Eipä sovi kummastella, jos niinkin itsenäisherkkä kansa kuin hollantilaiset lopulta pitäisi vapaata liittymistä lähimpäänsä, tasa-arvon perustalla, tällaista oloa parempana. Että se ei luota kansainoikeudellisesti taattuun puolueettomuuteen, lausui sen hallitus viimeksi 1908. Luonnollinen epäluulo, joka vielä 1903 esti postisopimuksen solmimista Saksan kanssa, on jonkun verran lieventynyt Saksan aloitteen johdosta v. 1908 Pohjanmerta koskevaan sopimukseen, joka takasi status quon sen kaikilla rannoilla. Kuinka luonnollinen yhteys on taloudellisessa suhteessa, osoittaa kauppatilasto, jossa Saksan osalle jo tulee puolet viennistä ja noin neljännes tuonnista. Tällä välin on siirtomaa-aluetta uhkaava vaara vielä suurentunut uuden kilpailijan ilmestymisen johdosta: Japanissa harjoitetaan v. 1905 jälkeen, kuten Schiemann on todennut, peittelemätöntä kiihoitusta sitä vastaan. Näin tihenee paine eri puolilta puristukseksi, joka aikanaan saattaa luoda valtiollisen välttämättömyyden.
Millekään polttavalle asteelle ei tämä liittymiskysymys ole kuitenkaan vielä joutunut. Se on vain olemassa itse olojen olemuksessa: milloin se astuu päiväjärjestykseen, määräävät konjunkturit. Ei tunnu myöskään siltä, että Hollannin kansaa erikoisen paljoa huolettaisivat valtion huolet tai että se ylimalkaan surisi menetettyä vaikutustansa maailman kohtaloihin. Vaikkakin yleislakko 1903 osoittaa, että se ei ole aivan vapaa nykyajan yhteiskunnallisten vaivojen tunnuista, sopinee tätä kansaa yleensä katsoa tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi länsimaissa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että se on suoriutunut ihmeellisen vahingoittumattomana suuruudenajan kiusauksista, aivan toisin kuin Pyreneain niemen kukistuneet suurvallat. Eivät edes rikkauden ja vallan suurimman loiston aikana »mynheerit» langenneet ylellisyyteen ja velttoon hekkumaan. Työteliäisyyden hyve on säilyttänyt hollantilaiset terveinä hengeltään. Hollantilainen vakavuus ja tarmo ovat entisen kaltaiset tuolla ikivanhalla lakeudella harmaan taivaan alla iäti uhkaavan meren rannalla. Vielä ei kansa ole herpoutunut ponnisteluissaan säilyttää ja voittaa maata, kuten Zuiderseen kuivaussuunnitelma osoittaa; vielä rakastaa se maataan flegmatikon hillityllä lämmöllä, niinkuin vain se voi rakastaa, joka on paljon vaivautunut ja uhrannut lempensä esineen vuoksi. Me näemme sen yhäti taloudellisesti ja henkisesti täyspätöisenä ja pidämme tätä parhaana takeena sen itsenäisyyden säilymisestä; samalla kuin panemme muistiin että suurvalta-aseman menetyksen ei siis tarvitse vahingoittaa kansan sielua. Siinä on kaikki suhteellista: kansa voi varsin hyvin kaikin puolin edistyä ja vaurastua ja kuitenkin menettää paikkansa suurvaltain joukossa — jos näet toiset vallat etenevät vielä nopeammin.
Samanaikaisesti Hollannin kanssa esiintyi toinen germanilainen suurvalta palatakseen melkein vielä nopeammin takaisin varjoon. Se oli Skandinavian niemimaan vero maailmanhistorialle, Ruotsin lipun alla.
Tämä suurvaltatarina kesti oikeastaan vain Breitenfeldistä 1631 Pultavaan 1709.[8] Niinkuin Hollannilla kesti Ruotsillakin suurpolitiikan maininkeja vielä vuosisadan, ja se poistui lopullisesti näyttämöltä vasta Napoleonin sotien jälkeen. Mutta muutoin on Ruotsin suurvalta siinä määrässä toista muotokuntaa, kuin Hollanti ja Portugal, että sen suorastaan sopii katsoa edustavan tämän täydentävää vastakohtaa.
