Kuningas Lear, kun hän tuli tietämään samat seikat, älysi nyt kaikkien niiden imartelujen ja petospuheiden arvon, joilla häntä oli kiedottu. — "Ne sanoivat minulle, että minä olin jotakin; se on vale, sillä nyt en kestä edes kuumetta." Kaikki järkirakennelmat ja opit ihmisen asemasta maailman kaikkiudessa tai pahan synnystä ovat vain mitätöntä ja puolinaista askarrusta sen huikaisevan näkemyksen rinnalla ihmissuvun surkuteltavaan tilaan, jonka murhenäytelmät meille avaavat.
Näky, jonka Shakespeare loihtii eteemme, on niin juhlallinen, niin hirvittävä, niin vakuuttava todenmukaisuudessaan, ett'ei ehkä ole monta hänen lukijainsa joukossa, jotka eivät olisi peittäneet silmiänsä tai katsoneet toisaalle. "Minun on kertominen", sanoo Johnson, "että minuun useita vuosia takaperin vaikutti Cordelian kuolema niin syvästi, ett'en tiedä, olisinko koskaan voinut lukea kappaleen viimeisiä kohtauksia uudestaan, ell'ei minun uuden painoksen toimittajana välttämättä olisi täytynyt ryhtyä niitäkin tarkastamaan." Eräällä aikakaudella oli hyvin yleisesti tapana säästää teaterissa kävijäin tunteita tekemällä oleellisia muutoksia kappaleen toimintaan. Näytelmän lukijoihin nähden ovat taas toisenlaiset suojelevat keksinnöt saavuttaneet suosiota. Nämä tapaukset, niin hyvin mielellään uskotaan, ovat vain tarua, jonka avulla Shakespeare on tahtonut kuvata erehdyksen ja ajattelemattomuuden mahdollisia kammottavia seurauksia. Moisia asioita ei ole milloinkaan todellisuudessa tapahtunut; tai, jos tapahtuikin, niin voimmehan ainakin huolellisesti varoa, ettei niiden tarvitse tapahtua uudelleen. Tällä tavalla pakenee lukija, ei uhkamielisyyden vaan kauhun ajamana, siveysopin turviin, koska ihminen luulee kykenevänsä siveysoppia käsittämään. Virheellisesti rakennetun sillan sortuminen ei herätä lähimainkaan sellaista järjetöntä kauhistusta kuin maanjäristys.
Mutta tässäpä raivoaakin maanjäristys, eikä parainkaan suojapaikka nyt auta mitään. Siveysopilta ei kielletä sen merkitystä; suunnaton hyökyaalto hautaa sen vain yli maan syöksyessään alleen tai työntää tieltään. Ei missään Shakespearen murhenäytelmässä ole siveyssaarnoja luettavana, ell'eihän aivan satunnaisesti. Ne puhuvat suuremmista asioista kuin ihminen onkaan: ikivalloista ja intohimoista, alku-voimista ja kärsimyksen pimeistä, pohjattomista kuiluista, siitä tuhoisasta tulesta, joka tunkeutuu läpi sivistyksen ohuen kuoren ja heittää verisen loimon taivaankannelle kolkkojen, hävitettyjen kotien yläpuolella. Koska Shakespeare on runoilija ja koska hänellä on vilpitön mielikuvitus, tietää hän niin erinomaisen hyvin, kuinka epävakaisesti ihminen seisoo maan kamaralla, kuinka petollisia ovat hänen totutut rauhalliset tapansa ja hänen joutavan päiväinen huoleton puhelunsa. Minä hetkenä tahansa saattaa kaikki tämä totuttu sattuman tai kohtalon vaikutuksesta räsähtää pieniksi pirstaleiksi, ja maailma voi joutua vielä kerran niiden ikivoimien valtaan, jotka siinä alku-aikojen hämärissä riehuivat.
Väärin olisi sanoa, että näissä murhenäytelmissä henkilöiden menettelytapa heidän luonteensa nojalla olisi ehdottomasti määrätty. Othello ei ole mikään mustasukkainen mies; hän on ihminen, jonka intohimoinen rakkaus on saattanut suunniltaan, sokaissut ja aaltoihinsa upottanut. Macbeth ei ole mikään murhanhimoinen juonittelija: hän on ihminen, joka on tajunsa kadottanut. Learilla on epäilemättä vikansa hänelläkin; hän on pikavihainen ja vaatelias; rangaistus, minkä hän saa näistä vanhuuden heikkouksistaan, on se, että ne päästävät liikkeelle kaikki hornan voimat. Hamlet on herkkätunteinen, ajatteleva, jalomielinen, tulinen, — "puhdas, jalo ja kaikkein siveellisin luonne" — mutta ei hänkään voi välttää tuhoisaa iskua, onpa väärä arvostelu laskenut juuri hänen syyksensä koko onnettoman loppuratkaisun. Mutta Shakespeare, joka piti sankareitaan tarkoin silmällä, joutui kauhistuvan kunnioituksen valtaan, kun näki heidän syöksyvän kuiluun, eikä voinut langettaa heistä moista tuomiota. Hänen näkökantansa mukaan ei se, mitä he kärsivät, ole missään suhteessa siihen, mitä he tekevät ja mitä he ovat. Heidän annetaan valita, ja murhenäytelmän olemuksena ja pohjana on juuri se, että valinta on mahdoton. Coriolanuksen on valittava isänmaansa kunnian ja hellimpäin inhimillisten tunteiden välillä. Antonius vaappuu rakkauden ja keisarikunnan välillä. Macbeth tekee kauhean rikoksen; mutta Shakespeare panee tragillisen pääpainon sitä seuraavan tilan toivottomaan epävarmuuteen, ja hänen suuri säälintunteensa eksynyttä ihmisluontoa kohtaan tekee rikoksenkin keveämmäksi. Hamlet horjuu ajatuksen välillä, joka ei johda mihinkään, ja toiminnan, joka on halpamainen ja täydellisesti riittämätön. Brutuksen, samoin kuin Coriolanuksenkin, on pakko joko uhrata houkuttelevimmat valtiolliset toiveensa tai katkaista hellimmät siteet, jotka ihmistä toiseen kiinnittävät. Learin paha työ unohtuu sen perikadon pauhuun, joka syöksyy hänen ylitsensä; ankaran suuttumuksenpuuskansa jälkeen havahtuu hän huomaamaan, ett'ei hänellä enään ole valitsemisen tilaisuutta, ja näin ajautuu hän ihmissuvun uhriteuraana hurjan mielettömyytensä valtoihin. Othello — Othellon tarina antaa oikeastaan näytteen Shakespearen pelottavan ivan äärimmäisestä saavutuksesta — Othello kärsii, kuten Hamlet, todellisten hyveittensä takia, ja hänen sydämensä jaloimmista ominaisuuksista tehdään hänen kauheimpien kidutustensa välikappaleet. Laajemman tutkistelun asemasta täytyy meidän tyytyä esittämään vain lyhyt selostelu näistä kahdesta näytelmästä.
