Nyt tarttui joku ovenripaan ja raotti hiukan ovea Mutta se painautui heti taas kiinni.

»Kahdeksastoista», sanoi neitsyt, »oli vain viidentoista vuoden vanha, mutta hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan, sillä hän ei jaksanut tulla toimeen koko suuren sukunsa kanssa. Ja numero yhdeksäntoista ja kaksikymmentä olivat vain neljän- ja kolmentoista vuotiaita, kun viimeksi näin heidät.»

Samassa kun hän sen sanoi, tuli rouva Lagerlöf sukankutimineen, ja Anna toi lampun, ja mamselli Lovisa heräsi.

»Kiitoksia, kiitoksia, rakas neitsyt Anna!» sanoi rouva Lagerlöf. »Tätä me emme koskaan unohda. Se on ollut hyväksi opiksi sekä minulle että lapsilleni.»

Morsiuskruunu.

Mamselli Lovisa Lagerlöfillä oli tapana pukea morsiamet. Mutta eivät kaikki pitäjäläiset, jotka aikoivat mennä naimisiin, tulleet hänen luokseen koristettaviksi, vaan ainoastaan parhaimpien talojen tyttäret. Niitä saattoi olla kaksi tai kolme vuodessa, välistä ei ainoatakaan.

Ennen vanhaan, kun pappi asui Mårbackassa, oli varmaankin kuulunut pappilan naisten tehtäviin koristaa morsiamet, varsinkin ne, jotka vihittiin kirkossa. Äiti ja äidinäiti ja äidinäidin äiti ja äidinäidin äidinäiti olivat suorittaneet saman tehtävän ennen häntä. Hän oli perinyt vain vanhan tavan.

Hän oli perinyt myöskin kaikki ne morsiuskoristeet, jotka vuosien kuluessa olivat kerääntyneet Mårbackaan. Hänellä oli suuri vanha kaappi, ja yhdessä sen laatikoista hän säilytti pitkiä kaulanauhoja, jotka olivat tehdyt lasihelmistä, koralleista tai merenvahahelmistä. Hänellä oli kokonainen kokoelma vanhoja kilpikonnankampoja, jotka pistivät korttelin verran päästä ylöspäin, ja pieniä, jäykkiä puolipyöreitä pahvimuotteja, jotka oli maalattu kukkasin tai päällystetty valkealla silkillä ja joita tarvittiin siihen aikaan, jolloin käytettiin tykkimyssyjä. Hänellä oli myös korkea pahvinen morsiuskruunu, jonka sakarat oli päällystetty osittain kultapaperilla, osittain vihreällä ja vaaleanpunaisella taftisilkillä. Hänellä oli tekoruususeppeleitä ja kyynäröittäin vihreitä silkkinauhoja, jotka oli kirjailtu vaaleanpunaisilla silkkikukkasilla. Samassa laatikossa oli Jenny-Lind-kiharoita, joiden piti riippua otsalla, hiusneuloja heiluvine helyineen, korvarenkaita pitkine, väärennettyine helmineen, kaikenkaltaisia messinkisiä rintasolkia, rannerenkaita ja kenkäsolkia, jotka olivat koristetut tekorubiineilla, ametisteilla ja safiireilla.

Siihen aikaan, jolloin näitä tavaroita käytettiin, oli morsiamen pukeminen sekä vastuunalaista että vaivalloista työtä. Useinkin kaaso sai istua monta päivää ennen häitä ommellen kirjavia silkkinauhoja morsiusleningin hihansuihin ja hameenhelmaan. Välistä täytyi liimata uutta kultapaperia kruunuun, valmistaa uusia paperikukkasia ja kiilloittaa kaikki messinkikoristeet, jotta ne kiilsivät kuin kulta.

Ja vaikka melkein kaikki koristeet olivat väärennettyjä, niin talonpoikaismorsian, jolla oli suuri, korkea kruunu ja leveä kukkaseppele päässä, moniväriset helminauhat kaulassa, kirjavat silkkivyöt uumilla ja silkkinauhat hameenhelmassa, rannerenkaat käsissä ja soljet kengissä, oli komein näky, mitä saattoi nähdä.

Sellainen puku olikin erikoisen sopiva pitkälle ja kirkassilmäiselle ja punaposkiselle talonpoikaistytölle, jonka ruumis oli kehittynyt raskaassa työssä ja iho ahavoitunut ulkoilmassa. Tämän komeuden painon alla hän liikkui arvokkaasti ja ylpeänä, ikäänkuin olisi seisonut vertaisiaan ylempänä. Sulhasen mielestä hän hääpäivänä oli kuin kuningatar, rikkaudenjumalatar. Hän oli korein kaikista niityn kukkasista, ja hän kimmelsi hänen silmissään kuin kullattu lipas.

Mutta kun mamselli Lovisa puki morsiamen, ei hän saanut enää käyttää noita vanhoja morsiuskoristeita. Nyt piti olla pieni, ohut myrttikruunu ja pieni, ohut myrttiseppele, ja suuri valkea huntu, ja siinä olikin melkein kaikki. Joskus hän saattoi kiinnittää punaisen silkkinauhan sileän mustan villapuvun vyöksi ja lainasi morsiamille kultasolkensa, kultavitjansa, kultaisen rannerenkaansa ja kultakellonsa yksinkertaisen puvun koristukseksi.

Varmaankin hän kaipasi vanhaa aikaa. Hänen mielestään väreistä ja koristeista luopuminen oli typerää, eikä hieno, valkea huntu sopinut noille voimakkaille ja hiukan karheillekin kasvoille. Se soveltui vain kalpeille kaupunkilaisneitosille, jotka tahtoivat esiintyä sulhasensa silmissä haaveellisina ja koskemattomina. Hän myönsi kylläkin, että sekin tapa saattoi olla kaunis, mutta talonpoikaismorsian olisi varmaankin ollut enemmän edukseen vanhassa komeudessaan.

Ja miten vaivalloista olikaan hankkia seppeleitä ja kruunuja näin kaukana maaseudulla! Hän kasvatti itse pieniä myrttejä, mutta ne eivät juuri koskaan menestyneet, eikä morsiamilla itsellään tavallisesti ollut sellaista.

Kerran mamselli Lovisa joutui pahaan pulaan. Eräs keski-ikäinen ihminen, Kaisa Nilsintytär, pyysi häntä kaasokseen. Hän ei ollut mitään erikoisen suurellista talonpoikaissukua, mutta mies, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin, oli koulunopettaja. Hän teki mielestään niin hyvät naimiskaupat, ettei kenenkään sen vähemmän kuin mamselli Lovisan pitänyt ruveta hänen kaasokseen.

Niin, mamselli Loviisalla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän pani vain sen ehdon, että morsiamen piti auttaa häntä myrtinoksien hankkimisessa. »Minun myrttini on melkein kuollut», sanoi hän, »enkä tiedä mistä saada sellaista.»

Morsian lupasi hankkia myrtit sekä seppelettä että kruunua varten, mutta hän piti hyvin huonosti lupauksensa. Päivää ennen häitä hän lähetti Mårbackaan joitakin oksia, mutta lehdet olivat niin mustuneet ja vahingoittuneet, ettei niitä voitu käyttää morsiuskruunuun.

Olipa siinä aika huoli. Mamselli Lovisa leikkasi omasta myrtistään sen kaikki viheriät oksat, mutta ne eivät riittäneet minnekään. Palvelustytöt juoksivat naapuritaloihin saadakseen apua, mutta palasivat mukanaan vain joitakin huonoja oksia. Kaikki myrtit näyttivät tänä vuonna kituvan. Lehdet olivat mustat ja karisivat kun niihin vain kajosi.

Mutta muuta kuin myrtinoksia ei voitu myöskään käyttää. Hieno, vastapuhjennut puolukanvarsi oli tosin hyvin myrtin kaltaista, mutta puolukanvarsista tehty morsiuskruunu tuottaisi häpeää sen kantajalle. Morsianhan voisi suorastaan arvella, ettei hän ollut oikein vihittykään.

Mamselli Lovisa pani huonot myrtinoksat veteen ja työskenteli sitten kaiken yötä kruunun ja seppeleen ääressä. Kovin toivottomalta se näytti, mutta hän teki parastaan.

