Historiallinen synty. — Valtiollinen tehtävä. — Asema. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Luonnoton rajainmuodostus. — Kansallinen hajaannus. — Madjaarien, saksalaisten vaiko slaavien ylivalta? — Valtiopersonallisuuden puute. — Hajaannusilmiöitä valtakunnassa. — Kieliriita Böömissä. — Muita kansallisuuskiistoja. — Yhteiskunnallisia ja uskonnollisia vastakohtia. —- Eduskuntainen sekamelska. — Parannuskeinoja: yleinen äänioikeus Itävallassa 1907. — Valtiollinen kahtiajako. — Unionipula 1905—1910. — Arvio. — Ulkopolitiikka. — Makedonian kysymys. — Bosnian kysymys: »yhdistyspulma» 1909. — Suhde ulkovaltoihin.
Itävalta-Unkarin suurvalta juontaa juurensa aina Rooman keisarikunnasta saakka, eikä ole vielä kuin hiukkaista yli yhden miespolven aika siitä, kuin viimeiset italialaiset maat, jotka olivat tämän perimyksen mukana tulleet, siitä irtaantuivat. Vanha roomalainen keisarikruunu, jonka Kaarle Suuri oli uudelleen ottanut käytäntöön vuonna 800, liitettiin näet v. 962 lopullisesti hänen jättämänsä perinnön saksalaiseen osaan. Sen kantaja oli samalla »kristikunnan asianajaja ja maallinen päämies», arvoltaan kaikkia muita monarkkeja edellä; ja valtakunta oli nimeltään »Heiliges römisches Reich deutscher Nation»: Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta.
Tämä valtakunta on siis ensimäinen kristillinen suurvalta, varsinainen »monarkia», joka edusti maallista miekkaa paavinkirkon hengellistä miekkaa vastaan. Uudemman ajan alussa näytti siltä kuin keisarivaltionaate tosiaankin toteutettaisiin Habsburgien yleismonarkian muodossa. Kustaa Aadolfin miekka ja Richelieun valtiotaito ehkäisivät tämän, suurvalta mureni yhä enemmän paljaiksi määritelmiksi, ja tuli aika, jolloin se, — käyttääksemme Voltairen tunnettua arvostelua — »ei ollut pyhä eikä roomalainen eikä edes valtakunta». Kun Ranskan vallankumouksen myrsky kulki Europan yli, kaatuikin tämä vanha rakennus helposti.
Ajan oloon oli kuitenkin sen siimeksessä syntynyt lujempi aluemuodostuma, joka kykeni pysymään elossa vanhan valtakunnan jälkeen ja kantamaan sen keisarinimeä, vaikkakaan ei kaikkia sen perimyksiä, meidän aikaamme saakka. Itävallan valtakunnan varttuminen on tavallaan tapahtunut rinnan keisariaatteen heikkenemisen kanssa. Tie oli keskiajan tavallinen: feodalisia yhtymiä, perinnön tai sopimuksen nojalla, jonkun keskusmaan ympärille. Ja tämä keskus oli Wienin tasanko — Alppien porstua, Tonavan ja March-Oderin suuntia kulkevien kansainteiden risteysseutu.
Tälle paikalle perusti Kaarle Suuri, vähää ennen keisariksi-kruunaustaan, »markin» eli sotilasrajan kristikunnan vihollisia, avaareja vastaan. Avaarit kukistettiin ja katosivat historiasta, mutta heidän jälkeensä nousi uusi vaara idästä, madjaarit. Silloin uudisti Otto Suuri, vähää ennenkuin hän sai keisarikruunun, markkimaan heitä vastaan nimellä Ostmark, itämaa, ja 900-luvun lopulla kuulemme ensimäistä kertaa nimen »Österreich», Itävalta.
Tämä valtakunta oli siis perustettu kristikunnan rajalle suojamuuriksi kristikunnan vihollisia vastaan idässä. Vielä kerran, ja suuremmassa laajuudessa kuin milloinkaan ennen, vaadittiin sitä suorittamaan tätä tehtävää, nimittäin turkkilaisten rynnistyksen aikana. Tämä vaara sai Tiszan varrella olevan madjaarien valtakunnan liittymään yhteen Itävallan kanssa, ja madjaarit ryhtyivät nyt sovittamaan vanhoja syntejänsä Europaa vastaan ottamalla osaa puolustukseen. Näin on yhdistynyt Itävalta-Unkari vuodesta 1526 ollut »markkina» turkkilaisia vastaan, ja vasta 1880-luvulla uskallettiin poistaa viimeinen heitä vastaan järjestetty »sotilasraja».
Europan vuoksi, sen kultturin varmuusvahtina itämaiden alempia rotuja vastaan, on siis Itävallan valtio elänyt kaikkina aikoina. Harvoin esiintyy historiassa mitään valtiomuodostumaa, jonka historiallinen tehtävä on näin ilmeisen selvä; ja se saapi samalla omituisen valaistuksensa siitä, että sen olemassaolon oikeutus on alusta saakka ollut suuremmassa tarkoitusperässä, toisten tehtävien suorittajana kuin vain itsesäilytyksen.
Niinkauan kuin Itävallan hallitsija kantoi roomalaista keisarikruunua, joutui tämä erikoistehtävä kuitenkin yleismonarkkia-ajatuksen varjoon. Itse teossa näemme tämän maan historiassa kahnausta keskitystä vartiopalvelukseen idässä vaativan paikallisen tehtävän ja keisariperimysten välillä, jotka vaativat mukanaoloa ja mieluimmin johtoasemaa Europan asioissa. Vielä 1800-luvun ensimäisellä puoliskolla, Metternichin päivinä, olivat jälkimäiset etualalla; monarkia seisoi vielä toinen jalka jäljellä Saksan liittovaltakunnassa, jonne sen vallitseva kansallis-aines kuului. Ratkaiseva käänne tapahtuu valtiollisen eron yhteydessä Saksasta 1866. Siitä hetkestä on Itävalta jälleen alkuperäisen ohjelmansa kannalla, vaikka tosin toisessa merkityksessä kuin ennen.