Hamletin luonteesta on väitelty paljon, ja sen yhteydessä esitetyt mielipiteet voidaan pääasiassa jakaa kahteen vastakkaiseen ryhmään. Muutamat tutkijat, kuten esim. Goethe ja Coleridge, ovat väittäneet, että Hamlet on Shakespearen tutkielma epäkäytännöllisestä luonteesta, että hän on tahtonut piirtää kuvan uneksijasta. Toiset ovat taas, kieltämällä edellisen, vaatineet kiinnitettäväksi huomiota hänen verrattomaan rohkeuteensa ja hänen toiminta-ripeyteensä. Hän seuraa haamua epäilemättä hetkeäkään, kumppaneinsa varoituksista huolimatta. Hän tappaa Poloniuksen yhdessä kädenkäänteessä, ja kun hän huomaa erehtyneensä, työntää hän ruumiin syrjään kuin kuolleen kärpäsen, kääntyäkseen tärkeämpiin asioihin. Hän lähettää kylmällä käskykirjeellä Rosenkrantzin ja Gyldensternin suoraan surman suuhun, laatiipa heille vielä ylimielisen hautakirjoituksenkin:
Kun suuret ottelee, ei hyvä kehnon
Tulisten miekantutkaimien väliin
Päätänsä pistä.
Meille kerrotaan hänen meritappelussa olleen ensimäisenä iskemässä kiinni merirosvojen laivaan. Ja voisiko keksiä terävämpää, käytännöllisempää ja asiallisempaa puhetapaa kuin se kerkeä ristikuulustelu, millä hän utelee Horatiolta tietoja haamun ilmestymisestä? Toiset niistä, jotka näihin seikkoihin erikoista huomiota kiinnittävät, menevät vieläkin pitemmälle ja väittävät Hamletin onnistuvan yrityksissään. Hänen huolenansahan oli päästä täyteen varmuuteen kuninkaan syyllisyydestä ja näyttää se sitten julkisesti toteen koko Tanskan edessä. Kun se on tehty, pistää hän kuninkaan kuoliaaksi, ja vaikka hän petoksen kautta menettää omankin henkensä, on kuitenkin hänen tehtävänsä täytetty, koska tieto salamurhasta ei nyt enää voi vaipua hänen kanssaan hautaan.
Kun luemme tämän tai jonkun toisen ylimalkaisen esityksen noista tapauksista, tunnemme kuitenkin selvästi, että ne kaikki vievät meidät kauas näytelmän todellisesta aiheesta. Näytelmä ei tosiaankaan ole mikään kokoelma siinä esiintyväin henkilöiden elämäkertoja. Se on eräiden määrättyjen tosi-asiain ja tapahtumain ryhmittämistä jonkun määrätyn keskuksen ympärille, josta ne kaikki saavat valonsa. Kysymyksessä olevassa näytelmässä on tuollaisena keskuksena Hamletin sielu. Me katselemme asioita hänen silmillään, me ajattelemme hänen ajatuksiaan. Kun tapausten virta on meidät kerran pyörteeseensä vetänyt, emme tuomitse häntä enempää kuin tuomitsisimme itseämme. Melkein kaikki, mitä ikinään on sanottu hänen luonteestaan, on totta; hänen luonteensa on niin elävä ja niin vaihteleva, että siinä voi nähdä hyvin useita puolia. Väärä on sitä vastoin se yleinen luulo, että juuri hänen luonteensa olisi pää-asiallisimpana syynä kappaleen kauhistaviin tapauksiin, ja että Shakespeare tahtoisi meidän arvostelevan häntä sen mukaan — että siis näytelmä, lyhyeen puhuen, olisi siveysopillinen näytelmä, samantapainen kuin neiti Edgeworthin tarinat.
[Mary Edgeworth, engl. kirjailijatar (1767—1849); hän harrasti nais-asiaa ja kasvatusta, jota hän ajoi Rousseaun henkeen; sitä varten kirjoitti hän joukon nuorisolle sovitettuja opettavia kertomuksia; elämänsä lopulla kääntyi hän useissa romaneissa ruoskimaan kieroja yhteiskunta-oloja.]
Merkillisen käytännöllinen arvostelemisen sävy vallitsee Hamletia koskevissa tutkielmissa ja kirjoituksissa. Niissä puhutaan paljon onnistumisesta ja onnistumattomuudesta. Haamu on vaatinut häntä kostamaan isänsä murhaa; miks'ei hän tee kamalaa velvollisuuttaan ja tee sitä heti paikalla, niin että kaikki taas olisi järjestyksessä? On vastattu joskus, että hänen halunsa täyttää velvollisuutensa vaikuttavammalla ja taitavammalla tavalla tekee hänen vitkastelunsa oikeutetuksi. Näkyypä selvään, ett'ei raskasmielinen, murheellinen kuninkaanpoikamme ole kyennyt istuttamaan omaa ajatus-tapaansa kaikkiin, jotka hänen tarinaansa lukevat.