Seuraavana aamuna hän läksi hiljaa ja huomaamatta lehtikujaa pitkin metsään. Ei hänellä ollut mitään kädessään lähtiessään kotoa, eikä mitään palatessaan takaisin.

Kun hän astui keittiön läpi huoneeseensa, valitti hän, ettei hän ollut koskaan ollut niin pahassa pulassa morsiuskruunun vuoksi kuin tällä kertaa. Palvelijat surkuttelivat häntä ja tarjoutuivat etsimään vielä useammista mökeistä myrtinoksia. »Ei, kiitoksia vain», sanoi hän, »nyt on jo liian myöhäistä. Morsiuspari voi tulla milloin tahansa.»

Hän meni huoneeseensa, pisti vielä joitakin oksia kruunuun ja seppeleeseen, niille kohdille, jotka olivat paljaimmat. Sitten hän näytti tekelettään emännöitsijälle ja palvelijoille.

»Mutta mitä ihmettä mamselli Lovisa on tehnyt?» sanoivat he, »Tämä kruunu ja seppelehän ovat yhtä kauniit kuin aina muulloinkin. Eihän mamsellilla ollut juuri muuta kuin paljaita oksia ja mustia lehtiä!»

Mamselli Lovisa selitti heille, että myrtinoksat olivat elpyneet yöllä vedessä. Tomusta ja savusta ne enimmäkseen olivat niin mustat.

Heti sen jälkeen saapui morsiuspari, ja morsian puettiin mamselli Lovisan huoneessa. Eihän hän ollut enää nuori, mutta hän oli hauskan ja hyvän näköinen. Kun hän oli valmis, saatettiin hänet vierashuoneeseen, jotta hän voisi katsella itseään suuressa peilissä, ja hän oli kovin tyytyväinen. »En koskaan olisi uskonut, että näyttäisin tällaiselta», sanoi hän.

Hän otti esille hajuvesipullon ja kauniin rasian, jotka hän oli saanut sulhaseltaan lahjaksi. Rasia oli täynnä karamellejä, sokeripaloja, rusinoita ja pastilleja, ja nyt hän tarjosi niitä, ensin mamselli Lovisalle ja sitten kaikille muille. Jokainen sai pirskuttaa hiukan hajuvettä pukuunsa ja valita rasiasta karamellin tai sokeripalan. Hän näytti tyytyväisemmältä ja iloisemmalta kuin useimmat nuoret morsiamet, ja kaikki kehuivat häntä kauniiksi ja hyvin puetuksi.

Hetkistä myöhemmin morsian ja sulhanen läksivät pappilaan vihittäviksi ja sieltä morsiamen kotiin häitä viettämään.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Kaisa Nilsintytär täysin onnellinen. Mies oli häntä paljoa vanhempi, mutta vaimo kunnioitti siinä määrin hänen oppiaan, että vaali häntä parhaansa mukaan ja koetti kaikella tavalla saada hänen kotinsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Mutta sitten alkoi huhu kierrellä. Varmaankin se oli lähtenyt tavalla tai toisella Mårbackasta, mutta kukaan ei osannut sanoa, kuka ensiksi oli pannut sen liikkeelle. Se kiersi koko pitäjän ympäri, ja lopulta joku hyvä ystävä kuiskasi sen varmaan Kaisa Nilsintyttärenkin korvaan.

»Mamselli Lovisa sitoi morsiuskruunusi puolukanvarsista.»

Kun hän ensin kuuli tämän huhun, ei hän tahtonut uskoa sitä. Sehän oli suora mahdottomuus. Sitten hän alkoi tarkemmin tuumia asiaa. Hänen morsiuskruununsahan oli ollut yhtä kaunis kuin kenen muun tahansa. Se oli loistanut vihreänä hänen päässään. Hän muisti, miten ylpeä hän oli ollut siitä, että herrasneiti oli pannut sen hänen päähänsä.

Mutta eikö kruunu ollut aivan vihreä? Sinä keväänä, jolloin hän meni naimisiin, olivat kaikki myrtit sairastaneet, sen hän tiesi itsekin. Hän oli moneen kertaan koettanut hankkia oikein vihreitä myrtinoksia, mutta turhaan.

Ehkäpä mamselli Lovisa oli arvellut, ettei hänen kruunullaan ollut niin suurta väliä, koska hän oli köyhästä kodista. Ei hän koskaan olisi uskaltanut sitoa kruunua puolukanvarsista tilallisen tyttärelle.

Hän sureksi tätä asiaa ja puhui siitä miehelleen. Hän ihmetteli, olivatkohan he oikein naimisissakaan, jos hänen kruununsa todellakin oli tehty puolukanvarsista.

Mies ei tiennyt mitä tehdä vaimolleen. Tämä vain itki ja oli onneton. Hän tunsi olevansa häväisty ja nöyryytetty. Mamselli Lagerlöf oli arvellut, ettei hän ollut kyllin hieno hänen puettavaksensa, siksi hän oli sitonut hänen kruununsa puolukanvarsista. Ja nyt koko pitäjä nauroi hänelle.

Mies neuvoi häntä menemään Mårbackaan ja kysymään mamselli Lovisalta, miten asian laita oli, ja vaimo seurasi todellakin hänen neuvoaan.

Hän sattui tulemaan Mårbackaan mahdollisimman sopimattomaan aikaan. Sinä päivänä oli talossa suuret kestit, ja kun hän tuli keittiöön, niin häntä tuskin ennätettiin tervehtiä. Hän kyseli mamselli Lovisaa, mutta hän oli vieraitten parissa, eikä häntä tahdottu kutsua sieltä. Hänen täytyi suoda anteeksi, mutta heillä oli kovin suuret kestit. Ehkäpä hän voisi mennä istumaan kyökkikamariin, mamselli Lovisan huoneeseen, ja odottaa häntä siellä.

Hän meni kamariin. Täällä puolukanvarsista tehty kruunu oli pantu hänen päähänsä. Hän muisti, miten iloinen hän oli ollut sinä päivänä. Mutta samalla hänestä nyt tuntui, seisoessaan tässä, että hänen oli aivan mahdoton uskoa sellaista petosta.

Hetken kuluttua kaksi palvelustyttöä tuli keittiöstä kantaen kumpainenkin tarjotinta täytettyine viinilaseineen, ja katosivat sisähuoneisiin. Ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä, niin että Kaisa Nilsintytär saattoi nähdä saliin ja vierashuoneeseen, jotka olivat täynnä ihmisiä. Niin, suuret kestit siellä oli. Läsnä ei ollut vain Ämtervikin herrasväkeä. Hän tunsi Sunnen rovastin ja tohtorin ja karlstadilaisen maisteri Hammargrenin, joka oli naimisissa mamselli Lovisan sisaren kanssa.

Häntä ujostutti ja hän aikoi nousta sulkeakseen oven, mutta samalla hän kuuli pari sanaa, jotka saattoivat hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Luutnantti Lagerlöf seisoi keskellä lattiaa viinilasi kädessä ja ilmoitti muutamin sanoin sisarensa Lovisan kihlauksen Ämtervikin apulaispapin, pastori Millénin kanssa.

Sitten seurasi onnitteluja ja lasien kilistystä sisähuoneissa. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, eikä se kumma ollutkaan. Mamselli Lovisa Lagerlöf oli neljänkymmenenvuotias ihminen, niin että sukulaiset tuskin enää olivat odottaneet hänen joutuvan naimisiin. Pastori Millén oli leski, ja hänellä oli neljä pientä lasta, jotka tarvitsivat silmälläpitoa ja hoitoa. Sehän oli aivan paikallaan ja kaikin puolin sopivaa.

Kaisa Nilsintytär oli kuullut sanottavan, että kun mamselli Lovisa oli ollut nuori, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin, sillä hän ei hennonnut muuttaa pois vanhempiensa luota, mutta nyt kun molemmat olivat kuolleet, oli hän kai iloinen saadessaan oman kodin.

Samoin hän oli kuullut sanottavan, ettei mamselli Lovisa tahtonut lähteä pois Mårbackasta. Sekin sopi mainiosti. Pappila oli vain viiden minuutin päässä sieltä.