Turkin paisuntahenki näyttää nyt olevan masennettu, mutta Balkanin niemimaa ei ole lakannut olemasta vaarana Europan rauhalle. Siellä vallitsee alituinen kansallisuustaistelun kuohunta kuumaveristen pikkukansain välillä, joiden kiihko helposti voi sytyttää niemimaan tuleen; mutta sellaista kuloa ei meidän tiheään rakennetussa ja tasapainoherkässä valtiosikermässämme ole yhtä helppoa eristää. Europalle on siis sangen tärkeää, että nämä rauhanhäiritsijäkansat asetetaan pysyvän valvonnan alaisiksi. Tätä valvontaa on Itävalta lähin suorittamaan; mutta siinä täytyy sen asettua vastakkain Venäjän kanssa, joka vaatii samaa valvontavaltaa omien pyrintöjensä edistämiseksi. Itse asiassa onkin tämä rintama-asento nyttemmin huomattavimpana piirteenä Itävalta-Unkarin suurvallan hahmossa.
Se sai kansainoikeudellisen vahvistuksen lokakuussa 1879 Saksan kanssa solmitun liiton muodossa, joka tammikuussa 1883 ulotettiin Italiaan. Kolmiliitto — lujin niistä siteistä, jotka vielä sitovat nykyajan vanhinta suurvaltaa yleiseen politiikkaan — perustettiin oloissa, jolloin Europan rauha oli erikoisessa vaarassa Berlinin kongressissa nöyryytetyn Venäjän puolelta. Itävalta asettuu tässä asentoon itää, samoin kuin Italia länttä (Ranskaa) vastaan. Itävalta on siis Keski-Europan suojana Venäjältä uhkaavaa vaaraa vastaan. Yhä on se Europan puskurina, suojamuurina sen rauhalle ja kultturille; mutta ei enää entisiä vaaroja vastaan pakanallisten kansojen puolelta eikä yksinomaan Balkanin niemimaan yllätyksiä, vaan slaavilaisten uhkaavaa ylivaltaa vastaan.
Se vartioasema idässä, joka näin esiintyy Itävallan valtakunnan paatoksena, johtuu tietenkin sen paikasta. Se on maan- ja kansatieteellinen ylimenomaa, leveä maasilta länsi- ja itämaiden välillä; sen toinen sivusta viittaa Keski-Europaan päin, toinen osaksi etelään Balkanin niemimaata, osaksi itään Venäjän lakeuksia kohti, siis kohti molempia niitä maantieteellisiä aukkoja, joiden kautta aasialaiset ainekset voivat löytää tien meidän maanosamme sydämeen. Se on sekä sotilas- että kultturikannalta katsoen strateginen asema, jota vastaavaa merkitykseltään ei maailmankartalla ole monta; ja se osoittaa jo ensi silmäyksellä Itävallan valtakunnan säilyttämisen ensiluokkaiseksi yhteiseuropalaiseksi tarpeeksi.
Itse valtakuntaruumiin hiljoilleen tapahtunut siirtyminen itää ja etelää kohti on vieläkin selventänyt tätä asemaa. Niinpä jo 1700-luvulla, jolloin Slesia osaksi menetettiin, mutta Galitsia ja Bukovina saatiin sijalle; samoin viime vuosisadan jälkipuoliskolla, jolloin valtakunta menetti Venetsian (1866), mutta sai valvottavakseen Bosnian-Herzegovinan (1878). Tämä osoittaa slaavilaisten kansanainesten vahvistamista länsieuropalaisten kansallisuuksien kustannuksella. Toiselta puolen on se entisestään vielä korostanut valtakunnan luonnetta Tonavanvaltiona. »Kaunis, sininen Tonava» polveilee purjehduskuntoisena valtakunnan läpi melkein pitkin koko tämän pituutta. Enemmän kuin mikään muu ulkonainen tekijä on Europan suurin itäänkulkeva virta kääntänyt Itävallan valtiollisia kasvoja itää ja etelää kohti.
Tähän kehitykseen on vihdoin vaikuttanut tuntuvasti myöskin eräs negativinen, kielteinen, piirre valtakunnan ulkomuodossa. Sillä ei ole valtameren kanssa mitään muuta kosketusta kuin kaistale Adrian rannikkoa; Tonavakin laskee ulkopuolelle sen rajaa, valtameren syrjäiseen poukamaan. Tämä puute asettaa Itävalta-Unkarin jo alunpitäen erikoiseen asemaan suurvaltojen joukossa. Se on niistä kaikista mantereisin. Se on myöskin ainoa suurvalta, jolla ei ole siirtomaita; Maria Teresian yritykset 1770-luvulla (Delagoa ja Nikobarit) jäivät yksinäisiksi ja hedelmättömiksi. Sillä ei siis ole suurta suoranaista kannustinta suurpolitiikan yleiseen rientoon. Ei mikään valtameri rajalla vedä valtakuntaa pois siitä paikallisemmasta tehtävästä, jonka maantieteellinen asema ja lähes tuhatvuotinen historiallinen kehitys ovat sille määränneet.
Luonto yhtyy siis historian kanssa tekemään Itävalta-Unkarista toimintapiiriltään ahdasrajaisimman suurvallan nykyään elävistä. Tämä on vaikutelmamme ensimäisestä tutustumissilmäyksestä. Siirrymme nyt esittämään muutamia piirteitä sen erikoistilastosta toisiin suurvaltoihin verrattuna.
Itävalta-Unkarin maapinta on 67½ milj. hehtaaria. Jos otetaan lukuun vain emämaat, niin ovat ainoastaan Yhdysvallat ja Venäjä sitä suuremmat; jos taas otetaan huomioon myöskin siirtomaa-alueet, sivuuttavat sen kaikki suurvallat paitsi Japani. Väenlasku joulukuussa 1910 antoi tulokseksi yli 51 miljonaa ihmistä (Itävalta 28,6, Unkari 20,85, Bosnia-Herzegovina 1,9 milj.). Tämä väkiluku on melkein yhtä suuri kuin Japanin ja suurempi kuin Italian, ja, jos siirtomaita ei lasketa, myöskin Ranskan ja Englannin. Siihen perustuva rauhan-aikainen sotavoima, noin 400 000 miestä, on kuitenkin pienempi kuin Ranskankin, mutta suurempi kuin Italian, Englannin ja Yhdysvaltain. V. 1911 laaditun armeijanjärjestelysuunnitelman mukaan laskettiin valtakunnan saattavan viedä sotaan yli 2 miljonaa miestä.
