Olimme nyt 140 km päässä lähimmältä rautatieasemalta, 110 km lähimmästä laivalaiturista. Harvinainen hauskuus on nykyaikana joutua semmoiselle paikalle. Tuntui niinkuin olisi puoli vuosisataa vierähtänyt taaksepäin ajassa, ja ikäänkuin elon suoni olisi tykkinyt hitaammin täällä, ja aikaa ei laskettaisi tunneissa ja minuuteissa, vaan päivissä ja viikoissa. Kiannan järvi lepäsi peilikirkkaana auringon paahteessa, kun sousimme Niettusaareen, joka on salmessa, kahden selän välissä, joista sisimmäinen näytti olevan täydellinen erämaanjärvi, ja se, jonka yli me liu’uimme, näytti melkein samanlaiselta.

Niettusaari on ikimuistoisista ajoista ollut kaikenkansaisten kalastajien tyyssija. Nimi voi olla joko lappalaista tai mahdollisesti venäläistä perua. Matalalla, ikihonkien varjostamalla saarella on lukemattomia sylen pituisia kuoppia, kaivettuina kuohkeaan soraan. Näiden luullaan olevan hautoja, mutta mieluummin uskoisin niiden olevan entisten havumajojen aluksia, joissa kalastajat ovat nukkuneet yönsä ja pitäneet sadetta. Nykyään on saaressa kaksi kelpo tupaa, vanhempi rovasti Calamniuksen, kirjailija Kiannon isän, rakennuttama, ja toinen Kiannon itsensä, joka ahkerasti on kirjoitellut tällä yksinäisellä saarella.

Kianto oli kohtelias isäntä; meille tarjottiin kalaherkkuja kaikenlaisia, paistettuja muikkuja, forellia, ahvenia, ja palvelija — aivan Venäjän rajalla olevan Vuokin kylän alkuasukas — teki työtä innokkaasti hellan ääressä, niin että herneenkokoiset hikikarpalot kihosivat hänen pulskalle nenälleen — hänen tapansa hikoilla tässä sietämättömässä helteessä. Seudun porot hikoilivat kielellään.

Onpa melkein uskomatonta, että Suomussalmella voi talvella päivät päästään olla 40 asteen pakkanen. Meidän siellä ollessamme oli se »Tulimaata» sanan jyrkimmässä merkityksessä. Kiantajärvi jäätyy jo aikaisin syksyllä, ja talvella on jään paksuus sellainen, että juna voisi sitä myöten kulkea, mutta nyt oli järven tumma, ruskea vesi lopuilleen + 30 astetta. En milloinkaan ennen ole uinut niin pehmeässä vedessä. Rämeet ja korvet olivat pusertaneet itsestään hienoimmat liköörinsä ja juoksuttaneet ne järveen. Vesi oli ruskean Curaçaon näköistä ja se maistui ihossa samalta kuin lasi imelää heikkoa teetä suussa. Yhdistyksen kapokkiliivejä koeteltiin tässä ruskeassa teevedessä, ja laiha fysiikan professori sekä samanlainen kirjailija kelluivat kuin hehkulamput, — uudenaikainen vertaus sovelletusta fysiikasta — veden päällä kilpaa allekirjoittaneen kanssa, joka aina on puettuna luonnolliseen kapokkiin.

Me nautimme saaressa lämpöisestä, kauniista kesästä ja vapaasta intiaani-elämästä vuorokauden umpeensa.

Selailin läpi saaren muistikirjan. Siellä oli romanttisen isänmaanrakkauden hehkuvia mielenpurkauksia, joka tunne on vallannut järjestään kaikki Calamniuksen pappilan pojat heidän nuorukaisiällään. — Vanhan rovastin ja ruustinnan kaikki lapset ovat hyviä kynän käyttäjiä. — Ja isänmaallisten ylistysrunojen joukossa oli muutamia kainoja lemmenpurkauksia. Lämmin kesäpäivä autiolla saarella tekee pakostakin nuoren ihmislapsen eroottiseksi. — Aivan varmaan ovat autiot metsäiset saaret Pan-jumalan tyyssijat. — Eipä siis ihmettä, joskin Niettusaaren päiväkirja tulvehtii rakkautta, noita voimakkaan fyysillisen rakkauden sublimeerattuja ilmestysmuotoja, rakkautta omaan kansaan, isänmaahan, Jumalaan, pohjolaan, kotiseutuun j.n.e. Se oli runebergilaisen maailmankatsomuksen symfonia, hänen rakkautensa luontoon, isänmaahan, Suomen kansaan ja pohjolan valoisiin kesäöihin. Suomussalmella pesii joutsen; täällä, jos missään laulaa se miten »halki öiden aurinko valaisee maailman».

Niettusaari on siis jo vuosikymmeniä ollut korkeamman henkisen kulttuurin etuvartiasto pohjolan synkissä metsissä ja sen autioilla järvillä. Ja sen ahkerin ja taitavin runoniekka tässä päiväkirjassa on Ilmari Kianto ollut.

Mutta Ilmari Kiannon katse on laajentunut yli noiden ylistyslaulujen; siihen on vaikuttanut hänen perinpohjainen tutustumisensa venäläisen kaunokirjallisuuden tuotteisiin, joita hän on tutkinut alkukielellä. Hän on Tolstoin, Turgenjevin, Dostojevskin ajatusten ja tunteiden tuntija ja »Oblomovin» on hän suomentanut. Hän on siis pelastunut siitä kohtalosta, joka on joutunut meidän parhaimpien runoilijaimme osaksi, nimittäin virrenteosta. Eipä siltä että tämä kirjallisuuden haara olisi hänen äänellensä aivan outo — hän on jo nyt julkaissut psalttarin — vaan ero on se, että piispamme, jotka parhaansa mukaan ovat vaalineet vanhoja virsirunoilijoitamme ja siunauksellaan pyhittäneet heidän teoksensa, ovat tahtoneet teljetä Ilmari Kiannon vankilamuurien taakse, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Ainoastaan Niettusaaren päiväkirjan tapainen lyyrillisyys löytää armon mahtavien hengenmiehien silmissä.

Ilmari Kianto on rakentanut pulskan huvilan Niettusaarta lähellä olevalle mantereelle. Hänen läheisin naapurinsa asuu ylen kaukana. Tämän rakentamisensa kautta on hänestä tullut metsäherra, mutta hänen mielipiteensä viisaasta metsän hoidosta ei kelvannut professorille. Hiljainen salama singahti näiden kahden välillä yllämainitun kysymyksen johdosta. Nämä erilaiset mielipiteet syntyivät siitä, että professori tekee metsäkauppoja, kirjailija vain asustelee metsässä. Itikoilla ja mäkärillä oli tässä myöskin syynsä; ne provoseeraavat mielellään ristiriitoja.

Sitten purjehdimme myötätuulessa pappilaan.

Pappila on Suomussalmen seutujen henkinen keskus, aivan niin kuin pappilat ennen olivat yleensä koko maassa. Tunsimme itsemme taaskin siirtyneiksi 50 vuotta taaksepäin, ajassa. Ja rovasti oli valkoinen kuin pulmunen, hän oli lempeä, niinkuin vanha viisas, jolta elämä ei enää vaadi taistelua. Hän on 80 vuoden korvissa, mutta ui vielä lämpimänä aikana joka päivä kilpaa virkeän apulaisensa kanssa, 20 minuuttia kerrallaan, samassa pehmeässä vedessä, jossa mekin Niettusaaren rannalla. Ruustinnakin on yli 70 vuoden, kookas ja voimakas ja liikkuu paljasjaloin koko pitkän kesäisen päivän. Kuningas Orren aikuinen perheenemännän tyyppi! Vanhukset katselivat anteeksiantavin silmin nuorinta poikaansa Ilmaria, huimapäätä reistailijaa, joka ei viihtynyt kanakopissa, vaan tahtoi eksyttävän metsän vaarallisille poluille. »Alte Geschichte», joka aina uusiutukoon, sillä niin on kehityksen suuri Jumala säätänyt, jotta maailma edistyisi. »Pojasta polvi muuttuu», on suomalainen sananlasku.

Hyrynsalmen reittiä laskemassa.

Kiannan järvi on pitkä ja kaita, mutta etelässä se leviää pitkin harjannetta, joka padon tavoin rajoittaa vesien vapaan kulun. Vuosituhansien kuluessa on vesi kumminkin vähitellen uomansa uurtanut tämän padon läpi, eikä ainoastaan yhdestä kohti, vaan yhtaikaa kolmesta eri paikasta. Väylistä on kaksi runsasvetistä, mutta kolmas sitävastoin ehtyy sydänkesällä. Virranuomat sijaitsevat aivan toistensa lähellä; läntisintä lasketaan venheillä, keskisin kuohahtaa Ämmä-nimiseksi koskeksi jo heti alkaessaan — jota kumminkaan ei saa sekoittaa Kajaanin lähellä olevan kaimansa kanssa — ja itäisin on kapein ja vähäisin. Parisen kilometriä erillään kierreltyään yhtyvät vedet jälleen koskiseksi joeksi.

Koskiuomien väliin muodostuu kaksi kaunista saarta, joista idänpuoleisella sijaitsevat Ämmän tehtaan rauniot kuohuvan kosken partaalla.

On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan, 300 km:n päähän silloisesta lähimmästä liikekaupungista, nim. Oulusta, rautatehdas. Mutta sen tekivät ne teollisuudenharjoittajat, jotka viime vuosisadan keskipalkoilla rakensivat tehtaan Ämmäkosken partaalle Suomussalmelle. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun ajattelee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut melkein kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidelty. Eikä liene liike varsin hullusti alussa kannattanutkaan, koskapahan kerrotaan ulkolaisten isännöitsijäin antaneen samppanjakorkkien paukkua asuntonsa korkeissa saleissa, ja että upeita naisia keleissä puvuissa oli ollut virittelemässä sen ajan ihastuttavimpia ilveviisuja samoissa saleissa.

Mutta loistoa ei kestänyt kauan. Poro ei kilpailussa voi pitää puoliaan rautatiejunien kanssa, kun on kyseessä raskaiden metallien kuljetus, eikä tervavene vedä vertoja höyrylaivalle. Ämmän tehtaan tuotteet tulivat liian kalliiksi sellaisten tehtaiden tuotteisiin nähden, joilla rautatiet ja höyrylaivat olivat käytettävinään.

Tehdas on nykyään raunioina. Sen monet rakennukset ovat paikoiltaan poistetut, siirretyt sinne tänne, uudelleen muihin paikkoihin rakennetut toisia tarkoituksia varten; korkea masuunirakennus on revitty ja sen tiilikivet käytetty tavallisten talonpoikais- tahi herrastalojen uuneihin Suomussalmen harvaanasutussa pitäjässä. Suurteollisuuden aikaansaaminen yhtäkkiä erämaiden synkkään yksinäisyyteen oli liian raju isku. Metsäseutummehan omaavat niin sanoakseni koko suomalaisen rodun sitkeyden ja itsepäisyyden. Ne eivät lannistu yhtäkkiä, kuten kerrotaan tapahtuvan Amerikan metsissä, missä kaupunki 100-tuhansine asukkaineen muutamassa vuodessa kohoaa aarniometsään. Meillä on erämaa pala palalta, askel askeleelta valloitettava.