Jos Tanskan valtion hallitus olisi yksi näytelmän lähtökohtia, niin antaisi se parempaa tukea näille käytännöllisen siveysopin saarnaajille. Mutta Tanskan valtiota ei oteta lukuun ollenkaan, elleihän jonkunlaisena paikallistuntua ja paikallisväriä lisäävänä kehyksenä päätapauksille. Murhenäytelmämme on murhenäytelmä yksityiselämästä, vaikkakin yksityiselämästä, joka käy huomattavammaksi pää-esiintyjiensä kuninkaallisen aseman takia. Ennenkun näytelmä aikaakaan, ovat ne tapahtumat, jotka tekevät murhenäytelmän väistämättömäksi, jo tapahtuneet. Me saamme niistä tietoa vain samassa määrin kuin Hamletkin. Äitinsä uskottomuus on tuottanut hänelle syvää levottomuutta ja surua; hän ei usko enään ihmisluontoon ja halajaa kuolemaa. Silloin paljastetaan murha hänelle. Hän näkee hymyileväin naamain takaa asiain todellisen laidan, ja siitä lähtien näyttää Helsingörin hovi hänestä teaterilta, missä maailmankaikkeuden voimat taistelevat:
Kaikk' taivaan vallat! Haa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! — Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks
Mun ruumiini!
Eipä ihme siis, että hänen ystävänsä ja toverinsa luulevat häntä mielipuoleksi; hän on nähnyt ja tuntenut sellaista, jota he eivät saa milloinkaan nähdä eikä tuntea ja eroittava muuri on kohonnut hänen ja heidän välilleen:
Niis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu —
Näät haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa — minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.
Maailma on muuttunut pelkäksi ilvenäytelmäksi yhden ainoan tosi-asian valossa. Ajatus äitinsä petollisuudesta värittää kaikki hänen puheensa ja mietteensä. Tuo ihana sana "äiti" on saanut ilkeän soinnun: "Oi kummallista poikaa, jota äidin nimi voi niin peljättää." Samaten tuntuu Troiluksesta kappaleessa Troilus ja Cressida, että Cressidan uskottomuus on myrkyttänyt ihmissuvun alkulähteet — "Aattelehan, meillä on ollut äitimme kullakin." Odysseyn hitaampi mielikuvitus ei voi seurata hänen todistelunsa lentoa. Hänen kysymykseensä: "Mitä hän sitten on tehnyt sellaista, prinssi, joka voi meidän äitimmekin saastuttaa?" vastaa Troilus kaikella Hamletin puristetulla ivalla: "Eipä kerrassaan mitään; paha vaan, että se, joka sen teki, oli juuri hän." Saatuaan selville asian katkeran laidan, tuntuu Hamletista Ophelian lempi vain paulalta; mutta kuitenkin on jotain tragillisen hienoa siinä tavassa, jolla hän hänet jättää. Hävityksen myrsky on alkanut riehuntansa; Ophelia etsiköön siltä suojaa, jos haluaa. Hän on viaton vielä, miksi pitäisi hänestäkin tuleman syntisten synnyttäjä? Hän paetkoon uhkaavaa tuhoa — "Mene luostariin!"
Coleridge on huomauttanut, mitenkä Hamletissa tasapaino todellisen ja mielikuvitusmaailman välillä on häiriintynyt. Tuollaisen häiriintymisen — kutsuaksemme sitä nyt tällä nimellä — synnyttää joku tunteitamme valtavasti järisyttävä tuhotapaus tai rikos, joka äkkiä työntyy esiin keskellä jokapäiväisen elämän turvallista levollisuutta ja joka avaa meille laajoja näkö-aloja niille rajattomille avaruuksille, missä vain mielikuvitus vaivatta vaeltelee. Näköpiiri laajenee paljon mahdollisuustapahtumain ahtaita rajoja tuonnemmas; ihmiskunnan muinaiset surut ja tuskat uudistuvat ja kulkevat varjojen lailla lumotun katselijan silmien ohi. Se, mitä Hamlet tekee, ei paljoakaan merkitse; ei mikään, mitä hän voi tehdä, kykenisi torjumaan järisyttävää loppua tai keventämään hänen omaa murheentaakkaansa. Teoillaan ja toimillaan ei hän meidän myötätuntoomme vetoakaan, vaan sillä, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee. Ne, jotka näkevät huonommin kuin hän, luulevat häntä mielipuoleksi. Mutta kuningas, joka toisia teitä on päässyt selville siitä, mitä Hamletin mielessä liikkuu, älyää hänen olevan vaarallisen tervejärkisen ihmisen.
Hamlet valaisee erinomaisen sattuvasti sitä vanhanaikuista sielutiedettä, joka jakoi ihmismielen voimat toimiviin ja puhtaasti älyperäisiin. Jokainen, joka on joskus tuntenut äkillisen vaaran ahdistavaa tuskaa, tietää myös varmasti, mitenkä järki silloin kieltäytyy kokonaan antautumasta tahdon alaiseksi. Niinpä havaitsee hukkuva ihminenkin — mikäli tiedot ovat oikeat — henkensä heittäytyvän vallan lepotilaan, aivan kuin tarkastelisi hän omaa kuolonkamppaustaan jonkun välimatkan päästä. Toiminta ja mietiskely eroitetaan näytelmässä tavallisesti toisistaan selväpiirteisyyden takia, ja asetetaan kutakin esittämään eri henkilöt. Mutta todellisessa elämässä ne eivät ole erillään, eivätkä ne ole erillään Hamletinkaan luonteessa. Hänen tekonsa hämmästyttävät häntä itseäänkin. Hänen järkensä, koska se on Shakespearen järkeä, on valtavan laaja-alainen näkemyksessään ja asuu tyynenä, heltymättömänä kaiken riidan ja taistelun yläpuolella. Vaikka kaikki, mitä hän sanookin, on hänelle luonteenomaista, niin johtuu edellisestä seikasta kuitenkin, että hänen järkeilynsä samalla on jossain määrin oikullista, kiihkoisaa ja yksilöllistä, muodostaen osan näytelmän toimintaa, jota vastoin hänen toiset lausuntonsa näyttävät esittävän hänen ja Shakespearen yhteisiä ajatuksia, sekä pyrkivän katselijan mietteiden ja muistutusten edelle.
Päättäväisyyden puute ei suinkaan pakoita Hamletia niin usein joutumaan voimien valtoihin, joille ihminen ei mitään mahda. Pikapäissään, harkitsematta tekemistään teoista sanoo hän:
Ja kiitos nopsuuden, se osoittaapi
Ett' usein varomattomuus on hyödyks,
Kun syvät tuumat raukee; siitä näämme,
Ett' aikehemme Luoja muodostaa,
Kuin karkeiksi ne veistämmekin.
