Nyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella. Toinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä. Emokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää viisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt, välkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy sen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle ja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta sieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana, kokoo siipensä hyökkäykseen. Tsip, tsip! »odota, se menee alas», varoittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja syöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta, kun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi, tekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin vaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, — uh! buu! — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän aikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja minä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee esiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa.

Kun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella vihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan lyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja huomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja näkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää, että nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli aika rohkaista sitä. Tsip, tsip! »odota, minä näytän sinulle», se viheltää; — Isiiiip! lopussa terävä korostus, minkä äänen pian huomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja ampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää sen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta säynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat sille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa, ennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että ne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan kalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista.

Emolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää, etteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä, ja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat parveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin, etteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan se toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja syöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää kalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen koukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan. Sitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle minä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden pintaa.

Tsiiiip! »koetappas nyt», se viheltää.

Pip, pip! »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe äsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle mallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen kokemuksensa.

Taaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on tyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että tämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin pyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta. Se lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken sen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten se palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven reunoilla.

Nyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat luonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja malttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se tarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se tekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo viheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni kun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista lentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse pesälle.

Nyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni saatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan siivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta kun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä varmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa minua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt parempi kalanpyytäjä.

Seuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo, oli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa niiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka hämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi pyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin olisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on nopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan nähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää laskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani selville, mitenkä se tapahtui.

Kun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului niiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin irti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä hengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli vielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan eviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa kalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun tsi'vii huutoa. Mutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi mahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle. Ne näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni veden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai sen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli veteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden alle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan. Emo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret kalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli hullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys merkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli ollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille, että kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja laskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka kellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle, minne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin kala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle.

Seuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta emo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen päivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen poikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat taaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi kuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja meni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa luokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille.

Tuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän, lopussa kohoavan tsiiiip-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki. Meloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja sukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan pienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi pakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä kertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden yläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne vihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin niiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista riemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä.

Emo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni kohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme oli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä — ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. Tsip, tsi'viii! se vihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole kalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan suuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden räiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia aallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja.

Kun karhu tulee vastaan

Kun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet sinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä juuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä; mutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi, sulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän hankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on tapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt tosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina kuvitellutkin sen olevan.

Mooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut tietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se erikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii työtä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin vähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa yksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen selville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään sinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa pujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on paljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta, niin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa. Tämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla suurilla saloilla.

Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan yksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan. Tuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä tavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta emme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi, että se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin haukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti sen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä liidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan, samoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa hyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat saaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on haluttu pitkän kehityskauden kuluessa.

Tämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia. Luonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun rauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu välittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät ovat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti päästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta seurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen tarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi aivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon sinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten saapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja jättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi. Sen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi, ettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos äkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa suurempi kuin sinun.

Se, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei riipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin sinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä hätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä vapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias, niin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on sillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla, läpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka. Ainoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman pelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi, ikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen mielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen omakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi sinua nähnytkään.

Mooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on meneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä äännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se hyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut sen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin ottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa, niin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle sieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti kirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää roskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen paremman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu.

Kulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin jälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää metsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi hetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään. Jos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa suurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun suippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä pyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin korville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi eikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia.

Jos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt vihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo mieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan ole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa puuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin lähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se mätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas hiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla hauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista —: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan irralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän semmoisesta täräyksestä.»

Mutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta painostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta sen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata. Samoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta vähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan pehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki lihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään tiheikköön.

Kahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi melkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme toinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla, että mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä kaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen silmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien huima huojunta näytti enää, minne se oli paennut.

Koko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa harvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee ihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun joskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä ole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista seikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän väsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan emon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen tarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää, nousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina, ja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin. Sitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan, kun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole aivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut ja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat leikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa. Se istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee suuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen otetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille opettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin joku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin kuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta.

Ainoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu tilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on opetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa nähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran epäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut ottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä se hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli kymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai neljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt minkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini nopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä, että sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin, sieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään.

Toisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa sivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä jokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt kohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan tilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi toista kertaa tavata sitä niin läheltä.

Se tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella salon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin päässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen kalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää, jota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena alas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli komeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta siitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää Yukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei ollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas kahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa seisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin mennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä kanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa intiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin. Niin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä vasta nousseiden kalojen molskeen.

Eräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne se oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa metriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin neljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta.

Minulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin perhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui, kohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin pintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta naulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin meni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä estetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä ja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun asti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka.

Käärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä ratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani kolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut väsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni vahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa en saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai tuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan ja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen pyrstöllä luudanvartensa asemasta.

Vilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima oli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle, kun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli mahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa ja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen pyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi ja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään näyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli.

Aivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran pyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille kivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi vaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä jätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa nuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo pitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio tällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä kallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs huu-uh. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä, seisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni aivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni.

Siinä ei ollut aikaa ajatella; hämmästys ja kauhu olivat liian suuret. Vaistomaisesti minäkin huuhautin huu-uh, kuten karhu hetki sitten oli puhaltanut suurista keuhkoistaan, ja seisoin pölkkynä, kuten sekin. Se oli yhtä säikähtynyt kuin minäkin, siitä ainakin olin varma.

Luulen, että meidän kummankin aivoissa pyöri sama, ainoa ajatus: »minä olen satimessa; miten tästä pääsen?» Eikä sille enempää kuin minullekaan oltu koskaan opetettu, miten tällaisissa tapauksissa olisi meneteltävä. Sillä oli ilmeinen halu jatkaa matkaansa. Jokin, kenties puoliso, kutsui sitä virtaa ylös; muuten se olisi pyörähtänyt polulla ja hävinnyt jo ensi hälinästä. Mutta miten pitkälle se saattoi luottaa edessään seisovan eläimen pelkuruuteen? Näin se ilmeisesti ajatteli. Jos olisin tullut hituista ennen tai se hituista myöhemmin, niin olisimme tulleet vastakkain aivan polun käänteessä; se olisi saattanut käydä kimppuuni äkillisessä, sokeassa raivossa, ja jompikumpi meistä olisi ollut mennyttä kalua. Nyt kävi niin, että se näki minun tulevan mitään aavistamatta, ja rauhaa haluava kun oli, pysäytti minut käskevällä huu-uh-huudollaan ennenkuin tulin liian lähelle. Se ei murissut eikä ärissyt eikä näyttänyt vihaiselta; syvä ihmettely ja kysymys vain kuvastui sen katseessa, joka kiinnittyi minun silmiini ja näytti tunkevan lävitseni päästäkseen selville, mitä minä ajattelin.

Katsoin sitä silmään suoraan ja kiinteästi, mikä kenties oli järkevintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, vaikka tein sen aivan tietämättäni. Seuraavan lyhyen hetken kuluessa ajattelin sitten koko joukon asioita. Ei ollut pääsyä ylös eikä alas. Minun täytyi joko mennä eteenpäin tai palata takaisin. Jos hyppäisin sitä kohden kirkaisten, kuten olin tehnyt ennen toisenlaisissa tilanteissa, niin eikö se saattaisi vihaisesti karata kimppuuni, kuten kaikki villit eläimet saarroksiin jouduttuaan? Ei, se oli nyt myöhäistä; kirkaista olisi pitänyt heti vastakkain tullessamme. Nyt se näyttäisi joutavalta kerskailulta; se on tehtävä heti empimättä tai ei ensinkään. Toisella puolen, jos kääntyisin takaisin, niin se seuraisi minua aina kallion laitaan saakka ja tulisi yhä rohkeammaksi, mitä pitemmälle tultaisiin; sitä paitsi tie oli vaarallinen ja karhulla olisi puolellaan kaikki edut sekä tien tarkka tunteminen. Lisäksi oli myöhä ja minä tarvitsin lohta illallisekseni.

