Historiikki. — Ulkoinen yhdyntä. — Sisäinen hajaannus: eduskuntaelämä. — Yleinen morfologia. — Kaupallinen asema. — »Siamo poveri». — Ulkopoliittinen suunnan-etsintä: eri ohjelmat. — Vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa. — Taloudellinen taistelu Ranskaa vastaan. — Uusi suunnan-etsintä. — Suhde Itävaltaan ja Turkkiin: Albanian ja Tripolin kysymys. — Sota 1911. — Uudistuksia ja tulevaisuudentoiveita.
Vanhimman luota Europan tämänaikaisia suurvaltoja käännymme nyt nuorimman puoleen. Ne ovat molemmat menneinä aikoina kuuluneet yhteen keisarikruunun loistossa; ne seisovat nyt jälleen rinta rinnan kolmiliiton suojassa. Mutta näiden molempain yhtymäkausien välillä — ja keskelläkin — on pitkiä pakollisten ja puolittaisten yhdyntäin jaksoja, ja on ollut aikoja, jolloin itävaltalaisten saksalainen nimi on italialaisten korvissa ollut kaikkein vihattavin.
Itse asiassa on italialainen suurvalta irroitettu itävaltalaisesta, saavutettu sen kustannuksella. Pitkät ajat oli Itävallan käsi ollut raskaana Italian päällä, välittömästi tai välillisesti; Itävalta ensi sijassa oli vanhoillisen Europan takuumiehenä Apenninien niemimaan valtiollisesta hajaannuksesta ja riippuvaisuudesta. Itävaltaa vastaan kohdistui senvuoksi ensi sijassa tämän kolminainen taistelu kansallisen yhdynnän, kansallisen vapauden ja valtiollisen vapauden puolesta.
Mutta tämän kamppailun saattamiseksi voittoon saakka eivät riittäneet niemimaan hajalliset voimat eikä Savoijan hallitsijahuoneen mahti. Tarvittiin tukea ulkoapäin, ja tämä tuki löydettiin ensin Napoleon III:n Ranskasta, sitten Wilhelm I:n Preussista.
Meidän ei ole tarvis viipyä siinä, kuinka Cavour voitti Ranskan suosion yhtymällä sen politiikkaan Krimin-sodassa 1855; mitenkä sodassa Itävaltaa vastaan Ranskan aseellisella avulla ensimäinen askel Italian yhdyntään otettiin 1859; kuinka ryöppy vyöryi kautta maan kansankapinain ja Garibaldi-retkien muodossa, kunnes Viktor Emanuel saattoi ottaa Italian kuninkaan nimen 1861; mitenkä uudessa sodassa Itävaltaa vastaan Preussin aseellisella avulla Venetsia voitettiin 1866; ja kuinka Saksan Ranskasta saavuttamien voittojen varjossa työ saatettiin loppuun maallisen kirkkovaltion valloituksella 1870. Mutta yksi piirre tässä yhdistämistyössä kiinnittää erikoista huomiota: sitä ei ole suoritettu omalla voimalla. Syrjäisten on täytynyt tukea Italiaa kainaloista. Saksa kulki yksin ja ylväänä »veren ja raudan» läpi kansalliskysymyksensä ratkaisuun; ohjelma »Italia farà da se» — Italia omille jaloilleen — teki vararikon 1849, nykyisen Italian on täytynyt käyttää vankkoja auttajia, Ranskaa yhteysrakentonsa nurkkakiviä, Saksaa perustan välikiviä varten. Se on ollut näistä riippuvainen siinä määrässä, että se niiden rinnallakin on kärsinyt tappioita; niinpä voitettiin italialainen siipi Solferinon luona 1859, kun ranskalainen voitti taistelun, samoin Italian sotavoima sekä maalla että merellä 1866, kun Preussi voitti sodan. Omien tappioiden ja liittolaistensa voittojen kautta on kulkenut Italian tie yhdyntään — sama »via lacrymosa», kyynelpolku, kuin Kreikan tie vapauteen.
Tämä piirre lyö jo alusta heikkouden leiman uuteen suurvaltaan. Tuntuu kuin ei aika vielä olisi ollut kypsä kun Cavour antoi merkin; tiedetäänkin, että hän itse ajatteli työn suorittamista kahdessa erässä, niin että alussa tyydyttäisiin Italian pohjoisosan yhdistämiseen. »S'è fatta l'Italia, ma non si fanno gl' Italiani» — Italia on valmis, eivät italialaiset — lausui Mazzimo A' Azeglio v. 1866; ja kysyä sopii, eikö tämä arvostelu pidä paikkaansa vielä nytkin, jolloin kansa on saanut miespolven ajan kasvaakseen siihen valtioykseyteen, jonka konjunkturit sille lahjoittivat.
Italia on valmis. Ulkoinen yhteys, maan- ja kansatieteellisellä pohjalla, on perusteellisemmin toteutettu kuin juuri missään muualla. Niinpä on tällä suurvallalla mitä luonnollisinten rajain etu meressä ja Alpeissa. Rajakehässä on vain kaksi huomattavan heikkoa kohtaa, nimittäin ne, missä raja kulkee Ticinon ja Adigen laaksojen poikki. Siellä aukenee maahan johtavia luontaisia teitä, joita nykyään osoittavat suuret kansainväliset rautatielinjat S. Gotthardin (vuodesta 1882) ja Brenner-solan kautta (vuodesta 1867); samalla kertaa on niillä kohdin rajassa mutkia, jotka muodostavat vieraiden valtain lahdelmia italialaisella alueella. Lago Maggioren järvi toisessa, Veronan sola toisessa laaksossa naamioivat vain näennäisesti näitä terveiden rajaperiaatteiden rikkomuksia.
On erittäin opettavaista, että juuri näissä paikoin tavataan jäljelläolevat aukot Italian kansallisessa yhteydessä ulospäin. Molempia jokilaaksoja myöten on näet italialainen aines levinnyt nykyiseen Sveitsin kanttooniin Ticinoon ja itävaltalaisen kruununmaan Tyrolin (Trentinon) eteläosaan. Täällä ei siis kokoomustyö ole vielä loppuunsuoritettu. Sama on laita Itävallan »Litoralessa» Adrian rannalla; niinikään Ranskan puolella Nizzassa ja rajamerillä, missä Korsika vielä kuuluu Ranskan ja Maltan saariryhmä Englannin alueihin. Mutta sitä kansanosaa, joka asuu valtakunnan ulkopuolella vapauttamattomassa Italiassa (Italia irredenta), on kaikkiaan, kaikkein korkeimman laskelman mukaan, tuskin 1⅔ miljonaa; Tunisissa, Argentinassa ja Yhdysvalloissa olevat siirtolaiset mukaanluettuina laskettiin 1901 virallisesti 3⅓ miljonaa italialaista oleskelevan ulkopuolella kotimaata, hiukan yli 10 %. Jos sitten tarkastamme kansallisuuden ehjyyttä valtakunnanrajain sisällä, niin tapaamme muutamia pieniä saksalaisia kielisaaria Venetsiassa ja ranskalaisia laaksoja Piemontin alpeilla, kreikkalaisia siirtoloita Apuliassa ja Venetsiassa, albanialaisia ja serbialaisia asutuksia Adrianrannalla, slovenilaista ja furlanilaista sekarotua Friaulissa; mutta vaikka lasketaan mukaan Italiassa asuvat kultturikansoja edustavat ulkomaalaiset (puoleen miljonaan nousevaa vuotuista matkustajamäärää tietenkään huomioonottamatta), ei näiden yhteenlaskettu määrä nousse paljoa yli 300 000, siis ei täydelleen yhteen prosenttiin, jota paitsi ne äidinkielensä ohella melkein kaikki puhuvat italiaa.[17]
On siis ilmeistä, että nykyinen Italia tyydyttää kansallisuusperiaatteen ja maantieteellisen yksilöllisyyden vaatimukset sangen suuressä määrässä. Se on kansallisvaltio luonnollisen kehyksen sisässä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Siinä on ratkaiseva erotus ja yhtä ilmeinen etu Itävaltaan verraten. Apenninien niemimaan suurvalta perustuu omassa kodissaan itsenäisesti elävään personallisuuteen. Sikäli on se täysin meidän aikamme terveiden valtioaatteiden tasalla.
Myöskin uskonnollisessa suhteessa eroaa se edukseen Itävalta-Unkarista, sillä katolinusko vallitsee vielä kansan mieliä melkein kilpailijatta. Mutta tässä suhteessa tulee lisäksi omituinen seikka, joka on omiaan suuressa määrässä tekemään tyhjäksi uskonyhtäläisyyden edun. Siitä saakka kuin valtio v. 1870 supisti paavin-istuimen valtakunnaksi, joka ei ole tästä maailmasta, siitä saakka ovat valtio ja kirkko viholliskannalla keskenään. Kirkko ei tunnusta perustavaa lakia 13/5 1871, jonka nojalla valtio on koettanut järjestää suhteensa siihen. Koko kirkollinen väki, kaksinkerroin voimakas niin aitokatolisessa maassa, vastustaa tietoisesti ja tarmokkaasti kansallista yhdistämistyötä, pitää Italian kuningasta vallananastajana, on mitä kauimmin pysytellyt poissa eduskuntatyöstä — ohjelman mukaan »nè elettori, nè cletti», ei valitsijoita eikä valituita — ja pyrkinyt hajoittamaan kansallisvaltiota paavin esimiehyyden alaiseksi valtioliitoksi. Tämä seikka vaikuttaa tietenkin kuin kahle valtiomahdin jalassa; ja sellainen asiantuntija kuin P. D. Fischer sanoo 1899 katsovansa kirkollisen vastarinnan pikemminkin olevan kasvamassa kuin vähenemässä. Uuden vuosisadan alusta näyttää kuitenkin tapahtuneen käänne parempaan päin, sittenkun kirkolliset ovat alkaneet ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin; niin tapahtui jo 1903, ja eräs paavin kiertokirje vuodelta 1905 lievensi vielä vanhaa kieltoa.
Ovatko sitten »italialaiset valmiit» itse valtioelämän alalla? Onko kansa tullut tietoiseksi sisäisestä yhteydestään ja yhteisistä tehtävistä valtiokerhossa?