Kun Horatio kokee estellä häntä ryhtymästä kilpamiekkasille, vastaa hän: "Älä yritäkään; minä halveksin taikoja; varpusenkin putoaminen on Luojan sallimus." Näissä selityksissä lausuu hän myös näytelmän kirjoittajan ajatuksen. Syvä käsitys kohtalon ikivallasta soi pohjasävelenä kaikissa Shakespearen murhenäytelmissä. Joskus sallii hän henkilöittensä, kuten Romeon tai Hamletin, lausuvan sen julki; joskus pitää hän taas toista terävämpää ja purevampaa esittämistapaa parempana. Suurten murhenäytelmäin henkilöiden joukossa uskovat vain Jago ja Edmund ihmisen kykyyn ja voimaan itse määrätä kohtalonsa vaiheet. "Hyve! lörpötystä!" sanoo Jago; "meistä itsestämmehän riippuu, minkälaisia olemme." "Suurinta hullutusta koko maailmassa on", sanoo Edmund, "että onnettomuuksiemme syyksi laskemme auringon, kuun ja tähdet". Näytelmän lopullinen meno on Shakespearen ainoana vastauksena näille kahdelle laskelmain tekijälle. Hänen tuomionsa sisältyy juuri tähän ratkaisuun, joka usein luo uuden, tärisyttävän mielen näiden itsetiedottomain välikappalten sanoihin. Tämä klassillinen iva — kuten sitä on kutsuttu — joka pitää ihmisen tietämättömyyttä leikkikalunaan ja tekee ihmisestä ennustajan vastoin hänen omaa tahtoansa, muodostaa oleellisen osan Shakespearen murhenäytelmäin rakentelussa. Ennustava ääni kaikuu Romeon puheessa kerjäläismunkille:
Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten
Mit' uskaltaa, tuo lemmenrikko kuolo,
Kun omaksen' vaan kutsua saan häntä.
Se kuuluu jälleen Julian viimeisissä sanoissa rakastetulleen:
Oi, mull' on synkkää aavistava sielu;
Siell' alhaall' ollen, minusta sa näytät
Kuin ruumihina haudan pohjall' oisit.
Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.
Se kulkee kautta koko Othello-näytelmän, niin että vasta yhä uudestaan ja uudestaan lukemalla voi päästä selville sen täydellisestä ajatuksesta. Othellon ja Desdemonan riemuisat tervehdyssanat Kypron satamassa ovat paha-enteisiä joka säkeeltään:
Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi
Nyt autuuteni määrä on; ma pelkään,
Ett' tulevaisuus helmassaan tänlaist' ei
Iloa toista tuo,
sanoo Othello. Hän ei osaa aavistaakkaan, kuinka oikeaan hänen sanansa sattuvat.
Ilman tänlaista käsitystä kohtalosta, ilman niiden mahtavain virtausten arvostamista, jotka tempaavat ihmisen mukaansa, halusipa hän sitten kulkea tähän suuntaan tai tuohon, olisi murhenäytelmä mahdoton. Othello on monessa suhteessa Shakespearen korkein saavutus — muun muassa senkin takia, että hän kohottaa inhottavan rikos-jutun tragillisen ylevyyden kukkuloille täydellisentämällä toimivat henkilöt ja painamalla kaikkiin tapahtumiin välttämättömyyden leiman. Siveysopin saarnaajat ovat olleet innokkaita moittimaan Othelloa tai Desdemonaa tai molempia näiden tapausten aiheuttamisesta, mutta koko näytelmän perusajatus katoaisi näkyvistä, jos heidän ponnistelunsa onnistuisivat. Shakespeare on onneksi liian kova pähkinä heidän purtavakseen; he eivät kykene vastoin hänen tahtoansa riistämään meidän myötätuntoamme määrättyjä henkilöitä kohtaan. Othellossa kuvaa Shakespeare miestä, jolla on ylevä ja kiihkoisa luonne, joka on ripeä toimessa ja jalo ajatuksessa. Othello on koko ikänsä elänyt oman rehellisen sydämensä käskyjen mukaan, eikä ulkonäön. Hän ei kykene havaitsemaan eikä tulkitsemaan pikku-seikkoja; hänen tapanaan on ollut sysätä ne syrjään ja olla niistä välittämättä. Hän ei siedä mitään, mikä on ovelaa ja kekseliästä, sillä se tuntuu hänestä epäkunnialliselta. Mustasukkaisuus ja epäluuloisuus ovat, kuten Desdemona tietääkin, vieraita hänen luonnolleen; hän uskoo muissakin löytyvän samat jalot ominaisuudet kuin itsessään. Hän vihaa salakähmäisyyden varjoakin; kun Jago kehoittaa häntä vetäytymään piiloon, päästäkseen joutumasta Brabantion etsijäjoukon käsiin, vastaa hän:
En! Min'en tahdo piillä;
Nimeni, arvoni ja tuntoni
Ei pelkää julkisuutta.
Jos hän ei olisi niin herkkäuskoinen, tai jos hän olisi varovampi, valppaampi ja huomaavampi, ei hän olisi niin suuri ihmisenä kuin hän on, eikä niin suuressa määrässä ansaitsisi myötätuntoisuuttamme.
Hänen ehdoton luottamuksensa Desdemonaan on hänen elämänsä — mitä jos tämä usko pettää? Kiusaus ryntää hänen kimppuunsa hänen heikoimmalta puoleltaan. Hän ei tunne nimeksikään niitä sydämen synkeitä sopukoita, joissa alhaiset intohimot itävät. Miehen, jonka kanssa hän nyt joutuu lähempiin tekemisiin, on hän aina tuntenut erinomaisen rehelliseksi ja hyväksi toveriksi, luotettavaksi ystäväksi ja uskotuksi, mieheksi, joka puhuu vain vastenmielisesti, joka ei koskaan omaa etuansa etsi, joka on vapaa intohimoista, joka tuntee ihmiselämän perin pohjin, joka on pelkkää kunniallisuutta, alttiutta ja hienotunteisuutta, sillä siltä Jago todellakin näytti. Vastustajan peli oli voitettu, jos Othello vain saatiin kallistamaan korvansa salakuiskeille. Hän olisi epäilemättä iskenyt Jagon kuoliaaksi jo pienimmästäkin vihjauksesta, niinkuin hän tappoi käärelakkisen turkkilaisen Aleppossa. Jago oivalsi kyllä tämän vaaran ja jännitti sentähden kaikki sielunvoimansa ratkaisevaan kohtaukseen. Hän ei anna uhrilleen ainuttakaan tilaisuutta tuskastumiseen. Jokaisen, joka tahtoo saada käsityksen Shakespearen melkein yli-inhimillisestä taituruudesta vaikeuksien voittamisessa, lukekoon Othellon kolmannen näytöksen. Eloisin mielikuvitus, mitä milloinkaan on ihmiselle suotu, esiintyy siinä koko voimassaan ja loistossaan. Othellollahan oli hirvittävät järkisyynsä salliessaan Jagon puhua. Hänhän tunsi Jagon niin hyvin, tai ainakin luuli tuntevansa; Desdemona oli vain hurmaava muukalainen. Hänen viehätysvoimansa johtui osaksi siitä, että hän oli monessa suhteessa niin erilainen kuin Othello; ainoana yhdyssiteenä heidän välillään oli vaisto ja usko.
