Opastavan yleiskatsauksen tarve. — Nykyajan suurpoliittisen näytelmän draamallinen jännitys. — Yleiskatsaus päävaltoihin jälkeen v.1895. — »Planetarinen» asema. — Sen kehitysasteet: Europan valtiokerho ja maailman yleinen kultturipiiri. — Suurvaltain muodostuminen. — Nykyinen suurpoliittinen ryhmitys. — Päivänpolitiikan tieteellisen käsittelyn mahdollisuus. — Tutkimuksen kaksinainen tarkoitusperä.
Tämän esityksen aineena ovat nykyajan suurvallat ja tarkoituksena luoda yleiskatsaus kansainväliseen valtiolliseen asemaan nykyhetkellä.
Tuntuu siltä, että semmoista esitystä jokseenkin yleisesti kaivataan. Jokaisen, joka kiinnittää huomiotansa nykyajan historiaan, on tietenkin aluksi vaikea päästä sen juoneen kiinni. Ajan pyörä vyöryy palautumatta eikä toista kiertojansa uteliaisuuden huviksi tai tietämättömyyden opetukseksi. Tapahtumat, tullessaan sanomalehdistön välityksellä pisaroittain ja sikinsokin yleisön tietoon, näyttävät yhäti ohikiitävältä kulkueelta, jossa ei näy yhtenäistä tarkoitusta eikä järjestelyä. On kuin alkaisi lukea jatkuvaa kertomusta keskeltä sarjaa tai tulisi teatteriin kun näytäntö jo aikaa sitten on alkanut. Epäilemättä kaipaa silloin tekstikirjaa, joka selittää juuri kehittyväin tapahtumain juonnon ja niiden henkilöiden luonteen, jotka parasta kättä näytelmässä esiintyvät.
Tällaisten tekstiselitysten tarjonapito yleisölle maailmanhistoriallisen draaman ymmärtämiseksi on tosin osaksi sanomalehdistön tehtävänä, mutta joutuu kuitenkin aina varjoon lehdistön tärkeimmän tehtävän, itse tapahtumien kertomisen, rinnalla. Ja kun on kysymys koko aikakauden yhtenäisyydestä, niistä leveistä uomista, joihin hetken hajalliset tapahtumat virtaavat yhteen, joutuu sanomalehdistö jo teknillisistä syistä pulaan. Sillä ei ole aikaa eikä paikkaa pitkille selityksille. On asian luonnossa, että sen selostustyö jää olemaan vain sirutyötä.
Mutta samalla kuin sanomalehdistön täten käytännöllisistä syistä täytyy enemmän tai vähemmän eristää tapahtumia, niin on se valtiollisista syistä alati vaarassa joutua niitä väärentämään. Kun se koettaa valaista tapahtumia, voi ylen helposti sattua, että tämä valo on väritettyä. »Ajan perusvirtauksia», sanoo Karl Jentsch, »häiventävät päivän riennot ja julkinen sana; ne katoavat sen vaahdon alle, jota kuohuu pienten personallisten ja paikallisten hetkenpyyteiden taistelussa; peittyvät diplomaattien kirjelmäin, valtiomiesten, hovimiesten, puoluejohtajain juonien, sanomalehtien lauseparsien ja kaikkein enimmän puolueiden kiihoitteluiden alle», Ei voitane kiistää, etteikö tämä ole sattuva kuvaus; ja saattaapa todellakin panna kyseenalaiseksi, eikö asiallinen totuus ole yhtä hyvin kätkettynä meidän aikamme äänekkään puheensolinan ja julkaisuröykkiöiden, kuin muinaisten aikojen äänettömyyden ja lähdeniukkuuden alla. Emme ajattele tässä ainoastaan tahallisen yksipuolisia tai suorastaan vääriä tietoja, vaan myöskin niitä väritettyjä esityksiä, jotka perustuvat ihmisten luontaiseen taipumukseen tulkita tapahtumia omien harrastustensa ja halujensa eduksi. Puolueeton totuus samenee molemmissa tapauksissa; ja todellisen tiedon etsijä joutuu samaan eksymisen vaaraan.
Näitä vaaroja — yhteyden haihtumista erillisten tapahtumain ryöppyyn ja totuuden samentumista pyyteisien tietojen sumuun — näitä läheisiä vaaroja vastaan tarjoaa ainoastaan tiede riittävät takeet. Yhtenäisyyden etsiminen asiain kirjavassa moninaisuudessa ja totuuden löytäminen kiisteleväin asianosaisten todistelun välistä, ne ovat erikoisesti tieteellistä laatua olevia tehtäviä, joiden ratkaisu on mahdollinen vain tieteellistä menettelytapaa noudattamalla.
Tiedemiehellä ei näet ole sanomalehtimiehen urheilukantaa ehättää kaapaisemaan tapausta ennen kaikkia muita silläkin uhalla, että käteen jää vain tyhjiä juoruja, eikä hänellä myöskään ole diplomaatin tai puoluemiehen syytä esittää tapausta määrätyssä valaistuksessa. Hän panee arvoa vain itse tapahtumalle, ilman mitään sivutarkoituksia. Hänen ensimäinen pyrkimyksensä on siis jokaisessa erikoistapauksessa koettaa tunkeutua todellisuuden ytimeen käsilläolevissa tehtävissä. Mutta siihen hän ei voi pysähtyä. Hän on muukin mies kuin vain tunnollinen uutistenetsijä. Hänen kunnioituksensa tapahtumaa kohtaan perustuu syvempään käsitykseen todellisuudesta. Hän näkee siinä tuokiokuvan muuttumisenlain alaisesta alinomaisesta kehkeytymisestä.
Tällaisen katsomuksen edestä katoavat kaikki eristetyt tapahtumat. Kukin tapahtuma on olemassa ainoastaan yhteydessään toisten tapahtumain kanssa. Sinänsä se on arvoton; se saa arvoa ja totuutta ainoastaan miliöönsä, ympärystänsä, perustalla. Ympärystän tutkiminen, sen näyttämön tarkastus, jolla päiväntapahtumat liikkuvat, niiden juurten etsintä entisyydestä, se on siis kussakin tapauksessa oleva tiedemiehen menettely. Ainoastaan siten sopii toivoa päästävän näköpaikoille, joista tapahtumat näkyvät oikeassa mittasuhteessa, jotta ne eivät, kuten liian likellä silmää olevat esineet, esiinny suhteiltaan hämmentävinä.
Tässä oikean mittasuhteen etsinnässä nykyisillekin ilmiöille kohtaa tiedemies yleisön tarpeen saada selityksiä päivän näytelmään. Sen puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittaa hänelle tässä se ei aivan tavallinen tyydytys, että hän voi olla oppaana suurelle ja tiedonjanoiselle yleisölle, joka aivan käytännöllisestä tarpeesta kysyy häneltä opastusta.
On luultavaa, että tämänlaatuinen tieteellinen pyrkimys juuri meidän aikanamme voi odottaa yleisön mielenkiintoa tavallista suuremmassa määrässä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen seuraus jo sen draaman omasta jännityksestä, jota nyt maailmassa meidän nähtemme näytellään. Historian suuri näytelmä — katseltakoon sitä muinaisajan kohtalotragediana tai keskiaikaisena mysteriona, sokeiden luonnonvoimien synkeänä leikkinä tai divina commediana — historian näytelmä tapahtuu samoin kuin muutkin, sisältäen väliaikoja enemmän ja vähemmän jännittävien näytösten välillä. Meidän nuoruutemme on kulunut tällaisena ulkonaisen levon ja näennäisen rauhan väliaikana. Kolme vuosikymmentä kestäneen suurdraamallisen toiminnan jälkeen, jonka tuloksina olivat kansallisvaltiot Italia ja Saksa, kansainsikermä Itävalta-Unkari sekä valtiohajaannus Balkanin niemimaalla, näytti meidän maanosamme joutuneen tasapainotilaan v. 1878 pidetyn Berlininkongressin perustalla. Kaikki suuret kysymykset näyttivät ratkaistuilta, kartta alkoi meidän käsityksessämme saada sen muuttumattomuusluonteen, jonka totuntakäsitteet niin helposti antavat. Lisävakuudeksi ryhmittyi Keski-Europan kolmiliitto »salaliitoksi rauhan puolesta» — kuten Crispi sitä kerran nimitti — eivätkä valtiomiehet saattaneet milloinkaan puhua kansojen kuullen rauhan olematta heidän ylimpänä tunnuksenaan.
