"Siinäkö kaikki?" lausui mrs Lecks.

"On tällä kertaa", vastasi ystävätär, "vaan ehkä tulee enemmän, kunhan olen lähemmin ajatellut asiaa. —

"Niin — ompahan todellakin vielä jotain sanottavaa, ja olen hyvin iloinen, että mr Craig on täällä ja kuulee sen. Jos minulla olisi joku erityinen tunne mr Dusantea kohtaan ja pitäisin häntä miehenä, joka — en kuitenkaan sellaisena miehenä, jollaista minä toivoisin, sillä hänellä on hieman ulkomaalaisia tapoja, samoin kun hän on vähän liiaksi sidottu Sandwichs-saariin — mutta joka tapauksessa miehenä, joka on kristitty gentlemanni, minkä seikan kyllä huomaa hänen sanoistaan ja käytöksestään — rakastava veli hän on sekä hellä ja huomaavainen poika, joksi itse on tehnyt itsensä — ja kelpo aviomies hänestä tulisi — niin, jos minä tuntisin jotain erityistä tunnetta häntä kohtaan, valitsisin minä hänet — en äkkiä enkä ummessa silmin suinkaan, vaan tavalla, joka sopii minun ikäiselleni naiselle. Ja jos hän tuntisi samallaista tunnetta minua kohtaan ja luulisi voivansa tehdä elämäänsä sellaisen muutoksen — joskin se häneen nähden on jo jokseenkin myöhäistä — mutta jos hän nyt joka tapauksessa tahtoisi naisen, joka olisi tarpeeksi iäkäs ja sekä suruja että iloja kuin myöskin yksinäisyyttä kokenut, että hän saattaisi olla varma siitä, että sellaisena kuin hän hänet otti, sellaisena hän pysyisi — jos niin olisi, niin, silloin minä ainoastaan — sen sanon — osoittaisin mieltymystäni häneen niin paljon, että hän ymmärtäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin tulla minun tyköni ja tehdä ehdotuksensa. Ja silloin minä antaisin hänelle myöntävän vastauksen ja niin olisi kaikki selvää — eikä kellään ihmisellä maailmassa olisi sen johdosta muuta sanomista kuin toivotettava onnea, ja mennä sitten kotiinsa ja ryhtyä omiin askareihinsa — —."

"Mutta nyt minä sanon sinulle Barb'ra Aleshine — ja teille mrs Craig. — etten minä tunne mr Dusantea kohtaan sellaista tunnetta, enkä minä aio häntä valita. Ja vaikka hän tulisi ja tekisi minulle ehdotuksensa, sanoisin minä hänelle — ystävällisesti mutta varmasti — että hänen on suotta vaivata itseänsä, ja että jos hänellä olisi halua katsahtaa johonkin toiseen naiseen — vaikkapa se olisikin parhain ja läheisin ystäväni maan päällä — tarjoutuisin minä tekemään voitavani, että heidän avioliittonsa tulisi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Ja tapahtuipa mitä tahansa, en lausuisi sanaakaan — vaikka tietysti minulla olisi oikeus ajatella mitä tahansa. No niin, nyt olen sanonut kaikki suoraan. Jos kenenkään valitsisin, valitsisin hänet, ja ellen ketään valitsisi, en häntäkään valitsisi: Ja nyt en sitä tahdo tehdä, enkä teekään."

Sen jälkeen asetti hän jälleen silmälasit nenälleen ja tarttui uudelleen kutimeensa.

Mrs Aleshine katseli ystävätärtään loistavin silmin.

"Sinun sanasi veivät kokonaisen taakan hartioiltani", lausui hän. "Ei senvuoksi, että se olisi mitään särkenyt sisimmässäni, etkä sinä missään tapauksessa olisi koskaan saanut tietää, että minulla mitään taakkaa olisi ollut, vaan nyt se on joka tapauksessa poissa, ja minä olen sen vuoksi hyvin iloinen. Ja mitä siihen tulee, että minä olisin päättänyt valita jonkun, ei sinun sen vuoksi tarvitse olla levoton — niin, kun sinä puhut parhaasta ja lähimmästä ystävästä ymmärsin kyllä, että sinä tarkoitit minua. Mutta minkälainen olenkin, ja minkälainen hän onkaan, ja mitä minä ajattelen hänestä ja hän minusta en koskaan saattaisi sanoa hänen palatessaan Japanista äitinsä syliin: 'George, hän jonka annan sinulle isäksi, on ranskalainen'."

Nämät sanat kuultuani purskahdin nauruun, mutta mrs Lecks lausui totisena:

"Nyt siis olemme selvillä siitä kuka hänet valitsee, ja asia on päätetty."

"Se on selvä", virkkoi mrs Aleshine ja riensi vastaan toisia matkatovereitamme, jotka juuri saapuivat sisään.

Useina päivinä en voinut olla itsekseni nauramatta, katsellessani ylen kohteliasta mr Dusantea, sillä minä ajattelin, että mitäpä hän sanoisi, jos hän tietäisi, miten nuo naiset olivat, hänen vähintäkään aihetta antamatta, tehneet päätöksen avioliiton solmimisesta hänen kanssaan. Luulenpa melkein, että hän olisi pitänyt sitä kaikista matkansa vaiheista suurimpana yllätyksenä.

Matkalla Chicagosta tuohon pieneen maalaiskaupunkiin Pennsylvaniassa pysähdyimme useissa paikoissa, missä Ruthille ja Dusanten naisille oli jotain katselemisen arvoista. Mrs Lecks ja mrs Aleshine suostuivat aina jalomielisesti pysymään mukana, vaikka tiesin heidän kiihkeästi kaipaavan kotiin.

He olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi mrs Dusanten kanssa, ja nuo kolme naista juttelivat toistensa kanssa kuin vanhat ystävät.