Niinpä pistää heti alusta silmään, että Ruotsia suurvaltana ei suinkaan kannata suotuisa kauppa-asema, joka oli toisten suurimpana edellytyksenä, kummankin vuorollansa. Olihan Ruotsi — kuten se yhäkin on — maailman nurkassa, maanosan rajalla meriä vastaan pohjoisessa ja länsimaisen kultturin rajalla slaavilaisia vastaan idässä. Suurkaupan kannattajana täytyi Itämeren jo sinänsä olla Pohjanmerta ja Välimerta heikomman; mutta epäkohtaa Ruotsin suhteen enensi vielä erikoisesti se, että Itämeren portit eivät olleet sen vallassa. Tanska oli sinne perustanut Kattegatin-vallan, jonka kauppamahdollisuuksien täytyi olla paljoa suuremmat kuin Ruotsin Pohjanlahden-vallan.
Tästä maantieteellisestä asemasta seuraa se seikka, joka on Ruotsin suurvallan erikoispiirteenä kielteisessä suhteessa. Se ei perustunut maailmankauppaan tai kultalöytöihin tai ylimalkaan taloudelliseen saavutukseen. Se ei kasvanut korkeuteen aineellisen kultturin kohoamisen mukana. Se ei esiinny jäsenenä siinä historiallisessa vuorosarjassa, jota tähän saakka olemme seuranneet Välimereltä valtamerille ja Pohjanmerelle (Venetsia, Lissabon, Amsterdam). Se ilmenee ikäänkuin äkillisemmin, syntynsä syy toisella taholla.
Rahan puuttuvan perustan sijasta oli tällä valtiolla ensinnäkin suuren alueellisen laajuuden leveä pohja. Skandian niemellä oli toki paljoa väljemmät tilat suurvaltiolle kuin Reinin tai Tajon suistamoilla. Sen lisäksi tuli paisuntamahdollisuuksia päämaan välittömässä yhteydessä. Ruotsin suurvalta on täten aivan toista muotokuntaa kuin kauppavaltojen: siitä ei tule pientä emämaata suurine siirtomaineen valtamerten takana, vaan yksi ainoa suurmaa, joka leviää miltei aukottomana keskustana olevan sisämeren ympärille.
Mutta tällä vallalla oli myöskin sisäinen side, joka on sen voimakkaimpana myönteisenä omituisuutena. Ei milloinkaan voida kumota tai unohtaa, että niiden moninaisten vaikutteiden joukossa, jotka johtivat Ruotsin maailmanpolitiikkaan, oli myöskin, vieläpä yhdellä etusijalla, henkisen vastuun tunne. Ruotsin suurvaltapolitiikka oli aatepolitiikkaa, mikäli ylimalkaan uskaltanee käyttää tätä alkuperämerkintää maailmassa, missä eduton aate on yhtä harvinainen kuin päivänsäde ilmattomassa paikassa. Suurvalta perustui aatteen nojalle, kun Kustaa Aadolf paljasti miekkansa »isänmaan majesteetin ja siinä lepäävän Jumalan-kirkon» puolesta; se oli kukistuva aatteeseen, kun Kaarle XII lähti puolustamaan »oikeuden ja vanhurskauden periaatteita» samaan Venäjänmaahan, joka kaksi vuosisataa myöhemmin asetti samat periaatteet reklaamiksi itselleen ensimäisessä maailmanrauhan-kongressissa.
Nämä Ruotsin suurvallan pääpiirteet — yhtenäinen aluemuodostuma ja aatteellinen sisällys — lähentävät sitä siihen muotokuntaan, jota edustivat muinainen Rooman keisarikunta ja myöhemmin Osmannien valtakunta. Epäilemättä on olemassa muodollista yhtäläisyyttä 1600-luvun Ruotsin Itämeri- ja Turkin Välimerivallan välillä. Mutta tietenkin on Kustaa Aadolfin valta yhtä paljoa korkeammalla sulttaanin valtaa kuin protestanttisen uskonvapauden henki on yläpuolella muhamettilaista uskonkiihkoa; ja edellinen on organisesti luontevampi, syntynyt sisäisestä täytymyksestä itsepuolustukseen pikemmin kuin puhtaista valloitusajatuksista. Protestanttisuuden asia tuli vain maailmanhistorialliseksi konjunkturiksi vallalle, joka oli valmistautunut tehtävään sisäisen kokoomuksen avulla. Upsalan kokous ja Linköpingin verilöyly ovat Breitenfeldin edeltäjiä.