Myöhemmin olen ajatellut, minkä verran se ymmärsi noista mietteistäni ja miten se tuli siihen johtopäätökseen, johon se varmasti tuli, nimittäin etten minä aikonut sille mitään pahaa, vaan tahdoin ainoastaan päästä eteenpäin enkä aikonut väistyä tieltä. Koko ajan katsoin siihen järkähtämättä kunnes sen silmät alkoivat menettää tarkkaavaisuutensa. Käteni kävi kiinni metsästyspuukkoni varteen. Raskaan aseen kosketus vähän rohkaisi; vaikka oikeastaan olisin uskaltanut ennemmin hypätä virran kuohuihin kuin ryhtyä mittelemään jättiläisvoimaisen karhun kanssa tällaisella kapealla polulla. Yhtäkkiä sen katse siirtyi silmistäni. Se käänsi päätään katsoen alas ja ylös. Heti tiesin, että olin voittanut ensi otteen ja myöskin polun, jos jaksoin pysyä kylmäverisenä.

Astuin askeleen pari eteenpäin aivan rauhallisesti, katse koko ajan siihen kiinnitettynä. Se virnisti suutaan niin että valkeat hampaat vilahtivat; mutta sitten se käänsi päänsä katsoakseen taakseen tietä, jota oli tullut ja samassa se oli hävinnyt. Kului vain hetkinen, kun sen kuono ja silmät jo kurkistivat kallionkulman takaa. Se tahtoi nähdä, olinko vielä paikallani. Kun sen kuono taas vetäytyi pois, menin eteenpäin aina nurkalle saakka ja tulin ihan sen eteen. Se seisoi katselemassa alas jyrkänteeltä löytyisikö alhaalta mitään muuta tietä.

Nyt se oli käynyt levottomaksi; matalaa, valittavaa murinaa kuului polkua pitkin. Minä istuuduin kivelle aivan sen tielle; nyt aloin ensi kerran huomata tilanteen koomillisuutta, ja se antoi minulle rahtusen lohtua. Aloin puhua sille, en leikillisesti, vaan siten kuin olisi se ollut skotlantilainen, jota voi vain todistelulla järkyttää. »Olet satimessa, Mooween, pahassa satimessa», koetin puhua lempeästi; »mutta jos olisit pysynyt kotosalla hämärään asti, kuten karhun pitäisi, niin nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Olet pannut minut myöskin satimeen, kuten näet; ja sinun on laskettava minut pois siitä. Minä en aio kääntyä takaisin. Minä en tunne polkua niin hyvin kuin sinä. Sitäpaitsi, kohta on pimeä, ja minä luultavasti taittaisin niskani tällä polulla pimeässä. On häpeä. Mooween, panna herrasmies tällaiseen satimeen, missä minä olen tällä hetkellä sinun tyhmän huolimattomuutesi takia. Miksi et vainunnut minua aikaisemmin, niinkuin kaikki muut paitsi tyhmät karhut olisivat tehneet, ja mennyt jotakin muuta polkua yli vuoren? Miksi et kiivennyt tuohon kuuseen äsken ja antanut minulle tietä?»

Olen pannut merkille, että kaikki villieläimet tulevat rauhattomiksi kuullessaan ihmisen äänen, vaikka hän puhuisi aivan rauhallisestikin. Siinä on jotakin syvää ja salaperäistä, jotakin, joka käy peräti yli niiden ymmärryksen; ja ne pakenevat sitä kiireesti, jos vain voivat. Minulla on myöskin se usko, että kaikki eläimet, villit ja kesyt, ymmärtävät meidän mielentilaamme paremmin kuin luulemmekaan; ja Mooweenin käyttäytyminen tuolla kapealla polulla on pikemmin omiaan vahvistamaan kuin heikentämään tätä oletusta. Saatan mielikuvituksessani nähdä sen nyt kääntelemässä ja vääntelemässä päätään rauhattomana, puoliarka ilme silmissään, kun se salaa aivan kuin häpeissään vilkaisi minuun; ja taas kuului matalaa, epäröivää uikutusta, joka sekoittui alla olevan kosken ryöppyyn ja sorinaan. Karhua, samoin kuin kettuakin, harmittaa joutua alakynteen. Jos se menee loukkuun, niin se ottamaan tultaessa harvoin murisee tai vastustelee, kuten ilves ja saukko ja yleensä muut villieläimet tekevät. Se on tehnyt sinulle kepposia ja näyttänyt etevämmyytensä niin usein, että se on perin masentunut ja murtunut, kun lopulta tapaat sen avuttomana ja voitettuna. Se näyttää kokonaan unohtaneen suuren voimansa sekä hampaittensa ja kynsiensä peloittavan mahdin. Se laskee päänsä etukäpäliensä väliin, kääntää silmänsä poispäin, ei katso sinuun eikä salli sinun nähdä, miten häpeissään se on. Tuon kaiken voit nähdä yhdeksällä kerralla kymmenestä, milloin löydät karhun tai ketun loukustasi. Jotakin sellaista oli varmaan Mooweeninkin katseessa ja ryhdissä nyt, kun istuin siinä sen polulla ja hymyilin sen hämmennykselle.

Lähellä karhua kohosi kalliokosta kuusi ja ulottui ylös erääseen kallionreunaan saakka. Karhu kääntyi hitaasti sitä kohti, mutta vilkaisi vielä katsomaan minua, joka istuin siinä sen omalla polulla —, jota se ei enää voinut pitää omanaan, — ja hymyilin sen tappiolle. Sitten se väistyi polulta kuin sähköiskusta ja ponnahti puuhun säikkynein nytkähtävin hyppäyksin. Niin suureksi eläimeksi se kiipesi hämmästyttävän nopeasti, mursi pienet oksat tieltään, viilteli paksua kuorta suurilla kynsillään ja ryöpytti jälkeensä alas roskaa ja tomua, jota tuli kuin satamalla, kunnes se ulottui kallion reunamalle ja hyppäsi sinne. Sinne se pysähtyi ja katsoi alas nähdäkseen, mitä minä aioin lähinnä tehdä. Siinä se seisoi, suuri pää riippuen alas kallionreunalta, ja tuijotti minuun, kunnes nousin ja lähdin hiljaa polkua alas.

Seuraavana aamuna palasin takaisin lohisyvänteelle. Kova kallio ei tarjonnut, kuten metsän pehmeä sammal, mitään merkkejä, — joita olisin ollut erittäin halukas näkemään, — oliko karhu tullut takaisin puuta pitkin alas vai oliko se löytänyt jonkun muun tien vuoren yli. Sille paikalle, missä olin seisonut silloin kun sen mahtava huu-uh! minut pysäytti, panin suuren lohen, mikä on sellainen makupala, että sen tähden karhu kernaasti poikkeaa kauaskin tieltään. Seuraavana aamuna kala oli poissa; saattoi olla, että seuraavalla matkalla Mooweenia odotti siinä polun käänteessä toinen ja mieluisampi yllätys kuin ensimmäisellä.

Quoskh Tarkkasilmä

Joskus iltaisin, kun soutelen pitkin rantaa kanootissani tarkaten erämaan öisiä ääniä ja hajuja, kun kaikk kovat äänet ovat vaientuneet ja hiljaisuus syväksi ja musikaaliseksi, niinkuin viritetty soittimen kieli, josta tuuli loihtii esiin hiljaisia, monenlaisia mielikuvia herättäviä säveliä, saattaa äkkiä rytinä ja räiske ruohikosta viereltäni särkeä äänekkäästi tämän tuskin kuuluvien äänien sulosointuisen harmonian. Ennenkuin sitten hiljaisuus on uudelleen ehtinyt virittää Aioluksen harpun kyllin tiukkaan tuulen sormille, silloin toinen ääni, kirkaisu, kiirii ilmasta — kvosk? kvosk-kvosk? — villi kysyvä huuto, ikäänkuin itse säikähtynyt yö kysyisi, kuka sinä olet. Se on vain sininen haikara, joka heräsi unestaan rannalta äänekkäistä melanvedoistani, vaikka minä luulin lipuvani hiljaa kuin yö itse. Se kaartelee pääni päällä hetkisen, nähden minut täydellisesti, vaikka minä en voi eroittaa edes sen leveiden siipien varjoja; sitten se häviää suureen tummaan hiljaisuuteen huutaen mennessään kvosk? kvosk? Tämä huuto, joka kuulostaa oudolta, ympäristöön häipyvältä villiltä kysymykseltä, on antanut aiheen linnun runollisimpaan intianilaiseen nimeen, Quoskh, yön kysymys.