Europan siirtokunnat n. 1900.
Niin on vielä tänä hetkenä[1]; vielä ei rauha ole rikkunut maanosamme rajain sisällä, ellemme ota lukuun Turkin paikallisluontoisia kohtauksia 1897 Kreikan ja 1911 Italian kanssa; vielä on valtiollinen kartta myöskin oleellisesti muuttumatta. Mutta kun Europa on nauttinut rauhaa, on myrsky toisensa jälkeen kulkenut yli muiden maanosien, joihin europalaiset vallat ovat siirtäneet laajennuspyrkimyksensä aikaansaatuaan toimeentulomuodon kotona. Tällä välin on ulkopuolella kasvanut muitakin voimia ja niiden mukana uusia kahnausaiheita. Lopuksi on jännitys kimmahtanut takaisin Europaan. Ankaran sodanvaaran varjot ovat tulleet ja menneet ja mentyään taas palanneet meidän omaan maanosaamme.
Niinpä on jo puolen miesiän ajan historiallinen näytelmä jälleen käynnissä voimakkaiden näytösten sarjana. Isku iskulta, kuin kuvat panoraamassa tai laukaukset revolverista, ovat suuret tapahtumat seuranneet toisiansa; ja useammin kuin kerran on tuntunut kuin olisimme joutuneet sellaiseen kohtalokkaaseen kohtaan, josta muinaisajan teatterissa laskettiin »peripetia» eli onnen vaihde, käänne koko näytelmässä.
Tarkastakaamme pikaisella silmäyksellä tämän draaman pääkohtauksia!
Se alkoi tapahtumalla, joka kenties tulevaisuuden historioitsijoista on kyllin merkillinen aloittamaan uuden luvun maailmanhistoriassa: Japanin suurvallan esiintymisellä sodassa Kiinaa vastaan ja jälkimäisen vallan voimattomuuden paljastamisella. Rauhansopimus 1895 aiheutti uuden ja odottamattoman europalaisten valtain kolmiliiton: Saksa käsi kädessä Ranskan ja Venäjän kanssa Itä-Aasian asioissa. Samaan aikaan alkoi vanha »itämainen kysymys» Turkin jaosta nousta uhkaavaan mittaan Europan rajalla. Jouluun mennessä s. v. siirtyi maailmanhistorian polttopiste Venezuelaan, missä presidentti Clevelandin sekaantuminen uhkasi Englannin ja Yhdysvaltain välien rikkoontumista. Ja ennenkuin tämä tapausrikas vuosi vielä oli astunut hautaansa, tuli uusi mitä vakavimmanlaatuinen uhka, nimittäin Etelä-Afrikassa »the Jameson Raid» (Jamesonin retki), joka keisari Wilhelmin, Transvaalin presidentille uutenavuonna 1896 lähettämän osanottosähkösanoman takia sai suurpoliittisen laajuuden.
Vuosi 1896 loi uuden satunnaisen kolmiliiton, Englanti—Ranska—Venäjä, Armenian kysymyksessä, mutta paljasti muuten maailmalle sen tapahtuman että Ranska ja Venäjä olivat toisissaan tavanneet »nations amies et alliés» (ystävä- ja liittokansat) — vastineen kolmiliitolle, mikä ei juuri edistänyt maanosan turvallisuudentunnetta.
Vuosi 1897 antoi kaksi maailmanhistoriallista tulosta: Yhdysvallat valtasivat Havajin ja Saksa nousi maihin Kiautshoussa Kiinassa. Siinä oli kaksi uutta valtaa, jotka toden perästä antautuivat maailmanpolitiikkaan. Saksan jälkeen tuli Venäjä ja asettui Port Arturiin. Kotona Europassa ei »europalainen konsertti (sopusointu)» enään voinut estää syttyviä aineksia Balkanilla leimahtamasta ilmiliekkiin, mutta sai kuitenkin kulon rajoitetuksi lyhyeen kaksintaisteluun Kreikan ja Turkin välillä.
Vuosi 1898 kohentaa jälleen kahnausta. Yhdysvallat alkavat sodan Espanjaa vastaan ja hankkivat itselleen m. m. uusia siltakiviä Ison-Valtameren yli Itä-Aasiaan. Sopimuksilla turvataan Saksan ja Venäjän kiinnitykset Kiinassa, Venäjä saa myöskin rakennusluvan suurpoliittiseen rautatiehensä Port Arturiin, Englanti ja Ranska saapuvat hekin suurelle kahmaisuaterialle Kiinan pöydän ääreen. Sisä-Afrikassa syntyy uusi myrskykeskus, kun Englanti muserrettuaan Mahdin vallan katkaisee Ranskan suunnitelmat Fashodassa.
Vuosi 1899 laajentaa Saksan »paikkaa auringossa» ja lisää kahnausainesten lukua Saksan ottaessa haltuunsa rautatierakennuksen Vähän-Aasian halki (Bagdadin-radan). Venäjä taas hankkii itselleen hengähdyksentilaa ja maailmalle kauniin kangastuksen hetken julistamalla rauhankokoukselle Haagissa »les principes d'equité et de droit» (tasa-arvon ja oikeuden periaatteita). Tuskin ovat nämä harpunsävelet vaimenneet, ennenkuin Etelä-Afrikan kysymys puhkeaa sodaksi, joka saattaa Britannian maailmanvallan liitokset nitisemään.
Koko vuoden 1900 jatkuu tämä kamppailu äärimmäisessä etelässä. Kesällä nousee myrsky myöskin vanhalla näyttämöllä idässä, ja kaikki suurvallat nousevat jalkeille suojelemaan kansainoikeuden alkeisimpia säännöksiä Kiinan muukalaisvihollista kapinaa vastaan; ja läheisempi itämainen kysymys, nyt paikallistettuna Makedoniaan, uhkaa jälleen johtaa sotaan.
Vuosi 1901 näyttää maailmalle Australian maanosan valtiollisesti järjestyneenä yksiönä, kohottaa yhä Venäjän osakkeita Aasiassa (Mandshuria) ja tuo esiin uuden avoimen kahnauskohdan Venäjän puuhien takia Tibetissä. Kiinassa palautetaan rauhalliset olot miten kuten, ja Etelä-Afrikassa jatkuu taistelu sissisodan muodossa.
Vuosi 1902 tuo rauhan Etelä-Afrikaan. Englanti on nyt luopunut valtiollisesta eristäytymisestään ja ojentaa Japanille kättä liittoon. Huolimatta Italian kiemailusta Ranskan kanssa uudistetaan vanha kolmiliitto 12 vuodeksi.
Vuosi 1903 on rauhan ja valmisteluiden vuosi, tyven ennen myrskyä. Sen ainoa huomattavampi lisä maailmanhistoriaan on keisarikohtaus Mürzstegissä, jossa Itävalta ja Venäjä rupesivat yhteisesti Balkanin rauhan takaajiksi, sekä Panaman tasavallan äkillinen tuonti näyttämölle Yhdysvaltain päätöksestä: toisen suurpoliittisen kanavan pian tapahtuvan todellisen valmistumisen enne.
Sitä uurtopiirteisempi on vuosi 1904, ehkä sisällysrikkain, mitä meidän polvemme on elänyt. Mandshurian kysymys on nyt kypsä ratkaistavaksi Venäjän ja Japanin välillä. Syntyy arvaamattoman suurmerkityksellinen kamppailu, taistelu keltaisen ja valkoisen ihmisrodun, Aasian ja Europan, Buddhan ja Kristuksen välillä; ja menestys näyttää ensimäistä kertaa toden perästä pettävän valkoisen rodun edustajan. Englanti käyttää hyväkseen olotilaa, houkuttelee Venäjän ainoan liittolaisen, Ranskan, sopimuksiin, jotka saattavat tämän liittolaisuskollisuuden epäilyttävään valoon, ja tempaa Tibetin pois Venäjän vaikutuspiiristä, välien yhä kärjistyessä tsaarin ahdistetun valtakunnan kanssa. Syksyllä pingoittuu jännitys mitä vaarallisimman laatuiseksi kriisiksi, ja ainoastaan äärimmäisellä ponnistuksella onnistuu diplomatian ehkäistä laukeamista, joka olisi voinut aiheuttaa maailmansodan. Tällä välin kuohuu Balkanilla lakkaamatta, ja Välimeren toisessa kolkassa aletaan poistaa verhoja uuden suurpoliittisen kysymyksen, Marokkoa koskevan, yltä.
Vuosi 1905 tekee johtopäätökset vuodesta 1904 suuren levottomuuden vallitessa eri näyttämöillä. Venäjän suuri tappio idässä ynnä siitä johtunut kapina ja valtiomuotopulma kotona aiheuttaa muutoksen myöskin Europan tasapainossa. Nojautuen Englantiin näyttää Ranska tahtovan uhmata Saksaa Marokon asiassa, kunnes Delcassén kukistuminen kesällä, keisari Wilhelmin käynnin jälkeen Tangerissa, hetkeksi helpottaa jännitystä. Balkanilla ottaa Englanti johdon käsiinsä ja muuttaa venäläis-itävaltalaisen takauksen yhteis-europalaiseksi, uuden rahainhoitotarkastuksen avulla Makedoniassa. Pohjois-Europassa hajoaa Skandinavian unioni, joten valtioiden lukumäärä lisääntyy yhdellä jäsenellä.
Vuosi 1906 alkaa yleisellä neuvottelukokouksella Marokon-asiassa, joka piti Europaa jännityksessä kolme kuukautta, kunnes saatiin syntymään laiha sovinto. Sen ohella syntyy Englannin ja Turkin välillä Sinain niemimaalla kahnaus, joka päättyy Turkin peräytymiseen toukokuussa. Vakavampi kahnaus ilmenee vuoden lopulla Japanin ja Yhdysvaltain välillä, lähinnä Kalifornian japanilaisia siirtolaisia vastaan tähdätyn koulupolitiikan vuoksi.
Vuosi 1907 on sopimusten ja välipuheiden vuosi ennen muita. Ison-Valtameren yli kiristyvää jännitystä höllyttää Japanin ja Amerikan sopimus maaliskuulla, vallitseva olotila Välimeren ulommilla rantamilla vahvistetaan toukokuussa Englannin, Ranskan ja Espanjan välisellä sopimuksella, olot Itä-Aasiassa järjestetään kesällä Japanin sopimuksilla Ranskan ja Venäjän kanssa, ja elokuussa tulee vuoden suuri saannos, Englannin ja Venäjän välipuhe (lähinnä Aasian kysymyksissä). Tällävälin uudistetaan kolmiliitto kaikessa hiljaisuudessa ja toinen rauhankokous Haagissa vahvistaa rauhallista vaikutusta.
Vuosi 1908 näyttää vaikuttavan samaan suuntaan Pohjanmerta ja Itämerta koskevilla sopimuksilla, mutta paljastaa pian »ententepolitiikan» (s. o. Ranskan, Englannin ja Venäjän yhteistoiminnan) vaarallisen suunnan. Hallitsijakohtausta Tallinnassa (kesäkuussa) Englannin ja Venäjän välillä ynnä siellä suunniteltua uutta ohjelmaa Makedonian kysymyksessä seuraa heinäkuussa nuorturkkilaisten vallankumous, sitä taas lokakuussa Bulgarian itsenäisyysjulistus ja Bosnian-Herzegovinan lopullinen yhdistäminen Itävaltaan. Syksyllä kiihtyy myöskin Saksan ja Ranskan välinen kiista Marokon kysymyksessä (Casa-Blanca -juttu).
Vuosi 1909 perii siis molemmat monivuotiset kiistakysymykset uhkaavassa tilassa. Balkanin kysymys aiheuttaa vakavan sodanvaaran, mutta Saksan avoin esiintyminen Itävallan puolella saa Serbian ja Venäjän peräytymään, maaliskuulla. Jo helmikuussa selvitetään samoin Marokon kysymys, Saksan ja Ranskan välisellä sopimuksella. Ainoastaan äärimmäisessä idässä jatkuu levottomuutta, kun uusia riidanaiheita siellä ilmenee Japanin ja Yhdysvaltain välillä.
Vuosi 1910 vahvistaa sitä tyvenen tilaa, joka syntyi keväällä 1909. Kuningas Edwardin kuolema toukokuussa ja keisarikohtaus Potsdamissa Wilhelmin ja Nikolain välillä marraskuussa näyttävät toteavan ententepolitiikan kuoleman. Portugalin vallankumous lokakuussa ei häiritse yleistä levollisuutta. Kauimpana idässä menettää Korea viimeisen häipeen itsenäisyydestään Japanille, kauimpana etelässä esiintyy brittiläinen Etelä-Afrika uutena suurena yksiönä Suur-Britannian maailmanvallassa.
Vuosi 1911 alkaa rauhan merkeissä (sovinto-oikeussopimus Englannin ja Yhdysvaltain välillä), mutta kehittyy ankarimpaan sodanvaaraan Marokon kysymyksen vuoksi, joka vielä kerran on käynyt mitä kireimmäksi ranskalaisten retken johdosta Feziin touko- ja saksalaisten Agadiriin heinäkuussa. Kun tämä kysymys pitkien neuvotteluiden jälkeen vihdoin on kypsä poistettavaksi päiväjärjestyksestä, synkkenee taivas jälleen Italian retken takia Tripolia vastaan syyskuussa ja siitä johtuvasta sodasta Turkin kanssa; ja ennenkuin se on ratkaistu, puhkeaa Kiinassa lokakuulla kapina, joka uhkaa tuoda mukanaan mitä vakavimpia selkkauksia.
Kun suuret kysymykset täten vuorottelevat tai seuraavat toisiaan ulkonaisten tapahtumain näyttämöllä, näyttää syvälle ulottuvia muutoksia olevan tekeillä itse valtaryhmityksessä meidän maanosassamme. Vielä vuosisadan vaihteessa oli huomioonotettava kolme suurta valtayhtymää: vanha kolmiliitto keskustassa, Ranskan ja Venäjän liitto sivustoilla ja Englanti molempien ulkopuolella »ylväässä erillisyydessä». Ensimäinen askel tämän asetelman ulkopuolelle, vielä laajempaan renkaaseen, otettiin 1902, kun Englanti tarttui Japanin käteen. Venäjän heikentyminen Japanin sodassa näytti järkyttävän Europan tasapainoa kolmiliiton (Saksan) eduksi; silloin astuu Englanti Ranskan (1904) ja Venäjän (1907) puolelle, asetelma muuttuu selväksi kahden peliksi: kolmisopimus (»trippelentente») kolmiliittoa (»trippelallians») vastaan. Mutta sisäänkinpäin näyttää jälkimäinen heikkenevän Italian yhä useammin esiintyvien erikoispyrkimysten takia, ja Balkanin pulman aikana 1908—09 oli Saksa-Itävalta melkein erillisenä lohkareena Europan keskessä. Sen lujuutta vastaan särkyi kuitenkin »saarrospolitiikka». Potsdamin kohtauksen jälkeen lopulla vuotta 1910 sekä Italian välien Turkin kanssa rikkoonnuttua syksyllä 1911 näyttää häämöttävän vielä yksi muunnos ryhmityksessä: itä länttä vastaan, kolme keisaria vastoin kolmea parlamenttia (eduskuntaa) — Englannin suhteiden sekä Venäjään että Japaniin laimetessa, huolimatta edelleen voimassa-olevista sopimuksista.
Mitä tässä viimeisessä ryhmittelyssä on oleellista, mikä vain hetken vaikutusta, sen saa tulevaisuus näyttää. Mutta sen verran on selvää, että alkuperäiset nimet ovat alkaneet saada uutta sisällystä ja etteivät vanhat merkit enää pidä paikkaansa.