Jälleen johdumme ajattelemaan vastakohtaa Hollannin kanssa kun näemme tämän keskitystyön Ruotsin valtioelämässä ennen paisuntaa. Sen avulla oli Ruotsi tullut mieheksi. Se saavutti taistelulla kaikkien valtiollisten voimain välisen tasapainon, joka sinänsä merkitsee huippusaavutusta kansakunnan elämässä. Sulimmassa sopusoinnussa »kuninkaan korkeuden, neuvoston vallan ja säätyjen vapauden» kesken — kuten 1634 vuoden hallitusmuodon johdannossa sanotaan — on Ruotsin kansa astunut maailmanhistorian näyttämölle.
Semmoiset olivat ne voimat, jotka nostivat Ruotsin kansan korkeimpaan historialliseen tehtävään. On omituista ajatella tuota aikaa, jolloin — jos saamme uskoa Shering Rosenhanen sanoja — Ruotsin neuvosherralla ulkona maailmassa oli paikkansa Ranskan herttuoiden ja Espanjan grandien edellä ja Saksan valtaruhtinaiden rinnalla. Aika ei ollut pitkä: miesikä nousua, kaksi laskua, minkä jälkeen tuli romahdus. Kiinnitämme nyt huomiota niihin tekijöihin, jotka saattoivat vallan niin rutosti kukistumaan; ja me olemme löytävät ne välittömästä yhteydestä rakentavien voimien kanssa, niinkuin nurjan puolen samasta mitalista.
Jos Ruotsin suurvaltio olikin suuri laajuudeltaan, niin oli se toisaalta aina vähäinen väestöltään; sillä se laahasi mukanaan asumattoman maan kuollutta painoa. Jota enemmän se laajeni, sitä enemmän menetti se samalla sitä voimaa, jota kansallinen yhteenkuuluvaisuus tietää. Kun se oli korkeimmillaan, ei siinä ollut enempää kuin 2½ miljonaa asukasta ja niistä ruotsalaisia pikkuista yli puolen. Siitä tuli siis yhä enemmän keinotekoinen luoma valtiotaidon pyrkimyksille ilman kansallista perustaa. Lisäksi tuli, että siltä tykkänään puuttui kiinteää luontaista kehystä, joka olisi voinut helpottaa puolustusta niinkuin vallitukset lujittavat kenttäarmeijaa. Ruotsin suurvaltio on nykyisen kokemuksemme valossa hauras ja vanhentunut ilmiö, se kun eli yksinomaan Itämeressä riippumisen tai sen rantojen kyvyn varassa itsestään ilman ulkonaisten luonnonrajojen apua pitää koossa sen reunamaita.
Tällaisen merenympärysvallan kestännän ehtona on ylimalkaan, että sisämeri on sen omana kauppa- ja meriliikealueena. Tiedetään, että tämä ajatus ei ollut vieras Ruotsin suuruudenajan valtiomiehille; siitä niiden järjestelmällinen pyrkimys valtaamaan niiden Itämeren etelärannikon jokien suita, jotka olivat silloisen kaupan valtimoita. Kustaa Aadolfilla oli avoin silmä näkemään, että »valtakunnan menestys riippuu kaupasta ja purjehduksesta», ja hän koetti, kuten tunnettua, monella tavoin edistää kansantaloudellista vaurastumista. Mutta nämä puuhat murtuivat kahta karia vastaan: hollantilaisten kilpailuun ja kansan oman harrastuksen puutteeseen.
Lopulla 1650-lukua rikkuivat välit Hollannin ylivoimaisen kauppa- ja merivallan kanssa, joka kilpaili Itämeren-kaupasta, ja tästä kiistasta suoriutuivat hollantilaiset voittajina. Meritaistelu Juutinraumassa 29. lokakuuta 1658 osoittaa tavallaan kohtalonkäännettä Ruotsin koko suuruudenajan draamassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli hollantilaisilla Itämerellä kauppavalta, jota melkein voi verrata lyypekkiläisten valtaan edellisenä aikana. Hollantilaiset niinikään nujersivat Ruotsin siirtomaayritykset heti alkuunsa. Hollannin suurvaltion varjossa ei ollut tilaa ruotsalaiselle kauppavallalle.
Tähän tulokseen ovat tosin myöskin myötävaikuttaneet erinäiset heikot puolet ruotsalaisten omassa kansallisluonteessa. 1660-luvulla kirjoittaa Ruotsin edustaja Haagissa (Appelboom), että hollantilaiset ovat katsoneet ruotsalaiset aivan vaarattomiksi kilpailussa kaupan palkinnosta; ja kauppakollegion pöytäkirjat samalta aikakaudelta sisältävät alinomaisia valituksia hankaluudesta saada meriliikkeen edistämiseksi kotimaista miehistöä. Jo Kustaa Vaasa on lausunut, että ruotsalaiset ovat »nahjuksia» kauppa-asioissa. Ylellisyys kasvoi suuruudenaikana ripeämpää vauhtia kuin varallisuus; ja vuoden 1670 seuduilla, suurvalta-asemamme huippuaikana, saattoi Ruotsin ensimäinen kansantaloudentutkija, Johan Rising, lausua, että »rahan puute on kaikille ruotsalaisille yhteinen vaiva».
Vaikka näin ollen kyllä on totta, ettei mikään suurvaltiomuodostuma ole perustunut niin vähän aineellisuudenväriselle pohjalle kuin Ruotsin, niin ei toisaalta voi olla näkemättä syy-yhteyttä tämän kunnian ja vallan pikaisen kukistumisen välillä. Sillä suurvalta ei ajan pitkään voi tulla toimeen ilman lujaa taloudellista perustaa, yhtä vähän kuin korkea torni voi seistä ilman leveää maassa olevaa perustusta. Tämä tuntuu olevan syvimpänä syynä siihen, että Ruotsin maailmanhistoriallinen suoritus muistuttaa vierailunäytäntöä, joka keskeytetään muutamien onnistuneiden esitysten jälkeen. Se lähti tehtäväänsä ilman taloudellista perustaa, eikä sen myöhemminkään onnistunut semmoista rakentaa, se ei kyennyt taloudellisesti kasvamaan uuden asemansa tasalle eikä saamaan kokoon tarpeellista liikepääomaa pysyväistä suurpolitiikkaa harjoittaakseen. Se kansallinen runoilija, joka syvemmälti kuin useimmat muut on oivaltanut ruotsalaisten luonnonlaadun, on runossaan »Brassebonden» (= porho) piirtänyt kuvan, joka ei ole soveltumatta hänen kansaansa edes silloinkaan kun se suoritti suurimmat tekonsa.
Vielä yksi huomautus. Kustaa Aadolfin valtiomuodon sopusuhtainen tasapaino ei voinut säilyä vuosisadan loppuun. Taloudellinen mullistus, joka ei tarkoittanut kansallisomaisuuden lisäämistä, vaan sen siirtämistä valtiovallan välittömään käyttöön, synnytti kuninkaan itsevaltiuden, joka sitten saattoi tuhlata yhteiskunnan voimia suurvaltion tarkoituksiin. Tämä oli keskityksen ylittämistä, joka entistä enemmän vaikeutti yhteiskunnan tervettä kehitystä. Me näimme Hollannissa suurvaltion vaipuvan alas senvuoksi, että yhteiskunnankukoistus saattoi varjoon valtioaatteen; me näimme sitä ennen Turkissa saman tuloksen siitä vastakkaisesta yksipuolisuudesta, että valtioaate kasvoi yhteiskunnan aineellisen kultturikehityksen tarpeiden päälle. Jälkimäinen on myöskin Ruotsin tapaus. Lähimpänä seurauksena oli vallankumouksellisia heilahduksia yhdestä valtiomuodosta toiseen, jolloin suurvaltakonjunkturit menivät siposilkoisen tiensä. Nousevat vallat idässä ja etelässä tunkivat yli heikkojen rajojen, jotka eivät olleet luodut kestämään todellista painetta. Niinpä tulivat Venäjä ja Preussi toimitsijamiehiksi Ruotsin suurvaltion vararikossa. Preussista tuli samalla henkisen kultturitehtävän perijä evankelisten saksalaisten suojelijana oman heimon keskuudessa. Silloin oli Ruotsin suurpoliittinen tehtävä lopussa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. —
Nyttemmin ei Ruotsin kansa ota pienintäkään osaa suurpoliittisiin pyrkimyksiin. Sen paisuntavaisto on kuollut ja kuopattu vaatimattoman työn alle yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi; se seisoo, kuten Schiemann sanoo v. 1902, »melkein toimettomana syrjässä» maailmanpolitiikasta. Ruotsalaiset, jotka monivuotisen oleskelun jälkeen europalaisen sivistyksen keskuspaikoilla ovat palanneet kotimaahansa, ovatkin huomauttaneet, eikä ilman syytä, ruotsalaisen kansanelämän ja ruotsalaisten katsantotapojen poikkeavaisuudesta; ruotsalaiset ovat samoin kuin espanjalaiset jonkun verran ulkopuolella yleistä länsieuropalaista muotokuntaa — vaikka ei käykään varmasti sanominen ruotsalaisetko viinapöytineen y. m. vaiko espanjalaiset härkätaisteluineen edustavat suurempaa omituisuutta...