Min pölyisen saakaan henki vastineen,
Kun se varmuutt' etsein rimpuilee
Ja riuhtoo!
Kun Othello kerran alkaa taistella ajatuksiensa kanssa, häipyy hän yhä syvemmälle hirviön sokkelokäytäviin, ja päivä on ijäksi lakannut paistamasta.
Jos Othello on yksinkertaisen suora kuin sankari, niin on Desdemona yksinkertaisen suora kuin pyhimys. Ei milloinkaan, ei edes silloin, kun hän vallan tietämättään, tahtomattaan kutoo surmanverkkoa ympärilleen, näy hänen puheissaan pienintäkään jälkeä varovaisuudesta tai itsesuojeluksesta. Hän on äärimmäisyyteen saakka luottavainen; hän antaa itsensä pois, niinkuin sanotaan, sadoin kerroin. Hän pyytelee itsepäisesti kuin lapsi; mutta milloinkaan ei hän itseään puolusta, eikä milloinkaan turvaa todisteluihin. Niinpä hän ei vallan yksinkertaisesti voi uskoa, ett'ei rakkaus voimallaan kykenisi saattamaan kaikkea jälleen hyvälle tolalle: kun pahimmat, loukkaavimmat sanat jo on sanottu, luottaa hän yhä vielä maailmaan ja vaipuu rauhaisan unen helmoihin. Niitä harhaanjohdettuja, turmiota tuottavia muoto-kiivailijoita, jotka asettavat hänet poliisiviraston aitioon ja syyttävät häntä uskottomuudesta, pitäisi tykkänään kiellettämän lukemasta Shakespearea. Hän oli uskollinen kuin taivas. Hänen vastauksensa nenäliina-kysymykseen — "Se ei ole hukassa; mutta mitä sitten, vaikka olisikin?" — on lapsellisen liikuttava yritys säilyttää suoraa, vilpitöntä suhdetta mieheensä. Kuinka voi hän aavistaa seisovansa vihamielisen tuomarin edessä, kuinka voi hän tietää, että hänen vastaustaan käytetään hänen omaksi vahingokseen? Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän kieltäytynyt kanteeseen vastaamasta. Othellon kysymys on petollinen kaikkine johtopäätöksineen, jotka epämääräisinä, mutta hirvittävinä syntyvät hänen hämmentyneissä aivoissaan. Vahinko on jo tapahtunut: hädissään ja hämmästyksissään tarttuu hän sanoihin, jotka ilmaisevat ainakin yhden totuuden, sen nimittäin, ett'ei hän ole millään tavalla menetellyt väärin Othelloa kohtaan. Sopinee huomauttaa tässä yhteydessä, että Walter Scott käytti — paljon vaarattomammassa tilaisuudessa tosin — melkein Desdemonan sanamuotoa vastatessaan kysymykseen, oliko hän Waverley-novellien tekijä vai ei.
Jos Desdemona olisi käsittänyt tilansa kauheuden ja vastannut yleisen menettelytavan mukaisesti esittämällä kumoamattomia, ilmeisiä tosi-asioita, olisi hän paremmalla menestyksellä asiaansa ajanut, mutta silloin olisi hän luiskahtanut alas enkeli-asemastansa. Niinpä emme voikkaan toivoa hänen pelastavan itseänsä tällä tavalla niissäkään monissa näytelmän kohdissa, joissa kylmä vaaran näkeminen ja jyrkkä päätös selittää kaikki laveasti ja tarkasti ehkä olisivat hänet pulasta päästäneet. Hän menettelee ajattelemattomasti, sanotaan, rukoillessaan niin hartaasti Cassion puolesta; mutta se on järkähtämättömän uskollisuuden ajattelemattomuutta. Kun viha ja epäluulo ryntäävät hänen onnensa rauhaa häiritsemään, ei hän osaa ruveta niitä järkisyillä vaimentamaan, niinkuin ne, jotka niitä odottavat ja osaavat olla niiden suhteen varoillansa. Hän on lapsi, joka tarvitsee torumista, kuten hän sanoo Emilialle; ja tuskinpa rakastetaan lasta enemmän sen takia, että se osottaa oveluutta ja kylmäverisyyttä vanhempiaan vallitessaan.
Näiden kahden henkilön rehellisestä suoravaisuudesta ja viattomuudesta takoo nyt Jago terävimmät aseensa. Se verraton taituruus ja oveluus, jolla hän päämääräänsä pyrkii, ja se niin sanoaksemme taiteilijan riemu, jolla hän puuhiinsa antautuu, ovat hankkineet hänelle rajatonta ihailua, jopa siihen määrään, että hänet on korotettu jonkunlaiseksi pahuuden jumalaksi. Ja ell'ei moista miestä ole milloinkaan semmoisenaan ollut olemassa, niin ne ainekset, joista hän on kokoonpantu, keksii kuitenkin jokainen helposti todellisessa elämässä. Kaikki ihmismielen hyiset himot ovat keskittyneet hänen sydämeensä. Hänen päävaikuttimensa ovat jokapäiväisen elämän vaikuttimia — itserakas ylpeys, muiden halveksiminen, mieltymys edesvastuuttoman vallan käyttämiseen. Jokainen inhimillinen yhteiskunta tarjoaa esimerkkejä siitä, mitenkä viattomuus ja luonnollinen suoruus saavuttavat suosiota rauhallisella tyyneydellään, samaten kuin saatetaan havaita niiden nostattavan jonkunlaista vihamielisyyttä salakavaloissa ja kateellisissa luonteissa. Jago ei ole tyhjä unikuva. Mutta jos hyvyys on joskus typerä, niin on sitä konnamaisuuskin. Jago osaa tehdä laskelmia, mutta hän ei otakkaan lukuun itsensä unohtavia intohimoja. Hänelle on Othellon valtava säälinpuuskaus täydellinen yllätys; kun Desdemona polvistuu hänen jalkoihinsa ja rukoilee häneltä apua voittaakseen jälleen miehensä lemmen, tuntuvat hänen sanansa ilmaisevan jonkunlaista hämmennystä, ja hän kiiruhtaa pian lopettamaan koko kohtauksen. Hän ei ymmärrä ainoatakaan niistä ihmisistä, joiden kanssa hän on tekemisissä: ei Othelloa, ei Desdemonaa, ei Cassiota, eikä edes omaa vaimoaan Emiliaa; ja tämä viimeinen väärinymmärrys lyö sitten kaikki hänen suunnitelmansa murskaksi.
Shakespeare ei säikähdä mitään: hän panee Desdemonan polvistumaan Jagon edessä ja lähettää hänet manalan maille ilman sitä valonpilkahdusta, joka lopulta tulee Othellon osaksi, kun hän huomaa hirvittävän erehdyksensä. Hän saattoi kestää enemmän kuin Othello, sillä hänen rakkautensa ei ollut hetkeksikään heikennyt. Näytelmän kauheassa loppukohtauksessa soikin ikäänkuin kummallinen riemuvoiton sävel. Tapa, jolla Shakespeare käsittelee ihmisluonnon ja elämän syviä salaisuuksia, ei paljoa vaihtele murhenäytelmästä toiseen. Othellossa olivat kaikki seikat äärimmäisintä ratkaisutapaa vastaan; monta monituista kertaa toiminnan kuluessa olisi joku hairaus tai pelkkä sattuma voinut tuoda Jagon vehkeilyt Othellon kuuluville. Mutta huolimatta vähääkään tästä mahdollisuudesta, näyttää Shakespeare sanovan, olisi kuitenkin tultu aivan samaan lopputulokseen, ja korkein kaitselmuskin on sen salliva. Hän ei varsinaisesti ohjaa meitä minkään johtopäätelmän tekemiseen, ell'eihän sen, että suurimmat ja jaloimmatkin hyveet, kun ne käyvät yli tavallisen määrän, eivät ole aivan helpolla harjoitettavissa. Ne saavat kärsiä suuruutensa takia. Elämässä kärsivät ne hiljaa ja huomaamatta. Shakespearen taiteessa astuvat ne näkyviimme seppelepäisinä, kirkastettuina. Desdemona ja Othello kohoavat kumpikin puhtaina esiin kuoleman ahjosta, niin että mielikuva murhasta ja murhaajasta häipyy ja unohtuu uhrin suuruutta ajatellessa.
Shakespearen viimeisissä näytelmissä esiintyy läpikäyvänä piirteenä rauhan ja onnellisuuden sävy, mikä näyttää todistavan niiden tekijän mielessä tapahtuneen tärkeän muutoksen. Näiden näytelmäin — Cymbelinen, Talvisen Tarinan, Myrskyn — pohjaksi valitut aiheet ovat varsinaisesti luonteeltaan tragillisia, mutta ne on johtamalla johdettu onnelliseen päätökseen. Imogenelle ja Hermionelle tehdään veristä vääryyttä, aivan samoin kuin oli tehty Desdemonalle; Prosperolta ryöstetään Learin lailla hänen laillinen perintöosansa; mutta hävityksen voimat eivät pääse ylivaltaan, ja loppu tuo tullessaan aina anteeksi-annon ja sovinnon. Ei palata enää huvinäytelmäin tekotapaan; tämä äsken saavutettu onnellisuus on kokemuksesta kasvanutta onnea, eikä se, niinkuin tuo entinen uhkamielinen iloisuus, tallaa jalkoihinsa pahoin-tekijääkään, voitostaan riemuiten. Kaikkia syleilevä suvaitsevaisuus ja hyväntahtoisuus elähyttää näitä viimeisiä näytelmiä. Rakastettava ilvehtijä ja hirtehinen, jolle ei jäänyt pienintäkään tilaa murhenäytelmissä, esiintyy jälleen. Elämän näkemys on avartunut; ja lasten — Perditan ja Florizelin, Mirandan ja Ferdinandin, Guiderion ja Arviragon — annetaan sovittaa vanhempainsa virheet ja onnettomuudet. Tragillista ainesta on vielä yltäkyllin, ja muutamia korkean-tragillisia kohtauksia esitetään myös; mutta kiihkoisa jännitys laukeaa pian; kahdessa näistä näytelmistä on rakenne höllää ja hajanaista; kaikissa kolmessa liehuvat ilotuuli ja mielikuvitus vapaan tahtonsa mukaan. Shakespeare näyttää kyllästyneen koko näytelmäin rakentelemiseen ja noudattaneen vain omain päähänpistojensa käskyjä. Hän seisoi taitonsa huipulla, eikä hänen enään ollut pakko alistua näyttämön ahtaiden sovinnaisuuksien alamaisuuteen. Hän saattoi nyt kirjoittaa mitä halusi, ja hän nauttikin täysin siemauksin vaivoinvoitetusta vapaudestaan.
Se huojennuksen, lievityksen tunne, joka esiintyy näissä viimeisissä näytelmissä, murhenäytelmäin pitkällisen, korkeapaineisen tuskan jälkeen, näyttää puhuvan jonkunlaisesta toipumistilasta, jolloin mieli vaeltelee onnellisten muistojen parvessa ja jolloin se taas löytää tyydytystä yksinkertaisimmistakin huvituksista. Hovin turmeltunutta, kateuden ja vehkeilyn myrkyttämää ilmaa pakoon siirretään näyttämö lumotulle saarelle tai Walesin vuorimaihin tai Böömin lammaslaitumille, missä asujanten elämä vierii rauhallisesti jokapäiväisten velvollisuuksien ja hurskaiden maalaistapojen keskellä. Itse näytelmäin rakenne on epäjohdonmukainen kuin unelma: Myrskykin, vaikka se noudattaakin koneellisia yhteyksien sääntöjä, vapautuu niiden pakkovallasta turvautumalla yliluonnollisiin voimiin, jotka voivat yhdessä ainoassa päivässä suorittaa vuosien työn. Kaikki nämä aiheen ja muodon omituisuudet vievät samaan lopputulokseen, siihen nimittäin, että näissä viimeisissä teoksissa, jotka Shakespeare näyttämöä varten kirjoitti, tragillisen kärsimyksen raskaus ja synkkyys väistyvät päivänpaisteen ja keventyneen riemumielen tieltä.