Merellä sitävastoin ei valtakunnalla vielä 1910 ollut enempää kuin 237 000 sotatonnia, verrattomasti vähimmän kaikista suurvalloista; samana vuonna pantiin kuitenkin rakenteelle 4 ensiluokan linjalaivaa (»Dreadnought»-mallia). Se on ilmausta rannikon niukkuudesta. Samasta syystä on sen kauppalaivastonkin tonnimäärä pienempi kuin minkään muun suurvallan.
Niukan merellepääsyn täytyy myöskin vaikuttaa epäsuotuisana tekijänä kaupan kehitykseen: ja siihen tulee lisäksi valtakunnan alueelle laskevien jokien puute ynnä Tonavan suunta Europasta pois kultturiköyhään Mustaanmereen. Itse teossa käykin vain ½ kaupasta meritse (Triest, Fiume). Toisaalta taas vaikuttaa keskeinen asema ynnä luontainen yhteys Levantin kanssa ja oman maan suotuisa luonto hedelmöittävästi tavaravaihtoon. Tuloksena on kokonaismäärä noin 4¼ miljardia: jokseenkin sama kuin Venäjän ja Italian ja ehdottomasti suurempi kuin Japanin; mutta sentään pienempi kuin pikkuvaltioiden Belgian ja Hollannin eikä suurempi kuin brittiläisen Intian.
Jos sitten silmäämme tilastollisia vuositaulukoita, havaitsemme tyyntä ja yleensä vakavaa kasvua. Väestö uusiutuu säännöllisesti, vuosittainen ylisyntyneisyys on yli ⅓ miljonaa; tämän vuosisadan alusta on kuitenkin varjopuolena kuvassa siirtolaisuus (enimmäkseen itäisistä maakunnista) joka viisvuotiskautena 1906—10 riisti valtakunnalta 1⅓ miljonaa asukasta; todellinen väenlisäys ei senvuoksi nykyään nouse paljoa yli ¼ miljonan hengen. Alkeistuotannon (maan- ja metsänviljelyksen y. m. s.) alalla työskenteli 1900 puolet Itävallan ja lähes ¾ Unkarin väestöä; tehdasteollisuudessa vast. 27 ja 13 prosenttia. Nämä numerot osoittavat, että elinkeinot täydentävät toisiansa sopusuhtaisesti kaksoismonarkian alueella; Böömissä tapaammekin ripeästi edistyvän teollisuusmaan (omien hiilikaivosten pohjalla), kun taas Unkari vielä on pääasiallisesti maatalousmaa. Unkari onkin täten tavallansa Itävallan siirtomaan asemassa, se ei suoritakaan enempää kuin yhteisestä ulkomaankaupasta; mutta valtakunta kokonaisuudessaan lähentelee sitä oman toimeentulon tilaa aineellisessa suhteessa, jota erään Aristoteleen-sanan mukaan sopii nimittää »autarkiaksi». Tosin ei nyttemmin maan rajain sisällä tuoteta riittävästi leipää ja lihaa; mutta maanviljelyksessä piilee myöskin runsaita mahdollisuuksia, jotka suurtilajärjestelmän muuttaminen Unkarissa ja kulkulaitosverkon runsaampi kehittäminen epäilemättä tuovat näkyviin.
Myöskin kauppatilasto osoittaa kultturivaltioissa tavatonta tasasuhtaa, vaikkei balanssi vuoden 1907 jälkeen enää ole pysyvästi aktivinen. Jos katsomme kauppayhteyksien suuntaa, havaitsemme sen nykyään olevan ehdottomasti läntisen; tässä ilmenee kultturiperimysten vaikutus, ja kun näemme Saksan vallitsevan markkinoita lähes puolella vientiä ja kahdella viidenneksellä tuontia, niin huomaamme uuden ja tukevan perustan näiden valtojen liitolle. Sitävastoin on Turkin osuus nykyään sangen pieni — verrattuna oloihin vuosisataa aikaisemmin, jolloin Itävalta oli taloudellisena herrana Levantissa, niin että Maria-Teresia-taaleri oli vallitsevana rahana Venetsiasta Bagdadiin ja Rautaportilta Abessiniaan.
Tämä tilasto kuvastaa yleensä suotuisaa tilaa, tosin nykyajan suurvaltasuhteiden laidalla. Ylimenoasemaa vastaten on kuva Janus: maanviljelysvaltion kasvot Europaa, teollisuusvaltion Levanttia kohti. Yleensä havaitsemme alkeisemman asteen kuin länsimaiden, sekä tuotannossa että väestöoloissa. Mutta tällä asteella on etunsa; eikä ole havaittavissa mitään erikoisia taudinoireita, ellemme ota lukuun verrattain suurta siirtolaistulvaa. Kokonaisuus todistaa tyyntä edistymistä, aineellisessa vauraudessa samoin kuin väkiluvussa ja puolustusvoimissa. Toisaalta ei meitä myöskään tenhoa mikään taloudellinen jättiläisvoima, emmekä näe sellaisen edellytyksiä. Ja jos asetamme väkiluvun kehityksen osoittajaksi, niin havaitsemme 1800-luvulla alenemista 13:sta 11¾ prosenttiin Europan yhteisestä väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa Itävalta-Unkari numerovalaistuksessa talolta, jonka suhdat ovat suuret, vaikkakaan eivät jättiläismäiset ja jonka toimeentulo on hyvä, joskaan siellä ei ole erikoisen suurta rikkautta.
Tulee nyt vuoro kiinnittää huomiota niihin tekijöihin, jotka suoranaisesti kannattavat valtioelämää Tonavan-valtakunnassa. Me tulemme siinä tapaamaan aivan toisenmoisen kuvan — niin räikeän omituisen, että voisimme luulla siirtyneemme toiseen aikakauteen tai toiseen maailmaan. Mutta päästäksemme siinä pohjaan, on vielä kerta katseltava karttaa.
Mitkä valtiorajat on historiallinen kehitys täällä luonut?
Me näemme ensinnäkin Tonavan katkaistuksi sekä latva- että suupuolellaan (Passaun ja Rautaportin luona), niin että edellinen jää Saksan, jälkimäinen Balkanin-kansain alueelle. Rajasolmut ovat verrattain sopivasti valitut, ainakin Rautaportti, joka kauan aikaa sulki putouksillaan kaiken liikenteen; mutta sittenkun se 1896 on voitu avata laivakululle ja Tonavan hietaista suistamoa viime puolivuosisadan kuluessa yhä enemmän on puhdistettu europalaisen komissionin toimesta, pistää tämän suurvaltarajan luonnottomuus silmään vielä paljoa enemmän kuin ennen.