Moni, vieläpä joku intianikin, tuntee tämän linnun vain tällä nimellä, eikä tiedä muuta sen olemassaolostakaan. Se päästää harvoin huutoaan päivällä kuuluviin — sen ääni on silloin käreää vaakuntaa — eikä sitä näe milloinkaan, kun se ääntelee juhlallisessa yön pimeydessä. Niin tuo öinen ääni on kietoutunut salaperäisyyteen, eikä kenenkään mieleen johdu, että se on tuon rauhallisen, kärsivällisen, pitkäsäärisen kalanpyytäjän ääni, jonka näkee milloin tahansa kesäpäivinä yksinäisen järven tai virran rannoilla. Moni vanha metsänkävijä on kysynyt minulta, kun terävä, kysyvä kvosk? kvosk? on kuulunut nukkuvalta järveltä, mitä se on. Ja kumminkin tunsivat he tuon suuren sinisen haikaran vallan hyvin — tai ainakin luulivat tuntevansa.

Quoskhilla on kuitenkin muitakin nimiä, jotka kuvaavat sen ominaisuuksia ja tapoja. Joskus kun olin kalastamassa rannalla intianitoverini kanssa, ja kanoottini työnsi keulansa ääneti jonkun niemenkärjen ohi, minä saatoin nähdä haikaran raskaasti lentävän jo puolivälissä puidenlatvojen korkeutta, kauan ennenkuin valpas, pieni ristisorsaemo epäili meidän tuloamme, vieläpä ennenkuin lähellä liljatiheikössä laidunteleva metsävuohikaan oli saanut meistä vihiä. Silloin Simmo, joka ei koskaan voinut yllättää tätä suurta lintua, miten ääneti hän meloikin, saattoi mutista itsekseen jotakin, joka kuulosti Quoskh K'sobeqh, Quoskh Tarkkasilmä. Toisella kertaa, milloin tapasimme tuon linnun keihästämässä sammakoita pitkällä nokallaan, Simmo, joka ei sietänyt nähdä sammakonsääriä minun paistinpannussani, saattoi pilkallisesti omalla musikaalisella kielellään nimittää sitä Quoskh Sammakonsyöjäksi. Ja kun minä taimensyvänteellä vastapäätä ruohoista rantaa äkkiä taukosin onkimasta silmin seuratakseni kookasta harmaansinistä varjoa, joka näytti liikkuvan puujaloilla seitsenpenikulmaisin harppauksin kohti lähintä rämettä, missä oli yltäkyllin sammakoita, niin Simmo saattoi näyttää sitä melallaan ja sanoa: »Kas Vanha Isä Pitkäsääri mennä pyytää enempi sammakoita pojille. Hassut pojat, syödä sammakoita, eikö totta?»

Kaikista sen nimistä — ja niitä oli vielä paljon muita — »Vanha Isä Pitkäsääri» tuntui aina sopivimmalta. Tämä järviemme ja virtojemme juhlallinen kahlaaja tuo mieleen muistoja harmaasta muinaisuudesta. Se on tosiaankin kaikista linnuista lähinnä niitä outoja hirviöitä, joilla luonto kansoitti maan sen varhaisessa lapsuudessa. Toiset haikarat ja ruovonpäristäjät ovat käyneet pienemmiksi ja sirommiksi, niiden jalat ja kaula lyhyemmiksi, sopeutuen pienentyneisiin virtoihimme ja muuttuneihin maisemiimme. Myöskin Quoskh on epäilemättä paljon pienempi kuin mitä se ennen muinoin oli; mutta yhä vieläkin sen jalat ja kaula ovat suhteettoman pitkät, kun vertaa niitä veden syvyyteen sen elinpaikoilla tai sen pesän kokoon. Ja sen mutaan jättämät jäljet ovat hämmästyttävästi samannäköiset kuin ne jättiläislintujen fossiiliset jalanjäljet, joita tavataan plioseniajan kerrostumissa syvällä maanpinnan alla kertomassa, minkälaisia luontokappaleita eli suurissa erämaissa ennenkuin ihminen tuli täyttämään maan ja tekemään sen alamaiseksensa.

Läheisessä yhteydessä tämän Quoskhin kehityskannan vanhanaikaisuuden kanssa on se vastakkainen seikka, että se näyttää ikuisesti nuorelta. Ikä ei näytä voivan sille mitään. Se on yhtä vanha ja yhtä nuori kuin maa itse; se on maaliskuun päivä, jonka auringon laskussa ja auringon nousussa on talvea ja kevättä. Vai onko kukaan nähnyt sinisen haikaran jalokivisilmiä himmentyneinä tai sen voimakasta ruumista raihnaana? Onko kukaan yllättänyt sitä nukkumassa, tai nähnyt sen hoippuvan heikkona pitkillä jaloillaan, kuten usein näkee muita villejä lintuja riippumassa heikosti oksalla vain viimeisellä otteellaan kiinni? Muuan valtamerenpurjehtija kertoi kerran minulle, että hänen aluksensa oli kaukana rannasta tavannut sinihaikaran kuolleena meren pinnalla siivet levällään. Tämä on ainoa haikara, minkä milloinkaan olen kuullut tavatun muussa tilassa kuin täysin virkeänä. Mahdollista on, että jos Quoskh todella milloinkaan kuolee, niin se tapahtuu juuri tuolla tavoin. Ehkäpä se viimeisillä voimillaan lentää rohkeasti tutkimaan suuren valtameren salaisuutta, jonka rannoilla sen esi-isät lukemattomia vuosisatoja takaperin elivät ja liikkuivat tehden edestakaisin loppumattomia tarpeettomia muuttomatkoja, lepäämättä ja kyllästymättä vaeltaen, ikäänkuin meren ääni kutsuisi niitä sinne, minne ne eivät tohdi lähteä.

Aivan minun telttani takana suuren järven rannalla kulki heikosti näkyvä metsittynyt polku, joka lakkaamatta kierteli ja kaarteli ja josta ei voinut saada vähintäkään aavistusta, mihin se johti, ennenkuin tuli itse päähän. Tämä pieni polku oli aina täynnä mielenkiintoisia yllätyksiä. Punaiset oravat kurkistivat oksan takaa, rupattaen kielevästi ja harjoittaen loppumatonta ilkivaltaa pitkin polkua. Hirvilinnut kiitivät ääneti sitä pitkin salaperäisille retkilleen. Nyt saa hyppäävä, ruskava, räiskivä hälinä pensaikosta sinut äkkiä pysähtymään ja sydämesi kiivaasti lyömään kun kiipeät yli tuulenkaataman puun, jommoisia polulla on niin paljon. Valkea lippu, jota seuraa toinen pienempi, välähtelee, kohoaa, laskeutuu ja kohoaa taas näkyviin kaatuneen rungon ylitse kertoen sinulle, että metsävuohi kileineen oli makaamassa rydön takana aavistamatta sinun levollista lähestymistäsi. Ja jostain polun käänteestä ilmestyy taas näkyviisi jotakin tummaa, harmaata ja suurta, sulkien sinulta polun; ja kun pysähdyt ja piiloudut lähimmän puun taakse, niin kohti sinua heiluvat suuret sarvet ja pää, sieraimet leveinä, silmät tarkkoina ja laajentuneina ja korvat kuin kaksi räikkätorvea tähdättyinä suoraan kohti päätäsi — hirvihärkä, sh!

