language: Finnish

SHAKESPEARE

Kirj.

Walter Raleigh

Englannin kirjallisuuden professori Oxfordin yliopistossa

Englannin kielestä suomentanut

Vihtori Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1908.

SISÄLLYS:

  I. Shakespeare.
 II. Stratford ja Lontoo.
III. Kirjoja ja Runoutta.
 IV. Näytelmäkappaleita.
  V. Aiheita ja Luonnekuvia.
 VI. Viimeiset vaiheet.

Enimmät runopukuiset käännökset ovat P. Cajanderin Shakespeare-suomennoksista. Muut runot taas, joita ei niistä ole saatu ja joita on melkoinen joukko niitäkin, on runoilija Ennala hyväntahtoisuudessaan säkeiksi sepittänyt.

Suomentaja.

I. Shakespeare.

Jokaisella aikakaudella on omat vaikeutensa oikein arvostellakseen ja ymmärtääkseen Shakespearea. Hänen oma aikansa oli häntä liian lähellä, nähdäkseen hänet oikeassa valossa. Hänen aikalaisiltaan ja niiltä harvoilta tiedonhaluisilta tutkijoilta, jotka kokoilivat jätteitä heidän muisteluistaan, saamme tietää, että "hänen näytelmänsä saavuttivat suosiota"; ja että hän oli "muhkea muodoltaan, kaunis vartaloltaan; sangen hyvä seuramies ja hyvin neuvokas sekä iloisen hyväntahtoinen luonteenlaadultaan". Pintapuoliset tilapäis-arvostelijat, joilla oli etu tuntea hänet hänen eläissään, näkivät hänessä pää-asiallisesti alallaan hyvin menestyvän miehen, onnekkaan näyttelijän ja näytelmäsepän, jonka toimitarmo ja nero olivat kuin luodut teateri-elinkeinoa ja näytelmiä rakastavan yleisön huvittamista varten. Eipä todella yksikään käynyt häntä jumaloimaan hänen eläissään. Enin osa Lontoon vakavan-säädyllistä porvaristoa halveksi ja vihasi tuota äskettäin syntynyttä kansanluokkaa, johon hänkin kuului. Ja vaikka näyttelijät saivat aineellistakin tukea hovin puolelta ja vaikka suuret joukot lakitieteen ylioppilaita ja hienostelevia keikareita osottivatkin heille suosiotaan ja heitä jäljittelivät, niin tuo tuki ja kannatus ei hankkinut heille sen enempää yhteiskunnallista arvonantoa eikä kunnioittavaa hyväksymistä. Kaupungissa he olivat vihollisia: "yhteiskunnan syöpäläistoukkia", hovissa he olivat palvelijoita, ja käskynalaisuus ei ole suinkaan mikään kehuttava asema. Vasta v. 1623 ilmestynyt kokolehtipainos [kokolehti = folio] käänsi "kirjavan lukijain joukon" vakavan huomion Shakespearen näytelmä-kirjoituksiin. Tästä hetkestä lähtien hänen maineensa kävi horjumatta maailmaa valloittamaan. Kokolehti-painoksen alkuun liittämissään säkeissä Ben Jonson, vaikka asettaakin mitä suurimpia vaatimuksia ystävälleen, kutsuu häntä kaikkein ensinnä "vuosisadan sieluksi, näyttämömme suosikiksi, ihastukseksi, ihmeeksi". Milton, noin yhdeksän vuotta myöhemmin, pitää häntä yksinkertaisesti erään ihmeellisen kirjan tekijänä. Kevytmielisiltä näyttelijöiltä joutui sitten Shakespearen maineen huolenpito ja perintö hänen lukijoilleen. Varhaisimmaksi esimerkiksi puhtaasti kirjallisesta jäljittelystä sopinee katsoa — erään hänen teostensa huolellisen tutkijan mukaan — Sir John Sucklingin näytelmiä, joissa kuitenkin tapaa enemmän runollista kuin näytelmä-rakenteellista jälkivaikutusta. Sillä välin kun Kaarle Toisenaikuinen teateri silitteli ja ivamukailuiksi muodosteli näytelmätaiteen mestari-teoksia, piti uusi lukijapolvi vireillä tietoisuutta kirjoitetusta sanasta ja kohotti sen mainetta. Sitten seurasi kaksi vuosisataa suunnatonta tutkimista: uusia painoksia, huomautuksia ja selityksiä, kokonaisia teoksia kasaantui toinen toisensa kintereille, siksi kunnes meidän päivinämme nuo näytelmät ovat tulleet runotaiteen todelliseksi perikuvaksi ja mittapuuksi kaikkien englanninkieltä puhuvien kansain keskuudessa.

Niin on Shakespeare tullut omaksi omituiseksi personallisuudekseen englantilaisena kirjailijana; hänet on erotettu kaltaisistaan ja tunnustettu siksi mitä hän on: ehkä kaikkien aikojen suurimmaksi runoilijaksi, sellaiseksi, joka on sanonut ihmisluonnosta enemmän kuin kukaan muu kirjailija, ja sanonut sen paraiten; jonka teokset ovat jumaluusoppineiden ja viisaustieteilijäin, sotilaiden ja valtiomiesten tutkimisen ja ihailun esineinä, niin että hänen yhä jatkuva pysyttelemisensä näyttämöllä on vähäpätöisin osa hänen kuolemattomuuttaan; joka on kosketellut ihmismielen herkimpiä, hienoimpia kieliä, ja ollut kolmelle vuosisadalle ymmärtävän ihastuksen, viisauden ja lohdutuksen lähteenä.

Ne erehdykset, joiden vallassa meidän uudenaikainen Shakespeare-tutkimuksemme on, eivät todennäköisesti johdu huolimattomuudesta tai halveksimisesta. Me voimme tuskin kaikinpuolin yhtyä Ben Jonsonin tunnustukseen ja sanoa, että meidän kunnioituksemme hänen muistoaan kohtaan "on melkeinpä jumaloimista". Me olemme Shakespearen jumaloivia ihailijoita, siihen syntyneitä ja kasvatettuja. Meidän vikanamme ei ole suinkaan välinpitämättömyys, mutta taikausko — mikä on jonkunverran sukua tietämättömyydelle. Ei missään valtiollisesti kansanvaltaisessa yhteiskunnassa esiinny sellaista yhdenkaltaisuutta ja yhdenvertaisuutta kuin se, mitä runoilija vaatii lukijoiltaan. Hän ei etsi uskonsa muuttajia tai jumaloivia ihailijoita, vaan esittää aatteitaan ja vaikutelmiaan elämästä ja yhteiskunnasta, jotta lukija vertailisi niitä omiin aatteisiinsa ja vaikutelmiinsa. Jos vaikutelmat käyvät yksiin, on myötätuntoisuus syntynyt. Ellei, niin on suosiollinen lukija kuitenkin löytävä ajattelemisen aihetta. Välttämättömänä ehtona Shakespearen oikeaan arvostelemiseen ja nauttimiseen ei ole tieto hänen elämänsä vaiheista, ei edes hänen teoksistaan, vaan tieto hänen teostensa aiheista, laaja inhimillisen elämän ja inhimillisten intohimojen tuntemus, sellaisina kuin ne heijastuvat tunteelliseen ja vastaanottavaan mieleen. Runoilijat, ja vaan harvat muut, ovat lähenneet häntä tältä oikealta näkökohdalta, tarpeellisella tyyneydellä ja vilpittömyydellä. Ei ole kirjailijaa toista, jota olisi siihen määrään kuormitettu runottoman intomielen ja oppineen jokapäiväisyyden typeryyksillä. Ei ole olemassa kirjaa toista — raamattua lukuunottamatta — jota olisi niin väärin arvosteltu, niin väärin käsitetty ja sovitettu, tai joka olisi tehty niin monen joutavanpäiväisen ihmeväitteen ja sukkeluuden esineeksi. Mitä viattomimpia ja huolimattomimpia säkeitä hänen näytelmissään on väännetty ja käännetty ja vatkutettu, toivossa, että niistä herahtaisi joku parantava salaisuus. Hänen runoteoksensa on leikelty pienen pieniin osasiin, joita on mahdoton sulattaa ja joita on käytetty kuin hääkakkua: sitä ei ole syöty, siitä on vaan uneksittu. Uudenajan suurimman runoilijan on lavealti tähän päivään asti uskottu olleen mitä kelvottomimman olion, on uskottu hänen käyttäneen säkeidensä kultalipasta pääasiallisesti piintyneen lörpöttelijän törkyjen kätköpaikkana. Nuo ovat niitä sakkoja, joita suurten runoilijain täytyy maksaa, kun heidän teoksensa tulevat muotiin.

Ymmärtäväisemmillekin runouden tutkijoille on ollut vaikeaa päästä tasapainoonsa. Sen jälkeen kun romantiikan arvostelu oli korkeimmilleen kohonnut, on Shakespearen ihastelusta tullut jonkunlainen huutokauppa, jossa korkeimman tarjouksen tekijä, olkoonpa tuo tarjous kuinka kohtuuton tahansa, vie varmasti voiton. Rakastaa, mutta rakastaa ymmärryksellä, ei ole joka miehen asia. Itsepä runoilijatkin ovat ajautuneet mitä hillittömimpiin äärimmäisyyksiin, koettaessaan tuskallisesti löytää koko Shakespearen jokaisessa hänen osassaan. Täten on tullut melkein kylmäkiskoisuuden merkiksi, jos on tahdottu katsoa hänen elämäntyötänsä järjelliseksi ja historialliseksi kokonaisuudeksi. Ääretön tarkoitusperän hienous on omaksuttu hänelle niissä tapauksissa, jolloin hän on käyttänyt jonkun tarinan semmoisena kuin hän on sen löytänyt, tai kun hän puoliksi ylenkatseellisesti hahmosti muutamia henkilöjä ja vuoropuheluja, noudattaakseen Elisabetin hovin toivomuksia. Coleridge esimerkiksi pitää sitä "erinomaisena esimerkkinä Shakespearen intohimojen luonteen tuntemisen hienoudesta, että Romeo on jo heti alussa lemmenhurmaama", hulluuteen asti rakastunut Rosalineen. Kuitenkin esiintyy koko tarina Romeon intohimosta Rosalineen jo Arthur Brooken runoelmassa, josta Shakespeare varmaankin on saanut näytelmänsä aiheen. Edelleen väittää samainen suuri arvostelija, että "portinvartian rivo yksinpuhelu" Macbethissa on "jonkun toisen käden kirjoittama roskakansaa varten, mahdollisesti Shakespearen suostumuksella"; ja että "kekseliäästi hän kynänterässä vielä jälellä olevalla musteella, jota juuri oli muissa tarkotuksissa käytetty, lisäsi täsmälleen nuo sanat: — 'Lempo sitä kauemmin olkoon paholaisen portinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa muutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan'. Jälellä-olevasta ei yksikään ainut tavu kanna Shakespearen ikileimaa". — Asianlaita on tämä: Coleridge ei ensinkään pidä portinvartijan puheesta, ja sentähden hän väittää vallan yksinkertaisesti, ettei se ole Shakespearen kädestä lähtenyt. Ainoastaan yksi lauselma siinä on liian hyvä menetettäväksi, ja sentähden täytyy panna Shakespeare sitä kirjoittamaan. Tuo on jo todellakin arvostelun intohurmausta, ja johtaa ajattelemaan Drydenin, Johnsonin ja Popen viileän miehekkäitä lausuntoja, niissä kun esiintyy korkea käsitys itsensähillitsemisen ja tasapuolisuuden suuresta arvosta.