"Me olemme kysyneet, saammeko kutsua häntä Emilyksi", uskoi mrs Aleshine minulle, "ja hän vastasi siihen myöntävästi. Olen koko ajan toivonut, että niin tapahtuisi, sillä minusta on tuntunut, kuin olisimme tunteneet heidät jo kauan — Lucillen ja Emilyn. Mutta niin kauan kuin kannoin taakkaa mrs Lecks'in ja mr Dusanten tähden, en suinkaan voinut sitä tehdä. Se soti minun tunnettani vastaan. Nyt on asia selvä, ja vaikkei Emily vastannutkaan toiveitani, on ainakin Lucille aivan sellainen, jollaiseksi olin hänet kuvitellutkin. Mitä muuten Emilyhyn tulee, en koskaan ole tavannut naista, joka niin mielellään kuin hän tahtoo oppia toisista, joilla on enemmän kokemusta kuin hänellä."

Saavuimme Meadovilleen aikaisin iltapäivällä, ja meitä kummastutti suuresti, ettei mr Enderton ollut vastassa asemalla.

Sen sijaan huomasimme kolme henkilöä, jotka meitä sekä hämmästyttivät, että ilostuttivat. He olivat tuo punapartainen matruusi sekä nuo kaksi hänen toveriaan, jotka olivat meidän vanhoja ystäviämme. Kaikki kolme olivat kerrassaan hyvissä vaatteissa ja nähdessään meidät tervehtivät he meitä sotilaallisen komeasti.

Kuului pelkkiä ilon huudahduksia. Mrs Aleshine pudotti laukkunsa ja sateenvarjonsa ja riensi heitä vastaan ojennetuin käsivarsin. Samalla kiiruhdimme myös minä, Ruth ja mrs Lecks heidän luokseen ja tervehdimme heitä sydämellisesti.

Kun Dusantet saivat kuulla keitä he olivat, tulivat he melkein yhtä iloisiksi kuin mekin, ja mr Dusante lausui yksinkertaisin sanoin tyytyväisyytensä sen johdosta, että hän nyt sai tavata muutkin jäsenet siitä seurueesta, joka oli pelastunut hänen saarelleen.

"Voi, miten hauskaa on tavata teitä!" huudahti mrs Aleshine. "Minä olen niin iloinen, etten tiedä, seisonko päälläni vai jaloillani! Mutta kuinka taivaan nimessä te olette joutuneet tänne?"

"Siinäpä se onkin merkillinen historia", virkkoi punapartainen. "Jätettyänne meidät Friscoon, tunsimme mielemme vähäsen raskaiksi, ja kun emme löytäneet sopivaa laivaakaan, jonne olisimme voineet astua palvelukseen, alkoi elämä tuntua vieläkin tukalammalta. Mutta silloin saapui kaupunkiin entisen laivamme isännän asiamies, ja me saimme häneltä palkan viime matkasta. Kun sitten olimme vähän siistineet kasvojamme, tuumimme, ettemme enää viitsi mennä millekään kauppalaivalle, sillä niissä ei saa muuta kuin vanhentuneita laivakorppuja. Ja useimmiten saavat ne vielä vuodonkin, jolloin on pumpattava vettä yötä päivää ja lopuksi saattaa jäädä itse kalojen ruoaksi. Niin iski sitten aivoihimme ajatus kuin ankkuri meren pohjaan, että olisi, piru vie — anteeksi, rouvat — paljon lystimpää ruveta kääntämään turvetta ja penkomaan kaunista maata ja tekemään muita rauhallisia askareita sekä syömään hyvää ruokaa, sellaista, jommoista laitatte te, mrs Aleshine, ja tanssimaan teille merimiestansseja ja vapaahetkinä kesyttämään lintuja — —. Eikös niin tuumattu, Jim ja Bill?"

"Niin tuumattiin", vastasivat molemmat mustapartaiset merimiehet.

"Kuulkaas nyt, veikot!" sanoin minä. "Älkäämme nyt tuhlatko suotta näitä kolikoita, vaan käyttäkäämme ne matkaa varten mrs Aleshinen luokse, te kun jätitte meille osoitteenne pienelle paperinlapulle."

Mrs Aleshine nyökäytteli innokkaasti päätään, ikäänkuin peläten keskeyttää tuota jännittävää historiaa.

"Ja jos hänellä on puutarha, niin kaivamme ja mylleröitsemme me siellä parhaamme mukaan, ja jos vettä löytyy, niin kalastamme — teemme mitä vaan ja allekirjoitamme kontrahdin kuinka pitkää matkaa varten hyvänsä ja uskollisesti seisomme hänen rinnallansa sateessa ja päivänpaahteessa, pidämme vartiota päivällä ja yöllä ja tottelemme mitä hän ikänä näkee hyväksi määrätä. Eikös niin päätetty, Jim ja Bill?"

"Niin päätettiin!" vastasivat hänen toverinsa totisina.

"Voi teitä, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, samalla kun kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. "Se kontrahti allekirjoitetaan, ja minä teen työtä yöt ja päivät keksiäkseni teille jotain tekemistä. Minulla on kyllä jo palveluksessani mies, joka hoitaa taloani, vaan olen monasti ajatellut, että olisipa minulla vaan joku, johon voisin täydellisesti luottaa, ostaisin ne molemmat pellot Squire Ramsey'ssa ja rupeisin harjoittamaan liikettä punasipuleilla, ja te ilmestytte kuin enkelit taivaasta, ja jos tahdotte, niin voimmehan me muodostaa punasipuli-osuuskunnan."

"Sen me teemme, rouva", sanoi punapartainen. "Perustakaamme osuuskunta tai yhdyskunta tai mikä kunta tahansa, mutta kyllä pitää sipulien kasvaa. Määrätkää te vaan!"

"Hm", sanoi mrs Lecks, "älkäämme tällä kertaa puhuko siitä, miten se mahdollisesti tulee kannattamaan. — Te siis tulitte suoraan tänne?"