Nykyään valloittaa erämaa kaikilta puolilta takaisin Ämmän tehtaan raunioita. Yksi ainoa muistomerkki on jäljellä uhmaillen tuota esiinhiipivää erämaantumista. Se on isännöitsijän asuinrakennus.

Se on rakennettu vanhan hyvän ajan ikihongista, ajan, jolloin vielä kaikkialla metsissämme tavattiin tuo n.s. »punainen honka», tuo juuresta kuivunut rutimohonka. Se säilyy vuosisatoja. Rakennus on kaksikerroksinen, sisältäen kaksitoista huonetta. Niitä voi vallan hyvällä syyllä sanoa saleiksi, sillä ne ovat monen suuren vanhan sylen pituisia ja levyisiä. Istutettu puisto on kosken ja rakennuksen välisellä viettävällä rinteellä. Puistossa nähdään paksuja, tuuheita, mutta lyhyitä koivuja, jotka muodostavat kaksirivisen käytävän rakennuksesta rantaan; siellä nähdään vaaleanviheriäisiä lehtikuusia sinne tänne siroteltuina, siellä voidaan poimia mansikoita pellonpientareilta — ylen harvinaisia marjoja Suomussalmella.

Yhdistyksen puheenjohtaja oli ihastunut palatsiin ja sen luonnonkauniisiin ympäristöihin. Voimme tuskin löytöäkään sen vertaista maassamme. Kuvitelkaapa mielessänne seutua, missä koski loppuu toisen kosken niskaan; läntisimmässä haarassa lasketaan olevan 10 koskea yhtä monella kilometrillä. Palatsin vieritse laskevassa jokihaarassa on putous ja sen lisäksi muutamia koskia. Rautuja ja harjuksia ongitaan joka koskessa hyvällä menestyksellä. Jokiuomien välissä on kaunis metsäinen saari, jonka pituus on n. 3 km ja leveys lähes 1 km.

Se on siis paikka, joka voisi houkutella lohenonkijoita joukoittain luoksensa! Se on juuri sellainen paikka, joka soveltuisi Matkailijayhdistyksen omaisuudeksi!

Mutta itse kuohuvan Ämmän partaalla sijaitseva vanha, hyvinsäilynyt kaunokainen on nykyään saanut monta kosijaa. Muiden mahtavien sellaisten joukossa mainittakoon yhdistys keuhkotaudin vastustamiseksi, joka vaaniskelee paikkaa pitäen sitä sopivana sanatorille. Nykyään käytetään huoneistoa seudun köyhien, sairaalloisten lasten turvakotina. — Korkeampi inhimillinen siveys vaatinee meitä jättämään etusijan kilpailijoillemme.

Sen jokihaaran rannalla, mistä veneillä lasketaan, on torppa, koskenlaskijan asunto. Mies on nimeltään Heikkinen, iältään 65-vuotias, valtiollisilta mielipiteitään pinttynyt sosialisti. Hän lukee »Työmieliensä» ensimmäiseltä viimeiselle sivulle ja filosofeeraa mielellään kaikkia maailman asioita. Hänen kanssaan sovimme keskimatkasta Hyrynsalmen reittiä alas aina Ristijärven kirkonkylään saakka, josta lyhkäinen hevosmatka vie Mieslahteen.

Hänen veneensä oli 14 metriä pitkä — pisin tervavene, minkä olen nähnyt. Siihen sijoituimme, puheenjohtaja ja minä, runsaan 7 metrin matkan päähän toisistamme, joten keskustelu oli vallan mahdotonta. Vuorotellen huvitimme milloin perämies Heikkistä, milloin hänen punapartaista poikaansa, jota sanottiin Franssuksi; hän käytteli airoja. Mitä valtiollista uskontunnustusta Franssu tunnusti, ei käynyt selville, sillä Franssu ei vastaillut mihinkään muihin kuin konkreettisiin kysymyksiin. Pappa ei ollut tyytyväinen esikoispoikaansa, joka »Seitenoikean» vaarallisessa koskessa sai osakseen aika löylytyksen laiskuudestaan ja vetelyydestään, huolimatta siitä, että Franssu näytti ainakin yhtä vanhalta kuin pappakin, Franssu oli niitä miehiä, jotka ajattelevat: eihän se ole aika jäniksen selässä.

Mutta sosialisti Heikkinen sen sijaan oli oivallisin perämies ja soutaja, minkä voi tavata. Hän saattoi meidät loistavalla tavalla yhdessä päivässä tuon 10 peninkulmaa pitkän taipaleen Suomussalmelta Ristijärvelle. Hän ohjasi komeasti ja souti niin, että hänen pitkä, solakka venheensä värähteli joka vedolla. Tosin vuorottelimme me kaikki soudussa tyynillä vesillä, sosialisti-peränpitäjä, »pääskys»-professori, minä villi ja pilttinahjus Franssu.

Yhä uudestaan vaikutti minuun seutujen jylhyys. Ensimmäinen taival Ämmän tehtaalta pitkin kymmentä vuolasta koskea oli täydellistä erämaata. Ei edes ainoatakaan torppaa rannalla. Jos onnettomuus olisi tapahtunut, en tiedä, mistä pelastusta olisi tullut ja miten olisi jouduttu asutuille seuduille. Ja matkaa oli kokonaista 10 km.

Asutuille seuduille pääsimme vasta Hyrynsalmen kirkonkylän läheisyydessä.

Viimeisen kosken, Aittokosken, alapuolella oli uutisasukas rakentamassa hyvin suurisuuntaista torppaansa kruununmaalle ja kruunun uhkeista tukeista. — Kruununtorpparit elävät nykyään suurenmoisesti näissä erämaissa. Näimme maantien vieressä erään valmiin torpan uutisrakennuksen, jonka tupa oli rakennettu ikihongista, lattian pinta-ala 9x9 metrin laajuiseksi ja seinän korkeus lattiasta kattoon yli 3 metrin korkuiseksi.

Miehen ja hänen perheensä elämän tarina oli erittäin mielenkiintoinen ja aito pohjalainen.

Jo nuorena oli mies lähtenyt Suomussalmelta köyhästä kodistaan avaraan maailmaan etsiäkseen onnea vierailta mailta. Hän suuntasi matkansa pohjoista kohti ja joutui vihdoin n.s. »Ruijaan», pohjoiseen Norjaan. Vardössä hän kohtasi sorean neitosen, jonka vanhemmat olivat sinne muuttaneita savolaisia. He solmivat rakkauden liiton, ja nuoria kun vielä olivat, päättivät he suuremmassa maassa ja leppoisemman luonnon ympäröimänä uhrata voimansa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Heille onnistui kaikki hyvin, Jumala siunasi heidät lukuisasti hedelmällisiksi ja antoi heille jokapäiväisen leivän. Mutta sitten tuli onnettomuus. Mieheltä taittui jalka kuparikaivoksessa, sääri katkaistiin ja hän vaappui elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin hän kumminkin toipui ja jäi eloon, mutta raajarikkona.

Yhtiö myönsi hänelle, hänen oman käsityksensä mukaan, runsaan vahingonkorvauksen; hän osti 100 dollarin hinnalla itselleen tekojalan, jonka avulla hän pääsi liikkumaan ilman kainalosauvoja, vaikkakin liikaten.

Mutta hänen sairautensa aikana ei köyhä Suomussalmi hetkeksikään häipynyt hänen mielestään. Sinne takaisin omaan syntymäseutuun, sinne synkkiin metsiin, kuohuvien koskien partaalle, sinne täytyi hänen palata. Häntä hivutti koti-ikävän kamala tauti. Turhaan varoitti häntä hänen hennohko vaimonsa matkan vaivoista ja Suomussalmen erämaiden köyhyydestä. Hänen täytyi palata, hänen elämänsä ja järkensä oli kysymyksessä.

Hän tuli, hän pelasti mielenmalttinsa, mutta hänen vaimonsa sen menetti. Vaimo ei voinut sietää Aittokosken iäistä kohinaa ja äärettömän salon synkkää suhinaa. Hän suri suremistaan, kunnes hänen järkensä pimeni.

Saapuessamme uutisasutuksen rantaan kierteli mies sata dollaria maksavine jalkoineen uutisrakennustaan, välittämättä meistä vähääkään. Hän tahtoi rakentaa palatsin sairaalle, mutta yhä vieläkin kauniille, rakkaalle vaimolleen. Hänellä oli kiire. Lapset ympäröivät meidät; ne puhuivat englanninkieltä ja suomea. — Englantilainen uutisasukas Suomen autioimman kosken äyräillä! — Vaimo istui sängynlaidalla kehtolapsi sylissään ja katseli meihin ystävällissurullisin silmäyksin. Kun väki sai kuulla, että Suomussalmen pastori oli seurassamme, — Kianto ja hänen sekä meidän hyvä ystävämme, pastori, oli seurannut mukanamme ensimmäiset kymmenen koskea — syntyi liikettä talossa.

Mies jätti uutisrakennuksensa, ryntäsi sisälle ja asetti kahvipannun tulelle. Viimeksi syntynyt oli kastettava.

Mutta vaimo, hän oli levoton istuessaan liikkumattomana sängynlaidalla.
Kysyin häneltä paraimmalla norjan kielellä.

— Måske de snacker norsk?

— Kyllä minä mahdan, vaan en jaksa.

Hän oli levoton sen tähden, että pastori oli niin nuorennäköinen. Hän oli toivonut, että vanha rovasti olisi toimituksen suorittanut. Ja tuo madonnannäköinen vaimo katseli suurilla saimaansinisillä silmillään itsepintaisesti minuun. Minulle teki oikein hyvää koettaessani selvittää hänen rukoilevan katseensa merkitystä. Hän toivoi, että minä suorittaisin tuon teon ja siunaisin lapsen. Minulla oli sellaiset laatuominaisuudet, mitkä hänen harhautunut järkensä, asetti oikeaan rovastiin. Sydämellisen kernaasti, tehdäkseni sairaalle mieliksi, olisin lapsen siunannut, jollei vain typerä laki olisi minua siitä estänyt. Lapsi parka, joka arvattavasti tulee kärsimään raskaan perinnöllisyyden seurauksia, ei varmaankaan olisi vahingoittunut ruumiin eikä sielun puolesta minun siunauksestani.

Mutta kaikki vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Mistä saataisiin kummit? Meitä oli useita pareja kummeiksi, esimerkiksi ensimmäisenä parina Kianto ja minä — kaikki muistutukset pyydetään jättämään sikseen —, toisena parina professori Theodor Homéen ja sosialisti Heikkinen, punapartainen Franssu varamiehenä. Kaikki hyvin, mutta pitokummin piti olla nainen. Sitä sukupuolta ei ollut saatavissa läheltä eikä kaukaa, oli vain emikukkaisia pajupensaita Aittokosken rannalla. Perhetarun synkkä traagillisuus olisi vaikuttanut, että minä mitä suurimmalla hartaudella olisin ollut läsnä tässä tilaisuudessa siinäkin tapauksessa, että prof. Theodor Homén olisi ollut »pitokummina». Ei toki, kansan siveys piti tarpeellisena naisen läsnäoloa tässä toimituksessa, ja pojista vanhin työnsi veneen vesille etsiäksensä naista. Mistä, sitä emme tietäneet. Me näimme vain metsiä.

Meidän täytyi kiiruhtaa edelleen.

Koskivene sysättiin vesille ja me vierimme pois virran mukana. Varmaankin ristittiin lapsi myöhemmin, jolloin tilaisuudessa oli sylikummi ja Kianto tämän parina. — Jumala olkoon lapselle armollinen!

* * * * *

Kiitollisuudella mainittakoon, että reippaan Heikkis-vanhuksen voimakkaiden aironvetojen avulla saavuimme myöhään illalla Ristijärvelle, huolimatta voimakkaasta vastatuulesta. Erosimme hänestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla.

Loppuvaikutus matkastamme näissä autioissa metsäseuduissa oli toivoa herättävä. Kulttuuri, sivistys, tieto ja siisteys tekevät parhaillaan ihmeteltäviä edistysaskeleita maassamme. Kävimme maamme nälkäseuduilla, ja sielläkin käy aineellisella ja henkisellä alalla virkeä tuulahdus, joka varmaan läheisessä tulevaisuudessa on kantava kauniita hedelmiä.

Jekaterina Panfilovna.

(Turisti- ja kulttuurikuva Punkaharjulta.)

Jokunen kymmenkunta vuotta sitten oleilin useimpina kesinä Itä-Suomen vilkasliikkeisimmillä matkailupaikoilla: Imatralla, Punkaharjulla ja Savonlinnassa. Minua halutti nimittäin päästä kosketuksiin sen suuren ulkomaalaisen matkailuliikkeen kanssa, joka täällä — ja ainoastaan täällä — meidän maassamme tulvehtii. Olin pitkän samean syksyn, pitkän talven ja kevään kyllältäni katsellut Helsingin elämää. Tahdoin vaihteeksi nähdä muutakin, nähdä sen kansan elämää ja liikettä, jolla on asuntona aurinkoisemmat seudut, jolla on veri tulisempaa ja vilkkaampaa kuin meillä. En päässyt lähtemään tätä näkemään itse heidän kotisijoilleen, tyydyin katselemaan heidän menoaan yllämainituilla paikoilla.

Näin jouduin Punkaharjulle asumaan. Aluksi siellä oli pelkkiä suomalaisia. Siivoja, hienoja ja musikaalisia suomalaisia. Helsingin silloinen kuuluisin tenorinlaulaja rouvineen, koulutettu sopraano ja altto sekä minä muodostimme kuoron, joka illan tullen heläytteli lauluja tähdistä, kukista, rakkaudesta ja kaikesta siitä hempeydestä, joka tulvimalla tulvii esille meidän sekakuorolauluistamme. Oli kaunis kesä, aurinkoinen ja leppoisa; heikot tuulet nukahtivat säännöllisesti levolle jo iltapäivällä. Rasvatyyntä kaikkialla auringon laskiessa. Kustakin puistoon hakatusta aukosta näkyi hohtoisia peilejä silmänkannon päähän. Tähän ympäristöön sulivatkin hennot, kainot »Sylvian laulut» kuin omaan maaperäänsä. Helskytettiin laulua »Nuku rauhaton sydämein», vaikkapa sellaista ei tavattu yhtään koko meidän suuressa parantolaseurueessamme. Suomen kesä, Punkaharju ja meidän oma lihamme ja hidas verenkiertomme olivat jo ammoin hiljentäneet kaikki sydämen myrskyt, ja tyyneys, yhtä perusteellinen kuin Puruveden selillä iltaisin, vallitsi jokaikisen mielessä.

Mutta sittenpä eräänä päivänä Jekaterina Panfilovna tuli Punkaharjulle.
Hän tuli suoraa päätä mustan mullan seuduilta. Hän oli tulisen
Sarmatian tyttäriä, jossa kaikki on virallisesti vartioitua ja
vakoiltua paitsi — rakkaus.

Jekaterina tuoksui kaikille hienoimmille lemuille, hän tuoksui pitkän matkan päähän. Kainot, hennot kukkaset Punkaharjun rinteillä sulkivat kupunsa umpeen väkevän hajun pakosta, vanamot painoivat teränsä maata vasten välttääkseen sitä lemua, mikä Jekaterinan jokaisesta vaatekappaleesta sinkosi ilmaan. Missä Jekaterina kulki, siinä petäjien pihkanhajukin menetti voimansa.

Ja minkä sähinän hänen jokainen liikkeensä aikaansai! Heinäsirkat loikkivat suoraan ilmaan hänen lähetessään varvikossa, ja turilaat levittivät punertavat siipikuorensa lentääkseen suin päin minne siivet vain jaksoivat kantaa. Jekaterinan kaikista alusvaatteista lähti sellainen silkinkahina, etten sitä koskaan ennen muista kuulleeni. Kuinka hiljaa ja äänettömästi meidän suomalaiset naisemme liikkuivatkaan kukkakentillä pumpulipitseineen aluspukimiensa helmoissa, aivan kuin yöperhoset. Jekaterina touhusi kuin parveileva mehiläisjoukkue.

Jekaterinalla oli kastanjanruskea tukka levällään, jotta kesäinen ahava pääsisi tunkeutumaan tukan juurikin saakka. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, tumma ihonväri, aito itämaalainen, vaikka hänellä ei ollut tuota kehittyneemmille venakoille niin ominaista ylitsevuotavan rikasta rintarakennetta, niin sanoakseni arbuusimaista lajia, vaan pikemminkin, ottaakseni edelleen vertauksen arokasvistosta, unkarilaista melonia muistuttava muodostus.

Jekaterina heitti heti, astuessaan meidän romanttiseen seuraamme, tutkivan katseen miessakkiin, joka sattumalta oli siihen aikaan sangen vähälukuinen juuri tapahtuneiden poislähtöjen takia. Naisia sakeesti, mutta miehiä harvakseen. Hän kulki kuin leijona hakien kenen hän nieltä mahtaisi. Lopuksi hän valitsi minut uhrikseen.

Istuin muutamana iltana rantahuvilan verannalla soitannollisen iltaman jälkeen hotellissa, tunteet kukkuroillaan heleintä lyriikkaa tuomien ja syreenien ihanuudesta. Istuin ääneti ja yksin ja katselin hyttysten hyppyjä puitten latvojen tasalla. Silloinpa ilmestyi Jekaterina Panfilovna, en tiedä mistä.

— Pardon! — muuta hän ei aluksi sanonut.

— Pardon! sanoin minäkin ja nousin kohteliaasti pystyyn.

— Pardon! Te olette ihmeellisesti serkkuni näköinen, joka asuu Venäjällä. Olen jo aikaisemmin aikonut puhutella teitä, mutta kun kuulin, että te puhuitte suomea, ymmärsin, ettette voinut olla serkkuni.

Tämän hän lausui heläjävällä saksalla, jonka kielen hän oli oppinut Smolnan naisopistossa. Hän oli kymmenkunta vuotta sitten läpäissyt tämän ylhäisen opiston. Ja kello huvilan salissa pompatti kymmentä.

— Sehän on hauskaa kuulla, vastasin minä ja asetin tuolin Jekaterinan istuttavaksi.

Ja sitten ryhtyi hän kertomaan nuoruudestaan eräässä kaupungissa mustan mullan alueella, jossa serkkunsa, minun haahmoni, oli leikkinyt suurta sankaria neitojen parissa. Serkku oli kaikin puolin ollut oiva mies, mutta yksi omituisuus hänessä oli, hän pyrki aina suutelemaan.

Minä ehdotin, että hävisimme istumaan vähän loitommaksi rappusille, sillä tiesin, että makuuhuoneiden ikkunat olivat selkiselällään ja minun tuttavani, suomalaiset naiset, ymmärsivät mainiosti saksaa.

Siellä rappusilla ryhtyi Jekaterina yhä tarkemmin kuvailemaan serkkunsa luonnetta. Eräs hänen tuttavistaan tytöistä oli kerran kertonut hänelle, että hän on hieman tunnonvaivoissa siitä, pitikö hänen kertoa äidilleen vai eikö, että serkku joka kerta saattaessaan häntä kotia suudella napsi häntä paraatikäytävässä.

— Mitenkä te neuvoitte? kysäisin minä.

— Um Gottes willen; neiti, vastasi Jekaterina. — Suutelohan on viattominta nautintoa maailmassa. Nicht?

— Nä natyrlit, myönsin minä pontevasti.

Minä olin pakotettuna ehdottamaan pientä kävelyretkeä ihmeen ihanalle Tuunaansalmen rannalle. Tuossa tuokiossa tarttui Jekaterina minun käsikoukkuuni. Hän lemusi nardusta, tuo itämaalainen Magdaleena! Entä se helmojen sähinä ja kahina! Kuu kiipesi kuin komennuksesta puitten latvojen taakse ja heitteli läikkyviä valoviiruja pitkin salmea ja pienen kauniin Kirkkosaaren yli keskellä salmea. — Siihen aikaan ei rautatiesärkkä ollut vielä tätä pyhättöä raiskannut. — Hän oli raskas tuo suloinen Jekaterina käsikoukussa ja hän painaltui kiinni kupeeseeni niin, että kylkiluut vaipuivat kylkiluiden lomiin. Vanha taru ikä-äitimme Eevan luomisesta välähti mieleeni.

Tunsin selvästi, että minun oli suudeltava. Olisipa Jekaterina edes ollut toisen aviovaimo, niin olisi ollut helpompaa leikkiä Jooseppia. Mutta hän oli täysin vapaa, nuori, iloinen leski. Eipä minulla siis ollut syytä kieltää häneltä tuota viatonta iloa. Koetin virkistää kotoa perittyä siveellisyyttäni, mutta se ei jaksanut saada äänivaltaa. Kaikilla paremmilla ihmisillä jälkeen Goethen on kaksi haltijaa sydämessään, toinen hyvä ja toinen paha, paha aina monta vertaa voimakkaampi. Ja elämän kulku on sellaista, että hyvä aina joutuu alakynteen. Aivan niinkuin Paratiisissa.

Aprikoidessani näin muiskujen arvoa siveellisessä suhteessa lasketteli
Jekaterina juttuja serkkunsa seikkailuista tyttöparvessa.