Niissä on kuitenkin, kaikesta huolimatta, jotain jaloa ja todellista, noissa hartaan innostuksen hillittömissä haihatteluissa. Voidaksemme oikein arvostella Shakespearea, täytyy meidän kokea sulkea hänen ajatuksensa omaan ajatuspiiriimme, vaikkakin järki vaistomaisesti säikähtää yrityksen rohkeutta. Hänen henkilöluonteitaan saatamme arvostella vapaasti ja pakottomasti; kun me tulemme lähemmin tutuiksi heidän kanssaan, niin tuntuu meistä kuin kuuluisimme heidän mailmaansa, kuin olisimme itse Shakespearen neron alamaisuuteen antautuneita, milteipä hänen luomiaan henkilöitä. Me olemme hyvin tyytyväisiä, saadessamme olla niin läheisesti mukana tässä unelma-elämässä, joka on niin ihmeellisen eloisa, niin sen todellisen maailman kaltainen, minkä me tunnemme; ja me emme haluaisi tulla herätetyiksi. Miten pitäisi unennäkijän nyt arvosteleman untansa? Millä pöyhkeän-ylimielisellä keinolla voisimme me kohottautua johonkin pisteeseen ulkopuolella Shakespearen elävöittävän mielikuvituksen pallomaista maata? Millä tavalla tulisi meidän puhua hänen luonteestaan, kun tuon luonteen todelliset piirteet ovat itse miehiä ja naisia? Melkein kaikki romantiikan arvostelijat ovat tunteneet tuon vaikeuden; useimmat heistä eivät ole ryhtyneetkään sitä uhmailemaan, pitäen parempana antautua yhä enemmän ja enemmän lumouksen hurmaavaan valtaan, pysytellä yhä syvemmällä unelman haltioissa. He ovat askarrelleet innokkaasti ja taitavasti Shakespearen luomien kanssa, tyynnyttäen tunteitaan niiden luojaa kohtaan silloin tällöin kohottamalla tunneryöppyisen ylistyshymnin hänen kunniakseen. —

Kuitenkin: Shakespeare oli ihminen ja kirjailija; sille hän ei mahtanut mitään. Kun hän kirjoitti, niin omaa itseänsä hän paperilla kuvaili, omaa sisintä olemustaan hän paljasti. Muutamat ihmiset kirjottavat niin huonosti, että heidän todellisin itsensä melkein täydellisesti hukkuu heidän hajallisten ja ponnettomain sanojensa alle. Voitaneekohan myös sanoa, että toiset kirjottavat taas niin hyvin, niin levein ja lujin ottein ihmisistä ja asioista, että he siirtyvät tykkänään näköpiirimme ulkopuolelle? Jossain mielessä niin voitanee sanoakin. Shakespearessa on paljon sellaista, jota me emme voi tuntea; mutta siihen sisältyy melkein kaikki se, jota me jokapäiväisessä kanssakäymisessämme lähimmäistemme kesken pidämme merkittävänä, luonteenomaisena, huomiota herättävänä. Me tiedämme niin vähän toinen toisistamme, että me olemme kiitollisia siitäkin epävarmasta opastuksesta, minkä meille voivat antaa saveen painuneet peukalon-merkit ja sormien jäljet, liikahdusten synnyttämät omituisuudet sekä satunnaiset säreet ja vammat. Usein meidät tunnetaan paraiten juuri kaikenlaisista pikkuseikoista ja yksityiskohdista; mutta tässä kohdassa tietomme Shakespearesta jättää meidät pulaan. Se, mitä tiedämme hänestä, on niin pääasiallista, että se — näyttää yleispätöiseltä, henkilöttömältä. Kaiken kekseliään nuuskimisen hän on tehnyt arvottomaksi, avaamalla mielensä ja sydämensä meille. Kun me haluaisimme tietää, miten hän kantoi hattuaan tai mitä omituisuuksia oli hänen puhetavassaan ja esiintymisessään, niin tapahtuu se pääasiallisesti siksi, että tunnemme noiden seikkain olevan arvokkaita jonkunlaisina viittauksina ja opastuksina. Vaan eivät tuollaiset huomiot ja johtopäätökset, vaikka niitä olisi jatkettu koko elinaika, kykenisi kertomaan meille kymmenettä osaa kaikesta siitä, mitä hän itse on paljastanut meille voimakkaammalla ja ilmerikkaammalla tavalla: teostensa kautta. Vaikka tuntisimmekin kaikki nuo pikkuseikat, emme siitä tulisi sen viisaammaksi: ne vaan meitä rasittaisivat ja estäisivät häntä vapaasti esiin kohoamasta. Hän on vapauttanut meidät kaikkien tuollaisten hätäkeinojen erhetyksistä. Ja ne, jotka tuntevat, että heidän tietonsa ja käsityksensä Shakespearesta täytyy välttämättömästi perustua etupäässä katkonaisesti esitettyjen seikkojen ja yksityiskohtain varaan, ovat hänen pilkkaajiaan, eivätkä hänen ystäviään. "Eivätkö nämä luut ole sen arvokkaampia, kuin että niillä leikiteltäisiin kuin pelinoppasilla?" Olisi epäilemättä sangen hauskaa virkistää mieltään Shakespearen seurassa; vaihettaa pajan hehkuva kuumuus viheriänä uhkeilevan maalaiskylän huolettomaan rauhaan; nähdä hänen riisuvan päältään taikapukunsa ja vaipuvan takaisin tavallisen joutavanpäiväisen pakinan tympäiseviin turhuuksiin. Tämä huvi on kielletty meiltä. Mutta tuntea hänet taitureista suurimpana, kun hän kokoo voimansa ja seisoo siinä loistavimmassa mahtavuudessaan, mielikuvitus liekehtivänä, kun toisiaan ajavat ajatukset ja päähänpistot muodostuvat keskittävän tahdon voimasta eläviksi olennoiksi — silloin tunnemme häntä paremmin, emmekä huonommin. Jo yhden suuren näytelmän virkeä, tarkkaavainen lukeminen saattaa meidät lähemmäksi Shakespearen sydäntä kuin kaikkien noiden selittelijäin ja muinaiskalujen kokoilijain turhantarkat, vaikka itsessään kiitettävät hommat.

Vaan tässäpä tapaammekin vastaväitteen, joka on hyvin yleisesti suosittu ja joka on saavuttanut jonkun verran tieteellistäkin kannatusta. On näet kielletty, ettemme voi löytää ihmis-Shakespearea hänen näytelmistään. Hän on näytelmärunoilija; ja runous, sanotaan ivaten, on teeskentelyä. Hänen äärettömän rikas luova kykynsä on antanut meille pitkän sarjan kuviteltuja henkilöitä, jotka ovat meistä yhtä todellisia kuin meidän kanssa-ihmisemme; suuren joukon, joka sisältää mitä erilaisimpia luonteita — Hamlet ja Falstaff, Othello ja Thersites, Imogen ja rouva Vilkas, Moilanen ja Julius Caesar, Kleopatra ja Audrey — ja tähän moninaisuuteen nyt näytelmäin kirjoittaja kätkee itsensä ja — häviää näkyvistämme! Me emme voi tehdä häntä vastuunalaiseksi kaikesta, mitä hän sanoo. Hän on vaan se maanalainen vaikuttava voima, joka panee näytelmän toiminnan käyntiin, astumatta itse näkyviin.

Tuo on valaiseva huomautus, ja se on merkittävä apuna ymmärtääksemme Shakespearen menestystä niiden mielikuvitelmain luomisessa, jotka muodostavat hänen tekotapansa koneiston. Mutta tuskin sitä olisi kukaan taiteilija suosinut, ja se olisi varmaankin saanut hyvin lyhyen ripin joltakin sen seurueen jäseneltä, joka kokoontui Merenneidon kapakassa. Kukaan ei voi kävellessään muodostaa muuta kuin oman varjonsa. Ei kukaan näytelmänkirjottaja voi luoda eläviä luonteita ja henkilöitä muutoin kuin testamenttaamalla oman parhaimpansa taiteensa lapsille, jakamalla heidän keskensä omien ominaisuuksiensa lahjat, antaen yhdelle olkoonpa vaikka älynsä runsauden, toiselle filosofisen epäilyksensä, kolmannelle toiminta-intonsa, neljännelle oman syvän luontonsa koruttomuuden ja vakavuuden. Ei ole sellaisenaan tullut ainoatakaan tunnepuuskausta painetusta kirjasta, mikä ei ensinnä olisi ollut elävänä kirjailijan sielussa; ja mitään ei taas ollut elävänä hänen sielussaan, mikä ei ollut syvästi ja vilpittömästi tunnettu. Näytelmät sellaiset kuin Shakespearen eivät voi olla kirjoitetut kylmällä mielellä; ne kysyvät miehen koko tarmoa ja vievät viimeisenkin rovon hänen tunne-alttiutensa ja kokemuksiensa rikkauksista. Näistä näytelmistä saamme tietää, mitkä kysymykset syvimmin kiinnittävät Shakespearen huomiota ja mitkä suurimmalla voimalla yhä palautuvat hänen mieleensä; me voimme panna merkille, miten hän käsittelee tarina-aiheitaan, minkä hän hylkää, mitä hän muuntelee, vaihtamalla sen tarkotusta ja muotoa; miten monta kohtaa hän tyytyy jättämään hämäräksi; mitä aiheita hän valitsee koristellakseen niitä romanttisen taiteensa korkeimmilla keinoilla, ja miten hän taas heittää kaikki nurkkaan, ollakseen oikein riemuitsevan ilakoiva ja naurattava; mitenkä hän jokaisessa luonnekuvassa vaistollaan ja kuvitusvoimallaan korostaa jokaisen piirteen, niin että me näemme henkilön tarkoituksen ja arvon selvemmin kuin se elämässä olisi mahdollista. Me otamme osaa niihin mielenliikutuksiin, jotka syntyvät hänessä erinäisissä tilaisuuksissa ja tapauksissa; me tulemme kykeneviksi mukautumaan niihin eriskummaisiinkin mielikuvitustuotteisiin, joita taas toisissa esiintyy; me tunnemme sen tuomion, jonka hän langettaa erinäisistä henkilöistä ja käytöstavoista paljon selvemmin, kuin jos me olisimme kuulleet sen suoraan sanottavan. Hän on tutustuttanut meidät kaikkeen siihen, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee, hän on levittänyt eteemme teokset, jotka sisältävät hänen käsityksensä maailmasta; — mitenkä rohkenemme vielä valittaa, että hän olisi kätkenyt itsensä meidän saavutettavistamme?