Runsaan sadon on, kuten näkyy, viimeisin aikajakso antanut historialle; runsaan suurista tapahtumista, vielä runsaamman suurista enteistä. Levollisuus on paennut meidän maanosastamme. Kerta toisensa jälkeen on kansoja värisyttänyt ajatus, että yleinen maailmansota saattaa olla lähellä: tämä painajainen, joka seuraa jokaista kahnausta Europan valtojen välillä ja monen mielessä jo on saanut välttämättömästi tulevan todellisuuden hahmon.
Tällaiset pahat aavistukset selittävät miksi meidän maanosamme nykyisin näyttää sikermältä linnoitettuja leirejä. Totisesti ei tämä politiikka olekaan perusteeton. Koko valtiollinen maailma on nykyään kuin sähköllä ladattu kone. Enenevällä jännityksellä seuraavat valtiomiehet virran kulkua, äärimmäisestä lännestä etelään ja itään tai takaisin keskustaan. Ei tiedetä, kuinka kauan jännitystä voidaan kestää, voidaanko se johtaa pois tai milloin suuri räjähdys tapahtuu; kysytään vain kasvavalla vavistuksella, mitähän ensi vuosi tuonee...
Kasvavalla vavistuksella — sillä, jos meidän päivinämme yleisö herkemmin korvin kuin ennen seuraa kansainvälisen politiikan kysymyksiä, se ei riipu yksinomaan draaman omasta taiteellisesta jännityksestä. Näytelmässä on mukana käytännöllisiä, omakohtaisia etuja maan kaikilla kansoilla. Näyttämön ja katsomon suhde on näet tähän aikaan tullut erikoisen läheiseksi. Ne, jotka tänään istuvat katselijoina, saattavat kenties huomenna saada kutsun näyttömölle itse ottamaan osaa toimintaan. He ovat siitä täysin tietoisia. Yhä voimakkaammaksi on tullut se yleinen tunne, että mikään kansa ei nyttemmin voi sulkeutua maailmanhistorian vaatimusten ulkopuolelle. Väkipyörä pyörii vinhaa vauhtia, eikä riipu enää meistä itsestämme, temmataanko meidät mukaan vai ei.
Tätä juuri on nimitetty »planetariseksi» asemaksi; sana ei ehkä ole kaikin puolin soveltuva, mutta parempaakaan ei ole, ja asialla täytyy olla jokin nimi. Tämä on ensiksi ja enimmin silmäänpistävää nykyajan historiallisessa hahmossa, verrattuna kaikkiin entisiin aikoihin. Vihdoinkin on koko planettamme (maapallo) niin tiuhaan historian säikeiden ympäröimänä, että jokainen voimakkaampi nykäisy yhdestä silmukasta tuntuu koko verkossa sen laitimmaisia silmuja myöten. Me alamme siis jo kaukaa haamuilla ihmiskunnan järjestyneen yhteisön piirteitä. Me näemme maailmanhistoriaa sen sanan todellisessa merkityksessä — kuten Helmholt vuoden 1899 jälkeen on koettanut meille esittääkin — sittenkuin liian kauan olemme anastaneet tämän nimen yksinomaan europalaisen sivistyspiirin kohtaloille.
Kauan on historia valmistanut tätä suurta tulosta. Katsaus valtiollisten yhteiskuntain lapsuuteen osoittaa niiden säännöllisesti olleen eristäytymisvaiston johtamia. Historia alkaa sikermänä paikallishistorioita, mahdollisimman vähäisin keskinäisin kosketuksin. Tämä ilmiö on vielä havaittavissa kaukaisemmilla aloilla, kuten muutamissa Sisä-Afrikan osissa, ja me voimme seurata sitä jokseenkin pitkälle sivistyskansojen kohtaloissa; niinpä näemme sen sangen selvään vielä Ruotsin vanhassa länsigöötanlaissa vain ⅔ vuosituhatta sitten.
Kehitys tältä asteelta meidän aikamme planetariseen asemaan on käynyt kahdessa jaksossa ja kahdella tasolla; ensin europalaisen maailman yhtyminen yhdeksi valtiokerhoksi, sitten muiden maanosien liittyminen yhteen sivistys- eli kultturipiiriin.
Europan valtiokerho ei ole ensinkään mikään oikeudellinen yhtymä; se ei ole mitään muuta kuin olemassa oleva yhteiselämän ja etujenyhteyden suhde. Me luemme tavallisista historianoppikirjoistamme, että tämä kerho syntyi uudemman ajan alussa. Oikeastaan ei asia ole aivan niin. Jo myöhemmällä keskiajalla oli Europa muodostellut sarjan pienempiä valtiosikermiä eli poliittisia heimoryhmiä: Pyreneain kansat erikseen, Ranska—Englanti erikseen, Saksa—Italia erikseen, Pohjois-Europa erikseen, Itä erikseen; tietenkään ei ehdottomasti suljettuina keskenäiseltä kosketukselta, mutta kuitenkin kukin muodostaen luonnollisen piirinsä, jonka sisällä oli vilkas yhdyselämä ja vähän suhteita ulospäin. V. 1500 tapahtui vain, että Pyreneain, Englannin—Ranskan ja Italian—Saksan valtiosikermät yhtyivät laajempaan valtiolliseen piiriin. Ei europalaista, vaan ainoastaan lounais-europalainen valtiokerho syntyi uudemman ajan mukana, vaikkakin erinäisiä siteitä pian punottiin Ruotsista Ranskaan ja Ranskasta Turkkiin. Vähää myöhemmin joutuvat myöskin Pohjoismaat ja Itä lopullisesti yhteisen ulkohistorian piiriin, ja me saamme kaksi europalaista valtiokerhoa: pohjoisen ja eteläisen, kuten Heeren niitä nimittää. Vielä 1700-luvun alussa astuvat molemmat eri ryhmät ilmi kahdessa sodassa: suuressa pohjoisessa idän puolella, Espanjan perimyssodassa lounaassa. Jo 230-vuotisen sodan aikana on kuitenkin Skandinavia liittynyt syvälle ulottuviin suhteisiin toisen valtiokerhon kanssa, Fredrik Suuren aikana alkaa myöskin Venäjän politiikka lopullisesti kietoutua Europan politiikkaan; mutta vasta vuosisadan lopulla, Ranskan vallankumouksen kynnyksellä, voidaan kuuluisa Europan valtiokerho katsoa valmiiksi.
Kun tämä tapahtui, oli jo työ koko maanpiirin (»orbis terrarum») yhdistämiseksi alkanut ja ehditty niinkin pitkälle, että siirtomaakahnaukset olivat saattaneet sytyttää sodan Europassa. Itsestään eivät vieraat maanosat ole päässeet pitemmälle kuin osittaisten valtiokerhojen muodostamiseen. Niin esim. muhamettilainen maailma erikseen, Intia erikseen, Itä-Aasia erikseen. Keskihakuinen ja keskipakoinen voima täällä on yksinomaan kultturiluontoinen; erilaiset kultturimaailmat ovat piirtyneet valtiolliselle kartalle, eikä kumpainenkaan viimeksimainituista ole osoittanut pyrkimystä levenemään (paitsi Intia uskonnollisessa suhteessa). Itsekseen jääneinä olisivat ne epäilemättä vielä nytkin tällä erillisyyden ja sulkeutumisen kannalla. Että ne nyttemmin samoin kuin yleensä koko maapallo tavallansa kuuluvat yleispoliittiseen yhteyteen, se on yksinomaan Europan työtä. Valtiollinen maailman-yhteys on syntynyt siitä, että Europan pyrkimykset ovat levinneet yli koko maailman kuljettaen Europan kultturia mukanaan.
Uudemman ajan alussa, samanaikaisesti länsi-europalaisen valtiokerhon vakiintumisen kanssa, alkoi Europa laskea valtansa alle vieraita maita sitä mukaa kuin niitä löydettiin. Käänteentekevä tapaus merenkulun historiassa oli edellytyksenä; tarkoitamme kompassin kehittämistä — onpa koko maailmanpolitiikkaa sanottu »kompassin lapseksi». Nyt sukeltaa Amerikan mantere esiin tietymättömistä ja asetetaan Europan holhuunalaisuuteen; intialainen maailma löydetään uudelleen ja saa saman kohtalon; Afrikan ja Australian rannikot joutuvat Europan näkö- ja kultturipiiriin. Kun Ranskan vallankumousaika alkaa, on koko tunnettu maailma Europan asutustyön johdosta ainakin välillisessä yhdyselämässä keskenään — lukuunottamatta yhtä suurta poikkeusta: kiinalaista kultturipiiriä Itä-Aasiassa (Kiinaa, Koreaa, Japania). Aikojen kuluessa on tämä viimeksimainittu valtiosikermä yhä enemmän sulkeutunut itseensä, lopulta periaatteellisestikin katkaistakseen yhteyden ulkomaailman kanssa.
Yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa oli siis saman maan päällä kaksi eri kultturimaailmaa: europalainen, jolla oli ulkopalstoja kaikissa maanosissa, ja kiinalainen suljetulla alueellaan arojen ja vuorten takana Keski- ja Itä-Aasiassa. Tämän vuosisadan tehtäväksi tuli näiden välisten sulkujen särkeminen ja edellisen saattaminen ainakin näennäiseen maailmanvaltiuteen; samalla kun tieteelliset tutkimusretket ovat paljastaneet useimmat maailmankartan jäljelläolevista salaisuuksista ja valmistaneet syrjäistenkin maiden yhdistämistä suureen yleiseen kultturityöhön Europan johdolla. Nytkin havaitsemme kehityksen alkuna olevan käänteentekevän tapahtuman kulkuneuvojen alalla: höyry- ja sähkövoiman käytäntööntulon. On sanottu, että tekniikka vallitsee politiikkaamme ja että elämme kulkuneuvojen merkeissä. Varmaa on, että sähkölennätinlangat ja kaapelit, rautatiet ja höyrylaivareitit nyt ovat lujia siteitä, joita ilman ei planetarista asemaa ikinä olisi voitu toteuttaa.
Samalla kertaa kuin tekniikka täten on antanut ennen aavistamattomia yhteysmahdollisuuksia, samalla on Europa alkanut tarvita muita maanosia enemmän kuin milloinkaan ennen. Tämä johtuu siitä tuotanto-olojen muutoksesta, joka meidän maanosassamme on viime vuosisadan kuluessa tapahtunut. Europan maissa ei enää voida elää niinkuin entisajan maatalossa, missä kaikki, mitä tarvittiin, saatettiin valmistaa omilla tiluksilla. Väkiluvun kasvaminen ja kultturin mukana enenneet tarpeet ovat saattaneet teollisuuden etualalle, ja tekniikan avulla on siitä kehittynyt kone- ja suurteollisuus, joka vaatii markkinoita kaukana oman maan ja oman maanosan ulkopuolella. Niinpä kulkee Europa yhä eräretkillä vieraissa maanosissa; mutta ei enää etsimässä etusijassa jaloja metalleja ja ylellisyystavaroita ja nautintoaineita, vaan ensinnä raaka-aineita, sen jälkeen, kun raaka-aine on muovailtu teollisuustuotteeksi, ostajia ja vihdoin, kun näillä markkinoilla on koottu pääomia, edullisia sijoituksia niille. Ainaisessa kiertokulussa, niinkuin passadituulet ilmassa, virtaa raaka-aineita ja elintarpeita muusta maailmasta Europaan, teollisuustuotteita ja pääomia Europasta muuhun maailmaan. Taloudellinen pyrkimys, kauppa, kietoo maan; ja sen vaatimus on, kultturin nimessä ja kanuunain takauksella, lopulta tullut määrääväksi, käskeväksi.
Niinpä on nyt tullut loppu kansojen erakkoelämästä, sillä ei yksikään saa tyyten sulkea markkinoitaan yleiseltä kiertokululta. Missä sellaisia oireita ilmenee, siellä tarttuvat Europan vallat asiaan väkivoimin. Buurit Etelä-Afrikassa saivat sakkoina siitä maksaa itsenäisyytensä. Japani älysi vaaran ajoissa ja siirtyi itse Europan puolelle, ennenkuin kahnaus kävi liian suureksi. Kauimmin noudatti vanha Kiina eristäytymispolitiikkaansa; mutta senvuoksi se onkin nyt planetarisen aseman keskustassa — vastoin tahtoansa on se joutunut näyttelemään sitä osaa, jota sen itsensä ottama nimi osoittaa: se on tullut »keskusvaltakunnaksi», jonne suurpolitiikan pääpyrkimykset keskittyvät.
Näin tavoin ovat kaikki maan ja ihmiskunnan pääosat joutuneet keskinäisiin kosketuksiin. Jo kauan olemmekin huomanneet sen hedelmiä yhteenliittymisissä yleisen kultturin aloilla: inhimillisyyden (Genèven sopimus 1864 ja Haagin sovinto-oikeus 1899), yhdysliikenteen (maailmanpostiyhdistys 1874 ja 1878), kirjallisen omistusoikeuden (Bernin sopimukset 1886 ja 1896), tieteen (kansainvälinen astemittaus vuodesta 1886 y. m.). Ilman nimenomaista kansainvälistä yhteenliittymistä[2] näemme saman ilmiön vielä selvempänä ja tuntuvampana nykyisen kapitalismin ja sosialismin vastakkaisissa pyrkimyksissä.
Tietenkään ei tämä asema vielä oli viimeistä myöten valmis. Me elämme vielä tämän uuden ajan varhaisia aamuhetkiä. Vielä voisivat toisarvoiset kultturivaltiot paikoitellen käydä sotaakin keskenään ilman että se sanottavasti koskisi muun maailman etuja; niinpä esim. Chile ja Argentina. Onpa itse Europassakin, missä valtiokerho nyt on entistään verrattomasti täydellisempi ja yhteenkuuluvampi, erinäisiä alueita, kuten Pyreneain ja Skandinavian niemimaat, verrattain syrjäisiä. Mutta nekin ovat kuitenkin tuohon kerhoon kuuluvia niin oleellisesti, ettei niitä siitä voida irroittaa. Historian aurinko, joka aina meidän päiviimme saakka ei ole samanaikaisesti valaissut kuin osia maasta, valaisee nyt yhä kirkkaammin samalla valolla koko ihmisten asumaa maapalloa, koko planettaa.
On selvää, että tämä uusi valo sinänsä paikka paikoin tuntuu häiritsevältä ja hermostuttavalta, kun niin kauan on saatu elää omissa kotioloissa syrjässä, toisten katselematta. Mutta tämä muodollinen seikka yksin ei ole aiheuttanut nykyajan yleistä hermostuneisuutta varsinkaan heikompien kansojen keskuudessa. Kansat tuntevat tässä yleisen kosketuksen järjestelmässä todellista vaaraa itsenäisyydelleen. Planetarinen asema on näet luotu alistumisen, ei tasa-arvon merkeissä. Kehkeytyminen ihmiskunnan ykseyteen on oleellisesti sidottu suurvaltojen muodostumiseen, pienten kustannuksella.
Tämä on nykyajan valtiollisen hahmon toinen pääpiirre. Sitä voi osaksi katsoa samalta kannalta, kuin tukkuliikkeen esiintymistä kaupan, suurtehtaita teollisuuden, suuria laivayhtiöitä merenkulun, suurpääomia rahamarkkinain, trusteja työmarkkinain alalla. Politiikkakin on tullut jonkinlaiseksi suurteollisuudeksi, jonka turvin on syntynyt suuria toiminimiä, ja koko kehitystä vallitsee se laki, jos saa uskoa lordi Salisburyä, että suuret valtiot tulevat yhä suuremmiksi, pienet yhä pienemmiksi — ja harvinaisemmiksi.
