Kääntyessämme nyt tarkastelemaan Shakespearen näytelmä-kokoelmaa kokolehti-painoksessa, havaitsemme, että ne olosuhteet, joiden alaisena hän ne kirjoitti, kuvastuvat liiankin tarkasti tästä niteestä. Useammat kuin yksi tai kaksi näistä näytelmistä, sellaisina kuin ne esiintyvät kokolehti-painoksessa, ovat suoraan sanoen kelvottomia, heikkoja ja sekavia rakenteeltaan tai huonon käsikirjoituksen takia tärveltyneitä. Muutamissa niistä löytyy kokonaisia kohtauksia, jotka ovat kirjoitetut Shakespearen loistavimpaan tapaan, erinomaisen tarkasti havaittuja luonteita, jotka ovat piirretyt hänen voimakkailla vedoillaan, sillä välin kun toiset kohtaukset ja henkilökuvat samassa näytelmässä lähenevät kerrassaan ala-arvoisuuden rajoja. Viehättävän yksinkertainen on se arvostelemistapa, joka panee kaiken, mikä on hyvää, Shakespearen laskuun ja kaiken huonon taas "jonkun heikomman käden" viaksi. Tämän periaatteen mukaan on vahvasti väitetty, ettei Titus Andronicus sisällä yhtään ainutta säettä Shakespearelta. Mutta jos me kerran tyhmän varmoina jätämme Hemingen ja Condellin vakuutukset huomioon ottamatta (ja niitä on vahvistanut, mitä juuri Titukseenkin tulee, Francis Meresin todistus), niin olemme kadottaneet ainoankin pelastusköytemme ja ajelehdimme myrskyisellä, raivoavalla merellä, jokaisen väitöksen ja mielipiteen tuulen kuljetettavina. Ei myöskään arvosteleva korva, olkoonpa sitten miten mainio ja kuuluisa tahansa, voi kaikkine vakuutteluineen painaa vaa'assa yhtä paljon kuin Shakespearen omien ystävien päivänselvät todisteet. Viisainta on uskoa, että kokolehti-painoksen näytelmät oli pantu Shakespearen nimiin joko sentähden, että ne kokonaan olivatkin hänen tekemiään, tai siksi, että hän ne oli uudestaan muovaillut ja kirjoittanut, tai lopuksi senkin takia, että niissä oli niin paljo hänenkin työtään, että se teki kaikkien hänen nimelleen asettamisen oikeutetuksi. Näinkin asian ymmärtäen jää suuri ala arveluille, ja asema olisikin vallan epätoivoinen, ellei löytyisi erästä merkittävää lohduketta. Niiden näytelmäin joukossa, joiden on todistettu kuuluvan Shakespearen elämänuran keskimäiseen ajanjaksoon ja joihin sisältyvät hänen kypsyneimmät historialliset ja huvinäytelmänsä sekä enimmät suurista murhenäytelmistä, ei ole ainuttakaan, jota vastaan olisi sen alkuperän suhteen tehty hyökkäyksiä. Toiselta puolen ovat taas kaikki varhaisempaan aikaan luettavat kappaleet sekä suuri joukko myöhäisemmistä näytelmistä Macbethista ja Timonista lähtien, joutuneet mitä kiivaimman kiistan esineiksi. Tutkijain yleisesti hyväksymät johtopäätelmät lienevät vielä sittenkin liian rohkeasti lausuttuja. Toimintansa alku-aikoina käytteli Shakespeare hyvin vapaasti muiden teoksia ja loi sen lisäksi joskus omansakin tykkänään uudestaan, niin että usein on hyvin vaikeaa ratkaista, kuinka laajat hänen oikeutensa johonkin näytelmään sen nykyisessä muodossa ovat. Uransa loppupuolella havaitsemme hänen teostensa yhä pahemmin olevan sekoittuneena toisten käsialoihin; mutta tähän aikaan katsoen on todellakin syytä epäillä, että nuo toiset häneltä pakkoveroa ottivat muutellessaan hänen valmiita näytelmiään tai täydentäessään hänen keskeneräisiä teoksiaan omilla lisäyksillään. Kolmaskin vaikeus on olemassa silloin, kun näytelmän, jossa kauttaaltaan esiintyy mitä selvimpiä merkkejä Shakespearen työstä, eri osat ovat hajanaisia, eivätkä mitenkään sovi toisiinsa. Tämä antaa aihetta yhä uusiin kysymyksiin. Kuinka pitkälle tulee meidän arvioida vapaa-ehtoisen yhteistyön, varhaisemman ja myöhäisemmän, ulottuneen? Kutka olivat niiden nimettömäin näytelmäin tekijät, joita hän käytti perustana muutamiin aikaisempiin teoksiinsa? Miten laajalti muunneltiin hänen näytelmiään teateri-esityksiä varten sinä aikana, joka kului niiden ensi ilmestymisen ja kokolehti-painoksessa julkaisemisen välillä; ja kuinka useassa tapauksessa ovat kokolehtipainoksen julkaisijat painattaneet tällaisen muunnoksen?
Shakespeare-tutkimuksen asiana on nyt vastata yksityiskohtiaan myöten näihin kysymyksiin. Erinomaisen ahkerain ja uurastavain oppineiden saavuttamat tulokset eivät ole voittaneet yleistä hyväksymistä, ja enimmältä osaltaan riippuvatkin ne terävä-älyisten otaksumain ketjussa. Jos pantaisiin kysymysmerkkejä kaikkiin niihin kohtiin jokaisessa Shakespeare-tutkielmassa, johon niitä kohtuuden mukaan tulisi panna, niin näiden teosten lauserakennus näyttäisi tosiaankin surkuteltavan katkonaiselta. Harvinaisimpia sankaritekoja ihmisten seassa on olla lausumatta mielipidettänsä varmana silloin kun ei löydy riittäviä takeita sen pätevyydestä. Tähän vaikeasti saavutettavaan päämäärään tulee tässä pyrittäväksi; ja muutamat lyhyet kuvaukset näiden pulmallisten arvoitusten laadusta ja luonnosta riittäkööt tässä kunnianpyyntöisemmän rakennelman asemasta.
Miten Äkäpussi Kesytetään oli ensimäisenä painettu kokolehti-niteeseen. Aikalaiset eivät mainitse mitään tästä näytelmästä, eikä se sisällä itsekään mitään viittauksia, joiden nojalla saattaisi määrätä sen syntymisaikaa; mutta siinä löytyy paljon Shakespearen varhaisemmille teoksille ominaisia luonteenpiirteitä. Juoni on kaksinainen, yhdistäen kaksi eri lähteistä saatua aihetta. Muutamat tutkijat ovat sangen heikkojen syiden nojalla väittäneet, että se osa näytelmää, jossa kerrotaan Biancasta ja hänen lempijöistään, ei olisi Shakespearen käsialaa. Ne kohtaukset, joissa Katarina ja Petruchio esiintyvät, ovat epäämättömästi hänen; ja nämä kohtaukset on muovattu vallan erään nykyäänkin olemassa olevan huvinäytelmän mukaan vuodelta 1594, jonka nimi on Äkäpussin Kesytys. Tämä vanhempi näytelmä on nopea ja voimakas toiminnassaan; mutta siinä ei esiinny Shakespearen mahtavana tulviva kaunopuheisuus; sen kieli on karkeaa naurattavissa kohdissa, ja vakavammat puhelut ovat kirjoitetut Marlowen tyyliä ivallisesti mukailemalla, ja sitä onkin osattu muutamin nokkelin liioittelupiirtein oivallisesti sovittaa huvinäytelmän tarpeisiin. Näytelmä on siis kaikesta huolimatta komillisen neron tuote; ja siihen sisältyvät poikkeuksetta kaikki ne hullunkuriset kohtaukset, jotka muodostavat tärkeimmän osan Shakespearenkin näytelmässä. Petruchion eriskummainen käytös häissään, nälkäisen morsiamen kiusaaminen vain kuvailluilla ruuilla, ja tuo hupaisa kohtaus räätälin kanssa, kuuluvat oleellisesti kumpaankin näytelmään ja antavat aihetta moniin samanlaisiin sukkeluuksiin. Vanhemmassa, samoin kuin myöhemmässäkin näytelmässä alistuu Katarina herransa ja miehensä mielipiteeseen, kun tulee kysymys auringosta ja kuusta, ja kun tämä leikillisyytensä valtaamana väittää erään vanhan äijän olevan nuoren, kukoistavan neitosen, niin hyväksyy vaimo tuon hurjan mielikuvitustuotteen, voittaen vielä miehensäkin vallattomassa leikissä. "Ihana neito", sanoo hän harmaaparralle:
Sun sädeloistos pilveen peittäös,
Se muuten lailla päivän polttavan
Tukalan helteen tuopi maailmaan;
Suo kasvojes vain vieno heijastus.
Edelleen esiintyvät koko johdanto ja Christopher Slyn naurattavat seikat jo täysin kehittyneinä vanhemmassakin näytelmässä, ja ne sisältävät muutamia Shakespearen arvoisia kohtia, mitkä kuitenkin on jätetty pois myöhemmästä laitoksesta. Kun herttua toiminnan edistyessä määrää kaksi henkilöä vietäväksi vankilaan, niin tämän sanan kuullessaan herää Sly juopuneen unestaan ja panee vastaan kuin mies: "Minä sanon, ettei saa lähettää vankilaan". Turhaan huomauttavat herrat hänelle, että tämähän on pelkkää pilanäytelmää; hän pysyy lujana päätöksessään: "Sanon sulle, Simo, en salli heitä lähetettävän vankilaan, se on kerrassaan päätetty; mitä, Simo, enkö ole Don Christo Vary? Siksi sanon vielä kerran: heidän ei tarvitse mennä vankilaan". Kun hänelle vihdoin vakuutetaan, että he ovat päässeet karkuun, rauhoittuu hän, käskee lisää juomatavaroita, määrää näytöstä jatkettavaksi ja vaipuu jälleen uinailuihinsa.
Elleivät Bianca-kohtaukset ole Shakespearen, niin jää hänelle täten vain jonkunlaisen korjailijan tehtävä paraimmassa osassa näytelmää. Mutta kuka kirjoitti näytelmän vuodelta 1594? Niiden kirjailijain joukosta, jotka niihin aikoihin työskentelivät näyttämöä varten, tunnemme ainoastaan yhden miehen, joka varmasti kykeni sen kirjoittamaan, ja tämä mies on Shakespeare itse. Jos voitaisiin osoittaa, että tuo näytelmä tosiaankin on hänen käsialojansa, niin siitä muodostuisi mitä suuriarvoisin asiakirja ja näyte siitä työstä, jota hän teki varhaisimpina aikoinaan. Mutta niin kauan kun ei sitä ole todistettu, niin tuo otaksuma, että hän sen kirjoitti, tulisi olemaan vain erinomaisen satoisana siemenenä uusille arveluille ja johtopäätelmille. Näytelmä sellaisenaan, kirjoittipa sen kuka hyvänsä, auttaa meitä tuntemaan Lontoon vanhempaa teateria. Se ei ole paljon pitempi puolta Shakespearen myöhemmästä laitoksesta, ja Pembroken kreivin palvelijat sitä näyttelivät. Sen tekijä, kirjoittaen siihen aikaan, jolloin Marlowen pöyhkeilevä silosäe oli tullut yleiseksi teaterikieleksi, tuntuu kuitenkin olevan tietoinen näiden sankarisäkeiden sopimattomuudesta jokapäiväisen elämän tapauksia kuvaamaan, ja hän väänteleekin niitä vallan hullunkurisesti. Hän pysytteleikse tarkasti todellisuudessa, omaa runsaan varaston sattuvia vuoropuheluita, sekä osottaa hämmästyttävää nokkeluutta hupaisain kohtausten keksimisessä. Kaikissa näissä suhteissa on hän hyvin Shakespearen kaltainen, joka myös asteettain vapautui Marlowen vaikutuksesta ja totteli omaa inhimillisempää henkeään, siksi kunnes tuon Marlowen jäljittelijäin muotiin saattaman tyylin havaitaan lopulta Hamletissa soveltuvankin vain näyttelijäin suurisuisiin purkauksiin ja Poloniuksen ihailevan arvostelun esineeksi.
Niitä kysymyksiä, jotka kohoutuivat eteemme Shakespearen äskeisen teoksen yhteydessä, valaisee sattuvasti myös Timon Ateenalaisen kohtalo. Tämä näytelmä esiintyy ainoastaan kokolehti-painoksessa, eikä senkään syntymäaikaa voida tarkalleen määrätä. Tavallisesti asetetaan se noiden neljän suuren murhenäytelmän jälkeen ja välittömästi Antoniuksen ja Kleopatran edelle — siis noin 1607 paikkeille. Yhdessä suhteessa eroaa se kokonaan näistä naapureistaan. Ei missään Shakespearen näytelmässä ole juoni niin yksinkertainen. Timon Ateenalaisessa asetetaan vain yksi ainoa henkilö erilaisiin asemiin ja tilaisuuksiin. Timon on rikas ja antelias, siinä ensimäisen näytöksen aihe; hänen rikkautensa ja hänen ystävänsä jättävät hänet pulaan toisessa ja kolmannessa näytöksessä; hän vetäytyy autioon paikkaan kaupungin ulkopuolella, kiroo ihmissukua ja kuolee, ja tämä lopputulos on neljännen ja viidennen näytöksen aiheena. Ei löydy Shakespearen teoksissa mitään hämmästyttävämpää kuin Timonin jättimäinen haamu, vuodattamassa hirveitä sadattelujaan ihmisten pikkumaisuutta, petollisuutta ja kavaluutta kohtaan. Kuitenkin on näytelmä kokonaisuutena katsoen epätyydyttävä, sentähden, ettei perusaihe siinä pysty herättämään oikeaa vaikutusta. Ei kukaan voi lukea tätä näytelmää ja uskoa, että Shakespearen tarkoituksena oli ivailla ihmisvihaajaa: Timonin kärsimys on sydäntävihlova ja kammottava; synkkämielisyys ja epätoivo eivät ole milloinkaan puhuneet vakuuttavammalla voimalla. Jos nyt tarkastelemme niitä tapauksia, jotka johtavat tähän tulokseen, ja niitä henkilöitä, jotka ryhmitetään Timonin ympärille, niin ne näyttävät vain tekosyiltä ja varjoilta, jonkunlaiselta hätäisesti hahmoitetulta tavanmukaiselta kehykseltä suurelle keskushenkilölle. Koneisto on huolimattomasti kyhätty, ja näissä näytelmän ulkonaisissa osissa on usein kaikki velttoa ja elotonta. Tutkijoille on koko juttu antanut paljon päänvaivaa, ja he ovat ilman muuta ottaneet avukseen tuon välttämättömän yhteistyön tekijän. Muutamat antavat jalomielisesti kyllä Shakespearelle kaksikin avustajaa (Rowley on tavallisin täydentävä nimi), ja käyvät koko näytelmän läpi säe säkeeltä, osottaen määrätyn osansa leijonalle, apinalle ja kuormajuhdalle. Kysymys on todellakin pulmallinen, ja otaksumat voivat olla hyvinkin nerokkaita, mutta ne eivät ole johdattaneet mihinkään varmoihin tuloksiin. Niiden pahimpana loukkauskivenä on taika-usko, joka ei voi mitenkään myöntää Shakespearen tekemäksi mitään hätiköivää tai huolimatonta. Hänhän oli yleisen näyttämön "tavaranhankkija", ja varmaankin oli hänellä usein kiire välttämättömän tuotteen tekaisemisessa, jotenkin samaan tapaan kuin nykyaikaisella sanomalehtimiehellä on senkin seitsemän hoppua ja hätää. Monet kirjailijat, jotka ovat kärsineet tuosta kiireestä, ovat tyydyttäneet omaatuntoansa jakamalla teoksensa kahteen lajiin. Toista he tekevät kuin päivätyötä ikään, yrittäen siitä niin hyvää kuin aika ja olosuhteet sallivat. Toista säilyttävät he luonansa pitkiä aikoja, korjailevat ja silottelevat sitä, kunnes se tyydyttää heidän korkeampia vaatimuksiaan ja ihanteitaan. Shakespeare teki juuri tänlaista kahdenlaista työtä, ja enin osa hänen teoksiaan on tullut meidän näkyviimme ilman että oli tehty eroitusta hyvien ja huonojen välillä. Tänlainen näkökanta olisi hyvä pitää mielessä niiden, jotka kerskailevat kyvyllään tuntea hänen tyylinsä. Kirjailijan tyyli ja sen vaihtelut ovat selvät ja helpot tuntea, kun olemme tekemisissä ainoastaan huolellisesti kirjoitetun teossarjan kanssa, joka on painatettu hänen omalla nimellään. Seikka tulisi äärettömän paljon pulmallisemmaksi, jos hänen huolimattomin haastelunsa ja hänen hätiköidyimmät asia-kirjeensäkin otettaisiin lukuun. Ja juuri Shakespearen suhteen on teaterin ehtojen ja vaatimusten painostus tehnyt kysymyksen monin verroin vaikeammaksi ratkaista.
Nämä ehdot astuvat näkyviin seurauksissaan. On päteviä syitä ajatukseen, että monet hänen huvinäytelmistään ovat uudestaan muovaillut hänen omista aikaisemmista, nyttemmin kadonneista laitoksistaan. On väärin otaksua, että hän näitä varhaisempia tekeleitä korjaili kirjallisista syistä, muka täydellisyyttä tavotellakseen. Vanhempi Äkäpussin Kesytys ja Hamletin ensimäinen laitos osottavat tien todennäköisempään johtopäätökseen. Kun teateri pääsi kehityksessään korkeammalle kannalle, tarvittiin täydellisiä viisinäytöksisiä kappaleita, kaksinaisine juonineen ja kaikenlaisine koristeineen, täyttämään koko iltapäivän ohjelman. Vanhempia, yksinkertaisempia näytelmiä ja välinäytelmiä lavennettiin silloin ja sovitettiin uusien vaatimusten mukaan. Ei ollut suinkaan helppoa, ei edes Shakespearelle, valmistaa kahta parhainta, uusista aiheista uudestaan kirjoitettua näytelmää vuodessa. Muutamina ihmeellisinä vuosina hän sen melkein teki; mutta, kuinka kummalta se kuuluneekaan, tämä ponnistelu tappoi hänet. Stratfordin kappalainen sanoo tosin hänen juomiseensa kuolleen, mutta harvoin antaa juominen muuta kuin "armon iskun". Ei kukaan ihminen, ei edes sellainen, joka on vain hiukan alapuolella enkeleitä, voi elää läpi Shakespearen teosten, Hamletista Antoniukseen ja Kleopatraan, maksamatta sitä terveytensä hinnalla. Hänen on täytynyt sortua ponnisteluihinsa, "jolleivät hänen hermonsa olleet vaskea tai tako-terästä". Mutta teateri, ahmittuaan hänen sitkeän työnsä tuotteet, oli nälkäisempi kuin koskaan, herkeämätön vaateissaan. Timon Ateenalaisessa näemme, miten näitä vaatimuksia noudatettiin. Timonin ja Kuningas Learin läheinen yhtäläisyys on usein huomattu, niin ettei ole väärin sanoa, että Kuningas Learissa käsitteli Shakespeare Timonin perusaihetta, ja käsitteli sitä paremmin, pannen etenkin painoa todennäköisyyden saavuttamiseen. Yksinäisen kuningas-vanhuksen raivoisa mielenkiihko nummella kehittyy asteittain mitä hurjimpaan ihmisvihaan, mutta se saa aina osakseen meidän myötätuntomme, me kun olemme tarkanneet sitä aivan ensi vaiheistaan asti, me kun olemme saaneet tuntea niiden syiden kauheuden, jotka sen aiheuttivat. Kuningas Learin jälkeen ei voitu enää tehdä mitään uutta samasta henkilöstä heikommassa muodossa. Mutta jos Timon, kuten näyttää, on Kuningas Learin ensimäinen luonnos, joka pantiin päättämätönnä syrjään siitä syystä, että aihe osottautui mahdottomaksi muokata eikä voinut herättää tarpeeksi myötätuntoa sankarinsa osaksi, on asema selvitetty. Shakespeare, taiteilija, ei voinut enään käyttää Timonia; Shakespeare, kansan suosima näytelmäseppä, kävi jälleen käsiksi jo hyljätyn näytelmän katkelmiin ja lavensi sitä itse, — tai mikä on luultavampaa — antoi jonkun toisen laventaa sen noiden välttämättömän viiden näytöksen pituiseksi.
Tätä johtopäätelmää tukevat vielä erinäiset samantapaiset seikat, jotka kaikki saattavat meidät uskomaan, että Shakespeare joskus teki useampia kuin yhden yrityksen jonkun näytelmäaiheen käsittelemiseksi, ja että ensi kerralla jääneet aukot paikattiin myöhemmin toisilla aineksilla, aina sen mukaan, millaisia teaterin vaatimukset kulloinkin olivat. Yksi esimerkki riittäköön. Verrattomasti kansanomaisin lemmentarina kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla oli tarina Troiluksesta ja Cressidasta. Näytelmä-aiheita etsivän nuoren miehen on täytynyt varmasti tavata tämä kertomus. Shakespeare käsittelee sitä eräässä myöhäisemmässä näytelmässään, joka painettiin v. 1609, ja jota sitä ennen oli näytelty Globe-teaterissa. Näytelmä Troilus ja Cressida saattaa kaikki tutkijat epätoivoon, kun nämä koettavat etsiä siinä tarkotuksen tai ajatuksen yhteyttä. Se on huono näytelmä, täyteen sullottu ihmeseikkoja ja kauneuksia. Itse lemmentarina on enimmältä osaltaan kirjoitettu Romeon ja Julian sekä vanhempain huvinäytelmäin tyyliin, siinä esiintyy paljon samanlaisia lauseparsia ja sukkeluuksia. Valtiolliset kohdat ovat Shakespearen täysi-painoista, kehittynyttä tyyliä, täynnä syvää ajatusta ja runsaasti kaunopuheisuudella koristettuja. Rakkaus ja valtiolliset seikat ovat omiansa vetämään mitä suurinta mielenkiintoamme puoleensa, ilman mitään välitoimintoja, ja tässä joutuvat ne molemmat ivan ja pilkan alaisiksi aistillisuuden ja kaikkea halveksivan herjauksen kuorossa, jota edustavat Pandarus ja Thersites. Näytelmän yleisvaikutus on epämiellyttävä ainoastaan siitä syystä, että se on niin toivottoman sekainen. Troiluksen lyrilliset purkaukset ja Odyssein ponteva viisaus eivät ole itse asiassa suinkaan joutuneet häpeään; ne kohoavat esiin siellä ja täällä yli kaiken kaupustelijain ja suunsoittajain melskeen; mutta näytelmä ei kuulu heille; he huutavat toreilla ja kujilla ja kukaan ei heistä sen enempää piittaa. Dryden selittelee näytelmän oleellisia vikoja ja tulee siihen lopputulokseen, että Shakespeare sepitti sen "kirjailija-toimensa oppi-aikoina". Uskottavaa ei kuitenkaan ole, että Odyssein puheet kuuluvat tähän varhaisempaan ajanjaksoon. Toiselta puolen on myös vaikeata myöntää, että kolmannen näytöksen lemmenkohtaukset, joita ei ivan henki ole koskettanut, jotka esittävät Cressidan puhtaana ja uskollisena, olisivat kirjoitetut Romeon ja Julian jälkeen — sehän olisi ollut pelkkää kertaamista ja toistelua. Muun järjellisen otaksuman puutteessa saatamme ajatella niin, että Shakespeare ensin ryhtyi Chaucerissa tapaamaansa tarinaan aikeessa tehdä siitä murhenäytelmän. Mutta se ei ole ulkonaisesti ensinkään tragillinen; päähenkilöt, kuten Dryden huomauttaa, jäävät eloon; ja heidän vaiheensa olivat liian yleisesti tunnettuja, jotta näytelmäseppä olisi voinut ryhtyä niitä muuttelemaan. Chaucer voittaa pitkässä kertomuksessaan mahdottomuudetkin; hän saa lukijassa heräämään myötätuntoa Troilusta kohtaan, joka on rakastettunsa menettänyt, jopa uskotonta Cressidaakin kohtaan, sekä pakottaa samalla mielenkiintoisesti seuraamaan hänen omia mietelmiään maallisten pyyteiden ja halujen turhuudesta. Ne ovat sadunkertojan ihmetöitä; ne saattoivat kyllä johdattaa Shakespearenkin harhaan, siksi kunnes hän koki viedä ne näyttämölle ja huomasi, ettei Troiluksen ja Cressidan tarina sovi lyrillisen lemmennäytelmän aiheeksi. Sen sijaan kirjoitti hän Romeon ja Julian ja säilytti lemmen-avustajan imettäjän personassa, joka on Pandaron kaksois-sisar yksin puheenkäänteissäänkin ja johtuu samasta suuresta alkuperästä. Kun sitten joskus myöhemmin vaadittiin uutta näytelmää, ja aikaa oli niukalti, valitsi hän Troijan tarun sen laajemmassa muodossa valtiollisluonteisen näytelmän aiheeksi ja lavensi sitä tuolla varhaisemmalla valmistumattomalla luonnoksella. Kaikkien inhimillisten pyyteiden ja kaiken inhimillisen heikkouden mitättömyys ja huono menestys muodostavat ainoan koossapitävän periaatteen tässä yhdistetyssä näytelmässä, ja sen mukaisesti on siis Thersites sen sankari. Thersites on kuitenkin tehty vallan inhottavaksi, joten saamme sen vaikutuksen, että tekijä pilkattuaan rakkautta ja sotaa ja valtioviisautta, pilkkaa lopuksi myös omaa nurjamielisyyttään. Ei missään muualla tule hän niin lähelle itserakkauden levotonta mielenkuohua; mutta hänen runollisuutensa on kuitenkin kukistumaton, yksityisiltä kohdiltaan on näytelmä suurenmoinen, ja nämä kohdat tekevät sen muistettavaksi.
Kaikki nämä epäiltävät mietiskelyt erinäisten näytelmäin syntymä-ajasta ja -tavasta käyvät tykkänään tarpeettomiksi, kun ryhdymme tarkastelemaan Shakespearen kukoistusajan teoksia. Elämäntaipaleensa alkupuolella liittyi hän kuninkaallisen hovimestarin joukkueeseen, josta Jaakko I:n valtaistuimelle noustessa tuli kuninkaan näyttelijäseurue; Shakespeare näyttää jälkeenkinpäin kuuluneen vakinaisesti tähän joukkueeseen. V. 1599 rakennettiin tätä joukkuetta varten Globe-teateri rannanpuoleiseen etukaupunkiin; samaan aikaan kohousi Raajarikkoisten portille heidän vaarallisimman kilpailijansa yli-amiraalin seurueen Fortuna-teateri. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare heti alusta alkaen nautti suurta arvonantoa Globe-teaterissa. Sen rakentaminen sattuu yksiin hänen tärkeimmän näytelmänsepitys-aikansa alkamisen kanssa, kun hän heitti sikseen historialliset ja komilliset aiheensa, joilla hän oli voittanut kansan suosion, ja ryhtyi opettamaan englantilaiselle murhenäytelmälle korkeampaa lentoa. Saattaa varmuudella otaksua, että hänen murhenäytelmänsä ja roomalais-aiheiset kappaleensa asetettiin näyttämölle ja esitettiin hänen omalla valvonnallaan; hän itse luultavasti ohjasi näyttelijöitä; koko rakennus olikin kai aiottu hänen tarkotuksiaan varten. Hänen kypsyneimmät näytelmänsä esitettiinkin sentähden — kuten vain harvat kirjailijat voivat toivoa teoksiaan esitettävän — täysin tekijänsä vaatimusten mukaisesti. Hänen etevin tragillinen näyttelijänsä, Richard Burbage, kuului, päättäen niistä heikoista yleisen arvostelun muisteloista, jotka ovat näyttelijän ainoina maineensäilyttäjinä, englantilaisten murhenäytelmän esittäjäin parhaimmistoon, jos hänellä sitten olikin se verraton etu, jota ei esim. Bettertonilla ja Garrickilla ollut, että kirjailija oli aina hänen rinnallaan tarjoamassa neuvojaan ja arvosteluitaan. Me tunnemme tarpeeksi Shakespearen mielipiteitä näyttelemisestä, voidaksemme varmasti sanoa Globe-teaterissa vallinneen ennen tuntemattoman tyyneyden ja levollisuuden esityksessä; kunnianhimoista murhenäytelmän sankaria opetettiin hiukan hillitsemään huutamistansa; pöyhkeilevää näyttelijää, —
Mill on
Taiteensa suuri säärivarsissaan
Ja jok' ei muusta huoli, kunhan vain
Kuunnella saapi kantains' kopinata,
taivutettiin säädyllisempään käytöstapaan; ja pitkiä runokappaleita lausuttiin niinkuin ei vallan usein sen jälkeen: panemalla erikoista huolta esityksen sointuisuuteen ja yhtenäisyyteen.
Näiden vanhojen teaterein näyttämönä oli pelkkä maasta kohoava, jonkun verran katselijain joukkoon etenevä lava, niin että näyttelijöitä voitiin nähdä useimmilta puolilta, mikä synnytti enemmän kuvapatsasmaisen kuin maalaustaiteellisen vaikutuksen. Teaterin keskiosa, johon asti näyttämö ulottui, oli katoton; näyteltiin päivän valolla. Mitään maalattuja näyttämökoristeita ei ollut. Näyttämön taka-osassa kohosi luolantapainen puusta tehty laite, jonka edessä riippui jonkunlainen kirjaeltu seinäverho, ja jota käytettiiin monenmoisiin tarkotuksiin. Se oli Julian hautana ja Desdemonan vuodekammiona sekä sinä mökkinä, jossa Tom-parka Learissa etsii suojaa myrskyltä. Tämän rakenteen ylä-osaa käytettiin mihin milloinkin: se esitti Flint-linnan muureja Richard Toisessa, tai parveketta Romeossa ja Juliassa, tai Shylockin talon ikkunaa, mistä Jessika heittää ulos lippaan, tai Kleopatran hautamajaa, jonne kuoleva Antonius kannetaan sanomaan hyvästejä Egyptille. Nainen ei saanut esiintyä julkisella näyttämöllä, ja naisosia esittivät pojat. Tämä viimeinen seikka on Elisabetin aikuisen näyttämön huomattavimpia ominaisuuksia. Kuvaillessaan Roomaan kuljettamisen suunnatonta häpeää, viittaa Kleopatra siihen:
Riettaat ilvehtijät
Meit osottelevat ja matkivat
Egyptin pitoja; Antonius päissään
Esitetään, ja Kleopatran osaa
Nalikka naukuu, tehden majesteetist'
Irvokkaan porton.
On outoa muistaa, että joku poika lausui nämä säkeet. Ja saman aseman ivallisuuden on varmaan täytynyt tulla hyvinkin vaaralliseksi Volumnian, roomalaisen äidin puheessa:
Ajattele,
Maan päällä vaimojako kurjempia?
Siitäpä johtuu myös se seikka, että Shakespeare niin erinomaisen mielellään pistää sankarittariaan pojan sukuun. Rosalindaa, Violaa ja Juliaa esittäväin poikain tuli suorittaa tuo vaikea tehtävä: näytellä pojan valepukuun puettuja tyttöjä. Kaikesta tästä huolimatta saattaa kuitenkin epäillen kysyä, eikö Shakespeare ole enemmän menettänyt kuin hyötynyt myöhemmin esiintyväin näyttelijättärien kautta, jotka istuttavat näytelmiin jonkunlaisen liian räikeän todellisuussävyn ja väkevän kiihotuksen, mikä joskus himmentää tekijän kirkasta ajatusta. Poikia harjoitettiin epäilemättä erinomaisen hyvin, ja oppivaisia he kai olivatkin; niin että Rosalindan ja Desdemonan osat esitettiinkin sillä selvyydellä ja vilpittömyydellä, joka salli kirjailijan neron ja intomielen kirkkaasti kuulastaa läpi. Runoutta, samoin kuin uskontoakin, häväistään, kun siitä tehdään niiden oman kyvyn ja oman intohimon temmellystanner, jotka ovat antautuneet sen palvelijoiksi. Poika-näyttelijäin poistuessa kuoli runollinen näytelmä Englannissa, eikä se ole uudelleen henkiin herännyt.
Runollisen mielikuvituksen vaikutusta lisäävät suuresti ulkonaiset, sielua ja mieltä kiihottavat seikat; ja silloinen koruton, köyhä näyttämö auttoi melkoisesti runotaidetta tehtävässään, tarjoamalla yleisölle mitä moninaisimpia huvitteluja. Paitsi runouden tenhovoimaa oli Shakespearen käytettävänä muitakin apuneuvoja, kuten puvut, eleet ja liikenteet, näyttelijäin dramallinen ryhmittäminen, juhlakulkueet, soitto, tanssi sekä monenlaiset ruumiinharjoitukset. Näyttämön huono, yksinkertainen rakenne ja sen tarjooma tausta ei tuntunut lainkaan riittämättömältä; Elisabetin aikalaiset asettivat, kuten vielä tänä päivänä itämaalaiset, monet tavallisen elämän toimet ja tehtävät tapahtuviksi "avonaisella paikalla". Pukujen merkitys oli suurempikin kuin pelkkien koristeiden; ne ilmaisivat kantajansa säätyä, arvo-astetta, tointa tai ammattikuntaa, ja helpottivat siten juonen ymmärtämistä. Pukujen välttämättömät kustannukset muodostivatkin siten teaterin rasittavimman menotaakan, ja kuuluisimpain näyttelijäin puvusto oli sekä vaihteleva että komea. Shakespearen näytelmät ovatkin kirjoitetut pitämällä erehtymättömän tarkasti silmällä näitä ulkonaisia olosuhteita. Hän piti katsojainsa tarkkaavaisuutta alituisesti vireillä keskeymättömällä liikkeellä, värien kirjavalla loistolla, torvien, kanuunain ja huutojen pauhinalla, sekä loppumattomalla soitolla ja tanssilla. Joskus luovutetaan kokonainen kohtaus tällaiseen loistonäytelmään, kuten esimerkiksi kappaleessa Miten Suvaitsette, missä Jacques ja hoviherrat metsäläisiksi puettuina kantavat ammuttua saksanhirveä riemusaatossa ja kruunaavat urhokkaan erämiehen kaadetun otuksen sarvilla. He muodostavat juhlakulkueen ja astelevat näyttämön ympäri, laulaen lystikästä laulua:
Sä sarvias miks' häpeilet:
Ennenkin ne pään oi' kaunehet.
Sarvet olivat olleet pilan esineenä jo kauan ennen Shakespearen aikoja, eikä hän katsonut olevan mitään syytä olla tätä sukkeluutta toistamatta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, siten miellyttääkseen yksinkertaista kuulijajoukkoaan. Mutta koko kohtauksen päätarkoituksen selittää Jacques, kun hän laulua vaatiessaan lisää: "Äänien sointuisuudesta vähät, kunhan vaan lähtee melua tarpeeksi".
Shakespearen valpasta näyttämötaituruutta valaisee paraiten seuraava esimerkki. Julius Caesarin toisessa näytöksessä haudotaan salaliittoa Caesarin henkeä vastaan. Näytöksen alkajaisiksi esiintyy Brutus, joka astuu puutarhaansa ja huutaa palvelijaansa. Meidän tulee tietää, että on yö, ja se sanotaankin meille heti; Brutus puhuu tähtien kulusta, ja kun hän ei saa unta, käskee hän sytyttää valoa lukuhuoneeseensa. Palvelija tuo hänelle palatessaan erään paperilapun, jonka hän oli löytänyt lukukammion akkunalta; se on salaliittolaisten lähettämä kehoituskirje; hän avaa sen ja lukee. Mutta meidän ei tule suinkaan unohtaa, että on pimeä, ja hän selittääkin:
Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa
Juur siksi että näen lukea.
Brutuksen ja hänen palvelijansa keskustelusta olemme saaneet tietää, että nyt on yö juuri ennen maaliskuun viidettätoista päivää, että Brutusta vaivaa unettomuus ja sekavat mielialat, ja että ilma on täynnä pahoja enteitä. Ennenkuin tämä keskustelu on loppunut, saattaa otaksua hiljaisuuden vallanneen katselijainkin levottoman parven: äänien hälinä ja pähkinäin pureskeleminen ovat tauonneet. Sitten kolkutetaan portille, ja Cassius päästetään sisään salaliittolais-tovereineen; kaikkien on hatut niin syvään silmille painettu, ja kaikki ovat niin verhottuja ja peitettyjä, ettei Brutus saata heitä tuntea. Heidät esitetään hänelle yksi toisensa jälkeen; Cassius vetää hänet syrjemmälle, ja he keskustelevat kauan kuiskutellen. Sillävälin väittelevät toiset ilman suunnista:
DECIUS. Tuoss' itä on;
Tuoll' eikö päivä koita.
CASCA. Ei.
CINNA. Suo anteeks',
Kolttaapa: harmaat juovat, jotka tuolla
Jakavat pilvet, päivän airueit on.
CASCA. Petytten kumpikin, se myöntäkää.
Tuolt' alkaa päivä, mihin miekkan' näyttää;
Se hyvän matkan etelämpän' on,
Jo aattelette nuorta vuoden aikaa.
Kuukauden parin päästä pohjemmassa
Sen liekki leimuaa; ja selvä itä
On tuolla, Capitolin yli suoraan.
Nuo vaippoihinsa kääriytyneet miehet seisovat ryhmittyneinä etenevän näyttämön yhteen nurkkaukseen, Cascan taakse, joka viittaa miekallaan kuviteltua Capitolia kohti. Brutus ja Cassius seuraavat heitä silmillään, ja dramallisen ryhmityksen hajottaa Brutuksen sana:
Kätenne mulle, yksi kerrassaan.
Sitten pohditaan Caesaria vastaan käytettävän suunnitelman eri puolia, kunnes kello lyö kolme, jolloin salaliittolaiset lähtevät matkoihinsa. Yksin jäätyään havaitsee Brutus palvelijansa vaipuneen raskaaseen uneen. Koko kohtauksessa vallitsee yön ja salaliiton synkkyyden raskas tunnelma, eikä koko vaikutelmaa kuitenkaan synnytä mikään muu kuin puhutut sanat ja näyttelijäin eleet.
Shakespearen käytettävänä oleva näyttämö ei ollut ainoastaan yksinkertainen ja alaston, vaan siihen tuli vielä lisäksi se seikka, että näytelmän juoni oli usein edeltäkäsin tuntematon hänen kuulijoilleen. Hänen päähenkilöitänsä ympäröivä tausta ja esiintyvät ulkonaiset olosuhteet olivat pakostakin jätettävät katselijain mielikuvituksen muovailtaviksi, jota hän vaan runotaiteellaan kiihoitti ja pakoitti toimintaan. Alkunäytöksistä riippuukin hyvin paljon; paitsi alustavia selvittelyjä, koskettavat ne usein koko kappaleen pohjasäveleeseen. Loppiais-Aatto, näytelmä täynnä sopusointua ja iloisuutta, alkaa soiton helkkyessä, ja kun se on vaimennut, antaa herttuan ihmeen kaunis puhe lemmestä ja mielikuvituksen leikistä ikäänkuin lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä sitten seuraa. Romeossa ja Juliassa näemme omin silmin, ennenkuin molemmista rakastuneista puhutaan sanaakaan, vihollismielisten talojen palvelijat tulisessa kahakassa keskenään. Ensimäiset Hamletissa lausutut sanat ovat Helsingörin kuninkaallista linnaa vartioivain sotilaiden huikkauksia toisilleen. Macbeth alkaa ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla, taistelun melskeellä ja velhovaimojen pahaa ennustavalla yhdynnällä. Othellon alku ei ole suinkaan vähemmän ihmeteltävä; nuo matalat äänet, jotka hartaasti haastelevat kadulla rahasta, virka-ylennyksestä ja vanhoista vihoista, muodostavat ikäänkuin kaukaisen jyminän siitä hirveästä rajuilmasta, mikä tropillisella voimalla puhkeaa äkki-arvaamattomaan yölliseen hälyytykseen, ja joka saadaan hetkiseksi vaimenemaan ja tyyntymään Dogin neuvoshuoneessa. Mutta tämä pilvi on vain seuraavan synkeyden etujoukkoa, se vain antaa aavistuksen niistä myrskynpuuskista, jotka raivoavat siksi, kunnes ovat herättäneet kuolleetkin unestaan. Shakespearen suurimpain näytelmäin kehkeytyminen on kummallisen säveltaiteellinen perusjuonteissaan; aiheiden esittäminen ja juonten punominen, toisinnot ja kertaamiset, tuolloin tällöin lepokohdissa humajavat rauhaisat sävelet ja tapausten asteettainen toisiinsa kietoutuminen aina siihen hetkeen saakka, jolloin aikaisempain kohtausten notkeana, leikkivänä sujuva puhelu paisuu kootun orkesterin mahtavaksi pauhinaksi — koko tämä taitavan käden ohjaama kauneuden saavuttaminen kävi päinsä vain siten, että näyttämön mahdollisuudet ehdottomasti alistettiin runotaiteen vaatimusten, tarpeiden ja menettelytapojen hallittaviksi.
Ei yksikään näytelmäsepän toimeen kuuluva seikka jäänyt häneltä huomaamatta. Hänen näyttämölle-tulon järjestelynsä ansaitsee huolellista tutkimista. Näyttelijät astuivat esiin lavan takaosasta, ja heillä oli jokunen matkaa käytävänä, ennenkuin saattoivat alkaa puheensa. Hän hankkii aikaa sitä varten ja tavallisen sisääntulosananparren "Kas tuolla hän tuleekin", lausuu säännöllisesti joku syrjemmällä seisova henkilö, sillävälin kun toinen astuu esiin. Niin Othellossa, kun Jagon myrkky on alkanut vaikuttaa:
JAGO. Tuos' on hän! — Nyt ei katkojuuret, valmut,
Ei kaiken maailmankaan unijuomat
Niin makeata unta sulle anna
Kuin mit' ol' eilen.
Nämä ylpeät loitsusanat lausuu itse pahuuden pääpappi pahaa aavistamattoman Othellon turmioksi, kun tämä synkkämielisenä astuu näyttämöä alaspäin. Useat uudemmat Shakespearen teosten painokset asettavat Othellon esiintymisen vasta siihen kohtaan, missä Jagon yksinpuhelu päättyy; mutta näin hävittävät ne kokonaan dramallisen vaikutuksen. Esiintulon tavallinen muuttaminen nyky-aikaisen näyttämön vaatimusten mukaiseksi siten, että enimmät henkilöt astuvat lavalle sivuseinämiltä, ei ole suinkaan mikään kehuttava poikkeus vanhoista malleista, samalla kun siinä tehdään ilmeistä vääryyttä Shakespearelle. Hän asettaa usein lavalle toisistaan riippumattomia, itsenäisiä näyttelijäryhmiä, kuitenkin niin, että toinen jossain suhteessa selittää toista. Antoniuksen ja Kleopatran alussa keskustelevat Demetrius ja Philo suuren päällikkönsä hullutteluista. Äkkiä kuuluu torventoitauksia; Antonius ja Kleopatra seurueineen astuvat hitaasti toiselta puolen näyttämöä alaspäin, kuohilaiden leyhytellessä kuningatarta viuhkoillaan. Philo jatkaa:
Kas, tuossa ovat!
Tarkkaa vain, niin näet,
Kuin maailman on kolmas pylväs tullut
Narriksi porton; katso vain ja huomaa!
Sillä välin on kulkue saapunut etualalle, ja me saatamme kuulla rakastuneiden puhelun. Koko kohtauksessa eivät Demetrius ja Philo ensinkään ota osaa toimintaan; he seisovat syrjemmällä ja näyttelevät kuoron osaa; heidän haastelunsa selvittävät yleisölle niitä seikkoja, jotka tapahtuvat näyttämöllä.
Kun toiminta on niin monimutkainen kuin se yleensä Shakespearen näytelmissä tapaa olla, täytyy suuri osa siitä saattaa kuulijain tietoon vain kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Hän jakaa ammonaikuiset sanansaattajan, samoin kuin kuoronkin tehtävät näytelmän eri henkilöiden kesken. Useampia hänen huomattavimmista kohtauksistaan — Petruchion häitä, Ophelian kuolemaa, Hotspurin kohtausta taistelukentällä keikaroivan lörpöttelijä-herran kanssa — ei varsinaisesti esitetä, vaan kerrotaan. Mutta vaikka Shakespeare ahkerasti käyttääkin tätä epäsuoraa menettelytapaa, nostaa hän kuitenkin näyttämön palkeille paljon sellaistakin, joka joskus loukkaa taiteellisenkin suhdan ja sopivaisuuden vaatimuksia. Katselijoistaan hän siitä huolimatta lienee tuntunut merkillisen hillityltä; sillä he olivat kyllä tottuneet vaikka minkälaisiin hirmutapahtumiin; hän ei tarjonnut heille kumminkaan hirttämisiä tai hitaita kuoliaaksi-kidutuksia. Titus Andronikuksen saatamme jättää nuorekkaan hurjamielen tuotteena luvusta pois. Mutta Gloucesterin sokaisemista näyttämöllä ei mitenkään voi antaa anteeksi, vaikka sitä eräältä taholta onkin ehätetty puolustamaan. Tämä onkin Shakespearen pahimpia loukkauskiviä; sen rinnalla ovat tulikuumain rautakankien sisään tuominen Kuningas Juhanassa ja Macduffin nuoren pojan murhaaminen Macbethissa vallan viattomia rikkomuksia, jotka kappaleita esitettäessä varsin mukavasti voitanee heittää kokonaan poiskin.
Aika, jolloin Shakespearenkin näytelmiin tahdottiin sovittaa noita tunnettuja yhteyksiä, on jo kauvan sitten mennyt. Romanttinen runous loi oman näytelmänsä, eikä tunnustanut mitään muuta yhteyttä, kuin sen, joka tasasuhtaisesti sitoo runoelman tai suorasanaisen kertomuksen kokonaisuudeksi — vaikutelman, tunteen yhteyden. Ei missään esiinny Shakespearen taiteen tenhovoima valtavampana kuin tässä. Hän käyttää hurjamaisen moninaisia keinoja hyvin yksinkertaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi, mutta pakottaa mielikuvituksensa ja tietonsa uhkuvan runsauden tämän ainoan mittakaavan mukaiseksi. Hänen maisemansa, hänen kuunpaisteensa ja auringonvalonsa ja synkeä yönsä, hänen hiekkanummensa ja viheriöivät puistonsa, kaikki ne asettuvat auliisti dramallista runotaidetta palvelemaan. "On jo melkein aamu", sanoo Portia Venetian Kauppiaan lopussa — noissa sanoissa on kuvaamaton inhimillinen sisällys. Kun Claudio kappaleessa Paljon Melua Tyhjästä on suorittanut viimeisen velkansa Heron tyhjälle haudalle, ja kun kaikki asianhaarat vain odottavat otollista hetkeä puhjetakseen onnelliseen loppusovitukseen, lausuu Don Pedro:
Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa;
Pesäänsä hukka kantaa saalistaan;
Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa,
Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.
Paraan esimerkin tästä runouden yhtymisestä tarjoaa kuitenkin kappale Miten Suvaitsette. Kohtaukset tapahtuvat enimmäkseen Ardennein metsässä. Tämän näytelmän tarkka tutkiminen on johtanut sangen huvittavaan tulokseen. Ei ainuttakaan lintua tai hyönteistä tai kukkaa mainita nimeltään. Sanat "kukka" ja "lehti" eivät tule kertaakaan esille. Metsän puut ovat tammi, orapihlaja, palmu ja öljypuu. Eläimistä ovat edustettuina saksanhirvi, naarasleijona sekä viheriän ja kullankirjava käärme. Vuodenaikaa on vaikea määrätä; ehkäpä on kesä; puhuttavan kuulemme ainoastaan purevasta pakkasesta ja talven tuulista. "Mutta tämähän on kaikki valhehurmausta", kuten Rosalinda sanoisi, ja näytelmän dramallisen totuuden ovat esittäneet ne tutkijat, jotka puhuvat "lehvässiimeisistä metsänpimennoista ja lintujen sulosointuisesta laulusta". Näiden valtiokiroukseen tuomittujen mielestä ei haittaa mitään, että heidän metsänsä on näyttämötarpeiden puolesta kurjasti varustettu. He viettävät huolettomina aikansa iloisuuden ja vaivattuuden huvitarhassa, ja heidän sydämissään on ikuinen kesä. Näin saavuttaa Shakespeare tarkoituksensa, tarvitsematta tehdä syvällisiä vihjauksia pehmeänä viheriöivään ruohoon, jota olisi sitten myös välttämättä pitänyt näkyä näyttämöllä. Arvostelevat oikeuden kirjurit ovat kuin puusta pudonneet, kun eivät löydä tässä näytelmässä mitään arvioitavaa ja verotettavaa; Shakespearen draamallista omaisuutta ei voida myydä vasarakaupalla, sillä siinä ei ole muuta kallisarvoista kuin runous.
Kokolehtipainoksessa ovat Shakespearen teokset jaetut kolmeen lajiin: huvinäytelmiin, historiallisiin näytelmiin ja murhenäytelmiin. Näytelmäin ryhmittäminen näiden nimitysten mukaan on sekä mielivaltainen että erehdyttäväkin. Cymbeline esiintyy murhenäytelmäin joukossa, sillä välin kun Mitta Mitasta, joka on paljon tragillisempi perusjuonteiltaan, lasketaan huvinäytelmiin kuuluvaksi. Rikhard Toinen on historiallinen näytelmä; Julius Caesar taas on murhenäytelmä. Troilus ja Cressida oli jonkun painatuserheen takia joutunut numeroimattomin sivuin historiallisten kappaleiden ja murhenäytelmäin väliin.
Historiallisten näytelmäin sarjaan sisältyvät ne näytelmät, jotka kertovat Englannin kuninkaista. Tämänlainen kronikka-näytelmä kukoisti etenkin Elisabetin hallitus-ajan viitenätoista viimeisenä vuotena, ja se sai suuresta kansansuosiostaan kiittää Armada-laivaston tuhon sytyttämää isänmaallista innostusta. Hiljattain herännyt kansallishenki saattoi ihmiset osoittamaan yleistä harrastusta kaikkeen, mikä jollakin tavalla johti mieleen kestettyjä kamppailuja muukalaisten hyökkäyksiä ja sisäistä hajaannusta vastaan. Kirjoittaessaan tämän tapaisia näytelmiä seurasi Shakespeare muiden johtoa; ja näytelmät itse, ne kun perustuvat suuressa määrin aikaisempiin samoja aiheita käsitteleviin kappaleisiin ja uhraavat usein historiallisen totuuden näytelmän vaatimuksille, poikkeavat vieläkin enemmän tosiasioista kuin roomalaisnäytelmät, jotka juontavat alkuperänsä yksinomaan Plutarkoksesta. Ymmärrettävää on, että siinä, missä kansallisia muistoja kosketeltiin, tyytyi teateriyleisö verrattain hajanaiseen ja laajaperäiseen tekotapaankin; ja tätä rakenteen höllyyttä, joka tavataan heikommissa historiallisissa kappaleissa, puolustaa yksistään kirjailijan harjaantumattomuus ja tottumattomuus. Mutta tuolla tunnetulla kolmijaolla ei silti ole mitään merkitystä dramalliseen arvosteluun nähden. Historialliset näytelmät olivat vallitsevan tavan aiheuttamia, ja ne vaativatkin osakseen jonkunverran erikoisvapautuksia taiteen ankarammista säännöistä niiden valtiollisten harrastusten ja tapausten perustalla, joiden tulkkina ne olivat. Lopulta ne kertoivat vain tarinan, eikä teateriyleisö enempää pyytänytkään.
Ei myöskään tuo ammonaikuinen erotus murhenäytelmän ja huvinäytelmän välillä anna oikeata ja tyydyttävää jakamisperustetta Shakespearen näytelmiin nähden. Othello on murhenäytelmä, Miten Suvaitsette on huvinäytelmä; se myönnettäköön. Mutta kuitenkin esiintyy näytelmissä, joissa on mitä selvin näiden kahden lajin leima, kaikki tragillisen ja komillisen eri asteet ja vivahdukset värikkäästi toisiinsa kietoutuneina; niin että olisi parasta ryhmittää näytelmät erikoisen asteikon mukaan; huvinäytelmä vaihtuu murhenäytelmäksi huomaamattomin kääntein, ja uskaliaspa olisi se mies, joka ryhtyisi niiden rajoja määräilemään. Elämän tai kuoleman jyrkkä vaihtuminen ei anna tässä suhteessa luotettavaa ohjausta; Talvisessa Tarinassa kuolee Mamillius, Sisilian kruununperillinen, Hermionen ainoa poika ja Shakespearen ihastuttavimpia lapsikuvauksia, suruun ja pelkoon. Romeo ja Julia kuolevat, Troilus ja Cressida jäävät eloon. Muutamissa huvinäytelmissä ohjautuvat uhkaavimmatkin konnanjuonet ja ankarimmatkin kärsimykset kepeästi onnekkaaseen loppuun. Edelleen ei Shakespearella ole kahta tekotapaa näitä kahta näytelmälajia varten. Toisesta toiseen kulkevat vivahdukset muodostaisivat kummallisen kokoelman. Benedikt ja Hamlet puhuvat samalla suulla. "Ellei ihminen tähän aikaan pystytä omaa hautapatsastansa jo eläissään, niin hänen muistonsa ei ole säilyvä kauvemmin kuin kellojen soitto tai lesken suru". Näin puhuu pilaileva Benedikt hiljan Beatricen kanssa saavuttamansa onnen korkeuksista. "Oi, taivahan vallat!" sanoo Hamlet sielunsa katkeruudessa, "kaksi kuukautta kuolleena, eikä vielä unohtunut? Sittenhän on toivoa, että suuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja maarin hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta". Jos Hamlet on filosofi, niin on Benedikt myös. "Eikö ole kummallista", sanoo hän soitosta, "että lampaan suolet saattavat ihan poukuttaa sielun ulos ihmisen ruumiista?" Muuan sananparsi siirtyy tuomari Tyhjäseltä kuningas Learille. "Sydämestä se lähtee nuori herra", sanoo tuo inisevä-ääninen pikku tuomari; "tästä näin, tästä näin. Vaan olenpa nähnyt ajan, jolloin pitkällä miekallani olisin pannut teidät kaikki neljä hintelää roikaletta hyppimään kuin rotat". Miten samanlaisilta kajahtavatkaan ne sanat, jotka Lear lausuu kantaessaan kuollutta Cordeliaa käsivarsillaan; mutta kuitenkin: miten toisenlainen onkaan vaikutus:
Ol' aika, jolloin säilän' oiva heitä
Ois pannut hyppimään. Nyt olen vanha
Ja huolet nää mun murtaa.
Kaikki Shakespearen murhenäytelmäin ainekset ja koko menettelytapa ovat siroteltuina sinne tänne hänen huvinäytelmiinsä. Useimmat hänen aiheistaan eivät alkuaan olleet enemmän toista kuin toistakaan lajia, ja mahdotonta olisi ollut ennustaa, minkä niistä hän tahtoi johtaa onnekkaaseen loppuun. Ei ole mitään syytä otaksua, että yleisö halusi väliin komillisia väliin tragillisia tarinoita, ja että hänen suunnitelmansa olisivat kulkeneet kysynnän mukaisesti. Todellinen ero on etsittävä hänen omasta mielentilastaan: se ilmapiiri ja se tunnelma, joka jokaiselle näytelmälle antaa sen erikois-sävyn, ovat hänen sydämensä heijastuksia, eikä niitä voi mitenkään ryhmittää kahteen eri luokkaan, vain tyydyttääkseen tutkivan arvostelun kuivakiskoisia vaatimuksia.
Tämä seikka juuri on erinomaisen tärkeä näytelmien syntymisaikoja määrätessä. Suunnatonta vaivaa ja työtä on jo kysymyksen selvittämiseksi tuhlattu; ja vaikka tässä, kuten kaikissa muissakin Shakespearea koskevissa kysymyksissä, esiintyy taipumusta liioittelemaan tulosten varmuutta, niin on kuitenkin saavutettu varsin arvokkaitakin tuloksia. On osoitettu samansuuntaisten ja -lajisten näytelmäin sattuvan samaan aikaan hänen elämässään. Hänen varhaisempia riehakoivia huvinäytelmiään ja alottelevia historiallisia kappaleitaan seuraavat riemukkaat huvinäytelmät ja kypsyneemmät historialliset näytelmät; näiden jälkeen tulevat taas murhenäytelmät ja raskastunnelmaiset huvinäytelmät; ja viimeksi kääntyy hän elämäntyönsä lopettajaisiksi jälleen huvinäytelmään, mutta huvinäytelmään, joka siinä määrässä eroaa aikaisemmasta lajistaan, että uudempi tutkimus on ollut pakotettu keksimään näille päätösnäytelmille toisen nimen ja kutsumaan niitä satunäytelmiksi. Tämän luokittelun leveitä ääriviivoja vastaan ei ole mitään muistuttamista. Ei voida osoittaa minkään näytelmän joutuvan oman lajinsa ulkopuolelle. Niiden tutkijain harhauskottelut, jotka huvitteleivat kuvaamalla Shakespearea täydelliseksi kamasaksaksi näytelmän alalla, eivät kykene perustautumaan mihinkään tosi-seikkoihin. "Ihmetellen saattaisi kysyä", sanoo Halliwell-Phillips, "mitä Heminge ja Condell olisivat ajatelleet, jos he olisivat kääntyneet Shakespearen puoleen pyytämään jotain uutta huvinäytelmää, ja suuri näytelmä-seppä olisi ilmoittanut, ettei hän voi täyttää heidän anomustansa, koska hän nyt oli tragillisessa ajankohdassaan". Mitä he olisivat ajatelleet, siitä saattaa arvella sinne ja tänne; mitä he saivat, se ei ole niin epävarmaa. Jos he pyysivät huvinäytelmää, kun hän paraillaan kirjoitti suuria murhenäytelmiään, niin saivat he Mitta Mitasta tai Troiluksen ja Cressidan; jos he pyysivät murhenäytelmää silloin, kun hän valmisteli valoisimpia teoksiaan, jotka uhkuvat neroa ja lyrillistä mielikuvituksen voimaa, saivat he Romeon ja Julian.
Shakespearen huvinäytelmä on sukua hänen murhenäytelmälleen. Kuuluisin ja vaikuttavin huvinäytelmän laji on maailman historiassa ollut ivanäytelmä, joka hyökkää vallitsevain yhteiskunnallisten tapain kimppuun ja nauraa aate-intoilijain hullutuksille. Sen jalat seisovat vakavasti maankamaralla, eikä se viitsi heittää ainoatakaan silmäystä yläisiin taivoihin tai alaisiin maaemihin. Sokratesta ja uudemman tieteen perustajia pilkataan siinä sivussa tyhmänsekaisten keikarien ja puolihullujen kerskailijain seurassa. Mutta Shakespearen huvinäytelmä ei ole tällaista. Hänen mielikuvituksensa on liian vilkas salliakseen hänen katsella asioita ainoastaan yhdestä kohdasta. Hänen mielensä on aina altis kulkemaan laajoja polkuja, joita avautuu kaikilta tahoilta ja jotka lopulta johtavat haaveiluihin tai metafysikaan. Hän saattaa tutkia tovereinsa elämää samoin kuin joku voisi tutkia laiva-elämää, tai saattaa hän viehättyä tarkkaamaan suuren ihmiskuntaperheen jokapäiväistä hyörinää ja pyörinää; mutta maalauksella on taustansakin; hänet tavataan usein ajattelemasta merta, joka ei vähääkään välitä hyvästä ymmärryksestä ja kaksituumaista lankkua, joka voi suljua paikaltaan minä hetkenä tahansa. Sukkeluutta ja hyvää ymmärrystä on niissä yltäkyllin; ja aina löytyy niissä joku nainen tai joku pilailija osottamassa, että sukkeluus ja hyvä ymmärrys ovat sittenkin riittämättömiä. Sellaisessakin kappaleessa, kuin Lemmen Kujeita, lähetetään piloillaan Bironkin, sukkeluuden ja hyvän ymmärryksen apostoli, vuoden ajaksi sairashuoneeseen. Venetian Kauppiaassa lähenee koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin tuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Lyijylippaaseen on kaiverrettu Shakespearen filosofian peruslause: "Ken minut valitsee, hänen täytyy antaa ja uskaltaa kaikkkensa". Bassaniota ei vaadita maksamaan koko velkaa; mutta murhenäytelmän ääni on kuulunut, samoin kuin se kuuluu jälleen Shylockin intohimoisessa riehunnassa. Tragillisen tuntemisen ensimäiset huokaukset, joita kuuluu tuolloin tällöin ilakoivimmissakin varhaisimmista huvinäytelmistä, paisuvat alituisesti laajuudessa ja voimassa, kunnes myrsky puhkeaa ja puhaltaa näytelmistä kauas kaiken naurun, paitsi narrin hohotuksen. Tuntuu kuin olisi Shakespeare joutunut murhenäytelmään vastoin tahtoansa; huvinäytelmät, jotka ovat rakennetut taitavain kepposten ja huvittavain väärinkäsitysten vanhoihin kehyksiin, muuttuvat vakaviksi hänen käsissään; kunnes hän lopulta tuntee asemansa, heittää syrjään kaikki nuo kuivakiskoiset jäykät suunnitelmat, joissa onnellisuuden ulkonäköä koetetaan turhaan säilyttää, ja astuu avosilmin kohtaamaan niitä kovia koettelemuksia, joita nyt on enää mahdoton väistää.
Vanhanaikuinen tutkimus ei oikein tiedä miten menetellä tämän seikan suhteen. Ei ole vähintäkään todennäköisyyden perustetta sillä otaksumalla, että Shakespeare kiinnitti jossain määrin huomiotaan näytelmän teoriaan, taikka että koko kysymys oli edes hänen mielessään herännyt. Ne näytelmämuodot, joita hän eniten käytännössä viljeli, on Polonius sangen sattuvasti esittänyt; kysymyksessä on "historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jossa esiintyy yhtämittainen toiminta tai rajoittumaton runous". Hänen ensimäisenä huolenaan oli saada käsiinsä sellainen aihe, jota voi muovaella teateria varten. Epäilemättä voi näytelmäseppä samoin kuin novellinkirjoittajakin kulkea toista tietä. Hän voi kuvailla mielessään eläviä henkilöitä ja keksiä tapauksia niitä esittämään; tai saattaa hän omaksua jonkun siveysopillisen mietelmän, syvällisen elämänkysymyksen, yleisen vaikutelman tai tunteen, ja panna nukkensa puhelemaan siitä. Mutta Shakespeare kulki vanhaa polkua ja etsi ennenkaikkea jotain sopivaa tarinaa, josta voisi muodostaa näytelmän. Usein olivat jo tuon tarinan henkilöt valmiiksi muovaellut, aivan samoin kuin elämäntapaukset muodostavat ihmisen ja hänen luonteensa. Toisten sallii hän tunkeutua sivultapäin varsinaiseen juoneen, ikäänkuin vanhoina ystävinä tai uusina tulokkaina, sallii heidän asettautua alkuperäistä suunnitelmaa häiritsemään ja tuottamaan siihen epäjärjestystä. Hänen elämänkokemuksensa kasvaa ja leviää värikkäänä, kirjavana loistokuteena tarinan tapauksiin ja kohtauksiin. Mutta tarina, juoni oli hänen mielestään pää-asia — niinkuin se oli pää-asia hänen kuulijainsa mielestä, niinkuin se on pää-asia jokaisen lapsen mielestä.
Ne, jotka ovat tutkineet Shakespearen näytelmiä pitämällä silmällä niiden syntymistä ja muodostumista, eivät tarvitse tähän seikkaan mitään todisteita. Jos ne olisivat välttämättömiä, niin ne hankaluudet ja väkivaltaiset rimpuilemiset, joihin hän on joskus joutunut tahtoessaan välttämättä pysytellä alkuperäisessä juonessa silloinkin, kun henkilöt ovat saaneet kuohuvaa verta suoniinsa ja tahtoisivat kulkea omia teitään, puhuisivat kyllin selvää kieltänsä. Hän ei suurin välittänyt aiheensa omaperäisestä valikoimisesta ja arvioimisesta, vaan otti sen sellaisena kuin löysi, jos se näytti lupaavalta. Sitten hän järjesteli henkilönsä ja pani heidät toimimaan, niin että alku-kohtaukset muodostavat usein jonkunlaisen välttämättömän selvityksen, jonka katselijan tai lukijan toivotaan hyväksyvän. Tässä näytelmän kohdassa ei epätodenmukaisuudella ole mitään merkitystä; ajatteleva lukija on hyväksyvä aseman edeltäpäin määrättynä ja hän on rupeava tarkaksi ja arvostelevaksi vasta sitten kun ensi askel on astuttu, ja hänen on myönnettävä tuon todistelutavan johdonmukaisuus: jos nämä henkilöt ovat tällaisessa asemassa, niin sen ja sen on tämän johdosta tapahtuminen. Otaksuttakoon, että joku vanha kuningas jakaa valtakuntansa kolmen tyttärensä kesken, vaatimalla heiltä hellän rakkauden tunnustuksen. Otaksuttakoon, että joku kauppias lainaa juutalaiselta rahoja sillä ehdolla, että jos hän ei kykene maksamaan määrähetkellä, on hän menettävä naulan omaa lihaansa. Otaksuttakoon, että eräs nuori prinssi näkee haamun, joka kertoo hänelle, että hänen setänsä, hallitseva kuningas ja hänen äitinsä toinen mies, on murhaaja. Kuningas Learin, Venetian Kauppiaan ja Hamletin ehdonomaiset johdannot ovat tosin paljon huolekkaammin valmistettuja kuin tuo ylläesitetty, mutta se riittänee kuitenkin kuvaamaan Shakespearen menettelytapaa. Ennenkun hän vetoaa kuulijainsa myötätuntoon ja arvosteluun, täytyy hänen tutustuttaa heidät asemaan. Vasta sitten kun asema on selvitetty, voi hän ryhtyä puuhaamaan henkilöittensä muovailemisessa. Hänen näytelmänsä alkavat tuollaisella selvittelyllä; sitten saavat henkilöt eloa ja niin joutuvat he näytös näytökseltä yhä kiinteämpään ja tärkeämpään suhteeseen tapausten kulkuun; kunnes sitten näytelmä vihdoin päättyy esittämällä, joskus voitonriemuisesti ja välttämättömyyden voimalla, tuloksen kaikesta siitä, mitä on tapahtunut; joskus taas heikosti ja huolimattomasti, syrjäyttämällä sen osanoton ja mielenkiinnon, joka on ehtinyt kasvaa henkilöiden ympärille, ja laahaamalla juonen väkisinkin sen ennalta-määrättyyn muotoon.
Jos näin on asian laita, niin tulee eräs tutkimuslaji tykkänään hyödyttömäksi. On usein kysytty, miksi ei Cordelia edes hiukankaan noudattanat isänsä mieltä? Hän oli liian itsepäinen ja yrmy siinä, missä osava käytöstapa ja myötätuntoinen ymmärtämys olisivat, vähimmässäkään määrässä totuutta loukkaamatta, voineet pelastaa aseman. On helppo vastata tähän kysymykseen puhumalla lavealti Cordelian luonteesta ja tuosta itsepintaisuuden ilmeestä, joka usein tavataan puhtaissa ja epäitsekkäissä luonteissa. Mutta siinä ammutaan yli maalin; ja ne, jotka niin paljon ajattelevat Cordeliaa, ovat taipuvaisia unohtamaan Shakespearen. Jos Cordelia olisi esiintynyt täysin hellänä ja punninnut käytöstään, ei olisi näytelmää syntynyt. Asema olisi pelastettu, ja näytelmäseppä, joka juuri oli aikeissa ruveta juhlallisesti esittämään jatkoa, olisi saanut pistää pillit pussiin ja laputtaa kotiinsa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että Cordelian luonnekuva olisi huolimattomasti tai epäjohdonmukaisesti piirretty. Mutta tässä on kysymyksessä juuri tuota tilaisuutta varten keksitty luonne, joten ei tule tästä luonteesta tehdä johtopäätöksiä juonen suhteen, sillä silloin käännettäisiin nurin asioiden oikea järjestys runoilijan mielessä? Mennä vieläkin pitemmälle ja väitellä Cordelian lapsuudesta muka hyvinkin arvokkaana tutkimuksen aiheena, merkitsee viimeisenkin otteen kadottamista todellisesta dramallisesta ongelmasta ja vaipumista niiden typeräin ihmisten tasalle, jotka tahtovat tulla petetyiksi ja joita myös petetään. Siinä olisi yhtä paljon järkeä, kuin jos yrittäisi arvostella taulua kaikkien niiden esineiden nojalla, jotka siihen olisi saatu mahtumaan, jos puitteet olisivat olleet väljemmät. Puitteet, jotka tyhmästä töllistelijästä ovat pelkkänä esteenä ja haittana, jotka vaan ehkäisevät häntä tarkemmin tutkimasta kuvattavan todenperäisyyttä, ovat taas maalarille kaiken sen alku, perustus ja edellytys, minkä on määrä taulussa näkyä.
Suurissa murhenäytelmissä ovat kappaleen juoni ja henkilöt sekä heidän luonteensa ihmeellisesti sovitetut toisiinsa; tuskin mitään on tarvinnut pakottamalla pakottaa tai väännellä saadakseen sen mukautumaan suunnitelman rajoihin. Kirjoittaessaan Learia ja Othelloa oli Shakespeare mestari taidossaan, hän tunsi sen elämän perinpohjin, jota hänen tuli kuvata, hän oli pitkän harjoitusaikansa kestäessä täysin perehtynyt välttämättömäin näytelmällisten muotojen ja kaavojen käyttelemiseen. Mutta hänen varhaisemmissa huvinäytelmissään, ja kummallista kyllä, viimeisissä kappaleissaan, on juonen ja luonteen sovellutus epätäydellisempää. Kuinka helposti johtuvat vaikeimmatkin pulmat onnelliseen loppuun huvinäytelmissä! Kappaleessa Kaksi Veronalaista Aatelismiestä on Proteus, jos arvostelemme häntä hänen tekojensa mukaan, tyhmä, huikentelevainen ja lisäksi petollinenkin sekä ystäväänsä Valentinea että kihlattua lemmityistään Juliaa kohtaan. Tavatessamme hänet viidennen näytöksen lopussa, on hän äkkiä kääntynyt parempaan päin. Näytelmällähän toki täytyi olla jonkunlainen päätös, ja tämä näytelmä on huvinäytelmä, niin että hänen on nyt näyteltävä mallikelpoisen katumuksentekijän osaa. "Häpeäni ja syyllisyyteni saattavat minut vallan suunnilta pois", sanoo hän, kun Valentine on pelastanut Silvian hänen vallastaan. Muutamia säkeitä myöhemmin palaa hän vanhaan rakkauteensa takasin ja lausuu seuraavan mietelmän huikentelevaisuuden laskuun:
Kun silmin uskollisin Juliaa
Ma katson, kauniimp' on hän Silviaa!
Jos hän olisi ajatellut näin ennemmin, olisi hän syössyt kumoon koko näytelmän. Kuka kovasydämminen voisikaan siis enää olla nurpeissaan päätökselle, joka lahjoittaa meille kahdet häät, yhdet juhlat, yhden perheen, yhteisen onnen?
Loppiais-Aatossa pääsee Viola yksinään kaikista niistä, jotka ovat lemmen pauloihin kietoutuneet, naimisiin rakkautensa ensimäisen esineen kanssa; ja voimmepa ehkä Shakespearen puolustukseksi sanoa, että hän yksinään tuon erikoisen kunnian ansaitseekin. Muutkin joutuvat naimisiin, jääpi joku sentään yksikseenkin huolimatta siitä, että lemmen silkkisäikeet ovat punotut tässä sangen kirjavaksi kudokseksi. Nämä kappaleet ovat ennen kaikkea kietoutuvan, monimutkaisen toiminnan huvinäytelmiä; juoni on hyvin taitavasti sommiteltu; ja olisikin naurettavaa lähteä tarkastelemaan henkilöitä vakavammalta näkökannalta, ell'ei Shakespeare olisi valanut kaavoihin niin paljon todellista, elävää luonnekuvausta, että sen kautta saamme rohkeuden pyytää häneltä mahdottomia. Jos kaikkien henkilöiden tulisi todellakin elää, olisi juonen täytynyt olla yksinkertaisempi ja vähemmän yhdenmukainen. Lopulta ovat kuitenkin kaikki mitä onnistuneimmin sovellutettuja huvinäytelmän kevyeen sävyyn. Maailma, jossa he liikkuvat, on huolettoman lemmen taivaankaarenhohtoinen maailma. Elämän ankarat ponnistelut ja karkea todellisuus häipyvät kuin savu tähän kirkkaaseen ilmaan. Asukkaat ovat lemmen houreen hurmaamia, lemmen, joka on leimahtanut liekkiin näiden lemmenihailijoiden, lemmen viattomassa leikissä kisailevain nuorukaisten ja neitosten silmissä ja sydämissä, heidän, jotka
Ylisti siipiään, kun luo hän sai,
Ja niitä kiitteli, kun karkkos' hän.
Missä muussa maailmassa on niin paljon sukkeloita rakastajia? Missä muussa maailmassa on haikeamielisyys, halveksiminen ja suuttumus saatu näyttämään niin ihanalta?
Kun ei Shakespeare enää voi käyttää jotain henkilöä, niin hän joskus koettaa päästä hänestä eroon tuiki odottamattomalla ja huolimattomalla tavalla. Katsokaammepa Antigonuksen kohtaloa Talvisessa Tarinassa. Aina äkilliseen kuolemaansa asti on Antigonus palvellut luojaansa hyvin; hän on näytellyt tärkeätä osaa toiminnassa ja on uskollisuudellaan ja uljuudellaan voittanut kaikkien katselijain mieltymyksen. Hänhän pelasti Hermionen tyttärenkin kuninkaan typerältä raivolta. "Minä tahdon uhrata vähäisetkin vereni tähteet", sanoo hän, "syytöntä pelastaakseni." Hänen sallitaan ottaa huostaansa lapsi sillä ehdolla, että hänen on vietävä se johonkin autioon seutuun ja jätettävä sinne oman onnensa nojaan. Hän täyttää tehtävänsä, ja nyt, kolmannen näytöksen lopussa, on hänen osansa näytelmässä myös päättynyt. Kuusitoista vuotta on kuluva ja uudet aiheet ja asiat ovat vaativat tarkkaavaisuuttamme; olisi totta tosiaan pitänyt antaa tuon ijäkkään aatelismiehen vetäytyä rauhassa tiehensä. Mutta Shakespeare ajatteli toisin; ehkäpä piti hän tärkeänä sitä, ett'ei minkäänlaisia lasta koskevia uutisia voisi tulla Leonteen kuuluville, ja päätti sentähden poistaa tuon ainoan mahdollisen sanansaattajan. Antigonus ottaa hellät jäähyväiset pikkuprinsessalta; ilma yltyy myrskyisäksi; loppu täytyy kertoa Shakespearen sanoin:
Hyvästi!
Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun
Nyt varmaan saat; en taivaat' ole päivin
Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto?
Pois laivaan joutuun! — Haa! Kas tuossa otus!
Hukassa olen! Voi mua!
[Pakenee, karhun ahdistamana.]
Tässä kuulemme ensi kertaa karhusta puhuttavan, ja se olisi viimeistäkin, ell'ei Shakespeare, tällä tavoin päästyään eroon Antigonus-parasta, osavasti käyttäisi hänen jäännöksiään huvinäytelmänsä iloiksi. Ilvehtijä tulee kertomaan monine huvittavine yksityiskohtineen, mitenkä karhu on ehtinyt pistää poskeensa vasta puolet aatelismiehestä ja mitenkä se vieläkin jatkaa ateriaansa. Juuri tällaista näytelmäsepän tekotapaa kuvaamaan on käytetty sanaa romanttinen. Perinjuurinen romanttinen tutkimus on täysin oikeassa kumotessaan klassillisten arvostelijain Shakespearen dramallista menettelytapaa vastaan tekemät moitteet; mutta jos se väittää olevansa kykenemätön niitä ymmärtämään, niin tuottaa se vain häpeää harrastajainsa älylle.
Suunnitelmaa on seurattava, alkuperäisen tarinan käänteitä ja tapauksia kaikin mokomin noudatettava, vaikkapa mielenkiintoamme ja myötätuntoamme loukkaakin se kummallinen oikeudenmukaisuus, jota tehdään huvinäytelmän nimessä. Kappaleen Lopussa Kiitos Seisoo päähenkilöillä on jo ennalta määrätyt paikkansa ja tehtävänsä näytelmän pohjapiirroksessa, eikä edes Shakespearen taito voi yhdistää sellaista, mikä ei yhteen sovi, eikä opettaa heitä suorittamaan määrättyä tehtäväänsä heikontamatta meidän myötätuntoamme heitä kohtaan. "En voi mielessäni mitenkään hyväksyä", sanoo Johnson, "Bertramia, aatelismiestä, jossa ei ole vähääkään jalomielisyyttä, nuorukaista, jossa ei ole vähääkään uskollisuutta; joka nai Helenan kuin pelkuri raukka ja hylkää hänet kuin konna; kun tyttö on kuollut hänen tylyytensä musertamana, koettaa hän luikerrella toisiin naimisiin kotimaassaan, häntä syyttää eräs nainen, jota kohtaan hän on käyttäytynyt kunniattomasti, hän puolustelee itseään valheella, ja kuitenkin saa hän onnen omakseen". Ja Claudio, kappaleessa Paljon Melua Tyhjästä, on hänen uskollinen kumppaninsa, oikea pahantapainen, itsehyväinen nuori keikari, joka pelastuu rangaistuksesta vain muiden hyvyyden avulla ja juonen välttämättömästä pakosta. On hauskaa kuulla vanhan Antonion puhuvan suunsa puhtaaksi hänestä ja hänen kaltaisistaan:
Ma tunnen nuo ja tiedän
Jyvästä myöden mitä painavat:
Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,
Jotk' iva, ilkku, vilppi, valhe suussa,
Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät.
Eikä Beatricekaan pidä arvosteluansa suinkaan salassa.
Mutta tämähän on kirjailijan luoman henkilön arvostelua toisesta samanlaisesta oliosta. Mitähän niiden kaikkien suuri luoja olisi sanonut, jos häntä olisi vaadittu vastaamaan Johnsonin toistettuihin syytöksiin? "Hän uhraa hyveen", sanoo Johnson jälleen, "sovinnaisille tavoille, ja pitää niin paljon enemmän huolta huvittamisesta kuin opettamisesta, että hän näyttää kirjoittavan ilman mitään siveellistä tarkotusperää". Eiköhän Shakespeare olisi puolustanut henkilöitään jotenkin samankaltaisella leveän huvittavalla suvaitsevaisuudella, jota Falstaff osoittaa ryysyläis-rykmenttiään kohtaan? "Mutta sanohan, Hannu," puhelee prinssi, "kenen väkeä nuo on, jotka tuolla perässä tulevat?" "Minun, Heikku, minun," myöntää Falstaff varovaisen jalomielisesti. "Noin viheliäisiä kuotuksia en ole ikänäni nähnyt", sanoo prinssi, joka oli suora ja peloton arvostelija. Siihen vastaa Falstaff tuollaisella sukkelalla mielikuvituksen leimauksella, joka niin usein saattaa vastustajan hämilleen. — "No, no! Hyviä kyllä keihään nokkaan; ruudin ruokaa, ruudin ruokaa! Ne täyttävät haudan siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia ihmisiä, näetkös, kuolevaisia ihmisiä!" Eiköhän Shakespeare olisi vastannut samaan tapaan uljaiden saivartelijain arvosteluihin? Hänen reuhastelijansa ja narrinsa ja keikarinsa täyttävät näytelmän sommitelman siinä missä paremmatkin, ja jos suoraan sanotaan, ovat hekin vain kuolevaisia ihmisiä. Shakespearen huolettomuus johtuu hänen ylvään anteliaasta mielestään ja todistaa vain hänen rajattomia käyttövarojaan.
Jos meistä joskus tuntuu vaikealta hyväksyä hänen menettelyänsä, niin tapahtuu se osaksi sentähden, että me olemme tyytymättömiä maailman menoon ja johtoon sekä vaadimme "runollista oikeudenmukaisuutta," ahdasta ja kankeaa palkintojen ja rangaistusten suhteellista jakelemista siveellisen tunteen määräysten mukaisesti. Shakespeare liikkuu avarammassa kehässä, jossa aurinko paistaa niin pahoille kuin hyvillekin. Sentähden onkin hänestä helppoa hyväksyä tarinansa tapaukset ikäänkuin kohtalon sallimina ja pitää kiinni sen hämmästyttävimmistäkin tuomioista. Minkätähden loi hän niin läpeensä hienon olennon kuin Imogenen tuota mustasukkaista, kelvotonta Posthumusta varten? Hän menettelee samoin kuin luonto, joka solmii paljon kummallisesti osuneita avioliittoja; eikä hän suuria huoli siitä, mitä me mahdollisesti ajattelemme Posthumuksesta. Silloin kun hän siitä huolii, silloin kun lähdetarina määrää kurjia tekoja sellaiselle, joka on pidettävä suosittuna ja kunnioitusta herättävänä, silloin ryhtyy hän suurenmoisiin puuhiin. Othellon lähde-tarina käsitteli vääriä epäluuloja, joita Othellossa kiihottivat viekkaan panettelijan todisteet, epäilyksiä nuorta, viatonta vaimoaan vastaan joka oli hyljännyt kotinsa ja isänmaansa seuratakseen häntä. Jos nämä epäluulot olisivat saaneet kasvaa tavallisella tavalla, mustasukkaisuuden paisuttamina, niin ne eivät olisi muodostaneet murhenäytelmää, vaan toisen Talvisen Tarinan. Shakespeare uskalsi enemmän. Heti alusta alkaen tekee hän Othellosta miehen oikein oman sydämensä mukaan, hellän, hyväsydämisen, urhoollisen ja äärettömän jalomielisen. Kun näytelmän alussa senatori Brabantio esiintyy palvelijoineen ja tulisoihtuineen häntä vangitakseen, ja kun kummallakin puolella paljastetaan miekat, esitetään Othellon luonne valtaavalla voimalla muutamin harvoin sanoin:
OTHELLO. Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne.
Paremmin ijällänne hallitsette
Kuin miekallanne, hyvä herra.
Pelottomuus ja tottumus käskemään, ylpeys, joka ei halua häväistä itseään katukahakalla, lakien ja ihmisyyden totteleminen, harmaiden hapsien kunnioittaminen, lyhyt, sattuva puhetapa ja hienosti halveksuva ylenkatse tuota ajattelematonta kohtaan, joka tahtoo viheliäisen palvelijajoukon kera haastaa riitaa tasavallan komentavan sotapäällikön ja hänen henkivartiostonsa kanssa — kaikki tämä on ilmaistu parilla rivillä. Kaikki mitä sitten seuraa, aina näytelmän loppuratkaisuun asti, auttaa kohottamaan Othellon ihailun korkeimmalle huipulle ja kääntämään lukijan myötätunnon pysyvästi hänen puolelleen. Kohtaus seuraa kohtausta, ja saattaa sanoa Shakespearen jokaisessa niistä ponnistelevan yhä epätoivoisemmin. Mitenkä voi hän nyt tarkasti seurata lähdetarinaa ja kuitenkin säilyttää meidän myötätuntomme Othelloa kohtaan? Yrityksen täytyy olla hurjan rohkean, ja sitä se onkin. Hän keksii Jagon. Jagon suuruutta mitattakoon sen seikan mukaan, ett'ei Othello milloinkaan menetä myötätuntoamme. Verkkaan ja täysin luvallisin keinoin, koskaan eksymättä liiallisuuksiin, liittyy nyt tapaus toiseen, kunnes vihdoin verkko on kudottu kietomaan Othellon pauloihinsa. Mutta tuo tapaus sinänsä ei ole hänen perikatonsa. Yksikseen jätettynä, vaikka verkko olisikin ollut hänen ympärillään, olisi Othello sen repinyt rikki ja pudistanut hartioiltaan. Kun hän yltyy levottomaksi ja näyttää juuri pääsevän vapaaksi, silloin syöksähtää Jago paikalle, pitääkseen häntä alallaan ja pakottaakseen häntä ajattelemaan. Othellohan ei osaa lainkaan tänlaisia asioita ajatella; hän on tottunut selkeisiin syihin, terveeseen vaistoon ja ripeään toimintaan; nämä pitkäveteiset todistelut toisen kunnian ryöstämiseksi kiduttavat häntä kauheasti, ja kun hän koettaa ajatella, ajattelee hän hullusti. Hänen oma arvostelunsa itsestään on tosi:
Mies, jok' ei luulevaiseks'
Vähillä tullut, mutta yltyneenä
Rajusi julmasti.
Ei ole toista Shakespearen näytelmää, jossa mielikuvitus niin kuumanhehkuvana väräjäisi, joka olisi niin puhdas epäselvistä ja tarpeettomista aineksista ja niin ehyeksi kokonaisuudeksi valettu kuin Othello. Macbethissa on muutamia heikkoja kohtauksia; Hamlet ja Kuningas Lear ovat luodut monikirjavampaan muotoon, niin että jännitys joskus höltyy ja kuumuus vähenee; Antonius ja Kleopatra lähenee muutamissa kohtauksissaan varhaisempaa kronikkamaista tekotapaa. Ylimalkaan olemme oikeassa sanoessamme Shakespearen iloisin reippain mielin käyvän käsiksi juoneen, aiheeseen, joka on joko hyvin mutkikas tai teennäinen tai molempia, ja sitten ryhtyvän luomaan siihen elämää ja virkeyttä. Todenmukaisuudesta huolehtii hän vähimmin viimeisissä näytelmissään. Kirjailija-toimintansa alkuvuosina valmisti hän Erehdysten Huvinäytelmänsä, missä on kertomus kahdesta kaksoisveljes-parista, joiden molemmat veljekset ovat niin toistensa näköiset, ett'ei kukaan voi heitä eroittaa. Elämänsä loppupuolella kirjoitti hän Cymbelinen, josta Johnson lausuu sattuvasti ja ansion mukaan näin: "Tässä näytelmässä on paljon oikeata tunnetta, jonkunverran luonnollista vuoropuhelua ja muutamia huvittavia kohtauksia, mutta ne ovat saavutetut monen mahdottomuuden hinnalla. Johtaisi tosiaankin liian laajalta arvostelemaan vastustamatonta hengen heikkoutta, virheitä, jotka ovat niin päivän selviä, ett'ei niitä tarvitse paljastaa, ja niin törkeitä, ettei niitä voisi liioitella, jos lähtisimme huomauttamaan sepityksen mielettömyyttä, toiminnan johtamisen typeryyttä, nimien ja eri aikakausien tapojen toisiinsa sekottamista ja tapahtumain mahdottomuutta missään elämän järjestelmässä."
Parain ja korkein osa Shakespearen mielikuvitusta ei niin sanoaksemme puuttunut vähintäkään juonen suunnitteluun ja järjestämiseen. Mikä juoni tahansa on hänestä kyllin hyvä, kunhan se vaan vie hänet, olkoonpa vaikka kuinka eriskummallisia ja mutkikkaita teitä, todenperäiseen, luonnolliseen tapahtumaan; ja niin pian kun hän vaan on päässyt käsiksi tällaiseen todenperäiseen tapahtumaan, silloin saavat hänen henkilönsä, jotka ovat keksityt, se myönnettäköön, ainoastaan täyttämään jonkun paikan kertomuksessa, elämää ja vakuuttavaisuuden voimaa. Moni runoilija, joka kiinnittää enemmän huomiota suhdallisuuteen ja todennäköisyyteen, huomaa kuitenkin, että hänen henkilöissään, vaikka ne eivät tee eivätkä kärsi mitään, mikä ei selvästi ja luonnollisesti johtuisi juonen kehityksestä, ei sittenkään puhalla oikea elämän henki, vaan lepäävät ne kuolleina hänen käsissään. Yhteyttä, rakenteen kiinteyttä, liikanaisuuden karttamista, yksinkertaisuuden ja järjestyksen kauneutta — sitä opittakoon kreikkalaisilta. Mutta mistähän voitaisiin oppia tätä elämän hämmästyttävää salaisuutta? Se on luonnon ihmetyö — ei tuollaisen itaran ja säästeliään luonnon, jona skolastinen filosofia luontoa ylisti, vaan todellisen luonnon, tuhlailevan, naurettavan ylenpalttisuuden jumalattaren, joka lakkaamatta kaikkina aikoina ja kaikissa mahdollisissa paikoissa jakelee ehtymättömiä, kummallisina kuohuvia elämän lahjojaan. Aihe olkoon muodoton, hullunkurinen, kuollut, ikäänkuin kivi, jonka arastelevat rakentajat muodon säännöllisyyttä tavotellessaan hylkäsivät. Luonto ei sitä halveksi.
Mitenkä kaavan lie
Jo maannut tuokin multakokkare,
Se ennenkuin on saanut seurakseen
Vihannat sammalet ja ruohot nuo,
Ja toukat, kärpäset ja linnutkin?
Samalla tavoin Shakespearekin käsittelee aihettaan, kätkien sen hedelmättömän kehnouden oman luomansa elämän verhoon. On mahdotonta sanoa, milloin hän äkkiä antaa elävöittävän voimansa esiintyä loistossaan ja vallata lukijan mielen ja sielun muutamilla hämmästyttävän tarkoilla, sattuvilla käänteillä, jotka käyvät yli kaiken odotuksen. Hän on luonnollisin silloin, kun hän heittää kumoon kaikki järkiperäiset suunnittelut ja harkitsemiset. Me olemme tottuneet jo edeltäpäin aavistamaan, millä tavalla muut tulevat käsittelemään asioita, jotka koskevat meitä mitä läheisimmin; me tunnumme tietävän, mitä me tulemme heille sanomaan ja me luulemme voivamme arvata, mitä he meille vastaavat. Mutta me olemme myös tottuneet, liiaksikin, huomaamaan, että meidän ennakkoarvelumme olikin väärä; mitä tositeossa, todellisuudessa tapahtuu, todistaa tuon kuvailevamme pienen ylvään draman valhetelleen, ja meidän täytyy heti tunnustaa kuinka mitätön ja petollinen haaveemme oli, miten paljon todellisempaa, hämmästyttävämpää on se, mikä tapahtuu, kuin se, mitä olimme keksineet. Shakespearea lukiessamme käy meidän samalla lailla. Hänen yllättävillä, arvaamattomilla tapahtumillaan on tuo samainen vakuuttava ominaisuus; kerran sanottu sana tuntuu olevan lausuttu juuri välttämättömällä paikallaan ja tavallaan, ja henkilö lakkaa olemasta vain juonen pakosta keksitty henkilö. Luulemme tarkastelevamme todellisen elämän tapauksia; suojaisesta piilopaikastamme katselemme kyllältämme maailman salaisuuksia, aivan kuin olisimme Jumalan lähettämiä tiedustelijoita.