Kaisa Nilsintyttären sydäntä suorastaan vihloi se ajatus, että mamselli Lovisa, joka oli sitonut hänelle puolukanvarsista kruunun, tulisi niin onnelliseksi, ja hän vetäytyi nopeasti pois oviaukeamasta.

Samassa hän huomasi, että vanha emännöitsijä seisoi hänen takanaan. Hän tiesi, mitä oli ollut tekeillä, ja oli nyt tullut kuulemaan kihlauksen julkaisemista.

Vieras laski kätensä raskaasti emännöitsijän olkapäälle.

»Minä tulin tänne saadakseni tietää, sitoiko mamselli Lovisa morsiuskruununi puolukanvarsista», sanoi hän, »mutta ehkäpä minun ei sovi kysyä sitä häneltä tällaisena päivänä.»

Emännöitsijä hämmästyi hiukan, mutta hän ei ollut niitä, jotka ensi hädässä joutuvat ymmälle.

»Kuinka Kaisa voi puhua niin typeriä?» sanoi hän. »Jokainen tässä talossa muistaa, miten paljon vaivaa mamselli Lovisalla oli teidän morsiuskruunustanne. Me juoksimme joka mökissä hakemassa myrtinoksia.»

Toinen tuijotti häneen. Hän tahtoi nähdä hänen sieluunsa saakka päästäkseen selville totuudesta.

»Kaikki väittävät sitä pitäjällä.»

Vanha emännöitsijä ajatteli vain, miten hän saisi toisen rauhoittumaan ja lähtemään tiehensä, jotta hän ei häiritsisi mamselli Lovisan ilopäivää.

»Sen minä sanon teille, Kaisa», sanoi hän, »yhtä varmasti kuin mamselli Lovisan morsiuskruunu tulee myrteistä sidottavaksi, yhtä varmaa on, että teidänkin kruununne oli myrteistä tehty eikä mistään muusta.»

»Minä painan nuo sanat mieleeni», sanoi opettajan vaimo. »Kun näen, mistä mamselli Lovisan morsiuskruunu sidotaan, niin tiedän, miten omanikin laita oli.»

»Sen voitte huoleti tehdä», sanoi emännöitsijä.

Molemmat menivät keittiöön. Siellä Kaisa Nilsintytär ojensi kätensä emännöitsijälle.

»Parasta on, että lähden», sanoi hän näyttäen varsin rauhalliselta. »En suinkaan kuitenkaan voi saada puhutella mamselli Lovisaa tänään.»

Näin sanoen hän läksi. Emännöitsijä palasi lieden ja ruoanlaiton ääreen. Vierashumussa hän unohti kokonaan Kaisan. Vasta pari päivää myöhemmin hän kertoi mamselli Lovisalle, mitä Kaisa Nilsintytär oli kysynyt ja mitä hän oli vastannut hänelle.

Mamselli Lovisa kävi aivan kalpeaksi kuullessaan tämän. »Voi, miten Maija saattoi sanoa sillä tavalla? Olisihan ollut parempi tunnustaa, että panin pari, kolme puolukanvartta kruunuun. Enempää niitä ei ollut.»

»Täytyihän minun rauhoittaa häntä, saadakseni hänet lähtemään», puolusteli emännöitsijä itseään.

»Ja sitten Maija sanoi, että minun kruununi tulisi yhtä varmaan sidotuksi myrtinoksista kuin hänenkin! Maija saa nähdä, etten minä saa morsiuskruunua lainkaan.»

»Kyllä mamselli Lovisa joutuu naimisiin. Ei pastori Millén hylkää teitä.»

»Jokin muu este voi tulla väliin, Maija, jokin muu este voi tulla väliin.»

Hän oli tuskissaan tästä asiasta parisen päivää, sitten hän kai unohti sen. Hän sai muuta ajateltavaa. Häitten piti olla puolen vuoden kuluttua, ja hän alkoi ahkerasti valmistella kapioitaan. Hän hankki kotiin lankoja ja pani kankaita kuteille, hän ompeli ja merkkasi. Lopulta hän matkusti Karlstadiin ostoksille. Palatessaan sieltä hänellä oli mukanaan kangasta morsiuspuvuksi sekä pieni rautalangasta tehty kruunu, johon myrtinoksat oli sidottava. Hän tahtoi saada oman morsiuskruununsa eikä käyttää sitä kehää, jota niin monet morsiamet olivat pitäneet.

Mutta tuskin kaikki nämä ostokset oli tehty, niin sattui todellakin este. Pastori Millén sairastui ja oli kauan vuoteen omana. Kun hän oli jotakuinkin parantunut ja jaksoi olla jalkeilla, oli hän kokonaan muuttunut. Saattoi huomata, että hän vältti keskustelua morsiamensa kanssa, eikä hän tullut koskaan Mårbackaan, vaikka tie olikin niin lyhyt.

Heti kun tuli kesä, hän matkusti kylpylaitokseen. Toivottiin hänen parantuvan ja tulevan entiselleen, ja ehkäpä niin kävikin, mutta hän ei kirjoittanut koko sinä aikana kertaakaan mamselli Lovisalle.

Se oli hirveän tuskan ja levottomuuden aikaa mamselli Lovisalle, mutta hän arveli sulhasen tahtovan rikkoa heidän välinsä, ja niinpä hän lähetti hänelle sormuksen takaisin.

Sinä päivänä, jolloin hän teki sen, sanoi hän vanhalle emännöitsijälle:
»Nyt Maija näkee, ettei minunkaan morsiuskruunuani sidota myrteistä.»

* * * * *

Monta vuotta myöhemmin pyysi eräs luutnantti Lagerlöfin nuorista tyttäristä tätiään lainaamaan hänelle hiukan morsiuskoristeita jotakin leikkiä varten, ja mamselli Lovisa antoi hänelle sen kaapin avaimen, jossa noita vanhoja aarteita säilytettiin. Kaappi ei ollut enää hänen huoneessaan vaan ullakolla. Nuori tyttö läksi sinne, pisti avaimen lukkoon ja veti esiin laatikon.

Hän katsoi siihen hämmästyneenä. Hän ei nähnyt edessään tavallisia kirjavia koristeita. Koko laatikossa ei ollut muuta kuin harsokäärö, värillinen silkkileninkikangas ja pieni rautalangasta tehty morsiuskruunu.

Hän käsitti heti paikalla erehtyneensä. Morsiuskoruthan olivat vasemmanpuoleisessa laatikossa, aivan vieressä. Mutta hän katseli sittenkin hetken aikaa tämän laatikon sisällystä. Hänen sydäntänsä vihloi ajatus, ettei hänen tätinsä koskaan ollut saanut käyttää näitä tavaroita. Hän tiesi, että täti, oli surrut vuosikausia löytämättä lohtua mistään. Oli pelätty hänen järkensä menoa.

Eräs muisto nousi hänen mieleensä. Sinä aikana, jolloin täti oli ollut kaikkein alakuloisin ja onnettomin, oli tyttö eräänä päivänä tullut hänen huoneeseensa. Täti oli istunut siellä kimppu puolukanvarsia edessään ja rautalankakruunu kädessään. Hän oli leikannut poikki pari oksaa ja alkanut koristaa niillä kruunua.

Samassa rouva Lagerlöf oli tullut sisään.

»Mutta Lovisa, mitä sinä teet?» oli hän kysynyt ja hän näytti aivan kauhistuneelta.

»Minä arvelin», sanoi mamselli Lovisa. »Jos tyytyisin puolukanvarsikruunuun… Niin, sehän on kovin tyhmää.»

Hän nousi kiivaasti paikaltaan ja työnsi luotaan sekä kruunun että puolukanvarret.

»Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa», sanoi hän ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla väännellen käsiään. »Ei mikään auta enää.»

»Rakas Lovisa», sanoi rouva Lagerlöf, »sairaushan oli siihen syynä.»

Mutta mamselli Lovisa kulki yhä edestakaisin kovan tuskan ja levottomuuden vallassa. »Jollen vain olisi pannut puolukanvarsia Kaisa Nilsintyttären morsiuskruunuun!» sanoi hän.