Kaksi seikkaa on tässä keskittymisen esteenä. Toinen riippuu maan alueellisesta muodosta, toinen sen historiallisesta kehityksestä.
Tämä pitkulainen ja kapea valtioruumis, leveä pää Alppien juurella ja poikkileikattu jalka meressä Afrikan edustalla, tämä satapeninkulmainen pituus on sinänsä välimatkojen ja maantieteellisten vastakohtien takia omiaan ylläpitämään eroavaisuutta luonnonlaadussa ja ajatustavassa; sitäkin enemmän kun se on mukanaan tuonut kansatieteellisiäkin muunnoksia germanilaisen verensekoituksen vaikutuksesta pohjoisessa ja maurilaisen etelässä. Sitä eroavaisuutta manner-, niemi- ja saari-Italian välillä, jonka kartta näin on järjestänyt, on sittemmin maan muinainen historiallinen kehitys syventänyt, kunnes se on tullut suuremmaksi kuin tavallista ja hyödyllistä on samassa maassa. Vuosisatojen valtiollinen hajaannus eri hallitusjärjestelmineen ei mene mielistä vähällä. Tosin on voitu aikaansaada koneellisesti yhdenmukainen hallintojärjestys, ranskalaisen mallin mukaan, koko valtiolle; mutta oikeudenhoidon tärkeällä alalla ei ole päästy edes pintapuoliseen yhtenäisyyteen: Italiassa on vielä viisi ylintä tuomioistuinta (vaikkakin Roomassa oleva on alkanut saada jonkinmoista keskeismerkitystä). Ja kun katsomme julkisen elämän kulissien taakse, näemme yhä kuvan, joka on sangen kaukana todellisesta valtioyhtenäisyydestä.
Tämä riippuu pohjaltaan siitä, että pitkien aikojen hallituksen-väärinkäyttö on juurruttanut italialaisiin, varsinkin etelässä, epäluulon itse valtioajatusta kohtaan. Valtio on niin kauan esiintynyt heitä vastaan sortajana ja taloudellisena verenimijänä, että he ovat päätyneet katsomaan valtiota sinänsä luonnolliseksi viholliseksi. Siitä yleinen taipumus pitämään valtiota syntipukkina, jonka niskaan tunnetun sananlaskun mukaan sälytetään syy sateestakin ja poudasta (»Piove, governo ladro» — sataa, saamarin hallitus!). Siitä tietenkin samalla suuri kansalaisvelvollisuudentunteen puute: täytyyhän pitää lujasti puoliansa tätä valtiota vastaan, jota on totuttu pitämään yksilön edun vastustajana, siis muodostetaan pieniä paikallisia seuroja keskinäistä itsensä-auttamista varten, jos mahdollista valtion kustannuksella (n. s. »spagnolismo»). Tällöin on juurtunut suoranainen piilopolkujen ja juonien suosiminen, aina laajoihin salaliittoihin saakka; Sisilian Maffiaa, Napolin Camorraa on osaksi pidettävä järjestöinä nyrkkioikeutta varten kansan keskuudessa, joka ei usko saavansa oikeutta valtion viranomaisilta. Tämä kansalaisten todellisen yleishengen ja valtiollisen vastuuntunteen puute esiintyi räikeää taustaa vastaan oikeudenkäynnissä Nasia vastaan 1904—08 — italialainen »Alberti-juttu» — kun valtiovarkaan sisilialaiset maanmiehet asettuivat hänen puolellensa. Me näemme tässä Italian yhteyden synkän varjopuolen, jossa vielä puolen vuosisadan kuluttua ei ole monta valokohtaa havaittavissa.
Uusi Italia astuu siis maailmaan suoritettavanaan aivan erikoinen tehtävä suurten uudestijärjestelyiden ohella: tehdä itse valtioaate ymmärrettäväksi kansalle ja saada se siihen sopeutumaan. Alussa, niin kauan kuin kansallisyhdynnän into vielä asui mielissä, ei hajoittavia voimia huomattu niin paljoa, ja Cavourin perimyksiä ylläpiti valtiopäivillä consorteria, puolue, jonka ytimenä oli Piemontin ja Toscanan vanha aateli. Mutta varsinaisen vasemmiston päästyä enemmistöön 1876, ja painopisteen siten siirryttyä Etelä-Italiaan, on julkinen elämä luisunut yksityispyyteiden kamppailuksi kunnes valtionäkökanta on kokonaan työnnetty syrjään. Pesästään Napolissa on »spanjolismi» levinnyt tuberkeleina koko valtioruumiiseen (Lowell).
Se on tuo jo ylen tavallinen kuva rappiolle joutuneesta eduskunnasta. Valitsijat vaalipiireissä katsovat valtiopäivämiestä paikallispyrintöjensä ja mieskohtaisten toivomustensa asiamieheksi; jos he tahtovat saada rautatien, on hänen ajettava se läpi, jos heillä on vireillä oikeusjuttu, odottavat he avustusta häneltä, jos heidän poikansa jäävät koulussa luokalle, on hänen pidettävä huolta että opettajaa rangaistaan (!) jne. Sanotaan, että jokaisen valtiopäivämiehen on valitsijainsa asioissa kirjoitettava keskimäärin 30 kirjettä päivässä (P. D. Fischer). Keskenään muodostavat valtiopäivämiehet ryhmiä ja kerhoja (»chiesole») jonkun kondottierimallisen johtajan ympärille. Personallinen on korkeinta tässä historiassa; eduskuntapäälliköt ovat kaikki »villejä» ja »vapaakeihäitä», kullakin seurueensa, taistelussa tai liitossa toistensa kanssa. Kirkollisten poissaolo kilpakentältä on paljon edistänyt tätä suurten ja aatteellisten vastakohtain puuttumisen tilaa; tasavaltalaisuuden heikkous toisella siivellä on vaikuttanut samaan suuntaan.
Eduskuntainen elämä kaipaa siis täydellisesti sitä hallintaa, joka on vakiintuneissa puolueyhtymissä yleensä ja englantilaisessa kaksipuoluejärjestelmässä erikseen. Siitä huolimatta on omaksuttu englantilaisen eduskuntaisuuden sääntö, joka sitoo ministeristöt toisen kamarin enemmistöpäätöksiin. Tuloksena on ollut parodia, irvikuva, jokseenkin samoin kuin Etelä-Amerikan matkiessa Pohjois-Amerikan kansanvaltaisuutta (Lowell). Suunnanmuutosten sijasta tapahtuu rintamamuutoksia (»transformismo») tai henkilövaihdoksia (»rimpasto») istuvassa ministeristössä — Depretiksen menetelmäin mukaan vasemmiston voiton jälkeisenä vuosikymmenenä — tai korkeintaan uusi kokoomus uuden johtajan nimissä. Tällainen meno on kuin »nuoralla tanssimista» (Ferraris); suurin ei siitä voimia liikene valtakunnanetujen palvelukseen.
Näin ollen ei ole kumma, että Italian eduskunnassa tapaamme rikkinäisyyden ja rappeutumisen kuvan, joka tuskin on kauniimpi kuin Itävallan — mutta vielä vahingollisempi valtiolle, kun tällä kamarilla on suurempi valta. Onpa menty niin pitkälle, että kokousta Monte Citoriolla on nimitetty varsinaiseksi camorraksi, ja Crispi — valtiollinen etualan mies Depretiksen jälkeisenä vuosikymmenenä — on kerran sanonut sitä sietämättömimmäksi paikaksi kuritushuoneen jälkeen. Tämä johtuu tiettävästi myöskin etelämaalaisen kuumaverisyydestä. Nämä »onerevoli» (kunnian-arvoisat, eduskunnanjäsenten virallinen nimitys), jotka yksityiselämässä hymyilevät niin herttaisesti toisilleen ja tapaavat sinutella toisiaan ilmankin edelläkäyneitä veljenmaljoja, asettuvat, mitä tulee eduskuntaskandaalien toimeenpanotaitoon, arvokkaasti tsekkiläisten ja saksalaisradikalien rinnalle Franzensringin varrella...
Pari miespolvea sitten ennusti Carlo Botta suuressa Italian historiassaan, että eduskunnat eivät tule kukoistamaan maissa, missä oranssit kukkivat. Hänen isänmaansa kehitys on tähän saakka osoittanut hänen olleen oikeassa. Italian todelliset isänmaanystävät pitävät tätä turmeltunutta eduskuntaelämää vaarallisena tautina ja suuren huolestumisen aiheena tulevaisuuden suhteen. Mutta kirkolliset ja sosialistit riemuitsevat. Jälkimäisiä, johtajanaan professori Ferri, on täällä samoin kuin Itävallassa sopinut sanoa kansallisimmiksi politikoiksi, sikäli että he vähemmässä määrin kuin muut edustajaryhmät ajavat puhtaasti yksityisiä pyrkimyksiä; mutta suurlakkoyrityksillä 1904 ja 1906 sekä rautatielakolla 1905 ovat hekin näyttäneet kynsiänsä yhteiskuntaa vastaan. Heidän vaikutuksensa näyttää yhä kasvavan; ja sen mukana seuraa uusi tasavaltalaisuus kokoonkuivuneen vanhan, Mazzinin aikaisen, sivussa.
Väitetään että viime vuosina olisi tapahtunut käänne kuningasvallan eduksi. Sitä ei ole vieraan helppo arvioida. Mutta se on kyllä selvää, että kysymys on Italialle kysymys elämästä tai kuolemasta suurvaltana. Tasavaltaisuuden voitto on suurvallan kuolema; sillä, kuten vanha tasavaltalainen Crispi itse sai kokea ja tunnustaa: »monarkia yhdistää, tasavalta hajoittaa meitä» Monarkialla yksin on mahdollisuus koossapitää riitaiset ainekset ja siten johtaa maata eteenpäin sillä uralla, jota viitotaan hallitsijasuvun ylväässä tunnuslauseessa: »Sempre avanti, Savoia!» (aina eteenpäin, Savoia).
Itse asiassa sopii kysyä, eikö koko eduskuntakoneisto tullut liian aikaiseen samoin kuin kansallinen yhdyntäkin. Kolmea tarvitsi Italian kansa: kansallista vapautta vieraista valtiaista ja dynastioista, kansallista yhteyttä pikkuvaltioihin hajaantumisen asemesta ja valtiollista vapautta itsevaltiudesta. Olisi epäilemättä ollut asianmukaisinta, jos ne olisivat suoritetut asteittain, niin että Cavourin ajatuksen mukaan olisi pysähdytty vapautustyössä pohjoisessa kunnes yhteysaate olisi ehtinyt kypsyä itsestään etelässä sekä samalla pysytty itsevaltaisissa muodoissa kunnes valtioaate olisi kypsynyt kansan mielissä. Suuri osa Italian nykyistä vaivaa johtuu siitä, että ei kuljettu tätä tyyntä tietä, vaan ryhdyttiin ratkaisemaan kaikkia kolmea tehtävää yht'aikaa.
Mutta tosin on tässä samalla huomattava, että kansoilla ei aina ole vapaata valinnan varaa historiassa. Kun konjunkturit tulevat, on paras tarttua niihin, vaikkei olekaan täysin varustautunut. Ja voipi myöskin epäillä, tokko Sardinian kuningaskunnalla olisi ollut riittävää vetovoimaa muiden 6 valtion kansoihin, ellei se olisi tarjonnut niille perustuslaillista vapautta samanaikaisesti kansallisen yhteyden ja itsenäisyyden kanssa.
Muutoin — eduskuntaelämä on osoittanut rappeutumisen oireita muissakin maissa kuin niissä, missä oranssit kukkivat, ilman että senvuoksi on tarvinnut pitää tulevaisuutta ylen synkkänä. Ja on aina muistettava, että Italia on nuori valtio, edessään tehtäviä, jotka esim. Ranska ja Englanti suorittivat jo keskiaikana. Eduskuntakurjuutta voi siis käsittää lapsentaudiksi, joka kypsemmällä iällä paranee, kun ehkäpä katkerakin kokemus on lisännyt vastuuntuntoa. Tällä huonolla kortilla yksinään ei siis voi ennustaa tulevaisuutta.
Siirrymme nyt katsomaan suurvallan aineellisia edellytyksiä ja oloja.
Sekä laajuudeltaan että väkiluvultaan (28½ milj. ha — lähes 35 milj. asukasta väenlaskun mukaan 1911) on Italia pienin suurvalta; ellemme ota lukuun sen jokseenkin arvotonta siirtomaa-aluetta (ehkä 48 milj. ha — ⅔ milj. asukasta), jolloin se pinta-alaltaan on jonkunverran suurempi Japania ja Itävaltaa. Jos otamme lukuun (v. 1911 jälkeen) Tripolitanian, jäävät loppusummat kuitenkin noin 175 milj. ha maata ja 36½ miljonaan asukkaita. Päämaan suhteellinen merkitys Europan väkiluvussa on vähentynyt, 9,7 %:sta 1800-luvun alussa vain 8,1 %:iin sen lopussa. Kaikista suurvalloista, Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on sillä niinikään pienin sotavoima: 280 000 rauhanaikana, 1,1 milj. sodassa. Liikumme siis täällä, vielä enemmän kuin Itävallassa, suurvaltamittojen ulkolaidalla.
Mutta Italian suurvalta-asemalta ei sentään puutu kaikkia ulkonaisia takeita. Luonto on antanut sille kaksi mitä suuriarvoisinta pysyvää etua: aseman ja pitkän rannikon.
Edelliseen perustui muinaisuudessa Rooman valtiollinen, jälkimäiseen taas keskiaikana Venetsian kaupallinen Välimeren-valtius. Italia on Välimeren suuri satamasilta, yhtä kaukana Gibraltarista kuin Bosporosta ja Suezista; ja pitkin sen laitaa kulkee Levantin meri kauimmaksi Europan sydäntä kohti. Tässä on selvästi Italian kultturitehtävä Europan ja Levantin välittäjänä. Turkkilaiset asettuivat sen tielle pannen leveän salpansa itä- ja länsimaan väliin; tämä tuotti vanhan kauppavallan (Venetsian, Genuan, Pisan) kukistuksen. Mutta meidän päivinämme on konjunkturi palannut, kun Suezin kannas on puhkaistu laivoille ja Alpit rautatiejunille; tämä tapahtui miltei samanaikaisesti Italian yhdynnän kanssa; Italia on siten saanut entisen etuisuus-asemansa — ja kun vetelehtijät Brindisin laitureilla joka sunnuntai-iltapäivä näkevät »Peninsular & Oriental-expressin» Lontoosta ja Parisista purkavan matkustajiaan ja postisäkkejään monihaaraisessa »peuransarvisatamassa» edelleen kuljetettavaksi Itämaille, silloin saattavat he vielä tuntea kuuluvansa kansaan, joka asustaa maailmanliikenteen keskustassa.
Tämän keskusaseman hyväkseenkäyttämistä varten on uudella Italialla meri pitkin 77 % rajojensa koko mitasta (890 peninkulmaa: 350 saarten, 340 niemimaan rannikoita sekä lähes 200 maarajaa — niistä taas 77½ Itävaltaa, 67 Sveitsiä ja 48 Ranskaa vastaan). Yhtä maarajakilometriä kohti tulee 3½ km rannikkoa, 1 rannikkokilometriä kohti yli 40 km² maata. Tämä on mereisluonne, joka kilpailee Englannin kanssa ja on Itävallan täydellinen vastakohta. Rannikonpuute on riistänyt viimeksimainitulta vallalta juurta myöten sen maailmankehittymismahdollisuudet; Englannille taas antaa sen rannikkorikkaus ensimäisen herätteen sen maailmanvaltaan. Niin suuri merkitys on tällä seikalla. Ja kun Italian maantieteellinen ala ei anna tilaa maavallalle, ovat kaikki sen suurvaltamahdollisuudet täällä, Englannin tiellä suuruuteen.
Näin ollen on Italian kehityksen painopiste ehdottomasti taloudellisella alalla, nimenomaankin merenkulun ja kaupan. Me tapaammekin sen tilastossa kauppalaivaston, joka sivuuttaa sekä Itävallan että Venäjänkin — valtionavustuksen nojalla, jonka uudistaminen 1909—10 oli yksi sisäpolitiikan polttavimpia kysymyksiä — ja sotalaivaston, jonka tonnimäärä on suurempi kuin Japaninkin puhumattakaan Itävallasta. Tässä ei Italia siis istu kaikkein alimmalla penkillä, kuten muutoin.
Mutta tärkeimmällä alalla, itse kaupan, tapaamme sen taas takapajulla. Sen numerot — 3¾ miljardia, joista 1,44 viennin ja 2,3 tuonnin osalla — ovat nykyisissä oloissa pieniä vallalle, joka käsittää muinaisajan merikuulut Suur-Kreikan ja Etrurian ynnä maailmankaupan keskiaikaiset keskustat. Ruotsikin syrjäkolkassaan voi esittää 33 % Italian kaupasta, vaikka sillä ei ole kuin 16 % sen väkiluvusta. Jos laskemme kauppavaihdon pääluvun mukaan, niin on se Italiassa vähän yli 140 kaikkiaan ja siitä 56 viennin osalla, Ruotsissa kaikkiaan 280 ja viennin osalla 120; Hollannin vastaavat numerot ovat vielä meidän aikanamme 1680 ja 756.
On selvää, että tämän jokseenkin vaatimattoman tuloksen maalle, jolle luonto kuitenkin on antanut ylivallan itse Välimerellä, voidaan selittää johtuvan Italian nuoruudesta suurvaltana ja muiden valtojen vaikeuttavasta kilpailusta; viimeksimainitut ovat rientäneet täällä edelle Italian heikkouden aikana. Tietenkin on aika joka tapauksessa ollut liian lyhyt sellaisten kilpailijain kuin Ranskan ja Englannin tunkemiseen pois vankasti pönkitetyiltä paikoiltaan. Mutta me pelkäämme, että syyt Italian kauppakehityksen vähäisyyteen ovat syvemmällä.
Jo rannikon laatu osoittautuu lähemmin tarkastaessa monin paikoin olevan vähemmin merelle houkuttelevaa, kuin suotavaa olisi. Niinpä on melkein koko Adrianranta, vailla satamia tai suojaavaa saaristoa, selvästi syrjässä liikenteestä. Toisilla paikoin on maatuminen tai soistuminen saanut ylivallan, sittenkun väki merirosvojen pelosta maan valtiollisen heikkouden aikoina oli vetäytynyt rannikolta loitommalle; ja sinne on sitten malaria, Italian surmanenkeli, asettunut estämään ihmistä palajamasta. Metsänhävitys, joka 40 vuodessa on vähentänyt maan metsäpinta-alan puoleen, on tavallaan valmistanut maaperää samalle vaikealle vitsaukselle. Malaria vaikuttaa siten Italian valtiollisiinkin oloihin se kun suuressa määrin erottaa väestöä rannikosta, jota kautta tie rikkauteen ja suuruuteen käy. Muinaisajan suuret kauppa- ja meriliikealueet Kalabriassa ja Etruriassa ovat melkein kokonaan joutuneet tämän vihollisen valtaan. Täällä on, kuten P. D. Fischer sanoo, todellinen »Italia irredenta», joka kaipaa vapauttamistaan käytöllisen valtiotaidon avulla.
Toisaalta tuntuu kuin Italian kansan luonne ei olisi erin soveltuva mereiseen kehitykseen. Kansalla, joka on lahjoittanut maailmalle Kolumbuksen ja portulanit, on kokonaisuutena katsoen tuskin sitä vesihenkeä, joka on todellisille merimieskansoille ominaista. Muistamme, että muinainen Rooma perusti Välimeri-valtansa maitse ja että Pompejuksen unelma Rooman merivallasta ei koskaan toteutunut. Vanhan ajan kirjailijat viittaavat usein roomalaisten »vesikammoon», ja vielä nytkin pidetään pysyvässä kansainnäyttelyssä Amerikan tähtilipun alla italialaisia verrattain epäluotettavina merellä. Olemme siis Schwerinin kannalla, kun hän tutkielmassaan kansojen »merikelpoisuudesta» (1900) ei myönnä Italian pojille ensiluokan merimiesominaisuuksia.
Sitävastoin ei kukaan ole kiistänyt italialaisten taipumusta kauppaan ja raha-asioihin, vaikka joskus kuuleekin valituksia heidän epäluotettavaisuudestaan asioissa. Vahinko vain että nämä taipumukset eivät tunnu nykyään olevan korkeimmassa kurssissa. Esteettiset pyrinnöt työntävät kauppamiesharrastuksia syrjään, ja usein pidetään laihaa limppua kruunun palveluksessa käytännöllistä toimialaa parempana. Italiaa (samoin kuin Ruotsia[18]) haittaa epäsuhtaisen suuri pyrkimys n. s. virkauralle, mikä on kaksinkerroin valitettavaa maissa, jotka niin kipeästi tarvitsevat taloudellisen perustansa vahvistamista. Kun tähän lisäksi tulee etelämaalaisen vastahakoisuus tehdastyön kuria ja yksitoikkoisuutta kohtaan, niin olisi luonnon tuskin tarvinnut olla niin saita kuin se on kivihiiliaarteisiin ja malmivarastoihin nähden, jotta Italian kauppa joka tapauksessa olisi kaivannut suuren kotimaisen vientiteollisuuden lähteitä. Huolimatta viime vuosien kieltämättömästä elpymisestä on tämä teollisuus todella saanut merkitystä ainoastaan silkinvalmistuksen alalla.
Itse asiassa johtuu Italian kaupan suhteellinen heikkous ensi sijassa tuotannon heikkoudesta. Italia on yhä vielä enimmäkseen maanviljelysvaltio; ja vaikka sen kamaraa ovat puolentoista vuosituhannen aikana vierasten säälimättömät jalat polkeneet sanomattomana vitsauksena, tarjoaa tämä ihana maa yhäkin auliisti viljaa ja viiniä ihmisille. Onkin erehdys kiistää kansalta yleensä työmiehen hyviä ominaisuuksia; italialainen maamies on ahkerasti kuokan ja auran kimpussa ja hän voittaa kenties kaikki muut länsimaalaiset vaatimattomuudessa toimeentulon suhteen. Mutta ei hänkään ole ajan pitkään voinut tyytyä kotimaansa miltei sietämättömiin oloihin. Tilasto osoittaa meille että Italian siirtolaisuusnumero on suurin Europassa (ellemme ota lukuun Irlantia erikseen). Se on »siirtolaisuuden klassillinen maa, työvoiman suuri vientimaa» (Frescura). Lukuunottamatta satunnaisten työntekijäin väliaikaista siirtymistä — ¼ milj. enimmäkseen pohjoisitalialaisia, jotka niinkuin muuttolinnut menevät rajan yli keväällä ja palaavat syksyllä — on se vuosina 1901—09 menettänyt yli 3 milj. Yhdysvaltoihin ja Argentinaan, enimmäkseen Etelä-Italiasta; yksistään vuosi 1906 nieli yli ½ milj., 1½ prosenttia väestöstä. Tosin palajaakin valtameren takaa tuntuva määrä, kenties joka kolmas; mutta alle 200 000 ei kuitenkaan keskimääräinen puhdas menetys vuodessa pysähdy. Vaaditaan terveitä oloja luonnollisessa väenlisääntymisessä (vuotuinen ylisyntyneisyys 380 000) tämän suuren verenlaskun vastapainoksi. G. Steffen on laskenut, että se suurenee hyvinä vuosina, joten perussyy on pysyvä ja tähtää suorastaan muutamien maakuntain (Kalabrian) tyhjentämiseen väestä samoin kuin Irlannissa. Tämä on vakava kansallisen sairauden oire. Kuin heijastuspeilissä näemme tässä kuvan taloudellisessa hädässä olevasta kansasta; ja kun kulkee New-Yorkin likaisissa, ihmisiä vilisevissä italialaiskortteleissa, tekee melkein mieli ajatella rottia, jotka ovat lähteneet uppoavasta laivasta.
Italian tautina on yhteiskunnallinen kysymys, ja yhteiskunnallinen kysymys on täällä pääasiallisesti maataloudellinen. Me tunnemme sen ensisijassa virallisen komitean (Inchiesta agraria) kuusivuotisista tutkimuksista vuoteen 1884. Vika on omaisuuden jaossa: liian suuria tiloja etelässä, liian pieniä pohjoisessa. Koko etelässä vallitsee suurtilajärjestelmä, sarja yli- ja alivuokraajia (»fattori»), joiden kaikkien tulee elää kartanosta, jonka omistaja nauttii huoletonta elämää suurkaupungissa; maa ei näissä oloissa ole enää elävä arvo, jota on huollettava ja kehitettävä, vaan koronkasvulaitos (säännöllisesti nelinkertainen korko), jota kaikki pyrkivät mahdollisimman tyystin lypsämään. Itse Rooma on keitaana autiossa ja aavikonkaltaisessa »Campagnassa», joka on neljän isännän omistama. »Latifundia Italiam perdidere», suurtilat hävittivät Italian, sanoi jo Plinus. Pohjoisen pikkupalstat taas eivät riitä elämiseen, varsinkin kun ne tavallisesti ovat jakoviljelyksessä (»mezzadria»); tarvitaan lisätuloja, ja kun kansa on niin vähään tyytyvää ja tilallistenkin täytyy olla työansiolla, alenevat varsinaisten maatyöntekijäin palkat suoranaisiksi nälkäpalkoiksi. Leikkuuaikana liikkuu kokonaisia armeijoita irtainta väkeä myyden käsivarttensa voimat puolestatoista markasta tai vähemmästä päivässä. Tiheät luonnonvitsaukset — malaria, ankarat sadekuurot, hyönteisparvet, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset — yhtyvät tähän vielä tekemään maamiehen kohtaloa synkäksi. Tämmöisissä oloissa ei maanviljelys ole yhteiskuntaa säilyttävä lujike, jommoisena me olemme tottuneet sitä pitämään, vaan muodostuu itse levottomuudenpesäksi, lazzaronien ja rinaldinien taimitarhaksi, hyötyisäksi toimialaksi siirtolaisasiamiehille ja vaaraksi sisälliselle rauhalle. Veriset mellakat Sisiliassa 1893 ja Pohjois-Italiassa 1898 johtuivat maalaisväestön hädästä, kun taas suurlakot 1904—06 lähinnä lienevät katsottavat aiheutuneen sosialistien vallanhimosta, joka tosin myöskin on johtunut yhteiskunnallisista epäkohdista.
Maan onnettomuus on siis se, että siltä puuttuu voimakasta talollissäätyä ja samalla todellista suurtilallissäätyä, mutta että se sensijaan on tulvillaan maanviljelysköyhälistöä suuremmassa määrässä kuin ehkä mikään muu maa. Tähän tulokseen vaikuttaa maanjaon ohella myöskin pääoman ja luoton puute sekä raskaat verot. Jälkimäiset ovat luonollisena seurauksena kokoomustyöstä ja suurvalta-asemasta. Uusi Italia alkoi uransa 500 miljonan vaillingilla ensimäisessä vuosimenosäännössä ja on kauan senjälkeen ollut mitä vaikeimmissa raha-asioissa. Että tämä ei ole johtanut suoranaiseen vararikkoon, siitä saa maa kiittää erinäisiä rahaministereitä; kuten Sellaa 1860-luvulla, joka kerran sai eduskunnan myöntämään vuoden perusverot etukäteen ja kuninkaan uhraamaan viidenneksen sivililistastaan, sekä Sonninoa 1890-luvulla, joka pelasti mitä pelastettavissa oli suuren pankki- ja rakennushuijausromahduksen jälkeen 1888—1890. Uudella vuosisadalla, varsinkin jälkeen 1905, on onnistuttu saattamaan valtion raha-asiat loistavalle kannalle, ylijäämää aina 70 milj. vuodessa. Mutta valtion onkin pakko vaatia kansalaisilta uhrauksia paljoa yli tavallisen määrän. Sanotaan maanviljelyksen pitävän suorittaa valtiolle ja kunnalle suoranaisina veroina 30%; mutta lisäksi tulevat välilliset verot tavallisimmista elintarpeista ja painavat heikoimmat hartiat maahan.
»Siamo poveri» — olemme köyhiä — kuului vanhan Saraceon klassillinen lause 1897. Luottamatta liikaa kansallisvarallisuuslaskelmiin, jotka helposti saattavat johtaa harhaan, näemme kuitenkin selvästi sen tosiasian, että Italia on Europan köyhimpiä maita. Se tarvitsee sangen kipeästi vieraiden matkailijain ja palaavien siirtolaistensa tuomat kultavirrat, jotka kumpikin nousevat satoihin miljoniin. Mutta tämä köyhyys ehkäisee kehitystä kaikilla aloilla. Kansan heikko kulutuskyky ehkäisee tuotantoa, heikko tuotanto ehkäisee kauppaa ja heikko kauppa ehkäisee valtiollista elämää. Emme voi salata itseltämme, etteikö tämä yleinen heikkous heijastu myöskin siveellisellä alalla. »Heidät täytyy pestä», sanoi Cavour rakkaista napolilaisistaan; ja tätä pesuntarvetta ei ole vielä tyydyttävästi täytetty edes Camorran tappion jälkeen 1900. On epäilemättä siru totuutta erään vapaamielisen italialaisen lehden ilmeisesti liioitellun synkässä kuvauksessa 1900, joka sanoo kotimaansa olevan »maan, jolla on suurin valtiovelka, kohtuuttomin veroitus, alhaisin työpalkka, surkein kansanravinto, huonoin talous, puutteellisin yhteiskuntalainsäädäntö, suurin lahjottavaisuus ja useimmat rikolliset» (»Jahrb. der Weltgeschichten» sitaatin mukaan).
Todellakaan, ei millään hallituksella ole niin ankaran vakavia tehtäviä edessään kuin Italian. Mutta tuskin minkään hallituksen on samalla niin vaikeata työskennellä nuorallatanssimisen täytymyksen vuoksi eduskunnassa. Ei kumpikaan seikka sinänsä, mutta tämä yhtymä on vamma, joka avaa samanlaisen näköalan kuin Itävalta-Unkarin kansallisuus- ja valtiomuoto-hajaannus.