Jo vanhemmat historian vaihekaudet ovat nähneet erinäisten valtiomuodostumain kohoavan mahtavasti toisten yli, ei vain mieskohtaisen sankarivoiman hetkellisinä luomina (Aleksanteri, Kaarle Suuri, Dshingis khaani, Tamerlan, Napoleon), vaan kiinteämminkin kehittyneinä (muinainen Assyria, Persia, Rooman valtakunta, Arabian kalifaatti, keskiaikainen Saksan keisarikunta). Mutta ne ovat aina pyrkineet valtaamaan koko tunnetun maailman, jotenka ne ovat esiintyneet ainoastaan toinen toisensa jälkeen; sitäpaitsi ovat ne säännöllisesti kuuluneet ainoastaan suuriin historian kultturikausien välisiin murrosaikoihin. Niinpä viimeinen tämänlaatuinen suurvalta päätti Europan yleisen »ancien régimem» (vanhan valtakauden). Se oli Napoleonin valta. Kun se oli murskaantunut, oli aika kypsä aivan uudelle muotokunnalle: rinnakkaisten suurvaltojen valtioylimystölle, joka oli kehittynyt kansallisista voimista ja toimi vapaaehtoisena kansainoikeudellisena laitoksena holhoten — tarvittaessa — omavaltaisesti pieniä valtioita.
Tässäkin voimme seurata kehitystä renessansin siementävään aikaan, mikäli näet silloin useampia valtoja samanaikaisesti alkaa kohota korkeammalle tasapainon turmioksi: Turkki muinaisen Rooman maailmanvallan yhdellä, Portugal ja Espanja sen toisella laidalla ja keskiajan keisarikunnan perijänä Itävalta. Keskivaiheilla 1600-lukua astuu uusia valtioita vallan etualalle, Hollanti, Ruotsi, Ranska, ja tasapainon säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Aika kuluu, vanhat suurvallat saavat jättää tehtävänsä, uusia astuu kilpakentälle: Englanti 1700-luvun alussa, Preussi sen keskivaiheilla, Venäjä sen lopulla. Kun Napoleonin seikkailu on päättynyt, ovat ainoastaan nämä kolme ynnä Ranska itse ja vanha Itävalta itseoikeutettuja hallitsemaan ja vallitsemaan Europassa. Ja ne tarttuvatkin nyt toistensa käsiin tehden nimenomaisen liiton, jossa ne ottavat tämän maanosan levon ja tasapainon vastuulleen.
»Johtavien päävaltojen ylimystönä», »Europan senaattina» — käyttääksemme Heerenin nimityksiä — diplomaattisesti valmistautuneena vapautussodissa Napoleonia vastaan, esiintyi tämä pentarkia (viiden valtius) jo Wienin kongressin[3] neuvotteluissa, missä nämä viisi ratkaisivat pääkysymykset, kun taas Ruotsin, Espanjan ja Portugalin mieltä kysyttiin vain erinäisissä tapauksissa; ja se on täysin vakiintunut Aachenin kongressissa 1818 »pyhäksi liitoksi» »kristillisen veljesrakkauden» lipun alla. Me tapaamme sen sittemmin, enemmän tai vähemmän täysilukuisena, muissa kongresseissa ja tunnemme sen käden välitystoimissa, joita joku suurvalta suorittaa toisten valtuuttamana. Täten saa kansain oikeus uusia muotoja ja periaatteita eräänlaatuisen järjestön perustalla, jossa suuret esiintyvät maanosan »status quon» (vallitsevain valtiussuhteiden) suojelijoina.
Ensimäinen suurvaltaliitto ei elänyt vanhaksi, mutta sen eri osakkaat jäivät suureen valta-asemaansa; ja vuonna 1856 tapaamme ne jälleen koolla ratkaisemassa suurpoliittisia kysymyksiä. Tässä kongressissa (Parisissa) istuu Sardinian kuningaskunta suurten rinnalla; muutamia vuosia sen jälkeen on Italian yhdyntä aikaansaatu Sardinian johdolla, ja siitä pitäen lasketaan Italia kuudenneksi suurvallaksi. Täten täydentää tuo ylhäinen seura itseänsä. Berlinin kongressissa 1878 tapaamme sen täydessä työssä; sen sana riittää ratkaisemaan kansojen aseman ja valtiollisen kartan rajat maanosan kaakkoiskulmalla. Mutta jokapäiväisessäkin elämässä ja avoimesti näemme suurvallat holhoojan-asemassa valtiokerhon heikoilla kohdilla; niinpä jo 1856, jolloin oli säännöiteltävä laivakulku Tonavan suupuolella (C. E. D. — »Commission Européenne de Danube», nuo kuusi ynnä Turkki, sittemmin myöskin Romania), edelleen 1880 Egyptin (»Commission de la dette publique», täysilukuinen Venäjän liityttyä mukaan 1885), 1881 Turkin (»Conseil d'administration de la dette publique», ilman Venäjää) ja 1898 Kreikan suhteen (kansainvälinen valtuuskunta), kun oli huolehdittava maksukyvyltään heikoista velallisista valtiokerhossa, samoin myöskin 1898 Kreetan erikoisaseman takaajina (tässä kuitenkin vain neljä valloista, kun Saksa ja Itävalta pysyivät syrjässä) ja vihdoin vuodesta 1904 ja 1906 vuoteen 1908 Makedonian järjestysvallan ja raha-asiain hoidon järjestäjinä.
Oli asian luonnossa, että vakinaisia suurvaltoja muodostui ensiksi Europan valtiokerhosta. Mutta tämän kerhon kehittyessä planetariseksi aukeni suurvaltojen syntymisen mahdollisuus muissakin maanosissa. Kaksi sellaista onkin viime aikoina ilmaantunut: Yhdysvallat (U. S. A.) lännessä, Japani idässä. Jo kauan oli ensinmainittu valta herättänyt kunnioitusta aineellisella kehityksellään, mutta vasta kun se vuonna 1897 luopui kotopolitiikasta ja otti Havajin Valtameressä, on sen suurvaltavaatimus ilmeinen. Samaa voi sanoa Japanista jo 1894, jolloin se menee meren yli Koreaan. Ja molempien sopii katsoa saaneen tälle asemalleen vahvistuksen osanotollaan yhdessä Europan suurvaltain kanssa retkeen Pekingiä vastaan 1900; Japanin suhteen sitä vielä korostettiin liitolla Englannin kanssa 1902 ja lopullisesti sen lujitti voitto Venäjästä 1905.
Tuo silmäänpistävän maailmanhistoriallinen ja sangen draamallinen näytös, missä kaikki Europan kultturin päämiehet vuosisadan kynnyksellä kolkuttivat miekoillaan Kiinan portteja, oli samalla ulkonainen kuva meidän aikamme suurpoliittisesta asemasta: kahdeksan suurvaltaa — kuusi Europasta, yksi Amerikasta, yksi Aasiasta — valtioiden eturivissä, arvoltaan ja valtavaatimuksiltaan kaikkia muita edellä. Olemme nähneet niiden, yhden toisensa jälkeen, erottautuvan jonkinlaisina korkeampina valtiollisina olomuotoina yleisestä valtiosikermästä, historiallisen kehityksen ja luontaisen kasvun vaikutuksesta ja keskinäisissä kahnauksissa, ilman että käy määrääminen mitään varmaa rajaa, missä pätevyys alkaa; raja on sovinnainen, ainoastaan maailman yleisen mielipiteen ja jo tunnustettujen suurvaltojen yhteistoimintaan-kutsun määräämä. Epäselvä ja häilyvä on myöskin itse suurvalta-asema. Aivan itsestään, muodollisista oikeutusmenoista yhtä riippumatta kuin valtiokerho itse, on tämä kansainoikeudellinen etuus syntynyt olevista oloista. Koko tämä ylimmän valtiollisen arvon ilmiö on, kuten kaikki muukin alkuperäinen ylimystö, syntynyt sisäisestä historiallisesta välttämättömyydestä kaikkien kirjoitettujen sääntöjen ja järkilaskelmain ulkopuolella. Me voimme vain todeta, että nimi suurvalta on kiteytynyt yleiseen kielenkäyttöön osoittamaan tavallisten mittojen yli menevää valtiollista voimaa, joka ilmenee valtapyyteissä ja todellisessa vaikutusvallassa kaukana omien ovien ulkopuolella.
Mutta muovailtakoonpa määritelmä miksi tahansa — yksi on varmaa: suurvallat nyttemmin pitävät maailmanaseman avaimia käsissään. Niistä riippuu ennen aavistamattomassa määrässä myöskin pikkuvaltojen asema ja kohtalot. Suurten hallituksissa ja niiden vihreiden pöytäin ääressä pelataan, miljonain ihmisten menestys panoksena, kaukana ulkopuolellakin suurten omia laajoja maantieteellisiä rajoja. Suurvallat yksin antavat asemalle planetarisen piirteen. Niiden pyrkimykset punovat maapallon yhteen. Mikä ei niiden huomiota herätä, sillä ei ole yleiseen valtiolliseen asemaan mitään merkitystä.
Kun siis tahtoo saada yleiskatsauksen nykyajan kansainväliseen politiikkaan, tarvitsee vain tarkastaa suurvaltoja. Niiden keskinäisiin suhteisiin ovat kaikki tärkeät kysymykset kietoutuneet. Suurvallat, se on maailma; suurvaltapolitiikka on maailmanhistoriaa toiminnassa. Etsimällä suurvaltojen luontaisia ja historiallisesti esiintyviä pyrkimyssuuntia voi vähitellen keksiä enemmän tai vähemmän herkät kahnauskohdat, joissa kansainvälisiä selkkauksia piilee tai jo kuohuu. Tällä tavoin voivat vähitellen suurpolitiikan kaikki polttavat pääkysymykset tulla valaistuiksi, kunnes koko aseman yhteenkuuluvaisuus selviää.
Kenties huomautetaan tähän, että päivänpolitiikka jo luonteensa vuoksi ei sovellu tieteellisesti käsiteltäväksi. Eikö se ole, sanotaan, kuten shakkipeli, missä kullakin nappulalla on oma tahtonsa? Mitenkäpä voi rakentaa tieteellisesti päteviä tuloksia sellaisesta pelistä?
Tätä vastaan muistutettakoon ensinnäkin, että meidän käsiteltävänämme ei ole suoranaisesti kansainvälisten problemien (kysymysten, pulmien) ratkaiseminen. Asetamme tässä suhteessa lähinnä ratkaistavaksemme vaatimattomamman tehtävän: problemien esittämisen sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat ja niiden nykyisen kannan määräämisen. Sellainen tehtävä kuuluu kieltämättä kokonaan tieteen piiriin.
Mutta jos sitten tarkastetaan lähemmin, niin havaittaneen myöskin pian, että valtioiden vapaa tahto shakkilaudalla ei suinkaan ole niin vapaa, kuin se ensimmältä näyttää. Sekä niiden järjellä että järjettömyyksillä on olevissa oloissa määrätyt rajansa, joiden yli ne eivät voi päästä. Niinpä ovat valtiot ensinnäkin tilastollisia olioita, väkiluvultaan, ulkoisilta ja sisäisiltä mitoiltaan, yhteiskunnallisilta lakikehyksiltään ja valtiollisilta laitoksiltaan määrättyjä. Ne ovat maantieteellisiä olioita, pinta-alaltaan, asemaltaan, rajasuhteiltaan ja tuotantomahdollisuuksiltaan määrättyjä. Ne ovat myöskin historiallisia olioita, jonkin verran edellisen kehityksensä ja perimystensä määräämiä, niinkuin jokainen yksityinen on entisyydestänsä riippuvainen. Kaikki tämä koskee suurvaltoja yhtä hyvin kuin pienintä valtiollista oliota; ja kaikilta näiltä näkökannoilta käy niitä tieteellisesti tutkiminen.
Sellainen erikoinen tutkimus on välttämätönkin, jos tahdomme saada syvemmän käsityksen siitä maailmanhistoriallisesta draamasta, joka on käynnissä ympärillämme ja yllämme. Ei riitä, että tuntee vain juonen; täytyy tuntea myöskin toimivat henkilöt. Suurvallat ovat tämän näytelmän sankareita, pääosien esittäjiä. Mikäli niiden kunkin luonteeseen tutustuu, sikäli voi paremmin ymmärtää niiden toimia ja keskinäisiä välejä.
Tässä täytyy valtiollisen tiedemiehen — enemmän tai vähemmän — jättää syrjään subjektiviset tekijät: kansojen käsitys itsestänsä ja ympäristöistään, tunnevaikutelmien laatu ja syvyys, toimivien henkilöiden kyky arvostella tilanteita ja käyttää hyväkseen tarjoutuvia mahdollisuuksia, konjunktureja. Se on valtiomiehen alaa, siinä käy raja tietopuolisen ja käytännöllisen politiikan välillä. Mutta niin suuri merkitys kuin näille subjektivisille tekijöille onkin annettava — ne eivät kuitenkaan voi liikkua kovin kauas niistä objektivisista edellytyksistä, jotka kieltämättä kuuluvat tiedemiehen arviopiiriin.
Jos kerran on tottunut katsomaan päivän ilmiöitä ylimenoasteina yleisessä kehityskulussa, niin voi kenties uskaltaa vielä askelta pitemmälle ja panna kyseenalaiseksi, tokko edes nuo subjektiviset vivahtelut ovat tiedemieheltä ehdottomasti rauhoitettua aluetta. Me emme nyt puhu niistä, jotka historiassa tuskin näkevät muuta kuin vain luonnonlakien työtä (kuten Buckle); mutta tieteellisesti suurpätöiselläkin taholla on jo katsottu historiassa olevan havaittavissa määrättyjen kehityslakien alaisuutta yhteiskunnallis-taloudellisista (Lamprecht) ja maantieteellisistä (Ratzel) edellytyksistä lähdettäessä. Eiköhän olisi ajateltavissa että historian psykologisessakin puolessa saattaisi löytää jotakin tieteen ulottuvilla olevaa säännönmukaisuutta?
Joka tapauksessa väitämme, että nykyisen ajan historia ei voi enempää kuin muinaisenkaan olla vain satunnaisuuksien ja mieskohtaisten oikkujen sekasotkua, kaaosta. Tämän pinnan alla on epäilemättä ytimenä määrättyjä lakeja noudattava järjestys. Tosin täytyy tässä aivan erikoisesti edellyttää jotakin välimatkaa, jotta voi nähdä nuo lait; samalla tavoin kuin vain matkan päästä voi erottaa maan suuren pyöreyden likellä olevan paikalliskumpuilun yli. Historia on tältä kannalta kirjoitettuna kuin joku Alexandre Dumas vanhemman romaani: mestari on merkinnyt peruspiirteet, joihin vähäpätöisemmät kirjoittajat ovat olleet sidotut, mutta saaneet verrattain vapaasti täyttää aukkopaikat; tämä näperrystyö pistää ensin lukijan silmään, mutta sen takana on suunnitelma — yhtä todellinen ja olemassaoleva silti, vaikka se milloinkaan ei likeltä katsoen tule näkyviin.
Edellytysten ollessa tällaisia käy samalla ilmi, että aineessamme piilee syvempikin tieteellinen pyrkimys, yli paljaan problemi-asetelman suurpolitiikan shakkilaudalla ja päänappuloiden tunnollisen esittämisen. Tämä pyrkimys on suurten valtiomuodostumain synnyn ja kukoistuksen ehtojen — tai, jos niin tahdotaan, lakien — etsiminen ylipäänsä. Erinäiseltä näkökannalta katsoen ei näet voi olla havaitsematta itse suurvalloissa myöskin biologisia (elämän-opillisia) tekijöitä. Omasta elinvoimastaan ja otollisten konjunkturien suomasta, alituisessa kilpailussa toistensa kanssa, siis taistelussa olemassaolosta ja luontaisen valinnan turvin ovat nekin syntyneet maanpinnalle. Me näemme niiden siellä syntyvän ja kasvavan, olemme nähneet niiden myöskin kuihtuvan ja kuolevan, kuten muidenkin organismien, elollisten olioiden. Ne ovat siis elämänmuotoja; kaikista elämänmuodoista tämän maan päällä valtavimmat. Sellaisina täytyy niiden myöskin voida olla aiheena niin sanoaksemme »biopoliittiselle» tutkimukselle, joka koettaa saada selville niiden kehityksen lakeja.
Mutta mikäli tiedemies tässä onnistuu, sikäli kykenee hän myöskin kohottamaan tulevaisuuden verhon liepeitä. Sillä niinkuin tämä laki on vaikuttanut menneisyydessä, niin täytyy sen olettaa vaikuttavan tulevaisuudessakin. Voi ennalta päättää, että ne yhdistelmät, jotka tähän saakka ovat jääneet tulosta tuottamatta, ovat tulevaisuudessakin turhia. Ne taudit, jotka tähänastisen kokemuksen mukaan aina ovat olleet kuolettavia suurvalta-asemalle, tulevat vastakin samoissa oloissa tuottamaan kuoleman. Jos siis voi todeta tällaisen taudin ja tällaiset olot ja jos silloin ennustaa tämän suurvallan loppua suurvaltana — niin se ei ole sokeaa lörpöttelyä, »kannunvalamista», eikä vaateliasta vetoamista profetallisiin lahjoihin. Siinä yksinkertaisesti lääkäri, tieteellisesti todettuaan taudin laadun, ilmoittaa mikä sen kulku tulee olemaan. Nykyaikainen tiede koettaa tässä asettaa tulevaisuuttakin arvionsa alaiseksi: se on vain luontainen seuraus sen omasta kehityksestä, joka tapahtumain kirjanpidosta siirtyy tutkimaan niitä voimia, jotka ovat luoneet ja luovat määrättyjä tapahtumia.
Tässä mielessä saattanemme kai uskaltaa arvioida nykyisten suurvaltojen elinvoimaa ja tehdä viittauksia niihin suuntiin, mihin käsilläolevat kansainväliset problemit todennäköisesti tulevat ratkaistaviksi. Näin tehdessämme emme luovu tieteelliseltä perustalta niin kauan kuin seuraamme tapahtumia ja kokemusta. On oireita, joiden merkityksestä ei voi erehtyä, ja shakkiasemia, joissa määrätty ratkaisu on välttämätön.
Mutta aina täytyy olla visusti varuillaan, ettei ylitä tieteen mahdollisuuksia tässä suhteessa. Tässä, jos missään, vaanii ennenaikaisten päätelmäin vaara. Se vaara on, ja tullee aina olemaan, paljoa suurempi valtiomiehelle kuin lääkärille. Valtion kudokset ja toimintalaitteet ovat näet vielä paljoa mutkallisemmat kuin ihmisruumiin, ja sitä paitsi tähän saakka paljoa vähemmän tutkitut ja tunnetut. Valtiollisen tulevaisuuden määrää erilaisten tekijäin vilisevä moninaisuus, ja harvoin sopii olla ehdottoman varma ottaneensa laskelmissaan ne kaikki huomioon — mutta jos unhottaa tai väärin arvioi yhdenkin niistä, vie koko laskelma harhaan, ja tulevaisuuden arvoitus on vain saanut yhden väärän ratkaisun lisää.
Tällaiset edellytykset ovat määränneet seuraavan esityksen suunnitelman ja kulun. Se koettaa suorittaa kaksinaista tehtävää. Toinen on pintapuolisempi: selostavan yleiskatsauksen esitys suuren politiikan nykyisestä pyrkimyskudoksesta. Toinen sisäisempi: itse suurvalta-ilmiön valaiseminen tutkimalla sen nykyisiä ilmestysmuotoja. Nämä molemmat tehtävät saattavat kenties pinnalta näyttää erillisiltä, mutta kuuluvat kuitenkin pohjaltaan oleellisesti yhteen. Sillä suurvallan ulkopolitiikka on sen personallisen erikoisuuden suoranaista ilmaisua. Senvuoksi ei suurpolitiikkaa ymmärrä tuntematta suurvaltain personallisuuksia, eikä myöskään suurvaltoja tuntematta niiden kansainvälisiä suhteita, niiden esiintymistä toisiaan tai muuta maailmaa kohtaan. Suurpolitiikka ei siten määrätyltä kannalta katsottuna ole muuta kuin suurvaltabiologiaa; samoin kuin yksityinen suurvalta ulkopolitiikassaan paljastaa olemuksensa niinkuin heijastuspeilissä.
Sisäinen tarkoitus enemmän kuin ulkoinen tulee määräämään tutkimuksen muodon. Edellytyksenä sen saavuttamiselle on näet suoranainen, niin sanoaksemme mieskohtainen tuttavuus kunkin suurvallan kanssa erikseen; sillä kaikenlaatuisen biologisen tutkimuksen täytyy olla täysin kokemusperäistä ja kulkea yksilön kautta heimoon. Me tarkastamme siis suurvaltamuodostumia kutakin erikseen niiden maantieteellisen aseman, niiden ulkoisten mittojen, niiden rajapiirin, niiden luontaisten tuotantomahdollisuuksien, niiden nykyisen todellisen tuotannon ja tavaranvaihdon, niiden keskinäisten valtiollisten sitoumusten, niiden historiallisten perimysten, niiden sisäisen yhteiskuntaisen ja valtiosääntöisen sopusoinnun määrän ynnä muun semmoisen kannalta, joka saattaa olla tarpeen niiden tilan ja merkityksen oikeaksi arvioimiseksi.
Mikään tarkka kuvaus ei tässä voi tulla kysymykseen; jo luonnostaan se ei kuulu näin suurien aineiden piiriin, eikähän tässä ole kysymyskään niin paljoa yksityiskohdista ja uusista tapahtumista, kuin olemuksesta ja näkökohdasta. Esitys ei ole etsivä tieteellistä kantavuuttaan uutta aineistoa hankkimalla, vaan yhtenäisyydessä ja vanhan ja uuden aineiston katsomustavassa.
Älköön tässä odotettako myöskään eri valtojen yhdenmukaista käsittelyä. Niiden voima tai heikkous on eri aloilla: yhdellä tuotannon ja kaupan, toisella sotilaallisten mahtikeinojen, kolmannella ehkä valtiosäännön tai yhteiskuntarakenteen taikka väestösuhteiden aloilla. Ja käsittelyn täytyy vaihdella käsiteltävän aiheen mukaan.
Tahtoisimme siis kussakin erikoistapauksessa aikaansaada tuokiokuvan, jossa kokonaisuuden hahmo edellytetään tunnetuksi. Jos tässä luonnekuvassa onnistumme, niin voimme sitten suuremmalla luottamuksella yrittää arvioida suurvallan terveydentilaa ja silloin myöskin uskaltaa luoda jonkun silmäyksen tulevaisuuteenkin.
Varjossa olevalta paikaltamme aiomme siis pitää maailman mahtavien katselmusta, mikäli ymmärryksemme ylettyy ja kaukoputkemme kantaa. Kerta toisensa jälkeen tulevat ne näillä lehdillä kulkemaan silmäimme editse vahvoine ja heikkoine puolineen. Koetamme muotokuvaluonnoksiin kiinnittää niiden pääpiirteet sellaisina, miksi luonto ne on määrännyt ja niiden toiminta niitä heijastaa; ja koetamme arvioida missä määrin ne kykenevät korkeaan valtiolliseen tehtäväänsä, ei minkään määrätyn yhteisen mittapuun — sillä mitään voimanmittaria tässä ei ole — vaan siihen vaikuttavain tekijäin yhteisvaikutuksen mukaan.
Vain yhdestä seikasta huomautettakoon tässä suunnittelussa vielä. Mikäli se on johtunut määrätystä mieskohtaisesta elämänkäsityksestä, ei subjektivisuutta voitane tykkänään välttää näkökohtien ja väriseosten valinnassa, vaikka tosiasiain esittämisessä kyllä. Mutta tätä ei periaatteessa moittine kukaan, joka tietää ja tuntee, että tiede — käyttääksemme erästä Bröggerin sanaa — »ei ole elämän puun kellastunut lehti, vaan sen hedelmä».