Kaksi pitkää minuuttia se seisoo siinä liikkumatta, tarkastaen tuota uutta luontokappaletta, jota se ei ole ennen koskaan nähnyt; ja sinun on paras pysyä aivan rauhallisena ja antaa sen vallata koko polku, jos se niin haluaa. Jos liikahdat, niin se saattaa tulla lähemmäksi tarkastamaan; eikä milloinkaan voi tietää, miten pieni ärsytys saattaa tuoda sen silmiin punaisen, vaaraa ennustavan väikkeen. Lopulta se poistuu, aluksi rauhallisesti, kääntyen usein katsomaan sinua korvat torvina sinua kohti. Sitten se painaa suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen, kohottaa kuononsa korkealle ja juoksee pitkin tasaisin raviaskelin pois läpi ryteikön ja häviää.

Niin tuo pieni polku tuo joka päivä sinulle jonkun uuden yllätyksen, — pöllön tai jäniksen, tai piikkisian, joka tulee piikkejään kalistellen ja lausuen intianinkielistä nimeään Unk Wunk! Unk Wunk! Kun olet seurannut polkua pitkälle ja jo ruvennut uskomaan, että tuo vitkasteleva polku on varmaan joutunut hukkaan, niin se lopulta ryömii tiheään kuusiviidakkoon; ja siellä on kahisevan ja kuiskuttelevan vihreän kehyksen ympäröimänä mitä rauhallisin ja viehättävin pikkuinen majavalammikko, jonka ympärille metsävuohet ovat tallanneet polkujaan. Täällä eli Quoskh puolisoineen ja pienokaisineen.

Kun ensi kertaa polkua pitkin kulkien tulin paikalle ja tirkistin pensaikosta, niin minä näin sen, ja ensimmäinen silmäys sai minut hypähtämään, sillä luulin tehneeni merkillisen havainnon, nimittäin, että pikku haikarat leikkivät nukeilla niinkuin lapset. Mutta minä olin erehtynyt. Quoskh oli ollut pyytämässä sammakoita ja piilotteli niitä minun tullessani. Se kuuli minun tuloni ennenkuin tiesin sen olevankaan siellä ja hyppäsi hakemaan viimeistä sammakkoaan, joka oli suuri ja lihava, ja sitä kantaen se heittäysi suurien siipiensä varaan — selkä kyttyrässä ja niska koukussa ja pitkät jalat riippumassa takana alaspäin — ja lensi kohti pesäänsä pensaikkoon majavalammikon taakse. Kun minä näin sen selvästi, niin se juuri sivuutti sen aukon, josta minä tirkistin sisään. Se piteli sammakkoa pitkässä nokassaan poikittain, jotemkin siihen tapaan kuin tylsien saksien välissä, niin että kumpikin puolisko nokan kahden puolen paisui suureksi, ikäänkuin nuoralla kiristetty tyyny. Pää ja lyhyet etujalat olivat yhdellä puolen, ja takajalat viipottivat toisella puolen. Kaikesta, mitä tulee mieleen, tämä muistutti eniten täytettyä riepunukkea, ja tällaista luulin tosiaankin ensi aluksi Quoskhin kantavan kotiin pienokaisilleen leikkikaluksi.

Epäilemättä ne pitivät sammakosta paljon enemmän kuin nukesta; mutta minun kummallinen luuloni niistä tuona lyhyenä hetkenä herätti minussa sellaista mielenkiintoa noita pikku veitikoita kohtaan, etten ollut tyydytetty ennenkuin lopuksi, kauan jälkeen päin, kiipesin pesälle katsomaan kuinka ne elivät.

Ryhtyessäni tutkimaan Quoskhia, oppiakseni tuntemaan sitä lähemmin, tulin vasta huomaamaan, mikä mielenkiintoinen tehtävä se oli, ei yksistään sen eriskummallisten tapojen vuoksi, vaan myös tuon linnun erinomaisen varovaisuuden takia, jonka tähden oli tavattoman vaikea nähdä sitä sen omissa hommissa. Quoskh K'sobeqh oli se nimi, joka aluksi näytti minusta paraiten sopivan sille, kunnes olin oppinut tuntemaan sen tavat ja onnistunut pääsemään huomaamatta sen lähelle, mikä sattui ainoastaan kaksi tai kolme kertaa kesän kuluessa.

Eräänä aamuna menin aikaisin majavalammikolle ja istuuduin rannalle harmaalle kannolle, ympärilläni marjapensaita aina hartioihini saakka. »Nytpä istun hiljaa ja katselen, mitä seuraa», minä ajattelin, »eikä mikään, ei edes sininärhi, voi nähdä minua.»

Tämä oli melkein totta. Pikkulinnut jotka eivät milloinkaan olleet nähneet ihmistä metsässä ennen, tulivat poimimaan marjoja kuuden jalan päähän minun kasvoistani, ennenkuin ne huomasivat mitään tavatonta. Kun ne huomasivat minut, niin ne kääntyivät katsomaan ensin yhdellä silmällä ja sitten toisella, ja sitten ne pyrähtivät lentoon ja istuivat oksalle pääni yläpuolelle. Siinä ne saattoivat vartioida minua rohkeasti, mikä vain hetkisen, mikä kauemmin, riippuen siitä, miten uteliaita ne olivat, ja sitten ne syöksyivät alas ja sivelivät siipiään minun kasvojani vasten saadakseen minut liikkumaan ja näyttämään, mikä olin.

Pienen lammikosta pistäytyvän lahdekkeen tuolla puolen, kivenheiton päässä minusta, tuli komea metsäkauris rantaan ja pisti kuononsa veteen, mutta kävi kohta levottomaksi. Jokin epämääräinen hieno hajahdus minusta levisi sen luokse asti ja teki sen levottomaksi, vaikka se ei tietänyt mitä se oli. Se nuolaisi sieraimiaan niinkuin lehmä tekee saadakseen hajuni selvemmin tuntumaan. Oikealla, lähempänä minua, oli metsävuohi syömässä rauhallisena liljapatjalla. Vesikko juoksi hyppien ja pysähtyen pitkin rantaa jalkojeni vieressä, pistäytyi kivenkoloihin ja juurien väliin ja taas ulos. Cheokhes juoksee aina sillä lailla. Se tietää kuinka kiiltävän musta sen takki on ja kuinka silmäänpistävä se on hiekkaisella rannalla pöllölle tai haukalle; siksipä se ei koskaan juokse enempää kuin viisi askelta kerrallaan pistäytymättä välillä piiloon; ja se kulkee aina mahdollisimman mustia juuria ja kallioita myöten.

Jäälintu syöksyi mutuparveen päästäen soinnukkaan huutonsa k'plop. Kauempana muuan kalasääski tuli raskaasti veteen, niin että suhisi, ja kohosi taas mukanaan suuri säyne. Eikä yksikään noista teräväsilmäisistä metsän eläjistä huomannut minua eikä tietänyt, että niitä pidettiin silmällä. Sitten tuli vastapäistä vihreätä rantatörmää nopeasti liukuen kaareva laaja sininen vanne ikäänkuin suuri Cupidon kaari: Quoskh soljui näkyviin matkallaan aamukalastukselle.

Minua vastapäätä juuri siinä, missä metsäkauris oli seisonut, se poimutti suuret siipensä, sen niska vetäytyi äkkimutkalle ja sen pitkät jalat, jotka olivat riippuneet somasti takana sen lentäessä, kiepsahtivat sen alle niinkuin kaksi heiluria, kun se laskeutui kevyesti mutaiselle rannalle. Se tunsi alueensa täydelleen, tunsi joka ojan ja sammakoiden asuman lahdelman lammen ympärillä, niinkuin me tunnemme kotikylämme. Mutta niin tuttua kuin kaikki onkin sille, ei Quoskh kuitenkaan milloinkaan unohda pitää tarkkaan kaikkea silmällä. Juuri laskeutuessaan maahan se jännittäytyi suoraksi, ollen silloin melkein miehen mittainen, ja antoi tarkan katseensa kiertää ylt'ympäri rantoja, kerran vain. Sen pää kirkkaine keltaisine silmineen ja pitkine nokkineen pyörähti pitkän kaulan päässä kuin kullattu tuuliviiri tangon nenässä. Kun viiri kääntyi sitä rantaa kohti missä minä olin, niin pidätin henkeäni ollakseni aivan liikkumaton ja luullen olevani niin hyvässä piilossa, ettei mikään silmä saattaisi minua huomata semmoisen matkan päästä. Kun viiri oli sivuuttanut minun suuntani, niin minä naurahdin ajatellen, että nytpä Quoskh erehtyi. Mutta silloin vallan unohdin, ettei lintu koskaan katso suoraan eteensä. Kun sen nokka oli kääntynyt noin kolmekymmentä astetta minun ohitseni, niin että sen vasen silmä juuri suuntautui minua kohti, niin viiri taukosi pyörimästä silmänräpäyksessä. Se oli nähnyt minut ensi silmäyksellä ja tiesi, etten minä kuulunut sinne.

