Olisit nähnyt, kuinka poloinen
Kasteista polkuansa kiiruhti;
Ja raasti häntä oksa jokainen,
Hän ääntä, varjoakin vavahti;
Niin kurjaa kaikki hylkii, polkee aina,
Kun alas luisui, alemmaksi paina;
Eikö tämä ole kuvaus metsästyksestä sellaisena, kuin sen on nähnyt penkiltään karannut koulupoika jonkun mäkitörmän pensaikosta, minkä hän on valinnut sopivaksi tarkastelu- ja piilopaikakseen?
Mitä tulee luonnonhistoriaan uudenaikaisemmassa merkityksessä, niin Shakespeare tiesi siitä hyvin vähän ja välitti siitä vieläkin vähemmän. Alhaisempain olioiden elämä ei kiinnittänyt hänen huomiotaan. On varsin sattuvasti sanottu, että hänellä oli "ihmeteltävän vähän silmää tarkkaamaan elollista luontoa". Lintujen, nisäkkäiden ja kalojen tavat ja omituisuudet näyttävät välittömästi pistävän hänen silmiinsä ainoastaan mikäli ne koskevat ihmisten jokapäiväistä etua ja hyötyä. Kun hän tarvitsee jotakin vertausta eläinten elämästä ajatuksensa kuvaannollista esittämistä varten, tyytyy hän useimmiten käyttämään vanhojen kauniiden muistotarinoiden mukavia valheita. Sammakkoa, joka kantaa kallisarvoista kiveä päässään, sarvikuonoa, jota houkutellaan iskemään sarvensa puihin, lohikäärmettä, joka tappaa pelkällä näöllään, karhunpentua, jolle emä nuolemalla antaa muodon, pelikania, joka ruokkii poikiaan omalla verellään, Arabian feniks-lintua, Egyptin käärmettä ja Hyrkanin tiikeriä — kaikkia näitä käyttää hän empimättä tyylinsä koristeiksi. Kun hän joutuu puhumaan tutuista kotimaisista eläimistä, niin hän seuraa samaa menettelytapaa: omaksuu kaikki ne kansanomaiset ennakkoluulot, jotka ovat muodostuneet jokapäiväisiksi lauseparsiksi. "Koiraa" — paitsi metsäkoirasta puhuen — hän tavallisesti käyttää sättimissanana. Kissat ovat "elukoita, joita ei kannata edes hirttää". Näin tehden hän ottaa sanansa aivan sellaisina kuin hän ne löytää, eikä viitsi ruveta köyhdyttämään haukkumasanojen varastoa jonkun kurjan hanhen, aasin, apinan, koiran tai kissan takia. Kun Launcen koira Crab esiintyy omassa personassaan näyttämöllä, kappaleessa Kaksi Veronalaista Aatelismiestä, niin on syrjäytetty nuo vanhat ennakkoluulot ja koira on korotettu ihmisen seuralaiseksi. Mutta metsien ja ketojen kesyttömät eläimet, ne kun eivät ole joutuneet parjaavan ihmisen vaaralliselle tuttavuudelle alttiiksi, eivät enimmäkseen kuulu näiden mahtipontisten puhekeinojen joukkoon; ovatpa ne tykkänään Shakespearen myötätuntoisen huomioimisen ulkopuolellakin. Luonnontieteitä tuntevat arvostelijat ovat koonneet summattoman määrän todisteita, osoittaakseen, ettei asianlaita ole näin. Brandes hyväksyy kaikki ilman muuta ja ylistää Shakespearen "hämmästyttävän laajaa luonnontuntemusta" ja hänen tyhjentymätöntä tietovarastoaan eläinten ja lintujen tavoista ja omituisuuksista. Seuraavat esimerkit ovat otetut näytteeksi: Shakespeare tiesi, että vinttikoira sieppaa saaliinsa juoksussa suuhunsa; että kyyhkyset syöttävät poikiaan, pistämällä ruo'an niiden kurkkuun; että siili on suurempi kilohailia; että rautuja pyydetään kutkuttamalla; että hyyppälintu juoksee painuneena maata vasten; että käki laskee munansa toisten lintujen pesään; että keltasirkku on leivosen näköinen. Jo kaikki kaupunkilaispojat tuon tietävät, tietävätpä vielä enemmänkin! Ja nämä kohdat on esitetty parhaasta päästä sentähden, että ne ovat todenmukaisia. Shakespearen erehdyksistä tulisi paljoa pitempi luettelo. Hänen satakielensä ja käkensä ovat eriskummallisia olioita, jotka todellisen tuntemuksen puutteessa on kaikenlaisilla yhteenkasatuilla tarinoilla ja kertomuksilla muovailtu vallan tuntemattomiksi. Tuo kuuluisa kohta mehiläisistä Henrik Viidennessä on tosin loistavaa runoutta; mutta "mehiläispesän kuvauksena", sanoo eräs tietorikas ja lahjakas tutkija, "on se pelkkää hölynpölyä, erehdystä tärkeimmistä tosiasioista joka toisessa piirteessä, ja koko suuri mehiläisvertaus perustuu täydelliseen väärinkäsitykseen." Virgilius tiesi jotakin mehiläisistä; Shakespeare vähän tai ei mitään.
Riittäköön tämä! Olisi tosiaankin naurettava tehtävä ruveta raastamaan alas kaikkia niitä hullunkurisia loistorakennuksia, joiden pystyttämisellä on tarkoitettu kunnioittaa runoilijaa. Shakespeare oli kielen mestari ja ihmissielun syvällinen tutkija. Hänen verraten vähäiset tietonsa luonnonhistoriasta eivät saata häntä häpeään. Löytyy eräs juttu Canningista, jonka John Hookham Frere kertoi kerran sisarenpojalleen. "Muistanpa kerran", sanoi hän, "menneeni kysymään Canningin neuvoa eräässä minulle sangen tärkeässä asiassa; hän oleskeli silloin Enfieldin lähellä. Saadaksemme rauhassa keskustella, menimme metsään kävelemään. Kulkiessamme muutamain lammikoiden ohi, huomasin hämmästyksekseni hänelle olevan aivan uutta ja outoa sen seikan, että näistä pienistä, kummallisista sammakonpoikasista kasvaa oikeita sammakoita. 'Kas niin!' sanoo jutun kertoja, 'ettekö riennä nyt toistamaan tätä tarinaa Canningista ensimäiselle houkkiolle, jonka tapaatte. Canning osasi hallita ja johtaa suurta sivistynyttä kansakuntaa; mutta meidän aikoinamme ollaan hyvin taipuvaisia ajattelemaan, että jok'ikinen, joka vaan ei tunne sammakoiden luonnonhistoriaa, on myös kerrassaan kelvoton käsittämään ihmisiä ja tulemaan toimeen heidän kanssaan'."
Vaikka Shakespeare ei siis vaivaakaan itseään tutkimalla perinpohjaisesti kissaa, satakieltä tai mehiläisiä, niin on hänellä sensijaan mitä avonaisin silmä huomaamaan maankiertäjän, kaupungin yövartijan tai koulumestarin tapoja ja erikoisuuksia. Hän on antanut meille erinomaisen todellisen kuvauksen Elisabetin-aikuisesta latinanopetuksesta tuossa kohtauksessa Windsorin Iloisissa Rouvissa, missä rovasti Hugh Evans tutkii pikku Williamin tietoja Lillyn kieliopista. Ne kolme koulunjohtajaa, jotka hallitsivat Stratfordissa 1570 ja 1580 välillä olivat Walter Roche, Thomas Hunt ja Thomas Jenkins; ja Hugh Evansin yhtäläisyys viimemanitun kanssa lienee melkoisen suuri. Erinomaisen huolellisesti piirretty, rikkiviisas Holofernes kappaleessa Lemmen Kujeita, ja Finch, koulumestari ja henkienmanaaja Erehdysten Huvinäytelmässä, ovat varmaankin saaneet hyvin paljon vihjauksia ja vaikuttimia siitä koulumestarista, jonka Shakespeare tunsi paraiten, ja he antavat näin meillekin jonkunlaista makua niistä ajatuksista ja mietiskelyistä, joita mestari Thomas Hunt "synnytti muiston kammioissa ja jotka ilmoille pulpahtaakseen odottivat vaan tilaisuuden kypsymistä". Holofernes on aito-akateminen koulukarhu. Mutta hänen kasvojensa äärimmäinen laihuus ja kuihtuneisuus, jota hoviherrat niin armottomasti pilkkaavat, todistaa vain monen muun seikan ohella, että Shakespearen aikaisemmassa seurueessa löytyi joku hyvin laiha näyttelijä. Mainitut näytelmät ovat näet juuri hänen varhaisimpiaan.
Latinakoulussa oli paljon aikaa "suotu kielille", eikä ole mitään syytä olettaa Shakespearen "vähäisen latinantaidon" supistuneen pelkkään kieliopin sääntöjen jauhamiseen. Käytännöllinen latinankielen taito oli siihen aikaan paljon yleisempi kuin nykyään, ja varmaa on, että hänkin osasi puhua latinaa, kun hän vaan halusi. Tavallisen koulun oppijakson oli määrä tutustuttaa tuossa neljäntoista korvilla olevia poikia ainakin Ovidiuksen, Virgiliuksen, Horatiuksen, Juvenaliksen, Plautuksen, Senecan ja Ciceron teoksiin sekä sen lisäksi antaa heille kieliopin, logikan ja retorikan alkeet. Silti ei hän kuitenkaan ollut mikään erinomainen latinamies ja myöhempinä vuosinaan huomaammekin hänen käyttävän mieluummin käännöstä, missä sellainen vain on saatavissa, kuin alkuperäistä. Yleisimmin luettu latinankielinen kirjailija hänen ajallaan oli Ovidius; Ovidiuksensa hän varmaankin tunsi koko hyvin, koska hän esittää eniten hänen sanojaan alkuperäisessä muodossaan ja koska hän valitsee Venus ja Adonis-runoelmansa mietelauseen hänen elegioistaan. Mutta hänen täydellisimmät lainansa Ovidiuksestakin ovat enimmäkseen peräisin Arthur Goldingin huonoihin säkeihin sovittamista käännöksistä. Hän tutki vanhan-ajan kirjailijoita, se on huomautettava, ei niin paljon heidän käyttämänsä muodon, kuin heidän käsittelemäinsä aiheiden takia; hän arvosti Ovidiusta oivana tarinainkertojana, joka avasi hänelle uuden, viehättävän mielikuvitus- ja tarumailman. On mahdollista, vaikkeikaan todennäköistä, että hänellä oli myös jonkunlaisia tietoja kreikankielestä; jos niitä olikin, niin olivat ne niin vähäpätöisiä, ettei kysymys kannata lähempää tarkastelua. Pitkällinen logikan ja retorikan tutkiminen jätti syvempiä jälkiä hänen mieleensä ja antoi hänelle aihetta pisteliääseen leikinlaskuun. Lemmen Kujeita on mitä vallattominta rikkioppineisuuden ilveilyä; ja aivan kuten hyvän sirkus-ilveilijän välttämättä myös täytyy olla hyvä notkeustemppujen tekijä, samoin hänkin, joka osoittaa sellaista näppäryyttä ivatessaan näitä älyn voimailijoita, todistaa itse olleensa heidän temppuihinsa sangen harjaantunut. Elämänsä loppupuolella ei Shakespeare käytä milloinkaan logikan ja retorikan konemaisia menettelytapoja, antamatta niille hassunkurisen mielettömyyden leimaa. Hänen päätelmänsä ja luokittelunsa, hänen kuvaannolliset lauseensa ja määrittelynsä, hänen pitkäpuheiset koukuttelunsa, joiden avulla esitetyt väitelmät laveasti selvitetään ja todistetaan, ne osoittavat miten hyvin hän kaiken tuon tunsi.
Hän oli taidokas
Sanoin ja järjen voimin leikkimään.