»Ei, siten et saa ajatella, Lovisa», yritti rouva Lagerlöf. Samassa hän huomasi lapsen, joka seisoi siinä silmät selkosen selällään.

»Mene sinä saliin, Selma!» sanoi hän. »Lovisa-tädillä on suru, ja te lapset ette saa tulla tänne häntä häiritsemään.»

Vackerfeldt.

Hopeatiuku helähtää maantiellä. Vääpeli Karl von Wachenfeldt ajaa taloon.

Vääpeli Karl von Wachenfeldt — eikö hän kerran ollut Värmlannin, jollei koko Ruotsinkin kaunein mies? Eikö juuri hän ollut Tukholman naisten lemmikki tuona talvena 1820-luvulla, jolloin hän oleskeli pääkaupungissa suorittaakseen jonkunmoisen maanmittaustutkinnon? Eikö juuri hän pannut toimeen rekiretkiä ja johtanut kotiljongeja niin suurella taidolla, että hän saattoi varjoon kaikki korkeamman seurapiirin tavalliset tanssikavaljeerit? Eikö juuri hän tanssinut niin mainiosti valssia ja keskustellut niin viehättävästi, että hänen ylhäisten sukulaistensa, jotka aluksi eivät tahtoneet tunnustaa omaisekseen tätä köyhää värmlantilaista aliupseeria, oli pakko lähettää hänelle mitä nöyrimpiä kutsukirjeitä siksi, ettei nuorilla naisilla ollut vähääkään huvia tanssiaisista, joissa hän ei ollut läsnä?

Ja eikö juuri hänellä ollut niin erinomainen pelionni, että hän siten hankki itselleen varoja voidakseen elää koko talven Tukholmassa suurellisesti kuin kaartinluutnantti? Eikö juuri hän juonut veljenmaljoja kreivien ja paronien kanssa, samalla kuin voitti heidät sekä ritarillisuudessa että komeudessa? Eikö juuri hän näytellyt eräänä iltana ensimmäisen rakastajan osaa seuranäytelmässä amiraali Wachtmeisterin luona ja laulanut kuplettejaan niin tulisesti, että seuraavana aamuna löysi kaksikymmentä rakkauskirjettä kirjelaatikostaan? Eikö hän ensimmäisenä ajanut Tukholman kaduilla lukematon määrä pieniä hopeatiukuja valjaissa? Eikö juuri hän ollut niin tunnettu koko Tukholmassa, että missä ikinä hän näyttäytyikin, joko Kuninkaanpuutarhassa tai Sinisellä portilla, oopperan katsomossa tai pahimmassa ihmistungoksessa, kaikki kuiskailivat keskenänsä: »Kas, tuolta tulee Vackerfeldt! Oi, oi, oi, katso, katso, tuolta tulee Vackerfeldt!» [Sanaleikin Wachenfeldt nimestä, vacker = kaunis. Suom. muist.]

Eikö juuri hän yhden Tukholmassa viettämänsä ihmeellisen talven jälkeen viettänyt samanlaista elämää Karlstadissakin, niin, kaikkialla minne saapui? Eikö juuri hän matkustanut Göteborgiin vääpeli Sellblad toverinaan ja rumpali Tyberg palvelijanaan ja väittänyt olevansa suomalainen paroni, murtaen suomeksi kokonaista kaksi viikkoa ja pitäen pelipankkia rikkaitten tukkukauppiaitten elämänhaluisille pojille? Eikö juuri hän ollut ainoa kaikista aliupseereista, joka sai tanssia ylpeän kreivitär Apertinin kanssa, ja eikö juuri hän niin silmittömästi ihastunut kauniiseen mamselli Widerströmiin, kun tämä esiintyi Preciosana Karlstadin teatterissa, että ryösti hänet mukanaan ja olisi vienyt hänet aina Norjaan saakka, jollei mamsellin teatterinjohtaja olisi kaikeksi onnettomuudeksi tavoittanut heitä Arvikassa?

Ja eikö juuri hän loppujen lopuksi päässyt kapteeni Wästfeltin luo Angersbyhyn Sunnen pitäjään jonkunmoiseksi apulaiseksi ja saanut heti eloa Fryksdalin nuorisoon? Milloinka siellä ennen olisi pidetty niin komeita markkinatanssiaisia tai myrskyisiä joulukestejä tai iloisia rapuretkiä tai romanttisia huvimatkoja kauniille näköalapaikoille? Eikö hän haaveellisen Angersbyn kapteeninrouvan mielestä, joka ei koskaan tehnyt muuta kuin lepäsi sohvallaan ja luki romaaneja, eikö hän hänen mielestään ollut ruumiistunut romaanisankari, ja eikö hän ollut kapteenin rouvan nuorten tyttärien ensimmäisten rakkaudenunelmien keskipisteenä? Entäs miten kävi naapuritalossa, Mårbackassa, jossa talo oli täynnä kauniita tyttäriä? Voitiinko siellä vastustaa kavaljeeria, joka käsitteli käherrysrautaa yhtä taidokkaasti kuin kitaraa ja jonka vaaleaa kiharatukkaa ympäröi rakkausseikkailujen säde?

Vääpeli von Wachenfeldt ajaa mäkeä ylös, toista alas ainoan hopeatiu'un heikosti ja miltei valittavasti helähdellessä. Ennen muinoin, hänen kunnian- ja voimanpäivinänsä, oli kuusikymmentä hopeatiukua koristanut hevosen hihnoja ja valjaita, helissyt sanomattoman iloisesti ja rohkeasti. Ne olivat ikäänkuin kilinällään säestäneet hänen voittojaan, ne olivat julistaneet, että voittaja oli tulossa. Mutta nyt, kun yksi ainoa tiuku enää oli jäljellä, tuntui se sanovan, että tässä saapui mies, jonka onni ja ilo oli ollutta ja mennyttä.

Vääpeli ajaa vanhalla hevosellaan, Kallella, joka on niin merkillisen pienikokoinen, että kaikki vastaantulijat kääntyvät taakseen katsomaan sitä. Sen sijaan ei kukaan käänny katsomaan hevosen omistajaa.

Kun hän ajaa Gunnarsbyn kestikievarin ohi, seisoo pari tyttöä kaivolla nostamassa vettä. Vääpeli tervehtii kohottamalla piiskaansa ja hymyilee heille vanhaan tapaansa mitä viehättävämmin, mutta tytöt luovat häneen vain välinpitämättömän katseen. He eivät hämmästyksestä pudota kädestään ämpäriä, he eivät pysähdy polttavin poskin katsomaan hänen jälkeensä.

Vääpeli von Wachenfeldt läimäyttää hevostaan piiskalla. Hän ei ole pölkkypää, hän tietää, että hänen tukkansa on harmaa ja hänen kasvonsa ryppyiset, että viikset ovat ohuet ja karheat ja että toisessa silmässä on harmaa kaihi ja toisessa, joka on leikattu, rumentava ja suurentava silmälasi. Hän tietää nyt olevansa vanha ja ruma, mutta hänen mielestään ihmisten ei olisi pitänyt kokonaan unohtaa, millainen hän oli ennen.

Hän tietää, ettei hänellä nykyään ole muuta asuntoa kuin pari huonetta, jotka hän on vuokrannut talonpoikaistalosta Ison Kilin pitäjästä. Hän tietää, ettei hän omista muuta kuin hevosen, kiesit, kilpareen ja muutamia huonekaluja. Hän tietää, ettei hänellä ole muita palvelijoita kuin äreä emännöitsijä, mutta hänen mielestään ei ihmisten olisi pitänyt niin kokonaan unohtaa, että hän se juuri kerran oli ollut Vackerfeldt, yli koko Värmlannin kuuluisa Vackerfeldt.

Hän istuu siinä vanhassa kuluneessa turkissaan ja vieläkin kuluneempi karvalakki päässä. Hänellä on paksut ilvesnahkaiset kintaat kipeitten käsiensä suojana, mutta kihtikuhmut rystyjen päällä pistävät esiin sittenkin. Mutta hän se siitä huolimatta on puristanut rintaansa vasten niin monta kaunista naista. Sitä ei häneltä voida riistää. Kukapa muu tällä maailman äärellä on viettänyt sellaista elämää kuin hän, saanut osakseen niin paljon rakkautta kuin hän?

Hän puree huultaan ja sanoo, ettei hänellä ole mitään kaduttavaa. Jos hän saisi elää uudestaan elämänsä, niin hän ei tekisi mitään toisin. Kaikesta siitä, mitä nuoruus ja kauneus ja voima voi tarjota miehelle, on hän saanut nauttia. Seikkailuja ja rakkautta runsaimmassa määrässä.

Yhden ainoan teon vääpeli von Wachenfeldt olisi toivonut ehkä tekemättömäksi. Hänen ei olisi koskaan pitänyt naida Anna Lagerlöfiä, jalointa naista, mikä koskaan hänen tielleen oli osunut. Hän oli rakastanut tätä sanomattomasti. Mutta hänen ei olisi pitänyt koskaan naida häntä.

Sopiko nyt Wackerfeldtin tapaisen miehen istua alallaan ja hoitaa tilaansa järkevästi ja huolellisesti koettamatta niittää kultaa helpommalla ja hauskemmalla tavalla? Jos hänen vaimonsa oli jumaloimisen arvoinen, niin pitäisikö hänen silti uskoa, ettei kukaan muu ollut jumaloitava? Saattoiko hän muuttaa luonnettaan siksi, että hän oli mennyt naimisiin? Eikö hän juuri voitollisena pelaajana ja rakastajana ollut saavuttanut kuuluisuuttaan?

Niin, hän katuu naimistaan. Hänen vaimonsa ei ollut sopinut hänelle. Kernaasti hän tunnustaa, että hänen vaimonsa oli ollut liian hyvä hänelle. Vaimo oli vaatinut työteliäisyyttä, järjestystä, rauhallista hyvinvointia. Hän oli kuluttanut itsensä loppuun koettaessaan hankkia heille samanlaista kotia kuin oli Mårbackassa hänen vanhempiensakin koti.

Muut ehkä sanoisivat, ettei vääpeli von Wachenfeldtin olisi pitänyt katua naimistaan, vaan pikemmin sitä, ettei hän ollut voinut säästää vaimoaan pettymyksiltä ja suruilta. Sillä kun Anna von Wachenfeldtin voimat olivat lopussa ja hän seitsemäntoista vuotta kestäneen aviollisen kurjuuden jälkeen kuoli, niin kaikenlaiset onnettomuudet kohtasivat vääpeli von Wachenfeldtiä. Saamamiehet eivät olleet enää sääliväisiä, vaan riistivät talon häneltä. Hänen täytyi lakata pelaamasta, sillä hän hävisi niin pian kuin vain koskettikin kortteja. Kihti alkoi myös vaivata häntä ja harmaa kaihi tuli silmiin. Ennenkuin hän oli ennättänyt kuudenkymmenenvuoden vanhaksi, oli hän valkotukkainen, jäykkäjäseninen, avuton, puolisokea ja rutiköyhä. Onni ei olisi ollut niinkään vähäinen, jos hänen hyvä, rakastava vaimonsa olisi ollut vielä elossa.

Vaimon kuoltua oli kaikki seurustelukin häneltä loppunut. Ei kukaan kysynyt elikö hän vai oliko kuollut. Ei kukaan kutsunut häntä luokseen. Näyttipä siltä kuin ihmiset vain hänen vaimonsa vuoksi olisivat sietäneet häntä. Kun hän nyt ikävöi naurua ja iloa, kun hän tahtoo saada hyvää ruokaa, kun hän haluaa jutella sivistyneitten ihmisten kanssa, niin ei hän voi lähteä minnekään. Ja kun pyhät tulevat monine pitkine lepopäivineen ja hän tahtoo paeta talonpoikaistalon kuolettavaa yksitoikkoisuutta, niin ei hän liioin tiedä, minne suunnata askeleensa.

On tosiaankin vain yksi ainoa paikka olemassa koko maailmassa, minne hän voi lähteä saadakseen hiukan maistella entistä elämäänsä, ja se on Mårbacka, josta hän aikoinaan nouti vaimonsa. Hän tietää, että Mårbackan asukkaat sanovat ja uskovat hänen tehneen vaimonsa hirvittävän onnettomaksi, he arvelevat suorastaan, että hän on kiusannut hänet hengiltä, mutta sittenkin hän ajaa sinne noin kolme kertaa vuodessa suurten pyhien aikana, sillä muuten hänen olisi aivan mahdoton kestää elämäänsä.

Hopeatiuku helähtää äänekkäästi ja valittaen. Vääpeli von Wachenfeldt on läimähyttänyt rivakasti pientä hevostaan. Elämä tarjoo monta katkeraa hedelmää, jotka täytyy pitää hyvänään. On aivan kohtuullista, että hevonenkin saa osansa isännän tuskista.

* * * * *

Jolleivät Mårbackan pikkulapset muulla tavalla olisi saaneet tietää, että joulu oli tulossa, niin siitä he ainakin sen tiesivät, että vääpeli von Wachenfeldt saapui taloon.

He ilostuivat myös kovin nähdessään hänen kuomurekensä ja hevosensa lehtikujassa. He juoksivat huoneesta huoneeseen ilmoittaen uutista, he seisoivat portailla ottamassa häntä vastaan, he huusivat hyvää päivää ja lausuivat hänet tervetulleeksi, he hakivat leipää hevoselle ja he kantoivat ohuen käsilaukun, joka oli koristettu ristipistoin kirjailluilla lehdillä ja kukilla konttorihuoneeseen, missä vääpelin oli määrä asua.

Oli oikeastaan merkillistä, että pikkulapset ottivat aina niin riemuiten vääpeli von Wachenfeldtin vastaan. Eivät he saaneet häneltä makeisia eikä lahjoja, mutta varmaankin he arvelivat, että hän kuului joulunviettoon, ja siitä kai heidän ilonsa johtui. Joka tapauksessa oli hyvä, että he olivat hänelle ystävällisiä, sillä aikuiset eivät kiinnittäneet suurtakaan huomiota häneen. Rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa eivät tulleet edes kuistille häntä vastaan, ja syvästi huoaten heitti luutnantti Lagerlöfkin kädestään Värmlandstidningin ja nousi keinutuolistaan lähteäkseen häntä tervehtimään.

»Vai niin, vai olet sinä täällä taas, Wachenfeldt», sanoi hän ilmestyttyään portaille. Sitten hän teki pari kysymystä kelin ja matkan johdosta ja seurasi langon mukana konttorihuoneeseen, Hän tyhjensi piirongin laatikon ja teki tilaa vaatekaappiin. Sitten hän poistui lasten kera ja jätti vieraan yksin.

Joka kerta, kun vääpeli von Wachenfeldt saapui Mårbackaan, kohosi sisar-vainajan kuva elävänä luutnantin mieleen. Sisar oli ollut vanhin, ja hän oli pitänyt huolta veljestään tämän pienenä ollessa, oli auttanut häntä ja askarrellut hänen kanssaan. Ei kukaan sisarista ollut luutnantille ollut niin rakas, ei kenestäkään hän ollut ylpeillyt niin paljon. Ja sitten hänen pitikin rakastua sellaiseen tyhjäntoimittajaan kuin Wachenfeldtiin! Sisar oli ollut kaunis ja komea, ja hän oli yhtä hyvä ja kelvollinen kuin kauniskin. Hän oli aina ollut iloinen mieleltään ja tehnyt kevyeksi niiden elämän, joiden keskuudessa hän oli elänyt. Viimeiseen asti hän oli taistellut pitääkseen koossa kotiaan. Mies oli vain tuhlannut ja hävittänyt. Vaimo ei ollut kertonut edes omaisillensa, miten vaikea hänen toimeentulonsa oli, jotta he olisivat voineet auttaa häntä. Siksi hänen elämänlankansa katkesikin aivan äkkiä hänen ollessaan vain hiukan yli neljänkymmenen.

Se oli surullinen ja järkyttävä tarina, eikä luutnantti voinut heti pakottautua ystävälliseksi Wachenfeldtille muistellessaan kaikkea tuota. Hänen täytyi lähteä ensin pitkälle kävelylle, jotta katkeruus ennätti hiukan laskeutua.

Jokseenkin samaa tunsivat myöskin rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöf oli kaikista kälyistänsä ollut eniten kiintynyt Anna Wachenfeldtiin ja oli suorastaan ihaillut häntä. Ei kukaan ollut lausunut häntä niin sydämellisesti tervetulleeksi sukuun kuin hän. Rouva Lagerlöf ei voinut koskaan antaa anteeksi vääpeli von Wachenfeldtille, että hän oli saattanut tämän rakkaan olennon niin onnettomaksi.

Mamselli Lovisa oli lapsena oleskellut pitkät ajat Välsäterin vääpelinpuustellissa, missä sisar ja lanko olivat asuneet. Hän tiesi tarkemmin kuin kukaan muu, miten vaikeata sisaren elämä oli ollut. Hän ei voinut koskaan kuulla mainittavan Wachenfeldtin nimeä muistamatta sitä aamua, jolloin kaksi miestä oli saapunut Välsäteriin ja vienyt kaksi parasta lehmää navetasta. Sisar oli hyökännyt pihalle kysymään, mitä heillä oli mielessä, mutta nämä olivat vastanneet aivan rauhallisesti, että vääpeli edellisenä iltana oli pelissä hävinnyt lehmät heidän isännällensä. Mamselli Lovisa näki sisarensa edessään, hän oli ollut aivan epätoivoissaan tämän jälkeen. »Hän ei tule järkiinsä, ennenkuin hän on ottanut minut hengiltä», oli hän sanonut.

Joka tapauksessa mamselli Lovisa kaikkein ensimmäisenä ajatteli emännän velvollisuuksia. Hän nousi ompelupöydän äärestä, missä oli istunut käsitöilleen samalla kuin vähä väliä oli vilkaissut romaaniin, joka oli avonaisena ompelukorissa, ja meni raottamaan keittiön ovea. »Rakas Maija», sanoi hän emännöitsijälle ikäänkuin anteeksi pyytäen, »nyt Wachenfeldt on taaskin täällä.» — »Minä en käsitä, miksikä tuo mies, joka oli niin paha vaimolleen, saa aina tulla tänne pyhiksi», sanoi emännöitsijä varsin suuttuneella äänellä. »Eihän häntä voi poiskaan ajaa», sanoi mamselli Lovisa, »ja Maija on hyvä ja panee kahvipannun tulelle, jotta hän saa jotain lämmittävää matkansa jälkeen.» — »Aina hän pitää varansa tullakin juuri, kun herrasväki on noussut kahvipöydästä ja tuli liedestä on sammunut», sanoi emännöitsijä ja näytti siltä kuin ei olisi halunnut liikahtaa paikaltaan.

Kahvipannu joutui kai sittenkin tulelle, koska hetkeä myöhemmin sisäkkö lähetettiin konttorihuoneeseen pyytämään vääpeli von Wachenfeldtiä saliin kahville.

Astuessaan pihan poikki nojasi vääpeli keppiin, mutta sen hän laski kädestään eteisessä ja astui saliin jokseenkin notkeana vartaloltaan. Mamselli Lovisa, joka seisoi siellä ottaakseen hänet vastaan, näki kuitenkin, miten vaikea hänen oli liikkua, ja tunsi miten kyhmyiset hänen kätensä olivat tervehtiessään häntä, ja kun hän kohotti katseensa häneen, niin tuijotti leikattu silmä kaameasti suurennettuna häntä vastaan. Silloin mamselli Lovisan viha miltei haihtui ilmaan. Hän mietti, että vääpeli jo oli saanut rangaistuksensa, eikä hän puolestaan tahtonut lisätä kiviä hänen kuormaansa.

»Olipa hauska, että Wachenfeldt saattoi tulla tänäkin jouluna meille», pakottautui hän sanomaan.

Sitten hän kaatoi hänelle kahvia, ja vääpeli istahti tavalliselle paikalleen uunin ja pelipöydän väliseen nurkkaan. Se oli vaatimaton paikka, mutta myöskin lämpimin koko huoneessa. Vääpeli tiesi kyllä mitä teki istuutuessaan sinne.

Hän alkoi heti jutella mamselli Lovisan kanssa palvelustytöstään Ingasta ja hänen alituisesta riitelystään ja kiistoistaan isäntäväen kanssa, joka omisti talon, jossa hänellä oli vuokrahuoneet. Se oli sellaista pientä juorupuhetta, jonka hän tiesi huvittavan kälyä, ja hän huomasikin, että mamselli Lovisa hetken kuluttua kaatoi itselleenkin kahvia ja joi hänen seurakseen.

Tuli hämärä heidän istuessaan kahvipannun ääressä, ja lamppu asetettiin pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Heti sen jälkeen näyttäytyi rouva Lagerlöfkin.

Hän ei ollut voittanut ensimmäistä vastenmielisyydentunnettaan ja tervehti varsin ynseästi vääpeliä. Töin tuskin hän ojensi hänelle kätensä sanomatta sanaakaan ja otti sitten työnsä esille.

Vääpeli jutteli edelleen aivan rauhallisesti mamselli Lovisan kanssa, mutta samalla hän vaihtoi keskusteluainetta. Hän alkoi kertoa omituisista sairaustapauksista, joita oli sattunut heillä sekä ihmisten että kotieläinten parissa, ja joita hänen, Wachenfeldtin, oli onnistunut parantaa.

Nyt ei rouva Lagerlöfkään voinut enää vastustaa, sillä tuo aine kuului hänen omaan alaansa. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo otti osaa keskusteluun.

Kaikkein viimeisenä tuli luutnantti Lagerlöf saliin ja kävi kiikkutuoliin istumaan. Hänkin oli harvapuheinen ja alakuloinen tullessaan sisään. Mutta nyt keskustelu kääntyi toiselle taholle kenenkään tietämättä, mistä se oikeastaan johtui. Puhuttiin vanhasta Karlstadista, missä vääpeli oli syntynyt ja luutnantti käynyt koulua, ja josta luutnantti aina oli halukas keskustelemaan. Puhe siirtyi Tukholmaankin, keskusteltiin Emilie Högqvististä ja Jenny Lindistä ja kaikellaisista vanhoista ja kauniista asioista, joita kannatti muistella. Lopulta he johtuivat myöskin vanhoihin värmlantilaisjuttuihin, ja ilta kului niin nopeasti, että kaikki hämmästyivät, kun palvelustyttö tuli kattamaan pöytää.

Mutta merkillisintä oli se, että kun vääpeli von Wachenfeldt kertoi yhtä ja toista, mikä oli sattunut hänelle itselleen, niin hän esiintyi aina kaikkein viisaimpana ja varovaisimpana miehenä mitä saattoi ajatella. Hän oli ollut kaikenlaisissa seikkailuissa, se oli kyllä kieltämätöntä, mutta hän oli aina esiintynyt neuvovana ystävänä, joka oli auttanut mielettömiä ihmisiä hädässä.

Ajatelkaahan vain Wästfeltinkin perhettä Angersbyssä! Miten erinomainen tuki hän oli ollut noille kilteille, lapsellisille ihmisille, varsinkin silloin, kun pojan morsian hylkäsi hänet ja aivan äkkiarvaamatta meni kuulutuksiin toisen kanssa!

Ei kukaan olisi koskaan voinut puhua suuremmalla kunnioituksella äidistään tai vaimostaan. Niin jalon pojan, niin hellän puolison olisi kuka hyvänsä voinut toivoa saavansa.

Hän se aina oli puhunut järkeä nuorille naisille, sovittanut kihlautuneitten välit, solminut uudelleen avioliittoja, jotka olivat uhanneet ratketa.

Kaikkien onnettomien uskottu hän oli ollut eikä hän ollut pettänyt heitä. Olipa hän pelastanut pelihimoon vaipuneita miehiäkin, puhunut heille järkeä, vedonnut heidän velvollisuudentuntoonsa.

Illallisen jälkeen, kun vääpeli von Wachenfeldt oli ontunut huoneeseensa, istuivat luutnantti Lagerlöf ja hänen vaimonsa ja sisarensa aivan sanattomina ja katselivat toisiaan.

»Niin, tuo Wachenfeldt», sanoi luutnantti, »merkillinen mies hän on.
Hän on meitä kaikkia viisaampi.»

»Wachenfeldtin kanssa on aina ollut hauska keskustella», sanoi mamselli
Lovisa.

»Jos hän todellakin olisi auttanut niin paljon muita ihmisiä, niin mitenkä olisi mahdollista, että hänen oma elämänsä olisi mennyt niin viistoon?» sanoi rouva Lagerlöf kuivasti.

»Jotkut ovat sellaisia», sanoi luutnantti.

* * * * *

Sitten vääpeli von Wachenfeldt oleskeli joulunpyhät Mårbackassa nauttien vieraanvaraisuudesta ja näytellen yhä järkevän ja viisaan vanhan miehen osaa. Häneltä voitiin kysyä neuvoa missä asiassa hyvänsä, hän tiesi keinoja ihonäppylöitä ja nuhaa vastaan, hän osasi antaa neuvoja pukuasioissa, hän tunsi ruoka- ja värjäysreseptejä, hän antoi ohjeita maanviljelyksessä ja hänen arvostelunsa ihmisistä olivat parhaat ja järkevimmät.

Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä käännyttiin hänen puoleensa. »Eikö Wachenfeldtin mielestä ole merkillistä, etteivät nämä lapset opi syömään muhennettuja porkkanoita?» sanoi mamselli Lovisa eräänä päivänä. »Ovathan porkkanat hyvää ruokaa?»

Vääpeli von Wachenfeldt ei pettänyt hänen odotuksiaan.

»Vaikka herättäisitte minut keskellä yötä ja tarjoaisitte minulle porkkanoita!» sanoi hän, »niin kyllä minä söisin.»

Miten ihmeellisen viisas ja kohtuullinen ja maltillinen hän olikaan! Vanha kavaljeeri Vackerfeldt, triumfaattori kuusinekymmenine hopeatiukuineen oli kokonaan kadonnut.

Mutta sattuipa kerta, että luutnantti Lagerlöf joutui kiistaan naisten kanssa eräästä nuoresta tytöstä, joka oli kotoisin näiltä seuduin. Sekä rouva Lagerlöfin että mamselli Lovisan mielestä tyttö oli suloinen ja herttainen, mutta luutnantti väitti, ettei kukaan mies voisi ihastua häneen. Ja hän vetosi Wachenfeldtiin, niinkuin talossa oli tapana.

»Sanoppa sinä, Wachenfeldt, joka ymmärrät naisia!» sanoi luutnantti
Lagerlöf. »Voisitko suudella tuollaista pientä nirppanenää?»

Tällä kertaa vääpeli von Wachenfeldt joutui sisäisen raivon valtaan. Hän punastui, niin vanha kuin olikin, hän iski nyrkkinsä pöytään, nousi puoleksi pystyyn ja huusi jyrisevällä äänellä:

»Älä kysy minulta sellaista! En koskaan ole suudellut rumaa naista.»

Nuo jumalattomat ihmiset hänen ympärillään purskahtivat hillittömään nauruun. Hän oli tekeytynyt täällä niin järkeväksi. Hän oli näytellyt tavallisen arki-ihmisen osaa, mutta tämä yksinkertainen kysymys paljasti hänet kokonaan. Vanha kavaljeeri oli paikoillaan hänen sisimmässään. Kurja ja sairas, vanha ja ränstynyt hän oli, mutta ei kukaan saanut luullakaan, että hän olisi koskaan suudellut rumaa naista.

Vackerfeldt, Vackerfeldt!

Orkesteri.

Majuri Ehrencrona oli asunut muhkeassa virkatalossa ja ollut korkea herra, mutta vanhoilla päivillään hän oli vuokrannut itselleen huoneen talonpoikaistalosta ja vietti köyhää ja yksitoikkoista elämää suunnilleen samoin kuin vääpeli von Wachenfeldtkin. Huhu tiesi, että hän oli mestari soittamaan torvea, mutta hänen köyhdyttyään ja jäätyään yksin ei kukaan ollut kuullut hänen soittavan.

Ja herra Tyberg oli aloittanut uransa rumpalina Värmlannin rykmentissä, ja varmaankin hän olisi juonut itsensä turmiolle, jollei Mårbackan luutnantti olisi keksinyt hänen suurta kykyään opettaa lukemisen ja kirjoituksen alkeita pikkulapsille ja ottanut häntä ensin omien lastensa kotiopettajaksi ja sittemmin hankkinut hänelle opettajantointa itäisen Ämtervikin pikkulastenkouluun.

Ja Jan Asker oli niinikään ollut Värmlannin rykmentin soittajana, mutta nykyään hän oli itäisen Ämtervikin kirkonvartijana ja haudankaivajana. Hän oli vanhaa soittajasukua, ja hänellä oli tapana puhaltaa klarinettia kaikissa talonpoikaishäissä ja tanssiaisissa. Hän oli katkera ja rauhaton mieleltään, eikä mikään muu kuin soitto voinut saada häntä tyytymään kohtaloonsa.

Ja tehtaankirjuri Geijer, joka asui koulutalon ullakolla ja piti maataloutta, rakasti soittoa ylitse kaiken, mutta hän oli niin köyhä, ettei hän voinut hankkia itselleen minkäänlaista soittokonetta, vaan piirusti näppäimistön puupöydälle ja soitti siinä.

Ja lukkari Melanoz oli nauttinut opetusta itse rovasti Fryxellin johdolla ja osasi sepittää runoja ja korjata kenkiä ja nikkaroida huonekaluja ja hoitaa maanviljelystä. Hän oli huvimestarina kaikissa häissä ja hautajaisissa, ja samalla hän oli koko Fryksdalin paras koulumestari. Ja joka sunnuntai hänen täytyi soittaa itäisen Ämtervikin kirkon kamalia urkuja, eikä hän koskaan olisi voinut tehdä sitä, sillä hän oli todellakin soitannollinen sielu, jollei hänellä olisi ollut omaa viuluaan, jota hän lohdutuksekseen soitteli sunnuntai-iltapuolisin.

Kaikki nämä päättivät tavata toisensa Mårbackassa joulupyhien aikana, niin kauan kuin jouluolutta ja joulukinkkua ja vierreleipää oli vielä talossa.

Kun ensimmäinen heistä tuli Mårbackaan, ei hän astunut suoraan taloon,
vaan odotti, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet, sekä majuri
Ehrencrona että herra Tyberg, kirkonvartija Jan Asker ja tehtaankirjuri
Geijer ja lukkari Melanoz.

Sitten he marssivat perätysten suurille portaille, majuri etunenässä, ja lauloivat: Portugaali, Hispanja ja Suuri Britanja.

Mårbackan luutnantilla oli ehkä hiukan vihiä siitä, mitä oli tekeillä, mutta hän ei mennyt ulos, jotta ei pilaisi vieraitten iloa. Mutta kuultuaan laulun nousi hän heti ja läksi heitä vastaan. Eikä vääpeli von Wachenfeldtkään tällä kertaa hidastellut, sillä hän oli tietenkin yhä Mårbackassa, koska joulunpyhät eivät vielä olleet lopussa.

Mutta sillä välin kuin vieraat pistäytyivät konttorihuoneeseen riisumaan yltään turkkejansa ja päällyssaappaitaan, lähetti luutnantti molemmat poikansa, Danielin ja Johanin, hakemaan kitaraa ja torvea, ja huilua ja triangelia, jotka riippuivat ullakkokonttorissa. Itse hän kiiruhti makuukamariin ja veti esille vankan viululaatikon, joka oli työnnetty vuoteen alle. Hän nosti sen tuolille, pisti avaimen lukkoon ja otti hartain mielin esille viulun, joka lepäsi siinä punaiseen silkkinenäliinaan käärittynä.

Ja vaikkei hän koskaan itse tupakoinut eikä sallinut kenenkään tupakoida sisällä huoneissa, niin lähetti hän pojat myös konttorirakennukseen hakemaan vanhaa, pitkävartista piippua, joka oli peruisin pastori Wennervikin ajoilta, sekä pientä neliskulmaista puurasiaa, joka oli täynnä tupakkaa, jotta majuri Ehrencrona saisi polttaa piippuaan, johon oli tottunut, eikä tulisi pahalle tuulelle.

Ja kun sitten nuo viisi vierasta ja vääpeli von Wachenfeldt ja luutnantti itse istuivat salissa, ja totitarjotin oli kannettu pöytään, ja kuumat totilasit sekoitettu valmiiksi jokaiselle paitsi herra Tybergille, joka oli ikiajoiksi luopunut kaikesta väkevästä, ja majuri vihdoinkin oli saanut käyttämättömän piipun vetämään, niin he sopivat keskenään siitä, että he olivat liian hyvät hukkaamaan aikaansa kortinpeluuseen ja tyhjään jaaritukseen, ja päättivät soittaa yhdessä.

Tätähän juuri luutnantti olikin odottanut, ja hän läksi heti hakemaan kaikkia niitä soittokoneita, jotka hän kiireessä oli saanut kokoon.

Viulunsa luutnantti ojensi lukkari Melanozille, joka kursaili, sillä viulu oli paras kaikista soittokoneista ja tässä huoneessa oli läsnä monta häntä itseään paljoa arvokkaampaa miestä. Mutta kun ei kukaan muu vaatinut sitä itselleen, niin ilostui hän suuresti, ikäänkuin hän olisi saanut aarteen, ja alkoi heti virittää ja vääntää ruuveja.

Ja huilua piti tietenkin herra Tybergin hoitaa. Se oli ollut hänen soittimensa rykmentissä, sitten kun hän oli tottunut eroon rummusta. Hän tunsi hyvin Mårbackan vanhan huilun ja tiesi, että se aina oli ravistunut ja kuiva. Nyt hän kiiruhti keittiöön ja kastoi koko huilun kaljaan ja kääri saumojen ympärille tappuroita, jotta saisi sen pysymään koossa.

Kitaran luutnantti antoi tehtaankirjuri Geijerille. Ja tehtaankirjurilla oli kapeat ja pitkulaiset kasvot ja pitkä laiha kaula ja vedensiniset silmät ja pitkät, ohuet sormet, ja koko olennoltaan hän oli sievistelevä ja haaveellinen. Leveän, kirjavan silkkinauhan, joka oli kiinnitetty kitaraan, hän kietoi kaulaansa tyttömäisesti naurahtaen, ja kitaran hän painoi hellästi rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi ollut hänen lemmittynsä. Ja hän näki kylläkin, ettei kitarassa ollut kuin kolme kieltä, mutta hänen mielestään ne varmaan riittivät mainiosti, sillä hänhän oli tottunut soittamaan vain puupöydällä.

Kirkonvartija Asker oli viisaasti ottanut mukanaan oman klarinettinsa. Se oli hänen päällystakkinsa takataskussa, niin ettei hänen tarvinnut muuta kuin lähteä sitä konttorihuoneesta hakemaan.

Vääpeli von Wachenfeldt istui uuninkomerossa kuten tavallisestikin ja koetti pysytellä hyvällä tuulella ja näyttää iloiselta, vaikkei hän kihdin jäykistämillä sormillaan voinutkaan soittaa. Mutta sitten luutnantti tuli hänen luokseen triangeli kädessä, sillä sitähän hänen ainakin piti voida käsitellä, ja silloin hänkin tuli iloiseksi.

Majuri Ehrencrona puhalsi sauhuja suurten, valkoisten viiksiensä lomitse. Hän näki, miten toinen toisensa jälkeen sai soittokoneen, vaikkei hän viimeiseen saakka ollut tietävinänsä siitä mitään.

»Anna minulle pari kattilankantta», sanoi hän luutnantille, »jotta minäkin saan pitää melua! Tiedänhän, ettei talossa ole sitä soittokonetta, jota minä osaisin soittaa.»

Luutnantti riensi kuin nuoli vierashuoneeseen ja palasi takaisin mukanaan kiiltävä torvi, joka hänen oli onnistunut hankkia majuria varten. »Mitä setä arvelee tästä?» sanoi hän.

Silloin ukon kasvot alkoivat loistaa. »Sinä olet oikea mies, veli Erik Gustav», sanoi hän. Hän laski piipun kädestään ja alkoi puhaltaa torvea kauhean voimakkaasti ja äänekkäästi.

Nyt jokainen oli saanut omansa, mutta silloin heidän mieleensä muistui, ettei luutnantilla itsellään ollutkaan mitään soittokonetta.

Silloin hän otti esille pienen puisen vihellyspillin, jota oli puhallettaessa pidettävä puoleksi vedessä. Mutta kunhan vain sen teki, niin saattoi sillä saada aikaan liverryksiä, joita ei satakielikään osannut taitavammin laulaa.

Kaikkein viimeiseksi he pyysivät rouva Lagerlöfiä säestämään heitä pianolla.

Majurin kunniaksi he yrittivät kaikkein ensiksi Porilaisten marssia. Rouva Lagerlöf alkoi, ja seitsemän soittokonetta seurasi jäljessä parhaimpansa mukaan. Siinä oli helinää ja jyskettä, jotta he oikein säikähtivät.

Jokainen teki parastaan. Lukkari Melanoz ja Jan Asker ja herra Tyberg olivat varmimmat. Mutta majuri jäi usein jälkeen, ja luutnantti pisti lirityksen silloin tällöin väliin, osittain siksi, että hänen pillinsä oli hiukan oikullinen luonteeltansa, ja osittain siksi, että hänen teki mielensä viekoitella toiset pois tahdista.

Kun he olivat soittaneet marssin loppuun, olivat kaikki iloisia ja hyväntuulisia ja päättivät soittaa sen vielä toistamiseen, jotta se menisi oikein hyvin. Ja majuri puhalsi ja toitotti, niin että hänen silmänsä olivat punaiset ja posket vähällä haljeta. Mutta hän ei kai sittenkään ollut niin taitava torvensoittaja kuin hän oli luullut, sillä hänen oli melkein mahdoton pysyä tahdissa.

Mutta äkkiä hän nousi pystyyn ja heitti torven uuninloukkoon, niin että se oli murskata von Wachenfeldtin arimman varpaan.

»Piru vieköön», huusi hän, »en minä viitsi turmella Porilaisten marssia. Soittakaa te vain, kun osaatte!»

Toiset häiriytyivät hiukan, mutta he aloittivat kolmannen kerran, ja silloin majuri rupesi laulamaan: Pojat kansan urhokkaan.

Hän lauloi soiton säestyksellä voimakkaalla ja kauniilla bassollaan, joka täytti koko talon. Ja ihmisääni kuohui kuin voimakas virta ja riisti mukaansa rämeän klaverin, naukuvan klarinetin, viulun, jota lukkari vingutteli vanhan pelimannin tapaan, ja herra Tybergin ravistuneen huilun ja kolmikielisen kitaran ja vääpelin tunnetun triangelin ja luutnantin oikullisen satakielen.

He lämpenivät kaikki, sillä heidän mieltään kirveli yhä se muisto, että me olimme kadottaneet Suomen, ja nyt he mielestään marssivat yhdessä urhoollisten porilaisten kanssa anastamaan sitä takaisin ryssiltä.

Ja kun marssi oli loppunut, niin luutnantti antoi merkin vaimolleen, ja tämä soitti laulun: Jalot varjot, arvon isät, oopperasta Kustaa Vaasa, joka oli majurin loistonumero.

Ja majuri lauloi sen voimakkaalla äänellä, ja muut soittokoneet miltei lauloivat mukana.

Mutta suoraselkäisessä sohvassa salin ikkunoiden välissä istuivat kaikki lapset, Daniel ja Johan ja Anna ja Selma ja Gerda. He istuivat ääneti kuin hiiret ja katselivat ja kuuntelivat vain.

Heidän oli kai pakkokin olla hiljaa, kun aikuiset leikittelivät ja huvittelivat aivan kuin he olisivat olleet lapsia.

Kun he kuulivat majurin laulavan Jalot varjot, arvon isät, niin tuntui heistä kuin hän olisi laulanut itsestään ja kaikista noista muista, jotka soittivat salissa. Sillä pienokaisten mielestä he olivat ikäänkuin entisajan kummituksia, rikkaan ja loistavan ajan varjoja, ajan, josta he saattoivat nähdä vain tämän heikon kajastuksen.