Pitkän ajan se näytti katsovan minun lävitseni eikä liikuttanut lihastakaan. Ei olisi ollut helppo sitä huomatakaan siinä, sitä olisi voinut luulla harmaaksi aaltojen huuhtomaksi juureksi. Sitten se kyyristäytyi kokoon tuolla kuvaamattoman surkeannäköisellä tavalla, joka on ominaista kaikille haikaroille niiden lentoon lähtiessä, lensi raskaasti lammenrannan korkeimpaan puuhun ja jäi sinne vielä joksikin aikaa istumaan kuivalle oksalle ja tähystämään minua. En ollut liikuttanut silmäluomiakaan, ja kuitenkin se näki minut liian selvästi luottaakseen minuun. Taaskin se kyyristäytyi kokoon, kohosi korkealle puiden latvojen yläpuolelle ja painautui pois voimakasta, tasaista ja siroa lentoa yksinäisemmälle järvelle, missä ei ollut ihmisiä tarkastelemassa ja härnäämässä.

Quoskhin tarkkuus ei suinkaan lannistanut intoani, vaan päinvastoin kiihoitti minua hankkimaan lisää tietoja siitä ja erittäinkin tekemään läheltä havaintoja sen kalastuksesta. Lähelle tuon pienen lahdelman päätä, missä oli niin paljon sammakoita, tein oksista suojuksen erään kuusen alimpien tiheiden haarojen alle ja menin pois tarkastamaan muita metsänasukkaita.

Seuraavana aamuna se ei tullut takaisin, eikä näkynyt rannalla sen tuoreita jälkiäkään. Tästä ensi kerran huomasin, että Quoskh tuntee hyvin sen hyvien kalastajien säännön, ettei pidä liian usein rasittaa samaa paikkaa, vaikka se olisi miten hyvä kalapaikka. Kolmantena aamuna se tuli takaisin, ja sitten taas kuudentena iltana ja sitten yhdeksäntenä aamuna ja niin edelleen hyvin säännöllisesti niin kauan kuin minä pidin sitä silmällä. Muina aikoina saatoin tavata sen kaukana niiltä mailta kalastamassa toisissa järvissä ja virroissa, tai sitten näin sen matkaavan kotia kohti korkealla metsien yläpuolitse, vesiltä, jotka olivat kaukana minulle tutuista seuduista. Mutta nämä tapaamiset olivat niin säännöttömiä, etten voinut laatia niistä mitään teoriaa. En kuitenkaan ensinkään epäile, ettei se kalastanut kaikissa lähiseudun vesissä yhtä säännöllisesti kuin majavalammessa, ja että se meni kaukaisemmille metsästysmaille ainoastaan silloin kun se tarvitsi vähän vaihtelua tai suurempia sammakoita, kuten kaikki kalamiehet tekevät, tai milloin sillä oli huono onni eikä sen kasvavan poikueen äänekäs ruokahalu tullut tyydytetyksi.

Kuudentena iltana minulla oli paras tilaisuus tutkia sen eriskummaisia kalastustapoja. Istuin pienessä piilopaikassani odotellen metsävuohta, kun Quoskh tuli pitkin rantaa. Se pyöritteli tuuliviiripäätään kunnes se huomasi sammakon. Sitten se lähestyi sitä hitaasti ja tavattoman varovaisesti, tuntien aivan hyvin, miten valppaita sammakot ovat sen lähestyessä ja miten sukkelaan ne sukeltavat päistikkaa piiloon nähdessään vilauksenkin sen puujalkasäärestä. Se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi seisoen liikkumatta kuin harmaa juuri, milloin se arveli otuksen olevan varuillaan, astui sitten taas eteenpäin yhä varovaisemmin, kumartuen eteenpäin ja vetäen niskansa taaksepäin, jotta iskun voima ja nopeus olisi mahdollisimman suuri. Sitten nopea hyökkäys kuin salama — ja nyt voit nähdä sen pudistelevan sammakkoa vimmatusti, lyövän sitä lähintä kiveä tai juurta vasten, käärivän sen ruohotukkoon ja piilottavan taitavasti sekä sen jälkeen lähtevän, kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsimään uutta saalista. Tuuliviiri pyöri taukoamatta etsien sammakoita tai vihollisia.

Jos kalan viri kaislikossa käänsi sen tarkan huomion puoleensa, niin se muutti menettelytapaa: antoi saaliin tulla luoksensa ja oli itse paikalla, päinvastoin kuin se teki sammakon suhteen. Missä asennossa se olikin, molemmat jalat alhaalla tai toinen jalka koholla, kun kala ilmestyi, niin se aina jäi kuin kivettynyt siihen, hyvin tietäen, että liikkuminen vain karkoittaisi saaliin kiireesti syvempään veteen. Toisinaan se saattoi seisoa puolen tuntia yhdellä jalalla, antaen päänsä hitaasti painua hartioille, niska kaarena taaksepäin, pitkä terävä nokka aina suunnattuna suoraan kohti sitä kiemurtelevaa viivaa, joka osoitti leikkivää kalaa, silmät puoleksi kiinni, kunnes oikea hetki oli tullut. Silloin voit nähdä pitkän kaulan ampuvan veteen, kuulla molskahduksen ja vähän myöhemmin nähdä, miten se nuiji saalista lähintä juurta vasten ottaakseen sen hengiltä. Omituisella myötätunnolla saatoit vielä seurata, miten se piiloitti sen ruohoon ja peitti sen, ettei Hawahak, haukka, näkisi tai Cheokhes, vesikko, haistaisi ja varastaisi saalista sen ollessa kalastamassa.

Jos se jo kohta aikoi lopettaa pyyntinsä, niin se saaliin saatuaan asteli takaisin ja piilotti kaksi yhteen. Muussa tapauksessa se peitti saaliinsa lähimpään sopivaan paikkaan ja meni edelleen. Ei vaaraa siitä, että se milloinkaan olisi unohtanut niitä, miten monta niitä olikin! Laskeeko se kalansa ja sammakkonsa, vai muuten muistaa jokaisen eri kätköpaikan, sitä en kykene sanomaan.

Toisinaan, kun minä yllätin sen mutaisella rannalla ja se lensi matkaansa ottamatta yhtään makupaloistaan mukaansa, seurasin sen jälkiä taaksepäin ja saatoin löytää sen kätköpaikat ja nähdä, mitä se oli saanut. Sammakoita, kaloja, pollak-kaloja, simpukoita, myskimajavan poikasia, kaikkia siellä oli, kaikki taitavasti piilotettuna ruohotukon tai mutamättään alle. Kerran menin takaisin ja piilouduin vastakkaiselle rannalle nähdäkseni, tulisiko se vielä noutamaan niitä. Tunnin päästä se ilmestyi, katsoi ensinnä minun jälkiäni, sitten tarkasti koko rannan tavallistakin huolellisemmin; sen jälkeen se meni suoraapäätä kolmelle eri kätköpaikalle, jotka minä olin löytänyt, ja lisäksi kahdelle, joita en ollut nähnyt, ja lensi pesälleen kimppu kaloja ja sammakoita riippumassa kummankin puolen sen pitkää nokkaa.

Se oli järjestänyt ne maahan niinkuin pyörän sääret, samoin kuin kettu tekee, päät kaikki ulospäin ja yksi jalka tai pyrstö kehän ristikossa, niin että se saattoi tarttua näistä kiinni ja kantaa hyvinkin monta pientä sammakkoa ja kalaa ilman että oli vähintäkään vaaraa siitä, että jokin niistä putoaisi sen lentäessä.