Tähän erillisyyteen on epäilemättä vaikuttanut se turvallisuudentunne, minkä 1815 solmittu unioni Norjan kanssa oli kansassa synnyttänyt. Se säilytti myöskin valtiolle jonkunnäköistä suurvallan hahmoa, se kun saattoi Europan vaakaan laskea ¾ milj. neliö-km., Venäjän jälkeen suurimman pinta-alan painon. Sikäli oli unionin hajaannus 1905 vieläkin askel alaspäin. Silloin ilmeni samalla läntisen rajan heikkous, sitä kun vain niukasti suojelivat kansainoikeudelliset sopimukset (puolueettomasta vyöhykkeestä merestä 61 leveysasteelle, yhteisistä vesiväylistä, muuttolappalaisten porolaidunoikeudesta), yhteenkootut Karlstadin sopimuksessa lokak. 1905 (Sandgren n:ot 276—280). Saaristossa onkin jo syntynyt pieni rajakahnaus, Grisbådan juttu, joka 1909 sovinto-oikeudessa ratkaistiin Ruotsin eduksi.
Mutta unionin hajaannus on myöskin sikäli muuttanut asemaa, että valtakunta ei nyttemmin enää saata pysytellä niin syrjässä valtiollisilta maailmanmarkkinoilta. Tyyten ei puutu aihetta käsittää Norjan irtaumista ilmaukseksi Englannin ja Saksan kaikkialle ulottuvasta kahnauksesta. Varmaa on, että Englanti käytti sitä hyväkseen samalla tavoin kuin unionin hajaannusta Pyreneain niemellä 1640 (ks. siv. 67): pienempi maa, suuremman alituinen paine selässään, on geopoliittisesta täytymyksestä asettunut Englannin suojelukseen, tosin neljän suurvallan (Italia ja Itävalta puuttuvat) kanssa tehdyn »koskemattomuussopimuksen» varjolla 1907. Ei ole puuttunut suunnitelmia saattaa Ruotsiakin samaan asemaan; niinpä kirjoitti Lucien Wolf »Timesissä» jouluk. 1907 kirjoitussarjan »pohjoismaisesta kysymyksestä», katsoen että sekä skandinavialaiset että Reinin suulla olevat pikkuvallat olisivat suurvaltain päätöksellä tehtävät — puolueettomiksi — ajatus, jonka kuitenkin »Le Temps» heti leimasi valtiolliseksi »näköhäiriöksi». Itse asiassa on Ruotsi puolestaan lähentynyt Saksaa v. 1906 tehdyn kauppasopimuksen (uusittu 1911) ja höyrylauttayhteyden nojalla vuodesta 1909.
Tämä kehitys osoittaa, että Ruotsin pikkunaapureilla lännessä ja etelässä ei nyttemmin ole samaa puskurin luonnetta asianomaisia suurvaltoja vastaan kuin ennen. Vielä ilmeisemmin näemme saman asemanhuonontumisen valtakunnan muilla sivuilla. Siellä oli ennen kahnaus suurin, ja vielä rajanjärjestelyt 1809 ja 1826 osoittavat selvästi että Venäjä ei katsonut päässeensä lopulliseen päämäärään: tuntuu kuin näkisimme »etusormen viittaavan Malangervuonoa» ja »käden uhkaavan Varangeria» — joita Venäjä jo 1500-luvulla tavoitteli. Keskivaiheilta 1800-lukua oli tämä paine kuitenkin heikennyt. Suomi saikin kehittyä verrattain itsenäisesti, ja Ruotsille tuntui tämä puskuriturvalta. Mutta tämä asiaintila muuttui Venäjän politiikassa Suomen suhteen 1899 tapahtuneen käänteen johdosta. Onko tämän katsottava olevan jossakin yhteydessä Ruotsin—Norjan edellisenä vuonna tekemän päätöksen kanssa n. s. Ofotenin-radan rakentamisesta niemimaan läpi kulkevaksi poikkiradaksi Atlantin rannalle, olkoon ratkaisematta — sinänsä ei olisi outoa, jos uusi rautatie venäläisten silmissä näyttäisi suuren Siperian-radan puuttuvalta, Atlanttiin ulottuvalta päätekappaleelta — mutta varmaa on, että Venäjä uudella politiikallansa Suomessa on astunut uhkaavan askeleen Ruotsia kohti. Muutos sai käytännöllis-poliittisen ilmauksen alussa vuotta 1908, kun Venäjä yritti vapautua Englannin ja Ranskan kanssa 1856 tehdyssä sopimuksessa antamastaan sitoumuksesta olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Tämä yritys ei kuitenkaan onnistunut; ja sitä levottomuutta, jota tämä hanke herätti Ruotsissa, tyynnytettiin heti jälkeenpäin (huhtikuussa 1908) jossakin määrin Itä- ja Pohjanmerta koskevilla sopimuksilla (Sandgren n:ot 75, 76), missä asianomaiset rantavallat (jälkimäisessä tapauksessa lukuunottamatta jo kansainvälisen takauksen alaisia Belgiaa ja Norjaa) sitoutuivat keskenään pitämään arvossa toistensa rajoja.
Ruotsi on siis nyt jälleen, vastoin tahtoansa, »saanut oman ulkopolitiikan» (Fahlbeck). Tietenkään ei tämä ole johtunut yksinomaan unionin hajoittamisesta. Mahtitekijänä oli unioni lopulta vain virvaa, senvuoksi että se oli menettänyt psykologisen perustansa. Skandinavian valtakunta-aate, joka 1800-luvun keskivaiheilla ja sen jälkeen eli niin meluisaa elämää (ytimenänsä Tanska), oli kuollut kansan mielessä jo kauan ennenkuin sen viimeinen hapera ilmaus haihtui. Mitään enteitä sen virkoamisesta ei ole näköpiirissä havaittavissa; sitä mahdollisuutta, joka aukeni silmiemme eteen Iberian niemimaalla (siv. 71), ei tule Skandian niemellä kysymykseen niin kauan kuin tasavaltapyrinnöillä Ruotsissa ei ole mitään kantavuutta eikä liittoajatuksista täällä ole muita merkkejä, kuin satunnaiset laiduntunnelmat Norjan Lapissa. Näillä teillä ei siis missään näy merkkiä skandinavialaisen suurvallan uudestisyntymisestä.
Sitävastoin ei sellaisia merkkejä ihan tyyten puutu — ainakaan mahdollisuuksia suureen nousentaan — toisella taholla, nimittäin Ruotsin omien rajojen sisällä; tällä kertaa, päinvastoin kuin vanhana suuruudenaikana, terveellä aineellisella pohjalla. Kun unionin suuruuskajastus sammui, ilmeni realinen perusta suurille isänmaallisille toiveille, joita tieteen kylmä tarkastelu ei kumoa, vaikka ulkomailla joskus onkin asetuttu epäilevälle kannalle (Heilmann). Lapinmaan luonnonaarteet — malmit ja vesivoima — astuvat tässä sähkön aikakautena etualalle: erämaan vero emämaalle. Se alue, joka Kustaa Aadolfin valtiossa oli arvoton ja melkein tuntematon, havaitaan meidän aikamme tekniikan valossa epäilemättä soveltuvaksi kannattamaan mahtavaa suurteollista kehitystä ja siitä seuraavaa väestön tihenemistä ja kansan talouden vaurastumista. Samanlaisia edellytyksiä on muuten siellä täällä kautta koko maan. Kansan huomattava insinööritaipumus saa tässä runsaan toiminta-alan; ja maan ovien ääressä ovat Venäjän jättiläismarkkinat ikäänkuin vartavasten sovelletut vastaanottamaan näitä etevämmän kultturin tuotteita.
Niin suuria tulevaisuudenmahdollisuuksia on tuskin suotu millekään niistä muista valtioista, joiden kanssa Ruotsi nyt on valtiokerhon entisen suurvallan asemassa; ainoastaan Turkki voi tässä tulla vertauksen alaiseksi. Nyttemmin työskennelläänkin tarmokkaasti luontaisten tulolähteiden käytäntöönsaattamiseksi: kulkuneuvoja kehitetään (Ofotenin-rata valmistui liikenteelle 1902, osia »sisämaanradasta» päätettiin rakennettaviksi 1907 ja 1911), voima-asemia perustetaan (Trollhättan 1906, Porjus 1910, Älfkarlebyn putoukset 1911), Ruotsin tehtaiden valmistearvo lähenee jo 2 miljardia ja kauppavaihto nousee yli 1½ miljardin — kunnioitettavia numeroita vain 5½ miljonan suuruiselle kansalle.
Mutta taulussa on myöskin varjoa. Kaupan lähempi tarkastelu osoittaa nykyään kultturimaata sikäli, että sen vienti alkaa vastata tuontia, mutta siirtomaata siinä, että tämä vienti suuremmalta osaltaan käsittää raaka-aineita tai puolivalmisteita (metsä- ja vuorituotteita), ja tämä on kaksinkertainen heikkous pääomasta köyhälle maalle. Vakavasti pelätään epäedullisia seurauksia Saksan kauppasopimuksesta, se kun saattaa Ruotsin rautateollisuuden mahtavan kilpailun alaiseksi, samoin kuin valtion sopimuksista suurten malmialueiden (Kirunavaaran, Jellivaaran, Grängesbergin) omistajain kanssa 1907, joiden avulla raaka-aineen vientiä kukaties on edistetty jalostusteollisuuden kehittymisen haitaksi. Jos lisäämme, että itse väestön määrässä tulot ovat pienemmät (alhainen syntymisluku avioliittojen vähenemisen vuoksi) ja menot suuremmat (siirtolaisuuden vuoksi) kuin tavallista, sekä vielä että yhteiskuntaa kalvavat ankarat sosialiset taistelut, joita ei ole voitu tyynnyttää edes erittäin kansanvaltaisella perustuslainmuutoksella 1909 — niin olemme tehneet tiliä tärkeimmistä poistoista tulevaisuuden laskussa.
Ruotsin politiikan täytyy nyttemmin olla sen määräävän seikan suunnattavissa, että maa on suurempi kuin kansa, s. o. väkeä on liian vähän. Se on päinvastainen pulma kuin Hollannissa ja Tanskassa, puhumattakaan nykyisistä suurvalloista Englannista, Saksasta, Italiasta ja Japanista. Tehokkaan ruotsalaisen politiikan täytyy sentähden pyrkiä luomaan suurta kansaa suurelle maalle. Toteutuvatko tulevaisuudenunelmat kerran — se riippuu lopultakin kansasta itsestään, sen viisaudesta, yhdessäpysynnästä, valppaudesta ja voimasta. Me näemme valtakunnan, joka odottaa kansaansa.
Irrallisin luonnoksin ja ikäänkuin pitkän matkan päästä olemme nyt tarkastaneet muutamia tapauksia siitä luontaisesta valinnasta, jonka nojalla suurvaltoja syntyy ja vaihtelee valtioiden sikermässä. Olemme tavanneet kaksi pääasiallista muotokuntaa: toisaalta rikkauden aineelliselle pohjalle rakentuneen Portugalin ja Hollannin, joiden ulkonaisena muotona on emämaa laajoine siirtomaineen — toisaalta sotilaspoliittiselle perustalle rakentuneen Turkin ja Ruotsin, jotka säilyttävät päämaan ja alusmaiden alueellisen yhteyden. Se on vanha vastakohta Kartagon ja Rooman välillä; meidän päivinämme se on kasvanut yli maailman ulottuvaksi vastakohdaksi Englannin ja Venäjän välillä. Mutta olemme myöskin, Espanjassa, havainneet sekalaisemman muodostuman, jossa on kummankin muotokunnan tunnusmerkkejä, vaikka se epäilemättä sisäiseltä luonteeltaan on lähempänä jälkimäistä.
Olemme edelleen nähneet selviä esimerkkejä, kuinka tärkeätä suurvallan synnylle ja kestännälle ovat asema, laajuus, luonnolliset rajat, kansallinen yhteys, keskitetty valtiomahti, taloudellinen kukoistus. Ennen kaikkea olemme luulleet huomaavamme, että tehtävä vaatii määrättyä sopusuhtaa valtiovallan ja yhteiskunnan — poliittisen ja sosialisen elämän — voimien kehityksessä.
Näillä kokemuksin siirrymme nyt toden perään kuolleiden maailmasta elävien ilmoille.