Pää-asiallisimpana syynä näihin vaikeuksiin on runouden luonteen ja runoilijan sieluntoiminnoiden väärinkäsittäminen. Löytyy runouden lukijain joukossa paljon miehiä ja naisia, jotka vaativat runoilijaa esittämään lyhyen selonteon opistaan ja uskontunnustuksestaan. Itsepintaisten ja jäykkäin ihmisten mielestä on maan pallonmuotoisuus tyhjää lörpötystä; heillä täytyy välttämättä olla neliön muotoinen mustalla valkoiselle piirretty kaava kaikista asioista, ja kun he sattuvat tapaamaan jotakin, joka ei tahdokaan sopia heidän kaavaansa, silloin he eivät "tuota muukalaista toivota tervetulleeksi"; he joko ovat siitä tykkänään tietämättä, tai sitten kohtelevat sitä hirviönä. He ovat täydellisesti tyytyväisiä noihin yleisiin määritelmiin ja periaatteisiin, jotka ovat yksinkertaisia vain siitä syystä, että ovat osaksi vääriä. Mitä he nyt eivät saata hyväksyä jostain uudesta näkökannasta, sitä he ovat hyvin taipuvaisia sanomaan epäsiveelliseksi, eikä ilman jonkunlaista henkilökohtaisen halveksimisen väritystä. He kysyvät runoilijalta, mitä tämä uskoo, ja vastaus ei ehkä kaikissa tapauksissa tyydytä heitä. Runoilija ei usko mitään muuta kuin sen mitä hän näkee. Hänen sanontatapansa koko voima lähteekin juuri siitä, että kaikki hänen esityksensä kantavat välittömän kokemuksen takauskirjaa. Kun typeräjärkiset ihmiset nojautuvat sananlaskuihin ja kokevat sovittaa niitä, niin hän mullistaa koko menettelytavan; hänen loistavat yleispätevät selvittelynsä totuudesta ovat äkillisiä kokemustiedon synnyttämiä aavistuksia, hänen itsetuntemuksensa valo-keskustasta ylt'ympäri pimeyteen singonneita kipinöitä. Näytelmätaidollinen nero, jonka toisinaan luullaan voivan tulla toimeen ilman kokemustietoa, omaa itse teossa erikoisen kyvyn juuri tuon kokemustiedon hankkimiseen ja tämän kokemuksen leventämiseen ja hedelmöittämiseen älyn ja tunne-alttiuden avulla. Kun huomaamme runoilijan puhuvan suurella vakaumuksella aiheista ja asioista, jotka näyttävät olevan täydellisesti hänen oman välittömän tietoisuutensa mahdollisten rajain ulkopuolella, joudumme kiusaukseen omistaa hänelle jonkinlaisia taikavoimia. Me olemme joutuneet harhaan; me unohdamme sen vaikutelmain ylenmääräisyyden, mikä joka päivä, joka hetki virtaa meihin aistimustietä, ja josta virkeinkään mieli ei voi tavoittaa eikä elävöittää ei edes sadannetta osaa. Kerrotaan usein juttua eräästä oppimattomasta palvelustytöstä, joka kuumehoureissaan lasketteli pitkiä lauseita hebreankielellä, mitkä hän vallan itsetiedottomasti oli oppinut kuullessaan usein isäntänsä, hebreankielenoppineen, niitä itsekseen toistelevan. Runoilijan aivojen herkkä hourekiihko antaa hänelle jotakin tuontapaisen poikkeuksellisen käsityskyvyn ja muistin terävyydestä ja nopeudesta. Kun mieltä intohimot kiihottavat tai mielikuvituksen tuli kuumentaa, silloin kaikenlaiset vähäpätöiset ja unohdetut seikat nousevat pinnalle ja saavat vallan uuden merkityksen.

Yrittäkäämme miten tahdommekin, me emme voi havaita Shakespearen puhuvan epämääräisin ja ylimalkaisin sanoin siitä, joka on hänen näkemyksensä ulkopuolella. Hän julistaa vain sitä mitä hän tuntee. Mutta jos me yritämme todisteissamme mennä taaksepäin ja luoda uudestaan hänen henkilökohtaisen historiansa tutkimalla hänen yleismaailmallista tietomääräänsä, joudumme ehdottomasti ansaan. On niin äärettömän monta tapaa ja keinoa oppia joku asia; ja niin monet kaikkein tärkeimmät opetukset toistuvat joka päivä. Ottakaamme aivan sattumoisin joku esimerkki Shakespearen tiedosta:

    Pahasti tehdään moni työ, kun nähdään
    Pahoille töille välikappaleita.

Taikka:

    On syysi suuri, hetki soveljas;
    Sa palvelioitas vilpin teillä käytät;
    Saa susi lampaansa sun polultas.
    Sa ajan parhaan synnin töihin näytät.

On järkevää ajatella, että Shakespearen elämässä oli tapauksia ja hetkiä, jotka saattoivat nämä totuudet hänessä selkenemään. Mutta kuka voi arvata, mitkä ne olivat? Totuuden itsensä voi osottaa ja tuntea jokainen lapsikin. Samallainen epävarmuus liittyy lähes kaikkiin johtopäätelmiin, joita on tehty Shakespearen kirjoitusten nojalla hänen elämänsä tapauksista. Hän puhuu erehtymättömän syvällä tuntemisella ystävien uskottomuudesta, avioliittojen epäsuhteista, naisen kevytmielisyydestä ja miehen himokkaisuudesta. Eriskummaisia tapauksia on sovitettu kaikkiin näihin lausuntoihin; ja moni niistä tekee todellakin vastustamattomasti sen vaikutuksen, kuin olisi siinä takana joku katkera henkilökohtainen muisto. Mutta luomisen vaikuttaneet tekijät kokemuksen ja hänen sielunsa välillä ovat häipyneet näkymättömiin, niin että useimmat niistä olivat epäilemättä haihtuneet hänen muististaan kauvan ennenkuin hän kuoli. Se mitä on jäänyt jälelle, on hänen mielenliikuntonsa lapsi; ja tämä lapsi on kuolematon.

On olemassa eräs Johnsonin kuvaus ystävästään Savagesta, jota voitanee laajemmaltakin sovittaa runoilijanerojen, ja etenkin dramallisten, henkisiin ominaisuuksiin. "Hänen henkensä", sanoo Johnson, "oli tavattoman voimakas ja vilkas. Hänen arvostelunsa oli sattuva, hänen käsityskykynsä nopea, ja hänen muistinsa niin tarkka, että hänen usein huomattiin tuntevan jonkun asian, minkä hän lyhyessä ajassa oli muilta oppinut, paljon paremmin kuin ne, joilta hän oli tietonsa saanut; hän saattoi usein muistaa tapahtumia kaikkine yksityisseikkoineen ja asianhaaroineen, joihin harvat olisivat tuskin huomiotansa kiinnittäneet niiden tapahtuessa, vaan jotka hänen herkkä vastaanottokykynsä oli hänen sieluunsa painanut. Hänellä oli taito päästä hetkiseksi eroon kaikista omista mielteistään ja antautua täydellisesti jokaiselle uudelle näylle. Tästä ominaisuudesta on ymmärrettävissä hänen tietämisensä laajuus, mikä verrattuna siihen pieneen aikaan, jonka hän näennäisesti käytti sen saavuttamiseen, oli suurenmoinen. Hän tarkkasi nopeata keskusteluakin samanlaisella huomaavaisuudella, jota muut käyttävät lukiessaan; ja kesken näennäisesti huolimatonta iloisuutta hän ei päästänyt ohitseen ainoatakaan uutta aate-vilahdusta, joka tuli kuuluviin, ei ainoatakaan vihjausta, jota saattoi käyttää hyväkseen. Hän onkin sentähden kahviloissa ottanut ne edistysaskeleet, mitä muut hiljaisissa kammioissaan, ja huomattava on, että tuollaisen miehen kirjoitelmissa, miehen, jota eivät juuri erinomaisempi kasvatus tai lukeneisuus haittaa, esiintyy oppia ja tietoa, jonkalaista vaivoin löytää muista tuotteista." Asettakaamme Elisabetin aikuiset kapakat kahvilain sijaan, ja jokainen sana tuosta kuvauksesta epäilemättä sopii Shakespeareen. Jos me otamme tarkastellaksemme jonkun hänen teoksensa, niin saatamme olla varmat, että hänelläkin oli taito mukautua täysin sen seuran mukaan, missä hän kulloinkin oli ja antautua kokonaan jokaiselle uudelle näylle. Tämä on voimakas henkilökohtainen piirre hänessä, vaikkeikaan se juuri vielä auttaisi meitä piirtämään hänen luonnekuvaansa, niinkuin sitä tavallisesti kutsutaan. Hänessä ei esiinny yhtään noita teräviä kulmia ja eriskummaisuuksia, joista sopisi piirtää edes pilakuva. Ne hänen aikalaisistaan, jotka yrittivät piloillaan mukailla hänen tyyliään, takertuivat tavallisesti samanlaiseen pöyhkeään sanarehentelyyn, jonka Shakespeare säästää sellaisille luonteille kuin Hotspur —

    Ois, määrin, helppo huipata ja riistää
    Kalvaalta kuulta kirkas kunnia.

Ei voida kieltää, että Shakespearella on suuri mieltymys komeaan kaunopuheisuuteen; hänen onnistuneimpia, leikillisimpiä temppujaan onkin asettaa se todellisuuden vastakohdaksi. Tässä, jos missään, tulee häntä tarkastella kahtaalta päin. Joskus hän näyttää tykkänään vajonneen maailman hyörinään ja pyörinään ja tuntuu ikäänkuin houkuttelevan meitäkin heittäytymään joukkoon. Mutta häneen ei pidä luottaa; heti kohta hän taas kohotaiksen korkeuksiinsa, tähystellen alhaalla riehuvaa taistelua mietiskelynsä ja ilomielensä kukkulalta. Muutamat hänen näytelmiensä elävimmistä luonnekuvista ovat juuri niitä, jotka mielellään katselevat maailmaa tältä kannalta: Biron, Falstaff, Hamlet, Prospero. He ovat kaikki — jossakin mielessä myös muut — käytännöllisissä toimissa enemmän tai vähemmän epäonnistuneita; mutta heidän näkemyksensä laajuus ja totuudenmukaisuus ei silti ole vähentynyt, ja heistä onkin tullut Shakespearen lempilapsia.

Muuten Shakespeare ei ollut mikään kummallinen ilmiö sanan ahtaimmassa merkityksessä, eikä missään muussakaan merkityksessä, johonka ne niin helposti tyytyvät, jotka ovat tottuneet turhan-lyhyviin puheenparsiin ja inhimillisen arvoituksen naurettavan yksinkertaisiin ratkaisuihin. Hänen todellisten elämäntilojensa tutkiminen olisi ällistyttänyt niitäkin kummallisten ihmisten ihailijoita, jotka ovat kuvailleet sir Roger de Coverleyn, Parson Adamsin ja eversti Newcomen. Siitä huolimatta valtaa meidät, sitä mukaa kuin tutustumme yhä paremmin hänen teoksiinsa, tunne siitä, että olemme tekemisissä elävän, todellisen ihmisen kanssa. Kun luemme hänen huvinäytelmiään, niin tarttuu meihin iloisuus, jonka tiedämme lähtevän hänestä. Kun lähenemme Kuningas Lear- ja Othello-murhenäytelmäin synkkää loppua, ja tunnemme olemuksemme kaikkien säikeiden värisevän ikäänkuin erilleen kiskottuina, niin se lohdun tunne, joka meihin hiipii, kun rauha jälleen vallitsee tuolla hävityksen näyttämöllä, lähtee siitä varmasta tietoisuudesta, että Shakespeare on kanssamme; että hän, joka näki nämä tapahtumat, myöskin tunsi ne niinkuin me ne tunnemme, ja löysi urheuden ja lemmen loistavissa ilmiöissä parannuskeinon epätoivoa vastaan. Kun hän tarkastelee jonkun kysymyksen molempia puolia ja näyttää jättävän vaa'an heilumaan, niin hän kuitenkin juuri silloin ilmoittaa oman mielipiteensä, vieläpä vaikka hän kieltäytyisikin hyväksymästä puolta tai toista. Mahdollista on myös, että meidän ymmärtämyksemme on liian hidas tuota huomataksemme, tai luottaa hän meihin liiaksi, jättäessään niin paljon meidän tunne-alttiutemme ja havaintokykymme varaan. Mutta kaikkialla, sielläkin, missä me kuljemme mukana vain epävarmoin askelin, me tunnemme hänen kätensä puristuksen, ja me huomaamme, että kaikki se tuntemus, minkä tällä tavalla saavutamme ja keräämme, on todellista tuntemusta ja tietoa hänestä, hänen itsensä hyväksymää ja ilmoittamaa.