"Niin tulimme", vastasi merimies, "mutta emme tavanneet täällä muita kuin tuon papin. Se sai meidät vähän hämmästymään, vaan hän ilmoitti, ettei hän jää tänne asumaan ja että te saavutte pian. Sitten me asetuimme ravintolaan asumaan ja olemme sen jälkeen kolmen päivän käyneet jok'ikisellä junalla teitä vastassa."

Minun mielestäni oli meidän nyt lähdettävä asemalta, vaan siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa ajuri. Siihen mahtui vain kaksi henkeä, ja minä asetin siihen Ruthin ja mrs Dusanten. Viimemainittu oli väsynyt pitkästä matkasta ja Ruth taas tahtoi nähdä isänsä niin pian kuin mahdollista. Käskin ajurin ajamaan ravintolaan, jonne aioimme asettua siksi kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine saisivat kotinsa kuntoon.

"Mrs Craig on iloinen saadessaan tavata isänsä, joka näkyy kokonaan unohtaneen saapua vastaan asemalle". lausui mrs Aleshine.

"Peijakas, lähtikö hän ravintolaan!" huudahti punapartainen. "Eihän pappi siellä asu."

"Missä hän sitten asuu?" kysyi mrs Aleshine.

"Teidän talossanne, rouva", vastasi merimies.

"Herra siunatkoon, mitä hän meillä tekee?!" huudahti mrs Aleshine, jonka silmät aivan säkenöivät hämmästyksestä ja suuttumuksesta.

"Yhden asian hän ainakin on tehnyt, nimittäin antanut maalata talonne portin", virkkoi punapartainen merimies.

"Mitä te sanotte?" huudahtivat mrs Aleshine ja mrs Lecks yhteen ääneen.

"Niin", jatkoi merimies, "pappi sanoi, ettei hän tahtonut katsella tyhjäntoimittajia. Ja sitten silmäili hän ympärilleen ja huomasi, että maali portista oli jonkun verran kulunut. Hän lähetti Jimin ostamaan pensselin ja maalia — —"

"Ja minun laskuuniko?" kysyi mrs Aleshine.

"Tietysti, rouva", vastasi merimies. "Sitten Jim ja Bill raaputtivat kokonaan pois vanhan maalin ja minä maalasin portin — minähän olen laivalla tehnyt paljon sellaista työtä. Ja minusta siitä tulikin oikein hieno: punainen ylhäältä, alhaalta valkoinen ja pylväät kuin höyrylaivan savupiiput."

Mrs Lecks ja mrs Aleshine katsoivat toinen toisiaan.

"Ja hän käski teidät sen tekemään?" sanoi mrs Lecks.

"Käski", vastasi punapartainen. "Pappi sanoi, että aina on tehtävä jotain hyvää. Sitten hän puhui vielä jostain muusta, mikä myös olisi maalattava, vaan sitä me emme ole vielä ehtineet. Minä luulin, että te olitte käskenyt niin tekemään."

"Teitä en syytä lainkaan", sanoi mrs Aleshine, "vaan otanpa minä tästä asiasta selvän, sen sanon. Mutta mitenkä ihmeessä hän on tullut menneeksi minun talooni? Ja mitenkä hän on päässyt sisälle? Sitä en käsitä."

"Minulle on kertonut siitä asiasta siellä asuva tyttö", lausui merimies. "Hän sanoi papin tulleen sinne ja lausuneen, että hän oli mrs Aleshinen hyvä ystävä, ja että hän oli matkustanut yhdessä teidän kanssanne. Sitten hän sanoi, että jos te olisitte kotona, ette te antaisi hänen mennä asumaan ravintolaan, ja koska hän tiesi, miten mrs Aleshine häntä kohtelisi, pyysi hän saada osakseen samallaisen kohtelun kuin jos te olisitte kotona. Tyttö oli kyllä kahdenvaiheilla mitä tehdä, mutta sitten tulimme me ja todistimme, että hän oli sama pappi, joka oli ollut mrs Aleshinen ja muiden kanssa. Tyttö luuli, että asia siis oli niin, ja niin luulimme mekin, vaan jos jotain on tapahtunut päin mäntyä, niin me pyydämme nöyrimmästi anteeksi."

"No, jopa nyt jotakin!" huudahti mrs Aleshine. "Aivan Elisabeth Grootenheimerin tapaista! Grootenheimerin perhe on aina ollut kaupungin tyhmin ja Elisabeth Grootenheimer on tyhmin heistä kaikista. Ja minä kun sanoin matkalle lähtiessäni: 'Elisabeth Grootenheimer on tyhmä kuin pölkky', ja sen vuoksi hän pysyy kotona ja tekee siellä ne pienet askareet mitä tarvitaan. Miksi minä hänet sinne otinkaan? Nyt on hän käyttäytynyt tuolla tavoin!"

Mrs Lecks ei ollut lausunut monta sanaa, vaan hänen kasvonsa olivat muuttuneet ankariksi ja päättäväisiksi.

"Olemme nyt kuulleet tarpeeksemme tästä tapahtumasta, joten on parasta, että lähdemme katsomaan, miten jaksavat mr Enderton ja Elisabeth Grootenheimer", lausui hän.

Mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen talot olivat aivan toinen toisensa vieressä, noin puolen matkan päässä asemalta ravintolaan. Lähdimme sinne kaikki, ja mrs Aleshine kulki tapansa mukaan edellä pitkin, raskain askelin.

Pian saavuimme hänen taloonsa, joka oli verrattain suuri ja näytti sangen miellyttävältä. Se oli valkoiseksi maalattu ja ikkunapuitteet vihreiksi. Etupuolella oli suuri veranta. Maantien ja talon välillä oli kaunis ruohokenttä uhkeine kasvineen ja portilta johti kivitetty käytävä ylös taloon.

Meidän tulomme oli nähtävästi huomattu, sillä verannalla oven vieressä seisoi mr Enderton pitkänä ja suorana, hyväntahtoinen hymy suupielissään. Toinen kätensä oli ojennettu ikäänkuin meitä tervehtimään ja toisessa kädessään piti hän inkivääriruukkua, joka nyt oli vapaa kaikista kääreistä.

Tämän nähtyään hyppäsivät mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa veräjän luo, vaan se oli sulettu. Molemmat rouvat polkivat maata raivoissaan.

"Laskekaa ruukku kädestänne!" huusi mrs Lecks.

"Elisabeth Grootenheimer!" kirkui mrs Aleshine. "Tule aukaisemaan portti!"

"Särkekää se!" sanoi mrs Lecks merimiehille.

"Ei, ei saa särkeä minun porttiani!" huudahti mrs Aleshine ja asettui eteen. "Ei saa särkeä! Elisabeth Grootenheimer!"

"Ystäväni", lausui mr Enderton selvällä, kuuluvalla äänellä. "Minulla on portinavain taskussani. Minä suljin sen senvuoksi, että pelkäsin teidän heti kaikessa epäjärjestyksessä ryntäävän tänne ja osoittavan huomiotanne kaikille mitättömyyksille. Tahdon puhua teille kaikille yhtä aikaa ja ilman että minua häiritään. Minulla on tässä kädessäni se astia, jonne me väärinkäsityksestä panimme maksun olostamme asumattomalla saarella. Ne rahat olen minä nyt, kaikkien parasta katsoen, ottanut huostaani. Ikävä kyllä, on minun toimenpidettäni sähköteitse vastustettu, vaan minä en ole pannut siihen mitään huomiota. Ellette itse käsitä, miksikä minä olen tähän tekoon oikeutettu, niin olkoon se selittämättä. Toivon kuitenkin, että te sen ymmärrätte, sillä kun teillä nyt kerran on ollut aikaa lähemmin ajatella asiaa, en epäilekään, ett'ette te vihdoinkin olisi yhtä mieltä kanssani. Tahdon lisätä, koska huomaan teidän olevan kärsimättömiä, että kunkin osalle lankeava summa on kovin mitätön, joten ei ole syytä nostaa siitä mitään melua. Tekoni olen tehnyt seuratakseni periaatteitani. Periaatteen vuoksi olen vaatinut, että nämä rahat tasataan asianomaisten kesken — periaatteen vuoksi otin minä ne haltuuni — ja periaatteen vuoksi aion minä nyt tyhjentää tämän ruukun vielä koskemattoman sisällön tähän verannan lattialle, ja sen jälkeen jaan minä rahat viiteen osaan — sillä mikäli olen kuullut, eivät merimiehet maksaneet mitään. Sitten voidaan portti avata ja kukin saa tulla noutamaan osuutensa. Tyttäreni osuuden — hän ajoi tästä äsken ohi hotelliin — katson olevani oikeutettu nostamaan oman osuuteni mukana."

"Ihminen!" kirkui mrs Lecks ja pudisti nyrkkiään portin ylitse, "jos te vain koskettekin sitä pakettia, jonka alla rahat ovat, niin minä — —"

Hänet keskeytti mr Dusanten selvä, voimakas ääni:

"Sir", huusi hän, "minä vaadin, että laskette käsistänne ruukun, se on minun omaisuuttani."

"Minä ainakin näytän, että muillakin ihmisillä on periaatteita!" huusi mrs Lecks.

Mitä hän senjälkeen sanoi häipyi kokonaan mrs Aleshine'n voimakkaisiin huutoihin. Hän kirkui Elisabeth Grootenheirneria ja koetti nyt todellakin särkeä omaa porttiaan.

Mutta nämä uhkaukset ja käskyt eivät näkyneet tekevän mr Enderloniin mitään vaikutusta. Siinä hän vaan seisoi rauhallisena ja itsetietoisena, taskussaan portinavain ja kädessään inkivääriruukku.

"Nyt ryhdyn toimeen — —" sanoi hän.

Mutta samassa silmänräpäyksessä näytti hänen huomionsa kiintyneen siihen, että merimiehet olivat kiivenneet portin yli ja seisoivat nyt Bill hänen oikealla ja Jim vasemmalla puolellaan sekä punapartainen hänen takanaan.

He kuuluivat kaikki puhuvan yhtä aikaa, mutta siitä mitä he sanoivat ei saanut selvää.

Mutta sen johdosta, mitä Bill sanoi, ojensi mr Enderton hänelle portinavaimen, ja sen johdosta mitä Jim sanoi, antoi mr Enderton hänelle inkivääriruukun, sekä sen johdosta mitä sanoi punapartainen läksi mr Enderton tämän kanssa alas verannalta. He menivät pihan kaukaisimmalle kulmalle, missä he seisoivat ikäänkuin poissa tieltä silloin kun portti avattiin.

Me kaikki riensimme verannalle, missä Jim seisoi arvokkaana pidellen inkivääriruukkua.

Punapartainen jätti nyt mr Endertonin, joka astui ulos avonaisesta portista. Saavuttuaan tielle hän kääntyi ja huusi kovalla äänellä mrs Aleshinelle:

"Minä jätän teidän epävieraanvaraisen kotinne ja menen tyttäreni luokse hotelliin, jonne toivon teidän pikimiten lähettävän matkalaukkuni ja sateenvarjoni."

Mrs Aleshinen suuttumus sen johdosta, että oli tunkeuduttu hänen kotiinsa ja estetty häntä itseänsä pääsemästä sinne oli kokonaan muuttanut hänen hyvänsuopean olemuksensa. Vihaisella äänellä huusi tämä hänen jälkeensä:

"Menkää ensin värikauppaan ja maksakaa se maali, jolla olette ilman lupaa maalauttanut porttini, niin sitten voitte lähettää hakemaan tavaroitanne!"

"No no, Barb'ra", lausui mrs Lecks, "älä anna kiihoittuneen mielesi voittaa itseäsi! Ole kiitollinen siitä, että niin helpolla pääsit hänestä."

"Kiitollinen olenkin", sanoi mrs Aleshine, "ja kun oikein ajattelen, lähetän täältä pois jok'ainoan hänelle kuuluvan rojun."

"Nyt, mrs Lecks", lausui mr Dusante, ottaen inkivääriruukun Jimiltä, "katson olevan sopivan tilaisuuden täyttää sen aikomukseni, jonka tähden olen tehnyt tämän pitkän matkan. Jätän siis teille tämän ruukun."

"Jota minä en nyt ota vastaan yhtä vähän kuin ennenkään", vastasi mrs
Lecks varmalla äänellä.

Mr Dusante näytti sekä hämmästyneeltä että kärsivältä. Luulen, että hän todellakin oli ajatellut, että mrs Lecks nyt vihdoinkin kaikkien niiden vaarojen ja vastusten jälkeen, mitkä inkivääriruukku oli kokenut, ottaisi sen vastaan.

"Tietäkääpäs mitä", virkkoi mrs Aleshine, "älkäämme nyt nähkö vaivaa tuosta ruukusta ennen kuin olemme päässeet tänne oikein kunnollisesti asettumaan! Se ei kuitenkaan käy päinsä, että mr Dusante ottaa sen mukaansa hotelliin, sillä siellä mr Enderton sen heti nappaisi. Myöskään mrs Lecks ei tahdo sitä taloonsa, joten, jos tahdotte, voitte sen hetkeksi jättää tänne, ja voitte olla varmat siitä, ettei siihen kukaan koske, kun kerran minä pidän sitä silmällä — ja silmällä minä pidän!"

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja annettuamme ruukun mrs Aleshinen haltuun otimme me jäähyväiset ja läksimme hotelliin.

Jo seuraavaksi päiväksi olivat nuo erinomaisen kelvolliset ja tarmokkaat perheenemännät ehtineet järjestää kotinsa siihen kuntoon, että me silloin saatoimme muuttaa heidän vieraikseen. Dusanten perhe asettui mrs Lecks'in sekä vaimoni ja minä mrs Aleshinen katon alle.

Mr Enderton jäi hotelliin, missä hän sai erittäin hyvän huoneen.

Se oli edullista meille kaikille.

Mrs Aleshinen kodissa, missä Lucille tuon tuostakin pistäytyi, vallitsi hauska ja rauhallinen mieliala. Emännän ahkeruus ja iloinen luonne tarttui kaikkiin toisiinkin.

Mutta mrs Lecks'in luona oli toisenlaista. Huomasin selvästi, että mrs Lecks'in ja mr Dusanten keskinäinen suhde oli sangen kiusallinen, melkeinpä tuskastuttava.

Viimemainittuhan ei saanut toteuttaa aikomustaan, jota varten hän oli tehnyt niin pitkän matkan. Jos hän sen olisi saanut tehdä, olisi hän varmaan mielellään viipynyt mrs Lecks'in vieraana, mutta siten kuin asiat nyt olivat, ei hän voinut saavuttaa mielen tasapainoa. Myöskin mrs Lecks puolestaan oli rauhaton. Hän ei tietänyt, millä hetkellä mr Dusante jälleen tahtoi saada häntä vastaanottamaan inkivääriruukun. Ja sellaisessa rauhattomassa, jännittyneessä mielentilassa ei hän aina näyttänyt parhaita puoliaan.

Minä arvelin, että jokin ratkaisu on ehdottomasti saatava aikaan, ja minä neuvottelin siitä vaimoni ja miss Lucillen kanssa. Hetken aikaa keskusteltuamme pisti Ruth'in päähän hyvä ajatus.

"Minun mielestäni", lausui hän, "on parasta mitä voimme rahoilla tehdä että jaamme ne noille kolmelle merimiehelle. He ovat köyhiä ja tulisivat siitä lahjasta hyvin iloisiksi. Mr Dusante ja mrs Lecks voivat myöskin olla tyytyväisiä, sillä silloinhan ei edellisen tarvitse niitä pitää, eikä mrs Lecks'in ole tarvinnut ottaa niitä takaisin. Ja siihen ratkaisuun lienemme tyytyväiset kaikki."

Me puolestamme hyväksyimme hänen ehdotuksensa ja minä sain tehtäväkseni esittää asian toisille.

Mr Dusante myöntyi heti ehdotukseen.

"Eihän se juuri ole samaa mitä aioin tehdä", lausui hän, "mutta itse asiassa käy se kyllä päinsä. Rahat jätetään niiden omistajille ja he käyttävät ne erikoiseen tarkoitukseen. No niin, minä olen tyytyväinen."

Mrs Lecks hieman epäili.

"Olkoon", sanoi hän lopuksi, "hän ottaa rahat ja antaa ne kenelle hän tahtoo. Minulla ei ole mitään sanottavaa sitä vastaan."

Emme odottaneet vastustusta muiden kuin Endertonin puolelta,

Vaan kun minä puhuin hänelle asiasta oli hän taipuvainen, Painettuaan kirjan puoliksi kiinni lausui hän:

"Se mitä tein tapahtui periaatteen vuoksi. Minun mielestäni ei autiolla saarella pitänyt maksaa ruoastaan ja asunnosta. Minä suoritin maksun pantuani ensin vastalauseeni sitä vastaan. Oikeuden ja vieraanvaraisuuden lakien mukaan ei miehen, joka tuon saaren omistaa, olisi pitänyt vastaanottaa mainituita rahoja, eikä mrs Lecks'illa ollut oikeutta niitä vaatia. Vaan jos oikeus on antaa rahat noille kolmelle merimiehelle, jotka eivät maksaneet mitään olostaan ja jotka ovat köyhiä, niin sen minä kyllä hyväksyn. Tosin he sekaantuivat minun toimenpiteeseeni juuri kun minun piti viisaalla tavalla järjestää asia, mutta minä arvelin, että heitä kehoitettiin niin tekemään. Minun täytyy sentään myöntää, että vaikkakin he noudattivat heille annettua käskyä hieman kovakouraisesti, joka muuten on luonteenomaista sellaisille, jotka ovat tottuneet tottelemaan, he kuitenkin tottelivat minua vissillä kunnioituksella. Jos tämän riitaisuuden aikana olisi muiltakin tahoilta osoitettu yhtä suurta kunnioitusta, olisi kaikki kääntynyt parhaiten."

Tämän jälkeen aukaisi hän kirjansa ja alkoi jälleen lukea.

Samana iltapäivänä kokoonnuimme me kaikki, mr Endertonia lukuunottamatta, mrs Aleshinen verannalle jakaaksemme rahat merimiehille.

Nämä, joille oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, asettuivat riviin verannan rappusille parhaisiin vaatteisiinsa puettuina.

Mrs Aleshine nouti inkivääriruukun jättäen sen mr Dusantelle. Hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ruukku käsissään, aikoen sanoa jotain, vaan hän ei ehtinyt alkuunkaan, ennenkuin mrs Lecks astui esiin ja kääntyi hänen puoleensa seuraavin sanoin:

"Mr Dusante", lausui hän, "mikäli itse olen huomannut ja muilta kuullut, olette te mies, joka ilman verukkeita tahtoo täyttää velvollisuutensa. Te olitte päättänyt matkustaa vaikka maailman ympäri tämän inkivääriruukun kanssa, kunnes tapaisitte ne ihmiset, jotka olivat asuneet saarellanne, ja antanut ruukun sisältöineen hänelle, jonka tehtävänä oli ollut huolehtia maksusta, ja joka ne oli pannut ruukkuun. Siinä aikomuksessa matkustitte te ruukkuinenne meren yli — Kalifornian edes ja takaisin kuljitte te sen kera ja te piditte sitä lujasti käsissänne liukuessanne alas maailman liukkainta lumivuorta. Jos se olisi ollut teidän oma pieni lapsenne, ette olisi häntä voinut huolellisemmin hoivata. Monien vaikeuksien läpi olette te kuljettaneet ruukkua, suojellut sitä sateessa sekä kantanut sitä ylä- ja alamäissä ja lopuksi seurannut sitä tänne saakka. — Ja nyt, mr Craig, olemme me kaikki sopineet siitä, miten rahat ovat oikeudenmukaisesti käytettävät. Tehän olette antanut siihen suostumuksenne, vaan minä näen kuitenkin tyytymättömyyden ilmeen kasvoillanne. Te ette ole saanut toteutetuksi sitä mitä olitte aikonut, enkä minä puolestani voi vakuuttaa itselleni, että te olisitte ainoa tyytymätön. Minä olen ollut kompastuskivenä kaikessa. Siksi otan takaisin sanani, etten koskaan koskisi ruukkuun. Saatte nyt laskea sen minun käsiini, aivan niinkuin olitte matkalle lähtiessänne aikonut tehdä."

Mr Dusante ei vastannut sanaakaan, vaan astui esiin, tarttui mrs Lecks'in suureen ruskeaan, työstä kovettuneeseen käteen ja vei sen kunnioittavasti huulilleen.

Luulen, ettei mrs Lecks'ia sitä ennen oltu koskaan suudeltu kädelle. Vaan hänen selvä ja nopea käsityksensä sai hänet heti ymmärtämään, että kysymyksessä oli kohtelias kunnioituksen osotus. Hänen korkea vartensa kohoutui suoremmaksi kuin koskaan ennen, ja hiljaa päätään nyökäyttäen otti hän tuon suudelman vastaan sellaisella arvokkuudella kuin olisi hän ollut vähintäin kuningatar.

Tämä pieni kohtaus liikutti syvästi meitä kaikkia, ja mrs Aleshine vakuutti jälkeenpäin, ettei hänellä sillä hetkellä ollut päässään ainoatakaan kuivaa silmää.

Mr Dusante ojensi nyt inkivääriruukun mrs Lecks'ille, joka heti meni sen kera Ruth'in ja Lucille'n luokse.

"Te kaksi nuorta", lausui hän, "olette paikallaan suorittamaan tämän tehtävän. Teidän kätenne saavat olla ensimäiset, jotka koskevat onkikoukkuja sisältävään kääröön, ottavat sen ruukusta sekä sen alta rahat. Ja jakakaa ne näille meidän ystävillemme merimiehille."

Ruth ja Lucille istuutuivat heti verannan lattialle ja toinen tyhjensi rahat ruukusta toisen helmaan, jonka jälkeen he jakoivat ne kolmeen yhtä suureen osaan ja antoivat ne merimiehille.

Nämä seisoivat kaikki liikkumattomina, kullakin rahansa oikeassa kourassaan. Viimein lausui punapartainen:

"Ei ole minun eikä Jimin eikä Billin asia sanoa mitään tätä toimenpidettä vastaan, jonka te kaikki olette hyväksyneet. Me olemme totelleet teitä siitä saakka kuin nousimme maihin saarelle ja aiomme totella edelleenkin. Eikös niin, Jim ja Bill?"

"Aivan niin!" vastasivat nämä sydämellisellä vakuutuksella.

"Me tahtoisimme seurata muutamia teistä, etenkin mrs Aleshineä — sillä suinkaan muita alentamatta — vaikka sataan kertaan ristiin ja rastiin sellaiseen maailman osaan, missä pahin rutto raivoaa. Eikös niin Jim ja Bill?

"Ihan varmaan!" vastasivat Jim ja Bill urheasti.

"Mutta vaikka me nöyrästi tottelemmekin", jatkoi punapartainen matruusi, "niin päätimme me, kuultuamme mitä piti tapahtuman, tarkasti kuunnella muuatta asiaa, ja nyt me olemme tarkasti kuunnelleet, mutta emme ole silti sitä kuulleet, ja se on, että mitä meidän pitää näillä rahoilla tekemän. Ja koska emme ole mitään kuulleet eikä meillä siis siinä suhteessa ole mitään toteltavaa, niin otamme me nämä vastaan ja kiitämme hyvin paljon. Eikös niin, Jim ja Bill?"

"Sen teemme", sanoivat Jim ja Bill.

Jonka jälkeen rahat liukuivat merimiesten taskuihin.

Mr Dusante otti nyt inkivääriruukun ja meni mrs Lecks'in luo.

"Minä toivon", lausui hän, "että koska nyt tämän sisällön kohtalo on onnellisesti ratkaistu, eikä meillä siinä suhteessa enää ole eriäviä mielipiteitä, niin tahtonette te ehkä tehdä hyvin ja vastaanottaa tämän ruukun muistoksi kaikesta kokemistanne ihmeellisistä tapahtumista?"

"Ottaako sen vastaan muistona?" vastasi hän. "Tottakai minä sen otan. Olen hyvin iloinen saadessani sen. Niin kauan kuin elän on se seisova huoneeni uunin otsalla ja perilliseni saavat sen minun jälkeeni. Se seuraa sukua niin kauan kuin se suinkin pysyy koossa."

Koska nyt kaikki erimielisyydet olivat keskuudestamme kadonneet, asetuimme me tuohon pieneen kaupunkiin täysin siemauksin nauttimaan levosta ja rauhasta.

Myöskin mr Enderton, joka oli löytänyt huoneensa vieressä olevassa komerossa joukon nahkakansiin sidottuja kirjoja, näytti viihtyvän sangen hyvin.

Dusante'ille oli oleskelu tällaisessa maalaiskylässä keskivaltioissa kauniina, herttaisena syksynä jotain aivan uutta. Sen jälkeen kuin he eivät sopivaisuuden sääntöjen mukaan voineet enää olla mrs Lecks'in vieraina pyysivät he saada maksua vastaan asua hänen luonaan talven alkuun saakka. Mrs Lecks suostui mielellään pitämään heidät, sekä lausui toivomuksenaan, että talvi tulisi niin myöhään kuin mahdollista. Ruth ja minä jäimme samoilla ehdoilla mrs Aleshinen luokse, Japanin matkani tarkoituksena oli ollut päästä niin kauaksi aikaa kuin mahdollista lepoon kaikista työhuolista, mutta missä saatoinkaan nuoren vaimoni kanssa parhaiten nauttia rauhasta, ellen juuri täällä hyvien ystävien keskuudessa.

Mrs Aleshine'sta ja merimiehistä oli meillä paljon hauskuutta. Sipulin viljelystä ei voinut alkaa ennen kuin keväällä, jonka vuoksi merimiehet tekivät kaikellaisia pikku askareita sekä mrs Aleshinen määräyksistä että myöskin omin päinsä.

Koreaksi maalattu veräjä, joka aluksi oli mrs Aleshinessa herättänyt vihaa, oli vihdoin voittanut hänen ihailunsa. Sen jälkeen kuin merimiehet olivat tehneet kaikki mahdolliset työt ladoissa, pelloilla ja halkovajassa antoi mrs Aleshine heidän maalata kaikellaisia paikkoja ja esineitä talossa ja jätti heidän oman makunsa varaan värien valitsemisen.

Eräällä miehistä oli mukanaan taskukartta koko maailman höyrylaiva-yhtiöiden hyväksymistä väreistä. Sen mukaan maalasivat he nyt aitat, ulkohuoneet, kanakopit, pumput ja sen semmoiset. He maalasivat suuria, sinisiä, punaisia, valkoisia ja mustia raitoja monenmoisilla eri tavoilla, niin että lopuksi näytti kuin olisi ulkomainen kauppalaivasto pudonnut mrs Aleshinen maa-alueelle. Mrs Aleshinea se huvitti suuresti.

"Siinä on heille tekemistä siksi kuin sipulinviljelys-aika alkaa", virkkoi hän. "Ja koska jo kaikki kukat ja kasvit ovat kuihtuneet, niin minusta näyttää hauskalta, että sen sijaan talo muuttuu väriloistoiseksi, niinkuin se kukkisi keskellä kylmyyttä."

Iltasin tanssivat miehet avarassa keittiössä merimiestansseja tai kertoivat jännittäviä juttuja seikkailuistaan kaukaisilla merillä.

Mrs Aleshine oli niistä suuresti huvitettu, ja monasti kokoonnuimme me muutkin räiskyvän takkavalkean ääreen heidän kanssaan iltaa viettämään.

"Koska kerran itse olen hoitanut taloutta keskellä aavaa merta", sanoi hän, "tuntuvat minusta heidän kertomuksensa samalla hupaisilta ja todellisilta. Ja minä teenkin kaiken voitavani saadakseni heidät muiden kristittyjen tavoin viihtymään kuivalla maalla. Mitä on purjehtia edestakaisin pohjattomalla merellä ja ajaa päin toisia laivoja ja saada omaan alukseensa vuodon, ja sattuuko sitä sitten aina sen paikan lähellä, missä laiva uppoo, olemaan saarta, jossa on talo huonekaluineen ja mukavuuksineen!"

Minä olin pakotettu liike-asiain vuoksi pariksi päiväksi matkustamaan
Filadelfiaan.

Iltaa ennen kuin matkustin saapui punapartainen matruusi luokseni ja pyysi minua tekemään hänelle ja hänen tovereilleen suuren palveluksen:

"Muistatte kai, sir", virkkoi hän, "että kun Jim, Bill ja minä saimme nuo rahat odotimme me saavamme määräyksen, miten meidän olisi rahat käytettävä, vaan kukaan ei maininnut mitään siitä asiasta. Katsokaas, nyt me tahtoisimme hankkia jotain signaalin tapaista, jotain, mitä ei voi puhaltaa pois — jotain, mikä kelpaa muistoksi kaikista kokemuksistamme kovissa kohtaloissa. Kun mrs Lecks sai inkivääriruukun asetettavaksi kaikiksi ajoiksi huoneensa muurin otsalle, silloin tulimme Jim, Bill ja minä ajatelleeksi, että mrs Aleshinenkin pitäisi saada inkivääriruukku, sillä siihen on hän yhtä oikeutettu kuin hänen ystävättärensäkin, ja se se olisi sellainen signaali, muisto. Ja kun te nyt matkustatte Filadelfiaan, sir, niin tahtoisimme me kysyä, ettekö te ottaisi näitä rahoja — ne ovat vielä kaikki jälellä — ja antaisi laittaa niillä aivan samanlaisen inkivääriruukun kun se toinenkin on. Mutta porsliininen ei kelpaa, sillä se särkyy helposti. Sen täytyy olla hyvästä tammesta, luja ja kelvollinen. Ja sen kuori on paksusti hopeoitava aina veden rajaan asti. Sitten se täytyy rapata ja takoa ja tilkitä niin hyvin ettei se mistään kohden vuoda, ja pohjaan on kaiverrettava Jimin, Billin ja minun nimet, että ne selvästi näkyvät, jos ruukun köli joskus sattuu kääntymään taivasta kohti. Ja sivuille on kulumattomasti kirjoitettava joko pitkittäin tai poikittain kaikkien teidän muiden nimet — jotta muistetaan, ketkä kaikki siellä yhdessä hääräilivät. Ja jos rahaa jää jälelle, niin antakaa niiden piirrellä joka paikkaan ankkurin, sydämen, pumpun tai muiden sopivien esineitten kuvia niin paljon kuin vaan mahtuu. Ja se ruukku asetetaan mrs Aleshinen muurin otsalle, jossa sen pitää oleman niin kauan kuin hänen silmänsä paistavat. Ja peeveli vieköön, sir", sanoi hän lopuksi, vieden käden suulleen, ettei vaan kukaan kuulisi, "jos mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen ruukut joskus iskevät vastakkain, niin tahdompa tietää, kummanko astia sen kolauksen kestää!"

Minä otin toimittaakseni heidän asiansa ja parin päivän perästä saavuin takaisin kaupunkiin mukanani ihmeellisin inkivääriruukku, mitä ikänä maailmassa on valmistettu. Merimiehet olivat siihen sangen tyytyväiset.

Kun se annettiin mrs Aleshinelle herätti se hänessä suurta ihastusta, ja hän osoitti merimiehille jakamatonta kiitollisuuttaan. Vähän ajan perästä tuli hänen osakseen toinenkin suuri ilo. Hänen poikansa palasi Japanista. Saatuaan tietää, että se laiva jolla hänen äitinsä matkusti, oli joutunut haaksirikkoon, oli hän tullut hyvin onnettomaksi, ja kun äidiltä oli tullut kirje, lähti hän heti matkalle kotiin.

Hän oli hyvin kasvatettu, kelpo nuori mies, sekä sitäpaitsi varreltaan kaunis ja komea. Kaikki pidimme hänestä hyvin paljon, eikä aikaakaan, kunnes Lucillesta ja hänestä oli tullut niin hyvät ystävät, että he piankin jonain kauniina päivänä ilmoittaisivat mrs Aleshinen iloksi kihlausuutisensa.

Me viivyimme Meadovillessa kauemman kuin olimme aikoneetkaan.

Sitten kun lumi oli peittänyt vuoret ja laaksot, teimme me kelkka- ja rekiretkiä. Kaikilla oli hupaista — eikä Lucillella ja äsken saapuneella nuorukaisella vähiten.

Jonkun ajan kuluttua täytyi Dusantein matkustaa lopuksi talvea Floridaan, ja mr Enderton, joka oli ehtinyt lukea kaikki hotellin kirjat, oli lähtenyt New Yorkiin. Myöskin Ruth ja minä päätimme, että meidänkin vihdoin oli matkustettava itään.

Ennen kuin seurueemme hävisi kihlautuivat Lucille ja mrs Aleshinen reipas poika, ja heidän häänsä päätettiin viettää seuraavana keväänä.

Keväällä kokoonnuimme kaikki, mr Endertonia lukuunottamatta,
Meadovillessa, missä heidät sitten johdettiin avioliiton satamaan.

Vietimme sitten yhdessä muutamia viikkoja, jonka jälkeen Ruth ja minä matkustimme siihen kaupunkiin Uudessa Englannissa, jonka olimme asuinsijaksemme valinneet, sekä Dusantet ja nuori vastavihitty pari lähtivät matkalle Kanadaan ja koillisiin valtioihin.

Oleskelumme Meadovillessa sattui juuri sipulinviljelyksen aikana.

Eräänä aamuna olimme Ruth ja minä sipulipellolla katselemassa noiden kolmen merimiehen työskentelyä. Maa oli pehmeätä ja huolellisesti pengottua ja näki selvästi, että siihen oli nähty paljon vaivaa, Ja nuo kolme merimies-maanviljelijää istuivat penkereellä leveissä merimieshousuissaan, puseroissaan ja matruusilakeissaan, innokkaasti istuttaen sipuleja, tavalla, millä niitä tuskin koskaan sitä ennen oli istutettu. Tätäkin työtä tekivät he aikaisemman ammattinsa tarkkuudella.

Siinä osassa peltoa, jonne ensin oli istutettu, näkyi jo pieniä taimia, jotka muodostivat mitä merkillisimpiä kuvioita: ankkureita, sydämiä, kuunareja, mastoja ja mitä muita meri-esineitä tahansa, joiden nimiä Ruth ja minä emme tietäneetkään.

"Minusta tuntuu", virkoin minä, "että tuolla yksinäisellä Tyynen valtameren saarella asui joku taikavoima, joka loihti onnea meille kaikille."

"Se on totta", vastasi Ruth, "ja onnen tuojana olivat etupäässä rahat inkivääriruukussa."