Simpukat se luullakseni aina söi itse, sillä en koskaan nähnyt sen kantavan niitä, vaikka kerran löysin pari kolme niitä sen kätköpaikoista. Tavallisesti se särki niiden kuoret voimakkaan nokkansa iskulla tai lyömällä niitä jotakin juurta vastaan. Näin se ei tarvinnut (eikä luultavasti tietänytkään) sitä temppua, jota kalalokit käyttävät: ne nousevat simpukka mukanaan ilmaan ja pudottavat sen sieltä kalliota vasten niin, että se särkyy.

Milloin Quoskh oli kalastamassa vain itseänsä eikä nälkäistä poikuettaan varten, oli sen menettelytapakin erilainen. Pojilleen se oli metsästäjä, ovela, vaitelias ja kekseliäs. Se lähestyi saalistaan koeteltujen vaanimistapojen mukaan. Itselleen pyytäessään taas se oli oikea kalamies, rauhallinen, tarkkaavainen ja loppumattoman kärsivällinen. Se näytti oivaltavan, että se silloin saattoi hätäilemättä odottaa aikansa ja tehdä olonsa mukavaksi, koska kaikki ja etenkin kalat tulevat luokse kun odottaa kylliksi kauan. Pienokaisilleen pyytäessään sen sitävastoin piti kiirehtiä, sillä muutoin niiden kirkuna kävisi liian pitkästä paastosta niin äänekkääksi, että se houkuttelisi nälkäisiä rosvoja suurelle pesälle pensaikkoon.

Kerran näin sen kalastavan erikoisella tavalla, joka heti ensi näkemältä muistutti erästä täkykalastus-menetelmää, jonka jokainen makrillinkalastaja rannikolla tuntee. Se pyysi pollak-kalan syötiksi ja kahlasi sitten syvään viileään paikkaan varjoisan äyrään alle. Siellä se repi täyn pieniksi paloiksi ja syyti ne veteen, missä ne tuota pikaa houkuttelivat luokseen parven pieniä kaloja. Quoskh seisoi sillävälin polvia myöten vedessä varjossa, missä sitä ei ollut helppo huomata, pää hartioiden välissä, ja sen ylitse kaareutuva rauhaisa lehtevä oksa piilottaen sen uteliailta katseilta. Milloin kala tuli lähelle syömään sen täkyjä, se keihästi sen salaman nopeudella, viskasi sitten päänsä taaksepäin ja antoi saaliin pää edellä solua alas pitkin pitkää kurkkuaan; sitten se asettui vaanimaan seuraavaa.

Siinä se seisoi vuorotellen vaanien ja syöden, kunnes se oli saanut tarpeekseen; silloin se veti päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin, sulki silmänsä ja veteli makeita unia viileässä — täydellinen kuva huolettomasta ja mukavasti elelevästä kalastajasta.

Kun useina päivinä peräkkäin menin pesälle ja piilouduin pensaikkoon vartioimaan, niin sain tutustua lisää Quoskhin kalastukseen ja metsästykseen. Sen pesä oli suuressa hemlock-kuusessa synkässä rämeessä. Täällä oli perin rumaa ja soista ja jalkaisin liikkuminen oli hyvin vaikeaa, vain siellä täällä oli saarekkeena suuria puita pieninä ryhminä. Eräillä näistä saarekkeista oli muutamia haikaran pesiä. Päiviksi linnut kaikkosivat kauas, kukin pari omille yksityisille kalastuspaikoilleen, mutta kun varjot pitenivät ja yön rosvot alkoivat liikehtiä, niin haikarat samosivat takaisin muodostaen omituisia aaltomaisia viivoja illan ruskoa vastaan. Ne tulivat yhdessä vaakkumaan ja pitämään toisilleen seuraa sekä auttamaan toisiaan vahdinpidossa pitkän yön kuluessa. Quoskh Valpas — saatoin eroittaa suuren lintututtavani puolison sekä näkemän että kuuleman perusteella kaikista muista linnuista, joko suuremmasta koostaan tai omituisista kaksinkertaisista äänistä — oli tehnyt pesänsä piiloon suuren vihreän hemlock-kuusen latvaan. Lähellä tätä paikkaa suuren kuivuneen puun haarojen välissä oli toinen pesä, jonka se oli tehnyt nähtävästikin monta vuotta takaperin ja johon se oli joka kesä lisännyt aineksia, mutta vihdoin kuitenkin hylännyt sen ja rakentanut sijaan tämän uuden. Molemmat linnut kävivät vanhalla pesällä aivan julkisesti, ja minä olen ajatellut sittemmin, eikö ollut ovelasti harkittu temppu niiden puolelta, että ne olivat sen noin jättäneet näkyviin, niin että mikä hyvänään rosvo saattoi sen keksiä ja kiivetä sinne, kun taas poikaset olivat aivan turvallisessa piilossa hemlock-kuusen latvassa, mistä saattoi nähdä olematta itse näkyvissä. Vain kaukaa saattoi pesän huomata. Kun tuli hemlock-kuusen alle, niin se oli aivan oksien peitossa, ja tulijan huomio kääntyi kokonaan vanhaan pesään, joka oli täysin näkyvissä kuivan puun latvassa.

Sellaista viisautta, jos se nyt oli viisautta eikä sattumaa, oli saattanut saada vain kokemuksen avulla. Ainakin yhden haikarapoikueen oli täytynyt joutua ilveksen tai näädän saaliiksi, ennenkuin Quoskh oli oppinut, mikä etu oli tuosta rappeutuneesta pesästä, joka houkutteli nälkäisiä eränhakijoita kiipeämään alastomalle puunrungolle. Siellä oli haikaralla hyvä tilaisuus keihästää ne väkevällä nokallaan ja iskeä ne alas suurilla siivillään ennenkuin ne ehtivät huomata erehdyksensä.

Tarkkaamalla lintuja kiikarillani niiden tullessa pesälle saatoin yleensä erottaa, minkälaista saalista niillä oli tuotavana. Kerran riippui emon nokasta pitkä käärme; kerran sillä oli jokin lintu. Kahdesti se toi pieniä eläimiä. Sen lyhyen hetken kuluessa, jonka ne olivat näkyvissä pesän reunalla, en voinut kuitenkaan saada selvää, mitä ne olivat. Nämä olivat kaikki harvinaisuuksia, useimmiten sillä oli kaloja ja sammakoita. Ja sitten eräänä päivänä, jolloin makasin piilossani, näin haikaraemon pudottautuvan sukkelaan pesästään, tekevän jyrkän kierroksen järvelle ja laskeutuvan marjapensaikkoon rannalle tavoittamaan jotakin eläintä, jonka sen tarkat silmät olivat nähneet siellä liikkuvan. Pensaikosta kuului sukkelaa litinää, kuului siipien iskua, millä se ilmeisesti pysäytti karkulaisen, sitten pari kolme lyöntiä keihäsmäisellä nokalla; sitten se nousi raskaasti kantaen jäniksenpoikaa ja minä näin sen repivän sen palasiksi pesällään ja antavan sen ruuaksi pojilleen.

Vihdoin ryhdyin vaikeaan yritykseen kiivetä puuhun pesälle, osaksi nähdäkseni noita pikku haikaroita, jotka olivat vetäneet mielenkiintoni puoleensa aina siitä saakka kun näin Quoskhin vievän kotiinsa jotakin, mitä ensi katseella luulin riepunukeksi, osaksi saadakseni lisävalaistusta Quoskhin metsästystapoihin katsomalla, mitä se oli tuonut kotiin. Eräänä päivänä, jolloin emo oli tuonut jonkin tuntemattoman pienen eläimen — vesikon luullakseni — menin äkkiä piilopaikastani pesälle. Se oli aina ollut minusta hyvin puoleensavetävä. Sen alla hämärässä olin kuullut haikaraemon vaakkuvan hiljaa pienokaisilleen — käreää kehtolaulua kylläkin, mutta kylliksi suloista niille. Pesä siinsi tummana iltataivasta vasten ja Quoskh-emo seisoi sen yläpuolella suurena kauniina varjokuvana vartioimassa pienokaisiaan. Nyt oli aika ratkaista tuon suuren pesän arvoitus ja mennä sitä katsomaan.