Aikalaisten antamien arvostelujen niukoista jäännöksistä saamamme tiedot ovat täydellisessä sopusoinnussa — mikäli vertaileminen käy päinsä — sen kanssa, mitä näytelmät meille kertovat. Ne laatunimet, joita on omistettu Shakespearelle, ja hänen teoksensa osottavat suurta läheistä yhtäläisyyttä; häntä kutsutaan "nerokkaaksi", "mesipuheiseksi", "hopeakieliseksi"; hänen näytelmänsä ovat "onnistuneita ja kuvarikkaita"; hän oli "vilpitön ja rehellinen mies, avomielinen ja vapaa luonteeltaan;" ja aina häntä mainitaan "kohteliaaksi ja hienoksi Shakespeareksi". Jos voisimme tehdä hänen henkilökohtaista tuttavuuttansa, niin varmaankin odottaisimme tapaavamme hänessä yhden noita sopusuhtaisia, ihanteellisesti kehittyneitä luonteita, jotka usein saavat niiden toverien puolelta, joiden keskuudessa he elävät ja työskentelevät, osakseen vähemmän huomiota ja arvonantoa kuin he oikeastaan ansaitsisivat. Meistä tuntuu aivan siltä, että lapset eivät suinkaan keskeytä harrasta pakinaansa, kun hän astuu lähemmäksi, vaan jatkavat sitä siinä onnellisessa vakuutuksessa, että sehän onkin vaan Setä Shakespeare. Perimystieto hänen suurista luonnonlahjoistaan liittyy hänen nimeensä kuin hälventynyt tuoksu. Jokainen oli enemmän itseänsä, saadessaan olla Shakespearen seurassa. Tämä ei ole mitään järkeistelemistä, vaan suora totuus: ilman tuollaista vaikutuskykyä ei hän olisi mitenkään voinut päästä suunnattomaan erilaisten ihmissydänten ja ihmislajien tuntemukseensa. Nuo ylpeät, ankarat luonteet, jotka, usein omaksi häpeäkseen, saattavat toiset ihmiset hämilleen ja aroiksi, eivät olisi voineet millään mahdilla, vaikka heillä olisi ollut kuinka paljon näytelmällistä älyä tahansa, koota Shakespearen näytelmäin aineksia. Joskin he ihmeen kautta voisivat tulla toimeen naisten ja lasten kanssa, niin hirtehiset ja maankiertäjät jäisivät heiltä ainaiseksi käsittämättä. Sääliväinen ja jalomielinen Cordelia saavuttaisi ehkä heidän suosionsa; mutta kaikki heidän taitavuutensa ei kykenisi millään muotoa saattamaan heitä sille tasolle, josta he kuulisivat Autolykon yksinpuhelun. Niiden luonteessa taas on jonkunlaista syvää nöyryyttä ja rakastettavaisuutta, jotka eivät heti asetu yläpuolelle, itsevanhurskaina tuomitsemaan muita. Pyhimyskin voi tosin menettää kärsivällisyytensä oikein kovissa koettelemuksissa. Mutta tuo luonteenominaisuus kuului Shakespearen synnynnäisiin lahjoihin ja auttoi häntä erinomaisesti menestymään ja edistymään taiteessaan.

Ei tarvinne mainita, että Shakespeare kaikesta sydämestään rakasti ilomieltä niin itsessään kuin muissa. Hänen nuorekkaasti pulppuileva elämänilonsa tekee hänen aikaisemmat huvinäytelmänsä oikeiksi hillittömän huvittelun leikkikentiksi. Huvittelun halukin, kun se vaan on jaloa ja hienotunteista ja virkeää ottamaan vastaan vaikutelmia, voi sisältää paljon ymmärtäväisyyttä ja älyä. Se ei juuri välitä noiden kostoa ja vihaa hautovain mielten synkän kalvavista haluista, tai noista katkerista ajatuksista, jotka raastavat ja repivät ja turhia sieluntuskia synnyttävät siitä, mikä jo auttamattomasti on tapahtunut. Shakespearen konnamaiset ja katalat luonteet ovatkin kaikki tuollaisia kurjia, itseensä-vajonneita, aina taaksensakatselevia. He kuuluvat tuohon raajarikkoisten kauhistavaan joukkoon, jotka käyttävät neljän aistinsa parhaat kyvyt kostaakseen muille viidennen menettämisen. Tappion tai menetyksen synnyttämä kateus on yhtä yleinen kuin kurja intohimo; Shakespearen mielestä se on kaiken äärimmäisimmän kataluuden kanta-äiti. Kärsivällisesti kannettu tappio, ilman pienintäkään ajatusta jumalattomasta kostonetsinnästä, mikä vaan tekisi pahan monta vertaa suuremmaksi; rakkaus, joka ei muutu vaikka se huomaakin muiden muuttuneen, joka vaan vahvistuu peittääkseen toisten vikoja ja puutteita — kas siinä sen tornin rakennusainekset, jolla hän kohottaa korkeuksiin ylevimmät esikuvansa inhimillisestä hyvyydestä. Hänen oma sielunsa etsi onnellisuutta niinkuin kasvi, kääntymällä valon ja raittiin ilman puoleen; mutta hän ihailee mielellään myös kaikkea sitäkin, joka saavuttaa onnen, tapahtukoonpa se sitten kuinka kummallisia teitä tahansa; ja hänen onnen etsintänsä saattoi hänet — ikäänkuin viimeiseksi suosionosoitukseksi — siihen loistoisana hehkuvaan uuden, paremman maailman riemuja heijastavaan valovirtaan, joka säteilee hänen viimeisistä näytelmistään.

Kun meistä Shakespeare tuntuu vaikealta ymmärtää, niin olkoon se meillä suurena lohdutuksena, että hän yhä on seurassamme ja saavutettavissamme. Hänen luonteensa ja henkensä ei ole suinkaan kehittynyt yhtäjaksoisesti, sopusointuisesti, tasasuhtaisesti eikä sukkelasti. Ne tragilliset ristiriidat, jotka muodostavat hänen suurimpien näytelmäinsä aiheet, ovat suunnitellut hänen sielunsa valtakunnassa tapahtuneiden sisäisten sotien ja kapinain pohjalla. Eräskin sellainen sisällinen taistelu, huomattavampi muita, on jättänyt syviä jälkiä hänen runouteensa. Se ei ole tuo ijänikuinen kamppailu järjen ja tunteen välillä, intohimon kuiskeiden ja kylmän varovaisuuden käskyjen välillä, vaikka tämäkin kamppailu esiintyy ihmeellisesti kuvattuna useissa näytelmissä, missä useimmiten molemmille puolille tehdään yhtäläisesti oikeutta. Mieltäkiinnittävämmän näyn hänen sielunsa taisteluihin tarjoaa kuitenkin sen mielikuvituselämän tarkastelu. Hän rakasti suuresti selvää, ratkaisuun johtavaa toimintaa ja pontevuutta. Hän osasi tuomita tuon tunteen, joka vaan itseään hellii ja hemmottelee, eikä pääse askeltakaan edemmäksi. Toiselta puolen taas mielikuvituksen lahja, jolla luonto oli hänet niin runsaasti varustanut, älyn ja tuntemiskyvyn ylt'ympäri haihattelevat, levottomat, uteliaat tiedustelut ja etsiskelyt — nuo suuret syntyperäiset lahjat, joita vielä jokapäiväinen taidon harjoitus yhä kehitti ja vahvisti — tahtoivat toisinaan ottaa yksinvallan ja tehdä järjestävän tahdon vaikutuksen tehottomaksi. Silloin nousi hän kapinaan itseänsä vastaan, ollen enimmäksen taipuvainen kiittämään tuota juroa, epämuotoista sanansaattajaa, "jonka huolena on, ett'eivät ihmiset näe liian paljon yhdellä kertaa". Jos tietäjän, nähdäkseen Jumalan, täytyy luopua kaikesta inhimillisestä kuuliaisuuden ja sopivaisuuden tunteesta, niin eiköhän hinta silloin ole liian kalliisti maksettu? Kas siinä on pulma ja kahdenvaihe, minkä kaikki runoilijat — niin, kaikki ihmiset — tuntevat, jotka elävät mielikuvituksen kuluttavaa elämää, jotka hetkestä toiseen, hiljaisessa yksinäisyydessään, mittelevät voimiaan henkensä luomien olentojen kanssa, sillä välin kun ihmisluonnon raisusti ohitse rientävät, koskaan takaisin palaamattomat viehätykset jätetään tykkänään huomioonottamatta tai työnnetään rutosti takaisin. Keats tunsi tuon aseman hyvin ja hän onkin selvittänyt sitä huvittavalla tavalla muutamissa kirjeissään. "Nerokkaiden ihmisten suuruus", sanoo hän, "johtuu eräästä kemiallisesta eetteri-ilmiöstä neutralisen älyn aineko'ossa — mutta heillä ei ole mitään yksilöllisyyttä, ei mitään tarkkoja luonteenpiirteitä." Ja hän lisää: "Runoilija on epärunollisin kaikista olioista, koska häntä ei voida sovittaa mihinkään erityiseen personaan — hän kun on alituisesti sekaantuneena johonkin toiseen ruumiiseen, täyttäen sen olemuksellaan." Keats siis tunnustaa, kuten Shakespearekin, ettei voida vastustaa sisäistä kutsumusta runotyöhön; niinpä hän sanookin — "Tulen päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hyvin kirjottaminen on lähinnä hyvin elämistä sentään korkeinta tässä maailmassa." Mutta mitäs, jos tuo korkein kutsumus tuleekin äkkiä, niinkuin se tavallisesti tekee, ja löytää miehensä herpouneena, valmistumattomana, "vieraiden vaikutusten ja päivin kummittelevain yöpainajaisten" vallassa, vaipuneena ongelmoisiin mietiskelyihin, kaukana omasta itsestään, kykenemättömänä vastaamaan tuohon kutsumukseen? Eräs kuuluisa englantilainen maalari antoi kerran sitoa itsensä mastoon myrskyn raivotessa merellä, voidakseen rauhassa tutkia taivaankannen ja veden värivaikutelmia. Hänen apuansa ei tarvittu laivan hoitamisessa; hänhän ei kuulunut miehistöön. Kuka ihmisten joukossa rohkenee vaatia itselleen samanlaista vapautusta oman elämänsä ohjauksesta?

Shakespeare ei suinkaan tehnyt tuollaista vaatimusta; mutta hän tunsi kahtaalle jaetun sielun tuskat, kärsien mielikuvituksen hirmuvallasta. Voitanee tuskin sanoa, että hänen mielikuvitusvoimansa saattoi hänet tasapainostaan: sekin oli hänelle tarpeellisena apuna hänen verrattomissa saavutuksissaan, ja juuri sen mahtavalla avulla onnistui hänen lopulta saavuttaa pyrkimystensä päämäärä, päästä rauhaan ja varmuuteen. Lukiessaan hänen näytelmiään ei kukaan saata olla tuntematta niitä rajuja, epätoivoisia ponnistuksia, joita hän teki voitolle päästäkseen. Hänen kuvailunsa miehistä, joissa mielikuvitus oli ylivallassa, — Rikhard II, Hamlet, Macbeth — kuuluvat hänen kuvavarastonsa kaikkein ihmeellisimpiin tuotteisiin, ovat kaikkein tarkimmin tutkittuja ja kaikkein uskollisimmin todellisiksi hahmoitettuja. Mutta toiselta puolen ei edes näytelmän verhoava puku saata meiltä kätkeä sitä ihastelua ja harrasta myötätuntoa, mitä hän tuntee taas toisia luomiaan kohtaan, joissa toimintatarmo voimakkaana esiintyy — Hotspur, äpärä Faulconbridge ja ennen kaikkea Othello. Nämä ovat ihmiskunnan syntyperäisiä hallitsijoita. Shakespeare pysyy horjumatta tasapainossa: jokunen määrä Hamletin hienoa mietiskelykykyä olisi ehkä voinut pelastaa Othellon tulemasta murhaajaksi; mutta se ei olisi voinut enentää Shakespearen mieltymystä häneen.

On totta, että Shakespeare, avaamalla koko henkensä ja mielensä meidän tarkastettavaksemme, samalla on antanut meille melkein syytä valittaa, ettei hänen henkensä ole kylliksi pieni-alainen meidän sitä helpolla vaivalla käsittääksemme. Ihmisen piintyneimpiin tottumuksiin, kohdatessaan jotain uutta ja eriskummallista, kuuluu että hän on vallan onneton siksi kunnes hän on sen nimellä varustanut ja määritellyt, ja kun hän tämän on tehnyt, heittäytyy hän ikuiseen lepoon tuon asian suhteen. Tieteen edistymistä eivät ole suinkaan vähässä määrässä hidastuttaneet ne väärät käsitteet, jotka johtuvat kreikkalaisten ja latinalaisten nimitysten käytöstä, nimitysten, jotka lähemmin tarkastettaessa osottautuvatkin olevansa vain hyvin vaikeatajuisia määrittelyjä niistä asioista, joita niiden olisi pitänyt selittää. Se nimityksien ja vastanimityksien keksiminen Shakespearelle, jota on hauskasti harjoitettu kautta vuosisatojen, väliin hyvien väliin huonojen kummien valvonnalla, tuo kuitenkin mukanaan enemmän haittoja kuin tuo ylläkuvaamamme väärinkäyttö: hänelle annetut monenmonituiset laatunimet estävät saamasta oikeata käsitystä tehtävän vaikeudesta. Ne ovat kaikki jonkunlaisia tavaranosoituslippuja, joita on häpeämättömällä rohkeudella kiinnitetty milloin mihinkin kohtaan hänen monipuolista elämäntyötään. On kirjoitettu kirjoja todistaakseen, että hän oli jumalankieltäjä; että hän oli roomalais-katolinen mieleltään; tai että hän suosi Englannin valtiokirkkoa; että hänessä oli puritanisen syntymäseutunsa perimystiedoilla ja aatteilla syvät juurensa — inhimillisen älyn ansioluetteloon on kai laskettava, ettei kuitenkaan kukaan, niin paljon kun on sanoja tuhlattukin, ole sanonut hänen itsensä olleen puritanin! Puoluehallituksia ei vielä oltu keksitty hänen aikoinaan; mutta paljon on mustetta tuhlattu yritettäessä määritellä hänen valtiollisia mielipiteitään ja pakotettaessa niitä kulkemaan johonkin määrättyyn suuntaan. Vaikka noilla kokeiluilla olisi ollut jonkun verran menestystäkin, niin ne auttaisivat meitä hyvin vähän. Uskontunnustus, uskonnollinen tai valtiollinen, on pikemminkin suurempien joukkojen yhteisomaisuutta kuin yksilöllisen luonteenpiirteen ilmaus: vaikka Shakespeare olisi tunnustautunutkin johonkin erikoiseen katsantokantaan, niin ne yksilölliset vivahdukset, jotka tekevät hänestä sen, mitä hän oli, jäisivät yhtä epäselviksi ja hämäriksi kuin koskaan ennen. Ihmiset kompastuvat usein omiin ansoihinsa. On kirjailijoita, jotka vakavia, yleviä aiheita käsitellessään eivät voi olla noutamatta vertauskuviaan leikkikentältä. On historiallisia ja kirjallistieteellisiä ajattelijoita, joilleka vapaamielisyys tai vanhoillisuus ovat kaiken arvostelun avaimena. Puoluenimitykset ovat hyvät olemassa; ne tietävät määrättyä katsantokantaa, ne tietävät taistelua. Mutta eipä liene luonnotonta väittää, etteivät nimitykset, jotka ovat keksityt kamppailun käytännöllisiä tarpeita varten, voi mitenkään kyetä valaisemaan mietiskely- ja ajatuselämän vaihtelevia muotoja.

Shakespeare oli harvinaisuuksien harvinaisuus: hän oli ehyt ihminen. Ainoastaan karsaat, väärään suuntaan kehittyneet puoluepukarit voivat olla näkemättä mitään hyvää tai oikeaa toisellakin puolen. Katolilainen, jonka mielestä protestanttien väitteet ovat pelkkää hölynpölyä, protestantti, joka ei ole koskaan tuntenut katolilaisten ihanteiden lumousvoimaa — ne eivät suinkaan kelpaa esimerkiksi uskonveljilleen; ja jos kaikki olisivat heidänlaisiaan, niin puoluekiistat vaipuisivat piankin alapuolelle inhimillisyyden tasapinnan. Mutta niidenkin joukossa, jotka osaavat tehdä elämän huokeammaksi sekä itselleen että muille, osottamalla myötätuntoisuutta ja arvonantoa toisinajatteleviakin kohtaan, löytyy vaan harvoja, jotka voisivat kestää vertailun Shakespearen täydellisen ajatuksen-vapauden kanssa. Hän ei tahdo milloinkaan ostaa toisen puolueen suosiota tai tuttavuutta halveksimalla ja häpäisemällä toista. Hän piti yhtä paljon hovista kuin yksinkertaisesta maaseudustakin. Hän uskoi yhtä paljon ylimpään johtoon kuin vapauteenkin. Hän saattoi sanoa kuin Troilus:

    Rehellinen ma oon kuin suora totuus
    Ja vilpitön kuin lienee oikeus läsnä.

ja kuten Autolycus

Me, miekot, me noin tyhmät emme ole!

Hän oli yhtämieltä Isabellan kanssa Mitta Mitasta — kappaleessa, kun tämä esittää kristinuskon perustotuuden seuraavassa lauselmassa:

    Kadotus sielujen ois kohtalo —
    Hän, kellä rangaistus on kädessään,
    Hän armahti.

Ja hän yhtyi Gloucesteriin Kuaingas Learissa, kun tämä epätoivonsa syvyydestä viskaa taivaan valtoja vastaan syytöksen säälin puutteesta:

    Olemme jumalille, mitä sääsket
    On poikariehakoille: ratoks meitä
    He surmaa!

Sanalla sanoen: hän uskoo ja hän epäilee. Eikä siinä ole mitään ristiriitaisuutta, niin kummalta kuin se kuulostaneekin. Suuret sielut ovat avonaisia, vakavia ja rehellisiä, siinä missä pikkusielut ovat suljettuja ja petollisia. Ne, jotka ovat kyenneet näkemään vaan hyvin, hyvin vähän, eivät uskalla ilmaista kaikkia epäilyksiään. Sokean on äärettömän vaikea määritellä sitä, mitä muut näkevät; ja luja-uskoiset ihmiset nauravat vapaasti, sydämensä pohjasta, silloin kun puoli-uskojat ovat arkoja ja pelokkaita, ett'eivät he vaan erheissään tulisi sanoneeksi jotain pilkkaavaa tai loukkaavaa. Me etsimme turhaan Shakespearessa vaiteliaisuutta yhtä vähän kuin puolueellisuuttakaan, pienimpiäkin oireita piilottautumisen tai salaamisen halusta; hän ei tahdo "tehdä meille tilaa ainoastaan johonkin sydämensä sopukkaan, yhtä vähän kuin hän tahtoisi ajatteluunsa käyttää vaan osan henkensä näkövoimasta"; hän kuljettaa meitä ylt'ympäriinsä; ja meistä tuntuu hänen näkemyksensä avaruus uuvuttavalta, hänen liikkeittensä ujostelemattomuus ja rohkeus hämmästyttävältä. Hän on maailman hyörinässä ja pyörinässä kuin kotonaan; ja me vaan valitamme, että ala on meille liian laaja, kaikkien soppien, polvekkeiden ja piilopaikkojen katsastus liian rajua ja kaunistelematonta. Mahdollisesti rohkenemme myös moittia hänen näkemyksensä laajuutta eräästä toisestakin syystä: salliikohan se hänen pitää huolta omista asioistaan, eiköhän se kiedo häntä jonkunlaiseen eriskummaisen painostavaan tunteeseen, "joka on kokoonpantu ja yhdistetty monista eri aineksista ja vaikutelmista", ja tee häntä kykenemättömäksi ottamaan huomioonsa hetken vaatimuksia? Mutta Shakespearen puolustautuminen omalla elämällään on enemmän kuin riittävä. Me tiedämme hiukan siitä, mitä hän on tuntenut ja ajatellut siksi, että hän on siitä meille kertonut. Jos me kysymme, mitä hän on toimittanut, kuuluu hänen vastauksensa mahdollisimman selvästi: hän kirjoitti näytelmänsä.

Shakespearen katsantokannan avaruus ja puolueettomuus kaikissa asioissa on tunnustettu tuolla vanhalla yleisellä arvostelu-tavalla: häntä on verrattu luontoon. Tutkijat puhuvat erilaisista ja monilukuisista seikoista; mutta he kaikki puhuvat toki myös tästä. Hänen Stratfordin kirkkoon pystytetyn rintakuvansa alla olevaan levyyn on kirjoitettu: "Shakespeare, jonka keralla eloisa luonto suistui hautaan". Ben Jonson jatkaa ja laajentaa vertausta:

    Kuvistaan hänen luonto riemastui,
    Koruihin säkeittensä ihastui.

Milton ylistää hänen "luontoperäistä vaihtelevaisuuttaan, raitista kuin metsien sävelet". "Hän oli mies", sanoo Dryden, "jolla kaikista uudenajan ja ehkäpä vanhanajankin runoilijoista oli avarin ja laajakantoisin henki. Kaikki luonnon vaihtelevat kuvat olivat hänellä alati esillä, ja hän piirteli niitä, ei työläästi ja vaivaloisesti, vaan ikäänkuin leikkiä lyöden; kun hän kuvailee jotakin, niin me emme ainoastaan näe sitä, me myöskin sen tunnemme. Ne, jotka moittivat häneltä puuttuneen oppia, ne antavat hänelle paraimman ylistyksen: luonto oli hänet opettanut; hän ei tarvinnut kirjojen silmälaseja luontoa lukeakseen; hän käänsi katseensa sisäänpäin ja löysi luonnon sieltä."

Tällä tavalla tuota vertauskuvaa on käsitelty ja muokattu ja kohotettu. Siitä on Pope saanut yhden onnistuneimpia mietelmiään: "Shakespearen runoudessa puhalsi todellinen elävä henki: hän ei ole niin paljon luonnon mukailija kuin luonnon välikappale; eikä ole yhtä oikein sanoa, että hän puhuu luonnosta, kuin että luonto puhuu hänen kauttansa." Johnson toistaa saman aiheen: "Shakespeare on ennen kaikkia kirjailijoita, ainakin ennen uudenajan kirjailijoita, luonnon runoilija; hän pitää lukijainsa silmäin edessä kuvastinta, joka uskollisesti heijastaa elämää ja elämän vaihtelevia muotoja." Näihin muodollisiin arvosteluihin on vielä lisättävä ne monen monituiset vertaussanat, joita on hakemalla haettu ja tuhlaamalla tuhlattu asianlaitaa oikein havainnollisesti kuvatakseen: "Shakespearen säännöttömyydet", sanoo Pope, "ovat samanlaisia kuin säännöttömyydet jossain vanhassa goottilaisen rakennustaiteen mestariteoksessa, verrattuna nykyajan sorean keikaileviin rakennuksiin"; "hänen teoksensa", sanoo Johnson, "eroavat säännönmukaisempien kirjailijain teoksista niinkuin vapaana rehottava metsä eroaa laitellusta puutarhasta"; "hänen naurunsa", sanoo Meredith, "on mahtavaa kuin kymmenen tuhannen härän mylvinä laitumella!" Ei vähempää kuin koko näkyvä maailma, kaikkine vaihtelevine ja suurenmoisine ilmestysmuotoineen, on selitetty olevan aivan samaa kuin Shakespeare.

Mikäli nämä vertaukset tarkoittavat ylistää Shakespearen neron yleispätöisyyttä ja tervettä voimaa, ovat ne oikeudenmukaisia ja tosia. Mutta Shakespearen yhtäläisentäminen luonnon kanssa on kuitenkin hyvin uskallettua ja turhamaista, ja se onkin johtanut sangen lukuisiin harhapäätelmiin. Tarkemmin katsellessa huomaa, ettei kukaan arvostelijoista tarkoita samaa tuolla "luonnollaan", jota he avukseen huutavat. Pope tarkoittaa alkuperäisyyttä ja asettaa Shakespearen, päätellen suoraan elämästä, vastakohdaksi Homerolle, jonka taide "ei syntynyt ilman jonkunlaista opettelemisen leimaa, tai ainakaan ilman edelläkäyneiden esikuvain mukailemista". Mutta mitä tässä on sanottu Homerosta, on myöhäisempien tutkimusten kautta osotettu olevan täydellisesti totta myös Shakespearesta. Johnson korostaa suhdallisuutta ja todennäköisyyttä: Shakespearen henkilöt eivät ole sankareita, vaan ihmisiä; hän käsittää rakkauden sen oikealta kohdalta: inhimillisen askarruksen vaikuttavana voimana; hänen vuoropuhelunsa liikkuu todellisen elämän tasalla. Mitä Milton mahtoi ajatella, ei ole oikein selvillä; hän ehkä ylisti laulurunojen vapaata pakottomuutta, tai muisteli huvinäytelmien paimen- ja metsäkohtauksia; joka tapauksessa on hän hyvin kaukana Popesta ja Johnsonista. Vähäpätöisemmät arvostelijat ovat sitten johtaneet tuon vertailun kaikkinaisten, mitä eriskummallisinten erehdysten ja virheiden polulle. Muutamat, kuten John Ward, Stratford-upon-Avonin apulaispappi, ovat arvelleet — päin vastoin kuin Ben Jonson — Shakespearen olleen "luontoperäisen neron, jossa ei ollut jälkeäkään taiteesta". Toiset taas — ja heidän lukunsa on legio — ovat, sen jälkeen kun Shakespeare oli yhtäläistetty luonnon kanssa, pitäneet oikeimpana tienä hänen tutkimiselleen luonnontieteilijän menettelytapaa. He ovat käsitelleet hänen teoksiaan, aivan kuin ne olisivat kaikkien viisauksien kokoomuskirja. He ovat jakaneet ne eri tieteenhaarojen kesken, kirjoittaen suunnattomia kirjoja Shakespearen jumaluusopista, Shakespearen vaakuna- ja sukutiedosta, Shakespearen lakitieteestä ja lääketaidosta, Shakespearen linnuista, imettäväisistä, kaloista ja hyönteisistä — kaikki tämä lähtien huomaamatta siitä kummallisesta otaksumasta, että Shakespearen tarkoitusperänä oli juuri antaa täsmällisiä tietoja kaikista näistä opin haaroista, ja että hänen todellinen suuruutensa on nähtävä siinä erinomaisessa menestyksessä, millä hän kaiken tuon suoritti. Nämä ovat niitä tieteileviä hyönteistutkijoita: oppimattomalle rahvaalle saattaisi luonnon vertaus olla täydellisen arvostelukyvyn puutteen puolusteluna; nämä pysyttäytyvät tuossa vanhassa, veltossa, käsittämättömässä tottumuksessaan pitää Shakespearen miehiä ja naisia mieluummin luonnon kuin näytelmätaiteen luomina olentoina. Tehkäämme tästä kerrankin loppu, osottakaamme oikeutta taituri Shakespearelle. Tuo suunnaton liioittelu, joka sekottaa hänet hänen Luojansa töihin, on täyttänyt alkuperäisen muodollisen tarkoituksensa; on aika muistaa, että kuningaskin on vaan ihminen, ja että kaikilla hänen havainnoillaan, tunteillaan, ajatuksillaan on vain inhimilliset edellytykset.

Eräs ominaisuus, joka on omistettu Shakespearelle, etsiessä yhtymäkohtia hänen ja luonnon välillä ja jota on käytetty vertausta vahvistamaan, kuuluu hänelle todellakin. Sangen vanha ja sitkeähenkinen perimystieto esittää hänet verrattomana tuotantohelppouden ja sujuvasanaisuuden mestarina. "Hänen henkensä ja kätensä kulkivat yksissä", sanovat hänen ystävänsä ja hänen teostensa julkaisijat Heminge ja Condell, "ja ajatuksensa esitti hän sellaisella helppoudella, että hänen tuskin koskaan tarvitsi tehdä korjauksia tai pyyhkiä pois jotain käsikirjoituksistaan". Näiden todisteiden uskottavaisuutta on epäilty, niiden vilpittömyyskin on asetettu kysymyksenalaiseksi. Mutta tämä on kuitenkin kertomus, jonka jokainen Shakespearen lukija tuntee ainakin pääasiassa olevan todenmukaisen. Eikä siltä puutu päteviäkään todistuksia. "Hänellä oli erinomainen mielikuvitus", sanoo Ben Jonson, "rohkeita aatteita ja hienostunut sanontatapa; joskus hänen lauseensa tulvivat sellaisella vauhdilla, että olisi ollut tarpeellista hillitä sitä." Ei yksikään, joka vaan on joutunut Shakespearen ihmeellisten päähänpistojen ja vertauskuvien ryöppyvirran kuljetettavaksi, voi erehtyä pitämään häntä kuivakiskoisena, vaivaloisena ja raskaana kirjailijana. Miehen teeskentelemätön ilomielisyys ja kertoilijan kiihdyttävä innostus yhtyvät runoilijan hillittömään yltäkylläisyyteen. Säästeliäisyys ei kuulu hänen tavallisiin menettelytapoihinsa. Hän ei asetu väijymään ajatustansa ja valloita sitä äkkinäisellä rynnäköllä, vaan hän ajaa sitä takaa iloisen, kirjavan metsästysseurueen mukana, koirain kiljuessa täyttä kurkkua. Hänen henkensä on rikas koristuksista, kuvista ja äkkinäisistä välähdyksistä, hänen tyylinsä täynnä välikohtauksia ja yllätyksiä. Kun hän lopettaa, on hän tavallisesti jutellut teille paljon enemmän kuin hän ensin aikoikaan. Myöhemmissä näytelmissä on hänen tyylinsä tiivistetympää, esiintyen ei suinkaan menettelytavan korjaamisessa, vaan aiheen ympärille kerättyjen koristeiden vähentämisessä. Kaikkialla on menettelytapa sama; lause tai mietelmä, joka ei täydelleen tee tehtäväänsä, pidetään edelleenkin palveluksessa, mutta sen ohelle liitetään toinen, kilpailemaan edellisen kanssa ja yllättämään ja voittamaan se. Aalto seuraa aaltoa, murtuen ennen määränpäähän pääsemistä, siksi kunnes, juuri vaaditulla yhdeksännellä hetkellä, suuri hyöky-aalto nielee kaikki muut kitaansa, ympäröiden meidät ja kohottaen meidät raisusti harjalleen. Kun hän tulee vakavaksi ja koruttomaksi, kuten hän yleiseen tapaa tulla tragillisen intohimon huipulla, niin se ei suinkaan seuraa liiallisten korutavarain poisheittämisestä, vaan tilaisuuden ankarasta jännityksestä, joka tyrehyttää hänen kaunopuheisen mielikuvaleikkinsä, pakottaen hänet pukemaan ajatuksensa muutamiin harvoihin katkonaisiin sanoihin. Hetkiseksi vain näin tapausten kiinteä kulku höltyy, hänen haihatteleva mielikuvituksensa kohoaa jälleen lentoon ja puhevirta on taasen vauhdissaan. Tällä tavoin Shakespeare usein suuresti kohottaa tragillisen ratkaisuhetken vaikuttavaisuutta, tuottaen samalla vaihtelua dramalliseen hiljaisuuteen runollisen kaunopuheliaisuuden avulla. Tuon jännitetyn kuiskaavan puhelun Macbethin ja hänen puolisonsa välillä, jossa on vaan yksitavuisia kysymyksiä ja vastauksia, osaa hänen suuri kuvailukykynsä asettaa heti tuon viattoman, unen helmoissa lepäävän kuninkaan murhan jälkeen. Troiluksen ja Cressidan jäähyväiset tekee vasta Troiluksen runollinen valitus ihaniksi:

    Me, jotka huokauksin tuhansin
    Ostimme toisemme, nyt saamme näin
    Pois myydä aartehemme yhtehen.
    Kokohon taasen aika riehakas
    Rikasta haalii ryöstösaalistaan,
    Suudelmat sekä valat vannotut
    Kuin tähdet taivaan, lukemattomat,
    Hyvästijättöön yhteen ahtaen,
    Suunantoon yhteen, pidätettyjen
    Kyynelten suolan katkeroittamaan.

Sitten astuu kova todellisuus esiin ja Aeneaan äänen kuullaan kutsuvan:

Prinssi, jo eikö neito valmis?

Tulisi vaikeaksi mainita ainoatakaan vaikuttavaa kohtaa Shakespearessa, jossa hän ei saisi tai jossa hän ei etsisi tilaisuutta päästää kynänsä valloilleen ja levitellä nähtäviksi ainakin muutamia eriä hekumoivan mielikuvituksensa rikkauksista. Hänen liikuntansa helppous on niin suuri, että tuskin hänen hurjimmatkaan päähänpistonsa tuntuvat kaukaa haetuilta. Ne parveilevat hänen ympärillään kuin köyhät työnhakijat, tarjoten hänelle palveluksiaan, ja hänen loistava jalomielisyytensä löytää kyllä niille kaikille toimittamista.

Shakespearen lähempään tuntemiseen pääsemme melkein yksinomaan hänen teostensa avulla. Ainoastaan harvat tapahtumat hänen elämästään ovat merkityt vielä olemassa oleviin asiakirjoihin, ja muutamia muita saatamme — ilman suurempaa vaaraa — pitää todenmukaisina muistotietojen ja muiden viittausten nojalla. Mahdollista kumminkin on, että häntä koskevain tosi-asiain varasto vielä kasvaa. Mutta se ei ole todennäköistä, vaikkakin muinaismuistojen keräilijät ja tutkijat ovat jo miespolvia verrattomalla ahkeruudella ahertaneet kadonneiden muistomerkkien etsinnässä. He ovat noita uurastavia raunioiden kaivajia, jotka, kun meidän tietämyksemme monimutkainen laitos on hajonnut atomeiksi, yhäti

    Niin hiekkaa palvovat
    Kuin ois se tähtein juurta,
    Ja vaivoin loppumattomin
    Keräävät kaikki.

Innostusta, joka heidät kiinnittää työhön, on eräs heidän päämiehiään, Halliwell-Phillips sattuvasti kuvannut. "Ei mikään työpäivä", sanoo hän, "ole liian pitkä, ei mikään este liian suuri siinä, missä on hiukkasenkaan mahdollisuutta löytää vaikka kuinka pieni tiedonsirunen, mikä vaan koskee meidän kansallisrunoilijamme elämää." Näin innostuksella ja nurkumatta kestetyin vaivoin onkin nyt kaikki suoritettu, mistä suinkin voi olla jotain toivoa, ja Shakespearen elämäkerta alkaa saada suuruudellaan kunnioitusta herättävän romukasan muodon. Monet, sanoisiko useimmat, esitetyistä tosi-asioista ovat kadottaneet kaiken ajatussisältönsä ja yhteytensä, niin että vaikka kuinka tahtoisimme jatkaa ja koristaa niitä vapaan mielikuvituksen lisillä, ne eivät vähimmässäkään määrässä auta meitä puuhassamme muodostaa selvää kuvaa Shakespearesta. Toinen ja pätevämpi keino on meillä jälellä. Tutkikaamme niitä inhimillisiä suhteita ja seikkoja, jotka vaikuttivat hänen elämäänsä ja teoksiinsa. Hänen oman aikansa tavat ja tottumukset, aatteet ja pyrkimykset muodostavat niille eloisan taustan ja kuvastuvat kaikkialta hänen näytelmistään. Ne myöskin — ainakin johonkin määrään — hankkivat hänelle aiheita. Ja tähän on lisättävä ne kirjat, joita hän luki, ne kertomukset, joiden antamia tietoja hän käytti tarkoituksiinsa, ja ne runoelmat ja näytelmät, joita hän tutki taiteen takia. Vieläkin tärkeämpi kuin hänen taiteensa ainekset, on tässä se välikappale, jolle muut olivat ennen häntä muodon antaneet ja jota hän vaan hiukan muovaili. Tullakseen kansanomaiseksi näytelmänkirjoittajaksi — ja sitä Shakespeare epäilemättä oli — täytyy jokaisen sovittaa inhimillisen elämän käsittelynsä sen näyttämön vaatimusten mukaiseksi, jolla hänen kappaleensa esitetään; hänen täytyy arvata seurueensa jäsenten erilaiset kyvyt, uskomalla heille kullekin sopivia osia. Edelleen hänen täytyy ottaa visusti varteen kuulimonsa maku ja toiveet, tarjoamalla sille sellaista, josta se erittäin pitää — vaatimus, jota Shakespeare — mikäli voimme päättää — koki innolla ja menestyksellä täyttää. Kaiken tämän hänen täytyy tehdä, vaan ei suinkaan unohtaa muitakaan seikkoja. Hänen oma runollisen kauneuden tunteensa ja hänen oma tulkintatapansa inhimillisen elämän ilmiöistä ovat asetettavat etu-alalle, näiden kankeiden välttämättömyyksien ja sovinnaisuuksienkin ohella. Tässä osotaiksen taiteilijan kyky: ottaa huomioonsa sovinnaisuuden pakotus, niinkuin hän tarkkaa sonetin muodollista puolta, voittaa loistavasti nuo esteet ja rajoitukset, kukistaen ne, taivuttaen ne edistämään omaa, hellittämättä seurattua tarkotusperäänsä. Ei missään ilmene Shakespearen suuruus niin selvästi kuin niissä myönnytyksissä, joita hän tekee silloisen teaterin asettamille vaatimuksille, myönnytyksissä, joihin muutamat hänen aikalaisistaan vain säästellen ja vastenmielisesti suostuivat, vaan joita hän jakeli kaksin käsin, ikäänkuin hänen anteliaisuutensa siinä olisikin määräävänä, niin että mikä näytti olleen pelkkää voimatonta huonon ja ala-arvoisen suvaitsemusta, tuleekin siten mitä vaikuttavimman taiteen ihmeluomaksi. Teateriyleisö halusi verenvuodatusta ja murhia, ja hän antoi sille Hamletin. Se pyysi mielipuolen raivoa ja hullun hourailua, ja hän antoi sille Kuningas Learin.

Ymmärtääksemme yhä paremmin Shakespearea on meidän viimeksi tarkastettava hänen työaseistaan hienointa ja terävintä — kieltä, jota hän käytti. Tässä kohdassa ovat ne suuret edistysaskeleet, joita kielitiede viime aikoina on ottanut, vain vähäksi hyödyksi: useimmat tämän tieteen mestareista ovat miehiä, jotka tietävät kaiken, mitä suinkin voidaan tietää kielestä, mutta jotka eivät yhtään tunne niitä erilaisia käytäntötapoja, joihin kieltä taivutetaan. Tieteen menettelytavalla on sangen suuri merkitys ja se on johtava hedelmällisiin tuloksiin Shakespearen tutkimuksessa, kun sitä käyttelemässä on miehiä, jotka ymmärtävät, miten runous syntyy ja jotka osaavat rakentaa päteville johtopäätelmille ja oikeille edellytyksille. Tuntematta Elisabetin ajan yleisiä niin seura- kuin kirjakielen ominaisuuksia ja puheenparsia, on mahdotonta antaa Shakespearelle oikeudella tulevaa kunniaa äidinkielensä käyttämisestä. Hänen hämmästyttävän runsas sana- ja puheenparsivarastonsa, hänen uudet muodostuksensa ja hänen armottomat ajatus-koukuttelunsa, hänen lauseopilliset erikoisuutensa ja hänen rohkeutensa samanlaatuisten sanain käyttelemisessä, jota voi verrata ainoastaan siihen "vapauteen", mikä vallitsee lastenkamarin "pienoiskielessä" — kaikki nämä seikat ovat arvioitavat ja vertailtavat sen ajan yleisiin esikuviin ja sääntöihin, ennenkuin niitä voidaan tunnustaa hänen omikseen. Dogmattiset kielioppimestarit — sukukunta, joka ei vieläkään ole tyystin hävinnyt — tekevät kielelle sääntöjä aivan kuin Aristoteles teki sääntöjä opilliselle runoudelle, raskauttaen heikkoina alistuvia ja surkastuvia kylmillä kaavoillaan. Suuri osa Shakespearen kielestä on hänen henkensä ahjossa syntynyttä ja se on vain osittain jähmettynyt kieliopin kaavoihin. Sitä eivät voi arvostella muut kuin ne, joiden käsityskyvyn helppous käy yhtä rintaa hänen ilmaisukykynsä helppouden kanssa.

Onpa siis ainetta yllin kyllin, on säästäenkin. Lyhyt kyhäys ei voi toivoa saavansa paljoa aikaan. Sen kunnianhimo ei kovin korkealle pyrikään. Useiden aiheiden, vanhojen ja uusien joukosta oli joku valittava esitettäväksi, eikä tuo valittu aihekaan voinut tulla tyhjentävästi käsitellyksi. Mitä valitaan, on valittava selvä tarkoitusperä silmien edessä: Shakespearen henki on nähtävä toiminnassa. Ja siksi on hänen taiteensa raaka-aines, samoinkuin hänen käyttämäinsä välikappalten laatu, käsiteltävä mahdollisimman läheisessä yhteydessä tuon ihmeellisen runouden ydinsisällyksen kanssa, joka elävöittävällä mahdillaan ja kauneudellaan on melkein unohduksiin peittänyt sen syntymisen salaperäiset vaikuttimet.

II. STRATFORD JA LONTOO.

William Shakespeare polveutuu eräästä vapaasta talonpoikaisperheestä Warwickin kreivikunnassa. Nimi oli hyvin yleinen useissa osissa Englantia, ja kuudennellatoista vuosisadalla tapaa sitä noin kahdessakymmenessä neljässä paikassa yksin tätä piirikuntaa. Niitä oli useammanlaatuisia William Shakespearejä. Eräs hukkui Avon-jokeen ja haudattiin Warwickiin v. 1579. Muuan toinen, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, oli pienen vuokratilan isännöitsijänä; ja epäilemättä juuri hän, eikä Shylockin luoja, veti v. 1604 Philip Rogersin oikeuteen 1 punnan 15 shillingin 10 pennin takia, mitkä tämä oli hänelle velkaa maltaista. Kolmas, John Shakespearen, kaupungin rahainvartijan poika, kastettiin Stratfordissa 26 p. huhtikuuta 1564, ja hänestä tuli näytelmäinkirjoittaja.