Murhenäytelmiä täytyy pitää Shakespearen korkeimpana saavutuksena, niin että mahtaa kuulostaa oudolta puhe tuosta äkillisestä vaihtumisesta murhenäytelmästä satunäytelmään, aivankuin se osoittaisi taudista toipumista. Kukaan ihminen ei ole voinut katsahtaa niin syvältä kaiken kärsimyksen synkimpiinkin kuiluihin, kuin Shakespeare, syöksemättä omaa sieluansa vaaraan. Itsesäilytyksen vaisto pidättää useimmat ihmiset uskaltamasta vallan lähelle äkkijyrkänteen reunaa. Elämän väistämättömiä vaivoja ja tuskia tahtovat he kyllä karaistua kestämään, mutta he varovat lisäämästä niitä mielikuvituksen taikavoimalla, jott'eivät joutuisi taistelussa tappiolle. Useiksi vuosiksi sälytti Shakespeare hartioilleen ihmissuvun kärsimyksen taakan ja kamppaili sielussaan murheiden ja surujen ahdistamana, jotka eivät olleet hänen omiaan. Sen seikan, että hän vihdoin kääntyi valoisampiin, onnellisempiin näkyihin ja kirjoitti satunäytelmät, voidaan sanoa osoittavan sitä, että väsymys oli höllentänyt hänen lujan otteensa elämän kovasta todellisuudesta ja että hän etsi virkistystä kevyen, leikittelevän näytelmän alalla. Ja niin ehkä onkin asian laita; ikuisena ihmeenä kuitenkin pysyy, että hän vielä löysi tien takaisin siihen maailmaan, missä leikki on mahdollinen. Vahingoittumatta ei hän tulikokeestaan päässyt: palon jäljet ovat jääneet näkyviin. Murhenäytelmissä on monta pelottavaa kohtaa, joissa lukija pidättää henkeänsä, syvällä osanotolla seuratessaan Shakespearen henkilöiden kohtaloita ja huomatessaan mielipuolisuuden heitä uhkaavan. Mutta paljoa suurempi kauhistus valtaa lukijan, kun alkaa käydä selville, ett'ei Shakespeare itsekään ole varmassa turvassa ja ett'ei hänkään seiso vakavasti ammottavan kuilun partaalla. Kuningas Learissa, Timon Ateenalaisessa ja Hamletissa on vallan selvästi havaittavissa omituinen kyllääntymys, jopa inhokin naissukupuolta kohtaan; ja sama tunne esiintyy, tosin heikosti, vaivaloisesti ja epämääräisesti myöskin kappaleessa Mitta Mitasta. On kyllä totta, että joka tapauksessa on omat syynsä tähän vastenmielisyyteen; Learin tyttäret ovat nousseet isäänsä vastaan; Timonin vihanpurkaukset ja kiroukset ovat nähtävästi kiittämättömyyden, sydämettömyyden ja hekumallisen elämän aiheuttamia; Hamletin mielen kietoo kokonaan hänen äitinsä pöyristyttävä rikollisuus. Mutta kiihtymys käy paljon yli kohtuuden ja tilaisuuden rajojen, kun ryhdytään tuomitsemaan ja epäilemään ihmisen kaikkia tehtäviä, mielihaluja ja pyyteitä. Äänen, jonka olimme oppineet tuntemaan Shakespearen ääneksi, kuulemme nyt mitä liikuttavimman innostuksen värisyttämänä herjaavan terveen elämän todellisia perustuksia. Ne, jotka eivät ole soneteissa löytävinään jälkeäkään henkilökohtaisesta tunteesta, saattavat nyt aivan hyvin väittää, että tässä jos missään tuo kiihtymys on teeskenneltyä; mutta lukijain suuri enemmistö, jolla ei ole mitään opinkaavoja puolustettavana ja joka tuntee tässäkin, vaikkapa epäselvästikin, Shakespearen läsnäolon ja johtavan käden, on ymmärtävä hyvin tämän pelottavimmankin kiihkomielen synnyn ja tarkoituksen. Tältä näkökannalta ovatkin muutamat käsittäneet Shakespearen mieheksi, jonka mielen oli ylenpalttinen tunteellisuus ja herkkyys saattanut tasapainostaan horjahtamaan. Tuo ylenpalttisuus hyväksyttäköön; se on hänen paras rikkautensa, mutta älköön sitä pantako peittämään puutteita ja köyhyyttä toisissa kohdin. Me emme tunne, emmekä voi tuntea tarpeeksi hänen elämäänsä, voidaksemme edes osapuilleen arvata niiden kokemusten laatua, jotka ovat painaneet leimansa hänen synkimpiin teoksiinsa. Me tiedämme, että vain suunnattoman voimakas ja vahvaluonteinen ihminen on voinut turmeltumattomana nousta näiden kokemusten syvänteistä. Monen elämän on kymmenes osa sitä kärsimyksen paljoutta perikatoon syössyt, mikä murhenäytelmissä valittaa ja huokaa. Satunäytelmät ovat takeena siitä, että Shakespeare on jälleen täydellisesti saavuttanut mielensä rauhan. Jos Timon Ateenalainen olisi ollut hänen viimeinen näytelmänsä, kuten on väitetty, kuka voisi olla varma siitä, että hän kuoli sovitettuna maailman kanssa?