Emo hämmästyi minun äkillisestä tulostani, — se ei ollut aavistanutkaan, että sitä pidettiin silmällä, — ja lensi ääneti tiehensä toivoen, etten minä huomaisi sen pesää tiheiden oksien läpi. Kiipesin vaivaloisesti puuhun, mutta vasta kun olin kymmenen jalan päässä saatoin erottaa tuon suuren tikkukasan yläpuolellani. Ympäristö oli käynyt likaiseksi ja pahanhajuiseksi, sillä Quoskh opettaa nuoret haikarat pitämään pesänsä aivan puhtaana ja heittämään kaikki hylkyjätteet reunan ylitse. Monta monituista kertaa olin huomannut siirtokunnan emolintujen työntävän pienokaisensa pesän reunalle opettaen niille näitä siisteystapoja, jotka ovat niin erilaisia kuin useimpien muiden lintujen.

Epäröin kiivetä näiden likaisten oksien välitse. Silloin kiintyi huomioni johonkin kirkkaaseen pesän reunalla. Se oli nuoren haikaran silmä. Se katsoi alaspäin minuun yli pitkän nokan, vartioiden tuloani tarkkuudella, jota se jonkin verran osasi salata pitämällä silmänsä puoleksi kiinni. Minun piti mennä puun rungon ympäri saadakseni jalansijakseni suuremman oksan, ja kun katsoin ylöspäin toiselta puolen, oli siellä toinen silmä tarkkaamassa minua toisen pitkän nokan ylitse. Käännyinpä siis miten tahansa, ne pitivät tarkkaan minua silmällä, kun minä lähestyin pesää, kunnes ulotuin siihen käsin. Silloin sieltä kuului kova kirkuna. Kolme pitkää kaulaa ojentui äkkiä alaspäin pesänreunan ylitse minun puoleltani, kolme pitkää nokkaa avautui ammolleen juuri minun pääni kohdalla, ja kolme nuorta haikaraa tuli silmänräpäyksessä merikipeäksi, aivan kuin ne olisivat saaneet oksennuspulveria.

En saanut ollenkaan nähdä pesän sisäpuolta, sillä silloin minun tuli liiaksi kiire alas peseytymään rannalle. Eikä luullakseni sen jälkeenkään ollut ihmisen tai pedon hyvä mennä katsomaan pesän reunalta, kädet tai käpälät kun on pakko käyttää kiinnipitämiseen, niin suuret olivat poikaset jo, ja niin valppaat ja voimalliset niiden nokat, Ne olisivat varmaan puhkaisseet silmänräpäyksessä tulijalta silmät. On vaarallisempaa kiivetä haikaran pesälle kuin kotkan pesälle. Haikara iskee aina silmää kohti ja sen isku tietää sokeutta tai kuolemaa, ellei pidä varaansa kuin kissa ja torju sitä luotansa.

Kun seuraavan kerran näin nuoret linnut, niin ne olivat saamassa ensimmäistä opetusta. Epäsointuinen rääkynä puunlatvoista veti huomioni puoleensa. Hiivin varovasti katsomaan, mitä haikaroillani oli tekeillä. Poikaset seisoivat pesässä, kaulat ja siivet kurotettuina, ja rääkyivät nälkäisinä; emo sillä välin seisoi puunlatvassa jonkun matkan päässä näyttäen niille ruokaa ja kutsuen ilmeisesti haikaran kielellä niitä ottamaan sitä. Ne yrittivät sitä pitkän houkuttelun ja rääynnän jälkeen, mutta niiden pitkät hullunkurisen näköiset varpaat eivät osanneetkaan tarttua hoikkaan oksaan, millä emo piteli itseään tasapainossa. Juuri sitä emo oli odottanutkin. Kun ne putosivat sätkytellen lystikkäästi siipiään, niin se lensi alas niiden eteen ja vei ne kaarrellen avoimelle paikalle rannalle. Siellä se ruokki niitä niillä paloilla, mitä sillä oli nokassaan, toi niille lisää ruokaa ruohomättäästä, minne se oli piilottanut sitä, kehui niitä sorisevalla äänellään, kunnes ne alkoivat tuntea jonkinmoista luottamusta jalkapoloisiinsa; sitten koko perhe läksi rantaa pitkin ensimmäiselle yhteiselle sammakonpyyntimatkalle.

Oli erinomaisen mielenkiintoista miehelle, joka pikku poikana oli usein käynyt itse sammakoita pyytämässä, nyt istua puun rungolla ja katsoa, miten pikku haikarat koettivat onneaan. Quoskh-emo meni edellä varovasti, tarkastaen liljapatjoja; poikaset vaapottivat perässä hullunkurisesti, kohottaen jalkansa kuten Shanghain kukko ja laskien ne maahan juuri samaan paikkaan, missä emon jalka oli ollut hetki sitten, läiskähdyksellä, joka kykeni säikähyttämään jokaisen äänenkantavilla olevan sammakon. Emon pää pyöri kulkiessa kuin tuuliviiri, katsoi kauas eteenpäin, ja poikaset kurkottivat kaulojaan nähdäkseen emon ohitse, kovasti ihmetellen tätä uutta maailmaa ja kovin nälkäisinä, kunnes säikähtynyt sammakko erään liljamättään takaa äänsi k'tung! ja sukelsi suinpäin mutaan jättäen jälkeensä pitkän mutkaisen ruskean jäljen kertomaan, miten pitkälle se oli mennyt.

Sammakko on samanlainen kuin strutsi siinä suhteessa, että kun sen pää on peitossa ja se itse ei voi nähdä, niin se luulee, ettei mikään voi nähdä sitä. Kuullessaan äänen Quoskh-emo kurkottaa kaulaansa seuraten sammakkoa; sitten se kääntää päänsä niin, että sen pitkä nokka on suunnattuna aivan kohti sitä paikkaa, missä Chigwooltz, sammakko, piilee, ja päästää hiljaisen merkkiäänen. Tämän äänen kuuluessa joku nuorista haikaroista kiiruhtaa innokkaasti eteenpäin seuraten emon nokkaa, joka pysyy liikkumattomana, ja kääntelee päätään kunnes se näkee sammakon selän mudassa. Sitten se iskee sen kimppuun salamannopeasti. Tavallisesti se saa sammakon, ja kiikarini avulla saatan nähdä, miten tuo onneton vääntelee ja sätkyttelee nuoren Quoskhin keltaisessa nokassa. Jos yritys epäonnistuu, niin emon tarkka silmä seuraa sammakkoa, joka pakenee päättömästi läpi mudan pitemmälle kuin edellisellä kerralla, kunnes se piilottuu uudelleen; silloin se rääkäisyllä käskee saman poikasen koettamaan uudelleen, ja sitten koko perhe mennä nytkyttelee toiselle liljapatjalle, niinkuin jono puujaloilla kulkevia poikia.

Kun poikaset tulivat vanhemmiksi ja vahvemmiksi jaloiltaan, niin huomasin niillä olevan ainakin jätteitä omituisesta tanssimistavasta, mikä näyttää olevan useimmille pitkäjalkaisille kahlaajille ominainen. Toisinaan, kun istuin rauhallisesti kanootissani, saatoin nähdä nuorten lintujen liitävän ilmassa ja laskeutuvan rannalle. Heti laskeuduttuaan, ennenkuin ne ryhtyivät ajattelemaankaan sammakkoja tai kaloja tai muita herkullisia aterioita, ne saattoivat hyppelehtiä maassa, heilutella itseään, levitellä siipiään ja juosta hypyssä toinen toisensa ympäri kuin hullut. Jonkin aikaa tällaista ilvettä pidettyään ne taas alkoivat vakavasti kulkea pitkin rantaa, ikäänkuin häpeissään joutavasta kevytmielisyydestään; mutta hetken päästä ne saattoivat villiintyä uudestaan hyppimään, ikäänkuin ne eivät olisi voineet sitä vastustaa. Tällaista sattui tavallisesti iltapuoleen, kun linnut olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja olivat valmiit leikkimään tai levittämään siipensä pitkään syyslentoon.