— Te olette aivan ihmeellisesti hänen näköisensä, huudahti Jekaterina.

Olin näinä hetkinä edustavinani koko Suomen miehistä nuorisoa. Pitääkö minun huudahtaa: mene pois, kiusaajatar, vai tuleeko minun suudella? Paha haltijatar kuiskasi: sinä joudut kaikkien halveksimaksi, jollet tee naiselle mieliksi, hänellä kun vielä on niin vähäiset pyyteet. Sinulla on rinnallasi nainen mehevien arbuusien kotimaasta, virvoita häntä suutelolla. Muuten olet iankaikkinen nahjus. Minkä muiston hän saakaan Suomen miehisistä miehistä, jos kiellät. Minkä Suomen vihollisen sinä herätätkään hänessä, jollet tee mieltä myöten. — Hyvä haltijatar vaikeni näitten perustelujen pakosta, varsinkin viimeisen.

Päättävästi astuin alas lautalle, joka oli kiinnitetty laituriin.
Istuuduimme penkille.

— Paks, paks, paks!

Jekaterina oli kerrassaan taituri muiskuttelemisen alalla.

En luule, että Salomonin morsiankaan »Korkeassa Veisussa» teki asiansa luontevammin.

Katsoin kelloani. Se osoitti 20 minuuttia yli kymmenen. Suomalainen rekordi siihen aikaan sivistyneen naisen kanssa.

Eräällä väliajalla kysyi Jekaterina äkkiä:

— Mikä on isänne ristimänimi?

Ihmettelin suuresti, mitä isävainajallani oli aluksella tekemistä, mutta vastasin:

— Hän on kuollut, mutta hänen nimensä oli Johannes.

— Nuh, Ernst Ivanovitsh! sanoi Panfilovna riemuiten.

Ernst Ivanovitsh, Ernst Ivanovitsh! — Rangaistus seurasi pikemmin kuin olin odottanutkaan. Kuu kadotti valonsa, en luule, että enää suudeltiin kotvaan aikaan. — Ernst Ivanovitsh. — Venakon kanssa joutuu »sinuksi» jo 20 suutelon perästä, joskus ehkä aikaisemminkin.

Mutta olinhan kumminkin hankkinut Suomelle ystävättären Venäjän sivistyneimpien naisten joukosta.

* * * * *

Minä olin auttamattomasti kytkettynä Jekaterinan kavaljeeriksi hänen oloajakseen Punkaharjulla.

Hän pyrki ulos vesille. Hankin veneen ja autoin Jekaterinan veneeseen. Hän asettui perään istumaan, nappasi kätensä ristiin ollenkaan yrkäiiemättäkään tarttua melaan. Sousin, mutta kevyt vene pyöri ympäri. Minun piti käydä huopaamaan voidakseni ohjata oikeata suuntaa. — Aito smolnalaista kulttuuria. — Kun vihdoin sain veneen liukumaan minne tahdoin, sanoi Jekaterina kehoittavasti:

— Vot, vot, vot Ernst Ivanovitsh.

— Puh!

Ruuhemme luisti hitaasti harjun siropiirteisten lahtien ja niemien ohitse. Jekaterinan suortuvat liehuivat tuulessa. Hän hyräili laulua: »Oi sano hänelle» venäläisillä sanoilla, jotka muistuttivat muiskun läiskytyksiä. Heikko tuulenhenki toi sieraimiini itämaisia tuoksahduksia Jekaterinan silkkisistä pukimista. Me sivuutimme Runebergin kukkulan alla sijaitsevan lammikon rantueita. Nytpä Jekaterinaa rupesi haluttamaan maihinnousu. Mutta ensin hän tahtoi tietää, oliko Punkaharjulla käärmeitä.

— En ole koskaan nähnyt Punkaharjulla käärmeitä, enkä ole kuullut muittenkaan sellaisia nähneen.

— Minä kuolen, jos näen käärmeen, sanoi Panfilovna.

Luottakaa minuun, olen vanha käärmeentappaja.

— Suojelkaa minua.

— Immer.

Lykkäsin veneen perän rantaan. Jekaterina vain istua kökötti paikallaan. Minun piti nousta auttamaan häntä veneestä.

Oli ihmeen ihanaa tällä rannalla, ennenkuin Takaharjun parantola sinne rakennettiin.

Me kuljimme runollisissa aatteissa tämän ihanan lammen rantamailla, ja Jekaterina tahtoi minua uimasilta poimimaan hänelle lummekukkia, joita kasvoi kirkkaassa, syvässä vedessä. Hän huusi haltioissaan:

— Wasserlilien, Wasserlilien!

Häveliäisyyteni esti kumminkin minua täyttämästä tätä kohteliaisuuden vaatimusta. Lupasin veneellä hankkia hänelle sylin täydeltä näitä ihanoita kukkasia.

Palasimme sitten veneeseemme. Juuri tullessamme alukseemme kahisi ruohikko aivan Jekaterinan pikku jalkojen edessä. Suuri käärme kiemurteli rantakivillä ja kiiruhti järveen. Jekaterina heittihe hervottomana taapäin, minä kaappasin hänet vasemmalle käsivarrelleni. Hän lepäsi kaarena käsivarrellani, tukka ja kädet roikkuen maata vasten. Käärme ui ulos järvelle pää kohona ja keltainen viiru loisti ohimoilla. — Vaaraton tarhakäärme. — En voinut irroittaa silmiäni uivasta käärmeestä, niin komeana liukui hän järven pinnalla, vaikka Jekaterina lepäsi kuin ryöstetty sabinitar käsivarrellani. Vasta käärmeen kadottua näkyvistäni kiinnitin huomioni Jekaterina parkaan. Hän lepäsi liikkumatonna, aivan kuin kuoleman omana käsivarrellani.

Nytpä olin poikana lukenut ruotsalaisten tätien romaaneista miten perille päästään, onko pyörtymyskohtaus luonnollista vai teeskenneltyä. Kun pikkurillillä painaa silmälautasta, ja kaunotar jarruttaa vastaan, silloin se on teeskenneltyä, jos silmälautanen aukeaa, silloin se on luonnollista.

Jekaterina jarrutti vastaan kaikin voimin. — Aito Smolnan kulttuuria. –

Sopivin keinoin sain Jekaterinan hereille. Hän hieroskeli silmiään, kietoi kätensä kaulaani ja hymyili autuaallisesti.

Keksin mielestäni sukkelan vertauksen.

— Jekaterina Panfilovna! Eikö teidän mielestänne tämä muistuta paratiisia? Tämä jumalallinen puisto, nämä kirkkaat vedet, käärme, te Eeva, minä Aadam.

Mutta Jekaterina vavahti kuin todellakin käärmeen pistämänä.

— Ei saa laskea leikkiä pyhistä asioista.

Hän oli yltiöpäinen uskovainen. Olin kerrassaan unohtanut, että elävä lemmen tunne ja elävä uskonnollinen tunne ovat kaksoissisaria.

Jekaterina esiintyi nyt vallan toisessa valossa kuin ennen. Minä kiinnyin yhä enemmän hänen psykeensä. Mahdoton ilmiö meidän protestanttisessa, raittiissa maailmassa. Mutta hän pohjasi syvälle niihin maaperiin, mistä kristillisyys muinoin versoi esille. Tässä maailmassa toinen päivä omistettiin ankaralle paastolle, toinen hurjimmille mellastuksille. Olin seisovinani kasvoista kasvoihin jonkin Baalin tai Mylittan papittaren edessä. Hänen pukunsa tuoksu vaikutti minuun kuin suitsutus jostakin aasialaisesta temppelistä.

— Jos uskoo Jumalaan ja hänen pyhiin menoihinsa, niin saa kaikki syntinsä anteeksi, sanoi Jekaterina lämmöllä.

— Mutta emmehän me ole syntiä tehneet, oli minun hieman typerä väitteeni.

— Ei, ei, emme me. Minä tarkoitan vain ylimalkaan.

Ilmielävä abbé Coignard naishaahmossa, toisin sanoen kristitty alkuperäisimmässä ilmestysmuodossaan, joka luottaa uskon ja sakramenttien kaikki puhdistavaan voimaan. Samoin kuin nuohoja tulee valkoiseksi ja puhtaaksi saippualla ja vedellä, samoin puhdistuu kristitty kaikesta synnin loasta uskon ja armonvälineiden kautta. Tätä ihanaa lääkettä synninhaavoille tarjoavat helpoimmin katoliset uskot tunnustajilleen. Tästä johtuu näiden suuri vaikutus ihmismieliin vielä tänäkin päivänä.

Miten ihana hän oli tuo Jekaterina lujassa varmuudessaan syntien anteeksisaamisesta. Hän seisoi edessäni kuin pyhimys valmiina rukoilemaan — ja suutelemaan. En voinut olla lausumatta ihmettelyäni hänen maailmankatsomuksestaan, joka mielestäni oli niin ehyt ja historian pyhittämä. Meistä tuli jälleen parhaimmat ystävykset ja me laskeuduimme tämän maailman laaksoihin liideltyämme hetkisen uskonnollisten kysymysten eksyttävissä avaruuksissa.

Poimimme lumpeen kukkia ja Jekaterina koristi tumman tukkansa suurella, valkoisella kukalla.

Mutta Jekaterinan täytyi palata takaisin omaan maahansa. Seurasin häntä Savonlinnaan. Suhteemme oli muuttunut yhä enemmän niin sanoakseni uskonnolliseksi, vahvasti mystillisyydellä väritetyksi. Jekaterina rakasti luojaansa ylitse kaikkia kappaleita, mutta myöskin kaikkia Hänen luomiaan, niiden joukossa luomakunnan vähäisintä olentoa, minua. Hänpä ei leikin vuoksi kantanut nimeä Panfilovna.

Laiva seisoi laiturissa valmiina lähtöön. Jekaterina tungeskeli kannella kylpyvierasten tiheässä joukossa. Juuri ennen lähtöä tahtoi Jekaterina minua seuraamaan itseään hyttiinsä. Haltioitunein elein ja kummallisesti hehkuvin silmin kulki hän edellä, minä uskollisesti jäljessä. Astuimme hyttiin ja Jekaterina sulki visusti oven. Joka taholla oli kukkia kaikissa vesilaseissa ja pöydällä suuri valkoinen leipä.

Jekaterina piti minulle säihkyvän puheen. Hän luetteli kaikki minun hyvät puoleni, ja niitä oli monta, osalta itselleni siihen saakka tuntemattomia. Mutta niinhän sanotaankin, että itsensä tunteminen tässä maailmassa on vaikeinta. Hän sanoi, että hänellä minun seurassani oli ollut sanomattoman hauskaa. Varustauduin liikutettuna suorittamaan yhden tahi pari hellää jäähyväissuuteloa, mutta suuteleminen ei tällä kertaa ollut Jekaterinan tarkoituksena. Hän osoitti leipää ja sanoi:

— Luterilaisena ette tiedä, mikä leipä tuo on.