Vetäytyminen syrjäiseen Stratfordiin eroitti hänet kirjailijain seurasta; samalla ryösti se meiltä viimeisen ja parhaan tilaisuuden kuulla hänen haasteloansa. Jos hän olisi jatkanut Lontoossa kirjallista toimintaansa ja kerännyt varsinaisen koulun nuorempaa polvea ympärilleen, olisimme saaneet kuulla hänestä yhtä ja toista näiden opetuslapsien kautta. Hän piti Stratfordin yksinkertaisempia, kodikkaampia oloja parempina; eikä hän kouluakaan luonut. Lopettaessaan toimintansa antoi hän varmasti muutamia keskeneräisiä teoksiaan nuorempain miesten käsiin, heidän vapaasti täydennettävikseen ja muovailtavikseen. On luotettavasti todistettu hänen työskennelleen yhdessä John Fletcherin kanssa sekä Henrik VIII:nnen, joka ilmestyi kokolehtipainoksessa, että Kahden Jalon Sukulaisen sepittämisessä, joka julkaistiin Fletcherin teosten joukossa. Shakespearen osallisuus näihin näytelmiin, vaikka sen todistaminen perustuukin pelkästään tyylien, tekotapojen vertailemiseen, on ilmeisempi kuin moneen muuhun; ja Fletcher olikin soveliain oppilapsi, joka olisi saattanut sattua sellaiselle mestarille. Mutta mestarin on täytynyt tietää, ett'ei hänellä ollut mitään sellaista opetettavana, jota todellakin saattoi oppia. Kouluja luovat ihmiset, jotka uskovat johonkin erityiseen menettelytapaan; hän uskoi yksistään mielikuvituksen voimaan ja heittäytyi vuosi vuodelta yhä hurjempiin ja uskaliaampiin kokeiluihin. Ellei hänen teostansa tämä tuli elähytä, ei se olekkaan niin huomattava. Hänenlaisensa taiteilijat, jos he joskus onnettomuudekseen seuraajia saavat, houkuttelevat luoksensa vain taikauskoisia ja tyhmänsekaisia intoilijoita, jotka eivät kykene käsittämään, että jokainen todellinen ole on paljon enemmän minkä tahansa toisen todellisen oleen kuin paraimman ja osatuimmankin jäljennöksen kaltainen. Shakespeare eksytti kaikki jäljittelijät eloisalla ja tyhjentymättömällä vaihtelevaisuudellaan. Hänen varhaisemmat huvinäytelmänsä voitanee ehkä sovittaa jonkun kaavamaisen määritelmän kehykseen, vaikkapa silloinkin se liehuva aines, joka muodostaa niiden ytimen, jäisi kaiken rajoitelman ulkopuolelle. Hänen historialliset näytelmänsä eivät noudata mitään määrättyjä lakeja, ei historian eikä näytelmän. Yritys löytää jotakin teoretillista pohjaa suurille murhenäytelmille on aina mennyt auttamattomasti karille: ihminen on suurempi kuin se hänen ajattelemisensa muoto, jota kutsutaan viisaustieteeksi, samoin kuin kokonainen on jokaista osaansa suurempi; ja Shakespearen näytelmä on verrattomasti täydellisempi ja kantavampi tunteiden ja ajatusten ilmaisuvälikappale kuin ikinä siveyssaarnaajain ja rikkiviisaiden järkeistelijäin kömpelöt laverrukset. Viimeisissä näytelmissään, päästämättä suinkaan keksimiskykyänsä heikontumaan, voitti hän itsensä hedelmällisyydessä ja käsityksen valtavuudessa. Näitä näytelmiä kuvaa Johnson ylistyslaulussaan seuraavalla tavalla:
Hän elon vaihteet tunsi pienimmät,
Maailmat tyhjentäin loi uutta jälleen;
Olevan rajoitukset siirsi hän
Ja ajan raihnaan kahleet katkaisi.
Hänen viimeksi luomansa uusi ihana maailma on kuva- ja muistelorikas — haaksirikko, taistelu, Fidelen yksinkertaiset hautajaiset, Autolycon kummalliset vehkeilyt, paimentyttöjen tanssit maalaistalojen pihanurmikoilla ja keijukaisten karkelot keltaisella hiekalla — mutta hänen kypsyneen kykynsä rohkein, nerokkain tuote on kuitenkin se uusi jumalaistarusto, jonka hän nyt keksii. Kansanomaisen taika-uskon noitien ja menninkäisten sijaan, jotka olivat jo näytelleet osaansa hänen teoksissaan, luo hän nyt maan henkiä ja ilman henkiä, velhovaimon synnyttämän Caliban-hirviön, ihanan, uhkamielisen Arielin, ja kaikki tottelevat ne ihmisen määräyksiä ja auttavat hänen tarkotusperiään, niin että ihmisestä siten on tehty oman kohtalonsa ja koko maailman ylivaltijas. Aivoja, jotka Myrskyn loivat, ei ollut suinkaan vielä väsymys himmentänyt.
Näiden viimeisten näytelmäin tyyli on kehittyneempi aste murhenäytelmäin tyyliä. Ajatus on usein keskitetympää ja nopeampaa, sanontatapa vaihtelevampaa ja sujuvampaa, mikä saavutetaan joskus täysin tarkan johdonmukaisuuden kustannuksella. Shakespearen viimeisiin teoksiin ilmaantunut muutos on sama, jonka Drydenkin myöhemmällä ijällä havaitsi itsessään. "Mitä järjenlahjoja minulla olikaan", sanoo hän Tarinoidensa esipuheessa, "niin lisääntyvät ne yhä, pikemmin kuin vähenisivät; ja ajatuksia tulvaa mieleeni tulvimalla, niin että ainoana vaikeutenani on vain joko hyväksyä tai hyljätä, valaa ne runomuotoon tai sorvata ne suorasanaisen esityksen vaatimuksia vastaaviksi." Varhaisemman kaunopuhe-tyylin pöyhkeilevä suurisanaisuus on nyt kadonnut. Lauserakenne on pikemminkin ajatuksen kuin kielen lauserakennetta; erilaiset lausetavat sekaantuvat toisiinsa, kieliopillinen yhtenäisyys katkeaa, useampain mietelmäin ajatus on puserrettu yhteen ainoaan, pienet viittaukset ja kuvat käyvät kokonaisista lausejaksoista. Valaisevaksi esimerkiksi tästä tyylistä otettakoon se kohtaus Myrskystä, jossa Antonio, Milanon laiton herttua, koettaa yllyttää Sebastiania murhaamaan veljensä Alonzon ja anastamaan Neapelin kuninkaan istuimen. Ferdinandin, kuningasvallan oikean perijän, luullaan hukkuneen haaksirikossa, ja Antonio johtaa puheen nukkuvaan kuninkaaseen: