Koi lensi jo toisella puolen huonetta vieraiden syöksyessä sen perässä.

Salin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen rintakuva.

Koi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi hyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja läiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti valitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa silmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.

Silloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin voimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän oli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi vetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa jokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.

Mutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra Anderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut mitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon koin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi sitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat eivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen esimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko tällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.

Herra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten tiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti kauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan ympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen. Silloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä murhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko murhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi vihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja paljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi. Heidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat juoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden silloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta ollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit ja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra Andersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan koin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan huomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä ja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta hiiteen.

Sitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja tuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto oli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi. Sitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.

Ainoa, joka ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, oli koi.

Se istui tyytyväisenä katon rajassa ja voi paksusti.

Laiton kokous.

Pöydällä oleva puhelin kilahti.

Tartuin kuulotorveen:

— Halloo sanomat!

— Anteeksi tämä on Kustaa 5:s Tukholmasta, lausui syvä, miellyttävän ja sivistyneen vaikutuksen tekevä miesääni laulavalla Tukholman ruotsilla. Voisiko joku herroista pistäytyä tänne Teatterilämpiöön? Meillä olisi täällä pikkuvaltioitten kuningasten ammattiosaston perustava kokous…

Läksin oitis matkalle. Hieman hämmästyneenä, se täytyy tunnustaa.

* * * * *

Istuin häveliäästi erään nurkkapöydän ääreen, asetin käsikirjoitusliuskoja eteeni ja terotin kynääni.

Huoneessa oli paljon herroja, vanhempia ja nuorempia. Olipa eräs rouvashenkilökin joukossa. Tunsin hänet kuvista Alankomaitten kuningattareksi Vilhelminaksi.

Puheenjohtajan pöydän taakse astui Kustaa 5:s, joka lausui:

— Arvoisat läsnäolijat! Kokousta valmistelleen toimikunnan puolesta pyydän saada lausua teidät kaikki tervetulleiksi neuvottelemaan tärkeistä yhteisistä kysymyksistämme. Näinä aikoina, jolloin yhteenliittymisen merkitys kaikilla aloilla tunnustetaan erittäin suureksi, on meidänkin, pikkuvaltioitten kuningasten, aika ruveta valvomaan etujamme. Tahtomatta tässä kuluttaa arvoisain läsnäolijain kallista aikaa pitemmillä puheilla, ehdotan, että puheenjohtajaksi valitaan…

Puhuja pysähtyi hetkiseksi ja hänen katseensa liiteli epätietoisena yli salin, kiintyen lopuksi kuin hypnotiseerattuna erääseen erittäin kuninkaalliseen nenään.

… että puheenjohtajaksi valitaan Ferdinand I:nen Sofiasta.

— Hyvä!

Ferdinand I:nen katsoi kelloaan, murahti, että hänellä on hiukan kiire, koska turkkilaiset ovat hänelle Adrianopolista saapuneen sähkösanoman mukaan juuri syöneet viimeisen hevosensa ja valmistelevat uloshyökkäystä, mutta astui kuitenkin puheenjohtajan paikalle.

Keskustelukysymyksen pohjusti Kustaa 5:s, huomauttaen elintarpeitten hinnan yleisestä ja alituisesta kohoamisesta. Siitä huolimatta haluavat esim. Ruotsin sosialistit yhä supistaa kuninkaan vuosirahaa. Tämä johtuu nähtävästi sosialistien tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia järjestymättömiä kohtaan. Jos pikkukuninkaat sitävastoin järjestyvät, niin kadottavat sosialistit tämän keppihevosensa.

Norjan Haakon kannatti edellistä puhujaa. Hänen valtakunnassaan ovat jotkut sosialistit ehdottaneet, että kuninkaan vuosiraha alennettaisiin 700,000 kruunusta 100,000:een. Puhuja huomautti, että monen suuren yhtiön tirehtöörillä on suuremmat tulot.

— Herra puheenjohtaja! kuului raihnas, vapiseva ääni.

— Olkaa hyvä! sanoi Ferdinand tylysti.

Abdul Hamid nousi vaivalloisesti seisomaan ja alkoi:

— Sosialisteilla on kyllä tavallaan oikein. Vaivaishoito nykyisessä yhteiskunnassa on kelvottomasti järjestetty. Tultuani vanhaksi ja heikoksi asetettiin minut, raatajavanhus, vaivaishoidolle kuin…

(Useita ääniä):

— Asiaan!

— Tahdoin vain sanoa, että kun minut annettiin vaivaishoidolle, niin luvattiin minulle, ettei haaremiani…

(Melua salissa. Huutoja: Istukaa alas!… pysykää asiassa!… Häpeämätön äijänkekkuli! Vai vielä teillä pitäisi olla haaremikin, ruotiukolla!)

Abdul Hamid vaikeni hämmästyneen ja alakuloisen näköisenä ja istuutui loukkoonsa pää tutisten.

Tämän välikohtauksen jälkeen otettiin käsiteltäväksi kysymys siitä, saavatko virattomat hallitsijat ottaa osaa kokoukseen, ja päätettiin, että heillä on — jos pysyvät asiassa — puhe-, mutta ei äänestysoikeutta.

Puheenvuoron pyysi nyt ent. shahi Muhamed Ali:

— Kuten arvoisat läsnäolijat tietävät, olen minä joutunut n.s. kilometritehtaalle. Se johtui siitä että minä kerran Teheranissa…

Häneltä riistettiin puheenvuoro, koska ei pysynyt asiassa.

— Herra puheenjohtaja! kuului terävä ääni ovelta.

Kaikkien katseet kääntyivät rauhanhäiritsijään, pienenpuoleiseen, hieman renttumaisen näköiseen herrasmieheen, joka häikäilemättä jatkoi:

— Tosin en ole kruunattu, mutta olen kuitenkin entinen hallitsija, ja haluaisin kysyä, saanko ottaa osaa kokoukseen?

Puheenjohtaja:

— Kuka te olette?

— Presidentti Castro.

Syntyi sanoin kuvaamaton melu, ja kaikki huusivat:

— Ulos!

— Castro livahti ulos, mutta kääntyi porraskäytävässä takaisin, pisti päänsä ovesta sisään ja huusi:

— Adjöö! Herrasväki ei tunne vielä Castroa. Muita herrasväki tulee kohta tuntemaan!

Sitten hän katosi.

— Herra puheenjohtaja!

Parraton, nätinnäköinen nuorukainen Manuel kumarsi kohteliaasti:

— Olkaa hyvä! sanoi puheenjohtaja, rypistäen hieman otsaansa.

— Haluaisin, että kokous ryhtyisi keskustelemaan siitä minun asiastani. Kuten kaikki tietävät, olen jo pitemmän ajan ollut ilman vakinaista tointa ja…

Huutoja:

— Kääntykää työttömyyskomitean puoleeni Ei tämä kokous ole teidän asianne käsittelemistä varten kutsuttu koolle.

Samassa astui sisään poliiseita, ja komisarjus sanoi:

— Presidentti Castro on ilmoittanut, että täällä pidetään laitonta kokousta.

Puheenjohtaja:

— Tämä ei ole mikään laiton kokous. Kaikki läsnäolevat ovat perustettavan ammattiyhdistyksen jäseniä…

Komisarjus:

— Saanko nähdä jäsenkortit!

Läsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja ei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.

Komisarjus:

— Pyydän läsnäolijoita hajaantumaan!

Nyt äkkäsi poliisimies minut:

— Ahaa! Sanomalehtimieskin! Nytpä oletkin pintehessä…

Hypähdin ylös ja heräsin.

Eräs tuttavuus.

Kamalasti tuulikin.

Postikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin päästäni.

Minä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti lähteä omille teilleen.

Postikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän liikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Siitä alkoi tuttavuutemme.

Tiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis tervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla vastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Siitä lähtien tervehdimme toisiamme säännöllisesti.

Kerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään vapaata pöytää ei ollut.

Ruskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri huonetta.

Äkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.

Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä, jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.

Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme siksikin vanhat tuttavat".

Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään kehdannut kysyä hänen sukunimeään.

Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.

Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun, vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen alkaessa etsineet sen alta suojaa.

Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.

Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi 450 markan suuruiseen vekseliin.

Koetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi miehuutta.

Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä, että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.

Mitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin kokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.

Tuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen välitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.

Eilen tuli hän vastaani kadulla.

Hän ei tuntenut minua.

Tuskinpa hän tuntee minua tämänkään luettuaan.

Eräs toinen tuttavuus.

— Minä sitä oon sillä lihakaupan alalla…

Kuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja uimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.

Käännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan vaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa olevilla sanoilla.

Epäilin, että eihän se vain minua paistikseen katselle.

Todellakin oli hänen katseessaan jotain, joka sanoi melkein samaa kuin:

— Tuosta kannattaisi maksaa 1 mk. 10 p. kilo.

Mutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin että:

— Vai niin!

Hän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen vaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.

Katseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat kummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:

— Ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa lapsena tienuulle lähin.

— Vai niin.

— Mutt sitten onnisti, vaikka ensin olin vaan tavallisena renkinä.

— Hm.

Sitten pitkähkö äänettömyys. Heittäydyin veteen.

Vähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen lähelläni. Keskustelu jatkui:

— Joko sitä on teillä — puh! — sitä vaimoo?

— Ei..

— Ei oo mullakaan — puh!

Ja vähän ajan perästä:

— Vaikka voishan se olla — puh! — mukava olemassa…

— Oojah!

— Mutta tuloo huusholli helpommaksi — puh! — kun ei oo vaimoo…

— Hm.

Olimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle, ja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja loiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.

— Joko sitä on teillä minkäverran sitä ikää?

— Johan sitä. Entäs teillä? kysyin kohteliaisuuden vuoksi.

— Siinä oon neljissäkymmenissä… ja rahoja on pankissa… eikä velekaa kellekään.

— Hm… onhan se mukava!

— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin. Vaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään puutosta.

Paussi. Ja sitten:

— Mikä sitä työ ootta?

— Enpähän paljon mitään. Ilmanaikojaan vaan matkustavainen…

— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on virkana?

— Eipä paljon mikään…

— Ette taija olla insnyöri?

— Enhän minä insinööri… Muuten vain vähän kirjottelen…

— Niin, jotta romaaneja —. Työ ootte sitten niitä kirjaltajia!

— Hm, no sinne päin.

Paussi. Sitten miettiväisesti:

Vai ei sitä vielä teilläkään oo sitä vaimoo!

Olimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että jos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.

Erosimme hyvinä ystävinä, lihakauppias ja minä.

Parturissa.

Olen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia täysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.

En ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan vihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi, koettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen jonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.

Olen vihannut häntä kokonaisen vuoden.

Viime syksynä menin eräänä iltapäivänä parturiin.

— Minulla oli kiire.

Piti nimittäin lähteä matkalle.

Käytettävissä oleva aikani junan lähtöön saakka oli tarkoin laskettu.

Kokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen seitsemän minuuttia.

Mahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan vaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan siis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa kuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia, joihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä minuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia saattoi lisätä.

Astuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä; parturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristi.

Hänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan hänen, leukaansa.

Jälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme minuuttia.

Istahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja, repaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.

Neljän minuutin kuluttua katsahdin ylös.

Hra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut hänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan näppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.

Heitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman taaksepäin.

Hra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen vasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.

Parturi kiiruhti saksiaan liputellen korjaamaan tämän epäkohdan.

Taas katseli hra Carlson kasvojaan ainakin minuutin ajan. Sitten käski hän puuteroida ne.

Parturi puuteroi. Olin odottanut viisi minuuttia, Tunsin sisässäni omituista kuumennusta.

Nousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin nöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa paikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire…

Hra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin pituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään lihas hänen kasvoillaan värähtänyt!

Tuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski hän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.

Tunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja tuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.

Aloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea todellista, leppymätöntä vihaa.

En nähnyt mitään muuta kuin hänen niskansa.

Siinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten käsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..

Hra Carlson käski panna viiksiinsä vahaa.

Kun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi sen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi, yhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää sitä kaulaansa?

Niskanappi putosi lattialle.

Mutisten kirouksen kumartui hän ähkyen hapuilemaan sitä, mutta tuolilta hän ei noussut.

Parturi löysi napin ja ojensi sen hänelle.

En ajatellut mitään. En voinut ajatella mitään. Tylsistyneenä tuijotin, vain hra Carlsonin niskaan. Jonkinlainen vaistomainen tunto minulla sentään oli, että voisin murhata hra Carlsonin.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan aikaa vielä kului, ennenkuin hra Carlson oli saanut kauluksensa kiinni ja noussut tuolilta. Ei myöskään siitä, kuinka kauan parturi auttoi päällystakkia hänen ylleen. Olin jonkinlaisessa horrostilassa.

— Olkaa hyvä!

Havahduin ja siirryin istumaan parranajotuoliin.

Se oli vielä lämmin. Se tuntui oikein polttavan.

Silloin muistin jotain. Sydämeni lienee joksikin aikaa pysähtynyt.

Katsoin kelloon. Junan lähtöön oli kahdeksan minuuttia. Siis kaksi minuuttia parturin käytettäväksi.

Ilmoitin sen parturille, ja hän näytti huolestuvan, alkaen suurella kiireellä saippuoida leukaani.

Tein sen huomion, että parranajokin voidaan tarpeen vaatiessa suorittaa melkoista lyhyemmässä ajassa kuin mikä siihen tavallisesti käytetään.

Parturi yritti toimittaa jälkiajelunkin. Sekunnissa ehti hän saippuoida uudelleen kasvoni.

Sysäsin hänet luotani, syöksähdin ylös, pyyhkäsin saippuavaahdon pyyhinliinaan, jonka heitin lattialle ja juoksin ulos, temmaten ohimennessäni päällystakin ja hatun naulasta.

Kun ajuri pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.

Se ei oikeastaan ollut enää kovin suuri yllätys minulle. Mutta erittäin harmillinen juttu se joka tapauksessa oli.

Poliisi astui määräperäisin askelin alas aseman rapuilta ja käski minun pyyhkiä saippuavaahdon korvistani.

Vannoin kostavani hra Carlsonille.

Pian olin selvillä siitä, että hän kävi kahdesti viikossa parturissa. Keskiviikkona klo 6:n ja 7:n välillä ja lauantaina klo 3:n ja 4:n välillä.

Seuraavana keskiviikkona läksin klo 6 aikaan illalla vaanimaan parturini edustalle.

Klo 6,20 näin hra Carlsonin tulevan pitkin katua liikkeestään päin.

Seisoin oviaukossa — parturin ovi on muurin syvennyksessä, kynnys ulkopuolella — kunnes hra Carlson oli päässyt aivan lähelle.

Silloin astuin sisään.

Hra Carlson astui sisään kolme sekuntia myöhemmin.

Minun edelläni ei ollut ketään, mutta hra Carlson sai odottaa lähes tunnin.

Noudatin häneltä itseltään oppimaani menettelytapaa, täydentäen sitä useilla omilla keksinnöilläni, jotka osottautuivat erinomaisesti aikaahaaskaaviksi.

Poistuessani vilkasin hra Carlsoniin.

Hän oli tulipunainen. Tummanpunainen olisi ehkä parempi sana.

Lauantaina kävi samalla tavalla.

Astuin sisään kaksi sekuntia ennen hra Carlsonia.

Puolen tunnin, kuluttua nousi hra Carlson ylös ja sanoi parturille tulevansa vähän myöhemmin takaisin.

Olin aikonut leikkauttaa tukkani, mutta muutin nyt suunnitelmaani.
Tyydyin vain parran ajoon, maksoin ja läksin.

Seisahduin odottelemaan viereisen korutavarakaupan akkunan eteen.

Hra Carlson palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.

— Odottaessani oli minulle tullut vilu, mutta minä vihasin hra
Carlsonia.

Astuin jälleen sisään parturiin silmänräpäystä ennen kuin hra Carlson.

Sanoin parturille huomanneeni, että tukkani kaipaisi hieman lyhentämistä.

Istuessani jälleen suuren peilin edessä näin, hra Carlsonin ilmeestä, että hän vihasi minua.

— Odotahan, poikaseni, ajattelin minä. Tämä on vasta alkua.

Hra Carlson sai odottaa jälleen tunnin.

Kidutettuani tällä tavoin hra Carlsonia kolme viikkoa, sain seuraavana keskiviikkoiltana suureksi suuttumuksekseni odottaa häntä turhaan.

Vihdoin sain selville, että hän oli muuttanut parturiaikojaan. Myöskin sain uudet ajat selville.

Kun hra Carlson pääsi tyrmistyksekseen perille keksinnöstäni, katosi hän kokonaan.

Kaikesta päättäen oli hän muuttanut parturia.

Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Se ei enää ollut rehellistä peliä.

Siinä osassa kaupunkia ei ollut muuta parturia kuin se, jonka liikehuoneessa taistelumme oli käyty.

Hän kävi siis kirottuine, näppyläisine leukoineen kokonaan toisissa kaupunginosissa.

Mutta minä olin vannonut kostavani hra Carlsonille. Sammumaton vihani antoi minulle voimia ja sitkeyttä, ja oveluuteni kehittyi viikko viikolta.

Kahden viikon kuluttua oli hra Carlson taas kierroksessa. Seuraavalla viikolla olivat hänen määräaikansa selvillä.

Hän oli jälleen satimessa.

Sen jälkeen olen vainonnut hra Carlsonia kuin metsän otusta, järkähtämättömästi ja säälimättömästi.

Ei ole yhtään parturia, jossa emme olisi käyneet.

Vihdoin hra Carlson alistui kohtaloonsa ja antautui.

Käytämme jälleen vanhaa parturiamme, jossa hra Carlson taas, kuten menneinäkin aikoina, käy klo 6:n ja 7:n välillä keskiviikkoisin ja klo 3:n ja 4:n välillä lauantaisin.

Hän tulee aina paksu kirja kainalossa. Viimeksi on hän lukenut
"Montekriston kreiviä".

Olen laskenut, että hän on minun tähteni jo menettänyt yhteensä 52 tuntia.

Tämän tuloksen saavuttaakseni olen minä, tunnit ja neljännestunnit yhteenlaskettuina, menettänyt ainakin pari viikkoa.

Mutta minun aikani ei olekaan niin kallista kuin hra Carlsonin aika. Hyvään ja kauniiseen ja oikeaan tarkoitukseen liikenee sitä kernaasti muutama kuukausi.

Tai vaikkapa vuosikin.

Muotihulluus.

Ihmiset ovat tulleet niin epäuskoisiksi tähän maailman aikaan, etteivät ne aina tahdo oikein uskoa esim. kaikkea, mitä minä kirjoitan.

Vaikka minä ainakin omasta mielestäni olen kuitenkin niinsanoakseni lihaksi tullut totuus (ja lihamäärän mukaan laskettuna yksi ihmiskunnan suurimpia totuuksia).

Tämän epäuskoisuuden syitä ja syntyjä syviä en tahdo tässä ryhtyä punnitsemaan. Totean vain yksinkertaisesti, että niin on asianlaita.

Ja kun asianlaita kerran niin on, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tähän kirjoitelmaani sisältyvä kertomus tulee uskotuksi laajoissa kansankerroksissa.

Mutta minkäs minä sille voin.

Eikä tämä sitäpaitsi olekaan kirjoitettu epäuskoisia varten, vaan sellaisille, jotka jaksavat uskoa sellaisetkin tapahtumat, jotka päältänähden näyttävät hieman merkillisiltä.

Alkaakseni alusta, niin pyydän saada lausua julki otaksuman, että kunnioitettu lukijani on tullut kiinnittäneeksi huomiotansa viime aikoina kaikissa lehdissä näkyneisiin uutisiin hännättömistä kissoista.

Ensimmäinen uutinen siitä vaikutti hieman yllättävästi.

Hännätön kissa — sehän on melkein samanlainen käsite kuin esim. langaton sähköitys.

Mutta niinkuin aikoinaan uskomattomalta tuntuva uutinen langattomasta sähköityksestä sittemmin osoittautui todeksi, niin myöskin setvisi pian, ettei puhe hännättömistä kissoista ollut perätöntä lorua.

Ensin niitä ilmoitettiin olevan jossain Vaasan tienoilla.

Asia katsottiin niin merkitykselliseksi, että Helsingistä käsin pantiin alulle — tai ainakin kehoitettiin panemaan alulle — oikein tieteelliseen tapaan järjestetty tutkimus noista vaillinaisista kissoista ja heidän ominaisuuksistaan.

Hännättömistä koirista ei kukaan välitä mitään. Kaduillamme juoksentelee koiria, joilla hännän paikalla ei ole edes tynkääkään, mutta joita ei kukaan ole näkevinäänkään, puhumattakaan siitä, että tiedemiehet ryhtyisivät suurennuslaseilla tutkimaan asianomaista kohtaa niiden ruumiista.

Mutta muutaman rivin pikku-uutinen hännättömistä kissoista sai kohta aikaan melkoisen humun.

Tästä päättäen on siis kissan häntä paljon huomattavampi, tärkeämpi ja arvokkaampi ilmiö luomakunnassa kuin koiran huiskutin.

Kun koko kansan silmät olivat odottavina kääntyneet Pohjanmaalle päin, heräsivät Suomen muutkin maakunnat valvomaan oikeuksiaan.

Hämeestä, Uudeltamaalta, Savosta — eri tahoilta maata kajahti huuto:

— Täällä on myöskin hännättömiä kissoja!

Syntynyt on melkein yhtä kova kilpailu kuin aikoinaan niinsanotuista "mammuttipumpuista".

Hännättömät kissat ovat äkkiä tulleet muotiin. Hännälliset ovat lyödyt laudalta ja häpeävät syvästi häntäänsä.

Ja nyt alkaa kertomuksemme.

Eräässä talossa Venäjänkirkkokadun varrella on kaksi mustan ja harmaan kirjavaa kissaa.

Ne ovat kaikin puolin asiallisia vanhanaikaisia häntäniekkoja kissoja, hienompaa sukupuolta molemmat.

Mitä ikään tulee, niin ovat ne siinä kultaisessa keski-iässä. Molemmat ovat ulkonaisen vaelluksensa puolesta verrattain nuhteettomat, siisteyttä harrastavia ja virkatoimessaan hiiri- ja rottapoliiseina tarmokkaita ovat myös kumpikin.

Viikko takaperin istui talon emäntä keittiössään, lukien parille vierailemassa olevalle kahvitantille sanomalehdestä uutisia hännättömistä kissoista.

Luetun johdosta virisi keskustelu, jossa muorit olivat sitä mieltä, että hännättömät kissat olivat ilmeisesti tulemassa muotiin, ja talon emäntä leikillään toivoi:

— Kun olisivat nuo meidänkin kissat hännättömiä!

Kissat lieruilivat hännät pystyssä siinä ympäristöllä muorien juttua kuunnellen. Kukaan ei tullut kiinnittäneeksi niihin mitään huomiota, mutta jos joku olisi sen tehnyt, olisi hän huomannut, että kissat kulkivat koko loppuillan häntä koipien välissä huoneesta toiseen syvissä mietteissä.

Silloin tällöin kissat kuitenkin heilauttivat häntänsä esille ja katselivat sitä vihaisesti.

Seuraavana aamuna kuuli emäntä keittiön oven takaa surkeata naukumista ja raapimista.

Hän meni avaamaan.

Ja…

En tiedä, uskallanko kertoa. Ainakin on heikkohermoisen lukijan parasta lopettaa tähän.

Niin, emäntä avasi oven.

Sisään tuli toinen hänen rakkaista kissoistaan peräti viheliäisen näköisenä, mutta ylpeä, voitonriemuinen katse kissansilmissään.

Sillä ei enää ollut häntää!

Hännän paikalla oli vain verinen tynkä…

Emäntä oli tietysti pyörtyä.

Kun hän siitä sitten vähän tointui, toimitti hän hännäntyngän sidotuksi.

Sinä päivänä ei talossa ollut ylpeämpää henkilöä kuin se hännätön kissa. Aina se vain näytteli itseään ja pyörähteli ihmisten edessä. Nimittäin milloin ei seisonut peilin edessä ihailemassa itseään.

Mutta toinen kissa oli kuin tulisilla hiilillä. Se istui koko aamupäivän keittiön pimeimmässä sopessa kärsien kateuden kaikkia tuskia ja kiroillen hiljaa häntäänsä.

Puolenpäivän aikaan alkoi se raappia ovea ja pyrkiä ulos.

Palvelustyttö avasi oven ja hännäkäs kissa livahti pihalle.

Mutta emännän olivat vallanneet pahat aavistukset. Nähdessään kissansa juoksevan häntä pystyssä pihan poikki kadulle kiiruhti emäntä perässä.

Kadulle tultuaan katseli hän hetken aikaa turhaan ympärilleen, mutta havaitsi sitten kissansa istuvan jonkun matkan päässä raitiotien vieressä — häntä kiskolla…

Se odotti siinä vapisten raitiotievaunua, joka jyristen kääntyi juuri
Humalistonkadun kulmasta.

* * * * *

Emäntä ehti hädintuskin pelastaa kissansa, mutta viimemainittu ei siitä näyttänyt olevan ensinkään kiitollinen.

Hännättömän kissan hännäntynkä on nyttemmin täysin parantunut, ja mainittu kissa on epäilemättä onnellisin olento Turun kaupungissa.

Mutta hännäkäs kissa, jonka epäonnistuneesta yrityksestä edellä kerroin, on tämän kaupungin onnettomin olento.

Sitä täytyy nyt alituiseen pitää silmällä. Kun ukko liiterissä hakkaa halkoja, koettaa se tupata häntänsä pölkylle, milloin taas yrittää pistää sen oven rakoon.

Emäntä, on alkanut lopuksi arvella, että paras lienee viedä kissa eläinlääkärille ja pyytää tätä toimittamaan hännän leikkaus.

Olen tahtonut kertoa tämän todenmukaisen, surkuteltavan ajankuvan osoitukseksi siitä, miten muotihulluus on levenemässä yhä laajempiin kerroksiin.

Taistelunhaluinen Tiitinen.

Itsellinen Julius Tiitinen, Suonenjoen pitäjästä, on joutunut erimielisyyksiin Kymi-osakeyhtiön kanssa.

Kansalainen Tiitinen on nimittäin vakuutettu siitä, että tila nro 12 Suonenjoen pitäjän Tyyrinmäen kylässä kuuluu oikeastaan vanhastaan hänelle eikä yhtiölle, joka sitä nykyjään hallitsee ja vallitsee. Tämän johdosta hra Tiitinen, jonka mieleen hallitusvallan voima ja mahti — tietenkin monien viimeaikaisten tapahtumien nojalla — erinäisten oikeudellisten kysymysten ratkaisussa on tehnyt valtavan vaikutuksen, on nyttemmin kääntynyt hänen ylhäisyytensä Suomenmaan kenraalikuvernöörin, yleisesikunnan kenraaliluutnantin Frans Albert Aleksandrovitsh Seynin puoleen anomuksella, jossa hän pyytää tätä määräämään yhtiön luovuttamaan tilan hänelle.

Jostakin syystä — luultavasti entisten kokemustensa perustuksella — epäilee edellämainittu Julius Tiitinen kuitenkin, ettei yhtiö ehkä sittenkään olisi halukas luopumaan tilasta.

Miten olisi asia silloin ratkaistavissa?

Siihen vastaa useinmainittu Julius Tiitinen anomuskirjelmässään seuraavasti:

"Eli jos yhtiö ei luovuta kauppasummalla takaisin, niin pyydän jos Teidän Ylhäisyytenne määräis kaksintaistelun minun ja Kymi-yhtiön kanssa että yhtiö valitsisi yhden isännistänsä, minä totuuten ja vanhan perintöoikeuden puolesta olen valmis panemaan vereni ja henkeni alttiiksi, jos Teidän Ylhäisyydenne määräis pistintaistelun eikä ampuma-taistelua. Sillä käännyn Teidän ylhäisyydenne puoleen, joka olette koko Suomenmaan isä, tuki ja turva ja Jumala varjelkoon Teidän ylhäisyyttänne, suurivaltainen Herra Genraalikuvernööri."

Siinä on nyt kerrankin selvä ja rehti ehdotus. Vieläpä aseiden laatukin on kaikkea inhimillistä viisautta ja varovaisuutta noudattaen määritelty. Sillä mikäpä niitä nykyaikaisia ampuma-aseita tietää. Voisihan rikas yhtiö väärää asiaansa puolustaessaan varustaa edustajansa esimerkiksi Kruppin kanuunalla, ja silloin kävisi vanhalla suustaladattavalla haulipyssyllään asestetulle Julius Tiitiselle hullusti.

Mutta pistin kouraan sekä tirehtöörille että Tiitiselle, niin molemmat ovat varustustensa puolesta tasaväkiset. Sekundanteiksi voidaan viran puolesi määrätä nimismies, poliisikonstaapeli, lukkari ja lautamies. Lääkärinä toimikoon kirkonkylän apteekkari.

Sitten mennään sinne Katajikkokankaalle kruununmakasiinin taakse, tirehtööri ja Tiitisen Juljus käärivät hihansa ylös, sylkevät kouriinsa, tarttuvat pistimiinsä ja alkavat sohia toisiaan.

Kenraalikuvernöörin kanslia on ottanut vielämainitun Julius Tiitisen ehdotuksen harkittavakseen ja vaatinut Kuopion läänin kuvernöörin lausuntoa asiasta sekä samalla ilmoitusta puheenaolevan Julius Tiitisen mielentilasta.

Se jälkimäistä seikkaa koskeva kysely on tietysti aivan joutava ja turhanpäiten loukkaava. Ei tämä Tiitisen Juljus sen hullumpi ole kuin monet muutkaan, jotka viime aikoina ovat kääntyneet "Suomenmaan isän, tuen ja turvan" puoleen, saadakseen sieltä apua suomalaista oikeutta vastaan, ja joiden anomuskirjelmäin johdosta virastot on pantu suurella kiireellä selityksiä laatimaan ja virkamiehet kuvernööreistä poliisikonstaapeleihin asti hyppäämään ja hääräämään, niin että selät höyryävät.

Ei, hänen anomuksensa on vain omintakeisempi ja nykyaikoina harvinaista persoonallista rohkeutta ja taisteluhenkeä uhkuva.

Toivokaamme että "Suomenmaan isä, tuki ja turva" määräisi pistimet.

Normaali-ihminen.

Aikaansaseuraava lukija on luonnollisesti huomannut, uutisen suomalaisesta normaali-ihmisestä, jota on etsitty Rovaniemeltä, mutta jota tullaan etsimään muualtakin. Mitataan millimetrilleen ja punnitaan grammalleen suuri joukko nuorisoa eri yhteiskuntaluokista, ja laaditaan sitten näiden mittausten ja punnitsemisten avulla kullekin ikäluokalle suomalainen normaalimitta, johon sitten jokainen voi verrata omia jaloja piirteitään.

Kaikki mitataan: pituus, paksuus ja leveys, paino, pääkallon ulottuvaisuudet eri ilmansuuntiin, rinnan laajuus, silmien väri, valtimon tykytykset… niin, vieläpä kukkarokin, sillä on päätetty ottaa huomioon myöskin taloudellinen asema. Otetaan niinikään selville muistin tarkkuus ja huomaamiskyky.

Tästä tulee jännittävää, kunhan ne mitat valmis tuvat: Se tulee olemaan melkein yhtä jännittävää kuin osanotto miljoona-arpajaisiin.

Minua itseäni huolestuttavat hiukan jalkani.

Luulen, että ne ovat koko joukon pitemmät kuin suomalaisen normaali-ihmisen. Räätäli pyrkii aina tekemään minulle hiukan liian lyhyet housut. Räätälit tekevät tietysti mieluimmin suomalaisia normaalihousuja, etenkin silloin kun kankaat ovat kalliita, ja räätälin! pitää arvattavasti velvollisuutenani hankkia itselleni sellaiset normaalijalat, jotka mahtuvat normaalihousuihin. Räätäli on mahdollisesti oikeassa ja minä väärässä, vaatiessani, että housujen pitää olla minun jalkojeni mukaiset, mutta olen huomannut vaikeaksi saada koipiani lyhemmiksi kuin mitä ne ovat.

Mutta pääni on tavattomasti lähellä suomalaista normaalikalloa. Kahden vuoden kuluessa olen kahviloissa ynnä muissa yleisissä paikoissa menettänyt kolme tai neljä hattua ja lakkia, uutta ja kaunista pääkappaletta, joiden sijasta on naulakkoon jätetty vanhat päivänpolttamat rasut. Se johtuu tietysti siitä, että pääni on samankokoinen kuin useimpien muidenkin Suomen äänioikeutettujen kansalaisten pää, niin että huonojen hattukulujen omistajat aivan huomaamattaan vaihtavat päähineensä minun hattuuni.

Toivoisin mieluummin, että pääni ei olisi normaalipää, mutta että koivet sen sijaan olisivat normaalikoivet. Silloin saisin ehkä pitää oman knallini, ja housuni mahtuisivat parahiksi jalkoihini. Huonojen housujen omistajien olisi hieman vaikeata menetellä erehdyksessä housuihini nähden samalla tavalla kuin huonojen hattujen omistajat menettelevät hattuihini nähden.

Normaalimitoista on käytännöllistäkin hyötyä monella tavalla. Yksinäisyyteensä kyllästynyt 23-vuotias nuorukainen voi julkaista seuraavan ilmoituksen:

"Hei tytöt ja nuoret lesket! 23-vuotias mies, joka ihmeellisen täsmällisesti täyttää normaalimitat, haluaa kirjevaihtoon kanssanne, saadakseen painaa teidät normaalisydäntään vasten (75 tykytystä minuutissa). Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuva pyydetään. Minun kuvani näkyy normaaliluettelosta siltä sivulta, jolla on kuvattuna 23-vuotias normaalimies. Pila kielletään, vaitiolo luvataan. Vastaus nimimerkille 'Normaalirakkaus' Turku poste restante."

Luulen, että kukkaroni on normaalikukkaro. Se on nimittäin tavallisesti tyhjä, ja olen huomannut, että jokainen, jolta yritän pyytää viitosta tai kymppiä, valittaa samaa omasta kukkarostaan.

Jos se komitea, joka toimittaa normaalisuomalaista koskevia tutkimuksia, julkaisee niiden tulokset kirjana, niin olen varma siitä, että sillä kirjalla on suurempi menekki kuin unikirjalla. Se ostetaan joka taloon, ja sitä tarvitaan aina. Kun nuori mies rakastuu neitoseen, niin ottaa hän kirjan taskuunsa ja sentimetrimitan toiseen taskuunsa, menee rakastettunsa tykö ja mittaa hänet, verraten sitten numeroita normaalitytön numeroihin. Kun normaalipojat sitten aina menevät naimisiin normaalityttöjen kanssa, niin syntyy tähän maahan vähitellen normaalirotu, jonka jäsenet ovat niin toistensa näköisiä ja kokoisia kuin tulitikut.

Suomalaisen normaali-ihmiskomitean aate on epäilemättä hyvä. Mielestäni olisi sitä kuitenkin kehitettävä, eikä pysähdyttävä vain ihmiseen.

Olisi myöskin määriteltävä suomalainen normaalitalo: minkä näköinen ja kokoinen se on, montako huonetta siinä on, montako normaalileipää mahtuu sen leivinuuniin ja montako askelta sen rapuilta on saunaan.

Olisi sitäpaitsi määriteltävä suomalainen normaalihevonen ja normaalilehmä, normaalivasikka ja normaalihieho, normaalisonni, normaalilammas ja normaalipässi, normaalisika ja normaaliporsas, normaalikana ja normaalikukko, normaalikoira ja normaalikissa.

Kun nämä seikat olisi saatu selville, voisi jatkaa normaaliperunalla ja normaalirehunauriilla, normaalijuuriskalla ja normaalikaalinkerällä.

Työmaa on laaja kuten näkyy.

Mutta se ei rajoitu vielä siihenkään. Sitä voidaan laajentaa yhäkin laajemmille aloille.

Millainen on suomalainen normaalikylä? Millainen on suomalainen normaalikirkko? Entäs normaalipappi ja normaalipapinrouva? Kuinka pitkä on normaalisaarna, ja kuinka pitkä on normaalitukkapölly kinkereillä? Miten kauas kuuluu normaalilukkarin laulu ja normaalivallesmannin kirous?

Kuta kauemmin näitä tutkimuksia jatketaan, sitä suuremmaksi kasvaa tiedonjanomme.

Kuinka suuri on normaalikahvipannu? Kuinka monta kuppia se vetää? Kuinka monta kuppia juo normaali-kahvitäti päivässä, ja kuinka monta sanaa ehtii hän kunkin kupin aikana puhua? Kuinka monta ryyppyä normaalijuoppo kaataa vuodessa ja kuinka punainen normaalijuopon nenä on?

Kaikki nämä seikat kaipaavat tutkimusta. Kaikista näistä asioista olisi mieltäkiinnittävää saada selko.

Kunhan vain eivät sen tekijät ennemmin loppuisi Kuinka monella lyönnillä takoo normaalisuutari naulan kengänpohjaan? Kuinka monta lautamiestä nukkuu normaalikäräjillä yhtä aikaa?

Paljon on tutkimista. Ja merkillistä on, että mitä enemmän saa tietää, sen suuremmaksi tulee tiedonhalu.

Sellaista se on aina.

Toistaiseksi saanemme kuitenkin tyytyä siihen, että saadaan tulkituksi ja määritellyksi suomalainen normaali-ihminen. Siinäkin lienee aluksi aikamoinen työ. On määriteltävä normaalinenä ja normaalivatsa, normaaliparta ja normaalikynnet.

Monta seikkaa on otettava huomioon.

Mutta joka sitten kaikki ne mitat ja säännöt täsmälleen täyttää, hänellä on syytä tuntea itsensä tyytyväiseksi.

Jään odottamaan tutkimuksen tuloksia.

Kun ne on julkaistu, ilmoitan sitten, missä suhteessa minä täytän normaalimitat.

Jollei mitään tällaista ilmoitusta näy, niin on lukijalla syytä päästää pieni osanottava huokaus puolestani.

Silloin en nimittäin ole täyttänyt normaalisuomalaisen vaatimuksia missään suhteessa — en yhdessäkään ainoassa suhteessa.

Kamalalta tuntuu ajatella sellaista mahdollisuutta, mutta voihan niinkin käydä… ellei komitea hyväntahtoisesti sattuisi valitsemaan juuri minua normaali-ihmiseksi. Mikä olisi kovin hauskaa.

Ei goliera buuhun noushe.

Turun torilla.

Sinä suurena kolerakesänä.

Pääryniä. Punapaitainen ryssä. Minä.

— A oshtaka härra hjuva päärona! Viishtoispenni kappala.

Viimeistä edellisen vuorokauden kuluessa oli Pietarissa todettu 113 koleratapausta.

— En osta.

— Miks et oshta? Oshta pois päärona! Ei ole kallis päärona!
Viishtoispenni kappala, härra!

— En osta. Lääkärit sanovat…

— Leekari! Leekari! Mitä leekari sanovat?

— Sanovat, ettei nyt saa syödä pääryniä.

— Mikshei, mikshei?

Punapaitaisen silmät palavat.

— Sanovat, että niistä voi tulla kolera.

— Leekari! Ennen leekari sano, että joka aamu pidä päärona syödämän, niin sitten hjuva tulemat. A nyt sano, että tule goliera! Mishtä tulemas Härra, mishtä tulemas?

Arv. yleisöä alkaa keräytyä.

— Mishtä tulemas? Minä kysyn: mishtä tulema Vashtaka, härra!

— Päärynästä.

Kaupustelija arv. yleisölle:

— Minä kysyn: mishtä tulemas, a ei taida härra vashtata! Eikä taida vashtata leekari.

Sitten minulle:

— Päärona Venähellä kashvamas buussa korgiaila, liki daivashta. Ei goliera buuhun noushe! A jos ieibä loppu, a sitten tule goliera.

Ja nuolaistuaan huuliaan:

— Minä joka päivä kymmenen kappala pääronia syönyt, a ei vieläkä kondit pyshtys!

Uskoin.

Ja ostin.

Ja söin.

Enkä ole vieläkään sairastunut koleraan.

Pässi.

Ihminen vanhenee. Mikäpäs siinä. Vanheneehan hevonenkin, vaikka sillä on kaksi paria jalkoja päästäkseen vanhuutta pakoon.

Lähestyvän vanhuuden oireita kuuluu olevan, että alkaa nähdä unia lapsuutensa aikuisista tapauksista ja asioista. Unissa ja ihmisen unielämässä on oikeastaan paljon merkillistä. Kirjoitan ehkä joskus toisen kerran siitä laajemmin ja tieteellisemmin. Tällä kertaa kirjoitan vain pässistä.

Näin viime yönä unta siitä vanhasta pässistä, joka lapsuudessani oli meidän naapuritalossamme. En ole muistanut koko pässiä ainakaan viiteenkolmatta vuoteen, joten ei kumminkaan tässä tapauksessa pidä kutiaan se uniteoria, minkä mukaan unet johtuvat niistä kokemuksista tai ajatuksista, joita meillä on ollut edellisenä päivänä tai lähipäivinä sitä ennen.

Oli merkillistä, että tunsin unessa sen pässin oitis, vaikka minulla ei ole ollut kunnia tavata sitä lähemmä kolmeenkymmeneen vuoteen. Olen sittemmin aikojen kuluessa ja toimeni takia tullut tekemisiin monen kaksijalkaisen, rikkaan, upean, kuuluisan, oppineen tai muuten huomattavan pässin kanssa, joista en olisi voinut muutamia kuolemaksenikaan tuntea esimerkiksi noin vuoden päästä, tuskinpa seuraavalla viikollakaan, sillä suuren kaupungin väenvilinässä unohtuvat kerran nähdyt kasvot helposti ja nopeasti, etenkin jos on niin huono jälleentuntemisaisti kuin minulla, mutta sen naapurin pässin — päästäkseni taas kiinni asiaan — tunsin heti. Ja kuitenkin myöntää jokainen, joka on pässejä nähnyt, että niiden naamataulut ovat jokseenkin toistensa näköiset. Niin että naapurin pässin oli kai täytynyt tehdä minuun erikoisen syvän vaikutuksen.

Muistelmakuviini naapurin pässistä liittyvät pitkät kesäiset poutapäivät taivaanrannassa asuvine valkeine pilvilinnoineen, rattaiden ratina etäiseltä maantieltä, kukon kiekaus kesäpäivän-hiljaiselta kylältä, auki olevat kamarien akkunat, ja uudin, jonka ilmavirta on vetänyt akkunalaudan ulkopuolelle, äskenniitetyn heinän tuoksu perunamaan pientareita ja veljeni lakki, jonka omistajansa syystä taikka toisesta on jättänyt kaivonkannelle.

Kävelen siitä ohi avojaloin, kädet mahtavasti housuntaskuissa, sillä minulla on ensi kertoja ylläni housut, joissa on oikeat taskut, pitkän kärttämisen ja mankumisen jälkeen saadut. Pistän kaivonkannella olevan lakin päähäni, oman lakkini päälle kallelleen, ja kävelen edelleen mahtavana, kaksilakkisena, housuntaskuisena ja joutilaana, koetanpa vielä sylkäistäkin yhtä luontevasti kuin Simolan renki, miesten mies, joka kyntää vähän matkan päässä peltoa ja kohtelee kunnioittavia lähentymisyrityksiäni yli-ihmisen korkealla ja täydellisellä välinpitämättömyydellä.

Täällä on vanha saunamme, saunan takana viholaispensaita ja aita, ja aidan takana naapurin pässi.

Naapurin pässi on sekä pilkattu, vihattu että pelätty. Ennenkaikkea kuitenkin pelätty.

Sillä se puskee meitä poikia, jos vain pääsee kimppuumme, puskee niin että paikat paukkuvat.

Ennen se ei ollut puskenut. Se ei ollut edes osannut puskea, vaan juoksi aina meitä pakoon.

Mutta sitten me päätimme opettaa sen puskemaan, siinä kauniissa ja luvallisessa tarkoituksessa, että se puskisi naapurin vanhaa Sauna-Maijaa kun tämä kyykkii perunamaata kitkemässä.

Ryhdyimme siis täydentämään pässin kasvatusta, sillä mitäs pässillä, joka ei osaa puskea.

Ahdistimme sen johonkin aidannurkkaan, mistä se ei päässyt livistämään, ja rupesimme sitä sitten siinä härnäilemään ja päkkäilemään otsaan.

Naapurin pässi ei ollut mikään tyhmä oppilas, ainakaan pässiksi. Se oppi hyvin pian puskemaan, ja puski sitten opettajansa nurin.

Jotain sen pässin luonteessa oli kuitenkin vinossa. Se ei nimittäin puskenutkaan koskaan Sauna-Maijaa, niinkuin sen velvollisuus olisi ollut ja jota varten se nimenomaan oli kouluutettu, mutta meitä poikia puski se erityisellä innolla ja mielihyvällä, niin ettemme enää koskaan uskaltaneet mennä sen aitauksen sisäpuolelle, jossa naapurin pässi oli. Se oli suuri vahinko ja pettymys, sillä saman aidan sisäpuolella oli meidän muutamaan kiviraunioon rakentamamme ylpeä, kyynäränkorkuinen linnoituksemme.

Mutta tänään oli minulla jaloissani taskuniekkahousut ja päässäni kaksi lakkia. Sitäpaitsi oli pässi aivan aitauksen toisessa päässä ja seisoi selin minuun. Päätin siis uhallakin hyökätä linnoitukseen, jonka muurien takana olisin kyllä turvassa pässin hyökkäyksiltä.

Kiipesin vähin äänin yli aidan ja läksin juoksemaan linnoitusta kohti.
Varmasti ennättäisin sinne, sillä pässi ei vieläkään huomannut minua.
Juostessani huusin pässille ilkkuen "hei!" ja paransin vauhtia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pässikin liikkeellä.

Se läheni hirmumyrskyn vauhdilla. En ollut koskaan nähnyt sen juoksevan sillätavoin. Enkä minäkään ole koskaan juossut niin kovasti. Molemmat lakkini putosivat maahan, mutta toivoni, että pässi pysähtyisi purkamaan niille sisuaan, petti täydellisesti. Pässi ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Sitä enemmän kiinnitti se huomiota minuun.

Juoksin hurjistuneena, pitkä tukkani leuhkaen, mutta pässi juoksi vielä hurjistuneemmin. Aloin käsittää sen kamalan tosiasian, etten ehtisikään linnoitukseen ennen pässiä.

Sinne oli vielä ainakin viisi syltä, kun pässi ennätti kintereilleni. Kohottamani hätähuuto katkesi kesken, sillä juuri samassa sain takalistooni aika paukun. Onneksi oli tämä pässi sarveton. Lensin ilmassa sylen verran, ja auttoi pässi täten minua lähemmäksi päämaaliani, mutta vielä oli linnoitukseen pari kolme syltä, ja minä makasin vatsallani maassa. Kääntäessäni varovaisesti päätäni näin pässin seisovan aivan takanani, valmiina uuteen hyökkäykseen.

Älähdin ja ummistin silmäni, arvellen loppu olevan lähellä, mutta uutta paukkua ei kuulunutkaan. Maattuani siten muutaman minuutin ajattelin, että pässi on mahdollisesti antanut minulle anteeksi, ja kohosin polvilleni. Samassa sain hartioihini täräyksen, joka paiskasi minut jälleen vatsalleni.

Huomasin siitä, ettei pässi puske minua niinkauan kuin makaan pitkälläni, mutta on valmis uusiin väkivaltaisuuksiin heti, kun yritän nousemaan. Ei siis auttanut muuta kuin maata edelleen liikahtamatta, leuka maassa.

Päivä paistoi niskaani ja lakitonta päätäni. Kylällä vallitsi kesäpäivän hiljaisuus. Edessäni oli ruohikkoa, puoleksi kuloontunutta, ja joku voikukka, takanani seisoi pinkeäkoipinen pässi, pää kekallaan.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut. Ehkä viisi, ehkä viisitoista minuuttia. Jokatapauksessa tuntui se iankaikkisuudelta.

Vihdoin yritin lähteä ryömimään nelinkontin eteenpäin, mutta takaapäin tuli heti asianomaiseen ruumiinosaan sellainen puksu, että leukani loksahtivat vastakkain ja pääni painui jälleen pientareeseen.

Taas makasin siinä, pässin vahtimana. Minusta alkoi tuntua siltä, että me olisimme oikeastaan voineet jättää opettamatta tuon pässin puskemaan. Sitten alkoi tuntua siltä kuin kuolisin piakkoin nälkään. Tavaton nälkä hiukaisi äkkiä sisälmyksiäni. Pässi varmaankin vahtisi minua siihen saakka, kunnes oli sin kuollut nälkään.

Tämä ajatus täytti mieleni kauhulla. Aloin huutaa ja parkua minkä jaksoin.

— Mikä hätänä? kuului palvelustyttömme ääni saunan luota. — Hyvä isä, onko sinua mato pistänyt.

— Pässi! paruin minä. — Puskee!

— Kukas sen opetti puskemaan? huomautti palvelustyttö, kapusi aidan yli ja ajoi pässin tiehensä. Nöyryytettynä ja viheliäisenä hiivin minä hänen turvissaan takaisin kotipihan suojaan.

* * * * *

Viime yönä näin unta, että makasin maassa, takanani naapurin pässi, joka juuri oli puskenut minut kumoon. Unessakin huomasin, ettei tämä nyt oikeastaan ole laitapeliä, sillä olenhan minä aikuinen mies, jonka pitäisi helposti pitää puolensa tavalliselle maatiaispässille, mutta tosiasiana pysyi, että pässi oli voitolla. Huokasin ja tunsin hiukaisevaa nälkää.

Nousin ja yritin nelinkontin ryömiä eteenpäin. Pässi antoi puksun, ja minä heräsin siihen.

Näläntunne ei kadonnut herättyänikään. Muistin silloin, että olin eilen, lievän pahoinvoinnin johdosta, syönyt hyvin keveän päivällisen, enkä illallista ollenkaan.

Tämä näläntunne oli siis yli neljännesvuosisadan kuluttua herättänyt unessa eloon ammoin unohtuneen kohtauksen lapsuudestani. Varmaankin oli tuo pikkupojan nälänkuvitelma tavattoman voimakkaasti syöpynyt alitajuntaani, sillä olenhan minä sittemmin ollut monta kertaa paljon suuremmassa ja todellisemmassa nälässä.

Raskas velvollisuus.

— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen virkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä sikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen lopuksi vain ihminen… suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen ihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku ja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset ovat kiivaat…

Vanha viskaali puhalsi pari savua ilmaan ja jatkoi:

— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja siinä pikkukaupungissa.

Olimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän olisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia pulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä ole.

Tuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille olisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.

Kuvernööri vastaa. Niin ja niin. Siihen katsoen ja koska ja kun niitä aineksia ei ole sen suurempaa määrää, niin kaatakaa maahan.

Minä sanon seuraavana päivänä pojille poliisikamarissa, että sellainen tuli kuvernöörin päätös. Vai niin, vastasivat pojat vähän verkalleen. Ylikonstaapeli Kurki sanoi, että on se sentään synti. Jumalanviljaahan se sekin on. Ja konstaapeli Nahunen mutisi, että voisihan se mennä maahan toistakin, luonnollisempaa tietä. Toisetkin poliisit lausuivat valittelunsa, mutta minä tiesin ja tunsin, että Kurki ja Nahunen olivat enimmän huolissaan. Tunsinhan minä laumani, etenkin kun se ei ollut sen suurempi.

Aivan niin, myönsin minä. Syntihän se on. Mutta se on nyt kuitenkin kuvernöörin päätös, jota on noudatettava. Älköön siis tämä synti tulko meidän päällemme, vaan kuvernöörin pään päälle.

— Niinpä niin, huokasi Nahunen. Kun on päätös, niin on päätös. Minkäpäs sille…

Minä katselin konstaapeleitani vakavasti ja sanoin sitten:

— Meidän on siis, esivallan palvelijoina, pantava esivallan päätös täytäntöön.

— Niin, mutisivat konstaapelit, katsoen surkutellen kamarin nurkassa sotilaallisissa riveissä seisovia pulloja.

— Mutta, lisäsin minä. — Ennenkuin me ryhdymme virkamme vaatimaan toimitukseen, täytyy meidän luonnollisesti olla varmasti vakuutetut siitä, että me todellakin teemme sitä, mitä meidän on käsketty tekemään.

Poliisit katselivat minua, päällikköään, epäröiden.

Otin nurkasta yhden viskypulloista ja sanoin.

— Tämä on kyllä viskypullon kuori, mutta voimmeko vaadittaessa vannoa, että sen sisällys myöskin on viskyä?

Kurki alkoi ilmeisesti kirkastua ja vastasi kiireesti?

— Kukas hitto sitä voi maistamatta vannoa?

— Siis täytyy meidän ensin hankkia siitä asiasta varmuus, sanoin minä.
— Onko kenellä korkkiruuvia?

Minulle ojennettiin heti neljä korkkiruuvia. Poliiseita oli ympärilläni viisi.

Avasin korkin. Se heltisi miellyttävällä puksahduksella.

— Onkos täällä lähettyvillä juomalaseja?

Ei ole koskaan ravintolassa toimitettu lasia eteeni niin nopeasti.

Kaasin lasin täyteen ja maistoin.

— Minusta tämä on viskyä, sanoin sitten. — Mitäs ylikonstaapeli arvelee?

Kurki sipaisi suutaan kädenselällä, nosti lasin huulilleen ja otti pitkän siemauksen.

— Hm, sanoi hän sitten. — Kyllähän se on niinkuin viskyä…

Varmistuakseen asiasta otti hän vielä kulauksen ja arveli:

— Kaipa se sitä on.

Nahunen vilkaisi vuorostaan lasiin ja sitten minuun. Lasissa oli vain vähän pohjalla.

Kaasin lasin täyteen ja sanoin:

— No, Nahunen!

Nahusta ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Hän kaatoi koko lasillisen paikalla kurkkuunsa. Se on ainoa kerta, milloin minä olen nähnyt kenenkään juovan niin suuren lasillisen raakaa viskyä yhdellä henkäyksellä, vieläpä edes suutansa muikistamatta.

— Joo, sanoi Nahunen. — Kiitoksia, herra viskaali!

Täytin taas lasin ja sanoin:

— No ottakaa nyt sitten te toisetkin.

Toiset saivat hekin osansa.

Viimein oli pullo tyhjä.

Kurki loi silmäyksen toisiin nurkassa oleviin viskypulloihin ja esitti epäilyksensä, että jospa niiden sisällys ei olekaan samaa kuin sen, jonka juuri olimme tarkastaneet. Mutta minä sanoin:

— Ei, kyllä meidän täytyy nyt uskoa.

— Jaa, jaa, myönsi Kurki vähän alakuloisesti.

— Mihinkäs ne nyt sitten kaadettaisiin? kysyin minä.

Tuumittiin sitä. Yksi ehdotti yhtä paikkaa, toinen toista.

Nahunen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, ehdotti torin nurkalla olevaa issikkain käymälää. Havaitsin ehdotuksen käytännölliseksi.

— Sittenpähän tulee sekin paikka desinfisioiduksi.

— Vaikka luonnollisempi olisi ollut toista tietä, mutisi kuitenkin
Nahunen.

Ladottiin siitä kaikki pirtupullot ja kaikki täydet viskypullot suureen pyykkikoriin.

— Jos ylikonstaapeli ja Nahunen ottavat sitten korin ja lähtevät kanssani toimeenpanemaan kuvernöörin päätöstä.

Lähdettiin.

Tultiin asianomaiseen paikkaan.

— Annetaan mennä nuo pirtupullot ensin, sanoin minä, — sitten vasta viskypullot.

— Joo, siten jää parempi hajukin jäljelle, huomautti Kurki.