— En.

— Se on pyhä leipä, ostettu Savonlinnan kirkosta. Kun ystävä tarjoo toiselle tällaisesta leivästä, niin siitä seuraa onnea ja menestystä elämässä. Ettekö tahtoisi ystävällisesti maistaa leipää.

Pienoinen kabinetti, ruusunhaju, Jekaterinan tuores parfymi, hänen hehkuvat silmäyksensä, kaikki tämä teki minuun syvän vaikutuksen, aivan niinkuin olisin otettu jäseneksi johonkin itämaalaiseen salaperäiseen hengelliseen seurueeseen. Kävin leivän nipukkaan kiinni, mursin sen ja pistin suuhuni. Mutta se oli rutikuiva se kärki, se rapsahti rikki hampaissani ja murskautui tuhansiksi teräviksi kiteiksi. Yksi näistä pujahti väärään kurkkuun. Minä olin rykiä kuolemattoman sieluni ulos ruumiistani, Jekaterina takoi pienillä nyrkeillään lapaluitani, muutama lasi vapautettiin ruusuistaan ja minä tyhjensin karafiinin. Keuhkoissani sihisi ja suhisi kuin ahjossa. Vihdoin sain sanotuksi seuraavat sanat:

— Lutherin opin mukaan olen minä kelvoton nauttimaan pyhiä paloja.

— Ei niin, ei niin Ernst Ivanovitsh! Hän tahtoo teitä tällä tarkasti muistamaan tätä juhlallista hetkeä.

Tyydyin tähän teologiseen selitykseen ja siirryin hellästi hyvästelemään. Viimeisen suutelon sain otsalleni. Se oli pyhä suutelo. Mutta samassa kuiskasi Jekaterina seuraavan kauniin, saksalaisen värssyn:

    Es wär' so schön gewesen.
    Es hat nicht sollen sein.

Ei ole olemassa mitään rajaa pyhän ja epäpyhän välillä. Itse elämä on sittenkin pyhintä mitä tunnemme.

Silmät punaisina kuin vasta ongitulla särellä seurasin Jekaterinaa kannelle ja olin viimeinen maihin astuja.

En voinut ottaa osaa jäähyväislauluihin rannalla, sillä pyhät kiteet kaivelivat yhä syntisessä kurkussani.

Liinallaan huiskuttaen katosi suutelusiveä Jekaterina kohti Pihlajaveden selkää. Hän katosi ikipäivikseen minun ruumiillisista silmistäni.

Ylpeilen sentään siitä, että hän kuolinhetkeensä saakka oli lämmin Suomen ystävä, ja toivon että hänestä tulee innokas esirukoilija, kun minun paikkani määrätään ikuisuudessa.

Punkaharju.

Kauneimmilla naisilla ei aina ole kauneimmat nimet. Eipä liene mahdotonta, että joku Eulalia tahi Petronella joskus maailmassa ovat olleet kaunottaria. Kun venäläisten kirjailijain romaaneissa luen jostakin Maria Skorodumovasta talli Fjokla Klimpujevasta, en pääse siitä käsityksestä, että he ovat hirvittävän näköisiä, että heillä on mustat viikset ja puhuvat möräkällä äänellä sekä polttavat väkeviä sikareja. Siitä huolimatta kirjailija väittää joka kymmenennellä sivulla, että he olivat hurmaavan kauniita, että nuoret miehet olivat hullaantuneita heihin.

Samoin on Punkaharjun laita. Se ei kaiu kauniilta suomenkielellä, mutta vieläkin rumemmalta ruotsinkielellä. Eräs sanomalehtimies tanskalaisesta »Politiken»-lehdestä kirjoitti kerran artikkeleita Punkaharjulta ja väänsi nimen siihen määrin, että se kerrassaan loukkasi säädyllisyyttä. — Rumasta nimestään huolimatta — punka merkitsee sianselkää — on se kumminkin Suomen tätä nykyä kaunein puisto, ja kauneimpia mitä minun syntiset silmäni koskaan ovat äkänneet.

Puhun vain Punkaharjun »puistosta», sillä asian laita on se, että Punkaharjun hongat ovat siihen määrin varttuneet, että ihanat näköalat jäävät minun silmistäni syrjään. Katselen ja ihailen nykyään etupäässä noita pitkiä, punaisenruskeita hongan runkoja, jotka seista sojottavat niin suorina ja terhakoina, ikäänkuin tahtoisivat huudahtaa: »täällä on meillä hyvä olla, täällä meillä on herkullista nautittavaa sakeasta soramaasta, täällä kirkkainta juotavaa palan painoksi, täällä on honkain koto». Näitten honkien komea ryhti, tuuhea ulkomuoto, pihkainen runko vastustamattomasti tartuttavat reipasta mieltä katsojaan. Ilostuu heidän elämänilostaan, heidän ylpeästä pystyasennostaan, ei voi olla suoristamatta omaakaan selkäänsä, tuntee itsensä yhtä pöyhkeäksi ja iloiseksi kuin hekin.

Kun heittää silmäyksensä uinaileviin, peilikirkkaisiin salmiin ja lahtiin, joutuu hentomielisyyden valtaan ja — jos houkutuksia on tarjolla — lemmentautiin, mutta heitäppäs katseesi petäjiin, niin sielusi taas pääsee tasapainoon. Hongat muodostavat niin sanoakseni siveellisen aineksen näköaloissa.

Niin ne vaikuttavat minuun; en tiedä, mitä ne vaikuttavat moniin
nuoriin venäläisiin ja venakoihin, jotka nykyään samoilevat harjulla.
Ne voivat, nuo venakot, olla ihanoita ilmestyksiä, kaikki nuo Mariat,
Fjoklat, Tatjanat ja Jekaterinat, nimistään huolimatta, aivan niinkuin
Punkaharju itsekin.

Silmäys Punkaharjun historiaan.

Punkaharjulla on varmaankin hämärässä muinaisuudessa rehoittanut yhtä tuuhea mäntyparatiisi kuin nytkin. Ehkäpä vielä paljoa suurenmoisempi. Hongat ovat olleet vanhemmat ja suuremmat, ne ovat olleet pörröiset ja villimmät nähdä. Siellä on seistä törröttänyt noita kuivuneita keloja, koristeellisia ja pahvinharmaita, vääntyneille oksankarankoineen. Tämä oli Punkaharjun villi barbaariaikakausi. Punkaharju-jätin siistit jälkeläiset muistuttavat esi-isiään, mutta ovat enemmän sirostetut, paremmin kammatut kuin ne. Puiston puut ovat myöskin ottaneet mallia nykyajan siisteistä ihmisistä.

Tätä barbaariaikakautta kesti yhtä kauan, kuin kansa eli metsästyksellä ja kalastuksella. Silloin saivat metsät seistä rauhoitettuina. Silloin piti oravalla olla puita missä hypellä, näädällä oksia mistä ponnistaida ahdistellessaan hurjasti saalistaan, silloin piti kontiolla olla kaatuneita keloja minkä alle pesiään suoritella, silloin hukalla tiheitä näreikköjä missä piilotellaida päivisin. Silloin tekivät nahat kauppansa Laatokan ja Suomenlahden rantamilla. Hansalaiset välittivät metsästäjäin kauppoja suuren maailman kanssa.

Ensimmäiset ihmiset, mitkä Punkaharjun ihanoita näkyjä silmäilivät, olivat »laihat pojat lappalaiset, väkäsilmät, vääräsääret». Mitkä erinomaiset metsästysmaat ja oivalliset apajapaikat olivatkaan näillä talleroisilla. Puruveden muikut ja siiat ovat tänäkin päivänä kuuluisia herkkuja, kuha on kuulakampi, ahven koreampi ja kirjavampi tässä läpikuultavassa vedessä kuin muualla. — Minulle, lappalaisten myöhään syntyneelle jälkeläiselle, on tapahtunut se ihme, että monen sylen päästä näin koreankirjavan ahvenen tempovan uistinta yhtä selvästi ja tarkasti, kuin jos se olisi uinut ilmassa eikä vedessä. Niin läpinäkyvää on Puruveden vesi. — 1500-luvulla kalastettiin Puruveden rantamilla 400:lla nuotalla.

Lappalaiset asuivat seutuvilla vielä kauan historiallisellakin ajalla. Vielä Kustaa Vaasan hallitessa 15-sataluvulla tavataan 5 lappalaisperhettä asuvina läheisessä Rantasalmen pitäjässä. Punkaharjulla on tila nimeltä Kotila, missä nyt Finlandian hotelli sijaitsee. Ehkäpä lappalaiset tänne suojaisen lahden poukamaan pystyttivät ensimmäiset kotansa.

Ovatko muinaisgermaanit koskaan metsästelleet ja kalastelleet Punkaharjun rantamilla? Tähän on vaikeaa vastata, sillä kysymys ei ole vielä tullut tarkasti valaistuksi. Länsi-Suomessa tavataan germaanisia nimiä kaukana sisämaassa vesistöjen varsilla. Karjalassa ne ovat harvinaisemmat. Mutta väitetään, että sana Saimaa on johdettava muinaisgermaanisesta sanasta Saivas = sja = sjö — vesi. Tästä saan rohkeutta selitellä paria paikannimeä Punkaharjulta germaanilaisiksi, vaikkapa minulta puuttuukin samaa kekseliäisyyttä ja lentoa, kuin mitä Strindbergillä oli, ja mikä on ominaista Wetterhoff-Aspille, ja vaikka minun selitykseni kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin tällä viimeksimainitulla.

Punkaharjun omistajina on vielä viime vuosisadan alkupuolella ollut kaksi kylää, Laukansaari ja Tuunaansaari. Laukansaaren nimessä on kantasanana »laukka». Se merkitsee vettä. Suola-laukka = ruots. saltlaka (e). Laukardag (Lördag) = suomal. lauantai = pesupäivä. Laukaan pitäjä — vesipitäjä, norjalainen Lagen = vesi; italialainen lago = latinalainen lacus = suomal. järvi. Siis indoeurooppalainen runko, joka merkitsee vettä 1. järveä. Laukansaari siis merkitseisi juuri samaa kuin täällä saaristossamme paikka, jonka nimenä on »Sjöholmen».

Ja nyt reippain mielin Tuunaansaaren kimppuun! Vanha ruotsalainen sana »tuna» merkitsee aita l. aitaus. Vertaa Sigtuna, Eskils-tuna, Snapper-tuna, Lund-tuna, jota viimemainittua myöskin Lontooksi sanotaan. Siis Tuunaansaari = saari, joka on aidattu. Mikähän aita se mahtoi ollakaan? Nyt vanhat tiedonannot mainitsevat, että muinaisaikoina villipeurat juosta kopistelivat Savon kaikissa metsissä. Vielä 1800-luvun alussa niitä nähtiin Rautalammilla. Vuonna 1693 oli vielä aidan jäännöksiä nähtävinä Rantasalmen ja Leppävirran rajamailla, jota aitaa oli käytetty peurojen satimena. Siis ei Tuunaansaari ole ollut mikään puinen rintavarustus, vaan hyvin yksinkertaisesti paikka, jossa peuroja on aituutettu.

Siis, todistelu on sitovaa, kunnes tutkija ilmenee, joka kykenee sen kumoamaan. Tu fri, niinkuin ruotsalainen sanoo, siihen asti! — Voisihan myöskin johtaa nämä sanat sukunimistä: Laukkanen ja Tuunainen.

Kalastaja Sjöholm Laukansaaressa ja metsämies Thuneberg Tuunaansaaressa eivät rakastaneet lapinpoikaa Kotilaista Kotilan talosta. Hän oli aina heidän jaloissaan. Hän laski pyydyksensä muka heidän kalavesiin, niin että he vihdoinkin eräänä kauniina kesäaamuna, kun Kotilainen koki mertojaan Runebergin kunnaan juurella, paukauttivat Kotilaisen päälaen murskaksi. — Jo siiloin oli muodissa, että vaarallisesta kilpailijasta päästiin tällä mukavalla, yksinkertaisella tavalla, vaikka se ei tapahtunut niin juhlallisilla paukkeilla eikä niin monilla rukouksilla Ylimmän puoleen kuin mikä nykyään on tapana. — Leskivaimo Kotilainen muutti monien vinosilmäisten orpolastensa kanssa pohjoiseen, rauhallisemmille apajapaikoille.

Mutta sitte alkoivat karjalaiset tunkea sisään. Ne tulivat Laatokan rantamilta. Sortavalan saaristossa ovat seuraavat kylät ja saaret viervieressä. Kylät ovat nimeltään Kerisyrjä ja Ruokojärvi, saaret Pellotsalo ja Vaaherlahti. Ja juuri samat nimet tavataan Punkaharjun seutuvilta. Kerimäki on pitäjän nimi, mihin Punkaharju kuuluu, Kerimäen lähettyvillä on Ruokojärvi, ja Puruvedessä on saaret Pellossalo ja Vaahersalo. Tästä voimme päättää, että nykyinen asutus on peräisin Karjalasta.

He tulivat vanhimpina aikoina tänne turkiksien pyyntiin ja anastivat parhaimmat metsästys- ja kalastuspaikat. Punkaharjusta etelään käsin on Putikon kylä. Putikko merkitsee tietä, jota metsäneläimet ovat tallanneet, sekä myös aluetta, missä ainoastaan vissit henkilöt ovat oikeutetut virittelemään ansojaan. Ensimmäiset asukkaat siis elättivät itsensä metsästyksellä ja kalastuksella, samalla elinkeinolla, millä lappalaiset ja mahdollisesti germaanit aikaisemmin.

Mutta sitten hyökkäsivät ruotsalaiset Karjalaan. He rakensivat Viipurin linnan valloitustansa tueksi. Mutta Novgorodia ei saatu kukistetuksi. Se piti kuin pitikin Laatokan rannat saaliinaan. Pähkinälinnan rauhanteossa 1323 vedettiin raja näitten kahden valtakunnan välillä. Miten raja kulki näissä rajattomissa erämaissa ja osaksi tuntemattomien järvenselkien yli, on epätietoista. Mutta se tiedetään varmasti, että raja hipoi Punkaharjua. Raja kulki nimittäin Säämingin Särkilahdesta, peninkulman päästä Punkaharjun länsipuolelta, poikki vesistön Kerimäen halki Varkauden vesistölle j.n.e. Täten joutui Punkaharju kuulumaan Novgorodille ja Käkisalmen lääniin. Mutta tämä tapahtui vain paperilla.

Todellisuudessa Punkaharju kuului Suomeen. Savolaiset viis välittivät valtiollisista rajoista näissä erämaissa. He tarvitsivat Puruvettä kalastaakseen ja anastivat sen hyvin yksinkertaisesti. He metsästelivät ja kalastelivat sydämensä pohjasta Takaharjun ja Runebergin kukkulan rantamilla, ja jos Käkisalmen karjalaiset pistivät nokkansa heidän mailleen, valmistettiin niille verinen lähtö. A. Oksanen kirjoittaa »Savolaisen laulussa»: »Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmen suut, niin niistäpä useampi hyv' ois' todistamaan, täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni, edestä Suomenmaan.» Jos mitä paikkaa, niin Punkaharjua se koskee, sillä tämä ihana harju on vuosisatojen kuluessa aina vaan ollut saman heimon verisenä erottajana, sekä samalla kahden mahtavan valtakunnan rajana.

Rajariidoissa mentiin vihdoin niin pitkälle, että Ruotsissa tekaistiin väärennetty rajaselitys, jossa kansan mielivaltaisesti pystyttämät rajapyykit väitettiin olevan peräsin Pähkinälinnan rauhanteon rajankäynnistä. Väärennetyn selityksen mukaan joutui Punkaharju kuulumaan Ruotsille.

Tukeakseen tätä riidanalaista rajaseutua rakensivat ruotsalaiset Olavinlinnan, niinkuin tiedämme, sangen lähelle Punkaharjua, Täyssinän rauhassa 1595 ja Stolbovassa vähän myöhemmin ratkaistiin asia lopullisesti. Punkaharjusta tuli suomalainen seutu, niinkuin se todellisuudessa aina oli ollut.

Uuden ajan sarastaessa, Kustaa Vaasan aikoina, olivat savolaiset jo suureksi osaksi luopuneet entisistä elinkeinoistaan ja ruvenneet kaskenpolttajiksi. Nyt paukkui kirves Punkaharjun hongikossa. Eipä muuten luulisi, että tämä harju houkuttelisi maanviljelykseen. Mutta niin eivät alkuasukkaat tuumineet. He kaskesivat ja polttelivat kaikin voimin näitä rinteitä aina 20—30 vuoden väliaikojen päästä. Kuiville kankaille he kaikkein mieluimmin kellistivät huuhtansa.

Mutta sitten seurasi 70 vuoden ajanjakso, jona Punkaharju kuului Venäjälle. Se alkoi Pikkuvihan jälkeen, vuodesta 1743, ja sitä kesti aina vuoteen 1812, jolloin n.s. »Vanha Suomi» taas yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Pikku vihan jälkeen hallitsivat venäläiset myös Savonlinnaa, Tämän linnan suojaksi olivat he myöskin anastaneet maata linnan ympäriltä, suunnilleen noin 2 peninkulmaa sekä länteen että pohjoiseen ja itään. Itään juuri niin paljon, että Punkaharju tuli kuulumaan Venäjälle. Raja kulki noin 3 km:n päässä harjusta itään, yhdensuuntaisesti harjun kanssa, Ruohoniemestä Laukansaaren syrjätse Turtinniemeen, joka sijaitsee lähellä Punkasalmen lauttapaikkaa. Venäläiset tarvitsivat tätä harjua kesänaikaan, päästäkseen maata myöten Savonlinnaan.

Tämä valtionrajan läheisyys toi uudelleen murheen ajat Punkaharjun seuduille. Taas tuli lisäksi se seikka, että raja oli vedetty niin huolimattomasti, että monet tilat eivät kuuluneet kummallekaan valtakunnalle, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Näitä sanottiin »väittelynalaisiksi tiloiksi». Kerimäen pitäjässä niitä juuri olikin runsaasti; niitä oli 23, mantaaliltaan 10 17/46 ja 115 savua, jotka ainoastaan maksoivat veroa papistolle. Näistä tiloista sanoo v. Knorring teoksessaan »Gamla Finland eller det forna Wiborgska Gouvernementet»: »Nämä niinkuin muissakin pitäjissä tavattavat 'väittelynalaiset tilat' olivat ilman tuomaria, jonka tähden niihin tulvi rikoksellisia, jotka sieltä hakivat turvaa, kunnes oli pakko laatia näitä varten erityinen yhdistetty oikeus, jossa istui sekä ruotsalaisia että venäläisiä tuomareja.» — Vaikkapa minulla ei lienekään erityisen esiinpistäviä rikollisia taipumuksia, en voi olla välinpitämätön sellaisten seutujen suhteen, jotka 70 vuotta ovat tulleet toimeen ilman omia tuomareja, omia käräjiä, omia tuomioita. Että tässä »yhdistetyssä oikeudessa» tuoreella Puruveden lohella tahi siialla oli suuri sananvalta, se on päivän selvä asia. Olisipa todellakin hauskaa saada kuva tällaisesta sekalaisesta oikeudesta, jonka edessä kaksi »Punkaharjun konnaa» oli vastaamassa rumista töistään. — Mutta että nämä »väittelynalaiset asukkaat» käyttivät hyväkseen tätä ihanaa vapauttaan, siitä kertovat vanhat paikkakuntalaiset pöyristyttäviä kertomuksia. Ruohoniemen kylässä Punkaharjun rajakylässä oli näitä tiloja kokonaista 5 kappaletta. Siihen aikaan oli Punkaharju kauhun paikka. Murhapoltot ja väkivallantyöt olivat aivan yleisiä. Kateelliset ja julmistuneet naapurit siirtyivät valtion rajan yli, sytyttivät vihamiestensä ladot ja polttelivat ruisaumoja Punkaharjun rinteillä ja livistivät, työnsä tehtyään, takaisin omaan maahansa tahi »väittelynalaisiin taloihin», joissa »Jumalanrauha» aina ja lakkaamatta vallitsi.

Mutta tämä ihana harju on aina ympäristön asukkaissa herättänyt mitä vapisevinta kunnioitusta. Vanha eukko naapurikylässä kertoi minulle, että harju hänen nuoruudessaan 1830-luvulla oli ollut hirvittävä paikka. Vanha kansa oli aina sanonut: »mänisikhän sinne, kun hirviisik!» Ei sinne uskaltanut astua kuin suurissa seuroissa puolukan poimintaan, niitä kun kaikki rinteet olivat punanaan. Poimittiin korvollisia puolukoita. Mutta näilläkin matkoilla sai aina säpsähdellä kaikenmoisia epäilyttäviä ääniä; milloin kuului kuin kontion vihellys, milloin hukan ulvontaa, milloin metsävoron heilahduksia. Eiköpä moni näistä äänistä liene ollut mielikuvituksen synnyttämä, mutta se on vain tosi, etteivät sen ajan nuoret kerääntyneet harjulle kuhertelemaan elokuun kuutamossa niinkuin nyt. Sivu harjusta soudettiin, mutta harjulla ei konsanaan kävelty.

Punkaharjun maantiestä.

Tämä tie ei suinkaan ole vanhimpia maassamme, eikä paikkakunnankaan vanhimpia. Kierrettiin tätä harjua, vaikkapa se on kuin Luojan rakentama silta vesistön poikki. Sitä vältettiin monien laattapaikkojen takia. Ensimmäinen ylimeno on jo Kyrön virran kohdalla Olavinlinnan yläpuolella. Seuraava oli Kulennoisten kylän rantamalta Tuunaansaarelle. Siinä on nyt silta, mutta suurina vesikesinä 1899—-1900 oli tie kokonaan veden alla, niin että veneillä täytyi soutaa maantiellä. Sitten seuraa Tuunaansalmen lauttapaikka. Punkaharjun eteläpäässä on Punkasalmen lossi. Ja lopuksi oli Parikkalassa Simpeleen järvi ylikuljettava. Nykyään siinä on silta. Nämä monet vaikeat kulut virtojen, salmien ja järvien yli lienevät pelottaneet esi-isiämme rakentamasta maantietä Savonlinnasta Viipuriin, Käkisalmeen ja Sortavalaan tätä lyhyintä ja oikoisinta suuntaa. Sitäpaitsi on Punkaharjun eteläpuolella kammoksuttava salo, kuvaavasti kyllä »Ruhvanan saloksi» sanottu, jossa kaikenlaatuista konnaa kaikkina aikoina on asunut. Tästä kulki raja oikean ja väärennetyn Pähkinälinnan rauhankirjan mukaan, tästä Täyssinän raja, tästä Ison ja Pikku vihan rajat. Ja täällä tapasin 1880-luvulla asukkaita, jotka kaikin puolin ovat jatkaneet sitä elämää, jota »väittelynalaiset asukkaat» ennen muinoin viettivät, s.o. elämää »hyvän ja pahan ulkopuolella».

Matka Olavinlinnasta kulki muinoin linnanherrojen aikana kesäisin veneillä Saimaata pitkin. Huovit ja ratsumiehet samosivat Lappeenrannan kautta Mikkeliin, josta Juvan ja Rantasalmen kautta Savonlinnaan. Myöhemmin johti lyhyempi tie Imatran ohi, Ruokolahden, Puumalan ja Sulkavan kautta samaan kaupunkiin. 1600-luvulla täytyi yhdistää Savonlinna vastavalloitettuun Käkisalmen alueeseen, kun koko tämä lääni oli joutunut Ruotsille Stolbovan rauhan jälkeen. Mutta ei nytkään Punkaharju tullut kysymykseen. Tie vedettiin Kerimäen ja Kiteen kautta Sortavalaan.

Vasta 1743 jälkeen tuli Punkaharjun vuoro. Venäläiset omistivat Savonlinnan, mutta Puumala oli joutunut ruotsalaisille. Tie oli siis tukossa tämän tärkeän salmen kohdalla kesät, talvet. Mutta venäläiset loivat itselleen vesireitin, kaivamalla kanavat Telataipaleen, Käyhkän ja Kutveleen kannasten läpi. Maantien taas täytyi kulkea Punkaharjun yli, ainoa paikka, mihin sen voi rakentaa. Siten vähitellen syntyi tämä komea ajotie 1700-luvun keskivaiheilla.

Mutta että harjua pitkin polku on ammoisista ajoista ollut kuljettavassa kunnossa, se on epäilemätöntä. Sen ovat muinaisajan karhut tallanneet, sitä myöten juosta huhkineet sudet, sitä peuralaumat ja hirven urokset perheineen. Sillä polulla ovat teeret ja pyyt tepastelleet, sillä ovat metsot soineet ja sähisseet kovissa lemmen tuskissa, sillä polulla ne ovat tapelleet päänsä verille koppeloista, jotka välinpitämättöminä, odotellessaan lopullista voittajaa, ovat ahmineet kulon puolukoita jossain Runebergin kunnaan liepeillä. Metsot ja teeret vieläkin jyryävät keväisin harjulla, olen nähnyt niiden juoksentelevan maantietä myöten kuherrushommissaan; olen nähnyt kaikkien Euroopan kansojen jäsenten tekevän juuri samalla tapaa, olen itsekin – – (kts. kirjoitusta Jekaterina Panfilovna).

Savolaiset huuhtamiehet ovat ajaneet karjojaan harjua pitkin monille armaille ahoille harjun rinteille. Puiset ja metalliset lehmänkellot ovat kilkattaneet kilvan lintujen räiskävän orkesterin kanssa, jossa ensimmäistä viulua satakieli on hoitanut, toista laulurastas, ja jossa lukemattomat kuhankeittäjät ovat puhallelleet klarinettejaan ja huilujaan. — Mutta ratasten ryske on uutta musiikkia harjulla, ainoastaan toista sataa vuotta vanhaa. Tuntuu siltä, kuin kärrin räminä ei olisi oikein tahtonut sointua tässä orkesterissa. Pyörät eivät tahtoneet herkästi liikkua tällä omituisella tiellä.

Ensimmäinen Punkaharjun tien mainitseminen, minkä minä olen tavannut, on eräässä »Åbo tidningarsin» artikkelissa v:lta 1784. Siinä seisoo: »Parikkalan ja Kerimäen pitäjän rajalla ja Pungaansalmen luona on se (vuorenharju) puserrettu Saimaan järven kautta hyvin korkeaksi, kapeaksi ja molemmilta kupeiltaan jyrkäksi harjuksi, Pungaanharjuksi kutsuttu, ja kulkee maantie Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä tätä korkeaa harjua; mutta heikkoveriset matkamiehet eivät uskalla istua tällä välillä missään kieseissä eikä vaunuissa.»

Taas sama kauhu Punkaharjusta!

Vuonna 1802 kävi Punkaharjulla H.M. Keisari Aleksanteri I, äsken mahtavan Venäjän valtakunnan hallitusistuimelle kohonnut tsaari, jonka valtakuntaan Punkaharju silloin kuului. Tästä laajemmalti seuraavassa.

Kehumalla mainitsee v. Knorring Punkaharjua edellämainitussa teoksessaan v:lta 1832. Hän sanoo: »Punganharju Puruvedessä on 7 virstaa pitkä, 10:stä 40:een syleen leveä, sekä noin 20 syltä korkea, erotettuna mantereesta kahden salmen kautta; sillä on monin paikoin ylen jyrkät rannat, on lehti- tahi havupuitten kasvama, ja suo kauniin ja lavean näköalan joka taholle. Iso maantie Viipurista Savonlinnaan on johdettu tämän saaren yli. — Puruvesi on kuuluisa kirkkaasta vedestään, jossa pienempiä esineitä paljon pitemmältä matkalta, kuin muissa järvissä, voidaan erottaa.» Knorringilla on näin ollen oikea ja tarkka käsitys Punkaharjusta ja ihmeellisen kirkkaasta Puruvedestä.

Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1840-luvulla antaa prof. Grot perin happaman kertomuksen matkastaan Punkaharjun yli. Ja Grot oli kumminkin harvinaisen kärsivällinen maantienajaja, jonka karaistunut istuinlihas ei pelännyt pahintakaan paukkulautaa. Hän sanoo, että häntä oli houkuteltu kulkemaan Punkaharjun kautta, vaikka hän aina ennen oli matkustanut Kiteen kautta, mutta että hän tuntee suurta pettymystä. Lautoilla tuuli kovasti ja hän sai paljon kärsiä.

Nykyään maantietä käyttävät ainoastaan jalkamiehet ja automobiilit. Alkuasukkaat matkustavat joko junassa tahi laivassa harjun sivuitse. Eipä niinkään! Karjalaumathan vielä käyttävät tätä tietä. Niin kauas kuin minä jaksan muistaa, ovat suuret teuraslaumat harjua myöten tallustelleet joka kesä, Viipuri ja Pietari surullisina päämaaleinaan. Kun Savonlinnan rata vihittiin, kuuluin minä vihkijäin seurueeseen. Kaupungin valtuuston puheenjohtaja lausui meidät tervetulleiksipa eräs vanha senaattori astui aseman rappusille ja vastasi puheeseen. Se pidettiin suomeksi, mutta senaattorin äidinkieli ei ollut suomi. Puhe oli siis aivan lyhyt ja loppui seuraavalla tavalla: »mine toivon, että tema rata tuottaa suurta hyötyä Savolle ja Karjalle» (pro: Karjalalle). — Niinpä niin, ajattelin itsekseni, nyt säästyvät nuo onnettomat nautaparat monista piiskan läimäyksistä, monista kiroilemisista ja monista kiusallisista lauttapaikoista. Nyt saavat he kellua härkävaunujen pehmeillä patjoilla. Ja turistien ei tarvitse vapisevin polvin paeta honkien taakse piiloon pahoin mulkoilevia sonneja.

Mutta eipäs! Viime kesänä istuin hotellin rappusilla ja join aamukahviani hiljaisessa rauhassa. Samassa kuului tuttuja ääniä. Sonni hinkui korkeata falsettiaan, lehmä töräytti pasuunaansa, kellot kilkattivat ja ajomiehet karjuivat: »Vait siihen, p—leen kanttura!» Sama viheliäisyys edelleen! 30 nautaa eri sukupuolta samosi kohti turmiotaan. Menin maantielle ottamaan vastaan heidän viimeiset terveisensä: »morituri te salutant!» Ähkien ja puhkien kulkivat he ohitseni ja kintut kapsahtelivat. Maidon ja talin löyhkä humahti hetkeksi sieraimiini. Kävin totiseksi ja hentomieliseksi, mutta heräsin tajuntaani, kun sittapörriäinen, joka tapansa mukaan ohjasi harhaan, pomppasi minun otsaani. Se putosi maahan aivan visiittikortin viereen, minkä lehmäparka oli jättänyt jälkeensä. — Sitä entistä Punkaharjun menoa!

Minulle sanottiin, että nämä onnettomat vasta Punkasalmen asemalta nousevat junaan.

Miten Punkaharju joutui valtiolle.

Se, joka kaikkein ensimmäiseksi korotti mahtavan äänensä Punkaharjun ihanimman kaunistuksen, sen metsän, suojelemiseksi, ei ollut mikään vähempi henkilö kuin Venäjän mahtava Tsaari, H.M. Keisari Aleksanteri I. Tämä loistava ruhtinas, kasvatettuna Korkean Isoäitinsä, Kaikkein Autuaimman keisarinnan, Katarina II:n toimesta valistusajan vapaassa hengessä, koetti edistää kaikkea, mikä maailmassa hyvää, jaloa ja ihanaa oli. Kahdenkymmenenviiden ikäisenä, vasta Venäjän hallitusistuimelle noustuaan, käväisi hän kesällä vuonna 1802 Savonlinnassa, joka silloin kuului Venäjälle, ja kulki Punkaharjun kautta. — Venäjän hallitsijat eivät halveksineet rajamaataan, Vanhaa Suomea, vaan matkustelivat usein siellä. Niinpä keisarinna Katarina II:sta, karjalaisten muistorikkaasta Kaisa-keisarinnasta, kerrotaan, »että Hän vuonna 1772 kesällä varta vasten matkusti Imatralle ihaillakseen sen pauhua». — H.M. Aleksanteri I niin ihastui Punkaharjuun, että hän heti antoi käskyn kruunun viranomaisille suojella metsää haaskaamiselta. Senaatin päätöksessä marraskuun 30 p:ltä vuonna 1840 sanotaan: »Korkeimmasti Autuas Hänen Majestätinsä Keisari Aleksanteri ensimäinen Kunnioitettavin muistoltaan on matkallaan tämän paikan kautta suvainnut kiinnittää Korkeimman huomionsa tähän ihmeelliseen harjanteeseen, sekä käskenyt Kruunun Virkamiesten pitämään huolta siitä, että sen metsä tulee rauhoitetuksi, sekä matkustajain turvallisuuden takia, että myöskin sentähden, että tämä harju, puita kasvavana, tarjoaa ihanimpia nähtävyyksiä maamme vallanmaanteitten varsilla.» Keisari Aleksanteri I on siis jo vuonna 1802 julkilausunut Punkaharjun kruununpuiston syntysanat.

Että tätä mahtavaa keisarinsanaa on toteltu, siitä ei uskalla olla epäilystä. Kruununmiehet koettivat parastaan, mutta eivät mitään mahtaneet, sillä harju kuului savolaisille, joitten hyvinvointi ja verenkierto vaativat kaskenhajua joka kevät. Metsä oli yhäti heidän hyökkäystensä esineenä.

1830-luvulla suoritettiin isojako näillä seuduin. Ensin jaettiin Laukansaaren kyläläisten maat, jotka ulottuivat Tuunaansaaren lauttapaikalta Runebergin kunnaalle, noin kilometrin pituinen kaistale. Se jaettiin kahdelle talolle, ja raja kulki nykyisen valtion hotellin tonttipalstan halki. Sitten tuli Tuunaansaaren talonpoikien maitten vuoro, jotka taas alkoivat Runebergin kunnaalta ja ulottuivat aina Punkasalmelle saakka. Tässä se vakituinen Punkaharju olikin, 6 à 7:n kilometrin pituudelta.

Silloinpa mies korotti äänensä, joka selvästi ja vakavasti vaati suojelusta Punkaharjun kauniille harjulle. Se oli Rantasalmen peloton kruununvouti, Zachris Cajander, jota meidän on kiittäminen tästä kaukokatseisesta esityksestä.

Hän antoi ensin asianomaisen nimismiehen tehtäväksi »vaatia veronlasku valmistuslautakunnan kokouksessa, että koko yllämainittu harju tahi ainakin 50 kyynärää siitä tien molemmille puolille lohkaistaisiin Korkean Kruunun omaisuudeksi, jott'eivät Asianomaiset Maanomistajat, jotka muun rahvaan ohella eivät malta olla haaskaamatta metsää, missä vaan sellaista on olemassa, pääsisi tilaisuuteen hyväkseen käyttämään tien molemmilla puolilla kasvavaa metsää». Mutta tästä hänen vaatimuksestaan ei kokouksessa välitetty. Maanmittarit eivät olleet kuulevinaankaan tällaisia runollisia ehdotuksia.

Heidän isojako-ehdotuksensa harjun jakamisesta neljän Tuunaansaaren talon kesken lähetettiin kuvernöörille. Mutta Cajander ei heittänyt asiata silleen. Hän valitti Hänen Majesteetilleen Keisarille. Valituskirjelmässään vetoaa hän pääasiallisesti matkustajain turvallisuuteen, uskaltamatta tuoda esille kysymyksen esteetillistä puolta, joka kumminkin myöhemmin täysin selvenee. Hän kertoo, »että harju varsinkin luoteisosassaan molemmin puolin maantietä, muutama kyynärä tästä, on äkkijyrkästi laskeva ja tätä nykyä kasvaa suurta metsää». Cajander samassa kirjelmässään väittää, että harju keisarin käynnin aikana 1802 oli ollut »metsätön». Tämä on helposti voinut tapahtua, sillä Punkaharjun talonpojilla oli tapana aina 25 vuoden perästä kasketa maansa, jonka perästä ne kasvoivat lehtimetsää ja osaksi havupuuta. 25:n vuoden perästä lehtipuu on siksi varttunut, että sillä kelpaa maata polttaa. Vaikka Cajander myöntääkin, että kaiteita on rakennettu maantien molemmin puolin, väittää hän kumminkin, »että Kaiteet, mitkä kaikkialla ovat pystytetyt pitkin maantien reunoja, maan perin jyrkän kaltevuuden takia, eivät riitä turvaamaan matkustavaista onnettomuuksilta, siinä tapauksessa että penkereellä kasvavat puut molemmin puolin maantietä hakataan maahan.»

Omasta puolestani en ole vallan vakuutettu siitä, että tie välttämättömästi vaatii honkia pysyäkseen paikoillaan. Myönnän kuitenkin, että puut juurineen voivat sitoa sorakerroksia toisiinsa varsinkin niillä rinteillä, jotka ovat jyrkimmät, mutta harjun useimmissa paikoissa kyllä tie seisoo kohollaan ilman puitten suosiollista apua. Mutta eihän sopinut Korkean Kruunun voudille kirjelmässä Hänen Korkealle Majestätilleen soperrella koreita sanoja kauniista näköaloista, ihanista puistoista y.m.; hänen täytyi vain takertua kiinni pölyiseen maantiehen ja matkamiesten hengen ja raajojen turvallisuuteen. Cajanderin ehdotus, että koko harju lohkaistaisiin kruunulle, jo osoittaa, että kauneusarvot olivat pääasiana ja että ne kaikuivat pohjasävelenä kaikissa hänen vaatimuksissaan, sillä eihän maantie suinkaan tarvinnut koko harjua, joka monessa kohdin on sangen leveä ja täysin vaaraton.

Sittenkuin Cajander vielä oli huomauttanut, että kruununvirkamiehet ovat avuttomat sellaisen väestön keskuudessa, jota ei mitenkään voi hillitä metsän haaskaamisesta, jatkaa hän: »Tämän johdosta uskallan kaikkein alamaisimmin Teidän Keisarilliselta Majestetilta pyytää sitä muutosta nyt valituksenalaiseen Verolasku-Päätökseen, että edellämainittu Punganharju koko laveudeltaan tahi ainakin 50 kyynärää molemmilta puolilta maantietä ylläkosketeltujen syitten perustuksella lohkaistaisiin Korkean Kruunun laskuun.»

Tämä valituskirjelmä liitettiin niihin asiapapereihin, jotka yhdessä kuvernööri A. Cronstedtin päätöksen kanssa 29 päivältä elokuuta 1839 lähetettiin senaatin talousosastoon. Kuvernööri on hieman ihmeissään, että sellainen hassunkurinen maantie löytyy hänen läänissään. Mutta tätähän ei tarvitse ihmetellä, kun senaatin päätöksessä lokakuun 30 p:ltä 1840 väitetään, että Punkaharju sijaitsee »Savonlinnan ja Kuopion välillä». Mutta kuvernööri ilmoittaa kumminkin, »että hän pitää Kruunun Voudin pyyntöä perusteltuna ja olisi hänenkin päätöksensä ehkä tullut toisenlainen, jos yllämainitun Punganharjun ominaisuudet ja suhteet olisivat olleet tarkemmin selitetyt».

Talousosasto vaatii vielä lisäksi lausunnolta Maanmittaushallitukselta sekä Kamarikonttorilta. Ylihallitus ei ollenkaan kajoa Cajanderin ehdotukseen, mutta kamarikonttori puoltaa sitä kaikin puolin sanoilla: »Cajanderin pyyntö ansaitsee mitä suurimmassa määrässä huomiota». Sitäpaitsi tukee konttori hartaasti Cajanderin ensimmäistä ehdoitusta, »että koko harju olisi Kruunulle lohkaistava, eikä ainoastaan 50 kyynärää maantien molemmilta puolilta».

Näin valmistettuna ratkaistiin kysymys senaatissa lokakuun 30 p:nä 1840 ja päätettiin, »että koko mainittu harju on Kruunun laskuun pyykitettävä ja asianmukaisesti hoidettava». Päätöksen alle ovat seuraavat senaattorit piirtäneet nimensä: G. Hjärne, L.G. v. Haartman, August Ramsay ja B U. Björksten.

Täten pelastettiin siis Punkaharju ikuisiksi ajoiksi ihanan puistikkonsa haaskaamisesta ja raiskaamisesta.

Mutta vielä oli palanen Runebergin kunnaalta Tuunaansalmen laattapaikalle vaaranalaisessa tilassa. Se oli jo, niinkuin mainittiin, jaettu kahdelle Laukansaaren tilalle v. 1837. Kerran vauhtiin päästyään pyrki kruunu tämänkin harjunosan omistajaksi. Antamalla palstoja omistamistaan maista läheisessä Ruokolahden kylässä sai kruunu Laukansaaren talolliset vaihtamaan osansa harjusta näihin. Tämä tapahtui jo vuonna 1843.

Kumminkin oli vielä kauniita saaria aivan Punkaharjun kupeilla, jotka kuuluivat eri tiloille naapuruudessa. Jos nämä saaret olisivat yhä edelleen jääneet entisten omistajien hoitoon, olisi varmaan tapahtunut, että kauniin näköalan asemesta kukkean saaren ylitse silmää olisi kohdannut autio palopaikka, musta ja karstainen, missä nokiset kivet ja kannot olisivat törröttäneet pystyssä. Sellaisiahan näkyjä kaskimaat tarjoavat. Sentähden vaihdettiin kaikki saaret kruunun metsistä lohkaistuihin maapalstoihin, näitten joukossa nuo kaksi ihanaa saarta Kotkasaari ja Hynninsaari, jotka sijaitsevat harjun itäpuolella. Ne kuuluivat Kotilan tilalle ja olivat »kaskimaita», niinkuin karttaselityksessä mainitaan. Tämä vaihto oli todellakin hyvin harkittu, sillä miltä näyttäisikään maisema Runebergin kunnaalta, jos Kotkasaari olisi paljaaksi pantu ja mustan nokinen. Vieläkin vaihdettiin kruunulle pieni, suloinen Kirkkosaari Tuunaansalmessa, joka ennen rautatien rakentamista sen yli oli Punkaharjun kaikkien saarten helmi. Näin oli koko harju salmesta salmeen joutunut kruunulle jo vuonna 1843.

Mutta raja kulki aivan läheltä nykyistä valtion hotellia sen itäpuolitse, jonka tähden valtio myöhemmin on ottanut huostaansa suuria maa-aloja harjun koillis- ja itäpuolelta. Tänne on metsähallitus istuttanut ja kylvänyt puita, osaksi ulkomaalaisia, niinkuin pihtakuusia, sembramäntyjä ja lehtikuusia.