Tarkatessani niitä eräänä iltana muistui mieleeni äkkiä omituinen kohtaus, jossa olin läsnä pikku poikana. Näin suuren sinisen haikaran lentävän vaakkuen, vaakkuen, erään laajan lammen rannalle, missä olin pyytämässä teiriä. Ryömin rannalle läpi tiheän metsikön nähdäkseni, mitä se vaakkui. Yhden asemasta näin kahdeksan tai kymmenen suurta lintua hyppimässä innokkaasti jonkinlaista hullunkurista tanssia. Lähemmäksi ryömiessäni muuan oksa murtui ja ne lähtivät paikalla lentoon. Silloin oli syyskuu, ja kokoontumisen sekä muuttamisen vaisto oli jo vallannut ne. Kun ne tulivat yhteen ensimmäistä kertaa, niin jokin hämärä vanha muisto menneiden sukupolvien ajoilta — jäännös muinaisesta vaistosta, jonka merkityksen me voimme vain arvata — oli saanut ne tanssimaan vimmatusti; minä epäilin silloin, mahtoivatko ne juuri olla selvillä siitä, mitä ne tekivät. Kenties olin siinä väärässä. Kömpelösti hyppivät poikalinnut näyttivät tanssiessaan seuraavan vastustamatonta päähänpistoa, mutta ne olivat suunnattomasti ylpeitä siitä toisinaan ja ilmeisestikin niitä huvitti se, ehkäpä yhtä paljon kuin meitä huvittaa omat tanssimme, joista muuan meidän maahamme matkustanut kiinalainen kysyi viattomasti: »miksikä ette anna palvelijoittenne tehdä tuota itsellenne?»

Olen nähnyt pienien vihreiden haikaroiden menettelevän samalla tavalla metsässä soitimen aikana. Ja kerran Antwerpenin zoologisessa puutarhassa näin afrikalaisten jättiläiskurkien esittävän vallan suurenmoista tanssinäytettä. Meidän tavalliset kurkemme ovat niinikään tunnettuja tanssijoita. Epäilemättä tuo on enemmän tai vähemmän vaistomaista, kaikki kurjet ja haikarat suurimmista pienimpiin harjoittavat sitä. Mutta mikä tuon vaiston tarkoitus on, sitä ei kukaan voi sanoa, ellei se ole vain, kuten meidän oma tanssimme, pelkkää huvittelemista, samoin kuin varisten telmintä ilmassa ja koskelojen toimeenpanemat kilpauinnit.

Ennenkuin poikaset olivat täysikasvuisia ja kun ne yhä vielä kulkivat emon jäljessä oppimassa sammakon- ja kalanpyyntiä, sattui eräs hämmästyttävä tapaus, joka jälkeenpäin sai minut vilpittömästi ihmettelemään Quoskhia. Istuin kalastamassa suuren lammen keskellä eräänä iltapäivänä, kun Quoskh poikasineen purjehti yli puunlatvojen majavalammikolta ja laskeutui ruohoiselle rannalle. Matala pikku puro laski järveen siinä paikassa, ja Quoskh-emo jätti pienokaisensa itsekseen pyytämään sammakoita sillä välin kun se itse meni kalastamaan puroa ylös lepikkoon. Tarkastelin nuoria haikaroita kiikarillani, kun äkkiä näin korkean ruohikon niiden lähellä liikahtavan. Kaikki kolme kyykistyivät paikalla haikaran tapaan. Kaksi pääsi pois, mutta kolmas oli vain ehtinyt levittää siipensä, kun jokin musta eläin hyökkäsi ruohikosta sen niskaan ja veti sen maahan, missä se päristeli ja rääkyi epätoivoisesti.

Vedin paikalla onkeni järvestä ja meloin rannalle katsomaan, mitä oli tekeillä ja mikä ruohikosta hyökännyt eläin oli. Ennenkuin olin vetäissyt melallani kymmentä kertaa, näin Quoskh-emon lentävän lepikosta ja kiitävän suoraa päätä kuin nuoli kohti kamppailevia siipiä, jotka yhä sätkyivät suonenvedontapaisesti ruohikolla. Miltei ennenkuin jalat olivat koskettaneet maahan se löi pari kertaa hurjasti alaspäin suurilla siivillään. Sen niska kaareutui taaksepäin ja se ampui sitten tarkan kuustuumaisen nokan eteensä sukkelammin kuin milloinkaan minkään roomalaisen käsivarsi on viskannut keihästä. Kanoottini lipinästä huolimattakin kuulin vihaisen tuskanhuudon; sama musta eläin hyppäsi ylös tallatusta ruohikosta tavoittaen lintua kurkusta. Alkoi epätoivoinen taistelu, kuului vain linnun lyhyitä hengästyneitä äännähdyksiä ja pedon murinaa, mikä teki varovaisuuden tarpeettomaksi minun kiirehtiessäni katsomaan, kuka rosvo oli ja miten Quoskh taisteli hurjaa taisteluaan.

Kanoottini tuli maalle erään niemekkeen taakse, mistä katsomalla yli matalan rantasärkän minulla oli vapaa näköala taistelukentälle. Eläin oli kiiltonäätä, sen kokoisista eläimistä kaikkein vihaisin ja voimakkain taistelija koko maailmassa luullakseni. Kun minä ensi kerran näin sen, se oli syössyt kaksi kertaa korkean linnun rintaa kohti, nopeammin kuin ajatus. Joka kerta sitä kohtasi salamannopea isku vasten päätä Quoskhin jäykästä siivestä. Se puri hampaillaan Quoskhin suuret siipisulat siekaleiksi ja sen kynnet repivät ne rääsyiksi, mutta se ei saanut kiinni höyhenisestä massasta, ja se luiskahti aina kynsien ja muristen ruohikkoon hypätäkseen paikalla uudestaan. Taas ankara siiven isku; mutta tällä kertaa se hyppäsi korkeammalle ja sai yhdellä kynnellään hartiasta kiinni ja repäisi höyhenten lentäessä sen rikki luuhun saakka, ja sen ruumiin paino veti suuren linnun maahan. Silloin Quoskh veti niskansa suureksi kaareksi. Kaula liukui kuin käärme yli sen siiven kulman ja iski kaksi lyhyttä terävää iskua niin nopeaan, että silmäni erotti vain kaksinkertaisen keltaisen välähdyksen. Kimakasti kirkuen kiiltonäätä pakeni ja kiiti suin päin kohti minua. Toinen silmä oli mennyt ja toisen yläpuolella oleva punainen reikä osoitti, miten vähällä toinenkin isku oli sattua maaliinsa.

Minua vapisutti muisto siitä kuinka sama tarkka ase oli kerran tuottaa minulle itselleni kiiltonäädän kohtalon. Olin siihen aikaan pieni poika ja seurasin muuatta hyväluontoista metsästäjää eräänä päivänä, jo silloin tuntien suurta harrastusta villieläimiin. Myös pidin suurena kunniana kantaa metsästyslaukkua. Metsästäjä ampui suuren sinisen haikaran, joka putosi siipi poikki mutaiseen vesiruohikkoon. Ajattelemattomasti hän lähetti minut noutamaan sitä, kun ei halunnut kastaa omia jalkojaan. Kun tulin haikaran luokse, niin se makasi rauhallisena, niska taakse vedettynä ja pitkä nokka tähdättynä minun kasvojani kohti. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua ja kumarruin nyt sen ylitse ihmetellen sen nokkaa ja kirkkaita silmiä.

En silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi aina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos niiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli leimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään lihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä kumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja ojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus näkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä, ja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten kasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman ohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin huoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi, huonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen haavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois vesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä.

Kiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on kärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja itsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien sen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin kohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon. Kymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä ryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät pysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea keihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa, hetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen eteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen niin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka ampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä nopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin kohti metsän suojaa.

Ja nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen viha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän voiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin muinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti paisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa. Se tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia raskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti siivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt mitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi minuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon, vedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi sitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään pensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata. Ollen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa lähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle haikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se levitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa luo.

Seurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä onton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä vedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi epämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo lyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka olikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin. Molemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin armeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken.