V. AIHEITA JA LUONNEKUVIA.

Eipä liene haitaksi johdattaa mieliin edes muutamia harvoja näistä loistavista näyistä.

Kleopatra on joutunut Antoniuksen kuoleman jälkeen Caesarin valtaan. Caesar neuvoo häntä jalomielisen tyynin sanoin, jotka niin hyvin sopivat alati voittamaan tottuneelle valloittajalle, olemaan tekemättä mitään ajattelematonta, sekä lupaa, että häntä tullaan kohtelemaan hänen arvonsa mukaan ja että hänen pyyntönsä otetaan huomioon. "Valtijaani ja herrani!" sanoo kuningatar; siihen vastaa Caesar miellyttävän kohteliaasti: "Ei, ei sitä; — Hyvästi!" ja poistuu seuralaisineen. Sitten kääntyy Kleopatra neitsyeittensä puoleen:

Hän sanoo, tytöt, hän sanoo, minä

Ett'en ois itseäni kohtaan jalo.

Ja Iras, joka huomaa todellisen asiain laidan yhtä selvästi, vastaa:

    Päättäkää jo rouva;
    Paennut päivän valo on, ja meidät
    Pimeys yllättää.

Nämä lyhyet puhelut pitkän valtiollisen keskustelun jälkeen ovat ikäänkuin pitkäisen leimauksia, jotka rotkoisilla vuorilla matkustaville hetkeksi paljastavat uhkaavat vaarat.

Desdemona on äkkiä epuuttamattoman varmasti saanut itselleen selväksi, mitä Othello oikeastaan epäilee. Mies on "syytänyt hänelle sellaisia ilkeitä, raskaita sanoja, ettei uskollinen sydän voi niitä kestää", ja poistunut vihoissaan. Emilia seisoo murheellisena ja huolissaan emäntänsä vieressä:

EMILIA. Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?

DESD. Kuin öisin puoleks' unessa.

EMILIA. Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?

DESD. Kenenkä?

EMILIA. Herrani.

DESD. Ken on sun herras?

EMILIA. Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.

    DESD. Ei herraa mulla; mulle älä puhu:
          En itkeä mä voi; en vastata,
          Pait kyynelillä.

Linnaansa piiritettynä saa Macbeth tiedon kuningattaren kuolemasta:

MACBETH. Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle.

Othello katselee astuessaan nukkuvan vaimonsa makuuhuoneeseen tuota viattomuuden ja kauneuden kuvaa ja takertuu kaikin voimin horjuvaan päätökseensä, jott'ei joutuisi alakynteen:

    OTHELLO. Hän syys' on, sieluni, hän syyss' on! — Missä?
        Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! —
        Hän syyss' on! —

Niin nopea ja määrätty on Shakespearen havaitsemus, että hän on usein saattanut pulaan parhaimmatkin tulkitsijansa. Näyttelijä Fechter, joka ei löydä näissä sanoissa mitään mieltä, panee Othellon nostamaan maasta Desdemonan kädestä pudonneen peilin, ja tarkastellessaan siinä ruskeiden kasvojensa kuvaa, huudahtamaan: "Tuon on syy". Yhtä puutteellisella ymmärtämyksellä kirjoitti itse Garrickkin Macbethille erityisen kuolinpuhelun, joka alkoi näin:

Se tehty on; tää elon näytelmä
Jo kohta päättyy;

ja lausuili sitä asiaan kuuluvine kuolonkorahduksineen ja tuskanväänteineen täpötäysille huoneille. Tämänlaiset seikat synnyttävät jokaisessa Shakespearen ihailijassa halun — ainakin kun suuret murhenäytelmät ovat kysymyksessä — armotta tuomita koko teaterin viralta pois.

Totta onkin, etteivät Shakespearen paraimmat kohdat erikoisesti vaikuta näyttämöltä. Nämä tiheään ahdetut lauselmat tuntuvat vain epäselvältä pauhinalta; ne tulevat ja katoavat, niitä ei voi lausua tarpeellisella ponnella, eikä niin, että niitä voisi täysin päästä käsittämään sillä väliajalla, joka ne eroittaa seuraavasta mietelmästä; ja kun lukija ne ymmärtää, niin ei hän tunne halua taputtaa käsiään; ne valtaavat hänet kokonaan hänen ajatuksensa joutuvat toimintaan, ja hän on iloinen, kun hän saa olla vapaana näyttelemisen ja näyttämöesityksen häiritsevästä vaikutuksesta. Murhenäytelmällä ei ole suinkaan mitään yksinoikeutta niihin; missä vain asema kärjistyy, astuu hämmästyttävä todellisuustajunta näkyviin. Vanha toveri, uusi kuningas Henrik Viides on hyljännyt Falstaffin, julkisesti työntänyt hänet luotaan ja häväissyt häntä kaiken kansan kuullen. Hän seisoo yleisön joukossa, katselemassa kruunausjuhlallisuuksia, Tyhjäsen rinnalla, jolta hän on puijannut rahoja, jota hän on pettänyt kehuskelemalla kuninkaallista suosiotaan ja jota hän on pitänyt pilkkanaan; hän kuuntelee kuninkaan ankaraa tuomiota, ja katselee, kun se on loppunut, poistuvaa juhlakulkuetta. Mitä juonia, mitä juttuja keksiikään hän nyt, peittääkseen tämän ilmeisen ja julkisen häpeänsä? Ell'ei Shakespeare olisi meille sitä sanonut, emme olisi ikinä osanneet arvata, miltä kannalta Falstaff ottaa iskun. Hän kääntyy varsin levollisena kumppaniinsa ja sanoo: "Herra Tyhjänen, olen teille velkaa tuhat puntaa." Merkitseepä jotakin olla iloluontoinenkin ja tunnustaa totutun tavan mukaan tosi olojen huutava ristiriita. Yhtä vakuuttava on Parollesinkin itseluottamus, kun hänen pelkuruutensa ja konnankoukkunsa ovat paljastetut: "Olen kiitollinen sentään; jos mulla nyt olisi suuri sydän, niin se jo tästä halkeaisi — onpa toki hyvä, että minun sydämeni on niin vaatimatonta lajia. Kapteeninarvoni on nyt ollutta ja mennyttä! Mutta pitäisikö minun sen takia lakata syömästä, juomasta ja makaamasta? Tästedes täytyy minun elää sillä, mitä olen: niukaksipa se taitaa käydä."

Shakespeare uskalsi seurata henkilöitänsä aina noihin personallisuuden hämäriin lymypaikkoihin asti, minne ahdistettu ihminen on joutunut saarroksiin ja missä se rohkenee, niin kurja ja suojaton kun onkin, julistaa itsensä lakia ja yleistä mielipidettä suuremmaksi.

Shakespearen eläväksi tekevä kyky esiintyy ehkä selvimmin siinä hartaassa huolellisuudessa, millä hän joskus käsittelee sivuhenkilöitä, joilla varsinaisen juonen kanssa on jokseenkin vähän tekemistä. Nuorella Osrickilla ei Hamletissa ole muuta toimittamista kuin tuoda Laerteen taisteluunvaade Hamletille. Shakespeare piirtää hänen kuvansa; saamme tietää hänen olevan maatilanomistajan, ja huomaamme, että hän on moitteeton hovimies. Hamlet ja Horatio puhuttavat häntä aika pitkältä, ja hänen oma haastelunsa osoittaa, kuinka huolekkaasti hän tahtoo noudattaa kaikkia hovi-elämän määräyksiä ja muodollisuuksia. Hän on olemassa — siitä ei epäilystäkään — pelkästään sen takia, että Hamlet voisi häneenkin purkaa sukkeluuksiaan ja raskasmielisyyttään. Sillävälin kun mieli on tykkänään kiintynyt murheensynkkiin odotuksiin, kun se sisimmässään hautoo suuria suruja tai aavistaa toivotonta loppua, kulkevat jokapäiväisen elämän pikku-puuhat tavallista latuaan: pöytiä katetaan, kohteliaisuus-lauselmia vaihdetaan ja yhteiskunnan monilukuiset pyörät pyörivät vanhassa tahdissaan. Osrick edustaa ylhäisiä piirejä; hänen puheensa koskee hienoja tapoja, miekkailutaitoa ja lyödyn vedon erinomaisuutta. Kuinka kaukaiselta, kuinka unenkaltaiselta tämä näyttäneekään Hamletista ja kaikista, jotka tuntevat hänen salaisuutensa! Mutta tämä kurja seurapiiri on todenperäinen, olennainen ja mahtava suunnattoman ankaroine tapoineen ja säännöksineen. Shakespeare todistaa sen todenperäisyyden esittämällä meille siitä elävän edustajan. Hän olisi saattanut uskoa taisteluunvaateen viemisen jollekin näyttämö-avustajalle ja päässyt koko jutusta parilla rivillä. Tekemällä siitä täydellisen kohtauksen, lisää hän viimeisen piirteen Hamletin synkkään ihmiskarsauteen ja hankkii viimeisen tilaisuuden hurjan ivatuulensa purkamiseen.

Vieläkin merkillisemmän todisteen Shakespearen luovan neron uhkuvasta runsaudesta saamme hänen ylimääräisistä, tarpeettomista henkilökuvistaan. Muutamat hänen henkilöistään häiritsevät häntä elonvoimallaan, kieltäytyvätpä vielä täyttämästä niitä tehtäviä, joita varten ovat luodut. Bernardine, näytelmässä Mitta Mitasta on yksi näitä kapinallisia. Italialaisessa lähdetarinassa antautuu Isabella veljensä hengen pelastaakseen tuolle konnamaiselle sijais-hallitsijalle, joka heti rikkoo lupauksensa ja surmauttaa Claudion vankilassa. George Whetstone, joka käsitteli samaa aihetta ennen Shakespearea, lievensi toisen näistä hirmu-tapauksista; hänen mukaelmassaan saadaan vanginvartija taivutetuksi vaihtamaan Claudion pää erään hiljan mestatun rosvon päähän. Shakespearen näytelmässä tapaamme Claudion ohella erään toisen vangin, nimeltään Bernardine, joka on tuomittu kuolemaan ja josta nyt pitäisi tulemaan Claudion sijainen. Hän on synnynnältään mustalainen, "mies, joka ei pidä kuolemaa juuri juopuneen unta kamalampana; ei sure eikä huolehdi eikä pelkää ei menneitä, ei nykyisiä eikä tulevaisia; ei pidä väliä kuolevaisuudestaan, ja on kuitenkin hurjanrohkea kuolevainen." Kaikki on valmistettu vaihtoa varten, ja Bernardine kutsutaan jo esiin kuolemaan lähteäkseen. Silloin tapahtuu kumma seikka. Bernardine, joka oli vain pelkkä koneiston osa, rupeaakin elämään ja tulee niin rakkaaksi tekijälleen, että hänen mestaamisensa tuntuu mahdottomalta. Ei Antigonuksen murhaajallakaan ole sydäntä panna Bernadinea hengiltä. Täytyy löytää joku pelastava syrjäpolku; valepukuinen herttua saa sen mielipiteen vallalle, että Bernardine tällä hetkellä on sopimaton kuolemaan, ja vankilan johtaja esittää sen tervetulleen uutisen, että eräs Ragozine-niminen merirosvo, joka on täsmälleen Claudion näköinen, on juuri kuollut vankilassa kuumeeseen. Näin jää nyt Bernardine, joka oli syntynyt hirttonuoraa varten, toimettomaksi koppiinsa, kunnes näytelmän lopulla häntä hyväntahtoisesti muistetaan ja hänet armahdetaan. Varsinaiseen juoneen ei hän siis vaikuta sitä eikä tätä, mutta jos hänet olisi jätetty pois, olisi häntä kipeästi kaivattu. Hän edustaa hienosti ylhäisen-ylpeää luonnonlaatua. Tässä pelkurimaisuutta ja hätäilevää levottomuutta kiehuvassa ilmapiirissä on hän yksinään kylmäverinen ja väliäpitämätön. Hän kohtelee pyöveliäkin aivan kuin renkiään: "No, Abhorson? Mitä uutta sulle kuuluu?" Hänen luonteensa lujuus on järkähtämätön: "En suostu kuolemaan tänään, ja sillä hyvä!" Ne, jotka haastelevat hänen kanssaan, herttua ja juomanlaskija, ottavat alemman kansan nöyrän äänensävyn. "Kuulkaahan toki —" sanoo herttua, mutta hänet keskeytetään: "Ei sanaakaan: jos teillä on jotakin minulle sanomista, niin tulkaa koppiini; sillä muualle en mene tänään." Ja niin palaa mustalainen jatkamaan kemujaan olkipatjalleen. Siinä verraton kuva maankiertäjä-aatelismiehestä; siinä sai Shakespearen kuulijakunta oivan lahjan.

Muutamain kuuluisimpain näytelmä-henkilöiden laita on jokseenkin samanlainen kuin Bernardinen; Shakespeare pitää heistä kovasti ja kuvaa heitä niin suurella myötätunnolla, että he vetävät katsojan mieltymyksen puoleensa suuremmassa määrässä kuin mitä juonen yleinen suunta vaatisi tai melkeinpä mitä se sallisi. Se hyvin erilainen tapa, jolla huomattavat näyttelijät ovat tulkinneet Shylockin osaa, perustuu ristiriitaan Shakespearen noudattaman tapahtumain kulun ja tämän juutalaisen luonteen välillä, sellaiseksi kuin se muodostui hänen käsissään. Muutamat näyttelijät, pitäessään juonta silmällä, ovat panneet pääpainon hänen kostonhimoonsa, viekkauteensa ja viattoman veren janoonsa. Toiset ovat taas, Shakespearen myötätunnon vakuuttamina, esittäneet niin säälittävän ja inhimillisen olennon, että oikeusistuimen tuomio otetaan vastaan ilman yleistä riemastusta, että Portia näyttää hiukan taitavaa silmänkääntäjää paremmalta, ja että Gratianon osan näyttelijä, jonka tehtävänä on pilkaten ja ivaten riemuita tuon yksinäisen, murtuneen vanhuksen kohtalosta, täydellisesti menettää katsojain suosion. Vaikeus johtuu itse näytelmästä. Lähdetarinan juutalainen on keskiaikaisen mielikuvituksen hirmuluoma, ja juoni vaatiikin melkein tuollaista hirviötä, jos sen mieli näyttämöltä tehdä järisyttävän vaikutuksen. Shylock on ihminen, ja ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän, kuin hän itse rikkoo. Hän on yksi noita Shakespearen henkilöitä, joiden äänen me tunnemme monien joukosta, joiden erikoiset puhetavan omituisuudet ovat heille niin luonteenomaisia. Antonio ja Bassanio ovat kalpeita varjoja vain verrattuina tähän laihaan, synkeään ilmiöön, jonka oman kansanheimon rakkaus on yhtä syvä kuin kiintymys elämään; joka puolustaa ihmisyysaatetta ennakkoluulojen julmuritöitä vastaan; jonka vihassakin on pohjimmalla jonkunlaisen isänmaallisen intomielen jaloutta; jonka sydäntä liikuttavat hellät muistot keskellä varastettujen kultakolikoiden takia pusertuvia voivotuksia; joka sitten lopulta poistuu vastustelematta, solvausten ja unohduksen uhrina.

    Ma pyydän, suokaa minun mennä täältä;
    Voin pahoin. Kirja lähettäkää jälkeen,
    Sen alle kirjoitan.

Näin loppuu Shylockin murheellinen tarina, ja ilma on sen vaikutuksesta raskas vielä kauan sen jälkeen, kun lemmenleikittely on alkanut uudelleen. Venetian Kauppiaan viides näytös on mitä hienoin romantillinen huvinäytelmä; mutta se on vain tervetullut virkistyskeinona, se ei muodosta oikeata ratkaisua. Tuo kostonjanoinen juutalainen, jonka musertavan tappion pitäisi lisäämän onnen riemuvoittoa, ottaa valtaansa koko näytelmän, ja hänen muistonsa heittää näihin ihaniin loppukohtauksiin vasten tahtoaankin sydämettömän kevytmielisyyden varjon.

Huomattavin kaikista tämäntapaisista henkilöistä on kuitenkin Falstaff, joka alkuperäisesti oli aiottu — mikäli voimme päättää siitä osasta, mikä oli hänelle määrätty näytelmän suunnitelmassa — ruokottomaksi, lihavaksi kapakkasankariksi, irstailevaksi, rivosuiseksi, arvottomaksi hirtehiseksi. Mutta Shakespeare antoi hänelle koko sukkeluusvarastonsa ja jonkun verran syvällistä mietiskelytaitoaankin, ja Falstaffista tuli niin hauska ilmiö, että olemme vallan ihastuneet tuon lurjuksen seuraan ja olemme melko lailla taipuvaiset omaksumaan hänen arvelunsa kappaleen nimi-sankarista, prinssi Henrikistä. "Hyvä, typerä, nuori mies", sanoo Falstaff "hänestä olisi tullut hyvä pöydänkattaja, hän olisi leikellyt leipiä hyvin". Tälläinen arvostelu hyväksyttynä tekisi hölynpölyä koko näytelmän rakenteesta; ja Shakespeare onkin Falstaffia ylistellessään vallan vähällä tehdä siitä hölynpölyä. Hän pelastautuu väkinäisin, milteipä väkivaltaisin keinoin pälkähästä, valmisteltuaan tietä prinssin luonnottomalla ja viisastelevalla yksinpuhelulla:

    Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa
    Irstaita laiskan ilveitänne autan,
    Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa

— j.n.e. parikymmentä riviä tai enemmänkin, aivan kuin jonkun kehnon opetusnäytelmän alkupuheesta otettua. Onpa todellakin näytelmän suunnitelma joutunut kurjaan asemaan, kun sen täytyy pystyttää tälläisiä puolustuskojeita Falstaffin purevan arvostelun ja pilapuheiden tykistöä ja hänen hupaisen seuransa vaarallisia etuvarustuksia vastaan.

Näissä kuuluisissa kohdissa hämmentää Shakespearen mielikuvituksen hedelmällisyys jonkun verran suunnitelman ääriviivoja ja hajoittaa katselijain myötätunnon. Ilman määrättyä mielenkiinnon tai myötätunnon suuntaa ei näytelmä ole mikään näytelmä, vaan sotkuinen ainekoko tai kirjava paikkaustyö. Kreikkalaiset turvasivat yhteyden säilymisen kuoron avulla, joka oli välittäjänä näyttelijäin ja katselijain kesken, piti tarkkaavaisuutta vireillä, selitti tapahtumia ja opasti tunteita oikeaan suuntaan. Shakespeare ei käytä kuoroa, mutta saavuttaa saman päämäärän toista tietä. Melkein kaikissa hänen näytelmissään vallitsee joku kyllin selvä näkökanta; siinä on aina joku henkilö tai henkilöryhmä, jonka silmillä näytelmän tapahtumia on katseltava, jos mieli nähdä niitä oikeassa valossa. Toiset henkilöt ovat häntä lähempänä kuin toiset. Lemmen Kujeita-nimisen näytelmän johtavaa ajatusta emme voi nähdä Armadon silmillä, yhtä vähän kuin Loppiais-Aaton Malvolion silmillä. Mitähän syntyisi Hamletista, Poloniuksen näkökulmasta katsottuna? Sadoittain tutkimuskokeita ja väitöskirjoja mielipuolisuuden oireista; mutta Shakespeare ei saisi osakseen yhtään ymmärtämystä eikä myötätuntoa. Sen lisäksi vaihteleksen katsantokanta aina tasasuhtaisesti vuosien vieriessä. Olisi turhaa yrittää lukea Romeota ja Juliaa rouva Capuletin ajatuspiirissä; ei edes niin tyyni ja kokenut opas kuin Lorenzo-munkki kykenisi johdattamaan meitä näytelmän salatuimpiin syvyyksiin. Toiselta puolen eivät taas ne voi oikealla ymmärtämyksellä lukea Myrskyä ja Talvista Tarinaa, joiden mielenkiinto on keskittynyt Mirandan ja Ferdinandin tai Florizelin ja Perditan ympärille. Puhuessaan Juliasta ja Mirandasta, vertaa Heine heitä aurinkoon ja kuuhun. Mutta siihen tulee lisätä, että kuunpaiste on vain auringon valon heijastusta; ja Mirandan ylimaallinen kauneus onkin jonkunlaista heijastusta. Me pidämme suuresti Mirandasta ja Ferdinandista, mutta me emme tunne niinkään paljon heidän rakkaudenhehkuaan kuin heidän lemmestään iloitsevan Prosperon hyväntahtoisuutta ja viisautta. Miranda on — se täytyy sanoa — Prosperon Miranda. Ei kukaan nainen ole vielä koskaan ollut rakastajaansa kohtaan sellainen — niin täysin luonnollinen, niin ehdottoman suora ja vilpitön. Hän on pantu kokoon, sanoo rouva Jameson, naisellisuuden todellisista alkuaineista; ja juuri tämä alkuaineinen luonteensävy vaikuttaa enemmän kuin joku yksilönomainen tai jyrkkärajainen piirre kypsyneemmän ihmisen mielikuvitukseen.

Shakespearen näytelmät ovat taideluomia, eikä tapahtumain ja tosiasiain aikakirjoja. Niissä esiintyy aina joku mielenkiinnon keskusta. Muutamat henkilöt pysyttelevät tuon yksityiskohtiinsa tarkan näkemyksen häikäisevässä loisteessa. Toisilla, jotka liikkuvat tämän näkemyspiirin ulkorajoilla, ei ole mitään merkitystä itsessään, paitsi suhteissaan juuri tähän keskustaan. Shakespearen tapa ahtaa luonnoksensa liian täyteen on joskus hyvinkin haitallinen yleisvaikutelmaan nähden. Edmundin lemmenvehkeilyt esimerkiksi Kuningas Learissa — kenestä ne eivät tuntuisi ikävältä painolastilta? Ne kuuluvat tosin juoneen, mutta ne eivät vähimmässäkään määrässä edistä näytelmää. Useimmiten, ja etenkin huolellisimmin järjestetyissä näytelmissä ovat sivuhenkilöt ja sivutapaukset aiotut kohottamaan yleisvaikutusta. Mutta heidän elonsa ja olonsa ei ole täysinäistä eikä riippumatonta; heidät on havaittu vain puolinaisesti, ja heillä on juuri tarpeeksi elonvoimaa kyetäkseen suorittamaan heille määrätyn osan toiminnassa.

Suurinta osaa siitä henkilö- ja luonnetutkimuksesta, joka nyt on niin suuressa huudossa Shakespearen tuntijain kesken, haittaa pahasti tämän tärkeän seikan laiminlyöminen. Tutkijain täytyy välttämättä olla viisaampia kuin Shakespeare, heidän täytyy viimeistellä hänen luonnoksiaan hänen sijastaan ja kertoa meille enemmän hänen henkilöistään kuin hän ikinä itse osasi aavistaakaan. He käsittelevät jokaista näytelmää vallan kuin se olisi sakkilauta, ja he pohtivat pulmallisia kysymyksiä, jotka eivät milloinkaan olleet edes hänen mieleensä juolahtaneet. He muuttavat polttopisteen paikkaa ja pakottavat kaikki asianhaarat valaisemaan tätä tai tuota yksityiskohtaa. He suovat suurta kunniaa Shakespearen kaikkitietäväisyydelle, mutta osottavat erinomaisen vähän huomiota hänen taiteelleen. Näytelmä on kuin soittokone; se on soinnutettu johonkin erityiseen äänilajiin, ja se ei sovellu enää mihinkään muuhun. Tuo yleisesti vallalla oleva mielipide, joka kieltää Hamlet-näytelmältä kaiken merkityksen, lukuunottamatta Tanskan prinssiä, on siitä sangen havainnollinen esimerkki. Kuitenkin on vähäpätöisempäin henkilöiden tutkiminen, ei suhteissaan Hamletiin, vaan toinen toisiinsa, yhäti arvostelijain harjoituskenttänä. Kuningas Hamletissa ei ole juuri olkinukkea parempi. Hän on riittävän todellinen Shakespearen tarkoitukseen; me katselemme häntä Hamletin silmillä ja otamme osaa Hamletin vihaan häntä kohtaan. Hänen yksinpuhelunsa siinä kohtauksessa, missä Hamlet tapaa hänet rukoilemassa, on täysin todenmukainen; mutta sen loppusointuiset päätössanat eivät olisi menettäneet hituistakaan, vaikka kuoro olisi ne yleisölle kohdistettuina lausunut:

Sanansa nousee, mieli maassa pysyy:
Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy. —

Hänen veljenmurhaamisensa, vallananastuksensa ja kuningatar-kosintansa esitetään meille sellaisina kuin ne Hamletin mieltä jälkeenpäin kuohuttavat; on hyödytöntä lähteä tarkastelemaan niitä jossain muussa valossa. Kun Shakespeare halusi piirtää luonnollis-kokoisen kuvan murhaajasta, kirjoitti hän Macbeth-näytelmän, jossa Malcolm ja Donalbain, lailliset kruununperijät, jäävät tykkänään taka-alalle pääharrastusten tieltä.

Myöskin huvinäytelmissä, joissa mielenkiinto on vähemmän keskitettyä kuin Hamletissa tai Macbethissa, ovat muutamat huomattavimmista henkilöistä vain lisäluomia. Ei esimerkiksi Bassaniota Venetian Kauppiaassa tule arvostella saman mitan mukaan kuin Romeota. Hänellä on vain vähän tilaa kuvan keski-osissa. Hän on kepeästi, mutta selväpiirteisesti hahmostettu kaksinaiseen muotoonsa: Antonian ystävänä ja Portian kosijana. Hän on huoleton ja seikkailunhaluinen nuori hulivili; malli oli hyvin tunnettu ja se oli helppo tehdä havainnolliseksi muutamin ääriviivoin. Varattomuus on hänen, samoin kuin oli Petruchion, kosiskelupuuhiensa pahimpana esteenä. Vasta lipaskohtauksessa osoittaa hän enemmän ajattelevaisuutta ja tunteellisuutta, ja tuo oli epäilemättä näytelmäsepän kunnianosoitus Portialle, jonka antautuminen voittajansa valtaan on puettu niin ihaniin ja liikuttaviin sanoihin, että asema tulisi melkein tuskalliseksi, ell'ei Bassaniollakin olisi vastaus valmiina runouden runsaasta aarre-aitasta. Hänen luonteensa, hänen peri-aatteensa, hänen ansionsa ja vikansa Portian miehenä — lukemattomia sepustuksia tullaan yhä kirjoittamaan näistä seikoista. Shakespeare-koruompelusta on tullut kansallinen teollisuudenhaara, joka on kylläkin viaton niin kauan kun ei sitä erehdytä pitämään todellisena tutkimuksena. Mutta taitavatkin tutkijat ovat joskus erehtyneet siihen vaaralliseen otaksumaan, ett'ei Shakespearen ajatus ole peittelemättömästi lausuttuna näytelmässä:

    Tiedosta oikeasta erkanevat
    He kiertoteille, harhasokkeloihin,
    Totuuden suuntaa mistä etsivät.

He jättävät huomaamatta, että he innokkaasti etsiessään pelastavia sala-ajatuksia, joiden he väittävät olevan erinomaisen tärkeitä, samalla myös antavat hylkäävän tuomion näytelmäsepän teoksista. Shakespeare on terävä, pelottavan, ihmeellisen terävä, mutta hän on joskus hämärä, surkuteltavan hämärä. Kaikesta tästä huolimatta tekevät hänen enimmät näytelmänsä selvän ja välittömän vaikutuksen, jonka mukaan näytelmää on etupäässä arvosteltava. Vaikutelma on näytelmän ydin.

Shakespearen henkilöiden ja luonnekuvien selosteleminen ja valaiseminen, sellaisinaan, luonnollisesta yhteydestään irroitettuina, on jo kauan ollut hyvässä maineessa, ja on tuottanut niin muistettavia teoksia, että olemme vaarassa unohtaa, miten yksipuolinen tuollainen menettelytapa oikeastaan on. Erilaisten näytelmäin sankarittaret erotetaan usein dramallisesta ympäristöstään, jotta niitä voisi vertailla keskenään. Eipä ole hauskempaa ajanvietettä keksitty. Mutta muistettakoon samalla, miten me opimme tuntemaan näitä henkilöitä. Rosalindaan tutustumme Ardennian metsäin suloisessa levossa: Isabellan näemme yksinomaan elämänsä hirvittävimmässä käännekohdassa. Portian ja Julian kuulemme puhelevan palvelustytöilleen: Ophelialla ei ole yhtään uskottua ystävää, joll'ei Laerteen veljellistä varoitussaarnaa käsitetä jonkunlaiseksi kehoitukseksi purkamaan sydäntänsä. Hermia ja Helena Kesäyön Unelmassa ovat keijukaisten pilan esineinä; Katharina on Äkäpussin Kesytyksessä ihmisiä muovailevan kokeilun uhrina. Shakespearen ihmeellinen taide esittää jokaisen heistä niin luonnollisella tavalla ja luonnollisessa muodossa, että me unohdamme tutustumisemme pintapuolisuuden ja tilaisuuden poikkeuksellisen luonteen. Me luulemme tuntevamme heidät perinpohjin ja voivamme edeltäpäin sanoa, miten jokainen heistä tulisi käyttäytymään kohtalon vaiheissa, joihin he eivät edes voi joutua. Mitäpä jos Desdemona olisi ollut Learin tytär ja Cordelia Othellon vaimo? Eiköhän edellisen herkkätunteinen kiintymys ja jälkimäisen rohkea suoruus olisi johtanut vallan erilaisiin tuloksiin? Niin me viehätymme yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes vihdoin älyämme pohtivamme kysymyksiä, joilla ei voi olla mitään arvoa tutkimukselle ja joilla ei ole todellista pohjaa muutakuin unissa. On parasta palata Shakespearen turviin takaisin ja muistaa niitä ehtoja ja oloja, joiden alaisena hän työskenteli ja jotka häntä vallitsivat joko valitsemansa aiheen tai yleisten näytelmää määrääväin olosuhteiden muodossa. Tässä ei voida yrittääkään muuta kuin valikoida muutamia näytteitä hänen suunnattomista rikkauksistaan, muutamia tauluja hänen muotokuvakokoelmastaan ja muutamia yleismietelmiä hänen ajatus-aartehistostaan. Kummassakin tapauksessa ei suinkaan tule jättää hallitsevia näytelmän lakeja huomioon ottamatta, ei edes siinä, missä niiden voima näyttää höltyvän. On jo osotettu hänen muutamain henkilöinsä pyrkivän pois dramallisista rajoistaan ja vaativan itselleen riippumattomuutta. Samaan tapaan esitetään hänen mieli-mietelmiään joskus laajemmin ja perinpohjaisemmin, kuin mitä dramallisen välttämättömyyden voidaan todistaa vaativan, ja ne näyttävätkin näin ollen paljastavan meille hänen oman henkensä askarruksia. Joku ajatus, joka häntä erikoisesti miellyttää, esiintyy yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta dramallinen juoni on kaikkein tärkein; paitsi niissä tapauksissa, joissa se on pelkkänä tekosyynä, on juoni varsinainen näytelmänkirjoittajan kieli. Edistyessään voimassa ja taidossa, sovellutti Shakespeare juonen yhä paremmin ja paremmin ilmaisemaan hänen ajatustaan, niin ettei hänen suurissa murhenäytelmissään tarvitse siitä yhtään poiketa. Tuo vanha järjestys huvinäytelmä, historiallinen näytelmä, murhenäytelmä, antaa kyllin todenmukaisen kuvan hänen taiteensa kehityksestä ja hänen henkensä erilaisista suunnista. Mitä meillä vielä on sanottavaa, sen voimmekin esittää pääasiallisesti yllämainitussa järjestyksessä.

Huvinäytelmissä tehdään melkoisia uhrauksia juonen hyväksi, ja komillisia apukeinoja, kuten petoksia, erehdyksiä ja väärinkäsityksiä, käyttää Shakespeare pitämään jännitystä ja mielenkiintoa vireillä. Inhimillisen elämän ja sen heikkojen puolien ruoskimistakin esiintyy joskus sivumennen, niin ett'ei se ole suuresti näytelmän suunnitelmaan vaikuttanut; juoni onkin, etenkin vanhemmissa huvinäytelmissä, joskus yhtä tasasuhtainen ja taitotekoinen kuin jonkun komillisen operan. Yleisö tarkkasi, sehän selvää, pääasiallisesti vain tapahtumia, ja ponnistellessaan pitämään sen huomiota valveilla, keksii hän usein jonkun vallan uuden sommitelman, kun pääjuoni on ehtinyt luonnolliseen loppuunsa. Niinpä Venetian Kauppiaassakin, kun onni jo lupaavana hymyilee, saatetaan meidät vielä hetkiseksi sormusjutulla epävarmuuden valtaan. Kun juonittelu Heroa vastaan, kappaleessa Paljon Melua Tyhjästä, on onnekkaasti selvitetty, niin ei häntä ilman muuta syöstä Claudion syliin; keksitään uusia mutkia, kuten esim. loistava surukohtaus Heron muistolle, Heron, jonka tiedämme olevan elossa; Claudiolle tarjotaan toisen neitosen kättä, ja hän ottaa sen vastaan, kunnes viimeisessä kohtauksessa vihdoin näytetään tuon neitosen olleenkin hänen oma, vääryyttä kärsinyt lemmittynsä. Ne, joiden tunteet nuo esitettävät ihmiskohtalot ovat saaneet heltymään, ovat varmaankin hyvin tuskastuneita Shakespearen tavanmukaisesti hiukan hidastelevaan ratkaisuun. Anteeksiantamatonta ilkeyttä harjoitetaan Isabellaa kohtaan. Mitta Mitasta-näytelmässä, kun valepukuinen herttua, joka koko ajan on ollut kappaleen hyvänä enkelinä, johtaa hänet siihen harhaluuloon, että hänen veljensä on kuollut ja saa hänet näin esittämään valituksiaan avonaisella kadulla, jotta herttua siten saisi tilaisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä konnamaisen sijaishallitsijansa kanssa. Kaikki tämä on tapahtunut sen takia, selittää hän, että juttua Angeloa vastaan voitaisiin ajaa

Kylmästi, asteittain ja muodoin selvin;

mutta todellinen syy on kuitenkin dramallinen: ratkaisevat tapaukset ovat säästettävät loppuun. Ja niin uhrataan Isabella, joka kyllä olisi ansainnut kuulla totuudenkin, näytelmän juonen hyväksi.

Huvinäytelmäin pohjaksi valittuja tarinoita tapaa suurin määrin sen aikuisissa novelleissa. Muutamat niistä, kuten esim. Erehdysten Huvinäytelmän tai Windsorin Iloisten Rouvain, eivät yleisissä ääriviivoissaan juuri ensinkään eroa kompakirjojen sukkelista jutuista. Miehiä ja naisia esitetään huvittavain kokeilujen tai oikullisten sattumain uhreina. Nuo juonittelut ja ilvehtimiset, joita näissä näytelmissä on niin viljalti, tuskin johtaisivat todellisessa elämässä onnekkaaseen loppuun. Viattomalla pilapuheella voi useinkin olla aivan odottamattomat, milloin hyvinkin surulliset, milloin häpeälliset seuraukset. Shakespeare sovittaa Sadan Hauskan Kertomuksen hyväntahtoisen pilan eläviin ihmisiin ja todellisuuden rajoihin, eikä häntä kuitenkaan voida syyttää sydämettömyydestä. Hän täyttää aiheensa niin ihanasti runouden ja mielikuvituksen tenhovoimalla, hänen henkilönsä ovat niin henkeviä, hyvänluontoisia ja neuvokkaita, toiminta vierii eteenpäin sellaisen pauhaavan iloisuusmyrskyn kannattamana ja sitä lieventää niin syvä inhimillisen tunteen sävy, että yleisvaikutus jää suloiseksi ja miellyttäväksi. Puhtaiden huvinäytelmäin henkilöt luottavat niin rohkeasti onnekkaaseen kohtaloonsa, että he voivat leikkiä sillä, pitää sitä pilanaan ja saattaa sen koettelemuksiin, joissa heikommat ainekset murtuisivat He vallitsevat aina olosuhteita, eivätkä hämmästyttävimmätkään yllätykset saata heitä hämille tai masennuksiin. Eräässä mielessä kapinoivat he myös, kuten murhenäytelmän sankarit ja sankarittaret, kohtaloa vastaan. Mutta kohtalo esiintyy huvinäytelmän mailla lempeämmässä ja oikukkaammassa muodossa: onnena, jonka rattaat kiepahtelevat sinne ja tänne ja joka mielellään noudattaa iloisen sydämen toivomuksia. "Kuka voi kohtaloansa väistää?" sanoo Othello. "Tämäpä oli onnen potkaus; kaikki käy onnenkaupalla", sanoo Malvolio luullessaan päässeensä Olivian erityiseen suosioon; "Jupiter, enkä minä, on kaiken tämän aikaan saanut, ja hän olkoon ylistetty". Valepukuisen Violan kiehtomana tulee Olivia samaan uskontunnustukseen:

    Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä;
    Älyltä silmä saattaa vallan viedä.
    Jumalan sallimus, ma tahtos teen:
    Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!

Ja samaan tapaan lausuu Violakin luottamuksensa:

Sun, aika, täytyy tämä selvittää:
On liian tiukka mulle solmu tää.

Ne vaikuttimet ja intohimot, jotka muodostavat ihmisen elämän onnekkaaksi tai onnettomaksi, näyttävät saavan voimansa jostakin ihmistä korkeammasta lähteestä, eikä ihminen voi niitä siis vallita eikä rajoittaa. Shakespeare tekee niistä itsenäisiä voimia ja ruumiillistuttaa ne usein niihin yliluonnollisiin olentoihin, joita hän näyttämöllään esittää. Hänen noita-akkansa, haamunsa ja keijukaisensa eivät tule kutsumatta; ne ovat ihmismielen varjoja ja heijastuksia, kuvastimen hahmoja, jotka hämmästyttävän tarkka sieluntuntemus on henkiin manannut ja jotka ihmisen hallitsijoina ovat vapaat hänen tahtonsa vallasta. Macbeth joutuu kunnianhimonsa synkkien viittausten kiihottamana tekemisiin velhovaimojen kanssa, ja siitä hetkestä lähtien kiitää hän pelottavaa vauhtia rikosten kuiluja kohti. Hamlet ottaa isänsä surman synkistämänä ja äitinsä uskottomuuden kalvamana vastaan haamun sanomat, jotka kypsyttävät hänen epäilynsä ja kostomietteensä, ja tekevät hänestä siitä lähtien aseen kohtalon käsissä. Kesäyön Unelmassa näyttävät nuo epävakaisen lemmen selittämättömät oikut ja vaiheet olevan keijukaisten työtä, jotka huvikseen, pahaa tarkoittamatta, leikkivät ihmisten heikkouksilla. Silmäin pyyntö, joka on Shakespearen varhaisemmissa satunäytelmissä liikkeelle panevana voimana, esiintyy monin ihanin ja haaveellisin muodoin, kääntyy milloin intohimoksi, milloin oikuksi, ja johdattaa uhrinsa vastustamattomasti aavistamattomille perille. Se luo itse omat arvonsa eikä välitä vähääkään järjestä. Tämän nuorekkaan, valoisan lemmen opin esittää Helena Kesäyön Unelmassa:

Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on,
Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon;

ja sitä valaisee hyvin selvästi Titanian mieletön hurmaus. Sitä selittää jälleen herttua Loppiais-Aatossa:

    Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!
    Kuin valtameri avara on helmaa,
    Mutt' joka siihen joutuu, olkoon vaikka
    Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa
    Se laskee arvossa ja arviossa.
    Niin mielihaaveita on lempi täynnä,
    Ett' on se itse suurin mielihaave.

Parhaan Selityksen näihin nuoruudenajan näytelmiin antavat kuitenkin ne kuuluisat säkeet, joissa Marlowe, kuvatessaan miten Leander näki Heron ensikerran, ihanasti ylistää "rakastuneen katseen tenhovoimaa":

    Ei vallassamme viha, rakkaus,
    Lait säätää tahdollemme kaitselmus.
    Kilpailijaa ken kahta katsastaa,
    Vain toiselle hän voiton toivottaa.
    Kahdesta taasen kultaharkosta
    Vain toiseen meill' on mielenkiintoa.
    Ei syytä tiedä kenkään, riittäköön:
    Jokainen silmiänsä käyttäköön.
    Sydäntä kellä kylmään harkintaan,
    Se lempimään lie tuskin luotukaan.

Tämän ikivoiman uhriksi joutuminen on yhtä väistämätön ja odottamaton kuin kuolema; kutsumus kuuluu kaikille: ilvehtijälle ja hovimiehelle, itsepäisille nuorukaisille ja vakaville neitosille, hyppyyttäen heitä lemmen karkelossa läpi sen iloisten seikkailujen vilinän, jota Shakespearen huvinäytelmät ovat. Ei kukaan ole kutsua kuulematta, kukaan ei huoli ryhtyä kulujaan laskemaan. Nuoret keikarit, joilla ei ole vähintäkään aikomusta ruveta aviomiehiksi, joutuvat paulaan heti ensi nykäisyllä ja juoksevat suoraan kohtaloaan päin. Hienot, yksinäisyydessä ja ylellisyydessä kasvatetut neitoset pukeutuvat äkkiä matkatamineisiin ja seuraavat pakenevia rakastajiaan metsien syvyyksiin taikka vieraan valtijaan hoviin. Valepukeutumiset ja yhtänäköisyys-erehdykset, jotka muodostavat huvinäytelmäin pääjuonen, eivät enään esiinny murhenäytelmissä. Nuoruus on halukas laajentamaan tapauksia ja jouduttamaan elämänaskeleita. Mutta sama maailma, joka näytti niin hitaasti siirtyvän paikaltaan, liikkuu taas, kun kerran on alkuun päässyt, liiankin vinhaan. "Tahtoisin rakentaa majani tähän", sanoo Charles Lamb vakavimmassa kirjoitelmassaan; "Minä tyydyn pysymään alallani siinä ajankohdassa, johon olen saapunut; minä ja minun ystäväni emme tahdo olla nuorempia, rikkaampia emmekä kauniimpia. Minä en tahdo, että vanhuus minut riuduttaisi tai että minä putoaisin kuin kypsä hedelmä hautaan". Nämä ovat miehen sanoja, joka tunsi elämän suuret surut. Kun Shakespeare henkisten voimainsa kukkuloilla sai todellisuusmaailmasta niin sanoaksemme rautaisin ottein kiinni, heitti hän syrjään kaikki ne koneelliset apuneuvot, joilla hän oli vilkastuttanut ja elähyttänyt varhaisempia huvinäytelmiään. Hän oppi muunmuassa senkin, että taistelussa kohtaloa vastaan ei ihminen ole metsästäjänä, vaan otuksena, ja että jalosti kestetty tappio on hänen ainoa mahdollinen voittonsa. Learin ja Othellon runoilija oli sitäkin sopivampi tätä taistelua esittämään, kun hän oli tuntenut nuoruuden rajattoman riemun ja kuohuvat tunteet. "Oi Jumalani", huudahtaa Hamlet, "minut voitaisi sulkea pähkinän kuoreen ja minä pitäisin kuitenkin itseäni äärettömäin avaruuksien kuninkaana; paha vaan, että minulla on ilkeitä unia". Kesäyön Unelma ei kuitenkaan näihin kuulunut. Ensimäisten huvinäytelmäin rauhallinen sopusointu antaa parhaat takeet myöhempäin synkkäin kappalten todenmukaisuudesta; meidän ei ole tarvis langeta siihen epäilyyn, että sävelten epäsoinnut johtuisivat jostakin viasta itse soittokoneessa, tai että runoilijan ympärille laskeutuva yö olisi sokeuden yötä. Hänen murhenäytelmänsä saavat sitäkin juhlallisemman, vakavamman leiman, kun muistamme, että niiden synkeään mailmankatsomukseen oli tullut mies, joka oli vanhassa ihmisrakkauden, sopusuhtaisuuden, hilpeyden ja iloisuuden valinahjossa muovaeltu.

Kun iloisuus vaimeni, ja Shakespearen mieli alkoi kääntyä tragillisiin ongelmoihin, otti hän viimeisten synkeäsävyisten huvinäytelmäinsä aiheet yhä vanhasta tyhjentymättömästä lähteestään. Italialaisen novellin pitkä ja loistava historia kolmanneltatoista kuudennelletoista vuosisadalle osoittaa hahmopiirteissään sen kehityksen ja ne muutokset, jotka Shakespearen huvinäytelmissäkin esiintyvät. Se alkoi ranskalaisten lemmenlaulajain ilakoivista kyhäilyistä lainatuilla, sukkelilla, haaveellisilla jutelmilla. Boccaccion valtainen henki vei sen lähempään yhteyteen todellisen elämän kanssa. Hän, Boccaccio, piti tosin hyvänään osan noita karkeita ja mahdottomia pilajuttuja, jotka ammoisista ajoista ovat maailmaa kierrelleet; mutta hän sekoitti niihin toisenkinlaisia tarinoita, joilla hän osaa herättää osanottoa ja ihmettelyä, kertoessaan näitä mieleenpainuvia jutelmiaan intohimon voimasta. Hänen etevimmät oppilaansa kuudennellatoista vuosisadalla olivat Bandello ja Cinthio, joille molemmille Shakespeare on paljosta velkaa. Näiden miesten kautta otti novelli vielä aimo askeleen todellisuutta kohti. Bandello vakuuttaa kaikkien novelliensa perustautuvan hänen oman aikansa todellisiin tapahtumiin; Cinthio väittää rakentavansa tarinansa myös tositapausten pohjalle ja pyrkii esittämään niissä vaikeita ongelmia inhimillisen elämän aloilta. Novellikirjailijat ajavat yleensä hyvin mielellään takaa joitakin siveydellisiä tarkotusperiä; mutta näiden renesanssikirjailijain lähtökohta oli etupäässä tieteellinen. He väittävät tuovansa arvokkaita lisiä ja aineksia ihmisluontoa tutkivalle tieteelle, jonka saavutuksia pitäisi sitten sovellutettaman käytäntöön. He ovat yksityiselämän Machiavellejä. Tämän aikakauden uuden uutukaisen vapauden hurmaamina ajelehtivat ihmiset ikäänkuin tuntemattomalla, petollisella merellä, ja suuri oli heidän ilonsa, kun he saivat novellikirjailijain merikorttien opastamina tutustua hyvän ja huonon onnen äärimmäisiin mahdollisuuksiin, rikokseen ja kurjuuteen, uljuuteen ja sankaritöihin. Hämmästyttäviä tapauksia ja seikkailuja vilisevälle elämälle nämä tarinat muodostivat jonkunlaisen esikuva- ja näytevaraston. Geoffrey Fenton, Bandellon englannintaja, puolustaa niitä juuri tällä perusteella. Hän kutsuu novelleja "kaiken tietämisen verrattomaksi aarre-aitaksi ja ehtymättömäksi lähteeksi", ja sanoo niiden antavan meille "esimerkkejä kaikista tapauksista, jotka vain voivat sattua; ne johtavat meitä sekä hyvää jäljittelemään ja rikosta kammoamaan että karttamaan vallitsevaa turmelusta, samalla kun ne varoittavat meitä kaikesta pahasta ennenkuin olemme ehtineet siihen langeta". "Nämä siunausta tuottavat tarinat", jatkaa hän, "viehättävät meitä levittämällä silmiemme eteen todenmukaisen kuvasarjan ikivanhoista tapauksista, ylistämällä hyviä, rohkeita henkilöitä ja tekoja, ja synnyttävät meissä halun astua heidän mainehikkaita polkujaan. Ja toiselta puolen taas, katsellessamme sitä hirveätä kohtaloa ja niitä kauheita kokemuksia, jotka ovat tulleet erinäisten kurjain ihmislasten osaksi, näemme me näin edessämme ne kaksi äärimmäistä rajapylvästä, joiden välillä ihminen heikkoudessaan huojuu; ja ehkäpä toisten ihmisten vahinkojen näkeminen herättäisi meissä pyrkimyksen välttää samanlaisia vastoinkäymisiä itsemme suhteen". Nämä italialaisen novellin vakavammat piirteet kuvastuvat Shakespearen vakavammissa huvinäytelmissä, etenkin kappaleissa Lopussa Kiitos Seisoo, joka on muovaeltu eräästä Boccaccion kertomuksesta, sekä Mitta Mitasta, jonka juoni on lainattu Cinthiolta. Näiden näytelmäin, samoinkuin Venetian Kauppiaankin, pohjana ja perusjuonena ovat omantunnon kysymykset, ja Shakespeare käyttelee aihettansa tavalla sellaisella, että hän saa mieliin painumaan oman älykkään ja syvällisen siveysoppinsa opetukset. Molempia näytelmiä ovat etevät tutkijat pidelleet melkoisella vastenmielisyydellä; mutta heitä ovat kai näytelmäin aiheet enemmän kauhistuttaneet kuin Shakespearen tapa käsitellä niitä. Mitta Mitasta-näytelmästä sanoo Hazlitt: "Se on näytelmä, joka on yhtä täynnä neroa kuin viisautta. Mutta aiheen luonnossa esiintyy niin sanoaksemme perisynnin turmelus, mikä estää meitä siihen sydämellämme kiintymästä… Siinä vallitsee ylipäänsä intohimon puute; tunteet pysyvät aina samalla asteella; kaikilta suunnilta saa myötätuntomme töytäyksiä ja pettymyksiä osakseen". Tuollainen vastenmielisyyden tunne johtuu epäilemättä osaksi siitä melkein sietämättömästä kahdenvaiheesta, joka on näytelmän aiheena. Isabellalle asetetuista vaihto-ehdoista ei juuri kumpainenkaan voi johtaa riemuvoittoihin; ja Shakespeare peräytyy itsekin valitsemisen seurausten edestä. Mutta totta on myös, että Shakespeare tässäkin näytelmässä, kuten useissa muissakin, suurelle osalle lukijakuntaansa on liian kaukolentoinen ja voimakas, liian vapaamielinen myötätuntonsa jakelussa ja liian rohkea hyväksymään minkälaisia tapahtumia tahansa. Hänen esikaupunkinsa eivät ole heidän esikaupunkejaan, eikä hänen siveysoppinsa heidän siveysoppiansa. Hazlitt on itse parhaimmassa mietelmässä, mikä on milloinkaan lausuttu Shakespearen siveellisistä periaatteista, antanut asiaan selvityksen. "Shakespeare", sanoo hän, "oli eräässä mielessä vähäisin siveysopin saarnaaja kaikkien kirjailijain joukosta; sillä se siveysoppihan, jota tavallisesti siksi kutsutaan, perustuu vastenmielisyyden ja inhon tunteisiin; mutta hänen kykyjänsä oli juuri osata myötätunnolla sulautua ihmisluontoon ja kaikkiin sen ilmenemismuotoihin, sen eri asteisiin, sen maassamatamiseen ja sen korkeaan lentoon". Siinäpä juuri onkin Shakespeare-arvostelun ikuinen vaikeus, että arvostelijat ovat paljon, paljon siveysopillisempia kuin Shakespeare itse ja niin paljon kokemattomampia. Hän vetoo järkeen, ajatukseen, ja he vastaavat siihen asettamalla kaiken kansan nähtäviin hienostuneen makunsa. Enimmät niistä, jotka ovat kirjoittaneet jotakin kappaleesta Mitta Mitasta, ovat yhtä mieltä eräiden Goldsmithin huvinäytelmäin "heittiöiden" kanssa; he ovat niin kahlehdittuja siihen hienouteensa ja säädyllisyyteensä, että he eivät millään tavalla voi sietää mitään alhaisempaa, vähäpätöisempää. He eivät mitenkään voi astua sellaiseen ja sellaiseen paikkaan. He kääntävät silmänsä pois tästä tai tuosta henkilöstä. He eivät ole muistavinaan tätä tai tuota seikkaa. Heidän siveysoppinsa ytimenä on tuomitseminen, kaihtaminen ja vastustaminen. Mitä he elämässä karttavat, sitä he karttavat myös näytelmässä, ja sulkevat näin sydämensä luonnolta ja Shakespearelta. Näytelmän etsivä, kyselevä ajatus ei tunge heidän luokseen, ja he ovat kuuroja herttuan nuhteille:

                      Jaloko oot,
    Kun huvisi on halpamielisyys…
    Sa tuskin lienet oma itseskään.
    Tuhanten tulos pikkutekijäin
    Sa oot ja kotis' multa.

Shakespearen vaikeatajuisimmista henkilöistä ja kohdista on usein lausuttu kerkeitä arvosteluja, jotka monessa kohden ovat lasten lepertelyn kaltaisia. Lapsuuden ikä on hämmästyttävän hyvätapaista luottavan, jyrkänkäskevän, järkähtämättömän siveysoppinsa suojassa. Kokemuksen tehtävänä on sitten — niissä, jotka kokemukseen kykenevät — syöstä kumoon tuo varhaisempi kuivakiskoisen jäykkä rikkiviisaus ja opettaa suvaitsevaisuutta, tai ainakin saada ihmistä hiukan pidättämään tuomiotansa. Tämän ei mitenkään tarvitse loukata hyvettä; pikemminkin tulee hyve vain tyhjäksi nimeksi tai hälvenee pelkäksi koristukseksi siinä, missä syntiä käsitellään jonkunlaisena hämäränä, hirvittävänä eriskummallisuutena.

Arvosteltaessa näytelmää Mitta Mitasta esitetään meille tavallisesti ensin kauhea kuvaus Wienistä, tuosta jumalattomana riehuvan paheen synkästä alhosta; tätä taustaa vastaan kohoaa sitten Isabellan häikäisevän valkoinen, jumalainen ilmestys. Kuvasta tulisi kyllä kohtalainen joulukortti, mutta Shakespearesta siinä ei olisi jälkeäkään. Jos huvittavat kohtaukset ovat tarpeen ainoastaan osottamaan, kuten professori Dowden sanoo, "peittelemättä ja lieventämättä siveetöntä, irstailevaa, mätää yhteiskuntaa", niin miksi ne sitten huvittavat? Ne heittiöt ja rentut, jotka asustavat kaupungin laita-osissa, ovat eläviä ihmisiä, ja Shakespeare on havainnut heissäkin jotain miellyttävää, mielenkiintoista. Abhorson, virallinen pyöveli, on häpeänalainen ammattinsa takia, mutta häpeästä pelastaa hänet hänen ylpeytensä juuri tuosta ammatistaan. Kun Pompejusta, joka yleisessä arvonannossa on ehtinyt vieläkin alemmaksi, tarjotaan hänelle apulaiseksi, nousee hänen säätykunniansa kapinaan: "Tuollainen parittajako, herraseni? Hyi olkoon, hänhän saattaisi koko virkakunnan huonoon huutoon!" Pompejus itse, tuo kelvoton, suupaltto ilvehtijä, puoleksi älypää, hölmö, on noita yksinkertaisia, iloluontoisia olennoita, jotka tahtovat auttaa kaikkea eteenpäin pyrkivää, jotka pitävät ihmiskunnan asioita pystyssä. Satojen heistä täytyy tehdä jokapäiväistä työtään ja elellä epämääräisillä tuloillaan, ennenkuin yksi ainoa kohtalaisenkaan suuri ja mainio mies voi nousta esiin — heidän hartioillaan. Kyynärä, tuo paksupäinen poliisipalvelija, kuin luotu Moilasen serkuksi, ei suinkaan huonommin pidä velvollisuudestansa vaaria. Vaahto on rakastettava, pörrötukkainen nuori herrasmies — jos häntä vihaisi, todistaisi se ilkeätä, jopa pikkumaistakin mieltä. Luciostakin on hyötyä; eikä ole niinkään uskottavaa, että hän keskusteluillaan herttuan kanssa menettää Shakespearen myötätuntoisuuden. Hänellä on erikoinen mieltymys häväistysjuttuihin, mutta se on pelkkää joutoaikojen ylellisyyttä; vaikka hänen kielensä onkin hyvin irrallaan, on hänen sydämessään tilaa vilpittömille tunteille, ja hän on uupumattoman innokas ystäväänsä auttaessaan. Ja lopuksi, jott'emme sivuuttaisi yhtään taustan henkilöistä, seuraa Overdone-ämmä jännitetyllä tarkkaavaisuudella asiain kulkua, ja hänet viedään vankilaan kaikkien lain säännösten mukaisesti. Tämä vieniläismaailma ei sellaisena kuin sen Shakespeare kuvaa, ole mikään manalaisen pimeyden maailma; se on heikkouden maailma, täynnä pientä turhamaisuutta ja typeryyttä, tavan orjuutta, huvituksiin hullaantunut, laiska ja ylenpalttisen inhimillinen maailma. Ei kenenkään tarvitse sellaista maailmaa etäältä etsiä. Toisaalla esiintyvät taas varsinaisen kansan yläpuolella hallitusvirkamiehet, jotka ovat hiukan kunnianarvoisempia, vaikka tuskin rakastettavampia. Herttua, terävimmän älyn ja lempeimmän sydämellisyyden mies, luopuu julkisesta toiminnastaan ja leikkii hyväntahtoista urkkijaa. Hän ei voi täyttää asemansa vaatimia tehtäviä. Lakia olisi kovennettava, ja miehen, joka siihen ryhtyy ja heittää kylmästi syrjään kaikki ne vienommat inhimilliset taipumukset ja ominaisuudet, jotka hänellekin ovat kalleimmat, täytyy yhteiskuntakoneiston hyväksi välttämättä silpoa itsensä. Niinpä herttua, monen perheen tai muun yhdyskunnan päämiehen tavoin, koettaa pysytellä vastaanhangottelijain suosiossa sysäämällä vastenmieliset velvollisuutensa sijaisen hartioille ja poistuu muka maasta, samalla salaisesti tutkiakseen asiaa juuri vastapuolueen kannalta. Shakespeare ei häntä tuomitse, mutta antaa hänen Lucion huolettomista haasteluista oivaltaa, ettei hän suinkaan ole suosiotaan ja arvoaan lisännyt velvollisuuksistaan väistymällä. Hänen tilalleen on asetettu voimakas mies, heikkojen hallitusten rakastettu epäjumala. Sijaishallitsija Angelo on pelkkää virkamahtia, ja hän on valmistautunut kukistamaan vallattomuuden ja irstaisuuden ankaralla kädellä, saattamalla lain ehdottoman sitovaksi ja ylläpitämällä oikeutta ilman ainuttakaan poikkeusta. Hänen puolustuspuheensa lain ehdottomasta sovelluttamisesta lähimmälle virkamiehelleen Escalukselle, sisältää hienoimpia ja totisimpia sanoja, mitä milloinkaan siitä asiasta on lausuttu. Hän ei epäile yhtään yrityksen onnistumista ja osoittaa vakuuttavalla esimerkillä ankaran järjestyksen välttämättömyyden.

Silloin alkaa kamppailu. Hiljaisesti ja luonnollisesti, tavallisten inhimillisten seikkain pohjalla, jokapäiväisten voimain vaikutuksesta, kohoaa esiin se vuori, jolla Claudio ja Isabella saavat kärsiä kuolontuskansa. Järjestysvalta-kysymyksestä tulee äkkiä erään sydämen surunäytelmä. Claudio on lemmensuhteissa Juliaan. Tytön omaiset ovat avioliittoa vastaan, eikä mitään muodollista vihkimystä siis ole tapahtunut; sillävälin ovat rakastuneet kuitenkin tapailleet toisiansa salavihkaa sillä seurauksella, että Julia on sulhasestaan raskaana. Isabellan ehdottama ratkaisu on selvä ja lyhyt: "Oi, antakaa hänen naida tyttö". Mutta uusi ja ankarampi laki on astunut voimaan, ja Claudion täytyy kuolla. Mahdotonta on vedota herttuaankin, koska hän on kadonnut tiettyvistä; ja ainoa toivo on siinä, että Isabella voisi taivuttaa sijaishallitsijan armahtamaan veljensä. Se mitä hänellä on sanottavana, ei millään tavalla kumoa niitä järkisyitä, jotka ovat saaneet Angelon vakuutetuksi lain ankaran sovelluttamisen tarpeellisuudesta. Asia on vain lähemmin katsoen tullut yhä pahemmaksi, siinä kaikki. Jos lain määräykset tehtäisiin tyhjiksi, hellemmin kohtelemalla yhtä rikollista, eikö samain näkökohtain pitäisi silloin vallita kaikissa muissakin tapauksissa? Huomauttaa tulee, että Shakespeare ei juuri käytä hyväkseen niitä mainioita muodollisia ja asiallisia todisteita, joita Cinthion sankaritar esittää. Valitettuaan veljensä nuoruutta ja kokemattomuutta sekä lausuttuaan muutamia painavia sanoja rakkauden voimasta, ryhtyy novellin neitonen käsittelemään asian laillista puolta. Sijaishallitsija, sanoo hän, on ruumiillistunut laki; vaikka hänen käskynsä ovat sääliviä ja laupiaitakin, niin ovat ne joka tapauksessa laillisia. Mutta Isabellan puolustuspuhe tarkoittaa enemmän armahduksen rukoilemista kuin lain esteiden poistamista. Hänen kaunopuheliaimmatkin hyökkäyksensä kilpistyvät Angelon johdonmukaisia perusteluja vastaan. Angelo itse uskoo olevansa kyllin vahva velvollisuutensa täyttämään; hän on tukahuttanut itsessään kaiken tunteellisen säälin, mutta aistejansa hän ei ole voinut tukahuttaa, ja ne yllättävät hänet odottamattomalla hyökkäyksellä toiselta taholta. Rikollista lempeä puolustavan Isabellan kauneus ja sulous nostaa hänen himonsa hereille; ja hän esittää neitoselle sen häpeällisen ehdon että hän uhraamalla kunniansa voi pelastaa veljensä hengen. Hän ei silmänräpäykseksikään, ei edes ajatuksissaan, rupea punnitsemaan tarjousta, vaan menee kertomaan siitä veljelleen vankilaan, jotta hänenkin kieltäymisensä antaisi uutta voimaa hänen epäykselleen. Ensimäisessä vimman puuskassa yhtyykin veli hänen kauhistuneeseen hylkäyspäätökseensä. Mutta kun Claudio mielikuvituksessaan siirtyy pohtimaan tuomiotansa, joka nyt on varma, rupeaa hän rukoilemaan sisareltaan henkeänsä. Tämä on jo liikaa, ja Isabella musertaa kiihkeiden tunteidensa vallassa Claudion mäsäksi halveksumisellaan. "Sallikaa minun pyytää sisareltani anteeksi", sanoo Claudio, kun vihdoin herttua astuu esiin; "olen niin tyyni kadottanut kiintymyksen elämään, että tahdon koettaa päästä siitä eroon". Onnellinen päätös kuuluu suorastaan kappaleen suunnitelmaan, jotta sen kautta huvinäytelmän nimi säilyisi.

Kaikista Shakespearen näytelmistä käsittelee tämä ainoa läheisimmin ja suoranaisimmin siveysopillista ongelmaa. Mitä hän siis ajatteli näistä asioista? Hän ei tuomitse ketään, ei ylhäistä eikä alhaista. Näytelmän tarkoituksesta erehtyvät kokonaan ne, jotka unhottavat, ettei Claudio ole siveellisesti turmeltunut, vaan ainoastaan inhimillisesti heikko ja että äkillinen synkän kuoleman kauhistus hänen rohkeutensa lannistaa. Vieläpä Angeloakin käsitellään arvokkaasti ja lempeästi; hänen tekopyhyytensä on itsepetosta eikä kylmää ja harkittua konnamaisuutta. Kuten monella muulla ihmisellä, on hänelläkin ylpeä, pilventakainen ajatus itsestään, ja hänen julkisetkin tekonsa lähtevät tästä hänen kuvitellusta olennostaan. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä yllättää todellinen ihminen näyttelijän ja työntää hänet syrjään. Angelo on pitänyt kiusauksen vaaroja liian helppoina:

Kun pyhimyksen pettää haluat,
Sa panet toisen koukkuun.

Hamletin kuningas Claudiuksen tavoin, vaikka vilpittömämmin, koettaa hänkin rukoilla. Se on turhaa; hänen vanhat ihanteensa itsestään alkavat käydä melkoisen ikäviksi. Hänen odotellessaan kohtausta Isabellan kanssa, syöksähtää veri hänen sydämeensä samoin kuin väkijoukko tunkeutuu pyörtyneen ympärille tai niinkuin ihmislaumat pyrkivät kuningastaan näkemään. Samanlaista huimausta tuntee Bassanio Portian läheisyydessä, ja hän kuvailee sitä melkein samoin vertauksin. Kun Angelon konnamaisuus on paljastettu, on Isabella valmis etsimään syitä hänen puolustuksekseen:

                 Ma häntä melkein
    Rehellisyyden uskon ohjanneen,
    Hän kunnes näki mun.

Mutta hän kauhistuu jo lankeemustaan ajatellessaankin, eikä pyydä mitään lievennystä:

    Se tuskan toi ja tunnon haikean,
    Ma anon kuolemaa, en armoitusta;
    Se oikeuten' on, ma jost' en luovu.

Shakespeare ei tosin seuraa novellia naittamalla Isabellan hänelle, mutta hän keksii Marianan hänen lohdutuksekseen ja viittaa hänen tulevaan onneensa.

Onko näytelmän perustarkoitus keskitetty Isabellan osaan? Isabella on järkähtämätön ja ihana ja puhtaimman puhdas. Kuitenkin tuntuu siltä, kuin iskisi juuri häneen silloin tällöin Shakespearen iva. Hän seisoo yksinään, erossa muista, ja menettää ihmisten myötätunnon samoin kuin enkeli sen varmaan menettäisi, koska hänessä näyttää olevan liian vähän ihmisluonnon tavallisia ominaisuuksia:

                On tärkeintä tässä
    Vain kunniasta Isabellan huolla:
    Voi eestä siskon maineen veli kuolla.

Mutta ehkäpä nämä loppusointuiset sanat luovatkin häneen jonkunlaista jäykkää ja luoksepääsemätöntä tyyneyttä: kohtausten lopussa panee Shakespeare usein hellimmin huolitellutkin henkilönsä toimittamaan kuoron selittävää palvelijanvirkaa. Hän ei tähän nähden kohtele Cordeliaakaan paremmin, kun on kohtaus lopetettava:

    Min' en ainoo kai,
    Jonk' aikeet parhaat huonon palkan sai.
    Sun kiusaamistas, isä, murhehdin;
    Kyll' onnen kiusat itse kestäisin.

Kun me ensi kerran Isabellan kohtaamme, on hän juuri aikeessa mennä luostariin; me kuulemme hänen puhelevan erään nunnan kanssa sekä lausuvan toivonaan, että sisaruskunnalle laadittaisiin ankarammat ohjesäännöt. Hän on luonnostaan lihansakiduttaja, ja herttuan huomautukset itsekylläisen hyveen turhuudesta näyttävät, vaikka ne ovatkin Angeloon kohdistetut, hyvin läheltä hiipovan häntäkin. Shakespeare ei ole jättänyt vähintäkään epävarmuutta omista mielipiteistään asketismiin nähden; hänen runoelmansa ja näytelmänsä ovat täynnä kaunopuheisia kohtia itse-huolittelua ja naimattomuusihannetta vastaan. Eräässä ihmeellisessä säkeessä Kesäyön Unelmasta kuvaa hän nunnan luostari-elämää:

Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta.

Hyve, väittää hän, on arvoton ilman hyviä töitä:

Ei omaisuuttaan oikein hoitaa voi,
Ken jakanut ei muille leiviskästään.

Hän menee vieläkin pitemmälle ja esittää eräässä merkillisessä kohdassa Troiluksesta ja Cressidasta, miten arvo ja ansiokaan eivät rohkene halveksia tai vähäksyä yleistä mielipidettä. Jokainen ihminen oppii tuntemaan itseänsä vain toisten kautta. Kestäväisyys todellisissa koettelemuksissa kirkastaa kunnian: lempi on lemmen palkinto. Ei ole suinkaan vain pelkkä sattuma, että Shakespeare pyörtää Isabellan takaisin luostarin kynnykseltä ja että hän, kuletettuaan häntä koettelemusten sulatusahjon läpi, naittaa hänet herttualle. Hänetkin, samaten kuin Angelo, pelastetaan maallisille tehtäville; ja riehakka Wienin kaupunki saa ainakin jonkun verran Shakespearen myötätuntoa osakseen, niinkuin sitä olivat saaneet sekä oikea pyhimys että väärä.

Tässä näytelmässä ei siis näin ollen löydy ainuttakaan henkilöä, jonka silmillä voisimme katsoa puheenaolevia kysymyksiä Shakespearen kannalta. Hänen oma ajatuksensa on punottu siihen kaikkialle; hänen huolenaan on vain noudattaa tasapuolisuutta ja näyttää meille asiat joka puolelta. Hän seisoo teaterin keikarein ja kaupungin puritanein välillä, puhuen lempeydestä ja kristillisestä rakkaudesta jälkimäisille, vakuuttaen edellisille hyveen horjumattomuutta vaikeimmissakin ahdistuksissa, kun lempeys ja kristillinen rakkaus näyttävät liittoutuneen sitä vastaan. Ei edes hyve, äkillisen taisteluunvaatimuksen säikähdyttämänä, suuttumusta hehkuen, vaikka se onkin kyllä ihanaa katsella, paljasta hänen lopullista mielipidettään. Hänen suhteensa on arvosteleva ja ivallinen, sen osottavat selvästi hänen muistutuksensa, kysymyksensä ja vertauksensa. Juuri kun olemme taipumaisillamme tähän suuntaan, saattaa hän meidät tuntemaan mieltymystä tuohon. Hän puolustaa luomiaan, samoin kuin hän soneteissa puolustaa ystäväänsä:

Aistillisuutees' on näät aistia syynä;
Paras puoltajaa on vastapuoles'.

Mitta Mitasta: näytelmän pääaihe kaikuu ja kulkee puhujasta puhujaan ja esiintyy moninaisissa valaistuksissa. "Tajuan selvään, että Teitä rakastan", sanoo Angelo; ja nopeana kuin salama iskee Isabellan vastaus:

Rakasti Juliata veljeni;
Te sanotte: hän kuolkoon!

Laki on ankara; mutta rikos, jonka se tuomitsee, on niin yleisinhimillinen, että laki, vaatiessaan tämän yhden ainoan uhrin, näyttää väärältä ja tyrannimaiselta. Virkamahti ja arvoasteet, säätyrajat ja muodollisuudet, nuo inhimillisen yhteiskunnan ulkonaiset puitteet, joutuvat saman ivaavan arvostelun alaisiksi:

    Jalolle arvollenne kunniaa; vaan
    Pirullekin joskus kunniata suokaa
    Valtaistuimensa säteilevän tähden.

Tuo ajatus, joka oli kauvan Shakespearen mielessä tuskaisena hautunut, saavutti korkeimman ja täydellisimmän ilmaisunsa Kuningas Learin huudahduksessa:

    Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään:
    Lupani heill' on; usko pois se, veikko!
    Ma kyllä tukin syyttäjältä suun.

Monet ihmiset tutustuvat kristilliseen siveysoppiin ikäänkuin joihinkin lakikokoelman pykäliin, ja ottavat sen sitten kuuliaisesti toimintansa ojennusnuoraksi, vaikka heiltä puuttuu täydellisesti se vakaumus ja ymmärtämys, jotka ovat kokemuksen ja kärsimyksen hedelmiä. Vain muutamat harvat, kuten Shakespeare, tekevät sen itselleen eläväksi, löytävät sen, niinkuin se ensiksi löydettiin: järjen ja tunteen taisteluilla; niin että heidän sanansa ovat ilmestys, ja evankeliumin julistus on uudelleen alkanut.

Tämä ihmeellinen myötätuntoisuus, joka enemmän kuin mikään muu hänen ominaisuuksistaan on Shakespearen suuruuden pohjana, ei työnnä luotaan mitään, mikä on inhimillistä. Lafeun suulla puhuu se Parolleelle kappaleessa Lopussa Kiitos Seisoo: "Vaikka te olettekin jumalaton lurjus, niin täytyy teidän sentään saada syödäksenne". Se kuljeskelee vekkulimaisen Autolycus-hirtehisen mukana ja iloitsee hänen hyötyisistä kaupoistaan: "Hoksaanpa nykyään veijareilla olevan oikein onnenpäivät". Se kulkee läpi aikojen ja elostuttaa roomalaismaailmankin juhlallisen sankarillista luonnetta. Se astuu yli sukupuolirajan: se ajattelee naisen ajatuksia, puhuu naisen kieltä.

Shakespearen naisluonteet, sellaisiksi kuin ne ovat piirretyt jo hänen varhaisemmissa näytelmissään, vievät meidät maailmaan, joka hänen oppi-isälleen Marlowelle oli tykkänään tuntematon, tämän mielestä kun naiset ovat joko voittosaalista tai unikuvia. Niissä monissa erinomaisissa tutkielmissa, joita on kirjoitettu tältä alalta, korostetaan vain ehkä liian paljon henkilöllisiä eroavaisuuksia huvinäytelmäin sankaritarten välillä. Rosalinda, Portia, Beatrice, Viola ovat viime kädessä yhtä huomattavia yhtäläisyyksiensä kuin eroavaisuuksiensa takia. Sylvian epäröiminen, Kahdessa Veronan Aatelismiehessä, kun hän kirjoittaa kirjettään Valentinelle, vastaa Portian ujostelevaa puhetta Bassaniolle tai Beatricen Benediktille: "Minä voisin ehkä sanoa", puhuu Beatrice, "etten rakasta ketään niin paljon kuin Teitä, mutta älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en minä valehtele, en tunnusta mitään enkä kiellä mitään, minä vain suren serkkuani". Se kohtaus samassa näytelmässä, missä Julia luettelee kaikki rakastajansa Lucettan arvosteltaviksi, on aikaisempi ja heikko luonnos Portian ja Nerissan haasteluihin. Pope huomautti aikoinaan, että "joka ainoa Shakespearen henkilö on yhtä yksilöllinen kuin henkilö todellisesta elämästä; siten onkin mahdotonta löytää kahta samanlaista. Vaikka olisi painettu kaikki vuorosanat", jatkaa hän, "ilman vastaavain henkilöiden nimiä, luulen kenenkä hyvänsä voivan sovittaa ne varmasti asianomaisen puhujan lausumiksi". Huomautus pitänee kyllä paikkansa, mitä tulee johonkin yksityiseen näytelmään; mutta olisipa tosiaankin vaikeata yrittää erikoisemmin lausujilleen omistaa kaikkia Beatricen ja Rosalindan säihkyviä sanansutkauksia ja kokkapuheita, tai eroittaa määrättyä luonteensävyä heidän vuorosanojensa jokaisessa säkeessä. Mutta kaikki ovat he silti naisia; tuskinpa mitään siitä, mitä he puhuvat omissa nimissään, voisi ajatella jonkun miehen lausumaksi. Näytelmien pohjalla voi muodostaa jonkunlaisen yleistävän esityksen naisista, joka, vaikka se ei pitäisikään paikkaansa kaikkiin naisiin nähden, antaa ainakin oikean kuvan Shakespearen naisista. He ovat melkein kaikki käytännöllisiä, eivät tyydy pelkkiin sanoihin, näkevät selvästi sekä päämääränsä että sen saavuttamiseen tarpeelliset keinot. He eivät noudata mitään ennakkoarveluita, estääkseen siten ratkaisun tapahtumasta, eivätkä koristele välttämättömyyden pakkoa millään mielikuvituksen keksimillä lainahelyillä. "Älkää häpeästä uneksikokaan, menkää vaan", sanoo käytännöllinen Lucetta emännälleen. Kun isännöitsijä kappaleessa Lopussa Kiitos Seisoo tulee kreivittären luo laskettelemaan pitkiä juttuja kestetyistä vaivannäöistään ja loppumattomasta uutteruudestaan ja loukkaa sillä tavoin säädyllisyyttä, toitottamalla omia ansioitaan koko maailmalle, katkaisee kreivitär miehen sanatulvan äkkinäisellä iskulla: "Mitä tuo lurjus täältä hakee? Painukaa matkoihinne, ukkoseni: en usko kaikkia valituksia, joita teistä on tietooni tullut; on omaa saamattomuuttani ja hitauttani, ett'en usko". Sama käsityskyvyn terävyys kuvastaiksen niistäkin lukuisista kohdista, joissa Shakespearen naiset ilmaisevat halveksivansa kaikkea järkeilevän todistelutavan mairesanaista koreilua. Hermione, samoin kuin Volumniakin, tuntisi syvää häpeätä, jos häntä pakotettaisiin "lörpöttelemään ja turhasti suutansa soittamaan elämänsä ja kunniansa asioissa." Kun Cloten vainoaa Imogenea kohteliaisuuden ja lemmen osotuksillaan sekä vaatii häntä yhä uudestaan vastaamaan ratkaisevasti, singahuttaa neito soman sanan puolustuksekseen:

               Mieltä särkee,
    Kun näin mun täytyy vasten naisen tapaa
    Puheita pitää.

Coriolanus puhuttelee Virginiaa "suloiseksi tuppisuukseen". Rosalinda, Portia, Viola ovat suoria ja vilpittömiä ajatustavassaan, vaikka ei heiltä suinkaan puutu sukkelia ja kaunopuheisia sanoja; heidän kaunopuheliaisuutensa ei jätä heitä koskaan pulaan. "Paraani tahdon koettaa", sanoo Viola herttualle,

Tukala tuska kosioida sille,
Jon kanssa mieli itse vihkisille!

Helena, kappaleessa Lopussa Kiitos Seisoo — huomattavin esimerkki yleensä näytelmissä niin usein esiintyvästä, rakastettuaan hellittämättä seuraavasta naisesta — on käytännöllisellä toimitarmollaan ja neuvokkuudellaan menettänyt erinäisten tunteellisten tutkijain kunnioituksen. Mutta sen sijaan voittaa hän lopultakin miehensä lemmen sekä tekijänsä jakamattoman ihailun.

Enempäin esimerkkein luetteleminen kävisi ikävystyttäväksi. Shakespearen miehet yleisenä luokkana käsitettyinä eivät kykene käytännöllisen älyn asioissa kohoamaan hänen naistensa verroille. He osaavat kyllä ajatella ja käyttää mielikuvitustaan, niinkuin vain Shakespearen miehet osaavat, mutta heidän mielikuvailunsa vallitsee usein heitä sekä saattaa heidät kykenemättömiksi toimimaan. Itsensä pettäminen näyttää melkein miesten heikkoudelta. Koko vastakkaisuus on koottu ikäänkuin yhteen kohtaan siinä eroituksessa, joka vallitsee Macbethin ja hänen vaimonsa välillä. Vaimo tuntee miehensä juurtajaksain, eikä voi sietää hänen alituisia epäröimisiään ja vitkastelemisiaan:

               Hartain halus
    On hurskaan halua; et pettää tahtois,
    Vaan vääryydellä voittaa.

Hän puolestaan antautuu itsensä rikoksen mukana myöskin kaikkiin rikoksen yksityiskohtiin ja seurauksiin. Hän ei salli enää mielensä takertuvan menneisiin, kun kerran ratkaisu on tehty, tai hävittävän kallista aikaa mietiskelemällä tapahtumain outoutta ja kauheutta. Mies taas, vaikka hän jännittääkin kaiken ruumiillisen toimintatarmonsa hirmutyöhön, ei voi mitenkään pitää aisoissa mielensä liikuntoja tai alistaa niitä jonkun varman käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamiseen. Hänen mielikuvailunsa ahdistaa häntä alati aavenäyillä; hän näkee murhaajankin ja hänen tekonsa erityisenä välitapauksena inhimillisen kurjuuden liikuttavassa historiassa, taikka unohtaa hän hetken välttämättömyyden, tarkastellessaan omien aistimustensa sielullisia ilmiöitä. Kun hän toimii, niin toimii hän sellaisessa mielensekaannuksessa, että se paljon hänen rikostansa sovittaa.

Koska Shakespearen naishenkilöt eivät utele syvällisiä elämän ongelmia eivätkä epäile tai pohdi toiminnan perusteita ja syitä, ovat he ylipäänsä joko hyviä tai pahoja. Tuo tarkkarajaisen luonteen keskivälillä huojuminen, jossa sekalaiset vaikuttimet vallitsevat, kuuluu pääsiallisesti miesten ominaisuuksiin. Naiset eivät toimi ajattelun, vaan vaiston johtamina, ja kun vaisto kerran on ylivaltaan päässyt, niin siinä eivät todistelut enää mitään vaikuta. Shakespearen naisellisen vaiston tuntemuksen terävyyttä ja laajuutta ei voida kylliksi ylistää. Celia, kappaleessa Milen Suvaitsette, on vain kevyesti hahmostettu, mutta miten kaino ja hellä hän onkaan ja miten käytännöllisen älykäs! Kun hänen serkkunsa valittelee niitä orjantappurapensaita, jotka tässä arkipäiväisen harmaassa maailmassa elämäämme tuskastuttavat, esittää hän heti kohta naisellisen siveysoppinsa: "Ell'emme astele tallatuita polkuja, tarttuvat hameemme niihin". Rosalindan vallaton viehättäväisyys ja kielevä leikillisyys eivät peitä näkyvistä noita hienompia luonteen piirteitä, kun hän esim. puolittain kääntyy voitokkaan Orlandon puoleen: — "Kutsuitteko, herraseni?" — tai kun hän metsässä säikähtyy nähdessään verin tahratun käsikääreen ja huudahtaa kuin lapsi: "Olisin niin halusta kotona nyt." Tämäntapaisilla pienillä vihjauksilla saattaa Shakespeare meidät vakuutetuiksi havaintonsa todenmukaisuudesta. Hän ei käytä mitään yleistä teoriaa luomistyössään; hänen naishenkilönsä ovat usein sukkelia, älykkäitä ja uskaliaita, mutta he eivät silti ole pelkkää päätä ja rohkeutta. Yksinpä Lady Macbethinkin rohkeus lannistuu, kun lapsuuden hellät muistot risteilevät hänen mielessään:

                 Jos ei hän olis
    Isääni muistuttanut nukkuessaan,
    Min' oisin tehnyt sen.

Vaikka hän onkin loistavan järkevä ja itsetietoinen toiminnan ratkaisevalla hetkellä, niin laukeevat hänen aistinsa ja tarmonsa, joita hän valveillaan on kyennyt hallitsemaan, heti kun hän vaipuu unen helmoihin: "Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada." Niin erehtymätön on Shakespearen kyky eläytyä johonkin asiaan tai luonteeseen, että hän osaa Plutarkoksenkin kertomukseen liittää ihmeteltäviä lisäpiirteitä omasta kohdastaan. Ei ole koko Volumnian, tuon roomalaisen perheenäidin, puheessa vakuuttavampaa tai elävämpää kohtaa kuin Shakespearen siihen lisäämä hellä nuhde:

                 Ikänäs et ole
    Sä äiti hyvääs hellinyt, kun hän,
    Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika,
    Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin,
    Kunniall' ahdattuna.

Ei löydy Kleopatran, tuon ainaisen kiemailijan, käytöksessä luonteenomaisempaa piirrettä kuin se tyystin harkittu, rohkea erilaisten mielialojen hyväkseen käyttäminen, jonka Shakespeare, täydellisesti vastoin Plutarkon esitystä, hänessä keksii:

    Jos murheissaan on, sano, että tanssin;
    Jos iloissaan, niin kerro, että äkist'
    Olen sairastunut.

Kun Charmiana huomauttaa, että Antonion lemmen saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi olisi parasta olla häntä millään lailla tuskauttamatta, vastaa Kleopatra kärsimättömästi:

Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.

Eikä Kleopatra olekkaan mikään tyyppi; hän on aina oma verraton
itsensä. Muutamia etäisiä heimolaisia on hänellä toisissa näytelmissä.
Oppi, jota hän jakelee Charmianalle, on samaa oppia, minkä Cressida ja
Torkko Hurstinenkin vaistomaisesti tuntevat oikeaksi:

Sun Cressid-hupsu loitos torjunut
Jos ois, pahemmin oisit tarttunut.

Mutta Cressida on heikompi, kevytluonteisempi, horjuvampi kuin tuo tragillinen kuningatar, joka kuullessaan Antonion menneen naimisiin Octavian kanssa, saa iskun arimpiin sydänjuuriinsa ja huudahtaa:

Mua sääli, Charmiana;
Mutta älä mulle puhu!

Ja Torkko Hurstinen, vaikkei hän olekkaan niin viekkaan taitava hommissaan, omaa kuitenkin runsaan varaston kodikasta hellyyttä ja alemman kansan leveää tuttavallisuutta: "No niin, Hannu olkaamme ystäviä taas; sinä menet sotaan, ja saanko sinua enää koskaan nähdä vai en, sitä ei kukaan ihminen kysy". Shakespeare pitää luonnon tavoin tarkkaa huolta perimuodon säilymisestä; mutta hän kiinnittää vastoin luonnon tapaa vielä tarkemmin huomionsa yksilöllisten ominaisuuksien kehittymiseen.

Ophelian, Desdemonan ja Cordelian keralla kohoaa hänen taiteensa yhä ihmeteltävämpään suuruuteen, heitä esitettäessä kun ei suinkaan tuhlata liikoja sanoja. Ei yksikään näistä henkilöistä ole minkään kaavan mukaan muovaeltu; ei yksikään kuulu mihinkään tyyppiin. Kukin on ikäänkuin määrättyjen asianhaarojen luoma ja elävöittämä. Hyljätty impi, uskollinen vaimo, tytär, josta tulee isänsä suojelija — ei kellään heistä ole ainuttakaan ajatusta tai tunnetta, joka poikkeaisi olosuhteista tai jokaiselle määrätystä osasta, niin että he kaikki voittavat lukijan mieltymyksen tuolla järkähtämättömällä vilpittömyydellään ja luonnollisuudellaan. Jos Shakespearea olisi pyydetty piirtämään suku-muotokuvia näistä kolmesta tyypistä, olisi hän halveksien hyljännyt moisen yrityksen. Hänen näyttämöllään, samoin kuin elämässäkin, muovaavat erityiset olosuhteet ihmisluonteen, ja kohtalon kovat iskut takovat sen lujaksi ja kestäväksi. Hänen ihanimpain luomiensa viehättäväisyys johtuu siitä, että he niin välittömästi antautuvat hetken vaatimuksiin. "Kaikkien Desdemonan vuorosanojen joukossa," sanoo rouva Jameson, "ei löydy ainuttakaan yleistävää huomautusta tai lausetta. Sanat ovat hänelle tunteen ilmaisukeinona, eivätkä mietinnän". Epäillä kuitenkin saattaa, oliko Shakespeare täysin tietoinen kaikesta tästä. Hän kirjoitti suoraan sydämestään ja vaistonsa avulla löysi hän oikeat sanat. Etsitty vertauskuva Desdemonan huulilla olisi loukannut hänen soveltuvaisuuden tunnettaan, samoin kuin se olisi loukannut meidän, nyt kun olemme oppineet tuon naisen tuntemaan. Ensimäinen tervehdys, jonka hän vaihtaa Othellon kanssa noustessaan maihin Kypron rannalla, on aivan samaa laatua kuin kaikki hänen puheensa. "Sankarittareni kaunis, oi!" sanoo Othello, jonka mielikuvitus yhtä hyvin kuin sydän ovat hänen palvelukseensa pyhitetyt. Desdemonasta riittää koristelematon suoravaisuus; ja hän vastaa: "Rakas Othelloni!" Cordelian liikuttavimmat vuorosanat ovat yhtä yksinkertaisia kuin nämä. Ophelia on niin todellisuustuntuinen, että erilaiset arvostelut hänestä pystyvät luomaan valoa ainoastaan arvostelijoihin itseensä. Coleridge arveli hänen olevan puhtaimman ja rakastettavimman kaikista Shakespearen naisluomista; eräät toiset tutkijat ovat pitäneet aikamoista melua hänen pelkuruudestaan ja pikkumaisuudestaan. Jos hänet voitaisiin herättää henkiin ja asettaa arvostelijainsa nähtäville, niin nuo erilaiset näkökannat epäilemättä tulisivat yhä säilymään. Onneksi ovat ne verrattain vähä-arvoisia; kun täsmällinen tuomio jostakin henkilöstä on välttämätön jonkun näytelmällisen tarkotusperän saavuttamiseksi, ei Shakespeare suinkaan jätä lukijoitaan epätietoisuuden varaan.