Mutta se vesirajan halveksiminen, jonka kohtaamme valtakunnan Tonavan-rajoissa, ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö tässä valtiomuodostumassa. Se toistuu miltei kaikilla suunnilla, joten valtakunnan kaikki laitamaakunnat kuuluvat vieraisiin jokialueisiin: Galitsia Dnjesterin ja Veikselin, Bukovina Prut-Seretin, Siebenbirgen ainakin osaksi Alutan, Tyroli Adigen ja Innin, Böömi Elben, Slesia Oderin. Suurvalta istuu todellisuudessa toisten suurvaltain (Venäjän, Saksan ja Italian) jokien lähteillä. Joskus saattavat jokien vetovoimaa jossakin määrin ehkäistä sulkevat vuoret, varsinkin Böömin reunavuoret luoteisessa ja Transsylvanian alpit kaakossa; mutta sitä räikeämpänä esiintyy rajan luonnottomuus lännessä, missä Tonavan leveä kansainväylä kulkee sen yli, ja idässä tai koillisessa, missä Galitsia — Venäjän lakeuden reunama — on kuin säkki valtakunnan selässä Karpaattien luonnollisen rajan ulkopuolella. Arka kohta on myöskin Tyrolin-raja Italiaa vastaan: se kulkee näet poikki Adigen-laakson, jota myöten Brenner-solan kautta Innin-laaksoon kulkee vanha kansaintie Välimereltä Pohjanmerelle — Drusiuksen legionain tie Germaniaan, Rooman keisarien tie Italiaan, Venetsian kaupan tie Sisä-Europaan 1400-luvulla ja nyttemmin vuodesta 1867 matkustavan yleisön päärata pohjoisesta Roomaan. Myöskin Adrian puolinen raja Italiaa vastaan kaipaa luonnon tukea. Ja suoraan etelässä pyrkii Morava, Serbia mukanaan, luontaisesti Tonavaa kohti, kääntäen Itävallan katseet rajan yli.
Niinpä toteamme tämän suurvallan muodostumisessa sangen keinotekoisen piirteen. Merirajan niukkuuden lisäksi tulee uutena arveluttavana heikkoutena luonnollisten maarajojen puute. Tämä asianlaita vähentää tuntuvasti arvoa siltä alan ja aseman yhtenäisyydeltä, johon Rudolf Springer perustaa käsityksensä valtiomuodostuman maantieteellisestä luontevuudesta. Sen käytännöllinen vaikutus on välitön ja selvä: samoin kuin alueen ulkoisen kehyksen muodostavat toisten maiden jokien lähdealueet, samoin on reunamien väestökin toisiin kansoihin kuuluvaa.
Niinpä on Galitsiassa ja sen rajamaakunnissa kaksi Venäjän »sadasta kansasta», nimittäin Veikselin jokialueella puolalaisia ja Dnjesterin ruteeneja (»vähävenäläisiä»). Vuoden 1900 virallisen tilaston mukaan on edellisiä yli 4½ milj., jälkimäisiä lähes 4; ja vertaileva tilasto jälkeen vuoden 1880, jolloin koko valtakunnan eri kansallisuudet ensimäistä kertaa merkittiin erikseen, osoittaa kummankin kansan elinvoiman keskimääräistä suuremmaksi. Suoraan idässä on romanialaista kansanainesta solunut valtakuntaan, pitkin Seretin ja Alutan laaksoja, yhteensä n. 3 milj., mikä luku kuitenkin kasvaa hitaammin. Etelä- ja lounaisrajalla tapaamme Saven varrella ja Adrian rannalla slavoneja, kroateja, bosniakeja ja dalmatialaisia, jotka kaikki ovat serbialaista heimoa; näiden eteläslaavilaisten lukumäärä on noin 4¾ milj., eivätkä ne osoita mitään vähenemisen oireita suurvallan rajain sisällä. Lännempänä, pitkin Adrian rantoja ynnä Adigen-laaksoa alppiseudulla, on italialaisia tullut rajan yli Itävallan alueelle, luvultaan lähes ¾ milj., ja myöskin elinvoimaista rotua. Näiden pohjoispuolella ovat pitkin koko länsirajaa saksalaisten etujoukot. Kaikkiaan on saksalaisia aikaa myöten kertynyt 11,3 milj., seuraten yhtäältä Elbeä ylöspäin kunnes koko Böömin reunusvuorialue on menettänyt rajaluonteensa ja joutunut saksalaisen kielialueen piiriin, toisaalta Tonavan valtaväylää eteenpäin aina Unkarin rajan taakse ja Pusterlaaksoon (Save), Tämän keskenään ja Saksan valtakunnan kanssa yhtenäisen pääryhmän ohella tapaamme saksalaisia kielisaarekkeita valtakunnan kaikissa osissa aina Siebenbürgeniin saakka. Tilasto näyttää kuitenkin yleensä osoittavan saksalaisen kansallisuuden olevan kasvussaan useimpia muita heikompaa, mikä johtuu myöhäisistä avioliitoista.
Sijaiten varsinaisten rotumaailmain, romanilaisen, germanilaisen ja slaavilaisen, välissä on Itävalta-Unkarin valtakunnassa siis reunamillaan suurempi tai pienempi osa niistä kaikista ikäänkuin suurena Europan eri kansatieteellisten lankojen solmuna Europan keskustassa. Kuvaa täydentämässä tässä suhteessa on vielä monia pikkukansoja ilman suurempaa merkitystä tai maantieteellistä yhteyttä: juutalaisia (yksistään Galitsia-Bukovinassa noin 1 milj.), retoromanilaisia, albanialaisia, mustalaisia, armenialaisia, bulgarialaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia.
Kun nyt katsoo kaikkia näitä vieraita kiinnityksiä, suurten ja pienten, tämän suurvallan taloon, kysyy ehdottomasti: missä on sitten suurvallan oma kansa? Jos tällöin tarkastamme kansallisuuskarttaa, näemme rajain sisällä — ilman sivu- tai pääheimoa ulkopuolella — kolme alkuperäistä kansaa. Ensinnäkin madjaarit, valtakunnan keskustassa, voimakkaasti kasvava[9] 10-miljonainen kansa. Toisena ovat tsekkiläiset, 8 milj. hitaassa kasvussa; pohjoisslaavilainen saareke luoteessa, Böömin kansallisuuskartalla saksalaisen kansallisuuden ympäröimänä niinkuin munapaistikkaassa keltuainen valkuaisen keskellä. Kolmantena slovenilaiset, eteläslaavilaisten etuvartio Adrian rannalla, ehkäisemässä saksalaisia pääsemästä sinne; mutta heitä on vain 1¼ milj., ja sekin määrä näyttää olevan vähenemässä.