Näyttää luultavalta, että Shakespearen isoisä oli eräs Rikhard Shakespeare, palstatilan omistaja Snitterfieldissä ja Wilmecoten Ardensin arentimies. Tästä Rikhardista emme tiedä yhtään mitään valaisevaa; hän on vain nimi, varjo, joka muuttaa muotoaan ajan vaiheiden mukaan. John Shakespeare, runoilijan isä, on ensimäinen siinä suvussa, josta on mahdollista piirtää edes ääriviivoja ja jonka luonteestakin voi muodostaa jonkinlaisen käsityksen. Hän tuli Stratfordiin ainakin jo v. 1552, harjottaen liikettä maatilantuotteillaan hansikkaantekijänä, villakauppiaana ja teurastajana. Hänen kauppa-alojensa moninaisuus ei ole kuitenkaan mitään uskomatonta; sellainen yhdistelmä oli kylläkin mahdollinen tuollaisessa suurien laidunmaiden ympäröimässä kaupungissa, ja se osottaa vaan hänen väsymätöntä liike-yritteliäisyyttään. Hän meni urallaan oivallisesti eteenpäin, voitti muutamissa pienissä riitajutuissa, hankki omaisuutta, nai erään perijättären ja kohosi korkeisiin virkoihin, päästen muutamissa vuosissa oluentarkastajaksi, järjestyksenvalvojaksi, valamieheksi, rahainvartijaksi, raatiherraksi; vihdoin, kun hänen poikansa William oli neljän vuoden vanha, hän saavutti kunnallisten pyrintöjensä huipun, esiintyen rauhantuomarina ja kaupungin ylivoutina. Sitten hänen asiansa alkavat mennä hunningolle; hänen, joka oli tottunut olemaan kantajana ja voitonriemuisena lainanantajana, täytyi nyt alistua vastaajan ja vararikkoon suistuvan velallisen enemmän tai vähemmän surkuteltavaan asemaan; hän panttaa vaimonsa maatiluksen, pysyttelee poissa kaupungin-neuvoston kokouksista, häneltä riistetään raatiherrankauhtana, hän lakkaa käymästä kirkossa ja hänet julistetaan valtiokirkosta eronneeksi; mutta parantumattoman riidanhaluisena hän yhä vaan jatkaa käräjänkäyntejään. Hänen viimeisten ikävuosiensa aikana emme enää kuule mitään taloudellisista vaikeuksista. Onkin varsin järkevästi huomautettu, että pojan menestys mahtoi jälleen kohottaa perheen varallisuuden jaloilleen. Vuosisadan lopulla hänen onnistui yhä toistettujen anomusten avulla saavuttaa armonosoituksena ritarinviitta; hän kuoli vuonna 1601 ja haudattiin Stratfordin kirkkomaahan. Nuo tosiasiat, mikäli niiden avulla voi mitään luonne-kuvaa tehdä, näyttävät kumminkin puhuvan tarmokkaasta, innokkaan toimeliaasta, kuumaverisestä, kerskailevanluontoisesta miehestä, joka herkeämättä suunnitteli jotain uutta, vaan jonka hommat eivät aina lyöneet oikein leiville. "Hän levitteli monenmoista voita leivälleen, mutta ei mikään tahtonut siinä oikein pysyä." Me saatamme arvata hänen olleen eloisan, vilkkaan miehen, emmekä hämmästy, saadessamme tietää hänen pitäneen kovasti dramallisista näytännöistä. Hänen ollessaan kaupungin ylivoutina, esiintyivät kiertelevät näyttelijä-seurueet ensi kertoja Stratfordissa, näytellen kaupunginneuvostonkin edessä ja saaden rahoja vaivoistaan. Liike-asioissaan näyttää hän olleen yritteliäs, epävakainen ja hillitön; puheissaan mahtoi hän olla kiihkeä, terävä ja rohkeileva. Ansaitsee panna merkille, että Shakespeare varhaisemmissa näytelmissään antaa hyvin vähän arvoa vanhemman polven viisaudelle. Romeossa ja Juliassa ja Äkäpussia Kesytyksessä ovat vanhukset mitä kiusallisimpia teateriisiä, törkeitä, typeriä, helposti peijattavia, suulaita hyväin tapain saarnaajia. Tämä mietelmä on tosin häijynpuoleinen, mutta kummallisempiakin asioita on nähty, ja jos Charles Dickensin isä lainasi muotonsa Micawberille, niin on ainakin mahdollista, että muutamia ystävällisiä muistoja John Shakespearen isällisistä neuvoista on esitetty meille Poloniuksen viisaissa elämänohjeissa. Muutamien kuuluisain kirjailijain isäin tiedetään olleen parempia ihmisiä kuin heidän poikansa, tervejärkisempiä, hyvätapaisempia, ja jälki-maine kuvaa heidät, ei suinkaan elämänvoimaa puuttuviksi, vaan kaikkea hurjistelua ja epäsäännöllisyyttä vihaaviksi henkilöiksi. Sellainen oli Thomas Carlylen isä. Toiset taas, vaikka ovatkin itse olleet oikeita yltiöpäitä, ovat laittaneet poikansa kouluihin saamaan tervettä järkeä ja viisautta; heidän luonteensa kiihkeys on pysynyt entisellään, mutta heidän hairahduksensa antavat paljon tekemistä ja heidän erehdyksensä opettavat itse-arvostelua ja varovaisuutta heidän jälkeläisilleen. Tällainen oli ehkä William Shakespearen isä.

Hänen äitinsä, Mary Arden, oli pienen perinnön omistaja, ja, mikä tärkeämpää, hän näyttää olleen jaloa sukuperää. "Naispuolelta", sanoo tuo mainio tutkija Stopes, "hänen sukuluettelonsa voidaan johtaa suoraan hamaan Guy of Warwickiin ja hyvään kuningas Alfrediin asti. Varmaankin oli tietoisuus suuresta suvusta keskellä menetettyä loistoa ja varallisuuttakin merkittävänä tekijänä Shakespearen runoilijakehityksessä, samalla kun se luo omituista valoa hänen elämänsä vaiheisiin. Ja siinä ei ole kaikki. Shakespeare oli syntynyt hienoon käytöstapaan". Hän käsittelee erehtymättömän varmasti korkeasukuisten naistensa luonteita, heti ensimäisestä alkaen; hän tuntee kaiken, mitä ei voida oppia minkään menettelytavan avulla, yhtä vähän kuin sitä voidaan sanoiksi pukea — hienostuneen käytöstavan kirjoittamattoman lakikirjan; hänellä on ratkaisun kerkeys ja rohkeus, eloisa tunne-alttius, ehdoton luottamus vaistoonsa ja puhelun empimätön varmuus.

Shakespearen päivinä oli Ardenin metsä, joka levisi joen pohjoispuolella, muutakin kuin pelkkä nimi; ja suuren osan poikavuosiaan vietti hän kouluista parhaimmassa, jylhässä ja vaihtelevassa luonnossa. Latina-koulussa hänen piti oppia latinaa, ja siellä hän myös tutustui niihin lukuisiin leikkeihin, joita kunnioittavasti mainitaan näytelmissä. Epäilemättä hän Falstaffin lailla "höyhensi hanhia, jäi luvatta pois koulusta, pyöritteli hyrrää ja tiesi, miltä aimo selkäsauna maistui". Lasten huvitukset ovat ikuisesti samat: sokko, kamppiaiset, piilosilla- ja hippasilla-olo — ne muuttelevat polvesta polveen tuskin muuten kuin nimeltään; ja joskin ne tyydyttävät luonnollista toimintahalua, ne harvoin sopivat mietiskelevälle hengelle. Seikkailuista kedoilla ja metsissä saattaakin sentähden helposti tulla merkittäviä tapauksia runoilijan elämässä. Shakespeare on varmaankin kokonaisia päiviä ja öitä harhaillut pitkin kotiseutunsa tienoita ja hän on varmaankin syvästi ja hienosti tuntenut nuo uhkean luonnon vaihtelevat näyt, kevään ja syksyn, auringon nousun ja laskun, myrskysään ja pilvipäivän. Hänen näytelmänsä sisältävät runsaasti kohtia, joissa esiintyy mitä yksityiskohtaisemman muistelon jälkiä. Kesäyön Unelmassa kuvailee Titania myrskyistä ja sateista kesää ja tulvaa, joka on peittänyt alavat maat joen ympärillä:

    Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo,
    Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra
    Jo märkeneepi ennenkuin saa hiukset.
    Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät
    Ja ruttohista karjaa nokkii korpit.
    Mutahan peittyneet on lautapelit,
    Ja hauskan nurmen somat sokkelot
    On tiettömät ja umpeen kasvaneet.

Puck valaisee samassa näytelmässä kauhun valtaamain käsityöläisten pakoa, kun he näkevät surkeasti muuttuneen johtajansa, seuraavalla Stratfordin kentiltä saadulla kuvalla:

    Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää,
    Tai harmaat naakat, pyssyn paukkeen vain
    Kun kuulevat ne, ilmaan joukottain
    Pyrähtelevät, kiitäen kuin hurjat,
    Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat.

Vanhojen Stratfordin muistojen syvä vaikutus Shakespeareen nähtänee kuitenkin paraiten niissä kohdin, missä ne yhtyvät hänen oman henkensä mielialoihin ja kuvitteluihin. Runoilijalle ei luonto ole pelkkä olioiden ja kappalten kokoomus, se on hänen sielunelämänsä vaikutelma, heijastus ja jäljennös. Näin kuvaa totisen lemmen vaiheita pienen purosen hilpeä kulku:

    Puronen, joka tyynnä pulppuaa,
    Sa tiedät, vastuksista raivoon nousee;
    Mut kulkua jos sen ei häiritä,
    Se matkoaapi laulain, leikitellen,
    Jokaista rannan kaislaa suutelee,
    Min retkellänsä riemukkaalla kohtaa

Taikka jälleen muistaa hän lehdon,

    Miss' auringossa nousseet kuusamat
    Auringon peittää,

ja hänen mietteensä johtuvat tarkastelemaan ruhtinaiden suosikkien kiittämättömyyttä. Hänen muistelonsa luonnosta, huhtikuun päivän epävakaisesta ihanuudesta, auringosta, joka koristaa synkät virrat taivaallisella kullalla, kiitäväin pilvenhattarain ilkeästä parvesta, joka äkkiä pujahtaa päivän kultakehrän eteen, ruosteesta, joka turmelee sulotuoksuisen ruusun, ja syksyn synkästä hävityksen näystä,

    Kun värjyy keltalehti oksallaan
    Käsissä syksyn valjun pakkasen.

Kaikki nämät ovat jotakin vallan toista kuin tavallisten kuvailevain kirjailijain vaivaloiset ja työläät piirrokset; ne ovat pukeutuneet vertauskuvan haihtumattomaan muotoon ja ovat meille sangen tervetulleita, ne kun ovat osana hänen elämästään ja niitä kun on opetettu puhumaan hänen ajatuksensa kieltä.

Kaiken inhimillisen toiminnan hartaalle ja myötätuntoiselle tarkastelijalle ovat varmaankin maalaiselämän tärkeimmät tapahtumat, huvitusten ja metsästyksen kiihkoisa into olleet hyvin mieltä kiinnittäviä. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare tunsi tarkalleen kaikki ulkoilmahuvittelun salaisuudet — jäniksen- ja hirvenmetsästyksen ja pienemmän riistan pyydystämisen haukkojen avulla. Hänen tietonsa näistä asioista, kuten varakansleri Madden on osoittanut, olisivat kunniaksi mille kokeneelle eränkävijälle tahansa. Ja hän käyttääkin niitä ikäänkuin selityksenä, havainnollisuuden lisäämiseksi ja näyttää näin ollen kääntyvän kaikkiin metsästyksen oppisanoihin perehtyneen kuulijakunnan puoleen. Itsepä Juliakin tuntee täydelleen asianomaiset lausetavat:

    St! Romeo, St! — Oi metsämiehen ääni,
    Mi takaisin tuon jalon haukan kutsuisi —

Odotellessaan auringonlaskua hän pitää ihanan puheen yölle, ja siinä hänen poskiensa tulvehtiva puna synnyttää täsmällisen vertauskuvan villihaukkain kesytyksestä, kun ne "liehuvat" orsillaan edestakaisin, koetettaessa pistää samettipeitettä niiden päähän:

    Vaipallas mustall' arkaa verta peitä,
    Mi poskillani liehuu, kunnes lempi,
    Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan
    Työt tosilemmen huomaa.

Ei ole ainuttakaan Shakespearen näytelmää, jossa ei esiintyisi näitä viittauksia. Hän on yhtä täydelleen selvillä hevosen hyvistä ja huonoista puolista, erilaisista koiraroduista ja niiden ominaisuuksista, peura- ja hirvilajeista kuin unohtuneen haukkametsästystaidon salaisuuksista. Mutta joskus näyttää kuitenkin hänen tietonsa olevan enemmän tarkastavan katselijan kuin käytöllisen metsämiehen tietoa. Hän on siinä uskollinen avaralle tunne-alttiudelleen, eikä voi unhoittaa metsästyksessä tapahtuvaa julmaa teurastusta — uskollinen ehkä myös varhaisimmille muistoilleen. Hänen mainioimmat kuvauksensa tätä laatua ovat kappaleessa Miten Suvaitsette, missä metsästäjäin haavoittaman hirven kuolontuskia esitetään; ja vieläkin elävämpi on Venus ja Adonis-runoelmassa piirretty kuva jänöraukasta, joka seisoo kohollaan, kiihkeän tarkkaavaisena, kuullessaan koirien etäisen haukunnan: