Ryhdyttiin desinfisioimaan. Tuli siinä basilleille kiire.

Vihdoin olivat kaikki pirtupullot tyhjennetyt.

Nyt oli viskypullojen vuoro.

Nahunen avasi ensimmäistä.

Se oli raskasta työtä. Näki sen. Korkkiruuvi "pränkkäsi", eikä korkki mitenkään tahtonut tulla ulos. Nahusen kädet vapisivat.

Tuli se kuitenkin viimein avatuksi. Nahunen käänsi pullon alassuin ja katseensa toisaanne. Hän ei voinut katsella, miten oivallinen, kallis visky valui sellaiseen paikkaan.

— Pul-pul-pul-pul…, pulputti pullo. Ylikonstaapelin rinnasta kohosi raskas huokaus.

Minäkin olin ihminen, vaikka olinkin kaupunginviskaali. Minullakin on sydän, vieläpä hyvä sydän. Minä en voinut kauempaa katsella tätä surullista näytelmää.

Kun ensimmäinen viskypullo oli tyhjä, sanoin minä miehilleni:

— Minun täytyy nyt lähteä asioilleni. Ylikonstaapeli ja Nahunen suorittavat täällä työn loppuun. Kirjoitan huomiseksi paperin valmiiksi, ja ylikonstaapeli ja Nahunen todistavat siihen ilmoitukseni, että kuvernöörin määräys on pantu täytäntöön.

— Juu, juu! vakuuttivat miehet kerkeästi. — Hyvästi, herra viskaali l

Seuraavana päivänä todistivat he todistettavansa, Vakavalla kädellä, otsa virallisissa rypyissä piirsivät he harakanvarpaansa paperin alalaitaan.

Viskaali lopetti kertomuksensa ja karisti tuhkan sikaristaan. Minä sanoin:

— Näinköhän ne todellakin tyhjensivät ne toiset pullot?

Viskaali hymähti.

— Kyllä varmaan. Mutta tyhjensivätkö he ne sinne, minne määrä oli, sitä en minä suinkaan ottaisi valalleni. Minusta haiskahti Nahusen henki viskylle vielä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Mutta siitä asiasta ei koskaan puhuttu sen enempää. Sitäpaitsi oli raportti jo aikaa päiviä lähetetty oikeaksi todistettuna asianomaiseen paikkaan, niin ettei siitä ollut mitään puhumistakaan. Hm, sitä voi sattua joskus. Ihminen on ihminen…

Kunnankirjuri.

Tulipa tässä äskettäin muutaman kunnan ukoille laajassa Savonmaassa semmoinen tuuma soma, että pitäisi saada kunnalle kirjurikin oma.

Kun on kerran iso kunta ja kun ovat monet muutkin kunnat samanlaisen virkaherran hankkineet. Rahallahan niitä saa vaikka kuinka paljon. Ja sitä rahaa kun on.

Päätettiin siis asia, ja puheenjohtaja löi nuijan pöytään.

Sitten alettiin odottaa niitä hakemuksia. Ja niitä tuli. Eihän niitä nyt tosin niin maan mahdottomasti tullut, mutta tuli kumminkin. Tuli alle kymmenen, mutta tuli päälle viiden.

Olihan siinä varaa valita, kun hakijoissa oli yksi maisterikin, yksi suutarikin ja yksi henkikirjurikin. Niin että Ukkoloiden päätä alkoi vannehtia kysymys, "kuka tuohon leivän iäreen piästettäsj". Kun oli palkkaakin 600 mk. vuodessa.

Mitäpäs muuta kuin laitetaan vaalilippu. Sillähän sitä on hyvä ja käypäisä valita vaikka mitä.

Tehtiin siis vaalilippu, jossa ansiokkaimpien hakijain järjestys, ehdollepanijain harkinnan mukaan, oli seuraava:

Vaalilippu: 1. Maisteri. 2. Suutari. 3. Henkikirjuri.

Ja valtuusto kokoontui sitten viivan vetoon.

Mutta sitä ennen oli eräs toimellinen kuntalainen ahkerasti agiteerannut, korvasta korvaan, että suutari kirjuriksi. Suutari on ikäänkuin luotu kirjuriksi. Kirjurin virka on istumatyötä, ja istumatyötähän se on suutarinkin virka. Ja se kun on ikänsä kaiken naskalilla pistellyt, niin siinähän se on tottunut kynälläkin pistelemään. Se onkin tarkkaa työtä se suutarin virka. Varmasti yhtä tarkkaa kuin kynän pyörityskin. Jos sillä tuhmasti pistelee, naskalilla nimittäin, niin susi tuli kenkäparista.

Ja kun tämä suutari, selitti hänen puolestapuhujansa, ei ole sellainen koulunkäynyt mies kuin tuo maisteri ja tuo henkiherra, niin se saa kunnan me ilotkin pysymään entisellään — hiisi tiesi, vaikka saisi laskeutumaankin! — mutta herra kun on virassa, niin kyllä siinä menopuoli kohoaa kuin lämpömittarin elohopea heinäkuun helteessä.

Näin asiaa kaikessa hiljaisuudessa kypsyteltiin ja valmisteltiin. Ja sen suuren vaalipäivän tullessa oli maaperä valmiiksi muokattu.

— Tehdään vain tästä suutarista kirjuri, tuntui olevan ilmassa ja ajan hengessä. Se oli kuin kirjoitettuna kunnan ukkojen hikisiin kasvoihin, ja niihin sikarinsavukiehkuroihin, jotka eteisen ovelta hiljalleen leijailivat ulos kunnantalon pihamaalle.

Ja puheenjohtajan kysyttyä, oliko se yleinen mielipide, kuului pitäjäntuvan eteisestäkin kuin kaikuna:

— Suutarj, suutarj, suutarj…

Suutari sai viran.

Ja jolle Kaitselmus, etenkin kunnanvaltuuston päätöksen muodossa, antaa viran, sille sen uskotaan antavan myöskin riittävän määrän viisautta ja taitoa viran hoitamiseen.

Varsinkin kun sekä uutta että vanhaa virkaa voi hoitaa samalta istuimelta. Ei tarvitse muuta kuin vähän kääntyy tuolillaan pöydän äärestä toisen ääreen, niin on kirjuri muuttunut suutariksi, tai suutari kirjuriksi, kuinka asiat ja asianhaarat kulloinkin vaativat.

Niin että suutari taisi sittenkin olla sopivin mies kunnankirjuriksi.

Hauska pari.

Luonnollisesti emme ole voineet olla huomaamatta seuraavaa ilmoitusta eilispäivän lehdestä: "37-vuotias, ruma, mutta iloinen ja elämänhaluinen leski haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa yhteiseksi hauskuudeksi. Vast. t.l. kontt. nimim. Intiaanikesä".

* * * * *

Haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa — toisin sanoen: ruman, mutta iloisen ja elämänhaluisen, neljissäkymmenissä olevan herran kanssa.

Herrat, joilla on kauniit, surumieliset silmät ja hienot, miellyttävät kasvonpiirteet, joilla värähtelee lempeä melankoolisuus, älkööt vaivatko itseään.

Mutta silmäpuolet, rokonrikkomat gentlemannit, joilla on potattinenä ja porsaankuono, suu väärässä ja paksujen huulien takana pahasti harventunut, keltainen hammastarha, joilla on ulkonevat poskipäät punertavan villan peitossa ja suuret aasinkorvat, ja jotka siitä huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, pitävät elämää elämisen arvoisena, sekä osaavat antaa arvoa hauskalle ja henkevälle naisseuralle, he ottakoot tilaisuudesta vaarin ja ojentakoot kätensä, ottaakseen vastaan Onnettaren lahjan. Sillä vakka etsii nyt kanttaan. Tässä kaupassa on heidän vuoronsa olla korkeimmassa kurssissa ja lyödä kaikki Adoniksen kaltaiset kilpailijansa laudalta yhdellä ainoalla turpean, tylppäsormisen käpälänsä heilauksella.

"Yhteiseksi hauskuudeksi"… varmaankin on tämä huvi ja hauskuus siinä, että ruma leskirouva ja vielä rumempi herra nauravat toistensa naamoille.

Sittenkun ovat ensi peljästyksestään tointuneet.

Kadonnut papu.

Ovat taas koroittaneet tupakan hintaa.

Nyt tarvitsisimme sitä papua.

Mutta se on kateissa.

Tukholmassa elää eräs vanha ukko.

Niin vanha, että hänen nuoruudenystävänsä oli tupakoida itsensä kuoliaaksi jo viisikymmentäneljä vuotta takaperin.

Lääkäri sanoi, että olisi lopetettava se tupakanpoltto, ja ukon nuoruudenystävä huokasi ja myönsi, että juuri niinhän sitä olisi tehtävä. Mutta kun ei voi. Henki on tosin altis, mutta liha on heikko. Niin heikko että jotta!

Ja kuitenkin tapasi tämä nyttemmin ikivanha tukholmalaisukko nuoruudenystävänsä pienen ajan kuluttua tupakoimattomana, ja kysyi, miten se oli käynyt mahdolliseksi, ja nuoruudenystävä selitti, että oli eräs viisas tohtori, joka neuvoi hänelle sellaisen pavun, että sen kun pisti suuhunsa, niin tupakan nälkä katosi.

Näin kertoo muisteloltaan vanha tukholmalaisukko, kertoo niitä yli puolen vuosisadan takaa, pää tutisten ja silmät sameina.

Ukolta on tietysti kysytty, mikä se hyvä papu oli. Mikä oli sen nimi ja mistä sellaisia saa?

Mutta ukko sanoo, että kas kun sattui häipymään muistista sen nimi.
Viisikymmentäneljä vuotta takaperin muistin, mutta nyt en enää muista.

Ukko koettaa pinnistää vanhoja, löyhtyneitä ajatusjänteitään, mutta ei vain muista. Sanoo, että kuvattelee muistissa, ikäänkuin olisi sen nimi ollut jotain siihen suuntaan kuin To… To… Tonkapapu… jaa, olikohan se Tonkapapu? Ehkä oli se Tonkapapu, mutta saattaa olla — ja taitaapa kehveli vieköön niin ollakin — että sen nimi itse asiassa oli joku vallan toinen.

Siinä nyt olisi meille apu ja pelastus, melkein sen vanhan tukholmalaisukon kielellä. Melkein, mutta ei aivan.

Nuoruudenystävä on aikoja sitten kuollut ja haudattu, mahdollisesti papu suussa. Kuollut on se viisas tohtorikin. Ainoa muu elollinen olento, joka salaisuuden on tiennyt, on se vanha, vielä elossa oleva ukko, mutta tämä pahus on unohtanut juuri pääasian, pavun nimen. Vaikka taivas on silminnähtävästi antanut hänen elää niin vanhaksi vain sitä varten, että hän säilyttäisi tämän tärkeän tiedon jälkeentuleville sukupolville.

Eikö pidäkin oleman harmillista?

Se on niin että se itkettää.

Juopunut kukko.

Istuimme Hytylän vanhan renki-Jaakon kanssa ongella Kahnurin luodon kupeella.

Kahnurin luodosta oli sellainen kansantarina, että sen pitäisi olla kerrassaan erinomainen onkipaikka. Ehkä on siitä joskus pakanuuden aikana saatukin joku ahven, mutta en minä ainakaan saanut koko kesänä siitä kertaakaan mitään. Pidin sitä siitä syystä parhaimpana onkipaikkanani, sillä siellä saattoi rauhassa torkkua, eikä tarvinnut kertaakaan vaivautua korjaamaan tai muuttamaan onkimatoa. Sillä eihän täysikasvuinen mies istu ongella siinä luulossa, että hän sen kautta saavuttaisi itselleen taloudellista ja muuta ajallista etua, ellei hän ole aivan perehtymätön kalastuselinkeinoon taikka hieman löylynlyömä.

Jaakolla oli nähtävästi sama maailmankatsomus kuin minullakin, ja hän istui sangen mielellään ongella kanssani Kahnurin luodon kupeella ja kertoi jännittäviä kertomuksia niistä "kolmileikko"-ahvenista; joita mainitulta paikalta muka on joskus saatu. Ja me haaveilimme puolittain tosissamme kolmileikkoahvenista ja poltimme puolessa päivässä kahteen pekkaan vähintäänkin laatikon savukkeita. Jaakolla oli hyvää aikaa olla minun seuranani, sillä hän oli seitsemissäkymmenissä ja oli jo tavallaan eläkkeellä, palveltuaan taloa uskollisesti likipitäin neljäkymmentä vuotta.

— Niin, tää nuori isäntä on ikänsä ollut maistamaton, jatkoi Jaakko keskustelua isäntäväestään.

Nuori isäntä alkoi, sivumennen sanoen, olla viisissäkymmenissä, ja vanha isäntä oli ollut vainajana jo vuosia parikymmentä.

— Mutta se vanha isäntä, ukko Eetu, se maistoi joskus, maistoi niin tulenvietävästi, kun se paikka sattui, ja silloin se piti talossa semmoista jöötä, että se kuului tyynellä säällä tämän lahden toiselle puolen, tuonne Rummukaisen mökille. Mutta sitten se yhden äkin herkesi urkon maistamattomaksi, eikä nauttinut enää sitä alkohoolin ainetta kuin minkä lie joskus rippikirkossa vähän saanut. Se näet sattui semmoiseen raittiuden esitelmään, josta sille jäi ikäänkuin oka sisälmyksiin…

— Vai on täälläkin käynyt raittiuspuhujia jo niin kauan sitten.

— Eipä niitä liene käynyt silloin, eikä liene käynyt sittemminkään. Ei täällä ole käynyt kuin yksi, mikä lie ollut maankiertäjä, joka narrasi rahaa semmoisella taikalyhdyllä, ja sekin oli humalassa koko ajan. Vaikka kyllä se niitä kuviaan silti näytteli koko rahan edestä — markan neljänneksenhän se niistä kuului ottaneen katsomisen palkkaa. En minä tullut siellä käyneeksi, mutta muita kyllä kävi meiltäkin. Se sai meidän kukolta se ukko Eetu semmoisen esityksen, ja sekö tuo eikö liene siihen vähän sattunut.

Siitä on jo vuotisen kolmekymmentä. Oli semmoinen pyhäiltapäivä alkukesästä. Ukko Eetu, se vanha isäntä, oli mennyt kestikievariin, ja sen arvasi, ettei se sieltä ihan vesiselvänä takaisin tule. Romppasen renki oli tullut tupakoimaan minun luokseni — taisi meillä olla jotain kellokauppojakin siinä hiereellä — ja miten me siinä sitten istuttiin aitan rapuilla Ja tuumiskeltiin jonninjoutavia, niin se aikoi katsella meidän kukkoa, joka siinä pihassa koikkalehti, ja sanoi sitten näinikään:

Oletkos sinä milloinkaan nähnyt kukkoa humalassa?

Enhän minä sitä ollut nähnyt.

— Kun olisi vähän viinaa ja leivänmuruja, niin pian sinä sen näkisit.

Siihen aikaan oli renkimiehelläkin aina arkussaan viinapullo, vaikka en minä ole sitä juuri koskaan sen paremmin viljellyt.

Käytiin siitä hakemassa se viinapullo ja otettiin kourallinen leivänmuruja ja lioteltiin niitä siinä viinassa ja tarjottiin kukolle. Kyllä se tuntui vähän oudoksuvan ensimmäisiä suupaloja, mutta sitten se hotki ne loput oikein kiireesti ja tahtoi lisää. Saikinhan se vähän.

— Ei anneta enää, sanoi se Romppasen renki. — Se voi kuolla, kun ei ole tottunut ryyppymies.

Ei siinä sitten mennyt kuin joku minuutti, niin se kukonpeijakas alkoi pörhistellä höyheniään ja kiekaisi oikein helakasti ja pyörähti ympäri ja kiekaisi toisen kerran, niin että koko piha kajahti. Ja sitten se alkoi pitää semmoista motkotusta ja kotkotusta, ja tuli meidän eteemme ja tuntiin meille selittävän ja tolkuttavan jotain, mutta eihän me siitä selvää saatu, kun ei osattu kukonkieltä. Sitten se päästi taas oikein emäkiekauksen ja lentää rapsautti aidan yli karjapihan puolelle kanalaumaan, ja voi sun juutas sitä kyytiä, minkä kanat saivat! höyhenet vain pölisivät. Sitten se töytäsi takaisin meidän puolelle, ja ihan silmissä näkyi, miten se humaltui joka minuutti yhä enemmän.

Siinä samassa tuli pitkin maantietä vanha isäntä joka näytti saaneen sen verran kuin tarvitsikin, niin että tie oli alkanut käydä kapeaksi. Se huiski kädellään, niinkuin sen tapa semmoisessa tilassa oli, ja hihkaisi aina väliin.

Kukko kun sen kuuli, niin se heti maantien veräjälle vastaan. Kukkoa alkoi jo myöskin heiluttaa aika tavalla, mutta kovin se oli miestä puolestaan.

Vanha isäntä toikkaroi veräjästä sisään ja huiskautti kättään ja huusi:

— Hei-juu!

Kukkopakana heilahti ihan sen eteen ja huiskautti toista siipeään jumalauta justiinsa samalla tavalla kuin ukko Eetu kättään, ja rääkäsi:

— Kiekuu!

Silloin se vanha isäntä ihan töksähti siihen paikkaan ja katsoa mullisti kukkoon ja sanoi:

— Häh?

— Kiekuu! huusi kukko ja huiskautti taas siipeään.

— Ku — kuule sinä kukon saatana… alotti ukko Eetu, mutta huomasi samassa meidät, kun me istuimme siellä aitan portailla ja pidättelimme nauruamme, niin että veri päähän pakkasi. Eihän siinä tahtonut rietaskaan jaksaa olla nauramatta. Ja kun se älysi meidät, niin ei se ollut enää näkevinäänkään kukkoa, vaan alkoi kävellä hoiperrella kamariinsa päin, ja vilkaisi aina taakseen, ja takana tulla kenkkuroi kukko riivattu, ja oli ota ja anna niinkuin ukko Eetu itse.

Niin ne sitten mennä keikkuivat peräkkäin kamarin porstuaan asti, mutta porstuassa kääntyi vanha isäntä ja kirosi ja potkasi kukkoa, niin että se lensi keskelle pihaa.

Sinä iltana ei vanha isäntä melskannut ensinkään pihalla, vaan meni heti nukkumaan, ja nukkumaan se kukkokin kai meni, koskapa se katosi ihan huomaamatta jonnekin.

Aamulla istui ukko Eetu pohmeloisena kamarinsa akkunan ääressä ja joi silmät karrillaan piimänsintua, niinkuin se aina kohmeloonsa joi. Siitä se oli viisas se vanha isäntä, ettei se milloinkaan ruvennut kohmeloaan viinalla parantamaan, niinkuin monet muut, jotka sillä keinoin sortuivat viikon ja kahdenkin pituiseen ryyppäykseen.

Siinä samassa ilmestyi se kukkokin ränsistyneen ja onnettoman näköisenä kamarin akkunan alle, jossa oli pieni lätäkkö sadevettä. Minä korjasin liiterin luona kärrynpyörää ja näin, miten vanha isäntä nousi ylös ja avasi akkunan ja paiskasi kukkoa kohti puisen piimäkupin, mutta ei saanut sattumaan.

Vanha isäntä ei koskaan puhunut siitä asiasta sen enempää, mutta parin päivän perästä katosi se kukko, eikä kukaan tiennyt, minne se joutui. Vaikka kyllä minä luulen, että vanha isäntä sen tiesi.

Sen kerran perästä ei meidän pihalla ole nähty humalaista kukkoa eikä ketään muutakaan humalaista, sillä se vanha isäntäkin lopetti ryyppäämisensä siihen paikkaan. Niin että eikö tuo liene siihen vähän niinkuin sattunut…

Panu.

Maalaiset tekivät heinää.

Kuivavan apilaan herkullinen, kylläinen tuoksu kantautui länsituulen mukana aina kaupungin laitaan asti, vieläpä joskus jonkun matkaa pitkin Kauppakatuakin, ja katua pitkin kävelevä kaupungin porvari ajatteli, että siellä ne nyt tekevät heinää, ja kaupunkilaiset ovat kuolla nälkään, kun eivät maalaiset ennätä tuoda mitään ruokapuolta kaupunkiin.

Kärpäset surisivat autiolla kadulla. Ajuri Issakaisen hevonen, joka torkkui lähimmässä kadunkulmassa, huiskutti niille kiusaantuneena vanhaa häntäänsä, kohottipa silloin tällöin yhtä vanhan takakoipensakin ja potkaista säväytti, niin että rattaat rämähtivät ja kuskipukilla torkkuva Issakainen heräsi, tempasi ohjaksista ja ärähti:

— Ähäh… siinä!

Panu astui verkallisin askelin ulos nimismiehen portista, pysähtyi hetkiseksi, katsahti katua alaspäin, missä ei näkynyt mitään muuta kuin jotain veturin savua ratapihalta, ja sitten katua ylöspäin, missä näkyi Issakaisen rattaat, Issakaisen selkä ja Issakaisen tamman heilahteleva häntä.

Panu lähti kävelemään katua ylöspäin. Sillä suunnalla oli sentään aina jotain vaihtelevaisuuden toiveita.

Panu oli surullinen esimerkki puolisivistyneisyyden eli n.s. puolivillaisuuden vaikutuksista.

Panua sanottiin poliisikoiraksi, ja tavallaan se olikin poliisikoira. Sikäli nimittäin, mikäli seitsemänneltä luokalta eronnutta maanmittarin vitjamiestä sanotaan insinööriksi, ja mikäli kymmenen vuotta Helsingissä laiskotellut ja vähitellen kaljupäiseksi käynyt ylioppilas on oikeutettu kantamaan maisterin kunnioitettua ja himoittua arvonimeä.

Panukin oli poliisikoira sikäli, että siitä olisi pitänyt tulla poliisikoira. Se oli poliisikoirien pentu laillisesta ja säädyllisestä poliisikoira-avioliitosta, joten sille hyvien haltijattarien kumminlahjoina kuuluivat kaikki ne oivalliset ominaisuudet, joista taitavalla johdolla leivotaan alaansa täysin hallitseva poliisikoira.

Nimismies oli ostanut sen eräästä suuresta ja hyvässä maineessa olevasta poliisikoiralastentarhasta ja, annettuaan sille samalla kertaa pontevan, arvokkaan ja kauniin nimen Panu, antanut sen erään poliisikoirankasvattajan opetettavaksi. Opettaja oli kuitenkin muuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin kasvatus oli jäänyt kesken, eikä nimismieheltä ollut tullut hankituksi Panulle tilaisuutta jatkaa opintojaan. Niin ettei Panu tällä haavaa ollut yhtä eikä toista, ei sitä eikä tätä. Olipahan vain siltä väliltä.

Panua itseään ei koulunkäynnin keskeytyminen näyttänyt ollenkaan surettavan. Päinvastoin nautti se täysin siemauksin olemassaolostaan ja vapaudestaan.

Nimismies asui kesäisin maalla, eräässä saaressa, tunnin matkan päässä kaupungista, käyden vain aamupäivällä virkatunneillaan kaupungissa. Keväällä oli Panukin otettu muun perheen mukana kesäasuntoon, mutta saatuaan maksaa Panun puolesta pari lammasta ja puolen tusinaa kanoja harkitsi nimismies parhaaksi jättää Panun kaupunkiin. Suureksi suruksi Panulle itselleen, joka ei voinut ymmärtää, miksi muutamien pahanpäiväisten lammasten ja kurjien kanojen takia pidettiin sellaista melua.

Huomattuaan, etteivät rukoukset eikä liehittely auttaneet, täytyi Panun tyytyä kohtaloonsa.

Panu oli ehtinyt saada parahiksi niin paljon oppia ja sivistyksen aakkosia kalloonsa, että se piti itseään jonakin aivan erikoisena ja huomattavana koirana. Näkihän sen siitäkin, että Kirkkokadulla passissa oleva konstaapeli Kettunen, joka aina hätisteli muut koirat tiehensä, ja ankarilla toimenpiteillä tukahdutti seudulla puhjenneet koiralevottomuudet, aina kutsui Panun luokseen ja taputti sen päätä, ja katsoi pahintakin rähäkkää ja koiratappelua sormiensa läpi, jos tappelun alkuunpanijana, niinkuin valitettavasti usein oli asianlaita, oli Panu.

Suutari Lahti, joka ikkunastaan aivan erinomaisesti näki tämän puolueellisuuden, ja kansanvaltaisena miehenä oli siitä harmistunut, huomautti sellaisessa tapauksessa:

— Tuostakin sen näkee, mitenkä ne pyrokraatit ja virkakunnat aina ovat yhtä puolta!

Ja hänen vaimonsa lisäsi siihen aina säännöllisesti vanhan väittämän korpista ja toisen korpin silmästä.

Panu käveli maltillisin, itsetietoisin askelin pitkin katukäytävää, pysähtyen joka portilla luomaan silmäyksen pihaan ja katsastamaan, että mitähän sitä tuonnekin niinkuin nyt kuuluisi.

Leipuri Nissilän pihalle kuului kaikki rauha. Panu odotti hetkisen, eikö Nissisen vahti ilmestyisi tallin takaa hänelle murisemaan, mutta Vahti tuntui ole van jossain kyläilemässä.

Panu jatkoi kävelyään, kävi nuuhkaisemassa kulmassa olevan kaarilampun pylvään juurta ja tuli sitten, hiljalleen kävellä lekotellen, nikkari Sutisen portille.

Sutisen kissa se siellä istua kökötti portin pielessä lämpöisessä, suloisessa auringonpaisteessa mitä autuaallisimmassa rauhassa, silmät puoliummessa. Se sattui istumaan parahiksi sen verran pihanpuolella porttia, ettei se huomannut Panua eikä Panu sitä, ennenkuin molemmat olivat aivan silmäkkäin.

Sekunti… yksi sekunti vain… niin lyhyt aika, mutta kuitenkin tavallaan yhtä pitkä kuin pisin tunti.

Panu oli pysähtynyt, jäykistyneenä kuin suolapatsaaksi. Sen poliisikoira-aivoissa risteilivät salaman nopeudella seuraavansuuntaiset ajatukset:

— Kattos kissanpiru! Ja ihan nenän edessä! Taivaastako se siihen putosi? Ja istualleen! No jopas sattui! Jopas yhdyit nyt, veikkonen velikulta… no jo sinä riivattu kerrankin satuit satimeen! Eikä sinulla pelastusta ole. Ei ole totisesti pelastusta. Yksi ainoa hyppäys vain ja silloin olen minä niskassasi. Älä yritäkään liikahtaa! Jos karvanverran häälähdät, niin silloin tuli loppu!

Entäs kissa?

Se oli hämmästynyt tuhat kertaa enemmän kuin Panu. Se oli tyrmistynyt. Se ei kyennyt mitään ajattelemaan. Eivät edes sen selkäkarvat kyenneet eivätkä kerinneet pystyyn nousemaan.

Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, niin olisi se ajatellut:

— Herra siunatkoon! Ja itse Panu! Eikä väliä kuin metrin verran! Voi hyvä isä, mikä nyt tuli…

Kissa oli istuallaan. Mutta sitten se äkkiä tempautui irti kauhistuttavasta ja kauhistuneesta lumouksestaan, ja yhtä kymmenesosa sekuntia ennen kuin Panu ennätti ryhtyä toimenpiteisiin, loikkasi se karkuun, ampuutui nuolena yli pihan ja kiisi kuin leimaus ylös tikapuita ulkohuonerakennuksen katolle. Vasta siellä, varmassa turvassa, alkoivat sen jäsenet vapista.

Se kymmenesosa sekuntia oli sen pelastus. Panu tuijotti tyhmistyneenä sen jälkeen eikä oikein kyennyt käsittämään, miten tuo kaikki oli voinut tapahtua. Kissahan oli niinsanoaksemme hänen hampaissaan jo. Mutta niinpäs hävisi pakana, niin haihtui kuin sauhu…

Panu ei viitsinyt lähteä edes tavanvuoksi haukkumaan tikapuiden juurelle, vaan silmättyään vaivihkaa ympärilleen, etteihän vain kukaan syrjäinen sattunut näkemään hänelle tapahtunutta nolausta, peräytyi Sutisen portilta ja ohjasi askeleensa kelloseppä Kauralan portille.

Ahaa, sielläpähän se Musti istui portilla!

Panu muutti oitis kävelynsä entistä välinpitämättömämmäksi, vieläpä ylimielisen ketkuttelevaksi hidastutti askeleitaan ja kulki ikäänkuin ei ikimaailmassa olisi Mustia nähnyt.

Musti alkoi murista uhkaavasti ja irvisti hampaitaan. Musti oli yksinkertainen, rehellinen ja suoraluontoinen maatiaiskoira, joka vihasi maalaisen terveellä, luonnollisella ja vaistomaisella vihalla Panun kopeata, keikailevaa ja kaupunkilaismaista olemusta, sen ylimielistä esiintymistä, kaunista päätä, korkeita koipia, notkeata vartaloa ja sileätä karvaa. Eniten sitä raivostutti se, ettei Panu koskaan ollut pienimmälläkään murahduksella eikä haukahduksella vastannut sen murinaan eikä haukkumiseen. Ja moista halveksimista, sellaista suunnatonta ylenkatsetta ei mikään kunnon koira voi kärsiä tuntematta vihaa, joka lähentelee tuskaa.

Oi, miten mielellään olisi Musti upottanut terävät, valkoiset hampaansa tuohon hoikkaan, kiiltäväkarvaiseen koipeen ja purrut… purrut… ja purrut… purrut niin, että luut olisivat rutisten menneet poikki! Oi, jospa Musti kerrankaan olisi saanut tuon kirotun koiven hampaisiinsa, niin eipä hän olisi hellittänyt, vaikka henki olisi lähtenyt! Ei olisi hellittänyt, vaan purrut, purrut niin että luut olisivat rutisseet…

Mustin karvat pöyhistyivät ja hänen silmänsä veristivät, kun hän vain ajattelikin, miten hän silloin purisi.

Mutta Musti ei voinut sellaista yrittääkään. Musti oli kerran yrittänyt, ja saanut silloin Panulta sellaisen selkäsaunan, että se pysyi aina mielessä ja teki vihan sitäkin katkerammaksi. Varmasti olisi Panu tappanut sen, elleivät Kauralan oppipojat olisi juosseet hätään ja pelastaneet Mustin.

Siitä pitäen tajusi Musti, ettei poliisikoiraan, opintonsa keskeyttäneeseenkään, ollut hampaitaan satutettava. Ja tajusipa Musti ehkä hämärästi senkin, että viisainta olisi hänenkin puolestaan olla olevinaan näkemättä koko Panua, maksaa tuolle ylimieliselle vintiölle samalla mitalla. Mutta Musti oli liian rehellinen ja yksinkertainen, teeskennelläkseen niin paljon. Se ei voinut peittää luonnollisia tunteitaan. Sen oli suorastaan pakko murista, irvistellä ja kiukkuisesti haukkua, kun se vain sai Panun näkyviinsä.

Panu kävellä ketkutteli hitain, määräperäisin askelin Kauralan portille, pysähtyen sitten, vilkaisemattakaan Mustiin, sellaiseen asentoon, että Panun oikea takakoipi ja lyhyt hännänpätkä, joka Mustista sekin oli sitä riivattua herraskaisuutta, olivat aivan Mustin kuonon edessä. Siinä sitten Panu seisoi hievahtamatta tuokion, kuin tuumien:

— No, naapuri! Tässähän sitä taas ollaan. Katseleppas sitä koipea! Eikö se ole hieno koipi? Ole hyvä ja nykäise sitä! Nimittäin jos huvittaa…

Seisoi siinä sitten hetkisen, luomatta silmäystäkään Mustiin, joka haukkui katkeruuden ja vimman miltei tukahduttamalla äänellä.

Sitten läksi Panu levollisesti kävelemään Kirkkokadulle päin, kiukkuisen Mustin seuratessa kimeästi räkyttäen parin metrin päässä.

Tämä räkytys se kutsui paikalle koko lähiseudun koiramaailman. Siinä oli koiraa jos minkänäköistä. Toiset kulkivat perässä, yhtyen lämpimästi ja vakaumuksen voimalla Mustin sättimiseen, toiset, puolueettomammat, kulkivat kahden puolen Panua, haukkuen noin vain yleisen tavan, muodon ja seuran vuoksi, ja pari pientä rakkia juoksi edellä, pysähtyen vähäväliä ulvomaan täyttä kurkkua.

Keskellä käveli Panu ylväässä eristäytymisessään, äänettömänä ja rauhallisena, ikäänkuin ei koko tämä melu, joka herätti kaikki kunnialliset porvarit ruokalevoltaan, olisi siihen ollenkaan koskenut. Tuolloin tällöin se pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin ihmetellen, että mitäs sakkia tähän hänen ympärilleen onkaan keräytynyt, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin tuumien, että olkootpa nuo mitä tahansa — senpuolesta.

Heräsi siihen kovalle sohvasängyn kannelle nukahtanut Lähtikin, käänsi kylkeä ja murahti unisena:

— Taas se vallesmannin koirans—na. Ampuisin minä sen pakanan…

Hänen toivomuksensa toteutui. Vallesmanni ampui itse Panun, syksyllä, kaupunkiin palattuaan. Ei kai olisi tullut sitä muuten tehneeksi, mutta Panu oli jostakin saanut sellaisen ilkeän taudin, joka ajoi karvan pois ja löi ruumiin rohtumille.

Niin että oli melkein pakkokin ampua.

Panu vain kerran vilautti silmiään kuin ihmetellen olemassaoloaan ja sen päättymistä, ja oikaisi koipensa, pienen savupilven kohotessa pistoolin piipusta halkovajan kattoa kohti.

Toimitussalaisuuksia.

Oletkos, aikaasi seuraava lukijani, ollut joskus suuressa kokouksessa, sellaisessa esimerkiksi, johon on saapunut edustajia ympäri maan siinä hurskaassa luulossa, että he ovat keräytyneet tekemään päätöksiä ja tuomaan ilmi n.k. kansan tahdon (vaikka kokouksen päätökset on etukäteen laatinut pieni valikoima helsinkiläisiä herroja — joku komitea, johon kuuluu neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria)?

Tällainen kokous on hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö — ainakin ensikertalaiselle — ja jos se on taiteen kaikkien sääntöjen mukaan järjestetty, niin päättyy se, enemmän tai vähemmän ankaran riidan ja toran jälkeen, jossa helsinkiläisen komitean laatimat päätöslauselmat loppujen lopuksi joka tapauksessa tulevat hyväksytyiksi, yhteisiin päivällisiin jossakin Helsingin upeimmista ravintoloista, joilta maaseutulaisosanottajat palaavat suuresti ylennettyinä ja virkistyneinä ja hurrattuina ja eläköötettyinä ja hirvittävän nälkäisinä, paastottuaan ensin koko päivän etukäteen siinä kamalassa ja perinpohjaisessa harhaluulossa, että helsinkiläisessä ravintolassa saisi muka kymmenen markan maksusta syödä itsensä niin pyöreäksi, että napit liiveistä lentelevät. Mutta meidänhän piti puhumankin itse kokouksesta eikä päivällisistä.

Tällainen kokous on, kuten jo sanoimme, hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö. Suuri sali täynnä kokouksen osanottajia, ja koroikkeella salin perällä puheenjohtaja ja sihteeri ja pitkän pöydän ääressä rivi ahkerasti kirjoittavia nuorehkoja herrasmiehiä.

Sinä kysyt kaupunkilaiselta naapuriltasi, ketä nuo pitkän pöydän ääressä istuvat herrat ovat ja mitä he niin ahkerasti kirjoittavat, ja saat vierustoveriltasi kuulla, että he ovat sanomalehtien referenttejä ja kirjoittavat selostusta kokouksesta lehtiinsä.

Jos, niinkuin oletamme kysymyksesi johdosta, olet ensikertalainen näissä hommissa ja lisäksi hieman kunnianhimoinen, niin valtaa sinut ehkä voittamaton halu saada sanotuksi kokoukselle jotain ja senkautta esityksesi ja nimesi huomisaamun pääkaupunginlehtiin. Ja sinä pyydät puheenvuoroa ja saatkin sen, sittenkun puheenjohtaja ensin on kahteen kertaan kysynyt nimeäsi ja kolmannella kerralla, myöntäessään sinulle puheenvuoron, lausunut nimesi niin väärin, ettei oma äitisi voisi sinua siitä nimestä tuntea.

Ja sinä puhut kauan ja lämpöisesti, toinnuttuasi ensi säikähdyksestä, ja vilkaiset puhuessasi salavihkaa aina silloin tällöin herroihin referentteihin, jotka koko ajan kirjoittavat tulisella kiireellä — pikakirjoitusta, ajattelet sinä.

Seuraavana aamuna sinä, herätessäsi kolmen ja puolen markan huoneessasi matkailijakodissa, pyydät heti sanomalehden, ja avaat sen kiireesti ja löydät heti kokousselostuksen, joka on varustettu isolla otsikolla, ja sinun kätesi alkavat vavista, ja sinä alat kiihkeästi etsiä puhettasi ja nimeäsi tuosta pitkästä selostuksesta.

Mutta mitä näetkään!

Sillä kohdalla, jossa puheesi ja nimesi pitäisi olla, on vain sanat:

"Pitkän ja monipuolisen keskustelun jälkeen, jossa käytettiin joukko asiaa valaisevia puheenvuoroja, hyväksyi kokous suurella ääntenenemmistöllä seuraavat ponnet."

Ja sitten seuraavat samat ponnet, jotka sinä jo eilen olit moneen kertaan lukenut painetusta ohjelmasta, jonka valmistava komitea (neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria) oli laatinut.

Sanasta sanaan. Sillä referentti oli leikannut ne, turhan työn välttämiseksi, juuri samaisesta painetusta ohjelmasta ja liimannut ne käsikirjoitusliuskaansa.

Mitä olivat siis referentit niin kiivaasti kirjoittaneet koko sen ajan kuin sinä puhuit kaikella lämmölläsi ja vakaumuksellasi? Jaa, saman kysymyksen on moni muu kokouspuhuja tehnyt ennen sinua ja tulee tekemään sinun jälkeesikin — mutta saamatta vastausta. Minä voisin sen kyllä tässä selittää, mutta en minäkään sitä tee, sillä tottuneet ja ammattinsa kaikki juonet taitavat sanomalehtireferentit, joihin minäkin kuulun, eivät koskaan ilmaise toimensa syvimpiä salaisuuksia, vaan vievät ne muassaan haudan syvyyteen.

Tunsin kuitenkin kerran erään nuoren sanomalehtimiehen, joka lähetettiin selostajaksi erääseen maanviljelysseuran kokoukseen, mutta joka ei ollut tutustunut ammattinsa juoniin ja salaisuuksiin, sillä hän toimi vasta ensimmäistä päivää sanomalehtimiehenä. Ja hän epäonnistui kerrassaan loistavasti.

Hänen päätoimittajansa lähetti ensi työkseen hänet maanviljelysseuran kokoukseen kirjoittamaan siitä uutista huomispäivän lehteen.

Nyt on seikka se, että tuollainen maanviljelysseuran kokous, jossa voidaan käsitellä puolisensataa mitä erilaatuisinta asiaa neljässä tai viidessä tunnissa, on yksi vaikeimmin selostettavia tottuneellekin sanomalehtimiehelle ja vaatii koko hänen huomiokykynsä ja tarmonsa, etenkin jos hänen, lehdessä vallitsevan tilanahtauden takia, täytyy saada sanottavansa mahtumaan johonkin puoleentoista palstaan. Aivan nuorelle ja viheriäiselle, juuri ylioppilastutkintonsa suorittaneelle vasta-alkajalle, joka on suurimman osan vähäistä ikäänsä kuluttanut koulunpenkillä kaupungissa ja tuskin tietää eroitusta hevosharavan ja puimakoneen välillä, on se ehdottomasti ylivoimainen yritys, joka voi saada hänen sydämensä murtumaan ja hänet luopumaan aikomaltaan uralta jo seuraavana päivänä. Seuran valmistusvaliokunta on käsitellyt ja valmistellut näitä asioita ehkä kuukausimääriä, ja sihteeri on valvonut niiden kimpussa viikkokausia joka yö klo 3:een — ja nyt pitäisi tämän nuoren keltanokan tajuta muutamassa tunnissa, ensi kuulemallaan, kaikkien näiden asioiden oleellisin ja tärkein sisällys, voidakseen puristaa siitä ytimen lyhyessä ja täsmällisessä muodossa lehteensä.

Mutta tätä kaikkea ei se nuori vasta-alkaja tiennyt, ei tätä eikä paljoa muutakaan, joka hänelle myöhemmin vähitellen selvisi.

Hän saapui toivorikkaana ja asemansa ja tehtävänsä tärkeyden tuntien maanviljelysseuran huoneistoon puoli tuntia ennen kokouksen alkua ja esitteli itsensä sihteerille, joka kaikessa kiireessään lausui hänelle jonkun ystävällisen sanan ja osoitti hänelle sekä hänen paperipinkalleen ja puolelle tusinalle lyijykynälleen paikan pienen pöydän ääressä kokoussalin nurkassa.

Vihdoin alkoi kokous.

Koska tämä referentti, josta tässä on puhe, oli nuori ja kokematon, niin ryhtyi hän tekemään jättiläistyötä, nimittäin yrittämään selostaa kunkin esiintyjän puheita edes pääkohdittain, sillä hän luuli todellakin, että nämä puheet olisivat olleet jossain suhteessa tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ja kun puhujat suureksi kummastuksekseen ja salaiseksi mielihyväkseen näkivät, että tuolla nuorella miehellä tosiaankin oli halu ja vakava aikomus painattaa lehteensä heidän puheensa, niin yltyivät he luonnollisesti puhumaan niin laajaperäisesti, että sihteeri tuskastui ja alkoi lopuksi luoda vihaisia silmäyksiä kaiken tämän pahan aiheuttajaan, nuoreen sanomalehtimieheen.

Onneksi ei viimemainittu näitä silmäyksiä kuitenkaan huomannut, sillä hänellä oli täysi työ asioittensa hoitamisessa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, kirjoitti hiki tukassa, niin että kynät ja paperit rapisivat, ja mitä enemmän hän kirjoitti, lyhenteli sanoja ja lauseita ja keksi kaikenlaisia pikakirjoitusmerkkejä, joiden merkityksen hän arveli sitten referaattia puhtaaksikirjoittaessaan toimituksessa muistavansa, sitä nopeammin puhuivat seuran ukot. Ja hän oli kirjoituksessaan tuskin puolivälissä keskustelua, kun jo päätös tehtiin, eikä hän kuolemakseenkaan tiennyt, mikä päätös oikeastaan oli tehty.

Niin kului se ilta, hirvein, mitä tällä nuorella miehellä milloinkaan on ollut. Yhtään päätöstä ei hän ehtinyt keskusteluja selostaessaan panna paperille, mutta onneksi oli hänellä kaikesta huolimatta kuitenkin sen verran käytännöllistä älyä ja mielenmalttia tallella, että jätti kunkin keskustelun jälkeen käsikirjoitusliuskaansa avaran tyhjän tilan, aikomuksessa kirjoittaa siihen kokouksen tekemän päätöksen.

Lopuksi huomasi hän, että hänen ympärillään vallitsi outo hiljaisuus. Hän kohotti nenänsä papereistaan ja huomasi, että kokous ja sihteeri olivat haihtuneet jäljettömiin. Hän istui yksin huoneessa pienen pöytänsä ja suuren käsikirjoituspinkkansa ääressä, eikä voinut aavistaakaan, mihin kokous ja sihteeri oli kadonnut. Olihan hän nuori ja tietämätön, niin että kuinka olisi hän voinut aavistaa, että kokous ja sihteeri olivat menneet kaupungin seurahuoneelle syömään illallista hyvinpäätetyn päivätyönsä jälkeen.

Raskain sydämin, synkät aavistukset mielessä nousi nuori reportteri ylös pöytänsä äärestä, kokoili käsikirjoituksensa ja lyijykynänsä ja ihmetteli samalla itsekseen, että oliko hän todellakin yhtenä iltana ehtinyt kirjoittaa kaiken tämän, sillä siinä oli varmaankin yli puolen kiloa täyteen tuhrittua käsikirjoituspaperia.

Toimituksessa ei hänen saapuessaan ollut enää muita kuin vanha ja hyväntahtoinen, elämää ja ihmisiä ja ensikertalaisia reporttereita syvästi ymmärtävä faktori, joka siellä odotteli juuri maanviljelysseuran kokousreferaattia.

Kun tämä kelpo mies näki nuoren toimittajan käsikirjoituspinkan, niin vakuutti hän, ettei se mahtuisi koko lehteen, vaikka ilmoitukset ja vieläpä lehden otsikkokin jätettäisiin pois. Ja kun hän sitten kuuli, että kaikki tuo referaatin paljous olisi vielä ensin kirjoitettava puhtaaksi ja kun uusi reportteri sitten alakuloisena tunnusti, että siitä puhtaaksikirjoituksenkin jälkeen puuttuisi tärkein, nimittäin kaikki päätökset, niin muhoili faktori ymmärtäväiseen tapaansa, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti muutamilla kynänpyöräyksillä seuraavan uutisen:

"Maanviljelysseuralla oli kokous eilen illalla. Myöhäisen ajan ja tilanpuutteen takia jätämme kokousselostuksen seuraavaan numeroon."

— Mutta mitä minä sanon päätoimittajalle ja mistä minä saan selostuksen seuraavaankaan numeroon? kysyi reportteri.

— Saattehan te sen kaupunkimme toisesta lehdestä, kirjoittamalla sen siitä huomenna. Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että teillä on hyvää aikaa. Päätoimittajan ei tarvitse tietää siitä mitään. Juu, juu, alku on aina hankala, tietäähän sen, ja elämässä täytyy joskus viljellä erinäisiä keinoja. Mutta muutelkaa referaattia sen verran, ettei sitä huomata näpistetyksi…

— Mutta enhän minä nähnyt siellä ketään toisen lehden edustajaa. Koko huoneessa olin minä ainoa, joka kirjoitin, ja minä kyllä kirjoitin kaikkien muittenkin edestä.

— Sen näkee kyllä. Toisen lehden reportteri oli tietysti seuran huoneistossa aikaisemmin päivällä ja kopioi päätökset kaikessa rauhassa sihteerin papereista jo hyvän aikaa ennen kokouksen alkua. Niinhän nämä asiat tavallisesti hoidetaan.

Seuraavana aamuna valmisti nuori reportteri oman selostuksensa suurella huolella kotonaan, kilpailevan lehden kokousreferaatista, joka aivan oikein upeili siellä kahdella palstalla. Kun hän sitten lopun päivää tutki omia laajoja eilisiltaisia muistiinpanojaan, teki hän sen havainnon, että hänen oli mahdoton ymmärtää suurinta osaa omasta käsialastaan, ja keksimistään lyhennyksistä ja hieroglyfisistä merkeistä ei hän ymmärtänyt ainoatakaan.

Mutta sehän olikin nyt samantekevää.

Sitäpaitsi ei hän olisi eläissään päässyt selville siitä, mistä hänen muistiinpanonsa alkoivat ja missä järjestyksessä ne jatkuivat.

Sillä hän ei ollut muistanut numeroida käsikirjoitusliuskoja.

Kiitos hyväntahtoisen faktorin jäi tämä nuori mies kiirastulensa jälkeenkin sanomalehtimieheksi, ja on sittemmin selostanut monta kokousta, muistaen kuitenkin numeroida käsikirjoitusliuskat. Näitä kokousselostuksia on hän joskus julkaissut nimimerkillä Tiitus.

Kummitusjuttu.

(Vanha tarina.)

1.

Kylän laidassa, enemmän kuin virstan päässä lähimmästä naapurista on
Joukolan joen muodostamassa niemessä Karilan talo.

Olisi synti sanoa Joukolan kylän yleensäkään tyydyttävän mitään korkeampia arkkitehdillisiä vaatimuksia. Talot ovat kaikki harmaantuneita, sammaloituneita ja kokoon lysähtäneitä, ikäänkuin joku jättiläinen olisi pitänyt tapoinaan istuksia niiden päällä paikkakunnalla käväistessään, ja navettarakennuksen eroittaa kauvempaa katsoessa asuinhuoneistosta paraiten silloin, kun tuvan uuni on lämpiämässä. Mutta Karilan talo tekee sentään kaikkein synkimmän vaikutuksen.

Se ei johdu siitä, että se olisi kaikkein synkimmän ja lysähtäneimmän näköinen. Sillä on oma omituinen kolkko leimansa. Yksin ilmakin tuntuu Karilan niemessä aina raskasmieliseltä, silloinkin kuin muualla kylässä kukkanurmi kauniina heloittaa ja taivas on kirkas. Joki, joka muualla soluu rauhallisena kylän laitaa kiertäen, kiihtyy niemen kohdalla kiukkuiseksi, kihiseväksi virraksi, joka vaahtoisena pieksee virran keskeltä nousevaa karia; vesi on musta ja joen äyräät tällä kohtaa synkät ja elottomat.

Enemmän kuin puolen vuosisataa takaperin silloinen Karilan talon isäntä, soutaessaan yön pimeydessä alas virtaa myrskyssä ja rankkasateessa, venheessään varastettu jauhosäkki ja pari yhtä luvattomalla tavalla hankittua kinkkua, ajoi tuohon kariin venheensä halki ja jäi sille tielleen. Viisikolmatta vuotta myöhemmin meni talon silloinen isäntä, saatuaan lailliselta aviopuolisoltaan leipälapiolla päähänsä, joen rantaan, kääntyi taloon päin, levitti kätensä ja huusi:

— Niätkös sinä akka, miten autuaasti mies lähtöö!

Ja paiskautui virtaan, jättäen jälkeensä pahansisuisen akan ja velkaisen talon.

Osaltaan kai nämä synkät muistot olivat omiaan antamaan talolle sen ikävän leiman, mikä sillä paikkakuntalaisten silmissä oli.

Kaikki olivat Karilan isännät, niin kauas kuin muistettiin, olleet jossain suhteessa omituisia. Jos jossakin heistä tuollaista erikoisuutta ei ollut selvästi havaittavissa, niin koetettiin sitä hänestä etsiä. Ja kenestäpä ei kokonainen etsivä kyläkunta jotain erikoista löytäisi?

Viimeksi ennen tämän kertomuksen piiriin kuuluvaa ajanjaksoa oli isännyyttä tässä talossa pitänyt Pietari-niminen mies, josta ei suinkaan tarvinnut omituisuuksia etsiä.

Pitkä, laiha, mustanverevä, itseensäsulkeutuneen näköinen mies hän oli. Silmäkulmat olivat tiukasti kurtussa, kuin olisi hän ollut tyytymätön ympäristöönsä, ja katse tuijotti aina hiukan ohi siitä henkilöstä, jonka kanssa hän sattui olemaan puheissa, jonnekin avaruuksiin — silloin harvoin kuin hän kenenkään kanssa puheissa oli, sillä yleensä ei hän välittänyt muiden seurasta enempää kuin naapurit puolestaan juuri hänestä.

Hän asui aivan yksin niemessään. Yhtään palvelijaakaan hänellä ei ollut, ani harvoin vain joku päiväläinen "kasakkana". Yksin hän, mikäli mahdollista, kaikki työnsä teki, hoiti yksin sekä hevosensa että lehmänsä, ja jos talon työt milloin jäivät tekemättä työväen vähyyden takia, niin saivat ne jäädä. Suuria ei talous siten tietenkään tuottanut, mutta eipä se paljoa vienytkään, sillä Pitkä-Pietari oli tunnettu saituri, oikein maan kuulu.

Juttuna kerrottiin että Pietari hirttäisi itsensä saadakseen elantokustannuksensa supistumaan vieläkin vähempään, mutta ei raski haaskata tarpeeksi hyvää nuoranpätkää tähän hyvään tarkoitukseen, eikä myöskään tahdo mennä parin edeltäjänsä tietä virtaan, koska ruumis joessa karkoittaa kalat.

Pietarin päässä oli todellakin jo hyvän aikaa pyörinyt itsemurhasuunnitelmia, eikä hänen niitä täytäntöönpannessaan tarvinnut turmella talon kalavettä enempää kuin nuoraakaan.

Eräänä aamuna ajoi Karilan pihamaalle kivivateja ja savikukkoja kauppaava rättiläinen. Talossa ei näkynyt niin sielua, ja kotvasen etsiskeltyään huomasi hän kaivonkannella Pitkän-Pietarin vaatteet paidasta lammasnahkaturkkiin asti huolelliseen kasaan asetettuina. Lakin sisässä oli paperilappu, jossa Pietari lyhyesti ilmoitti olevansa itse kaivossa ja pyysi viemään sanan tapahtumasta hänen tädilleen Leenalle, joka asui lähellä kirkonkylää.

Pietari-vainaja nostettiin ylös kaivosta ja haudattiin. Leena lähimpänä perillisenä otti talon hoidon käsiinsä.

2.

Rantalan emäntä avasi tuvan oven ja heitti vanhimman poikansa, jonka oli kantanut pitkästä, vanukkeisesta tukasta ovelle, ulos portaiden vieressä olevaan lumikinokseen, ilmoittaen:

— Ja tuleppas vaan, pakanan eväs, takaisin ilman halkoja!

Siihen tuli pitkin polkua aittojen perätse Koposen Anna-Riitta, joka tarttui poikaa koipeen ja veti hänet pois lumikinoksesta, saaden tällöin avuliaisuutensa palkaksi potkun vatsaansa. Tämän johdosta katsoi Anna-Riittakin olevan aihetta ryhtyä pojan tukkaan, joka muuten oli semmoinen että se syyhyt kenen sormia tahansa, matkaansaattaen täten omistajalleen paljon ikävyyksiä.

— Mitä sinä siellä lumihangessa päälaellasi ryvet?

Poika ei vastannut, vaan läksi äänekkäästi itkeä kollotellen laapostelemaan halkoliiteriä kohti. Anna-Riitta köpitti tupaan ja laski kädestään nyytin rahille oven pieleen.

— Läksin noita kehruuksia kirkolle viemään, niin poikkesin sisään kysymään että tarvinneeko se Karilan Pietari kotimiestä… jos se niinkuin sekin sinne puulaakin tukkitöihin höynäytyisi…

Rantalan emäntä oli huonolla tuulella ja kiukutteli nuorimman lapsen alusia korjaillessaan:

— Saapi tässä elättää ja kasvattaa noita pentuja, mutta ei niistä vaan äidille iloa ole. Mitä hylkyjä heistä oikein mahtanee tulla, niinkuin tuosta Otostakin. Ei sitä enää saa liikkeelle muuta kuin tappelulla, että toisi edes halkoja tupaan. Paleltuu tässä ihan kun ei saa uunia lämmitä, ja leivän paistoonkin olisi ruvettava…

Kun ei Anna-Riitalia tämän johdosta ollut mitään huomautettavaa, jatkoi emäntä valitteluaan:

— Eikä tässä enää ennätä muuhun kuin siihen leivän paistoon ja pentujen riepujen pesemiseen. Pian kai tässä talon pito loppuu semmoisella leivän menekillä, jotta kun on paraiksi uunin tyhjäksi saanut niin alappas toista taikinaa alustaa.

— Kuluuhan sitä jumalanviljaa tällä yhteisellä kansalla — kun ei ole muutakaan syömistä, myönsi Anna-Riitta.

— Ja kun ei noita potattejakaan saanut muuta kuin minkä näkeiksi — ei ole vielä minun eläissäni näin huonoa potattivuotta ollut — niin milläs sen täyttää joukon, niin penskat kuin aikuisetkin?

— Milläs sen, vahvisti Anna-Riitta, muulla kuin leivällä. Niin että ei se emäntä ole kuullut, jos se Karilan Pietari sitä kotimiestä…

— Enkä ole kuullut, keskeytti emäntä, yhä ärtyisellä päällä ollen.
Mistäpä häntä kaikki mieron asiat tietäisi.

Todettuaan ettei kahvipannua ruveta liikuttelemaan nousi Anna-Riitta lähteäkseen. Hänellä oli jo käsi ovenrivassa, kun emäntä sanoi:

— Vaikka mitäpä tuo Karilan isäntäkään enää kotimiehellä tehnee tässä ajallisessa elämässä.

Anna-Riitta kääntyi säikähtäen ympäri ja kiljasi:

— Herra isä, mitä se emäntä puhuu? Onko se Pietari kuollut, kun en minä ole mitään kuullut?

— Ei kai siinä paljon sitä henkeäkään liene, kun on yön kivi kaulassa kaivossa ollut.

— Mitä se sinne kaivoon meni… voi hyvä isä tokiinsa…

— Eikö tuo liene se rietas sen sinne lennättänyt…

Emäntä kertoi sitten kaikki mitä tiesi Karilan Pietarin kaivoon menosta.

Siihen tuli Ottokin vihdoin halkosylyyksineen, jonka vihanväessä paiskasi uunin eteen niin että lattia tärähti.

— Vieläkö sinä vihollisen kuvainen siinä paiskelet! kiljasi emäntä.

Ja kääntyen Anna-Riittaan päin:

— Siinä sen vieraskin näkee, minkälaisia nämä ovat, nämä meidän pennut! Ensin maleksii puolen päivää yhden halkosylyyksen kanssa, ja sitten paiskelee sitä niin, että koko tupa on mennä hajalle.

Mutta Otto kiipesi uunille ja alkoi kiusata kissaa — Ja kellekähän tuo nyt sitten jätti sen maallisen hyvyytensä — se Karilan Pietari? tiedusteli Anna-Riitta.

— Eipä sillä kuulu muuta perikuntaa olevan kuin minkä se Rankan Leena, täti vai mikä lie.

— Sekö, joka oli sillä Rankan Eljaksella, sillä vainajalla, emäntänä?

— Se sama hönttö… Annatko sinä Otto sen kissan olla!

— Vai ei sillä ollut muuta perikuntaa…

— Eipä ei.

— Näinköhän se Leena jo sitä asuu, sitä Karilaa?

— Mitäs se sitä asumaan rupeisi, kun itsellään on parempi talo. Ja nyt kun siellä kummittelevankin kuuluu…

— Vai kummittelevan?

— Kummittelevan.

Anna-Riitan uteliaisuus oli kohta vireessä.

— Sekö se vainaja siellä liikkuu vai muu rietas?

— Kukapa hänet tiennee… vaikka eikö tuo liene se vainaja.

— Vainajapa tietenkin, mikäs muu se olisi. Kuka sen on nähnyt?

— Eipä sitä kai selvästi ole kukaan nähnyt, mutta hautajaispäivänä oli se Leena sanonut sille Martosen entiselle akalle, jonka mies on Amerikassa, että olisi siellä Karilassa toisena, siksi kunnes hän saa myydyksi koko roskan. Niin oli sitten yöllä kuulunut kuin olisi mikä tullut sieltä kaivosta ja komunnut nurkissa. Siitä oli se Martosen akka niin säikähtänyt, ettei saanut koko yönä nukutuksi, vaikka oli toinenkin akka ja keskenkasvuinen tyttö tuvassa. Aamulla oli hevonen tallissa ollut hiessä, niinkuin olisi mikä sillä koko yön ajanut. Eikä se Martoska sinne enää toiseksi yötä jäänyt, eikä jäänyt Leenakaan, vaan vei hevosen ja lehmät pois.

— Se on nyt sitten kylmillä koko talo?

— Ka kylmillä.

Eukot syventyivät keskustelemaan yliluonnollisista asioista ja ilmiöistä. Kahvipannu ilmestyi hiilokselle ja talon emännän nyrpeys oli kadonnut.

Alkoi jo hämärtää kun Anna-Riitta pääsi jatkamaan matkaansa.

3.

Mähösen kaupassa oli haudankaivaja Hauta-Antti ja pari renkimiestä tiskiä pönkittämässä'. Seisoskeltiin lakkireuhkanat päässä, nojailtiin tiskiin, käryyteltiin kahden pennin sikaareja ja syljeskeltiin pitkin permantoa.

— Antaisko se kauppias vielä pari sikaaria, sanoi toinen renkimies.

— Oliskohan tuota antaa… kun on sulia sitä velkaakin niin paljon entistä, sanoi kauppias, kaivaen kuitenkin laatikosta kaksi sikaaria.

— Mitä paljon sitä nyt on — alun kolmattakymmentä markkaa… on niitä velkaisempiakin.

— Onpa sitä siinä yhden renkimiehen-velaksi. Jos kuolisit vaikka, niin sinne menisi joka penni.

— Menisi se, todisti Hauta-Antti miettiväisen näköisenä. Sinne se menisi…

— Jäisi minulta toki vaatteet jälelle; jäihän ne Karilan Pietariltakin, vaikka se kaivoon meni.

— Mitä se tämä Orttolan renki siitä kaivoon menemisestä puhuu? tiedusteli Anna-Riitta, joka juuri tulla kopisteli sisään nyytteineen.

— Kuuluu kaivoon menevän, kun ei jaksa velkojaan maksaa, valehteli kauppias, iskien silmää miehille.

— Hyvä isä tokiinsa, kaikkiko ne nyt miehet tältä kylältä lähtevät kaivoon menemään? päivitteli Anna-Riitta.

— Joutavathan ne nämä tämän kylän miehet kaivoon, vakuutti Hauta-Antti. Kaivoonhan nämä joutavat. Ja akat perässä. Mitä pikemmin vaan menisivät niin sen parempi. Ihan tässä joutuu hampaat naulaan tällä haudankaivajan alalla, kun ei kukaan enää koko seurakunnassa jaksa kuolla. Kun vaan pysyisivät sitten haudassaan siivolla, eivätkä tyhjää rupeisi reistailemaan, niinkuin se Pietari-vainaja.

— Joutavaa lorua koko juttu! kiisti kauppias. Martosen akka mitä lie nähnyt pahaa unta siellä Karilassa kotimiehenä ollessaan, niin siitä nyt koko kylä haastaa ja höllöttää. Niin että kyllä pitää olla paksu sen taikauskon pimeyden, vaikka on tässä valistustyötä tehneet kaiken maailman Lönnruutit… ja muut Nelmannit.

— Onhan ne lorut loruja ja akkain unet sitä mitä ovat, mutta jos lähtis kauppias tuonne hautuumaan laidalle Karilan isännän lepopaikan luo ensi yöksi vahtiin, niin minä luulen, että tämä kauppias Mähönenkin vaeltaisi loppuikänsä siinä taikauskon pimeydessä — vaikka onkin lukenut ja tuteerannut Nelmannit ja muut, sanoi haudankaivaja loukkautuneena.

— Niin että mitä se tämä Hauta-Antti oikein tarkoittaa? kysäsi kauppias ja tarjosi tupakan lepytelläkseen.

— Tarkoittaapahan mitä tarkoittaa… mutta passaisi mennä kauppiaan sinne yhtenä yönä vahtiin.

Läsnäolijat tahtoivat lisäselvityksiä, mutta haudankaivaja ei ollut halukas niitä antamaan.

— Ei se ole hyvä tämmöisen virkamiehen, niinkuin nyt esimerkiksi minun, mennä kaikkea puhumaan mitä tietää; siitä voi tulla pahat — kyllä sen ymmärtäisitte, jos aina olisitte tekemisissä kuolleitten ja muiden vainajien kanssa, selitti hän.

Mutta kun kauppias oli vienyt Antin puotikamariin ja tarjonnut hänelle pari ryyppyä, kertoi hän kaikki.

Hautauspäivänä oli Leena, vainajan täti, tuonut haudalle pienehkön mustan puuristin ja pistänyt sen hautakumpuun. Oli sanonut että "olkoon nyt siinä vaikka väliaikaisena kesään asti".

Parin päivän perästä oli haudankaivaja kalmistossa käydessään huomannut, että risti oli nostettu ylös ja nakattu aidan taakse. Hautakummulle oli pystytetty varsiluuta, sama, jolla Antti paarihuoneen kynnyksen ja edustan lakaisee.

Antti oli suuttunut moisesta ilkivallasta, jota hän epäili poikalurjusten tekemäksi, ja asettanut ristin takaisin paikoilleen. Seuraavana aamuna oli se jälleen nakattu aidan taakse.

Silloin tuli Antti täyteen kiukkua ja vihaa ja iski ristin poikkipuuta myöten puoleksi jäätyneeseen hautakumpuun, takoi sen lapiolla ihan lähtemättömäksi ja sanoi että "vieläkö sinä siinä hypit ja Jekut, paholaisen kutale!" Sanoi ja iski vielä lähtiessään lapiolla ristin päähän.

Illalla ennen maatapanoaan kävi hän varmuuden vuoksi katsomassa, oliko risti paikoillaan. Päivällä oli satanut jonkunverran lunta, niin että kaikki entiset jäljet hautausmaalla olivat peittyneet eikä haudalle näkynyt mitään uusia vievän. Ristikin oli paikoillaan, ja "eiköpä tuo jo viimein pysynekin!" arveli haudankaivaja.

Huomisaamuna oli se kuitenkin jälleen aidan takana.

Ja mikä kummallisinta: haudalle ei vienyt eikä sieltä tuonut mitään muita jälkiä kuin ne haudankaivajan omat, eilisiltaiset. Hän tutki ne tarkoin, otaksuen että haudalla käynyt oli kulkenut hänen jälkiinsä astuen, mutta huomasi heti, ettei niin ollut laita.

Silloin tuntui Hauta-Antista hiukan — eikä niin aivan hiukankaan — kamalalta, ja hän päätti olla enää pystyttämättä ristiä haudalle; aidan takaa hän sen kumminkin nouti ja asetti paarihuoneen seiniviereen.

— Tottapa se sitten on niin säädetty, ettei sen haudalla saa ristiä olla, joka on itsensä kaivoon upottanut, arveli haudankaivaja lopuksi.

Kauppias kuunteli hänen kertomustaan avossa suin, ollen silminnähtävästi suuresti hämmästyksissään, ja Hauta-Antti katseli tyytyväisyydellä sitä vaikutusta, minkä hänen kertomuksensa oli Mähöseen tehnyt.

Tyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun
Mähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:

— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi!
Sinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.

Koska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn, ei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta tunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon "lahvin" taakse.

Seuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä kävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi hän paarihuoneelle päin.

Aivan oikein, siellä oli seinivierustalla pienenläntä musta risti.

Mähönen kiipesi yli aidan ja meni tarkastelemaan ristiä.

Siihen oli valkoisella maalilla piirretty:

    "Tässä Leppää
    karilan Isäntä
    Pietari Karila.
    Joka tapa turmaisesti
    Pojes kutsuttiin Täältä 48
    ajastajan vanh.
    Hään levätköön nyt vahvas
    Rauhas."

Katseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa, ja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä hautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä Pietarin haudan tiesi olevan.

Haudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen, tilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä rautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä irti vahvistui hän vakaumuksessa että "kyllä se siinä pysyy" ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna aikaisin, tuskin päivän noustua, palasi hän jälleen hautausmaalle. Pietarin haudalle veivät ainoastaan hänen omat eilisiltaiset jälkensä, mutta siitä huolimatta oli risti tipotiessään.

— Perhana! pääsi jo Mähöseltä. Katsoen paikkaan, missä oli, lisäsi hän sitten: siunatkoon sentään!

Vihdoin löysi hän ristin aidan takaa Mattilan talvitieltä, sieltä, minne haudankaivaja oli sanonut sen ennenkin joutuneen.

Mähönen tuijotti ristiin kauan ja tutkivasti sekä asetti sen sitten paarihuoneen seinustalle.

4.

Päivemmällä tuli Hauta-Antti puotiin lamppuöljyä ostamaan. Mähönen oli itse puodissa, ja kun ei muita sattunut sisällä olemaan, kysyi hän Antilta:

— Oietko sinä nyt äsken käynyt hautausmaalla?

Antti muljautti kauppiaaseen vihaisesti, osoittaakseen, että hän muisti, mitä Mähönen oli puotikamarissa sanonut, ja kiukutteli:

— Juutasko se taas on kiskassut tuon öljyn hintaa ylöspäin? Ihanhan tässä kohta menee kaikki olemattomat tienestit yksinomaan tuohon öljyn ostoon…

— Rokkefellerihän se taas sitä öljyn hintaa kiskasi muutamalla pennillä. Kuuluu olevan vähän ahtaalla siinä rahallisessa suhteessa, niin arveli että jos sais jonkun pennin enemmän näiltä Joukolan asukkailta. Ettei se Antti sitten ole käynyt siellä hautausmaalla?

— Ja jos saisi viidellä pennillä vaikka tulitikkuja… niitä oikeita rikkitikkuja, sanoi haudankaivaja, olematta kuulevinaankaan kauppiaan kysymystä. Vai joko se Velleri on niidenkin hinnan korottanut…

— Saapihan niitä tulitikkuja… ja tässä olisi sikaari — jos maittaa, sanoi kauppias viekkaasti.

— Taitaa olla oikein Ruuna Riimaa, tunnusteli haudankaivaja puraisten sikarin pään poikki.

Sitten johtuivat Mähösen kysymykset hänen mieleensä, ja hän sanoi:

— Eipä ole tullut käytyä ihan lähipäivinä… siellä hautausmaalla.

Mähöstä ikäänkuin vähän hävetti. Ei olisi oikein viitsinyt kertoa, mutta ei myöskään malttanut.

— Enpä olisi uskonut… enpä saaperi olisi uskonut, päätti kauppias kertomuksensa. Enkä uskonut oikein sittenkään kun näin. Mutta eihän se epäilemisestä parane.

— Ei, ei se muutu epäilemisestä, minkä minä kerran olen todeksi vahvistanut, ylvästeli haudankaivaja ja sylkäsi uunin nurkkaan.

— Mutta olisi siitä selvä otettava, mikä sitä ristiä oikeastaan lennättää. Ei suinkaan se itsestään voi minnekään hyppiä!

— Eihän se itsestään… sieluton ja mieletön kappale. Minnekäs se itsestään ja niinkuin omalla voimallaan… vahvisti haudankaivajakin.

— Kun olisi ruveta vahtiin yhdeksi yöksi, arveli kauppias.

— Vahtiinko? Kukahan tuonne vahtimaan menisi? Ei taida olla sellaista sisua kellään tämän kylän miehistä?

Eihän tuossa nyt niin erikoista sisua taitaisi tarvita… yhden puuristin vahtimisessa. Kun olisi pari muuta miestä mukana, niin vaikkapa tuota minä yksinkin uskaltaisin lähteä.

Haudankaivaja tuumiskeli asiaa.

— Ka enhän tässä minäkään ole osannut sitä tavallista tyhjää pelätä. Niin että kun lähtenee kauppamies matkaan ja vaikka se teidän renki-Pekka kolmanneksi, niin, saishan tuota katsella, tuleeko sinne ketään.

— Eiköpä tuo lähtene… sekin Pekka, otaksui kauppias. Pekka hoi! huusi hän sitten pihalle rengilleen, joka auttoi jauhosäkkiä Miikkulan isännän rekeen.

— Tullaan kun keritään, murahti Pekka.

Kuultuaan asian sanoi Pekka, että raahtiihan tuonne lähteä, kun saanee kauemmin nukkua.

— No vaikka puolille päivin, lupasi kauppias auliisti.

Päätettiin iskeä risti nyt päivällä paikoilleen, ja kauppias läksi haudankaivajan kanssa tähän toimeen.

Oli lauhkea talvipäivä, ja lunta sateli hienokseltaan.

Risti iskettiin vanhaan paikkaansa. Ei tarvinnut kuin entistä sijaa vähän kangella siivota. Aidan takana kulki Mattilan talvitietä tuntematon, vähän renttumaisen näköinen mies nahkalaukku selässä, pysähtyi heidän kohdalleen, sytytti piippunsa ja kysyi:

— Ristiäkö ne nämä miehet kiilaa?

Mähönen ahtoi kantapäällään nyrkinkokoista kiveä ristin juureen ja ähkäsi:

— Vai et mene!

— Antakaa kun minä tällä kangella kimautan, sanoi haudankaivaja ja iski kiveä niin, että se upposi puolen korttelin verran, vilkasi sitten yli olkansa tuntemattomaan ja sanoi:

— Ristiähän tässä ikäänkuin kiilattaisi, ristiä.

Rentun näköinen asettui ryntäisilleen hautausmaan kiviaitaa vasten ja katseli miesten työtä välinpitämättömän näköisenä, tupakoiden ja silloin tällöin sylkästä ruilauttaen.

— Kenenkähän haudalle ne sitä ristiä…? tiedusteli hän noin ylimalkaisesti.

— Onpahan vaan muutaman, sanoi siihen Mähönen. Mistä kaukaa se tämä vieras on kotoisin?

Tuntematon ei vastannut, vaan ihmetteli hetken kuluttua:

— Senköhän täytistä ne ristiä niin tiukkaan junttaavat? Eikö se siinä vähemmällä pysyisi?

— Paremminpahan pysyy kun lujempaan iskee, sanoi kauppias ja kehoitti haudankaivajaa:

— Mäjäyttäisit vielä pari kertaa kangella pahennusta… vaan älä iske niin että menee ruoja rikki.

Haudankaivaja mäjäytti, tunnusteli sitten, miten tiukassa risti oli, ja todisti:

— Pysyyhän, se taas siinä… yöhön asti.

— Aidan takaa toimitusta katsellut mies kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti sen taskuunsa ja läksi jatkamaan matkaansa, huomauttaen:

— Tuntuu pahastuvan.

5.

Hautausmaalta palattaessa kysyi Mähönen haudankaivajalta:

— Ei sinulla ole mitään semmoista pyssyntapaista?