Yhden kansan ja yhden kielen asemesta näyttää tämä kartta siis yhdeksän suurempaa ja kahdeksan pienempää kansaa; emmekä tällöin kuitenkaan ole vielä lukuunottaneet pienehköjä kansatieteellisiä muunnosheimoja, kuten Siebenbürgenin saksilaisia saksalaisesta, saman maan seklejä madjaarilaisesta, Unkarin slovakkeja tsekkiläisestä rodusta tai serbialaisia eri murreheimoja. Sinänsä tosin ei tällainen moninaisuus ole yksinäinen ilmiö suurvaltain piirissä: Venäjän ja Yhdysvaltain rajain sisällä on vieläkin useampia kansallisuuksia. Mutta aivan erikoista ja ratkaisevan kohtalokasta Itävalta-Unkarille on se, että näiltä monilta kansoilta puuttuu sitäkin yhteyttä, joka ilmenee vallitsevan aineksen muodossa.
Se kansanaines, joka asemansa ja itsenäisyytensä puolesta lähinnä soveltuisi tähän tehtävään, on madjaarilainen, eikä siltä suinkaan puutu siihen halua tai voimaa; mutta se ei sittenkään ole kyllin tiivis tai kylliksi kultturivoimainen saattaakseen riittävällä vetovoimalla vaikuttaa ympärystön aineksiin. Näihin kuuluvat saksalaiset. Heidän kielensä on vielä levinneempi valtakunnassa kuin heidän kansallisuutensa. Se on ainoa maailmankieli, joka tänne on tunkeutunut; se on siten valtakunnan varsinainen kultturiyhdistäjä, joka välittää pikkukansoille pääsyä yleisen viljelyksen markkinoille. Saksa on ainoa kieli, jonka avulla voi tulla toimeen kaikkialla valtakunnassa. Tällä saksankielen suurella tehtävällä on myöskin historiallista merkitystä keisariperimyksen perustana — ja tuntuvimpana vastapainona itäiselle asemalle ja Tonavanvirralle.
Sinänsähän ei, kuten Yhdysvaltain ja Englannin esimerkki osoittaa, ole sanottu, etteikö sama kieli voi palvella kahtakin suurvaltatehtävää maailmassa. Mutta jo tässä tulee eteemme sangen tärkeä näkökohta: Itävallan saksa ei kuitenkaan ole kansankielenä levinnyt kuin neljänteenosaan valtakuntaa, tämä neljännes on välittömässä alueellisessa yhteydessä Saksan suurvallan kanssa rajan ulkopuolella, joten se ei hevin voi olla tuntematta tämän vetovoimaa, eikä siis ole minään takeena sille itsenäisyydelle, joka kuuluu oman suurvallan ytimelle. Kun siltä lisäksi puuttuu keskeisen aseman etuus ja se sisäisesti on yhteiskunnallisten ristiriitain runtelema, vähenevät yhäkin ne mahdollisuudet, joita kultturi-etevämmyys ja suhteellinen enemmistö muutoin voisivat tuottaa.
Historiallis-valtiolliset tekijät ovat sitten riipineet valtakunnalta sen muun vanhan saksalaisen leiman. Kun v. 1867 luotiin sen valtiollinen muoto Itävallan ja Unkarin välisenä unionina, ajateltiin epäilemättä saksalaista ylivaltaa toisella puolen Leithaa kuten maadjarilaista toisella puolen; siis selvä kahtiajako, kun ei voitu saavuttaa yhteyttä. Madjaarilainen ylivalta idässä onkin ollut voimassa siitä pitäen; unkari on valtionkieli, jota ilman ei esim. voi päästä Unkarin valtiopäiville. Toisin on kehitys muodostunut Itävallan puolella valtakuntaa. Saksa määrättiin armeijan, mutta ei suinkaan valtion kieleksi. Valtiopäivillä olivat saksalaiset aluksi vallitsevina; mutta tämä muuttui Berlinin kongressin jälkeen 1878, joka toteutti hallitsijahuoneen hartaan halun asettamalla Bosnian-Herzegovinan Itävalta-Unkarin hallinnon alaiseksi. Vastustamalla tätä »Bosnian seikkailua» rikkoivat saksalaiset pahoin välinsä itse hallitsijan kanssa; ja samalla he menettivät itse asiassa valtiollisen esikoisoikeutensa, sillä siitä saakka on Itävallan hallitus etsinyt päätukeansa muista aineksista, nimenomaankin puolalaisista.
Jos sitten ajattelemme jäljellä olevaa mahdollisuutta, valtakuntaa suorastaan slaavilaisten johdossa, puhuu sen puolesta se seikka, että slaavilaisia, rotuna katsoen, on lukumäärältään enimmän, nimittäin lähes puolet koko väestöstä; lähinnä tämä tuntuva slaavilaisvärihän maksoi Itävallalle sen paikan Saksan valtiokerhossa. Mutta slaavilaiseksi valtioksi saattaa se kuitenkin kaikkein vähimmin tulla; siksi ovat slaavilaiset liiaksi hajallaan — ensinnäkin pohjois- ja eteläslaaveina saksalaisten, madjaarien ja romanialaisten leveän salvan erottamina, sitten eri kansoihin jakautuneina kummallakin sivustalla — asuvat liiaksi reunamilla ja ovat vihdoin kultturinsa puolesta verrattain kehittymättömiä. Ainoastaan satunnaisesti ovat slaavilaiset senvuoksi voineet aikaansaada mitään suurempaa kokoomusta, kuten »slaavilainen unioni» eduskunnassa 1909—11 (125 miestä, niiden joukossa ei yhtään puolalaista ja vain muutama ruteeni). Ja vaikkapa ei näinkään olisi, niin luopuisihan valtakunta suorastaan historiallisesta tehtävästään, jos se itse sulautuisi samaan slaavilaisuuteen, jota vastaan se on asetettu Europan suojaksi.