Olemme piirtäneet ltalian kansainvälisen politiikan taustan. Tämän sisällisen tilan nojalla täytyy arviomme olla epäedullinen. Saamme nyt nähdä todellisuuden vahvistavan sen oikeaksi.
Kansallisyhteyden perustamisen jälkeen 1859—60 syntyi, kuten tunnettua, ankara jännitys Italian ja Ranskan välillä. Napoleon III halusi tosin Italian vapautta Itävallan vahingoksi, mutta ei suinkaan sen yhteyttä vahingoksi omalle maalleen; ja tämä hänen kantansa ilmeni paavin maallisen vallan puolustamisessa, jota Italian isänmaanystävät katsoivat kavallukseksi. Tämä närkkä Ranskaa vastaan pakotti uuden Italian yhteistoimeen, tosin ilman nimellistä liittoa, sen vallan kanssa, jonka hallussa ovat Välimeren avaimet; sillä ainoastaan Englanti saattoi turvata sen pitkän merirajan ja erilliset saaret. Englanti puolestaan tarttui mielellään ojennettuun — ja kilpailussa vielä vaarattomaan — käteen näillä vesillä, joilla Ranska oli todellinen kilpailija. Näissä merkeissä aloittaa kansallinen Italia suurpolittisen historiansa.
Sittenkun tasavalta oli Ranskassa tullut keisarikunnan tilalle, tuntui asema turvallisemmalta, ja puolen miespolven ajan kestäneen sisäisen keskitystyön jälkeen alettiin ajatella laajenemista. Tämä ajatus kehittyi ohjelmaksi kun Italia sai lähteä tyhjin käsin Berlinin kongressista 1878, missä Itävalta oli saanut Bosnian ja Englanti Kypron. Ohjelmaksi tuli irredenta. Jo samana vuonna vaati suuri kokous Ricciotti Garibaldin johdolla ryntäystä Trientiä ja Triestiä vastaan. Olikin luonnollista, että Italian ensimäinen pyrkimys suurpolitiikan alalla kohdistuisi yhteystyön täydentämiseen ja aivan erikseen perivihollista Itävaltaa vastaan, kun valtiollinen asema ei antanut mitään tilaa toiveille kansan muihin vapauttamattomiin osiin nähden.
Mutta ennenkuin suunnitelmat olivat vielä saaneet kiinteää muotoa, tapahtui jotakin, joka kahdeksi vuosikymmeneksi määräsi Italian politiikan suunnan. Ymmärtääksemme tätä on meidän luotava katseemme niistä ratkaisemattomista tehtävistä, jotka kansallisuusperiaate on Italialle asettanut, ulkoista kasvua koskeviin unelmiin, jotka perustuvat maan asemaan.
Olemme jo nähneet että asema ja muoto sitovat Italian ja Välimeren erottamattomasti yhteen. Theobald Fischerin laskelman mukaan onkin runsas kolmannes koko Välimeren-alueen väestöstä nykyään italialaista verta. Meidän ajanlaskumme alussa oli tämän alueen yhteys täydellinen Rooman keisarien Välimeren-vallassa; siitä pitäen on Italialla luonnon määräyksen lisäksi siihen historiallinen esikoisoikeus. Monien vuosisatojen heikkouden aikana ei se kuitenkaan kyennyt valvomaan oikeuttansa; ja kun se vihdoin jälleen pystyi katselemaan ympärilleen suurvallan valtaushaluisilla silmillä, näki se Ranskan ulkoisen Välimeren pääpaikassa, Algeriassa. Sitä päättävämmin pysähtyivät silloin sen katseet toiseen osaan Afrikan rannikkoa.
Sisiliasta voi kirkkaalla ilmalla paljain silmin erottaa Tunisin äärimmäiset rantakalliot. Nyt vaatii suurvalta aina jonkinlaista syntyperäistä oikeutta tällaisiin vastapäisiin rannikkoihin; lähinnä puolustussyistä, suojellakseen itseään siltä vaaralta, että toinen voimakas valta asettuisi näin kiusallisen lähelle. Kolme kertaa jo on tämä laki aikaansaanut valtiollisen siteen tässä kyseenalaisten rantojen välillä: kartagolaisten ja saraseenien valtiuden aikana Afrikasta, roomalaisten aikana Afrikaan käsin. Mikä oli luonnollisempaa kuin että muinaisten roomalaisten nykyaikaiset perilliset tuntisivat samaa vetovoimaa, toisella puolen vallitsevan heikkouden ja Kartagon maalta puhuvien suurten historiallisten perimysten kannustamina! Niinpä ryhdyttiin perustamaan asutuksia, kouluja ja kauppaetuuksia tuohon vieraaseen maahan ja odotettiin että aika itse toisi hedelmän kypsänä helmaan. Italian asemasta, muodosta ja perimyksistä olisi siis luontaisesti kehittynyt toinen ohjelma, Välimeren-ohjelma, pyrkimyksenä Tunis.
Silloin tapahtui eräänä päivänä vuonna 1881, että Ranska ilman muuta, äkkikaappauksella, pisti taskuunsa tämän hedelmän Italian kotinurkalta. Kun Italia piti Tunisia »jonkinlaisena Sisilian pidennyksenä» (Fiamingo), katsoi Ranska sitä »Algerian luonnolliseksi jatkoksi», ja toimi senmukaisesti!
Harmi siitä, että toinen näin oli ehättänyt edelle, sekaantui huoleen tulevaisuudesta; jo ennestään Ranskan uhkaamana sivustaltaan, Toulonista ja Korsikasta käsin, saisi Italia pian tuntea Bisertan kanunansuut suunnatuiksi jalkateräänsä vastaan. Täten täydensi naapuri strategisen asentonsa, sitäkin ylivoimaisemman kun Italia pitkin rannikkoa kulkevine emäratoineen on erittäin herkkä haavoitettavaksi ulkoiselta Välimereltä. Ja samalla kertaa kutistuivat toiveet kauppavallasta kokoon, varsinkin kun Englanti samaan aikaan toiminnallaan Egyptiä vastaan perusti ylivoimaisen aseman sisäisellä Välimerellä.
Näissä oloissa päättivät Italian valtiomiehet astua suuren askelen. He luopuivat valtiollisesta eristäymisestään ja suostuivat toukokuussa 1882 tarjoukseen asettua Saksan ja Itävallan rinnalle keskieuropalaiseen kolmiliittoon.
Me tiedämme nyt (Hanotaux'n selostuksen mukaan aikakauskirjassa »Revue des deux mondes», 1908), että Englanti oli Ranskan kaappauksen takana; jo Berlinin kongressissa 1878 oli Englanti kiinnittänyt Ranskan huomiota Tunisiin »hyvityksenä» Englannin ottamasta Kyprosta. Houkutus ei tapahtunut ilman Bismarckin suostumusta: hän tahtoi saattaa Italian tuntemaan heikkoutensa, jotta se etsisi tukea. Se laskelma onnistui täydellisesti. Kolmiliitossa tuli Italia olemaan sivustana Ranskaa, kuten Itävalta Venäjää vastaan. Mutta samalla kertaa täytyi nyt ensimäinen laajennusohjelma virallisesti haudata, kun Italia oli ruvennut perivihollisensa liittolaiseksi; »irredenta» katoaa päivänkysymysten piiristä ja esiintyy pitkän ajan kuluessa ainoastaan tasavaltalaisten kotimaisessa yllyttelyssä hallitusta vastaan.
Mutta loukattu kansallistunto vaati myöskin näkyvää hyvitystä. Ja niin syntyi nuoren Italian kol- mas ulkopolittinen ohjelma, joka ei enää perustunut mihinkään kansalliseen tai maantieteelliseen oikeu- teen, vaan aivan peittelemättömiin suurvaltavaati- muksiin. Tämä on siirtomaaohjelma, joka tähtäsi alueita Välimeren ovien ulkopuolella, vaikka vanhan kauppatien varrella itää kohti.
Alussa vuotta 1885 veivät englantilaiset laivat italialaisen valtausarmeijan egyptiläiseen Massauan satamaan Punaisenmeren rannalla, missä englantilaisilla oli suorittamaton tilinsä Sudanin profetan (»mahdin») kanssa. Italialaista valtausaluetta laajennettiin sitten pitkin rannikkoa ja Abessinian vuoria kohti, ja sen osakkeet olivat ylimmillään 1889, jolloin Aitiopian vanha keisarikunta Ucciolissa tehdyllä sopimuksella alistui Italian suojeluksen alaiseksi; samaan aikaan pystytettiin Italian lippu myöskin Punaisenmeren suun edustalle, Somalin rannikolle. Alkuperäinen valtausalue nimitettiin nyt Erytreaksi ja sen rajat määrättiin sopimuskirjalla Englannin kanssa 1891.
Mutta se hupi oli lyhyt. Abessinia sanoutui uuden hallitsijansa Menelikin johdossa irti holhouksesta, ja koko komeus katosi ruudinsavuun Aduan luona 1896. Englannin jättämänä oman onnensa nojaan ei Italialla ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä takaisin Erytrean alkuperäisten rajain sisälle; ja siellä se vielä on, samoin kuin Somalimaassakin, rajat tarkistettuina viimeksi toukokuussa 1908 (sopimuskirja ja kartta Geogr. Kalender 1909).
Kaikista nykyisistä ja entisistä suurvalloista, jotka ylimalkaan ovat etsineet voimaansa siirtomaissa, on Italialla nyt pienin ja arvottomin siirtomaavalta. Mitkään viralliset kaunistelut puuvillanviljelyksestä ja kultalöydöistä eivät voi verhota näiden alueiden tuotannon köyhyyttä; ja niiden vähäinen kauppa siirtyy, Suezin kanavamaksuja karttaakseen, emämaasta Bombayhin. Ne ovat niinmuodoin laihana vastikkeena siitä hinnasta, mikä on täytynyt maksaa: se nolaus, että afrikalainen pikkupomo avoimessa taistelussa voittaa europalaisen suurvallan eikä tämä kykene sitä kostamaan. Silmäänpistävämmällä tavalla kuin milloinkaan oli Italia nyt paljastanut heikkouden, joka suurvallalle on anteeksiantamattomin ja unohtumattomin, heikkouden sotaisissa mahtikeinoissa. Kotimaassa joutui koko siirtomaa-ohjelma huonoon huutoon, sitäkin enemmän kun se suuresti oli lisännyt raha-asiain surkeutta, ja sen päämies Francesco Crispi kukistui nyt auttamattomasti vallan kukkuloilta.
Siitä huolimatta eivät Italian valtiomiehet voineet vastustaa kiusausta koettaa saada jotakin saalista Kiinassa, kun suuri kahmaisuateria siellä alkoi v. 1897. Helmikuussa 1899 esiintyi Italia, toisten suurvaltain esimerkin mukaan, vaatien vuokralle Sanmun lahtea, jolloin Englanti taaskin näyttää suorittaneen huonon neuvonantajan osaa. Mutta muutkin kuin europalaiset olivat tehneet päätelmiänsä Aduan taistelusta; Kiinan ulkoasiainministeriöstä, joka muutoin oli vain kumartaen suostunut näihin suurvaltajärjestelyihin, tuli Italian esitykseen kielto, jonka töykeyttä tuskin lievennettiin edes tavallisen kansainvälisen kohteliaisuuden — saatikka sitten ensinkään itämaisen sanontatavan — ruusuilla. Että Italian osanotto sotilasparaatiin Pekingiä vastaan vuotta jälkeenpäin tuotti erään myönnytyksen Tientsinissä 1902 muiden suurvaltain höykällä, ei juuri riittänyt palauttamaan sen arvovaltaa; yhtävähän kuin osanotto meriretkeen petollista velallista Venezuelaa vastaan vuodenvaihteessa 1902—3 Englannin ja Saksan seurassa.
Italian siirtomaaohjelma on, kuten näkyy, luonnistanut huononpuoleisesti. Sen saavutukset ovat melkein arvottomia; eikä niidenkään aikaansaannos ole vahvistanut, vaan päinvastoin sangen tuntuvasti heikentänyt maan valtiollista arvovaltaa. Mutta arvovalta on suurvallan ilmakehä, jossa se elää ja hengittää; suurvalta ilman arvovaltaa on kuin pankki ilman luottoa. Italian suurvaltapaperit ovat auttamattomasti tässä suurpolittisessa yrittelyssä alenneet alle nimellisarvon.
Mutta konjunkturien suosikkina, jona la bella Italia etenkin asemansa vuoksi aina on ollut, on se viime aikoina tavannut uuden sarastuksen, nimittäin toiselle ohjelmalleen, »hyökkäävälle puolustautumiselle» Välimeren-politiikassa. Siinä ovat olot aikaa myöten kehittyneet melkein draamallisella tavalla. Ranska on sen vastustaja, ja Ranskan vihollisuus on aiheuttanut Italialle paljon pahaa. Niinpä ei ole epäilemistäkään, etteivätkö Ranskan juonittelut edistäneet vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa; kerrotaanpa, että negus Menelik oli saanut Aduan luona käyttämänsä kiväärit Ranskasta. Mutta vielä tuntuvamman vahingon tuotti Ranska latinalaiselle veljelleen kotona Europassa, kun tämä oli v. 1887 tullijärjestelmän avulla koettanut muokata maaperää kotimaiselle teollisuudelle. Ranska antoi vanhan kauppasopimuksensa Italian kanssa mennä umpeen uudistamatta sitä v. 1888 ja alkoi tullisodan, samalla kuin se kiristi rahamarkkinoitaan, tehdäkseen »takaisinvalloituksen nälittämällä italialaiset» (Billot). Italia, joka suureksi osaksi oli perustanut taloutensa (ennen kaikkea viinin ja oliviöljyn viennin) Ranskan markkinoihin, huomasi nämä äkkiä suljetuiksi. Sen kauppavaihdossa syntyi suuri lamaannus ja koko sen elinkeinoelämässä ankara pula. Pankkeja kukistui, kurssi aleni. Täytyi etsiä aivan uusi suunta maailmanmarkkinoilla. Silloin tarjosivat kolmiliiton toiset osakkaat korvausta liittoa ensi kertaa uusittaessa 1891 (jota Ranska oli tahtonut estää kieltämällä erään valtiolainan); kauppasopimuksia tehtiin 1892 Itävallan ja Saksan (vähää myöhemmin myöskin Sveitsin) kanssa, ja vähitellen solui kauppa uuteen uomaan. Se oli täydellinen siirtyminen entisestä tilasta, jossa Ranska vallitsi melkein koko vientiä ja ⅓ koko kauppavaihtoa; nyt kääntää Italia kauppakasvonsa suoraan pohjoiseen S. Gotthardin-rataa myöten; Saksa ja Sveitsi tulevat ensi sijalle sen viennissä, Saksa ja Englanti tuonnissa, ovatpa Yhdysvallatkin kummassakin suhteessa sivuuttaneet Ranskan, joka saa kilpailla Itävallan kanssa neljännestä sijasta. Kaikkiaan tulee Saksan osalle 1/6, Ranskan ja Itävallan osalle kummallekin 1/10 Italian kaupasta.
Kolmiliitto, ennen kaikkea yhteys Saksan kanssa, on pelastanut Italian vaikeasta pulasta. Se ei jäänyt tähän. Saksan pankkimaailma ryhtyi tukemaan Italian rahalaitoksia, Saksan lippu täytti Italian satamat (Genuaa on suorastaan ruvettu nimittämään saksalaiseksi satamaksi). Näin antoi liitto voimaa uuden Italian taloudelliseen järjestäytymiseen: koko nykyinen Italian talous, sanoo Fiamingo, on »Saksan työtä». Tällä välin aleni Ranskan osuus valtiovelassa 25:sta (v. 1906) 5 %:iin (2 miljardista n. 400 miljonaan) ja sen laivaliike vallitsevasta asemastaan satamissa viidennekseen Saksan liikkeestä (1904). Italian irtautuminen Ranskasta oli täydellinen, ja Saksa oli astunut sijalle jonkinlaiseksi suojelijaksi.
Ajan pitkään täytyi kuitenkin tämän asiaintilan käydä tuntuvaksi rikkaalle Ranskallekin. Kun nyt Italia v. 1896 oli taipunut tunnustamaan Ranskan ylivallan Tunisissa ja luopumaan entisistä etuoikeuksistaan siellä, oli tie lähentymiseen raivattu. V. 1898 lopetettiin kymmenvuotinen tullisota uudella kauppasopimuksella; kohtaus Toulonissa 1901 päätti, käyttääksemme Ranskan ulkoministerin Delcassén sanoja, »tarpeettoman väärinkäsityksen pitkän ajanjakson», ja uutena vuonna 1902 saattoi Ranskan lähettiläs Roomassa hämmästyttää maailmaa tiedonannolla, että hänen hallituksensa oli sopinut Italian kanssa Välimeren-politiikasta sillä perustalla, että Italia antoi Ranskalle vapaat kädet Marokossa, Ranska Italialle taas Tripolissa.
Täten nousee näköpiiriin Tripolin kysymys, jota tosin oli kauan saattanut aavistaa. Tämä Italian pyrkimys oli ikäänkuin Tunisista tänne luiskahtanut; Tripoli on ainoa jäljelläoleva mahdollisuus sittenkun Tunis oli joutunut Ranskan, Egypti Englannin haltuun. Heti tukee Italia parempaa oikeuttansa, täällä samoin kuin Tunisissa, vanhemmilla kauppasuhteillaan ja koululaitoksillaan pääkaupungissa; mutta vielä 1898 katsoi Grothe Ranskalla olevan paremmat toiveet, joita ei vähentänyt Tripolin takaisen aavikon halki kulkeva rajalinja, jolla 1899 Rans- kan ja Englannin välinen kahnaus (Fashodassa) selvitettiin.
Mutta tärkeämpänä kuin itse asiaa pidettiin Europassa »latinalaisten veljestymistä», jota sopimus osoitti ja jota lisäksi ilmaisivat Italian kuningasparin käynti Parisissa 1903 ja Ranskan presidentin vastavierailu Roomassa 1904. Latinalaisen unionin haave, josta olemme puhuneet toisessa yhteydessä (siv. 72), alkoi jo kangastaa Europan silmissä. Ensimäinen kysymys oli nyt: miten soveltuu tämä Italian asemaan germanilaisessa liitossa?
Keisari Wilhelmin valtakunnankansleri v. Bülow ei katsonut asiaa traagilliselta kannalta: »onnellisessa avioliitossa», lausui hän, »ei miehen tule heti nyrpistyä, jos hänen vaimonsa kerran tanssii viattoman ylimääräisen numeron jonkun toisen kanssa». Ja ne, jotka perustivat laskelmansa kolmiliiton osakkeiden alenemiseen, pettyivät aika lailla, kun liitto kesällä samana vuonna 1902 uudistettiin muuttamatta.
Toinen valta, jonka sopi olettaa katselevan kieroon latinalaista liittoa, oli Englanti, jokahan kilpaili Italian suosiosta. Mutta Englanti tunnusti Egyptin puolesta Italian etuoikeuden Tripolissa, ja v. 1903 tehtiin ystävällisiä vierailuja kummankin kuningashuoneen taholta. Oli näet sama aika, jolloin Englanti ja Ranska olivat solmineet »ententen» (yhteisymmärryksen, sopimuksen). Ja nyt kehittyvät suhteet yhä läheisemmiksi kolmen länsivallan kesken. Ne pysyttelevät toisiaan lähellä Makedonian kysymyksessä, ne ovat samalla puolella myöskin Marokon kysymyksessä v. 1906. Saman vuoden lopulla punotaan niiden välille uusi side: sopimus yhteisestä politiikasta Abessinian suhteen. Mutta kaiken tämän ohella ylläpitävät Italian valtiomiehet kolmiliittoa suullansa ja ylistävät sitä huulillansa. Heidän ulkopolittisena tunnuksenansa on, kuten Tittoni lausui eduskunnassa 31/5 1907: »järkähtämätön uskollisuus kolmiliittoa kohtaan, vilpitön ystävyys Ranskan ja Englannin kanssa, sydämelliset suhteet kaikkiin muihin valtoihin.»
Maailma ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vilpitön ystävyys saattoi liittolaisuskollisuuden varjoon. »Ylimääräinen tanssinumero» alkoi tuntua liian pitkältä ollakseen viaton. Kun Saksa esim. Algecirasissa kohtasi liittolaisensa vastustajainsa puolella, täytyi sen aprikoida mahtoiko liitto olla hintansa arvoinen; eikä väittely siitä ole tahtonut lakata, vaikka diplomatia yhä on pitänyt kiinni liittosopimuksesta. Mutta vielä paljoa pahemmaksi muodostui suhde toiseen liittolaiseen. Niiden välillä ei ole ainoastaan irredentismi — joka nyt jälleen alkaa nostaa päätänsä, eikä ilman tukea ylhäältäpäin: kuningasperhe oli edustettuna eräässä mielenosoituksessa Udinessa 1903 — vaan myöskin Balkanin kysymyksessä. Me tunnemme jo (s. 168) tämän pyrkimysten ristiriidan; nyt huomautettakoon vain, että Italian vaatimuksilla täällä on sama geopolittinen perusta kuin Afrikassa. Samoin kuin se varvaspuolellaan ulottuu liki Tunisia, samatenhan se kantapäänsä korolla melkein koskettaa Albaniaa. Entiset Venetsian valtaoikeudet yhtyvät tässä tukemaan maantieteellistä vaatimusta. Niinpä piilee tässä Albanian kysymys, aivan samaa laatua kuin Tripolinkin, uutena kohtana Italian Välimeren-ohjelmassa; eikä silläkään taholla ole laiminlyöty työskentelyä perustamalla postiasemia, kouluja ja lähetysseuroja, vaikka verrattain vähäisessä määrässä asian suuremman arkaluontoisuuden vuoksi.
Vielä suurempi merkitykseltään on v. 1896 solmittu perheside, joka on nostanut Montenegron prinsessan Italian kuningattareksi, joten Montenegron ruhtinaasta, »tsaarin ainoasta ystävästä», on tullut »Italian appi». Täten on Italian asema slaavilaisten puolella Itävaltaa vastaan ilmaistu; ja Bosnian kysymyksessä 1908 tuli Itävallan vuoro kohdata liittolaisensa vastustajain leirissä, kuten Saksan kahta vuotta ennen Marokon asiassa. Tällöin (3/12 1908) lausuttiin Italian eduskunnassa uhkaavia sanoja, että Itävallan täytyy joko muuttaa politiikkaansa taikka sanoa hyvästit Italialle, jotka sanat pääministeri Giolittin hyväksymisen johdosta saivat virallisen mielenosoituksen luonteen. Muutamilla tahoilla tuntuu tosiaan odotetun Trentinoa hyvitykseksi. Mutta Italia jäi vielä kerran aivan ilman. Ja niin astuu se uuden askelen aivan vastoin liittolaistensa etuja: yhtyy läheisesti heidän viholliseensa Venäjään.
Suhde Italian ja Venäjän välillä ei ollut aina ollut samentumattoman hyvä; Italialla oli syytä epäillä venäläisiäkin juonia vahingokseen Abessiniassa, ja sen sosialistit melusivat tsaaria vastaan niin, ettei tämä vastannut kuningas Viktor Emanuelin käyntiin Pietarissa 1902. Mutta yhteinen pyrintö Itävaltaa vastaan toi ne yhteen. Jo maaliskuussa 1908 lausui Tittoni, että Italian suhteet Venäjään olivat »aina olleet hyvät ja ovat nykyään erinomaisen hyvät»; ja joulukuussa saattoi hän puhua valtioiden keskinäisestä lähentymisestä »tosiasiallisena tapahtumana». Vahvistukseksi tuli nyt vihdoin tsaarin vastavierailu — sosialistien jatkuvista mielenosoituksista huolimatta — Racconigissa lokak. 1909, maljapuheineen »yhteisyydestä tarkoitusperissä, mielipiteissä ja pyrinnöissä, jotka liittävät toisiinsa meidän huoneemme, hallituksemme ja maamme». Kaiken tämän jälkeen voi käsittää, että Itävallan ja Venäjän sovinto 1910 synnytti suorastaan pettymystä Italiassa.
Näkyy, miten Italia seuraa molempia ystäviänsä yksinpä ystävyydessä Venäjänkin kanssa, s. o. paljonpuhutussa »kierrospolitiikassa» liittolaistaan Saksaa vastaan. Kolmiliitto on solmittu kahta vihollisrintamaa, Ranskaa ja Venäjää, vastaan; nyt näemme yhden kolmiliiton jäsenistä sydämellisissä väleissä näiden molempien kanssa liittolaisiansa vastaan! Kierompi ei polittinen asema hevin saata olla.
Jännittynein ponsi Italian Välimeren-ohjelmassa ja yleisessä asemassa on kuitenkin Turkki, Italian molempain saaliikseen katsomain alueiden, Tripolin ja Albanian oikeana omistajana. Turkilla on sitäpaitsi muistissa Italian osallisuus ja nimellinen johto kansainvälisessä laivastoretkessä Kreetaa vastaan 1897 — jo siinä erkani sen tie liittolaisista — sekä se kostoretki, jonka Italia teki sen merirosvoja vastaan Punaisella merellä 1902. Tuskinhan käy kummasteleminen, että sulttaani teki (turhaa) vastarintaa sitä järjestelyä vastaan että uuden santarmiston päälliköksi Makedoniaan määrättiin italialainen syksyllä 1903. Jo v. 1901 oli vähällä syttyä ilmisota Turkin sekaantumisen johdosta Italian postilaitokseen Albaniassa (Preveza), ja Portin täytyi panna vastalauseensa sitä tapaa vastaan, jolla silloin Roomassa katsottiin soveliaaksi käsitellä toisen vallan alueita koskevaa kysymystä. V. 1902 lähetti Italia laivueita sekä Albanian että Tripolin rannoille ja sanomalehti »Tribuna» näki jo hengessä »hellekypäreitä» italialaisten sotilasten päähineinä; sillä kertaa asia kuitenkin jäi mielenosoituksiin.
Keväällä 1908 syntyi samanlaisesta syystä uusi kahnaus, joka koski niinikään italialaisten oikeutta kiinteimistöjen omistukseen Tripolissa; vielä kerran meni vaara ohi, Tittoni selitti, että »jokainen alueellista valtausta Turkissa koskeva ajatuskin on Italiasta kaukana», ja Turkin vallankumouksen jälkeen hän onnitteli, että »entisen hallituksen aiheeton epäluulo Italian aikomuksia vastaan Tripolissa nyt oli täydellisesti hävinnyt». Ei oltu vielä valmiina eikä kai myöskään tahdottu enentää jo muutenkin suurta jännitystä Europassa Itävallan Bosnia-toimen jälkeen.
Mutta kun syksyllä 1911 Ranska vihdoin näytti olevan määränsä päässä Marokossa; kun Saksa samaan aikaan sai tingityksi itselleen hyvitykseksi siitä suuren alueen Kongossa, Itävalta istui Bosniassaan ja Englanti Egyptissään tukevammin kuin milloinkaan ennen, samalla kuin Venäjä ja Englanti valmistautuivat uusiin kaappauksiin Persiassa; kun näin ollen Europan koko suurvaltakerho oli maajahdissa ja kaikki muut jo olivat löytäneet eränsä — kun lisäksi muistaa koko sen sarjan laiminlyötyjä tilaisuuksia ja pettyneitä toiveita, joka osoitti Italian entistä suurvalta-uraa ja jonka oli täytynyt herättää palavaa halua saada arvovaltaa kohotetuksi; kun vihdoin ajattelee suuren teon puhtaasti draamallista vaikutusta juuri tänä vuonna, jolloin italialaiset suurin sanoin olivat viettäneet puolivuosisataisjuhlaansa yhtenäisenä valtakuntana — niin ei todellakaan kummastele, että sota lopulta syttyi, lokakuussa, Tripolin vuoksi. Italian kanunat laukesivat melkein itsestään afrikalaista vastarannikkoa kohti. Tilaisuus oli liian suotuisa, kiusaus tuli liian suureksi itsetunnossaan suurena kansana liian kauan ja katkerasti pettyneelle kansalle.
»Italialle on Tripoli», Tittonin, senaatissa 10/5 1905, lausumain sanojen mukaan »se alue, joka määrää tasapainon eri valtojen vaikutuksen välillä Välimerellä.» Se on viimeinen mahdollisuus Välimeren-ohjelmassa ja suurvaltateillä ylimalkaan, ellei tahdo pistää kättänsä Balkanin mehiläispesään. Mutta kun mainitun ulkoministerin Turkille antamassa uhkavaatimuksessa luemme, että Italialla on valvottavanaan elinehtoja Tripolissa »katsoen siihen lyhyeen matkaan, joka erottaa nämä seudut Italian rannikoista» — silloin saa ylempänä mainittu erikoisesti geopolittinen laki vastapäisen maan vetovoimasta tässä diplomatian vahvistuksen.
Siveellisiä vaikuttimia tähän häikäilemättömään lähimäisensä huoneen himoitsemiseen on Italialla esitettävänä ainoastaan yksi, mutta kylläkin todellinen: väestöpulansa. Tilasto näytti meille selvän kuvan ylikansoitetusta maasta, jonka väki virtaa laitojen yli. Italia etsii siis Tripolista sananmukaisesti »erämaan leipää» väellensä. Sivumennen mainittakoon tässä, että leivänsaanti taitaa olla niukkaa. Vaikka Tripolitania on alaltaan kolmea vertaa suurempi kuin koko Italia, on siinä tavallisten laskelmain mukaan vain miljona asukasta, mutta kaikkein uusimpain tutkimusten mukaan (Ewald Banse 1910, Adolf Vischer 1911) vieläkin vähemmän, tuskin yli puolta miljonaa. Afrikan-matkustajan Rohlfin arvostelu 1870-luvulla, että Tripoli on 10 kertaa arvokkaampi kuin Tunis, onkin perinpohjaisesti kumottu, viimeksi Gregoryn paikalla toimittamien tutkimusten nojalla (julaistut 1909). Vanhemmat tutkijat, kuten Grothe panivat paljon arvoa maan merkitykseen läpikulkumaana Afrikan sisäosiin, »ovena Sudaniin» ja »avaimena Afrikan sydämeen», mutta viime aikoina (varsinkin laivaliikkeen parantamisen jälkeen Nigerillä) on liikenne Sudanissa siirtynyt Guineanlahteen päin, niin että karavaanikauppa Tripolin satamasta eteläänpäin on alentunut 15 miljonasta v. 1894 noin puoleentoista v. 1906 (Banse). Koko kauppa noussee nykyään tuskin 16 miljonaan. Ainakin 60 % alueesta on aroa tai hieta-aavikkoa. Ainoastaan Barkan ylänkö — muinainen Cyrenaika ja Pentapolis Tripolin itäpuolella — tarjoaa suurempia kehitysmahdollisuuksia, niin että sinne saattaisi joku osa Italian siirtolaistulvaa suuntautua. Ja kun näin on, ei ole haitaksi, että sama Barka Theobald Fischerin mukaan »vallitsee niinkuin linnoitus tietä Välimeren kautta idästä länteen».[19]
On tietenkin odotettavissa että saalis jää Italian käteen parhaillaan käytävän sodan jälkeen. Mutta mitä Italia lieneekin voittanut — sankarimainetta se ei tällä sodalla ole saavuttanut. Ainakin on maailman yleinen vaikutelma se, että sen sotaiset aikaansaannokset ovat lähinnä olleet omiansa alentamaan sen kurssia liittolaisten ja muiden silmissä. Jo tältä kannalta olisi kummaa, jos kolmiliitto (joka päättyy 1914) vielä kerta uusittaisiin; mutta sota on lisäksi ilmituonut niin räikeän vastakkaisia pyrkimyksiä saksalais-itävaltalaisen yhtymän ja Italian välillä, että heidän liittonsa jatkaminen ei näytä luultavalta. Tässä on huomattava, että Saksan vaara Venäjän taholta on pienentynyt jälkimäisen tappion jälkeen kaukaisessa idässä, kun taas Italian vaara Ranskasta käsin on pienennyt samassa määrin kuin se on alkanut saada kiinni vanhempaa veljeänsä väkiluvussa: kaksi syytä vähemmän ylläpitää liittoa, jota olot ovat alkaneet tehdä suorastaan sietämättömäksi asianosaisille.
Sikäli olisi tästä sodasta ainakin se hyvä, että Italian kansainvälinen asema selviäisi siitä luonnottomuudesta ja kieroudesta, joka siinä nyt on. Pyrinnöt ja tunteet viittaavat sille ilmeisesti paikkaa länsivaltain rinnalla — niinkauan kuin nämä toimivat yksissä.
Kun tätä kirjoitetaan (marraskuussa 1911) ei kuitenkaan mitään virallisempaa merkkiä ole näkynyt, että kummallakaan puolella kolmiliitossa olisi päätetty ryhtyä purkamaan tätä jo miespolven ajan kestänyttä sidettä.
Kun nyt luo yleissilmäyksen tähän hedelmättömien vaatimusten ja tehottomien eleiden historiaan, niin saa sen varman vaikutelman, että suurvalta-asema on ollut uudelle Italialle ylivoimainen. Historia vahvistaa siis täysin sen päätelmän, johon maan sisäisten olojen tarkastelun täytyi johtaa.
Mutta sisäisin syy tämän suurpolitiikan hedelmättömyyteen ja Italian vaivoihin ylimalkaan lienee se organisen kehityksen puute, johon viitattiin jo sisäpolitiikan alalla. Me näimme siellä, miten Italian oli täytynyt tavoittaa kansan kalleimpia aarteita, itsenäisyyttä, yhteyttä ja perustuslaillista vapautta, kaikkia yht'aikaa, ilman tervettä valmistelua. Kukkuraksi tähän kuormaan tuli nyt myöskin suurvalta-asema ennenkuin sisäiset kansalliset pulmat olivat edes osapuilleen ratkaistut. Mutta näin ovat nuo eri tehtävät, sisäinen kokoomustyö ja ulkoinen laajennus, joutuneet toistensa tielle, ehkäisemään toisiaan, vaikeuttamaan kummankin ratkaisua. Valtion heikkous on vahingoittanut suurvaltaa, ja suurvalta on lisännyt valtion heikkoutta.
Moni italialainen itse pitää suurvalta-asemaa kaiken pahan alkuna ja juurena maassa, eikä kenties ilman syytä. Varmaa on, että se on ehkäissyt välttämättömiä sisäisiä parannuksia. Se on tehnyt sitä aineellisessa suhteessa asettamalla lisää vaatimuksia maan taloudelliselle uhrauskyvylle; se on tehnyt sitä henkisessä suhteessa kääntämällä tätä ulkonaiselle loistolle hyvinkin herkkää kansaa pois vaatimattomammista mutta tarpeellisemmista toimeentulontehtävistä. Tämä on suotuisain konjunkturien nurjapuoli. Italian suurvalta ei esiinny voimakkaan kansallisen kasvun kukkana, vaan tämän kasvun esteenä. Suurvalta imee voiman isänmaasta sen sijaan että se sitä vahvistaisi.
Ehdottomasti, välttämättä tarvitsee Italia keskittymistä sisäiseen tehtävään; taistelua mädäntymistä ja malariaa vastaan ei vain luonnossa vaan myöskin yhteiskuntaelämässä, yhteiskunnallisten vastakohtien sovittamista, maatalouden epäkohtain korjaamista, verotaakkojen tasoittamista ja huojennusta, eduskunnan Augiaan-tallin puhdistamista. Sen nykyiset valtiomiehet näkyvätkin olevan täysin tietoisia tämän tehtävän tärkeydestä: ja viime vuosien hyvät raha-asiat ovat tasoittaneet heidän tietään. Paljon on tehtykin tähän suuntaan, itse asiassa enemmän kuin tältä eduskuntakoneistolta olisi voinut odottaa; niinpä on olemassa valtiopäiväpäätökset Pontinin soiden kuivaamisesta 1900, suuresta vesijohdosta Apuliassa 1901, Rooman Campagnan järjestelystä 1903, rautateiden ostosta valtiolle 1905 (puhumattakaan Simplonin tunnelin avauksesta 1906). »Viimeisten 30 vuoden aikana on maa tehnyt 100 vuoden edistyksen», lausui Giolitti 4/12 1908 valtiopäivillä; ja perusteelliset ulkomaiset huomiontekijät (Theob. Fischer, P. D. Fischer, Deecke, Lowell) todistavat samaa — kuten Milanon näyttely 1906 silminnähtävänä kuvana. Varsinkin jälkeen v. 1905 ovat hyvät vuodet antaneet sellaista vauhtia yritteliäisyydelle, että on puhuttu suorastaan »intohimosta luoda uusia teollisuudenhaaroja» (Sullam, Halles Jahrbuch 1906). Viime aikoina on alettu kohdistaa enemmän huomiota siihen suureen kansallisomaisuuteen, joka piilee vesiputouksissa: vähintään 5 milj. hevosvoimaa, edullisesti sijoitettuina kautta maan, kaksinkerroin arvokkaat valtiolle, joka nyt ostaa hiiliä yli 200 milj. markan arvosta ja on siinä määrin tuhlannut metsänsä. Sullam perustaa 1907 suurimmat toiveensa tähän »kultakaivokseen», Nitti suosittaa 1909 »metsä- ja vesipolitiikkaa» maan »suurena kansallispolitiikkana», vaalitaistelussa samana vuonna omaksui oikeisto (Sonnino) tämän ohjelman ja se mainittiin sitten kuninkaan valtaistuinpuheessa.
Eduskunnankin työmaalla on sarastusta havaittavissa sikäli kuin kirkolliset astuvat näyttämölle ja muodostavat ydintä todelliselle oikeistopuolueelle; sosialistien suunnitelmat, esim. uskonnonopetuksen poistaminen kouluista (1908), pitävät huolta, että heiltä ei tarvitse puuttua liittolaisia.[20] Vastakohdassa Sonnino—Giolitti häämöttää myöskin alkua todelliseen puoluejakoon oikeisto—vasemmisto (kuten 1890-luvulla Rudini—Crispi), vaikka painopiste yhä on kovasti vasemmalla — jota tässä edustaa Italian nykyinen pääministeri ja »voimakas mies», ensiluokkainen eduskuntateknikko ja hypnotisoija.
Voidaanko täällä ylimalkaan valtion vammoja parantaa eduskuntajärjestelmän avulla, on tosin toinen ja syvempi kysymys. Valtion arvovalta on rakennettava ja saatava juurtumaan epäilevien kansalaisten sydämiin; yksi tie siihen on luja oikeusjärjestys kuten Englannissa, toinen voimakas hallinto kuten Ranskassa; Italia, jolta puuttuu nämä molemmat perustat, ei taitane päästä pitkälle perustattoman eduskuntarakentonsa nojassa. Mutta toisaalta tuntuu siltä kuin eduskunnan »nurkkakuntaisuus» ja pikkumaisuus olisi vähentämässä sen vaikutusvoimaa maan kohtaloihin; ja siitä sopisi maata vain onnitella.
Tripolin-sodalla on Italia kuitenkin koonnut uusia ja synkkiä pilviä tielleen. Se on heittänyt arpansa ja valinnut osansa: se aikoo edelleenkin ylläpitää suurvalta-asemaa, jatkaa yritystään rakentaa tornia ja perustaa yht'aikaa. Sillä ei siis ollut kylliksi itsensähillitsemiskykyä luopuakseen kunnian vaarallisista unelmista; se uhrasi ennemmin tyynen kehityksen varmat saavutukset ja suuren osan Europan myötätuntoa. Vieras ja puolueeton katsoja ei voi olla pitämättä tätä askelta kohtalokkaana, joskaan ei valtion niin suurvallan elämälle. Kukaties on historian tuomio jälkimäisestä oleva, että se menetti henkensä tahtoessaan sitä säilyttää.