Hänen "säkenöivä sukkeluutensa" saattaa meidät naurutuulelle. Hän heittäytyy ilakoiden mitä sokkeloisimpiin ajatus-johdatteluihin, tullakseen yht'äkkiä vallan yksinkertaiseen lopputulokseen, eikä hän milloinkaan, niinkauvan kuin kuvitteleminen on hänellä päämääränä, heitä kiipeämästä talon yli aukaistakseen aivan odottamatta pienen salaoven. "Puhetaiteessa käytetään sellaista kuvaannollista lausumatapaa", sanoo Touchstone-narri, "että juoma, jota kaadetaan maljasta pikariin, tyhjentää yhden, samalla kun se täyttää toisen". Yli kaikkien näiden rikkiviisaiden ja hovinarrien hoilotuksen me kuulemme runoilijain oman tuomion ja samalla koko asian loppupäätöksen, lausuttuna seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä:
Oppi on ainoastaan meidän apumiehemme.
Jos hän oppi vähän latinaa koulussaan, niin on se sitä surkuteltavampaa; sillä hän varmaankin oppi hyvin vähän muuta. Päästäkseen tuntemaan uudemman ajan historiat, täytyi hänen turvautua omaperäiseen lukemiseensa, keskusteluihin muiden kanssa ja muistotietoihin. Hän kuuli ehkä paljonkin — vaikka tuskin avonaisessa keskustelussa — protestanttisesta uskonpuhdistuksesta ja uskonnollisista riidoista. Nämä olivat näet asioita, joista oli paras puhua varovasti, samoinkuin kirjoittaakin.
Niiden vanhempain tapausten joukossa, jotka jo hänen lapsuudenaikanaan olivat lakanneet olemasta varsinaisina kiihkoisan riidan esineinä, ovat ennen kaikkea Ruusujen sodat mainittavat, ne kun voimakkaimmin vaikuttivat kansan mielikuvitukseen. Tämä suuri sisällinen riita ei ollut sen vanhempi muisto Shakespearen poika-vuosina kuin Trafalgarin taistelu on nyky-ajan lapsille; ja perintätiedon ja muistotarinain vaikutus oli silloin paljoa suurempi kuin se koskaan voi olla meidän aikanamme. Silloin oli vielä tapana istua talven pitkinä iltapuhteina takkavalkean ääressä, kuuntelemassa vanhain ihmisten kertomuksia
Tapahtumista aikain kaukaisten ja kurjain.
Yorkin ja Lancasterin sukujen välinen kamppailu hävitti keski-aikaisen Englannin ja nosti Tudorit yksinvaltaan; se oli rakennettu noiden kestettyjen kauhunaikojen muistoille ja sen asemaa vahvisti niiden uusiintumisen pelko. Estääkseen enää mahdollisia vallanperimyskiistoja syntymästä oli Englanti taipuvainen tekemään mitä tahansa, jopa kohottamaan Stuartein hallitsija-suvun kuninkaan istuimelle. Shakespeare osoittaa suurissa historiallisissa näytelmissään sellaista tämän kamppailun kaikkien vaiheiden tuntemista, että tuskin voi otaksua hänen saaneen tietojaan yksinomaan kirjoista. Siinä se koulu, jossa hän oppi valtiotaitonsa; tässä valossa hän luki Rooman historiaa ja tulkitsi Italian kaupunkien keskinäisiä riitoja. Opetus, jota hän ei koskaan väsy toistamasta, on kronikoitsija Hallin opetus; englantilaiset historialliset näytelmät ovat kirjoitetut "jotta kaikki ihmiset saattaisivat päivänselvästi havaita, että missä epäsopu ja erimielisyys mahtavatkin murtaa ja musertaa, siinä taas sopu ja yksimielisyys kohottaa ja rakentaa". Äpärä Faulconbridge puhuu loistavassa päätöslauselmassaan Kuningas Juhana-näytelmän lopussa samaan henkeen; ja Carlislen piispan lausuma kamala ennustus tuon pitkän kamppailun alkamisesta kappaleessa Rikhard II on itse asiassa silmäys menneihin kurjuuden aikoihin, jotka eivät vielä olleet haihtuneet lasten-lasten muistosta eivätkä unohtuneet heidän jokapäiväisistä jutteluistaan.
Vanhat muistotiedot ja muut oleelliset seikat puhuvat siihen suuntaan, että Shakespeare olisi lakannut käymästä koulua jo verrattain varhaisella ijällä. Mihin toimiin hän ryhtyi koulupenkin jätettyhän, emme voi varmuudella tietää. Aubrey kertoo luotettavista lähteistä saamiensa viittausten mukaan hänen olleen "nuorempina vuosinaan opettajana jossain maaseudulla". Siitäkin on mahdotonta sanoa mitään ratkaisevaa; voitanee tuskin väittää mitään sitäkään Aubreyn tiedonantoa vastaan, että "hän poikavuosinaan oli apuna isänsä ammatissa; mutta kun hän tappoi vasikan, tahtoi hän sen tehdä ylevällä tavalla ja pitää pienen puheen". Mielikuvitusrikkailla lapsilla on tapana ottaa vähäpätöisimmätkin tapaukset juhlalliselta kannalta ja yhdistää niihin joitakin merkillisiä menoja. Meidän ei ole tarvis välttämättä otaksua, että hän olisi saanut paikan jonkun asianajajan palveluksessa. Hänellä on tosin merkittävät tiedot oikeudenkäymisasioista ja lakitieteen ammattisalaisuuksista: hän ei ollutkaan turhan päiten isänsä vanhin poika. Näyttää ainakin jotensakin varmalta, että hän on viettänyt nämä vuodet kotipaikoillaan, ja että
Kun poikans' isät matalampain majain
Lähettää valtateille maailman:
Yks' sotatanterille taisteluihin,
Merille tuntemattomille toinen,
Yl'opistoihin kolmas opinnoimaan,
niin John Shakespearen poika, ehkäpä vastoin tahtoaan ja taipumuksiaankin, pysytteli yhä kotosalla. Mutta seikkailuhenkeä ei voida tukahuttaa. Me olemme äitimme lapsia; me emme voi estää sitä tarkoitusperää toteutumasta, jota varten olemme syntyneet. Olisi vaikea käsittää, että Shakespeare olisi ilman muuta ollut tyytyväinen yksitoikkoiseen elämäänsä, tai että hän olisi kyennyt tykkänään vastustamaan nuoren veren houkutuksia. "Tahtoisinpa, ett'ei olisi mitään ikäkautta kymmenen ja kahdenkymmenen kolmen välillä", sanoo paimen Talvisessa Tarinassa "tai että kaikki nuoret ihmiset nukkuisivat koko tuon ajan; sillä sillävälin ei tehdä mitään muuta kuin saatetaan tyttöjä lapsivuoteelle, kiusataan vanhempaa väkeä, varastetaan, tapellaan". Kun me ensi kerran v. 1582 jotain kuulemme Shakespearesta, on hän juuri mennyt naimisiin Anna Hathawayn, häntä noin kahdeksan vuotta vanhemman naisen kanssa, mikä ei tapahtunut ilman epäsäännöllisiä ja kiireenomaisia asianhaaroja. Kuusi kuukautta myöhemmin syntyy hänen esikoislapsensa, Susanna; v. 1585 kaksoiset Hamnet ja Judith lisäävät perheen lukua. Jotensakin samoihin aikoihin, ehkäpä hiukan myöhemmin, kietoutuu hän vakaviin rettelöihin Sir Thomas Lucyn, seudun suurimman maanomistajan kanssa, ja jättää Stratfordin, lähteäkseen Lontooseen onneaan koettelemaan. Kun hän jälleen v. 1592 sukeltaa näkyviin, alkavat Lontoon teaterien näytelmäinkirjoittajat saada hänestä peljättävän kilpailijan.
Kaikki vanhat perintötiedot laskevat hänen Stratfordista lähtemisensä syyksi erään salametsästysjupakan ja sen seuraukset. Hän oli "sangen taipuvainen", sanoo eräs vanha juttujen keräilijä, "kaikenmoisiin onnettomiin kepposiin, varastellen metsänriistaa ja kaniineja." Rowe antaa kirjassaan Tietoja William Shakespearen Elämästä (1709) täydellisemmän esityksen asiasta. Shakespeare tapasi käydä muutamain tovereinsa kanssa salametsästystä harjoittamassa eräässä puistossa, joka kuului Sir Thomas Lucylle; siitä hänet vedettiin oikeuteen, hän vastasi puolestaan niin purevilla pilkkarunoilla, että kannetta ajettiin kahdenkertaisella voimalla, ja hänen täytyi poistua kotiseudultaan. Kaikki tämä on erinomaisen uskottavaa; todistuskappaleet, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti, puhuvat yksimielisesti sen puolesta; viittaukset näytelmissä tukevat sitä yhä; eikä ole olemassa mitään pätevää todistetta sitä vastaan. Tosin ovat muutamat yhdeksännentoista vuosisadan muinaistutkijat katsoneet voivansa hyljätä koko kertomuksen ilman muuta ja asettaa sen sijaan oman selvittelynsä siitä, mitenkä asiat oikein ovat tapahtuneet. Mutta jos me seuraamme heitä tässä, niin silloin saamme heittää menemään koko perimätiedon sisällyksen ja olemuksen; huomattava on vielä, että ne muistotiedot Shakespearesta, jotka ovat jälellä vielä meidän päivinämme, ovat pää-asiassa hyvin luotettavia. Ne ovat peräisin jotenkin hyvistä lähteistä, ja niitä ei kokoillut eikä julaissut henkilö, jolla olisi ollut joku riidanalainen seikka toteennäytettävänä tai kumottavana. Enimmät niistä ovat alkuisin seuraavista kahdesta lähteestä, joko toisesta tai toisesta: yleisistä paikallisista tarinoista Stratfordin seutuvilla, tai niiden kertomuksista ja muisteloista, jotka olivat joutuneet joihinkin tekemisiin teaterin kanssa. Shakespeare oli viimeisinä vuosinaan hyvin tunnettu mies Stratfordissa ja sen lähistöllä; hänen tyttärensä viettivät koko ikänsä siellä; Susanna kuoli 1649 ja Judith vasta 1662; ja kun Betterton teki pyhiinvaellusretkensä seudulle, kerätäkseen aineksia, joita myöhemmin Rowe käytti lähteinään, niin on ilmeistä, että siellä löytyi monta vanhaa paikkakuntalaista, jotka tiesivät tarkkaan kertoa yhtä ja toista. Eräs John Dowdall haasteli kerran v. 1693 Stratfordissa seurakunnan vanhan lukkarin kanssa, joka oli syntynyt muutamia vuosia ennen kuin Shakespeare kuoli, ja lukkari kertoi hänelle m.m. että "tämä Shakespeare oli ennen muinoin opissa eräällä teurastajalla tässä kaupungissa, mutta sitten hän karkasi isäntänsä luota ja meni Lontooseen, missä hän pääsi palvelijaksi teateriin, ja joutui tällä tavoin sille tielle, jolla hänestä tuli se, mikä hänestä sittemmin tuli. Hän oli etevin koko suvussaan". Kertomukset, joita Aubreylle jutteli vanhaan näyttelijäsukuun kuuluva ijäkäs William Beeston ja kunnianarvoisan Stratfordin apulaispapin John Wardin viimeistään v. 1663 tekemät muistiinpanot eivät suinkaan ole vähemmän uskottavia; ja kun näitä näin eri haaroilta tulleita tiedonantoja vertaillaan keskenään, ei niiden välillä esiinny mitään merkittävämpiä ristiriitaisuuksia. On siis todellakin turhamaisen epäileväisyyden huippu tuo, että jätetään kaikki nämä seikat huomioon ottamatta ja annetaan etusija kaikenlaisille oppineiden mielikuvitustuotteille.
Teateria koskevan muistotiedon säilymistä ja jatkumista haittasi suuresti teaterien sulkeminen ja näyttelijäin hajaantuminen eri tahoille Pitkän Parlamentin aikana. Moni näyttelijä sai surmansa taistellessaan kuninkaan puolesta, ja ainoastaan muutamat harvat pääsivät esiintymään jälleen valtaan kohonneen hallitsijasuvun aikuisella näyttämöllä. William Davenant, joka lapsuudessaan tunsi Shakespearen ja joka aikaisemmalla miehuuden ijällään oli ollut hyvin tuttu Shakespearen ystäväin ja toverien kanssa, jatkaa näyttämö-muistotiedon keskeymätöntä sarjaa. Kun mielenkiinto Shakespearen elämänvaiheiden tutkimiseen seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella ensiksi heräsi, ei ollut olemassa mitään kankeaksi kaavioitua kuvaa hänestä, johon kaikkien esiintyvien tosiasiain piti välttämättömästi soveltuman, eikä jälkeäkään siitä erinomaisesta kunnioituksesta hänen luuloteltua arvokkuuttaan kohtaan, joka on saanut seuraavana kehkeymättömän tutkimuksen aikana vääristellä ja muuntaa kaikkein yksinkertaisinten ja vilpittömäin kertomusten ääriviivat.
Muutamia, näytelmiä koskevia tiedonsirpaleita on sattumalta säilynyt meille noista samoista muistotietojen lähteistä. Drydeniltä saamme tietää että "Shakespeare näytti taitonsa parhaimman puolen Mercutiossaan; ja hän sanoi itse täytyneensä tappaa hänet jo kolmannessa näytöksessä, jottei Mercutio olisi tappanut häntä". Dennis ilmoittaa sitten, että Shakespeare kirjoitti Windsorin Iloiset Rouvat kahdessa viikossa kuningatar Elisabetin käskystä, tämä kun halusi nähdä Falstaffin lemmenpuuhissa. Nämä ovat tervetulleita lisiä niukkoihin tietovaroihimme ja sopivat täydellisesti siihen, mitä jo entuudestaan tunnemme.
Lontoossa sanotaan Shakespearen löytäneen vain "keskinkertaisia toimia": erään myöhäisen, epäiltävän perimätiedon mukaan oli hän pitelemässä ylhäisten hevosia laitakaupungin teaterien edustalla. Hän näyttää nopeasti saaneen jalansijaa teaterissa, niin että hänen ensimäisiin askeleihinsa menestyksen tiellä ei ole kiinnitetty suurempaa huomiota. Goldsmith, joka tuskin koskaan puhuu omista kärsimyksistään ja taisteluistaan, viittaa kerran ohimennen niihin aikoihin, jolloin hän eleli Axe Lanen kerjäläisten joukossa. Nuo päivät olivat hänelle hedelmällisen kokemuksen päiviä; ja Shakespearen varhaisemmat vuodet Lontoossa olivat epäilemättä täynnä uutuuden viehätystä ja kokemuksen kiihotusta, ja suurimman osan havaintojensa satoa on hän varmaankin koonnut juuri näihin aikoihin. Kaupunki oli pieni, eikä liene kovinkaan ollut toisennäköinen kuin Chaucerin päivinä. Sen pääliikenne kulki varmaankin yhäti siinä, missä
kirkaskatseinen Tems-virta suunnan ohjaa alusten Siltaan asti, mi rantoja sen sitoo.
Lujat muurit ympäröivät kaupunkia; aivan niiden ulkopuolella olevilla kentillä käyskenteli kansa ajanvietokseen tai meni joen yli Southwarkin kohdalla, katsellakseen siellä karhunajoa ja miekkailua. Tykkiväki piti ampumaharjoituksiaan tiilimuurin ympäröimällä kentällä Piispanportin ulkopuolella. Tänne vapaille kentille, jonne ei enää kaupunginneuvoston tuomiovalta ulottunut, oli jo pystytetty ainakin kaksi teateria. Huolimatta näistä avaroista kentistä vallitsi muurien sisäpuolellakin vilkas elämä, kirjavan, tungeskelevan joukon lainehtiessa sinne ja tänne. Kaupungin laita-osissa oli vilinä ja melu yhtä suuri kuin nykyäänkin; värien ja pukujen kirjavuus oli vieläkin suurempi. Tässä kaupungissa vietti Shakespeare näytelmällisen oppi-aikansa, palaen intoa nähdä ja kuulla, opetellen taidettaan, tehden tuttavuuksia, alettuaan tuntea itsensä hiukan koteutuneeksi tässä kaupunki-hälyssä, vertaillen ehkä kokemuksiaan runoilija- ja seikkailija-toveriensa kanssa, joiden nimet jo aikoja sitten ovat vaipuneet unhotuksen yöhön, askarrellen niissä satunnaisissa toimissa, joita teateri-yhtiöt hänelle antoivat, syöden ravintolain yhteisessä pöydässä, katsella töllistellen komeita juhlakulkueita ja katukohtauksia, tavaten päivä päivältä uusia ihmistyyppejä ja kuullen yhä uusia juttuja. Jokaisen taiteilijan elämässä on jonkunlainen kulta-aika, jolloin henki on ylen joustava, aika täynnä uhkuvaa havaitsemisen riemua ja ehtymätöntä kykyä antautua uusille vaikutelmille. Myöhemmin elämässä, kun itseluottamus ja varmuus ovat tulleet menestyksen mukana, tulee hänen koota kaikki voimansa ja parantaa yhä taitoaan, tai muuten on tuo väli-aika ollut vain väsyttävää pilantekoa; mutta välittömän tuoreuden ja seikkailun lumous on auttamattomasti mennyttä. Noiden ratkaisevain vuosien kestäessä, jolloin koko maailma ikäänkuin tulvimalla tulvii sieluun ja mieleen, sai Shakespeare tuntea äärettömän paljon vaikutelmia niin Stratfordissa kuin Lontoossakin. Me emme voi kirjoittaa hänen kokemustensa historiaa; ja Elisabetin aikuisen yhteiskunnan me taas pää-asiallisesti tunnemme juuri hänen teostensa kautta, niin että meidän on erinomaisen hankalaa ryhtyä vertaamaan kuvaa itse esineeseen. Näytelmiinsä hän otti aiheen mistä vaan sattui saamaan käsiinsä ja antoi henkilöilleen italialaiset, ranskalaiset tai roomalaiset nimet. Mutta todellisuutta ja elävyyttä saavuttaakseen oli hänen turvauduttava huomioihinsa ympärillään pauhaavasta elämästä. Ajanmukaisuusvirheet eivät merkinneet hänelle mitään; todenmukaisuus kaikki. Hän ei matkustellut keräilläkseen "paikallisväritystä". Yksi ainoa perhekunta riittää kyllin sille, sanoo Juvenalis, joka tahtoo tutkia ihmissuvun tapoja ja omituisuuksia; ja Shakespeare tyytyi tarkastamaan oman kansansa perhekuntaa, Julius Caesarissa on seinäkelloja; paperimylly ja kirjapaino Henrik Kuudennessa; italialaisia elämäntapoja Cymbelinessä; Shakespeare täyttää todellakin kaikki ilman muuta — lukuunottamatta ehkä roomalaisaiheisia näytelmiä — oman aikansa vaihtelevilla ilmiöillä ja erikoisseikoilla.
Muutamat esimerkit osoittakoot, missä määrin hänen näytelmiensä tapaukset ja henkilöt olivat otetut hänen ympärillään kohisevasta elämästä. Harrison antaa Holinshedin Kronikoihin liitetyissä Kuvauksissaan Englannista tarkan selvityksen silloisten maantieryöväysten laadusta ja tavasta, millä niitä toimitettiin. "Harvoin", sanoo hän, "ryövätään matkustajia ilman sen ravintolan omistajan, viinurin tai tallirengin apua, johon he poikkeavat hevosiaan syöttämään ja lepäämään; nämä, auttaessaan heitä laskeutumaan satulasta, tunnustelevat, kummallako, matkasäkilläkö vai rahamassilla on lupaavampi paino ja antavat sitten salavihkaa tietoa yhdelle tai toiselle rosvolle, joka alituisesti on valmiina pihalla tai asuu siinä aivan lähistöllä, kannattaako lähteä otusta ajamaan, vai ei. Jos saalis huomataan sen arvoiseksi, niin kysytään herrasmieheltä vallan kuin sattumalta, mitä tietä hän aikoo matkustaa ja eikö hän suvaitsisi kutsuttaa jotakin vierasta seurakseen illallispöytäänsä, vierasta, jonka tulee huomenaamuna matkustaa aivan samaa tietä kuin hänenkin. Ja jos hän näin on saatu hyväksymään ehdotus, vieläpä olemaan mielissäänkin uudesta tuttavuudestaan, niin on juoni sangen hyvällä tolalla — — — Ja tässä on mainittu vaan muutamia näiden piintyneiden tappelupukarien ja hienojenkin herrasmiesten kujeista ja kepposista, joita harjotetaan enimmäkseen talvella, joulujuhlien aikoihin, jolloin palvelijat ja tuhlaavat herrasmiehet tarvitsevat rahaa noppa- ja korttipeliinsä, ja jota he koettavat hankkia väijymällä ja ryöväämällä lihavia saaliita maanteiden varsilla". Aivan samaan tapaan kävi tuo kuuluisa ryöväys Henrik Neljännessä. Pimeässä Rochesterin ravintolapihassa tavataan Gadshill hartaassa keskustelussa kapakoitsijan kanssa, joka juttelee hänelle kentiläisestä maatilanomistajasta ja hänen kolmesta sadasta kultarahastaan; sillä välin istuskelevat tuhlaavat herrasmiehet vierasmajassa, siksi kunnes heidän luotettava "vainukoiransa" tuo heille mieluisia uutisia.
Toisessa kohdin kirjaansa kuvaa Harrison ylhäisten henkilöiden tapaa kohdella räätäleitään. "Miten oikullisia, miten turhantarkkoja ovatkaan nuo herrat ja naiset, ja miten vaikeaa onkaan räätälin saada puku oikein heidän mielikseen sopimaan! Miten usein pitääkään se lähettää tekijälleen takaisin! Mitä kiukutteluja, mitä vimmanpuuskauksia, mitä sättivää puhetapaa saavatkaan nuo köyhät työläisparat pitää hyvänään!" Senlaiseksi huomasi asianlaidan William Harrison — ja senlaiseksi huomasi sen myös William Shakespeare ja hän on sen hyvin havaannollisesti, kaikella vuoropuhelun elävyydellä esittänyt kohtauksessa Petruchion ja räätälin välillä.
Moilasen henkilö, sanoo Aubrey, oli muovaeltu elävän mallin mukaan. "Tuon lystikkään oikeudenpalvelijan Kesäyön Unelmassa (Aubrey ei osannut oikein varmasti erottaa eri näytelmiä toisistaan) on hän varmaankin sattumalta tavannut Grendonissa, jonka kautta tie kulkee Lontoosta Stratfordiin; ja siellä eli vielä tuo sama oikeudenpalvelija v. 1642 paikkeilla, kun minä ensi kerran matkustin Oxfordiin." Miten tuon laita lieneekään, tälläisiä oikeudenpalvelijoita löytyi monessa muussa paikassa, ja Shakespearen mielikuvitus koristeli häntä, mutta ei luonut. On olemassa eräs kirje, vuodelta 1586, jossa Lordi Burghley valittaa Sir Francis Walsinghamille niiden miesten järjetöntä menettelytapaa, jotka oli määrätty vangitsemaan Babingtonin salaliiton jäsenet. Burghley kertoo matkustaneensa vaunuissaan Lontoosta Theobaldsiin ja huomanneensa jokaisen kaupungin portilla noin kymmenen tai kaksitoista miestä seisoskelevan hyvin huomattavissa ryhmissä, pitkillä seipäillä asestettuina. He olivat asettautuneet pitkin seinivieriä, ja hän ymmärsi heidän siinä sadetta pitävän tai odottavan vuoroaan päästäkseen naukkaamaan pari siemausta läheisestä kapakasta. Mutta Enfieldissä, missä ei satanut, tapasi hän heitä taas noin tusinan verran, ja silloin juolahti hänen mieleensä, että ehkäpä nämä ovatkin niitä vahtimiehiä, joiden on määrä urkkia tietoonsa ja vangita kuningattaren henkeä uhkaavat salaliittolaiset. "Kutsuinpa", jatkaa hän, "muutamia heistä puheilleni ja kysyin, miksi he siinä oikeastaan seisoskelivat. Ja yksi heistä vastasi: 'Siepataksemme kiinni kolme nuorta miestä'. Ja kysymykseeni, mistä he tunsivat nuo henkilöt, vastasi toinen näillä sanoilla: 'Hitto soikoon, armollinen herra, heidän jaloutensa ilmoituksesta'. 'Mitä sillä tarkoitat?' kysäsin. 'Hitto soikoon', tokasevat he, 'yhdellä joukosta pitäisi oleman aikamoinen kyömy-nenä'! 'Ja eikö Teillä ole mitään muuta merkkiä?' utelin edelleen. 'Ei', kuului vastaus. Ja sitten minä tiedustelin, kuka heidät oikein oli toimeen määrännyt; ja he nimesivät jonkun Bankesin, poliisipäällikön, ja sen miehen tahtoisin lähetettäväksi luokseni."
Lontoon varkaiden ja vorojen kepposia kuvaa Greene tarkkaan verrattomissa kirjasissaan. Hänen Connie-Catchinginsa toisessa osassa (1591) kerrotaan eräässäkin jutussa, minkä hän oli äskettäin kuullut, muutaman veijari- ja taskuvaras-seurueen tekemästä kolttosesta eräälle yksinkertaiselle talonpojalle St. Paulin puistokäytävissä. Talonpoika piti kättään taskussaan ja kukkaroaan kädessään, joten oli vallan mahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei hän töytännyt häntä kumoon tai ikäänkuin tuttavuutta hieroakseen pyrkinyt pudistamaan hänen kättänsä. Silloin kaksi veijaria keksi juonen: "toinen meni talonpojan luo, kulkien aivan hänen edellään, ja kolmen tai neljän kävelykierroksen perästä seisahtui hän äkkiä ja huusi: Voi, voi! auttakaa minua, hyvä ystävä, minä voin pahoin! samassa vaipuen muka pyörtyneenä maahan. Talonpoika-parka, nähdessään tuon siistin herrasmiehen lankeavan, kuten hänestä näytti, kuolleena hänen eteensä maahan, syöksyi hänen avukseen, otti hänet syliinsä, kokien hieromalla saada hänet jälleen tuntoihinsa; tapaus houkutteli suuren väkijoukon heidän ympärilleen; ja sillä välin toinen veijari sieppasi talonpojan kukkaron ja luikki tiehensä." Aivan samalla tavalla puijaa Autolycus maalaistolvanan Talvisessa Tarinassa; hän, joka on oikea mestari tällaisissa taidonnäytteissä, ei tarvitse toisten apua ja hän vie juonensa perille mitä hullunkurisimman rohkeilla tempuilla.
Ei edes Falstaff, vaikka hän, jos kukaan, on Shakespearen omaa tekoa, ole hänkään vallan tyhjästä rakettu. On turhaa ja typerääkin etsiä jotain suoraa esikuvaa, joko sitten näytelmäinkirjoittaja Henry Chettlessä, joka "hikoili ja puuskutti lihavuuttaan" tai jossain muussa aikalaisessa. Me saattanemme pelkäämättä sanoa Falstaffista, mitä eräs toinen Shakespearen mainioimmista luomista sanoo itsestään: "Ei ole olemassa sellaista ihmistä, se on mahdotonta". Niin rajattoman elinvoimaista ja sukkelasanaista henkilöä ei löydy luonnossa; ja jos sellainen löytyisikin, niin suuri näytelmäseppä ei antaudu tuolla tavoin orjallisesti mukailemaan suorastaan yksilöllisiä esi-kuvia. Falstaff on kirkastettu Elisabetin aikalainen; ja siellä ja täällä ihmisten elämää kuvaavissa, valitettavasti vaan liian niukoissa historiallisissa muistelmissa tältä ajalta me tapaamme komillisia urotöitä, jotka muistuttavat mieleemme vanhan ystävämme, tai hämmästyttää meitä sanansutkaus, joka tuntuu meistä omituisen tutunomaiselta. Falstaffilta ei koskaan puuttunut keinoja; ja jos hän ryhtyy moittimaan omaa elämäntapaansa — voimatta olla siihen liittämättä sivumäärin halventavia lauseita seuralaisistaan ja tovereistaan — niin eiköhän hän vaan liene puhunut tähän suuntaan: "No, herraseni! katsokaammepa, mikä hän oikein on miehiänsä; hän ei hävennyt, vaikka hän oli aatelismies, totta totisesti, iäkäs mies, sangen mahtava mies, ja ruhtinaan komentava upseeri, hän ei hävennyt pelata noppapeliä oluttuvissa kaikenlaisten palvelijalurjusten, irstailijoiden ja renttujen seurassa. On ollut erinomaisen suuri synti pelata niin kurjaa peliä niin kurjien ihmisten keralla, ihmisten, jotka eivät olleet aatelismiehiä, ei upseereja, ei hänen ikäisiään; mutta vaikka hän oli kauniiden maatilusten omistaja, vanhan suvun jäsen, mahtava ja vaikutusvaltainen, ruhtinaan upseeri, lempo soikoon, ja sellaisen ruhtinaan, ja mies sellaisessa ijässä, että hänen valkeiden hapsiensa pitäisi varoittaa häntä antautumasta sellaiseen mielettömyyteen ja jumalattomaan menoon, niin hän ei hävennyt pelata sellaista peliä sellaisten tappelupukarien ja roistojen keralla, ja sitten sellaisessa talossa, jonne vaan varkaat, irstailijat ja murhamiehet kokoontuvat; enpä, kautta Jumalan, osaa tarpeeksi huutaa hänelle häpeätä." Tässä puheessa, joka on esitetty esimerkkinä Thomas Wilsonin kirjassa Puhetaito (1553), ei tosin ilmaannu Falstaffin säkenöivää sukkeluutta, mutta siinä on sama retorillinen lauserakenne, jota hänkin käyttää silloin kun hän "kiipee korkealle ratsulleen". Ja jonkunverran hänen sukkeluuttaan saattoi myös löytää maantieritarien joukossa. Thomas Harman, kentiläinen rauhantuomari, kertoo seikkailusta, mikä sattui eräälle vanhalle maanviljelijälle, joka kulki aina kahdesti viikossa kaupoilleen Lontooseen. Eräänä päivänä tämä vanha mies tapasi kaksi "emäroistoa" tai rappiolle joutunutta onnenonkijaa, jotka ratsastivat yhdessä maantietä pitkin varsin rauhallisesti, toinen kantaen toisen päällysviittaa kuin herra ja palvelija ainakin. He haastelivat hauskasti hänen kanssaan, siksi kunnes saavuttiin otolliseen tien-kohtaan; silloin ottivat he ukon hevosta suitsista kiinni ja taluttivat sen metsään, kysyen mieheltä, kuinka paljon rahaa hänellä oli pussissaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut muuta kuin täsmälleen seitsemän shillingiä. Mutta kun rosvot ryhtyivät tarkemmin etsimään, niin löysivät he, paitsi noita seitsemää shillingiä, suuren, enkelinkuvalla varustetun kultarahan, jonka ukko oli kyllä käskenyt vaimonsa panemaan varmaan talteen, mutta jonka tämä olikin unohtanut kukkaroon. Silloin alkoi herrasmies-varas päivitellä: "Hyvä Jumala, minkälainen tämä maailma sentään on! Kuinka voi siihen uskoa tai luottaa? Katsokaahan", pakisi hän, "tämä vanha konna kertoo minulle ettei hänellä ole muuta kuin seitsemän shillingiä; ja tässä on vielä vanha kultarahakin. Minkä vanhan konnan ja minkä petollisen konnan olemmekaan yhättäneet", lausui hirtehinen. "Jumala armahtakoon meitä, tuleekohan tämä maailma milloinkaan paremmaksi?" — ja näin päivitellen puittivat molemmat tiehensä. Tässä puheessa on oikeata Falstaffin kokkapuhe-tuulta; se lausuttiin lähellä Shooters Hilliä, Blackheathen seutuvilla noin 1560 aikoihin.
Tälläiset valaisevat kuvaukset eivät suinkaan ole merkitystänsä vailla. Shakespeare eli ajassa, joka uhkui loistoa ja komeutta, saastaisuutta ja siveellistä turmelusta, silmäin pyyntöä ja elämän koreutta — tuhlaavaisuuden, seikkailunhalun, yltiöpäisyyden ja liioittelun ajassa. Kaikki tuo elämä on nyt vaipunut hautaansa, jättäen meille vain kasan tomuisia asiapapereita ja pienen määrän kirjoja, joita ovat enimmältä osalta kirjoitelleet hiljaiset, ajan pauhaavista aalloista ja sen levottomasta melskeestä kirjallisuuden turviin paenneet oppineet. Meille ovat nuo kirjat hyvin tärkeitä, ja me pengomme niitä kärsivällisesti ja innokkaasti, löytääksemme niistä Shakespearen aatteiden ja käsitteiden syvät synnyt. Mutta salaisuutta ei voida löytää näiden talletavarain joukosta: hänen ympärillään kohissut elämä on vaimennut; liikunnan ja toiminnan virta on ehtynyt, ja me olemme jääneet haeskelemaan sattuman tuomia muistomerkkejä kuivaneesta ja autiosta uomasta.
Näytelmät osottavat erinomaisen selvästi hänen tunteneen Lontoon sangen hyvin. Kapakkaelämä oli hyvin tärkeä puoli näihin aikoihin. Ravintoloissa ja kapakoissa varmaankin kaupunkiin saapunut vieras teki ensimäiset tuttavuutensa; ja siellä hän kai myöhemmin tapasi ystäväinsä seuran. Kappaleessa Miten Äkäpussi Kesytetään pyrkii valepukuinen oppinut Baptistan kanssa lähempään tuttavuuteen sen syyn nojalla, että he noin parikymmentä vuotta takaperin olivat molemmat asuneet Pegasus-ravintolassa Genuassa. Merikapteeni Loppiais-Aatossa asuu "etelään kaupungista, Elefantissa". Erehdysten Huvinäytelmässä esiintyy monta kapakkaa — Kentauri, Tiikeri ja Porpentina. Lontoon kapakoista on Metsäkarjun Pää kaupungin itäosissa tullut ikiajoiksi kuuluisaksi Falstaffin ja hänen seurueensa sille osoittaman suosion kautta; samaten oli Merenneidon maine suuri sen älyniekkojen klubin takia, jonka Raleigh ja Marlowe perustivat, jota Shakespearekin ylistää ja jonka viimein Ben Jonsonin johtamat ilta-istunnot Paholaisen Kapakan Apollo-huoneessa saattavat varjoon. Tänä symbolien ja vertauskuvien aikana oli yksityisten talojen ja myymäläin ovilla merkkejä, joiden tarkoituksena oli joko olla pelkkänä nimenä, talon tuntomerkkinä, taikka ilmoittaa omistajan ammattia tai liikettä. Benedikt puhuu näytelmässä Paljon Melua Tyhjästä sokean Cupidon merkistä "erään porttolan ovella". Viittaus tähän samaan merkkiin kohottaa suuresti Kuningas Learin puheen voimaa, kun hän kamalassa raivossaan koko ihmissukukuntaa kohtaan sanoo Gloucester'ille: "Vilkutko minuun? Tee pahintasi, sokea Cupido; minussa et lempeä nosta". Mitta Mitasta ja Perikleen neljäs näytös (jonka on voinut kirjoittaa vain Shakespearen kynä), osoittavat hänen tunteneen kaupunki-elämän synkimmätkin puolet, sellaisina kuin ne varmaankin esiintyivät Pick-hatchin porttolakorttelissa ja rantakatujen pimennoissa. Hän ei pelkää tutustuttaa puhtaimpiakaan sankarittariaan kaiken tämän saastan löyhkäyksiin; heidän hyveenänsä ei ole tietämättömyys; "se on veressä: se tahtoo kestää tuulet ja tuiskut". Ei missään hän esiinny enemmän omana itsenään, kuin siinä suuressa huolettomuudessa, jolla hän paljastaa kaikki noille hienotunteisimmille, hennoimmille olennoille, mitä englantilainen henki on milloinkaan luonut. Heidän kasvatuksensa on peräisin avarammasta maailmasta kuin vierashuoneesta tai hovin juhlallisista vastaanottajaisista. Ei Mirandakaan, joka kuitenkin on hellemmin huoliteltu kuin Isabella tai Marina, ole mikään tuollainen sievistelevän tietämätön tytöntypykkä, miksi muutamat myöhemmät esitykset ovat tahtoneet hänet tehdä; kun Prospero puhuu vallananastaja-herttuasta, joka oli menetellyt häntä kohtaan kuin pahin vihollinen eikä kuin todellinen veli, lausuu Miranda tyynesti:
O, syntist' olis mummostani muuta,
Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist'
On usein huonot lapset.
Shakespearen sankarittaret ovat avosilmäisiä, ollen siinä hänen kaltaisiaan, hänen, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, jossa vaan esiintyi inhimillisen elämän muotoja. Hän tunsi nuo lujat murheen talot, Lontoon vankilat — niinkuin niihin hyvin helposti saattoi tutustuakin, kun mestari Caper tai joku muu kovan kohtalon kolhima nuori mies löysi hyvin helposti itsensä niiden muurien sisäpuolelta, ehkäpä jonkun koronkiskurin kiivaasta vaatimuksesta, "ruskean käärepaperin ja vanhentuneen inkiväärin takia". Hän piti silmällä nuorison käytöstä ja elämäntapoja; hän tunsi hyvin nuo keikaroivat nais-uroot ja sotilasseikkailijat:
Tarjokkaat tuittupäiset, epäkelvot;
On kasvot naisen, louhikäärmeen sappi;
hän huomasi nuo vakavan siivot ja rauhaa-rakastavat nuorukaiset, nuo "mairitellen sopottavat orapihlajan kukat, jotka kävelevät kuin naiset miehen vaatteissa ja lemuavat kuin rohdospuoti yrttien keräämisenaikaan"; hän havaitsi kaikki tunnottomat onnen-onkijat, jotka väijyskelevät rannoilla hyvässä turvassa, laskeakseen vesille ensimäisessä myötätuulen leyhäyksessä, joten "heidän pyrkimyksensä tähtää kaikkialle ja heidän elinkeinonansa ovat kaikki mahdolliset ja mahdottomat toimet". Hän tarkasteli herttaisen arvostelevalla leikillisyydellä "tuota säyseätä väkeä, joka elää sääntöjen mukaan", sen puuhia ja hommia, noita yksivakaisia Lontoon kauppiaita, jotka vaimoineen ja tyttärineen olivat puritanilaisuuteen taipuvia ja jotka karttoivat teateria. Hän koskettelee puritanilaisuutta tuon tuostakin mitä keveimmällä kädellä, ei kuitenkaan niin keveällä, että erehdystä tarkoituksesta voisi syntyä. Näitä ihmisiä, jotka veisasivat virsiä säkkipillin säestyksellä ja jotka halusivat kiskoa kauppaetuja yksinpä teateristakin, jonka he tuomitsivat, ei Shakespeare suinkaan vihannut; mutta hän tunsi heidät pohjimmiltaan, tunsi heidän helmasyntinsä, ja hymyili. Heidän puhetapansa vältteleväisyys esiintyy Parolles-henkilössä, joka saatuaan kuulla herransa ja käskijänsä joutuneen naimisiin, vastaa hurskaalla karttavaisuudella: — "Hän on minun hyvä herrani; ja tuo tuolla ylhäällä, jota palvelen, on minun käskijäni". Rannanpuoleisessa esikaupungissa sijaitsevan Globe-teaterin kuulijakunta ymmärsi vihjauksen vallan hyvin, kun ilveilijä kappaleessa Mitta Mitasta ilmoittaa, että kaikki Wienin esikaupunkien pahamaineiset talot ovat revittävät raunioiksi; keskikaupungin taloista taas sanotaan: "ne jätetään siihen siemeneksi; alas ne olisivat menneet nekin, mutta eräs ovela porvari on tehnyt kaikkensa niiden puolesta." Baalin pääpapilta, mestari William Shakespearelta, nämä hänen sääntöjen kahlitsemat kristiveljensä ovat varmaankin saaneet sitä "ilostelujen kouluutusta", jonka puutteessa he eniten olivat; he ovat myös ehkä saaneet kuulla, että "vaikk'ei rehellisyys olekkaan mikään puritani, niin ei se kuitenkaan ole kenellekään haitaksi". —
Elettyään ja taisteluaan muutamia vuosia tuntemattomana seikkailijana sukelsi Shakespeare esiin kaikkien nähtäväksi ja asetti jalkansa lujasti maineen rappusille. Hänen Southamptonin kreiville omistamansa Venus ja Adonis-runoelman (1593) suuri ja nopea menestys merkitsi kaiken todennäköisyyden mukaan hänen myötäkäymisensä alkua, Teatereilla ei ollut muita suojelijoita kuin niiden toimimiehet ja yleisö; runotuote, jos se sai hyvän vastaanoton, saattoi kuitenkin kohottaa tekijänsä ylhäisten ja vaikuttavain miesten seurapiireihin. Hiukka tämän jälkeen saamme tietää Shakespearen näytelleen kuningattaren edessä Greenwich-palatsissa; ja siitä lähtien hän luultavasti pääsi tutustumaan kaikkein korkeimpiinkin hovipiireihin, joita hän tarkkasi yhtä läheltä kuin katujen hyörinää. Hän katselee hallitsemisen vaikeasti suoritettavaa tehtävää useammilta puolilta, mieluummin ja useimmin kuitenkin hallitsevan, luokkain kannalta. Kuningasvalta olikin hänelle suosiollinen. Ben Jonson puhuu
Hengestä ylvääst' Temsin rantaman,
Mi ihastus ol' Jaakon, Elisan;
ja löytyy paljon ilmoituksia ja perimätietoja siitä suosiosta, jota hän nautti molempain hallitsijain aikana. Hän ei halveksinut esiintyä imartelijanakin. Hän ylisti molempien ruhtinaiden ansioita, valiten aiheekseen juuri ne avut ja lahjat, joista he itse eniten ylpeilivät. Elisabetia ylistetään hänen neitseydestään; Jaakkoa hänen ylenluonnollisesta parantamis-voimastaan ja hänen ihmeteltävästä ennustamistaidostaan. Windsorin Iloiset Rouvat kirjoitettiin kohteliaisuuden osotukseksi edelliselle; Macbethin aihe oli varmaankin valittu miellyttämään jälkimmäistä. Aatelistosta tiedämme Shakespearen olleen ystävällisissä henkilökohtaisissa suhteissa Southamptoniin, jonka sanotaan antaneen hänelle tuhannen puntaa "tehdäkseen hänelle mahdolliseksi päättää erään kaupan, johon hänellä kuuleman mukaan jo kauvemmin oli ollut halu;" samaten Essexiin, jota ylistetään Henrik Viidennessä; ja tuohon "verrattomaan veljespariin", Williamiin, Pembroken kreiviin, ja Filipiin, Montgomeryn kreiviin, joille ensimäinen kokolehtipainos on omistettu tunnustukseksi siitä suosiosta ja avuliaisuudesta, mitä he olivat runoilijalle tämän elinaikana osoittaneet. Muutamat näytelmät — Kesäyön Unelma, Myrsky, Cymbeline, Henrik VIII — ovat ilmeisesti kirjoitetut joitakin erityisiä ylhäisten juhlatilaisuuksia varten; niitä näytelmiä, joissa tavataan naamiais-kohtauksia, ei olisikaan voitu esittää tarpeellisella huolella ja komeudella yleisellä näyttämöllä. Kaikki, mitä olemme saaneet tietoomme, todistaa Shakespearen olleen erikoisesti perehtyneen hovielämään; hän on ollut läsnä loistavissa juhla-menoissa, joissa kirkon korkeimmat arvomiehet tervehtivät säädetyillä kohteliaisuus-lauselmilla kuningasvallan edustajaa, joka juhlamenojen ylen määrin rasittamana sortui maahan; hän ihasteli sitä puhelun sukkelasanaista leikillistä terävyyttä, jota ylhäisten piireissä viljeltiin, ja tuota käytöstavan suloutta ja hienostunutta makua, joka joskus esiintyy hänen ruhtinaallisissa henkilöissään ja aina hänen ylhäisissä nais-luomissaan. Näytelmässä Lemmen Kujeita on prinsessa — ja prinsessa yksin — hyvin ylhäisen hillitty, sukua "onnettomalle Maccabeukselle" ja "urhealle Hektorille"; Loppiais-Aatossa kohtelee kreivitär Olivia juoppoa sukulaistaan ja hänen hupsua ystäväänsä jonkunlaisella viehättävän suojelevalla huolenpidolla ja kuuntelee Malvolion surkeasti erehtyneitä kosiskeluja siksi, kunnes hän itse tyynesti ojentaa kätensä Sebastianille.
Hänen elämänsä tapauksista Lontoossa ei tiedetä juuri mitään. Eräs juttu on tosin merkitty muistiin hänen varhaisimmilta ajoiltaan pääkaupungissa — juttu, jota kai etenkin nuoret ylioppilaat rakastivat kertoa suositusta näyttelijästä ja joka ei ansaitsisi toistelemista, elleihän se lienekin vaan pelkkää juorua, joka on Shakespearen laskuun kirjoitettu paperille hänen Lontoossa ollessaan ja joka näin on säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Asianajaja John Manninghamin päiväkirjassa vuodelta 1601 kerrotaan näet eräästä kaupunkilaisnaikkosesta, joka kerran siihen määrään hurmaantui näyttelijä Burbageen Rikhard III:n osassa, että kutsui häntä illaksi luoksensa sovittuun paikkaan. Shakespeare, joka kuuli heidän keskustelunsa, ehättikin ennen Burbagea, ja häntä pidettiin erinomaisen hyvänä. "Kun sitten tuotiin sana, että Rikhard Kolmas odotti oven takana, niin Shakespeare käski hänen palaamaan kauniisti kotiinsa, sillä kävihän Wilhelm Valloittaja ennen Rikhard Kolmatta". Neljännes-vuosisadan elämästä ja kokemuksista on ainoastaan tämä pieni epäilyttävä pilajuttu joutunut aikakirjoihin; mutta Hamletilla saattoi olla syynsä teroittaa siveyttä ja hyviä tapoja.
Näytelmäin nojalla on tultu siihen johtopäätökseen, että Shakespearen on täytynyt paljon matkustella. Epäilemättä hän usein kulkikin näyttelijä-seurueensa mukana heidän kesäisillä kiertomatkoillaan maaseutu-kaupungeissa. Epätodennäköistä taas on, että hän olisi mennyt Englannin kanavan poikki tai käynyt joskus Skotlannissa. Muutamat Hamletissa ja italialaisissa näytelmissä esiintyvät viittaukset osoittavat erikoisempaa Helsingören ja Italian paikallistuntemusta. Esimerkiksi nimi Gobbo, jonka hän antaa ilveilijälle Venetian Kauppiaassa, on samaisen kaupungin torilla löytyvän vanhan kivipatsaan nimi; ja kun hän puhuu eräästä yleisestä lauttauspaikasta, "tranectista", niin näyttää tuo sana olevan joko väärin kuultu tai väärin painettu muunnos italialaisesta sanasta traghetto. Vaan tuohan ei nyt olekaan niin vaikeata käsittää: vanhassa loistossaan ja kunniassaan komeileva Venetia veti kokonaisia matkustajain laumoja puoleensa; ja tarvitsematta vaivata itseään kysymysten tekemisellä, on Shakespeare varmaankin kuullut lukemattomia kuvauksia, kertomuksia ja muistelmia tästä elämän ja kaupan keskuksesta. Tänä aikana, jolloin painettu tieto on niin halvasta jokaisen saatavissa, ollaan liian taipuvaisia unhottamaan, miten suuren osan tietojaan ja tuntemustaan hänen on täytynyt koota keskusteluista ja suupuheista. Kirjat olivat hallituksen luvan ja valvonnan alaisia; mutta haastelussa ja pakinassa vallitsi täydellinen vapaus. Hän on varmaankin usein kuunnellut Othellon kertomusten kaltaisia kuvauksia Uuden Maailman ihmeistä. Hän on varmaankin usein nähnyt tuollaisen omaa arvokkuuttaan paisuvan matkailijan, joka on kuvattu Kuningas Juhanassa, ja joka itsetietoisena leikittelee hammastikullaan ylhäisen miehen pöydässä, haastellen
Puheiss' imarissa
Alpeista, Pyreneitten vuoristosta,
Po-virrasta ja Apennineistä.
Se tuntemus ja tieto, mitä hän tälläisistä kertomuksista ammensi, jos se joskus olikin kaukaista ja ihmeellistä, ei ollut järjestelmällistä eikä tarkkaa; ja tälläistä onkin juuri se asiantuntemus, joka esiintyy näytelmissä.
Läpi kaikkien hänen vaihtelevan ja toimekkaan Lontoon-elämänsä vuosien asui hänen mielensä kuitenkin alati syntymäseudulla, joka näyttää pysyneen aina hänen perheensä olopaikkana. Kun hän sai rahoja kootuksi, käytti hän niitä omaisuuden hankintaan Stratfordissa. Vuonna 1597 hän osti ja laittoi uuteen kuntoon New Placen, kaupungin komeimman talon, lisäten aika-ajoittain omaisuuttaan hankkimalla laajoja aloja viljelys- ja laidunmaata sekä ottamalla haltuunsa kymmenysverot. "Hänellä oli tapana", sanoo Aubrey, "käydä ainakin kerran vuodessa syntymäseudullaan". "Hän puuhasi teatereissa koko varhaisemman ikänsä", sanoo Ward, "mutta vanhoilla päivillään eleli hän Stratfordissa, avustaen näyttämöä kahdella näytelmällä vuosittain; näin saavutti hän niin suuren varallisuuden, että hän kulutti noin tuhannen paikkeilla vuodessa, kuten olen kuullut". Useampia vuosia ennen lopullista vetäytymistään rauhaan ja lepoon hän luultavasti oleskeli paljon Stratfordissa, ja hänen suurimmat näytelmänsä, Othello, Kuningas Lear, Macbeth ja muutamat muut, ovat varmaankin syntyneet kesäisin New-Placessa, ja niitä näyteltiin sitten varmasti Globe-teaterin näyttämöllä Lontoossa. Stratfordin kirkonkirjat ovat säilyttäneet meille tietoja muutamista hänen yksityiselämänsä päätapahtumista. Vuonna 1596 kuoli hänen ainoa poikansa Hamnet; ja ne, jotka etsivät näytelmissä hänen muistonsa heijastusta, ovat ehkä oikeassa nähdessään jonkunlaista varjoa hänen surustaan Arturin liikuttavassa kohtalossa ja Constancen kiihkeän raivoisassa tuskassa, näytelmässä Kuningas Juhana. Vuonna 1607 meni hänen vanhin tyttärensä Susanna naimisiin John Hallin, lääketieteen tohtorin kanssa; seuraavana vuonna kuoli hänen äitinsä. Elämänsä viimeisten kolmen tai neljän vuoden ajan tiedetään hänen asuneen tykkänään Stratfordissa, yksinäisessä hiljaisuudessa; 10 päivä helmikuuta v. 1616 vietettiin hänen tyttärensä Judithin häitä viinikauppias Thomas Cuineyn kanssa; 25 päivä maaliskuuta teki hän testamenttinsa; 23 päivä huhtikuuta kuoli hän ja haudattiin Stratfordin kirkon kuoriin.
Testamentissaan jakaa hän vilpittömän tarkasti ja tasasuhtaisesti omaisuutensa omaistensa ja sukulaistensa kesken. Ainoat muistetut ammatti-ystävät ovat hänen "virkaveljensä" John Heminge, Rikhard Burbage ja Henry Condell, joille määrätään kaksikymmentäkuusi shillingiä ja kahdeksan penniä kullekin, muisto-sormuksien ostamista varten. Näistä oli Rikhard Burbage näytellyt hänen näytelmäinsä suuria tragillisia pääosia; toiset kaksi julkaisivat myöhemmin hänen koottujen teostensa ensimäisen painoksen. Testamentin ystävällinen säännös yhdessä heidän omien kertomustensa kanssa 1623:n kokolehtipainoksen esipuheessa antavat heille suuren arvon tuon painoksen toimittajina, huolimatta siitä, että heidän työtänsä osittain rumentavat pahat kompastukset. Oikeutettuna johtopäätöksenä näistä tosi-asioista sekä eräiden kokolehtipainokseen otettujen näytelmäin tekstin eriskummallisen vaihtelevasta hyvyydestä saattaa pitää sitä, että Shakespeare on ryhtynyt ennen kuolemaansa tekemään valmistuksia koottujen teosten painosta varten. Muutamia näytelmiä hänellä ehkä oli luonaankin alkuperäisinä käsikirjoituksina; toisia on hän sovitellut ja korjaillut teaterien jäljennöksistä tai virheellisistä nelitaitekirjoista, jotka oli painettu hänen eläissään; useimpia hän ei päässyt ensinkään tarkastamaan eikä parantelemaan. Hänen näytelmä-käsikirjoitustensa kokoaminen, missä muodossa ne sitten olivatkin, joutui nyt Hemingen ja Condellin huostaan; ja he suorittivatkin heille uskotun tehtävän. Missä kokolehtipainos eroaa oleellisesti nelitaitemuunnoksista, saattaa nykyisten julkaisijain maku antaa etusijan toiselle tai toiselle, mutta kysymystäkään ei voi syntyä siitä, kummallako on meihin nähden suurempi luotettavaisuus ja arvo. Varhaisemmat painokset sisältävät useita kohtia, jotka epäämättömästi kuuluvat Shakespearelle, mutta jotka kokolehtipainoksessa ovat jääneet syrjään; mutta Shakespeare oli ennen kaikkea näytelmänkirjoittaja, ja nuo poisjääneet kohdat parantavat usein juuri näytelmää. Uusimmat painokset sisältävät senkin, mikä kokolehtipainoksessa oli hyljätty, samalla pysyttäen kaiken sen, mikä siinä vasta ensikertaa esiintyy. Tällä menettelytavalla on etunsa silläkin, eritotenkin niiden varalta, jotka käyttävät Shakespearen teoksia hänen mielialojensa ja sanantapojensa sanakirjana. Sillä on ainoastaan yksi paha vika: se esittää meille muutamat näytelmät muodossa, jota Shakespeare ei ole hyväksynyt, eikä ole koskaan voinut hyväksyä, ei missään kohdassa elämänsä taivalta. Kokolehtipainokseen meidän lopultakin on turvauduttava: kahteenkymmeneen näytelmään on se meidän ainoa luotettava lähteemme; enimmille jälelläolevistakin on se paras perustus, mitä meillä on olemassa tai tulee olemaan.
Viimeisissä näytelmissä astuu Stratfordin maalaiselämä jälleen näkyviin. Kaikkien sotaisten ja valtiollisten suurtapahtumiemme jälkeen, korkeina kuohuvain intohimojemme ja kuolettavain surujemme jälkeen, olemme taasen Perditan kukkais-tarhassa, tai otamme osaa lammasten keritsemisaikojen iloihin. Uusi luonnemuodostus kohtaa meitä näissä näytelmissä: tyttönen, viaton, vilpitön, kuuliainen, ymmärtäväinen, uskollisen isänsä hellimä ja huolehtima, isän, jonka luokse hän ehkä palaa pitkän, pitkän eron jälkeen. Johtuu välttämättömästi mieleen se ajatus, että olemme Judith Shakespearelle kiitollisuuden velassa siitä kauneudesta ja luonnollisesta viattomuudesta, jotka astuvat näkyviin Mirandassa ja Perditassa sekä Marinan varhaisemmassa luonnoksessa. Testamentissaan määrää Shakespeare Judithille "suuren kullatun hopeamaljan" — jota epäilemättä käytettiin morsiusmaljana tyttären häissä. Oli tietysti paljon muitakin nuoria tyttöjä hänen havaintojensa ulottuvilla, mutta (sellaiset ovat ihmisluonnon suhteet) vaan harvoja niin sopivia kuin hänen oma tyttärensä, opettamaan hänelle epä-itsekästä myötätuntoisuutta ja tarkkaa asiantuntemusta, taikka liikuttamaan hänen sydäntänsä toivovan nuoruuden intoisalla voimalla.
Nämä tarkastelut saattaisivat hyvin helposti johtaa liiallisuuksiin, niitä kun seuraa se vaara, että lyhytnäköiset ihmiset rupeavat pitämään niitä näytelmien ainoana selityksenä, siten muuntaen mitä hienoimmat mielikuvituksen tuotteet typeriksi aikakirjain jutelmiksi ja joutavanpäiväisiksi juoruiksi. Teemme ehkä paraiten pysyttelemällä pelkissä tosi-asioissa ja niissä rehellisissä tiedoissa, mitä ne meille antavat. Niin suuri on Shakespearen nimellä voima kiihoittaa hillitöntä uteliaisuutta, että on kirjoitettu mahtavia nidoksia selvittelemään kysymyksiä, joihin emme osaisi antaa vastausta, vaikka hän olisi nykyään elossa. Mikä oli hänen uskonnollinen vakaumuksensa? Hän oli kastettu, hän oli antanut kastaa lapsensa, näin alistuen Englannin valtiokirkon tavallisiin menoihin. Oliko hän onnellisissa naimisissa? Vaikka hän olisi elänyt kaupungissa, jossa olisi ollut sadottain sanomalehtiä, ja nämä olisivat nuuskineet tietoonsa ja pohtineet kaikki mahdolliset asianhaarat, ei olisi tästäkään seikasta vielä nytkään päästy mihinkään varmuuteen. Hänen elämänsä suuret ääriviivat ovat hyvin selvät. Hän meni Lontooseen rikkautta etsimään, ja löydettyään sen, palasi hän Stratfordiin, järjestäen siellä itselleen, vaimolleen ja muille omaisilleen rauhallisen ja onnekkaan olon. Kaikki käy yksinkertaisesti kuin taikasadussa. Jos meidän välttämättä täytyy katsoa syvemmälle ja lukea näytelmistä hänen elämänsä historiaa, niin ei ole tarvis muuttaa vähintäkään noissa ääriviivoissa. Me saamme tietää hänen käyneen läpi syvien vesien, syvempien kuin kukaan muu ihminen, ja saapuneen vastakkaiselle rannalle. Elämän yksinkertaiset, luonnolliset kiinnekohdat olivat hänelle kaikkina aikoina kalleimmista kalleimmat. Hän pysyi juurineen alati kiinni kotoisessa maaperässään, eikä antanut henkien, jotka hän itse oli manannut esiin, johdattaa itseään harhaan. Hänen kiintymyksensä kotiseutuunsa, perheeseensä, aikaisimpiin ystäviinsä on ehkä sattuvimmin esitetty hänen nuorista aikalaisistaan mainioimman älykkäässä vertauskuvassa — vertauskuvassa, jossa hän ei olisi löytänyt mitään ylenpalttista tai järjetöntä. Hänen kokemustensa avaran kehän piti hänen ensimmäisten harrastustensa ja mieltymystensä kestävyys vakavana, puhtaana ja selvänä, samoin kuin harpin sivun liikkeitä tarkistetaan kiinteästä keskipisteestä.
Mun myös kuin harpin haarukan
Sivullas täytyy kulkea;
Kun ympyräni taivallan,
Niin siihen jään, mist' aloin ma.
Saattaa varmasti väittää Shakespearen olleen runoilijan ennenkuin hänestä tuli näytelmäinkirjoittaja. Hänen ensimmäisistä askeleistaan runouden toimissa ei tiedetä juuri mitään; mutta hänen näytelmäinsä ja runoelmainsa lähempi tarkastaminen on luonut jonkunlaista valoa hänen menettelytapoihinsa kirjallisuuden suhteen. Hän käytti kirjoja kahdella tavalla: kaivoksena ja kouluna: hän nosti niistä ilmoille ne kertomukset ja aiheet, joita hän käsitteli, ja hän oppi niistä osan runoissaan ja näytelmissään käyttämästään menettelytavasta.
Hänen kirjallisia lähteitään on niin huolellisesti vertailtu ja niin tyhjentävästi tutkittu, että saattaa tehdä pitkän luettelon kirjoista, joita hän luki tai joista hän etsi neuvoa. Arvostelijain ja tutkijain laahustavantyöläs tapa seurata häntä niillä teillä, joita hän huolettomana ja vaivatta asteli, olisi mainiosti sopinut hänen ivansa ja sukkeluuksiensa esineeksi. Maailma oli avoinna hänen edessään, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä ruveta seuraamaan kaikkia hengenviljelyksen monimutkaisia, väsyttäviä järjestelmiä ja polkuja. Hän luki ahmien, nopeasti; ja hän onkin jonkunlaisella terävä-älyisen nuoren miehen ylimielisyydellä sanonut halveksuvansa muita työläämpiä menettelytapoja:
Kuin päivä kirkas olkoon tutkimus,
Alhaisiin jok' ei puutu kuvihin;
Ei pääse maaliin turha uurastus,
Se poikkee, haipuu harhatietoihin.
Stratfordissa ei hänellä varmaankaan ollut suurin määrin kirjoja valikoitavana, vaikka voimmekin arvata hänen lukeneen melkein kaiken, mitä vaan sai käsiinsä. On olemassa eräs yksityinen tilikirja, joka sisältää luettelon ja arvioimisen Sir William Morelle, Loseleyn herralle kuuluneista tarvekaluista ja kirjoista; luettelo on tehty kuningatar Marian hallituskauden viimeisenä vuonna, siis noin seitsemisen vuotta ennen Shakespearen syntymää. Tällä luettelolla ei ole mitään tekemistä Shakespearen kanssa, mutta se osoittaa meille, mitä kirjoja löytyi kirjallisuutta suosivan ja ymmärtävän sekä tavallisissa varoissa elävän maalais-aatelismiehen kirjastossa. Siinä on valikoima latinalaisia klassikoita, kuten Ovidiuksen, Horatiuksen, Juvenaliksen, Suetoniuksen, Apuleiuksen teoksia sekä nide otteita Terentiuksesta. Ciceron puheet ja Thucydideen historia esiintyvät Whittingtonin ja Nicollsin käännöksinä. Italialaisista tavataan Petrarca, Boccaccio, Machiavelli ja Hovimiehen kirja. Keski-aikaista kirjallisuutta edustavat Kultainen Legenda, Vincentius Lirinensis, Albertuksen Salaisuuksista ja Caton Elämänohjeet; tieteiden uutta kukoistusta taas edustavat More (Utopia), Erasmus (Sananlaskut ja Tyhmyyden Ylistys) ja Marcellus Palingenius. Sitten seuraa melkoinen joukko kronikoita, sisältäen Higdenin, Fabyanin, Hardingin ja Froissartin teoksia. Englantilaisella listalla esiintyy nimiä sellaisia kuin Chaucer, Gower, Lydgate, John Heywood, Skelton, Alexander Barclay, sekä sen lisäksi runsas määrä laulu-, sananlasku-, satu- ja ballaadi-kirjoja. Englanninkielinen raamattu, Uuden Testamentin käännöksiä latinaksi, ranskaksi ja italiaksi, Elyotin latinan sanakirja, eräs italian kielen sanakirja, muutamat lakitiedettä, fysikaa ja maanmittausta käsittelevät teokset, "Kirja Turkkilaisista" ja "Tutkimus Uudesta Indiasta" lopettavat luettelon. Ja lopuksi ei tule suinkaan unhottaa, kun on puhe ajan runollisista vaikutuksista, että vierashuoneessa oli vanhan-aikuinen piano, luuttu ja kitara. Kirjakokoelma on suurempi, kuin mitä Shakespeare todennäköisesti tapasi Stratfordissa, ja merkille pantavaa on, ettei kukaan noista edellämainitussa luettelossa esiintyneistä kirjailijoista ole häneen huomattavalla tavalla vaikuttanut — lukuunottamatta tietysti latinalaisia runoilijoita, joita hän luki jo koulussa. Hän oli englantilaisen renesanssin lapsi, ja hänen oman aikansa kirjat ne tietysti kaikkein ensinnä kietoivat hänet pauloihinsa. Vieläpä Chaucerkin, joka ei sentään koskaan peräti menettänyt kansansuosiotaan, kadotti osan arvonantoaan Elisabetin aikuisen nuoremman polven keskuudessa, hänen viakseen kun alettiin lukea raakamaisuutta ja hienostumattomuutta. Mutta kaikenlaiset klassikkojen käännökset ja jäljittelyt, joita vallan virtaamalla virtaili painosta vuosisadan toisen puoliskon kuluessa, yliopistonerojen runoelmat, lemmenkirjaset ja näytelmät, vallitsevaan italialaiseen makuun laaditut tutkielmat ja vuorokeskustelut — kaikki ne muokkasivat maaperää uudelle aikakaudelle ja olivat Shakespearenkin mielilukemista; epäiltävää kuitenkin on, onko hän lähemmin niihin tutustunut ennen kuin vasta Lontoossa. Hän varmaankin tutki läpikotasin kaikki kirjakauppiasten kojut Paulin kirkkopihassa, selaillen "noita lukemattomia englantilaisia kirjoja ja loppumattomia painotuotekasoja", jotka, kuten eräs aikalainen sanoo, "myrkyttävät tämän maan, täyttävät kaikki myymälät ja joista jokainen opin ja tietämisen haara saa yltäkylläisen osansa." Täältä on hän kai muutamilla shillingeillä ostanut Caxton ja Pojan painamia kirjoja ja tutustunut siten Goweriin, jota hän ahkerasti tutki, ja Maloryyn, jonka lauseita hän joskus näyttää jäljittelevän. Hän ei ollut mikään kirjainkokoilija, vaikkakin hän merkillisen usein esittää sen arvelun, että hyvällä kirjalla tulee olla hyvät kannet. Hän luki aikalaistensa teokset heti niiden ilmestyttyä. Marlowea, opettajaansa näytelmän alalla, kunnioittaa hän mitä harvinaisimmalla tavalla: toistamalla suoraan hänen sanojansa:
Oi paimen, paimen, nyt sen tajuan:
"Ens' katsehesta lemmen alkavan."
Greenen kertomus Dorastuksesta ja Fawniasta antoi hänelle aiheen Talviseen Tarinaan; eikä olekkaan mahdotonta ajatella, että hän johdattaa mieliin Greenen onnettoman elämän ja aikaisen kuoleman seuraavissa säkeissä Kesäyön Unelmasta, jotka esittävät
Yhdeksän Muusan surulaulun siitä,
Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli.
Thomas Lodgen novelliin Rosalinde perusti hän näytelmänsä Miten Suvaitsette. Hän luki tietystikin Lylyn kirjan Euphues, lainaillen siitä aiheita, ivaillen Henrik Neljännessä sen teeskentelevää lausetapaa. Hän tutki Sidneyn Arkadiaa, ottaen varmaankin siitä juonen Gloucesteriin ja hänen poikiinsa Kuningas Learissa. Puhumattakaan näistä tunnetuista ja tarpeeksi todistetuista kohdista, löytyy tuskin ainuttakaan kirjasta, tänä kirjojen ja julkaisujen aikana, jota tutkija saattaisi lukea varmana siitä, ettei Shakespeare olisi tutkinut sitä ennen häntä. Pahojen henkien nimet Kuningas Learissa näyttävät olevan lainattuja eräästä hämäräperäisestä protestanttisesta tutkielmasta, vuodelta 1603, jonka nimenä oli: Selvitys Paavilaisten hirvittävistä petoksista. Niiden mahtipontisten todistelupuheiden, joita Shylock pitää Venetian dogin edessä, otaksutaan olevan jossakin määrin peräisin Silvaynin Puhuja-nimisestä teoksesta, joka sisälsi kaunotyylisiä puheita ja joka oli v. 1596 käännetty ranskan kielestä; toiselta puolen on taas Portian vastaukselle löydetty hyvin läheinen vertauskohta Senecan prosakirjoituksista. Nämä ovat seikkoja, joita saattaisi esittää sadottain; ja vaikka suorastaan sinään lainatut kohdat ovatkin harvalukuisia, niin niiden yhteinen vaikutus on kuitenkin vastaansanomaton. Shakespeare oli noita nopeita ja taitavia lukijoita, jotka saavat tietää jostakin kirjasta juuri sen, mitä he haluavat ja tarvitsevat; he eivät halveksu mitään, mikä on painomuotoon saatettu, he vaan kääntelevät sivuja, samalla nopeasti havaiten kaiken sen, mikä tuottaa heille uusia tietoja, uusia näkemyksiä, joka sopii heidän ajatuksenjuoksuunsa tai kiihottaa heidän mielikuvitustaan. Senlainen lukija saattaa tosin lukea jonkun niteen muutamissa hetkissä, mutta sen, mitä hän on siitä omistanut, sen säilyttää hän myös vuosikausia. Hän on vilkas mies, eloisa mies; joskus arvostelevat hidas-ajatuksiset ja pintapuoliset ihmiset häntä väärin ja sanovat häntä oppineeksi mieheksi.
Hänen aikansa kirjallisten julkaisujen joukossa oli muutamia, jotka erikoisesti kiinnittävät huomiotamme puoleensa, koska niillä on ollut Shakespeareen suurempikin kuin ohimenevä vaikutus, hän kun on tutkinut niitä kannesta kanteen, keräillessään aineksia näytelmiinsä. Kirjat, jotka tässä suhteessa ovat tehneet hänelle suurimpia palveluksia, olivat Raphael Holinshedin Kronikat, Sir Thomas Northin englannintamat Plutarkoksen Elämäkerrat, sekä useina käännöksinä ilmestyneet italialaiset novellinkirjoittajat. Näistä käännöksistä on etupäässä mainittava Painterin Huvilinna [The Palace of Pleasure], joka sisälsi valikoiman Italian suurten mestarien parhaimpia novelleja. Nämä kirjat on hän oikein omistanut omasta kohdastaan. Novelleista ammensi hän joko suorastaan tai vanhempain teaterikappaleiden välityksellä melkoisen osan näytelmäinsä aineksia. Holinshedista sai hän perusjuonen Englannin historiaa käsitteleviin näytelmiinsä; tutkiessaan tätä kirjaa, tutustui hän myös niihin vanhoihin brittiläisiin tarinoihin, joita hän muovaili ja kehitti Kuningas Learissa, Macbethissa ja Cymbelinessä. Tosin ei voida maailmankirjallisuudessa asettaa italialaisia novelleja ja Englannin kronikka-historioita maankuulujen Plutarkoksen Elämäkertojen rinnalle; kuitenkin ne kaikki kolme ansaitsivat hyvin sen kunnian, että Shakespeare niitä luki ja tutki.
Tarkastellessamme lähemmin sitä tapaa, millä hän käyttää näitä päälähteitään, huomaamme, ettei hän osoittanut samanlaista kunnioitusta kaikkia kohtaan. Novelleja kohtelee hän mitä suurimmalla vapaudella, muutellen niiden juonta, lisäillen niihin yhtä ja toista, aina miten milloinkin päähän pälkähtää. Hän tempaa ne erilleen niiden hiutuvasta haavemaailmasta, keksimällä uusia realistisia luonteita, jotka antavat tapahtumille jonkunlaisen vaihtelevan elämän värityksen ja pelastavat juonen vajoamasta jäykän sovinnaisuuden valtoihin. Orlando ja Rosalinda saavat pitää hyvänänsä Touchstone-narrin ja Jacquesin armottomat arvostelut; Romeon ja Julian lemmenseikat esiintyvät Mercution ja imettäjän silmissä hyvinkin prosallisin värein. Joskus on hän taas poistanut lähteistään paljon surullisia ja sopimattomia kohtia, tehdäkseen ne paremmin huvinäytelmän luonteen mukaisiksi. Greenen novellissa kuolee Bellaria, Hermionen esikuva Talvisessa Tarinassa; Shakespearen näytelmässä hänet pidetään varsin eriskummallisin keinoin elossa lopullista sovituskohtausta varten. Loppiais-Aaton lähde kertomuksessa taas, sellaisena kuin sen esittää Barnabas Riche, jonka novellista Apollonius ja Silla Shakespeare näyttää ottaneen näytelmänsä pääjuonen, on sangen surullisia ja järisyttäviä aineksia. Richen kertomuksessa on herttua kohdellut Violaa hyvin pahasti ja lopuksi heittänyt hänet oman onnensa nojaan; Sebastian taas, tapausten edetessä, pettää Olivian. Nämä vastenmieliset piirteet muuntaa Shakespeare tykkänään; ja tuloksena on leikkivän mielikuvituksen valoisa luoma, maailma täynnä romantillisia tapauksia, täynnä lemmen ja liehuvan ilon kultahohdetta. Näin muodosteli hän alkuperäistä tarinaa aina miten milloinkin parhaaksi katsoi, tehden siitä milloin murhenäytelmän, milloin taas ilakoivan huvikappaleen tai haaveellisen satunäytelmän. Englannin historiaa käsittelevissä näytelmissään hänen tosin täytyi hiukan lähemmältä pysytellä lähteissään, mutta siinäkin osasi hän onnekkaasti valita ne kirjailijat, joiden esitystä hän seurasi. Holinshedin kronikat ovat olemukseltaan aito-dramallisia — mitä ei suinkaan voi sanoa enimmistä uudenajan historioista; ne esittävät jo itsessään mahtavia ihmiselämän ongelmia ja hahmoittelevat erinomaisen selvästi tapauksia ja luonteita. Hallin Kronikan seikkaperäinen nimilause taas kuvaa jo kyllin selvästi Shakespearen aihetta: "Kahden jalon ja kuuluisan suvun, Lancasterin ja Yorkin, yhtyminen, jotka olivat kauan olleet yhtämittaisessa kamppauksessa tämän mahtavan kuningaskunnan kruunusta, esitetty kaikkine niine tapauksineen ja tosiseikkoineen, jotka koskevat niinhyvin toisen kuin toisenkin sukuhaaran hallitusaikoja, alkaen hamasta Kuningas Henrik Neljännestä, tämän kiistan varsinaisesta alkajasta, ja niin asteittain edistyen korkean ja ymmärtäväisen ruhtinaan, molempien mainittujen sukuhaarojen todellisen perillisen ja ihanan kukan kuningas Henrik Kahdeksannen hallituskauteen." Tuo kuninkuus-arvon mitättömyyden paljastaminen, jonka esittäminen on Paterin mielestä Shakespearen pääasiallisena tarkoituksena, itää jo epärunollisen kronikoitsijankin mielessä, kun hän seuraavasti selittää kuningas Richard Toisen kohtaloita: "Kuinka vähän tukea löytyy tässä maailmassa, kuinka vähän varmuutta on tässä elämässä ja kuinka vähän uskollisuutta on noissa epävakaisissa ihmisissä, sen saattaa jokainen selvästi havaita tämän jalosukuisen ruhtinaan kukistumisesta, ruhtinaan, joka oli ollut mahtava kuningas, jonka papisto oli kruunannut ja voidellut, jota aatelisto kunnioitti ja kannatti, jota kansa totteli ja pelkäsi, ja jonka nyt äkkiä pettivät ne, joihin hän parhaiten oli luottanut, kavalsivat ne, joille hän oli ennen suosiotaan tuhlannut, murhasivat ne, joita hän oli kasvattanut ja elättänyt: niin että kaikki ihmiset saattavat havaita ja nähdä onnen punnitsevan kuningasta ja kerjäläistä samalla vaa'alla". Joskus seuraa Shakespeare esikuvaansa niin tarkasti, että hän vaan muuttaa runomuotoon pitkiä puheita ja vuorokeskusteluja; hän näyttää tällöin työskennelleen kronikka-kirja avonaisena edessään. Väittely saalilaisesta laista Henrik Viidennessä ja pitkä vuoropuhelu Malcolmin ja Macduffin välillä Macbethin neljännessä näytöksessä ovat suorastaan otetut Holinshedista, ja niiden näytelmään sulattaminenkin on hyvin vajavaista. Tämänlaisiin kohtiin viittaa Drydenkin puhuessaan siitä, mitenkä Shakespeare vaipuu "kokonaisten kohtausten ajaksi jonkunlaiseen huolimattomuuteen, tai, paremmin sanoakseni, jonkunlaiseen ajatuksen ja älyn horrostilaan". Mutta kun tulee käsitellä jotakin ratkaisevaa kohtaa, kun hänen mielikuvituksensa leimahtaa liekkiin tai kun leikillisyyden vihuri tempaa hänet pyörteisiinsä, silloin heittää hän esikuvansa nurkkaan ja lyö rahaa omasta metallistaan. Jokainen Falstaffin lausuma sana on eloa uhkuva sana, sillä Falstaffia eivät tunteneet kronikoitsijat. Lady Macbethin luonne on esitetty Holinshedissa seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä: "Mutta eritotenkin hänen vaimonsa yllytti häntä kiihkeästi ryhtymään toimeen, hän kun äärettömän kunnianhimoisena paloi hillitöntä halua kerran kantaa kuningattaren nimeä". Näiden yksinkertaisten viittausten pohjalla loi nyt Shakespeare murhaajattarensa, jonka käytännöllinen toimintatarmo on lannistumaton, rohkeus säikkymätön, tahto ylpeän kiivas ja tulinen, joka yhä pitää vireillä miehensä mielikuvitusta, samalla rauhoittaen ja tukien häntä, tehden murhatyön helpoksi toimittaa, siksi kunnes inhimillinen luonto kostaa itsensä, ja hänkin joutuu hirmuhaaveidensa uhriksi ja kuulee ääniä ja huutoja unenhoureissaan. Kaikkein vapaimmin menettelee hän Holinshedin suhteen kuitenkin Kuningas Learissa. Kronikan mukaan elää Cordelia vielä noiden kauhun tapausten jälkeen, saa kuningaskuntansa jälleen haltuunsa, ollen isänsä vanhain päiväin valonsäteenä ja lohdutuksena; mutta ennenkuin Shakespeare oli ehtinyt kappaleensa päähän, oli hän jo kärjistänyt murhenäytelmän niin pitkälle, että onnellista loppua, kuten sitä sanotaan, oli mahdotonta ajatellakaan. Syvempää rauhaa kuin vanhuus-ijän rauhaa kotoisen lieden ääressä tarvittiin tällaisten sydäntä tärisyttäväin intohimon myrskyjen jälkeen. Tässä niinkuin muissakin tapauksissa käytti Shakespeare Holinshedia jonkunlaisena koneenomaisena apukeinona, joka ponnahutti hänen mielikuvituksensa lentoon, jättäen sen sitten kulkemaan omia taipaleitaan.
Plutarkoksen laita on tykkänään toinen. Kuuluisain Kreikkalaisien ja Roomalaisien Elämäkerrat olivat ainoa suurempi kirjallinen teos, jota Shakespeare ryhtyi järjestelmällisesti muodostamaan näytelmiksi. Löytyy sadoittain todisteita siitä, mitenkä suuri voima ja vaikutus tällä kirjalla oli niihin aikoihin. Se on ollut sotilailla, valtiomiehillä ja puhujilla rukouskirjan asemassa ja se on kyennyt ihastuttamaan niinkin erilaisia lukijoita kuin Henrik Navarralaista ja neiti Hannah Moorea. Plutarkoksesta löysi Shakespeare muutamia maailmanhistorian mahtavimpia kohtauksia, oivallisesti kuvattuja urhotekoja, arvokkaasti esitettyjä suuria luonteita. Sen lisäksi olivat hänen esikuvansa jo enemmän kuin puoleksi hahmoiteltuja, sillä Plutarkos kirjoitti elämäkertoja eikä aikakirjoja, ja hän kiinnittää enemmän huomiota henkilöittensä luonteenpiirteisiin, niiden vähäpätöisimpiinkin ilmenemismuotoihin, kuin tapausten yleisiin järki-syihin. "Luen kaikkein mieluimmin niitä kirjailijoita", sanoo Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja, siitä syystä, että he tarkkaavat enemmän neuvotteluja kuin tapahtumia, että he esittävät enemmän sisäistä kuin ulkonaista toimintaa; ja juuri siksi on Plutarkos minun miehiäni". Plutarkos se oli Shakespearenkin miehiä, ja vaan Plutarkoksessa tapaa hän joskus vertaisensa kilpailijan. Muutamat roomalaisaiheisten näytelmien hienoimman kaunopuheliaista kohdista ovat yksinkertaisesti Sir Thomas Northin loistavaa prosaa, valettuna noihin tavallisiin loppusoinnuttomiin lyhytpitkiin sakeisiin. Shakespeare seuraa lähdettänsä lause lauseelta, sana sanalta, ei sentähden, kuten oli laita Holinshedissa, että hänen mielenkiintonsa herpoutui, vaan koska hän tunsi, milloin oli parasta antaa esikuvan olla koskematta. Saattaapa sanoa, ettei hän muutamissa kohdin ole päässyt esikuvansa verroille. Plutarkoksen Antoniuksen elämäkerrassa on eräs kohta, joka vallan värisee tuskallista odotusta ja hämäriä aavistuksia, se näet, missä kuvataan, kuinka Herkules-jumala hylkää Antoniuksen yöllä ennen lopullista antautumista. "Samana yönä vähää ennen puolenyön aikaa, kun koko kaupunki oli hiljaisuuden vallassa, ajatellen täynnä pelkoa ja murhetta, mikä tulisi olemaan tämän sodan päätös ja loppu: silloin kerrotaan äkkiä alkaneen kuulua erilaisten soittokoneiden hurmaavan suloisia säveleitä, joihin sekoittui lähenevän suuren kansanjoukon kirkuna; siinä tanssittiin, siinä laulettiin niinkuin Bakkuksen juhlissa, tehtiin eleitä ja liikkeitä satyyrien tapaan; ja tämä hälisevä ja tanssiva joukko näytti kulkevan kaupungin läpi sille portille, joka avautui vihollisiin päin ja poistuneen kaupungista tämän portin kautta. Näkijät eivät ryhtyneet koettamaankaan järjen keinoilla tunkeutua tämän ilmeen syvyyksiin, he ajattelivat vain, että siinä nyt se jumala, jota kohtaan Antonius tunsi erikoista hartautta, tahtoen jäljitellä häntä ja tulla hänen kaltaisekseen, hylkäsi heidät ja heidän asiansa". Shakespeare tahtoi säilyttää tämän vaikuttavan kohdan; ja Antoniuksen ja Kleopatran neljännessä näytöksessä antaa hän huilujen soida näyttämön alla, pannen vahtisotilaat väittelemään tuon ihmeseikan merkityksestä. Mutta tämä vastaa vain heikosti Plutarkoksen kertomusta. Plutarkoksen kuvauksessa Kleopatran kuolemasta taas yhtyvät vaikuttava ja mitä tarkin todellisuuden havaitseminen paraimman klassillisen taiteen arvokkuuteen ja hillittyyn harvasanaisuuteen. "Hänen kuolemansa tuli hyvin äkkiä. Caesarin lähettiläät kiiruhtivat hänen luokseen minkä suinkin ehtivät, tapasivat porteilla sotamiehet vartioimassa, eikä kukaan osannut aavistaa tai ajatellakaan hänen surmaansa. Mutta kun he avasivat ovet, löysivät he Kleopatran virumassa kullanloistavalla vuoteellaan, puettuna kuninkaallisiin vaatteisiinsa, ja toinen hänen kahdesta kamarineitsyestään, Iras nimeltään, makasi kuolleena hänen jalkapuolessaan; ja toinen naispalvelija Charmiana vapisi kuolevana, sijoitellen ja asetellen jalokivillä koristettua hallitsijankruunua, jota Kleopatra kantoi päässään. Nähdessään hänet, sanoi eräs sotilaista hänelle äreästi: 'Oliko tuo nyt hyvin tehty, Charmiana?' 'Erinomaisen hyvin', vastasi hän, 'ja se vaan sopikin, ruhtinattarelle, joka polveutuu niin monien mainioiden ja suurten kuningasten suvusta'. Hän ei enää ääntäkään päästänyt, vaan lankesi kuolleena maahan, aivan vuoteen viereen." Tässä joutuu näytelmä alakynteen; ehkäpä siitä syystä, että kertomuksen koko vaikuttavaisuus tulee juuri noista kuvauksen liikuttavista pikkupiirteistä — pahaa aavistamattomat vartiosotilaat, vapiseva kamarineitsyt — joiden pakosta täytyy jäädä näytelmässä syrjään tai joiden esittämiseksi täytyy turvautua näyttelijäin liikkeiden ja eleiden enemmän tai vähemmän kömpelöön ja raakaan ilmaisukeinoon.