Ei siis mikään seikka lievennä sitä raskauttavaa asiaintilaa, että tämä suurvalta on kokonaan hajaantunut eri kansallisuuksiin. Katkottujen jokilatvojen pienet viittaukset kartalla ovat kasvaneet merkitykseltään niin suuriksi, että ne vallitsevat koko näköalaa. Tässä valtakunnassa, jossa joka neljäs ihminen on saksalainen, joka viides madjaari, joka kuudes tsekkiläinen, melkein joka kymmenes puolalainen tai vähävenäläinen, ei ole merkkiäkään omasta kansallisyhteydestä. Mutta silloinpa puuttuu siltä myöskin itse perusta nykyaikaiselle valtio-olemukselle. Se on syvänä vastakohtana meidän aikamme omituiselle valtioaatteelle.
Nykyaikainen valtio liittyy näet mitä likeisimmin kansaan. Kansa on ihmissuvun elävä tunnusmerkkinen laji ja valtio on sen järkevä järjestömuoto. Ne tarvitsevat toisiansa niinkuin elämä ja henki. Vain siten voi valtiokin saavuttaa sen, mikä yksilölle on korkeinta, oman personallisuuspäämääränsä. Materialisti luulee, että tämä päämäärä on ainoastaan saada jauhetuksi mahdollisimman suuri määrä yhteiskuntaonnea. Idealisti tietää, että valtion päämäärä on työskennellä kansansa personallisuuden täydellisentämiseksi.
Niinkuin yksilön täytyy työskennellä sielunsa vapahtamiseksi, samalla kuin hän täyttää tehtävänsä yleisessä kultturityössä, aivan samoin on nykyaikaisen valtion edistettävä kansan personallisuuden kehitystä tehtäviensä ohella valtiokerhossa. Sen täytyy puoltaa paikkaansa avustamalla yleistä historiallista kehitystä; mutta ennen kaikkea täytyy sen perustaa olemassaolonsa oman personallisuutensa itsetietoisuuteen. Tämä on meidän aikamme kansallisuusperiaatteen sisällys, joka vaatii jokaiselle kansalle oikeutta valtion muodostamiseen ja kansallista perustaa jokaiselle valtiolle; se ei ole mitään muuta kuin personallisuusperiaatetta laajemmalla pohjalla.
Ei millään nykyajan valtiomuodostumalla ole historiallista tehtävää niin selkeästi lippuunsa merkittynä kuin Itävalta-Unkarin valtakunnalla. Me olemme sen nähneet jo tämän valtakunnan historiallista syntyä tarkastaessamme. Ulkonaisessa suhteessa on sen olemassaolo valtiokerhossa siis erinomaisen hyvin perusteltu. Sisällisessä suhteessa havaitsemme, että siltä puuttuu todellinen olemassaolon syy. Sillä ei ole mitään omaa tarkoitusperää yleisen kultturitehtävän ohella. Siltä puuttuu personallisuus.
Mitä tämä merkitsee käytännössä, näkee parhaiten jos asettuu mielessään yksityisen kansalaisen asemaan. Ruotsalaiselle esim. eivät kansallisuus ja lojalisuus — uskollisuus kansaa ja valtiota kohtaan — ole ristiriitaisia, sillä ne ovat yhtä; edistäessään kansallisia pyrintöjä palvelevat he samalla valtion etuja. Toisin on itävaltalaisen laita; saattaa hyvinkin helposti sattua, että hänen kansallistuntonsa ja kansalaisvelvollisuutensa joutuvat ristiriitaan. Jos hän esim. on saksalainen, niin täytyy hänen tuntea luontaista myötätuntoa saksalaisia kansallistehtäviä kohtaan; mutta nämä voivat joutua ristiriitaan Itävallan valtiollisten tehtävien kanssa, joita hänen kansalaisena tulee palvella. Näin joutuu hän kahden oikeutetun vaikutelman väliin. Isänmaanrakkauden tunnevaikutin, joka perustuu elävään yhteenkuuluvaisuuteen erikoisen kansan kanssa, nousee hänen sielussaan sitä henkistä vaikutinta vastaan, jonka perustana on käsitys lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta yleisiä historiallisia perimyksiä kohtaan. Mutta tällaiset siveelliset ristiriidat alamaisten rinnoissa uhkaavat ajan pitkään lamauttaa valtion. Itsenäisen valtiopersonallisuuden puutteen kohtalokkaana seuraamusilmiönä on tässä se, että valtion täytyy jäädä ilman sitä kaikkea muuta voimakkaampaa kannatusta, jonka nimenä on sen poikien todellinen ja ehjä isänmaanrakkaus.
Itävalta-Unkarin suurvalta on siis nykyisessä muodossaan suoranainen haaste kansallisuusperiaatetta vastaan. Emme voi odottaa, että tämä haaste jää seurauksitta. Täytyy olettaa, että loukattu kansallisuusaate koettaa saavuttaa oikeuttansa. Siis taistelu kansallisuuden ja lojalisuuden, nykyaikaisen valtioaatteen ja historiallisen perimystehtävän, valtion sisäisen ja ulkoisen elämänperusaatteen välillä 20. vuosisadan kultturiasteella — se on kuva, jonka meitä pitäisi kohdata, jos tieteellinen arvio on oikein tehty.
Sen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus yleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä oli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta joutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat valtiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän valtakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi; se on samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen patologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden perustuslakeja.
Kiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin itävaltalaisen suurvallan alueella.
Kansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä kansa on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä valtio on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut Italian ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin Itävalta-Unkarin.
Täällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä keskipakoisvoimana, joka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja toisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin, pyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin heimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on kehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita pitkin.
Mitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta odottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua, koskahan niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota odotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen esivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon tuntuvan vastenmieliseltä puolalaisista, katsoen siihen suureen vaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso oikeuttavat — jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat joutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa ruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että tämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa (»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava yhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä Venäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin helpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä ohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista Krakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista viettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta ritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa tuloansa »Puolan Piemontiksi». Ruteenilaisille, joiden vapaa entisyys lopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa tämmöinen tulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla Venäjällä, joita 1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on pikemminkin syytä kadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin päinvastoin.[10]
Toisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat rajantakaisissa kansallisissa kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat muut reunamilla asuvat kansallisuudet.
Ensinnäkin romanialaiset Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890 kuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he tuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla korostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä tämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks. tuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä kansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi irtaumisliikkeessä.
Sitten tapaamme serbialaiset, joilla on kaksikin kansallista kiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus vetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain vetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa heikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja Montenegrossa ¼ miljonaa,[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa asuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi uskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten serbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä ei ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä Suur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla Kroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus heikentää tietenkin tuntuvasti unelman toteuttamismahdollisuuksia. Pulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa seurasi suurserbialaista yllytysliikettä (valtiopetosjutut 1900), toinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön.
Tulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman ja selvän ohjelman, »Italia irredenta», joka viimeksi 1909 on ilmennyt Tyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina, joista muutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on, kuten tunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista pyrkien täydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on kansallisvaltion ulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu tässä hengessä Milanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e Trieste», jolla on noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että liike joutuu riitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen kanssa. Niin varsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan pääsatamana, jota tukee koko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys ja joka juuri sen nojalla on sivuuttanut vanhan suuren Venetsian, tulisi se Italiassa olemaan vain yksi monien joukossa, menettämään kaikki poliittiset etuutensa kilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyy vielä hillitsevänä aiheena valtiollinen liitto Itävallan ja Italian välillä ja oleellisena esteenä se suurpoliittinen näkökohta, että Triest on Saksan kansan ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka yrittää ottaa Triestiä», sanoikin senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan miekankärkeä vastaan.» Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin ylipäänsä tähän saakka pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle Tyrolille sekä omaa yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä tiedekuntaa); viimeksimainittu kysymys, joka jo 1904 aiheutti verisiä yhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910 ollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana.
Valtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme tsekkiläiset yhtenä jäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen yhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu kaikuja suuresta panslavisti-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin saattaisi olla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia muistaa tällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja unionivuodelta 1867, jolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään pyhiinvaelluksella Moskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen, kuten venäläisten ylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900, »sokol»-juhlilla[12] samassa paikassa 1901 ja viimeksi »yleisslaavilaisessa kongressissa» siellä v. 1908 (tsekkiläisiä, puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia, serbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai liike suorastaan räikeän ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss, vanha roomalaiskirkon pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen arvoon kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että tätä kunniaa ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle saksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti olekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista pyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan helmaan tuskin käynee siitä päättäminen: puoluejohtaja Kramarzin vaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena trubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia» suhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa kotona Böömissä.
Jäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan saksalaisten suhde lailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi aikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin halukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he toivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan alaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa kesti vuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta itävaltalaisessa valtakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s. »perustuslakipuolueena» itävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana tukena. Menetettyään enemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin luottamuksen muuttui heidän asemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä, että kansallisuusaatteen pitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin; ja onhan tässä lisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima, joka lähtee suurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin todella ilmaantunut »saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä oli yhdyntä Saksan liittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den Hohenzollern» (eläköön Hohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut Itävallan edustajakamarin seinien sisällä. Mutta se oli vain edustajaryhmä, jolla suurimmillaan ollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi melkein olemattomiin. Sen johtajat (Schönerer ja Wolf) kunnostivat itseään enemmän keuhkojensa voimalla kuin tekojensa valtiollisella aistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana näkemään sisäiset syyt, miksi tämä yritys ei päässyt juurtumaan maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää olevan se, että toisella puolella rajaa tuskin tapaa myötäistä virtausta. Tosin pitävät »suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta virallisen Saksan käytös on täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista tokko valtioviisaat valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen Itävallan yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa edullisena. Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa koskevassa luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan saksalaisia pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana» (Ratzel), jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on heikoin; käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan ei tarvitse kumota.
Tämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille ei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta puuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea; sillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista syistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät halua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä mielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan nurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen. Niinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että Habsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen selkkauksen kuin Oldenburgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta Holstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. —
Mutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa tilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin revittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan näkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla: eri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä, heidän halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo »rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen levon valtakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat näiden kuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt taemmaksi.
Näistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen kieliriita saksalaisten ja tsekkiläisten välillä Böömissä; ja kun tämä riita on osana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme siihen hiukan lähempää huomiota.
Germanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen asutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat germanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla puhuttiin vielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta sitten saattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän päivinämme on — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita Lausitzissa — jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne ovat tsekkiläiset.
Tämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on historiaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut ovat siinä yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia vaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja saksalaisten nenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä. Ensimäisen Habsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa kansalle, kun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa. Yleinen historia on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen taistelun päävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja ylioppilaat poistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti kruununsa Valkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat pääkaupungissa uusivat Wenzelin päivien muistoja.
Ensinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden; toinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen murteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten tukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta Palackyn ja Riegerin johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin enemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä liikkeeseen; mutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön valtakunnanneuvostossa 1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa mitassa. Taaffen kieliasetus 1880 antoi tuulta tsekkiläisten purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset enemmistön maapäivillä, 1890 raukesi yritys sovitteluun heidän ja vanhatsekkiläisten välillä maan jakamisen pohjalla eri kielipiireihin, ja vihdoin saattoivat Badenin lait 1897, joiden mukaan Böömin virkamiesten tuli osata molempia kieliä, taistelun huippuunsa; sillä tällöin tunsivat saksalaiset, joiden tietenkin on vaikeampi oppia paikalliskieltä tsekkiä kuin tsekkiläisten oppia maailmankieltä saksaa, lopullisen tappion uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa aikaansaivat he Badenin ja hänen lakiensa kukistuksen.
Toinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V. 1908 täytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa roskaväkeä vastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos Beck-Bienerth. Uusi hallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909 valtakunnanpäivillä, mutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken valtiopäivätyön mahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä siirretyksi Böömin maapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä ei ole voinut työskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten jarrutuksen vuoksi. Viimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan sovintoa; ainoastaan eräs »kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää vielä heikkoa sovinnon toivoa.
Mistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain. Tsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s. o. käytännössä tsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella kielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä omalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen alueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna aina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin käskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan hajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua.
Minkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen suhteen molempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin »kultaisen leikkauksen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta näyttää jälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä, ainoa aukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari Iglaun luona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä maantieteellinen sijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä lopullista ratkaisua kruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta puolen on 90 % kunnista selvästi kansallisvärisiä.
Mikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä hankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin, madjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan. Mutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä on toistaiseksi germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen taistelun tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa tsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona, tunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että jälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja alempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että läntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40 peninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se kriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät yhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden.
Minnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan aina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä, saksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin ilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puolelle; slaavilaisten ylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee. Nykyisellä kartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich — etevä asiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan häviämisen vaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana, näyttääpä tilasto saksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä ovat saksalaiset kymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 % kun tsekkiläisten prosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena 1901—1910 on tulos ollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin vuodesta 1880 noussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos saksalaiset voisivat kasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan jo ovat suuremmat kaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole täyttä 30 %, niin olisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä tätä kautta kulkee tsekkiläisten verrattain heikko yhdystie slaavilaiseen maailmaan. Senvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt yliopistoa Määriin. Näin lainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen tulosta ei voi ennustaa; varmaa on vain, että sen aallot pärskyvät korkeina todellisen kansallisvihan tuulenpaineessa.
Verrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan kansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla paikoin valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on suuri oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan tulevaisuutta. Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin Tyrolissa, missä italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet tavaksi tullutta jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä Kärntti-Steiermarkissa, missä yritys hankkia slovenilaisille pysyvää jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle ministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan vihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä, italialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä alinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen voimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä Galitsiassa; sielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910 (yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu raivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä tavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne muistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat enemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57 %, mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa määrässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja he myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden yläluokan asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta») miehittänyt maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä heikommat ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat puolalaiset olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa, jonka rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon valituksia. Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan vastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman draamallisia kohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin yliopistosta v. 1901, tai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908. Ruteenilaisten ohjelma — jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische Revue» Wienissä — muistuttaa suuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä: täysi kansallinen itsehallinto maantieteellisellä alueellaan ja täydellinen yhdenvertaisuus kruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa 1904 suorastaan omia maapäiviä Lembergiin, erilleen puolalaisten maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi vaativat ruteenilaiset omaa yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa 1910 syntyi ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun nyttemmin puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden johdosta, ei taistelusta näy mitään loppua.
Jos nyt silmäämme Karpaattien yli Unkarin kuningaskuntaan, niin tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja kiistaa. Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen enemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä tarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he ovat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä paikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta kirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen itsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka madjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui heinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri Banffy hyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa saksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin 2 milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua alemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset ainekset kuningaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan, jopa yhteisissä kongresseissakin. Romanialaiset ovat vedonneet Europan yleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907 toimeenpanivat he jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta vastaan, ja 1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta uskonnonopetusta unkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi tyhjiin. Slovakit, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät yhteyteen Itävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn» jälkeen 1907. Vielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen Leithaa — on unkarilaisten ja kroatialaisten välinen vastahanka, huolimatta siitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut saivat 1868. »Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset vaatimukset: ensinnäkin Dalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä sekä täydellisen liittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen säädös 1907, jonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa varattiin unkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset edusmiehet poistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi levottomuuksia, jotka tuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf Springer onkin jo 1904 sitä mieltä, että madjaarien kansallisuuspolitiikka on katsottava epäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy tähän 1909.
Kun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme luonnon alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja. Kansallisuusperiaatteen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston. Ei totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki riitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat toisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja, madjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat saksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä vihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten tsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa 1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat puolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin, voi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä: »von Humanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä kansallisuuden kautta petomaisuuteen)...
Mutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on muunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät tehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä korostavat.
Niinpä tapaamme monenlaatuisia sosialisia vastakohtia. Galitsiassa toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä puolin ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus, joka hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen, yhteiskunnallinen, taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja tsekkiläisessä Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa. Vielä 1900 ei sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää kuin 10 valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi heille heti 87 paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. Ei mikään voi kuitenkaan selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta valtioluonnetta kuin se, että tätä sosialistien menestystä on voitu pitää voittona valtiolle, senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää kansallisuusvastakohtia. Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa ainoaksi valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään edustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja tuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v. 1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko.
Tähän tulevat lisäksi vielä uskonnolliset vastakohdat. Galitsiassa ovat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat kreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa Itävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla saksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja »liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria myrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen siittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti Roomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi syy, eikä suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen heikkenemiseen. Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta» paavinkirkkoa vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä itävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen, juutalaisvastainen, kiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset ainekset kuin »kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset Schönererin johdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa hajaannuksen korkeinta astetta, on 1898 keskittänyt ohjelmansa seuraavaan mahtipontiseen lauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird gebaut Germanias Dom» (ilman juutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian temppeli rakennettava). Tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike lamautumassa sittenkun molemmat äskenmainitut miehet ovat poistuneet näyttämöltä.
Selvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin käyvät oikein vahingollisiksi, kun ne eduskuntamuodon avulla saavat tilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli valtakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi, missä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä siitä, että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse valtakunnan ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron valtakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista hevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla salissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän ohjaajille ylivoimaiseksi.
Niinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville ja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain rauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he 15 vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa saksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan. Mutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä siv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin näet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä menoja koskevan sopimuksen) hyväksi Unkarin kanssa. Nyt selittivät saksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin valtakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen pontta sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen nähty edes tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt milteipä oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden» merkitys. Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki lainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi ylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12 1867 vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken kansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan saavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten kuvaa julkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että sen istunnot säädettäisiin salaisiksi!
Miltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka hajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 — kansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana seoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä hyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii sirkustaiturin teknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja diplomaatin silmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell vertaa sitä säädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata koirarekeä eskimoiden maassa! Hra v. Körberillä, joka oli pääministerinä 1900—05, näytti olevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui todellakin, m. m. kiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin saada valtiopäivät jälleen työkuntoon ainakin sikäli, että valtio vuodesta 1902 saattoi saada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä tietä; mutta hänen täytyikin puheissaan useammin kuin kerran huomauttaa, että saattaa taas tulla aikoja, jolloin »konsulien on katsottava, ettei valtakunta joudu vahinkoon».
Kun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät maapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden yksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu vielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa näyttääkin suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat toimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa täydentävät sekasortoa.
Kun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä», täytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme seikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi kuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys muuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa, jonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen tai liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt lähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa: perustuslaillisen erityisvaltion.
Palaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta. Olisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä liittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»? Tätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina, tavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi liittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä sitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka taholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa, italialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä. Itse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen valtakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi ajattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on hävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet osakkaiksi liittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi Brünnissä »kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa kuitenkin se uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai, kuten Böömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen työ on keskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla.