— Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia…

— Mitä?! kysyi piru.

— Ei yhtään mitään, ei minkäänlaisia, huokasi masentunut Keljunescu.

Silloin nousi piru ylös, tarttui Keljunescua parrasta ja huusi:
"Kirottu humpuukimestari!"

Ja raivostunut piru pyörähti pukinsorkallaan puolitoistakertaa ympäri, huiskasi hännällään sähkölampun alas pöydänkulmalta ja katosi lattian läpi, jättäen jälkeensä häijyn tulikivenkatkun.

Sitten sähkötti piru kaikille sähkösanoma- ja uutistoimistoille, että Keljunescu on humpuukimestari ja ettei hänellä ole minkäänlaisia valtiollisia suunnitelmia.

Mutta sitä ei kukaan uskonut.

Murhayritys Mikkelissä.

Santarmi ammuttu 25 pennin hintaisella tinaisella paperinallipyssyllä melkein kuoliaaksi.

Joulunaikaisiin surkuteltaviin veritöihin voidaan myöskin lukea santarmin ampuminen Mikkelissä.

Santarmia ammuttiin lauvantai-iltana kadulla. Hän ei kuitenkaan paikalla kuollut, vaan jaksoi viimeisillä voimillaan laahautua poliisikamariin, jossa ilmoitti verityöstä.

Etsivät pantiin liikkeelle ilkiötä etsimään, ja santarmiraukkaa ruvettiin tutkimaan.

Salaperäisintä asiassa kuitenkin oli, ettei santarmissa löydetty mitään kuulanreikää.

Oli kuin olisi häntä ammuttu noidannuolella.

Kun santarmi oli perinpohjin nuuskittu ja järkähtämättömäksi totuudeksi todennettu, että kuula oli puhkaissut hänet reikää tekemättä, istuivat poliisiherrat hämmästyksestä jähmettyneinä tämän uuden lääketieteellisen ihmeen edessä, samalla kun emämaan etujen ja intressien virallinen edustaja ja ilmestymismuoto teki autuaallista lähtöään tästä surun ja murheen laaksosta.

Etsivä osasto toimitti sillä aikaa Sherlock Holmeseilleen tutkimuksiaan niin suurella menestyksellä, että murhamies hetkisen kuluttua oli käpälälaudassa.

Niin nuori ja niin paatunut! Sillä tämä verenhimoinen otus havaittiin 12-vuotiseksi pojaksi.

Rikoksen selvittelyä helpotti suuresti se seikka, ettei murhaaja ensinkään kieltänyt, vaan myönsi peittelemättä ampuneensa Vuori- ja Mikonkatujen kulmauksessa.

Murha-ase oli 25 pennin hintainen, tinasta tehty "pyssy" ja latinkina paperinalli, jollaiset maksavat 5 penniä rasiallinen. Poika oli saanut pyssyn joululahjaksi. Santarmia taas ei poika ollut havainnut.

Nämä tiedot saatuaan on santarmi alkanut huomattavasti tointua, mutta koska murhayritys on kuitenkin tapahtunut sen nallinnapsahduksen takia, joka oli aiheuttaa santarmille sydänhalvauksen, on raportti tapahtumasta lähetetty ylempiin paikkoihin.

Pian kai kuuluu, minkä hälinän se siellä aiheuttaa.

Helluntailiike.

Juoksupoikamme on ilmoittanut, että eräs hänen kaukainen sukulaisensa, joka on liittynyt helluntailiikkeeseen, on ruvennut puhumaan kielillä.

Hän kuuluu puhuvan mitä vaan.

Ja koska tahansa.

Muut puhuvat kielillä ainoastaan silloin kuin henki antaa heidän puhua.

Mutta tämä meidän juoksupoikamme sukulainen kuuluu puhuvan mitä tahansa ja milloin tahansa ja missä tahansa.

Hänen oppimaton ympäristönsä ei tietysti ymmärtäisi, mitä kieltäkään hän kulloinkin puhuu, ellei hän itse sitä ilmoittaisi.

Tähän asti on hän sekä hengellisissä herätyskokouksissa että yksityiselämässään puhunut oman ilmoituksensa mukaan mesopotamian kieltä ja afrikan kieltä ja kanariansaaren kieltä ja intiaanikieitä ja austraalian kieltä ja ostjakkien kieltä ja syrjäänien kieltä ja samojeedin kieltä ja turkin kieltä ja kaanaanmaan kieltä ynnä muutamia muita kieliä, joita kaikkia ei juoksupoikamme, vaikka hänellä onkin hyvä pää, jaksanut muistaa.

Tältä mainitulta henkilöltä kuuluu tulevan mitä kieltä hän vaan haluaa, kun hän vaan nousee seisomaan ja vääntää päänsä taaksepäin ja kierauttaa silmänsä nurin. Sitä tulee silloin kuin myllyn tuutista.

Koska asia tuntui meistä sangen mielenkiintoiselta, uskoimme juoksupojallemme, jonka näppäryyteen me aikain kuluessa olemme oppineet luottamaan, tehtäväksi Toimituksen edustajana haastatella useinmainittua kielilläpuhuvaa sukulaistaan ja merkitä muistiinsa näytteitä eri kielistä, voidaksemme niitä julkaista arv. lehtemme palstoilla.

Juoksupoikamme otti vastaan hänelle uskotun tehtävän tälle nuorelle henkilölle ominaisella harrastuksella ja innostuksella, otti taskuunsa piukan käsikirjoitusliuskoja ja toimituksen parhaan kynän sekä lähti Vähään Heikkilään, jossa hänen kielitaitoinen sukulaisensa nykyään asustaa.

Hän tuli parhaaseen aikaan perille, sillä hänen saapuessaan seisoi kielilläpuhuja juuri tyhjällä pakkilaatikolla porstuassa ja puhui hunguusien kieltä niin että se kuului pitkän matkan päähän.

Arv. lehtemme edustaja ryhtyi heti tekemään muistiinpanoja ja kirjoitti paperille seuraavat sanat: "Hulipui mukkeli tsinkeli maaharu butsi huitturi mungongango kiuliusiu kikerokakero döröbörö hötsipötsi braavastus."

Nyt kielilläpuhuja vähän veti henkeään ja nuolasi paljosta puhumisesta kuivaneita huuliaan sekä sanoi:

— Se merkitsee: Maa viheriöitsee kesällä, kuu loistaa taivaalla kuutamoöinä ja päivällä paistaa aurinko.

Tämän jälkeen pyysi haastattelijamme häntä kääntämään kirgiisien kielelle säkeen:

"Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa."

Haastateltu suostui ystävällisesti tehtävään ja lausui:

Nuori ystäväni! Se on kirgiisien kielellä: kraa haa krumpuli pumpuli.

Kun juoksupoikamme oli kirjoittanut tämän kielinäytteen muistiin, rohkeni hän pyytää pientä näytettä myöskin muhametinkielestä.

Hän sai seuraavan näytteen:

"Mekkamedina mokka, muhametinne näja nokkaa."

Mutta äkkiä valtasi haastatettavamme taas hengellinen innostus, ja hän veisasi kovalla äänellä afrikankielellä seuraavan laulun:

    "Gai lai hai,
    Wai sai rai,
    Matsu satsu hatsu
    Lahi tahi pahi
    Dolo polo solo.
    Göpsy löpsy höpsy,
    Mullu tullu hullu."

Poika, joka nyt katsoi saaneensa tarpeeksi näytteitä kielilläpuhumisesta tällä kertaa, kiitti puhujaa ystävällisestä vastaanotosta ja pisti kynän ja paperit taskuunsa.

Kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta huusi kielilläpuhuja hänelle:

— Poika hoi!

Haastattelijamme kääntyi kunnioittavasti takaisin.

— Muista panna lehteen myöskin, että pääsiäisen jälkeen tulee sitten se suuri pyrstötähti.

— Jahah! sanoi juoksupoikamme ja kirjoitti tämän tiedon muistiinsa.
Millainen pyrstötähti se on?

— Se on semmoinen kaksihäntäinen pyrstötähti. Toinen häntä on edessä, toinen takana. Toisessa hännässä on tulta ja toisessa tulikiveä.

— Kummassa on tulta ja kummassa tulikiveä? kysyi poika, joka on tarkka myöskin yksityiskohdissa.

Tähän ei ehtinyt vastausta tulla, sillä kielilläpuhuja joutui samassa hurmiollaan ja alkoi puhua eskimonkieltä.

Poika läksi pois ja esitti työnsä tulokset arv. toimituksellemme.

Myöhemmin hän kuuli, että sukulaisensa oli sillä kertaa puhunut eskimonkieltä toista tuntia yhtä mittaa.

Pääkirjoitus.

Me tartumme tällä kertaa kynään raskain mielin.

Meidän surullinen velvollisuutemme on nimittäin ilmoittaa turkulaisille lukijoillemme, että vesijohdostamme on vesi kohta lopussa.

Vedenpaisumuksessa sitä kyllä saatiin runsaasti, mutta Kakolassa ovat rosvot sitä juoneet niin määrättömästi, että se alkaa nyt olla loppu.

Nyt on kielletty Kakolassa enää juomasta meidän vesijohtomme vettä.

Meidän herrat ovat sanoneet Kakolan herroille, että tuottakaa itsellenne vettä vaikka Mesopotamiasta, mutta meiltä ette saa: Ette saa litraakaan. Antaisimmeko me rosvojen juoda vetemme loppuun ja antaisimmeko viattomain pienten lastemme kuolla janoon?

Ei, ja miljoona kertaa ei!

Mitä se meihin kuuluu, mitä Kakolassa juodaan. Vaikka juotaisiin samppanjaa. Valtio saa pitää huolen Kakolasta. Jos arvoisat rosvot janon vaikutuksesta kovin heikentyvät, niin sopii heidät ensi kesänä lähettää Iisalmeen terveysvettä juomaan.

Jos pitää kesäksi mennä Iisalmeen, niin kyllä se on meidän mielestämme yhtä suuri rangaistus kuin istua Kakolassakin.

Kysyimme sitten juoksupojaltamme, mitä hänen kotonaan arvellaan siitä, että vesi loppuu.

Poika sanoi, että isä nauraa ja on hyvillään, mutta äiti on vihainen.
Isä sanoo, että hänen täytyy silloin juoda vain olutta.

Kysyimme juoksupojaltamme, mikä hänen persoonallinen mielipiteensä on.

Asiata harkittuaan ilmoitti poika persoonalliseksi mielipiteekseen, että kyllä se olis kovin hyvä, jos se loppuisi. Ettei tarvitsis enää koskaan pestä itteään.

Koska me olemme siisteyttä harrastavia ja katsomme Suomen kansan tulevaisuuden riippuvan sen siisteydestä, niin annoimme arvoisalle nuorimmalle avustajallemme vakavan, isällisen varotuksen.

Toivomme sen vaikuttavan hyvää hänen sielunsa kehitykselle.

Talvi on ollut loppumaisillaan. Kevään henget ovat liidelleet yli kaupunkimme tammikuun lopulla, niin että me olemme taas tunteneet olevamme Turussa. Joulusta lähtien on meistä tuntunut kuin emme olisi asuneetkaan Turussa vaan esimerkiksi pohjoisnavalla, ja me olemme odottaneet luoksemme turkkeihin ja karvanahkakintaihin puettuja naparetkeilijöitä koirineen.

Mutta nyt tätä kirjoittaessamme, kun ulkona on 5 astetta lämmintä, taivas on harmaa ja ilma on harmaa ja maa on harmaa ja puut ovat harmaita ja kadut ovat harmaita ja sumua on ja vettä tippuu räystäistä ja vesi litisee jaloissamme ja varpaittemme väleissä, vaikka onkin helmikuu alussa, tunnemme taas olevamme kotona ja laulamme helein äänin:

— Talvi on jo laannut raivoomasta!

Siinä toivossa että kevät olisi ei ainoastaan näkyväisessä luonnossa vaan myöskin lukijoittemme sydämissä, päätämme tämän johtavan artikkelimme.

Turun kirje.

Tiede opettaa, että me voimme otaksua mitä hyvänsä.

Me voimme esimerkiksi otaksua, että Rikhard Leijonamieli ja Muchanura ja Lurich ja Gold ja Kaarle kahdestoista ja kreivi Bertelsköld ja Isidor ja Nolo Vervetti ja Simson Deliloineen ja Iso-Rinne ja Puolan August Väkevä ja Tuomisto ja Palokunnantalon Fengler ja musta maailmannyrkkeilymestari Jack Johnson ja hra Järvinen olisivat yhdessä juomassa kinkeliiniä tynnyristä Phoenixin "olutkullussa".

Tiede on myöskin oikeassa siinä, että me voimme otaksua, että he innostuvat ja laulavat:

"Yks voima sydämihin kätketty on", ja "Käy eespäin, väki voimakas!"

Mikään ei estä myöskään otaksumasta, että heidän keskuudessaan sitten nousee kysymys siitä, kuka oikeastaan on vahvin. Olettakaamme myöskin, että he päättävät etsiä tähän kysymykseen vastausta yleisen tappelun kautta.

Silloin nousee kuin itsestään meidän muiden eteemme toinen kysymys, joka kuuluu: kuka meistä lähtee erottamaan nuo yllämainitut taistelijat toisistaan?

Voimmeko otaksua, että kukaan meistä suostuisi ottamaan tämän luottamustoimen vastaan?

Kuulen Suomen kansan olevan yksimielisen siitä, ettei sellaista voi otaksua.

Emme siis voi otaksua mitä hyvänsä, joten tiede päivänselvästi on iskenyt kirveensä kiveen.

* * * * *

Mutta oikeastaanhan minun piti kirjoittaa kirje Turun kaupungista, ja perin sopimatonta on, että olen eksynyt näin kauas itse aineesta.

Niin, eihän täällä ole mitään hätää. Mikä on meidän täällä oljennellaksemme? kysyivät Jukolan pojat.

Syysaurinko paistaa ikkunasta, täysin palvellut italialainen kenraali soittaa pihalla posetiivia. Aurajoessa on vettä enemmän kuin pitkiin aikoihin, valtuutettujen puhemies on pyytänyt kirjastonhoitokunnalta anteeksi, lehtemme leviää kuin aamuruskon siivillä, sirkuksessa tehdään rukiisen leivän ja jääkellarikaljan voimalla ihmeitä, kyyhkyset on hävitetty sukupuuttoon ja naakkojen yhteiskunnassa vallitsee senvuoksi makeanleivän ja yltäkylläisyyden päivät, svenska dagen firades med pomp och ståt, j.n.e.

Voimme siis tyytyväisyydellä silmätä menneisyyteen ja toivorikkain mielin odottaa tulevaisuutta, lujasti luottaen siihen, ettei Naantalin kilpailu enää voi meitä kukistaa.

Yhdenvertaisuuslaki.

"Se keskusaseman hoitajatar, joka ei voi ilmottaa presidentille pyytäneen puhelimen numeroa, on uhattu karkoittaa kaupungista 24 tunnin kuluessa."

Hovioikeuden presidentti on tuntenut itsensä vainotuksi ja pyytänyt viranomaisten suojelusta. Viranomaiset ryhtyivät "asianmukaisiin toimenpiteisiin".

* * * * *

Helmik. 6.

Eräs sentraalineiti on saanut käskyn lähteä kaupungista 24 tunnin kuluessa. Oli erehdyksestä yhdistänyt presidentin puhelun ensimmäiseen, kun piti olla toiseen poliisivartiokonttoriin. Hän on 19:s karkoitettu sentraalineiti. Karkoitukset tihenevät päivä päivältä, koska melkein koko vanha keskusaseman henkilökunta on karkoitettu kaupungista ja uudet tottumattomat neidit tekevät lakkaamatta erehdyksiä.

* * * * *

Helmik. 7.

Kauppias Anders Adolf Andersson on saanut karkoituskäskyn. Syytä ei tunneta, mutta otaksutaan toimenpiteen johtuneen siitä, ettei hra Andersson ole tervehtinyt presidenttiä kadulla.

* * * * *

Helmik. 8.

Ent. satamatyömies Jussi Makkonen on vahvan poliisivartioston saattamana viety pois kaupungista. Hän oli ärjäissyt poliisille, joka laahasi häntä putkaan, että "en minä halua linnaan!" Presidentti sattui kulkemaan ohi. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan Makkosen olevan paikallisen kagaalin johtomiehiä.

* * * * *

Helmik. 9.

Tänään ei ole ketään karkoitettu.

* * * * *

Helmik. 10.

Kaikki sentraalineidit ovat saaneet käskyn poistua kaupungista 12 tunnin kuluessa siitä syystä, että presidentin langon täytyi soittaa kolme kertaa ennenkuin sai sentraalin "hereille".

* * * * *

Helmik. 11.

Presidentin tänään veivatessa telefooniaan katkesi telefoonin kampi.
Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat vangitut.

* * * * *

Helmik. 12.

Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet pääsivät vapaaksi suoritettuaan 500 ruplan suuruisen takauksen kukin.

* * * * *

Helmik. 14.

Presidentti on linkahuttanut jalkansa hiekoittamattomalia katukäytävällä. Asianomainen talonmies on saanut käskyn poistua kaupungista tunnin kuluessa.

* * * * *

Helmik. 15.

Talonmiehen vaimo on saanut käskyn poistua paikkakunnalta 12 tunnin kuluessa. Hän oli saattaessaan miestään asemalle sanonut hyvästellessään, että "kyllä ne nyt ajoivat sinut pois aivan turhasta". Vaimoa vastaan nostetaan syyte yhdenvertaisuuslain moittimisesta.

* * * * *

Helmik. 16.

Pietarin piirioikeus on langettanut talonmiehen vaimon yhdenvertaisuuslain moittimisesta 1,000 ruplan sakkoon.

* * * * *

Helmik. 17.

Viipurin telefoonimaksurästien kokooja on saanut käskyn poistua kaupungista 24 tunnin kuluessa.

* * * * *

Helmik. 18.

Talonmiehen vaimon äiti on karkoitettu kaupungista. Hän on tyttärensä tuomiosta lausunut, että "se on hävytöntä!" Häntä vastaan nostetaan Pietarin piirioikeudessa juttu yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta.

* * * * *

Helmik. 19.

Presidentin sisäkkö pudotti aamulla salissa tomuttaessaan erään maljakon lattialle. Poliisimestari on antanut hänelle määräyksen lähteä kaupungista 6 tunnin kuluessa.

* * * * *

Helmik. 20.

Särkynyt maljakko on korvattu valtion varoista. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan, että paikallinen kagaali on ulottanut agitatsioninsa palvelustyttöjen keskuuteen.

* * * * *

Helmik. 21.

Talonmiehen vaimon äiti on yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta langetettu 3 kuukauden vankeuteen ja julistettu 5 vuodeksi kelpaamattomaksi mihinkään kunnalliseen tai valtion virkaan.

* * * * *

Ja niin edespäin.

Tyynyjuttu.

Onko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä suomalaisten kanssa?

Suomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden syntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja.

Ei heistä saa selvää.

Nähtävästi ovat he asetetut asumaan rajojen toiselle puolen saman joen toisella puolella olevien totisten ja vakaamielisten byrokraattien syntien rangaistukseksi.

Kullakinhan on tässä maailmassa kuormansa kannettavana.

Suomalaiset eivät tee mitään muuta kuin retteiöivät. Jolleivät murjota omissa oloissaan, niin tekevät kiusaa venäläisille.

He ovat keksineet omituisia ketunjuonia, joihin sotkevat venäläiset.

M.m. jonkun niinsanotun laillisuuden.

Se on merkillinen todistus suomalaisten kekseliäisyydestä kiusanteon alalla.

Mikä on tuo laillisuus?

Hitto hänen tiesi.

Venäjällä ei ole koskaan ollut sellaista, mutta aina on toimeentultu.

Kuka on saanut selkäänsä, se on huutanut ja sillä hyvä.

Kuka on hirtetty, se on pistänyt kielensä ulos, sätkyttänyt pari kertaa koipiaan ja sillä hyvä.

Kuka on puhua pulittanut vasten ylempiään, se on saanut vasten kuonoaan, ja sillä hyvä.

Ei ole mitään laillisuutta ollut eikä ole tarvinnut olla. Hyvin on eletty, ja milloin ei ole eletty, niin on kuoltu.

Mitäpäs siinä!

Mutta suomalaisille ei tietysti se kelpaa. Kuinkas muutoin. Mikäs heille sitten kelpaisi muu kuin heidän omat jutkunsa.

Heillä pitää mukamas olla vielä niin sanottu laillisuuskin.

Vihdoin oikeat Venäjänmiehet suuttuivat ja sanoivat:

– Vai vielä teille laillisuuttakin pitäisi! Kyllä me teille laillisuuden näytämme!

Ja sitten he sanoivat, että kunhan teidät Krestyyn pistämme, niin siinä on teille laillisuutta.

Mutta Krestyn virkamiehet pudistelivat päätään ja sanoivat keskenään:

— Huonosti ovat asiat, jos tänne suomalaisia tuovat. Hyvin on täällä oltu ja eletty, mutta sitten ei tiedä, mitä tulee. Kylläpäs laittoivat rettelön.

Ja Krestyn virkamiesten aavistukset toteutuivat säntilleen.

Tuotiin sinne 18 suomalaista Viipurista, ja silloin se oli rauha lopussa.

Suomalaiset alkoivat puhua keskenään omaa papatustaan, jota ei ymmärrä edes kansanvalistusministerikään. Liekö edes ihmisten kieltä. Puhuivat ja puhuivat ja pyörittelivät silmiään.

Ja sitten sanoivat, että omat tyynyt pitäisi meillä olla.

Krestyläiset sanoivat vaan, että:

— Ahaa! Senkös te ensimmäiseksi keksitte! Vai vielä teille tyynyt tässä.

Mutta suomalaiset eivät hellittäneet. Kun ne pojat ovat saaneet jonkun pahanhengenjuonen päästä kiinni, niin eivät ne niin vain hellitä.

Silloin sanoivat virkamiehet heille, että juutas teidän kanssanne!
Laittakaa kirjallinen hakemus, jos osaatte.

No osasivathan ne. Mitäs ne eivät osaisi, kun on juonittelemisesta kysymys.

Kirjoittivat paperin, että niin ja niin. Omat tyynyt pitäisi meillä olla. Siisteys ja hygienia…

Asia meni Pietarin kuvernöörille, joka on hyväntahtoinen mies ja sanoi, että antakaa heille 5 omaa tyynyä. Ehkä ne siihen tyytyvät.

Mutta se on vale, että tyytyivät. Eivät ne mihinkään tyydy. Vaativat vain, että 13 tyynyä pitäisi olla lisää.

Juttu meni vankilaylihallitukseen.

Vankilaylihallitus on pulassa pahassa.

Että mitä tehdä niiden kolmentoista suomalaisen kanssa.

Kun ne tahtovat omia tyynyjä ja siisteyttä ja hygieniaa.

Ei ole ennen siisteyttä tahdottu ja hyvin on toimeen tultu.
Puhumattakaan hygieniasta.

— Vai jo nyt niille pitäisi siisteyskin olla. Ja gigienia. Mikä se gigienia on?

Kai se on jotain sellaista kuin laillisuuskin. Laillisuutta niille pitäisi olla. Ja siisteyttä ja gigieniaa…

Ei ole loppua suomalaisten vaatimuksilla.

Paha on kieltääkin. Sillä siitä ne suomalaiset yhä enemmän suuttuvat ja ties mitä keksivät.

Mutta nurinkurista olisi heille myöskin myöntää omia tyynyjä, siisteyttä ja gigieniaa. Eiväthän muutkaan sellaista tarvitse.

Vaikeassa asemassa on vankilaylihallitus. Toista kuukautta on jo ajatellut niitä kolmeatoista tyynyä ja gigieniaa.

Eikä ratkaisusta ole vielä tietoakaan.

Demminin taistelu.

Tietosanakirja kirjoittaa:

Demmin on tullut kuuluisaksi eräästä tapauksesta Kustaa II:n Aadolfin historiassa. Kuningas — niin kerrotaan — oli 20 p. heinäkuuta 1630 lähtenyt ulkopuolelle leiriänsä, jolloin hän oli joutua vihollisen väijymyksen uhriksi, jollei 70 suomalaista ratsumiestä olisi omalla hengellään pelastanut häntä. Samanaikuiset luotettavat lähteet eivät kuitenkaan puhu koko tapauksesta, eivätkä toiset kuvaukset, jotka ovat itse tapauksen värittäneet tärkeäksi, mainitse erityisesti suomalaisten ratsumiesten olleen mukana kuninkaan saattajina, vaan sanovat heidän myöhemmin tulleen hänelle avuksi, jonka tähden alettu epäillä vanhan kertomuksen todenperäisyys.

Me emme voi sitä epäillä.

Me uskomme taistelun tapahtuneen; ja tahdomme kertoa sen opiskelevalle nuorisollemme siten kuin se asia kaiken todennäköisyyden mukaan on ollut.

* * * * *

Oli heinäkuun 20 päivän aamu 1630.

Kuningas Kustaa Aadolf heräsi varhain aamulla teltassaan, kutsui sisään päivystävän upseerinsa ja sanoi:

— Anna satuloida hevoseni. Tahdon lähteä haistelemaan raitista aamuilmaa.

Kuninkaan astuessa hevosen selkään arveli Nils Brahe:

— Kunhan ei vain teidän majesteettinne joutuisi ikävyyksiin… Kuuluu olevan suurenlaisia saksalaisjoukkoja liikkeellä.

— Kyllä minä saksaa osaan, sanoi Kustaa Aadolf. Antakaa minulle seitsemänkymmentä suomalaista henkivartijoiksi.

— Hm, sanoi eräs esikuntaupseereista. Suomalaiset ovat viime päivinä olleet merkillisen äreällä ja riidanhaluisella tuulella. En oikein ymmärrä, mikä niillä taas on nahassa.

— Tietysti se, että heidän on pitänyt taas niin kauan olla rauhassa, sanoi toinen upseeri. Jolleivät he saa kerran viikossa tapella tarpeekseen, niin tulevat ne oikein kipeiksi.

— Tehkää kuten olen käskenyt, sanoi kuningas. Eivät kai ne sentään minua rupea pieksämään.

Hetkisen kuluttua lähestyi kuningasta seitsemänkymmentä suurta, pahannäköistä suomalaista, jotka ratsastivat pienillä, tappurakuontaloita muistuttavilla hevosilla.

— Moron, pojat! huusi Kustaa Aadolf iloisesti.

— Moron, moron! vastasivat suomalaiset vihaisesti, sillä he olivat aivan harvinaisen äkeällä tuulella.

— Kylläpä ovatkin kiukkuisen näköisiä, ajatteli kuningas itsekseen. Mutta odottakaahan peijuonit, kun Breitenfeltin taistelu tulee; luulenpa että saatte silloin tarpeeksenne tapella.

Kuningas asettui joukon etunenään, ja synkkämielisenä eteensä tuijottaen järjestyivät suomalaiset kaksimiehiseen riviin hänen takanaan.

Kuningas kannusti suurta, komeata ratsuaan, jonka rinnalla suomalaiskonit näyttivät vieläkin surkuteltavamman näköisiltä, ja joukkue läksi liikkeelle.

Oli ihana kesäaamu. Raikkaat tuoksut niityiltä ja pelloilta lehahtivat lauhan länsituulen kantamina vasten pientä joukkoamme, joka hiljaista ravia eteni ruotsalaisten leiristä.

Keskipalkoilla suomalaisten jonoa ratsastivat Matti Matinpoika
Pirkkalasta ja Aatami Tomuhousu Turusta rinnakkain.

Äkkiä näykkäsi Matinpojan hevonen Tomuhousun hevosta, niinkuin hevoset sen pahempi joskus tekevät.

Silloin kiristeli Aatami Tomuhousu raivoissaan hampaitaan ja heristi nyrkkiään Matti Matinpojalle.

Mutta Matti Matinpoika huusi hänelle suuresti vihoissaan:

— Miksi kiristelet minulle hampaitasi, sinä kyttyräselkäinen pyövelinpoika Turusta, ja miksi heristelet minulle nyrkkiäsi! Miksi et hallitse kaakkiasi, jonka ympärillä korpit lentelevät, ettei se pääsisi minun ratsuni hampaisiin?

Tällaiseen puheeseen ei rehellinen sotilas voinut vastata muuta kuin yhdellä tavalla. Ja Aatami Tomuhousu vastasi niin, että maa vapisi ja metsä raskaasti huokasi.

Kun hämmästynyt Kustaa Aadolf katsahti taakseen, huomasi hän suureksi mielipahakseen suomalaisten henkivartijainsa huonon tuulen puhjenneen hirvittäväksi keskinäiseksi tappeluksi.

Mutta samaan aikaan olivat vakoojat rientäneet ilmoittamaan saksalaisten leiriin, että kerettiläisten vihattu kuningas oli ainoastaan vähäpätöisen saattueen seuraamana ratsastanut ulos leiristään. Silloin lähetettiin tuhannen ja viisisataa Saksan valtakunnan parasta ja urhoollisinta ratsumiestä vangitsemaan ruotsalaisten kuningasta.

Kun saksalaisten joukko lähestyi paikkaa, kuuli se kauhistuttavan pauhinan ja tunsi maan vapisevan.

Ja kun he tulivat lähemmäs, näkivät he seitsemänkymmentä suomalaista sotasankaria tappelemassa keskenään, ja se oli näky, joka hyydytti veren saksalaisten sydämissä. Sillä puut temmattiin juurineen ja leiviskänpainoiset kivet lentelivät kuin lumipallot, maa vapisi nyrkiniskujen tärähdellessä kypäröihin, ja heidän kirouksensa olivat niin ankarat, että lehdet varisivat koivuista ja haapapuista. Mutta kaiken tämän yli kuului jyrinä kuin olisi seitsemänkymmentä myllynkiviparia jauhanut: se johtui siitä, että tappelijat purivat hammasta vihoissaan.

Silloin valtasi viholliset sanoinselittämätön kauhistus, ja he pakenivat kuin järjetön lammaslauma, jättäen jälkeensä viisikymmentä kuollutta ja satakuusikymmentä haavoittunutta, jotka pakomatkalla olivat kompastuneet ja sotkeutuneet toveriensa jalkoihin.

Kun tappelu oli päättynyt ja tappelijat pahoin piestyinä viruivat kentällä, ratsasti kuningas Kustaa Aadolf, joka oli nähnyt saksalaisen sotajoukon paon, takaisin leiriinsä ja kertoi liikutetuin mielin, että seitsemänkymmentä suomalaista oli urhoollisuudellaan pelastanut hänet tuhannen viidensadan vihollisen kynsistä.

Siten pelastivat suomalaiset ratsumiehet kuninkaansa hengen Demminin luona.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt, miksi Kustaa Aadolf antoi heille, sittenkun heidän vammansa olivat parantuneet, kahdeksan päivää putkaa kullekin.

Kesäksi maalle.

Herra ja rouva Turkkula ynnä heidän viisi toinen toistaan kuuliaisempaa lastaan ovat nykyjään koko lailla hermostuneita, ja tämän hermostumisen syy käy hyväntahtoiselle lukijalle päivän selväksi seuraavasta erittäin todenmukaisesta selonteosta.

Jo viime maaliskuussa alkoivat herra ja rouva Turkkula tuumiskella, mille ilmansuunnalle he lähtisivät kesää viettämään.

Herra Turkkula on viime talven aikana tehnyt erinomaisen hyviä ahväärejä; niin hyviä, että vaikka taksoituslautakunta, joka oli aavistanut herra Turkkulan paikanneen taskunsa kerrassaan vedenpitäviksi, mätkäsi herra Turkkulalle äyrejä oikein isän hihasta, ei se sittenkään arvannut muuta kuin puolet herra Turkkulan tuloista — erehdys, jota herra Turkkula hienotunteisena miehenä ei viitsinyt ruveta oikaisemaan, vaan arveli, että olkoon sitten niinkuin on, ja maksoi kaikki äyrinsä ensimmäisen kerran elämässään yhdellä kertaa heti ensi kannossa.

Kun ei herrasväki Turkkula ole ehtinyt vielä hankkia itselleen omaa kesähuvilaa — he ovat ostaneet satojen markkojen edestä arpoja kaikista arpajaisista ja toivovat sitä tietä saavansa pienen, sievän maatilan kauniine huviloineen — niin päättivät he vielä tänä kesänä tehdä jonkun suomalaisen maalaistalon onnelliseksi, asettumalla sinne kesävieraiksi.

Herra Turkkula oli kyllä ensin ehdottanut, että perhe lähtisi kesämatkoille, esimerkiksi laivoilla ja rautateitse Kajaaniin ja sieltä sitten tervavenheessä Oulunjokea pitkin ja sen koskien kuohujen halki Ouluun ja sieltä sitten taas etelään päin, mutta kun rouva Turkkula kuuli puhuttavankaan Oulunjoen koskista ja tervavenheestä niin rupesi hän kauhistuneena huutamaan ja heiluttamaan käsivarsiaan ja sanoi, että Oulunjoen koskista laskeminen oli sama kuin varma kuolema ja ettei hän ikinä lähde sellaiselle matkalle eikä salli lastensakaan lähteä, mutta että jos herra Turkkula sitä ennen lisää henkivakuutustaan 25,000 markalla, niin saa hän kyllä itse tehdä tuon matkan, jos välttämättömästi haluaa. Herra Turkkula koetti kyllä vakuuttaa, ettei Oulunjoen koskista laskettaessa ole miesmuistiin ketään hukkunut, mutta rouva Turkkula ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsakaan ja sanoi sitäpaitsi, että hänen uusi vaalea kesäleninkinsä tervaantuisi tervavenheessä, ja tällainen mahdollisuuskin täytti rouva Turkkulan mielen kauhulla.

Kun kysymys vaarallisesta kiertomatkasta täten loppuunkäsiteltynä oli rauennut, ryhtyi herrasväki Turkkula harkitsemaan muita suunnitelmia.

Tulevalle kesäasunnolle päätettiin heti aluksi asettaa seuraavat vaatimukset:

1) että se on järven rannalla;

2) että herrasväki Turkkulan käytettävänä on vähintäänkin kolme huonetta:

3) että talo on hyvin rakennettu;

4) ettei sängyissä ole luteita;

5) että talossa on puutarha;

6) että talonväki on ystävällistä ja kohteliasta;

7) että postikonttoriin, apteekkiin, kunnanlääkärille ja kauppapuotiin on lyhyt matka;

8) että ruoka on runsas, hyvin laitettu, vaihteleva ja maukas; sekä

9) että hinta on huokea.

Sittenkun näistä yleisistä periaatteista oli päästy yksimielisyyteen, lausui hra Turkkula ylimääräisenä vaatimuksenaan, ettei talon isäntä saa olla punapartainen. Herra Turkkula ei nimittäin voi sietää punapartaisia miehiä.

Herra Turkkula pani lehteen kutakuinkin röyhkeään ja vaateliaaseen muotoon laaditun ilmoituksen, jossa Suomen maataviljelevälle tai kalastusta harjottavalle väestölle annettiin vapaa tilaisuus kilpailla siitä, kuka saa ilon ja kunnian ottaa herrasväki Turkkulan kesävieraikseen. Ilmoitukseen vaadittiin pikaista täsmällistä vastausta viimeistään viikon kuluessa.

Viikon kuluttua kävi herra Turkkula sanomalehden konttorissa noutamassa vastauksia. Hän ajoi sinne issikalla ja käski kamelin odottaa kadulla, sillä häntä ei haluttanut lähteä roikottamaan raskasta kirjepakettia läpi kaupungin.

Herra Turkkula pyysi konttorineidiltä saada nimimerkillä "Hyvä ja halpa" saapuneet vastaukset.

Neiti selaili kirjojaan ja penkoi laatikoltaan noin viisi minuuttia sekä ilmoitti sitten, ettei nimimerkille "Hyvä ja halpa" ollut saapunut yhtään vastausta.

Herra Turkkula ei uskonut korviaan ja pyysi neidin sanomaan uudestaan vähän kovemmalla äänellä, mistä oli kysymys. Neiti nousi seisomaan ja kirkaisi hra Turkkulan korvaan: "Ei yhtään vastausta!" niin kimeällä äänellä, että hra Turkkulan vasen korva meni lukkoon.

Herra Turkkula oli niin hämmästynyt ja pöllästynyt ilmoituspuuhansa odottamattomasta tuloksesta, että käveli poislähtiessään päänsä konttorin ovenpieleen, saaden sarven otsaansa, mistä hän tuli vielä enemmän pyörälle päästään, ja läksi ulos tultuaan kävelemään pitkin katua. Silloin luuli issikka, että hra Turkkula aikoi livistää maksamatta tiehensä, ja ajoi herra Turkkulan perässä huutaen ja kiroillen, niin että kun Turkkula pysähtyi maksamaan, niin oli heidän ympärilleen keräytynyt toistakymmentä henkeä joutilasta katuyleisöä.

Hra Turkkula ja rouva Turkkula tulivat asiata pohtiessaan siihen johtopäätökseen, että ilmoitus oli ollut liian pieni, joten se ei ollut herättänyt huomiota. Hra Turkkula julkaisi nyt kolmessa lehdessä kaksi kertaa suuremman ilmoituksen, joka oli sepitetty koko joukon vaatimattomampaan, melkeinpä rukoilevaan sävyyn, ja jossa hyväntahtoisia vastauksia pyydettiin kuukauden kuluessa nimimerkille "Hyvä maksu".

Kahden viikon kuluttua kävi hra Turkkula ensi kerran kysymässä vastauksia. Nimimerkille "Hyvä maksu" oli tähän mennessä saapunut vasta yksi kirje, jossa eräs virkamiesperhe, joka kesäasuntoon nähden oli yhtä epävarmalla pohjalla kuin hra Turkkulakin, kysyi, eikö nimimerkki "Hyvä maksu" suostuisi ottamaan heitäkin mukaansa, jos sattuisi kesäpaikan saamaan.

Kuukauden umpeen kuluttua kävi hra Turkkula taas sanomalehden konttorissa. Nyt oli saapunut kaksi vastausta. Toisessa tarjottiin hänelle ostettavaksi kahden huoneen ja keittiön huvila Oulun läänissä, ja hinta oli niin sikamainen, ettei sitä voi tähän painattaa, ja toisessa kirjeessä suositeltiin hänelle patentin saanutta saapasrasvaa.

Nyt alkoi herrasväki Turkkula käsittää, että asema oli todellakin vakava. Herra Turkkula päätti tehdä viimeisen ponnistuksen. Hän julkaisi kaikissa Turun ja Helsingin sekä 20:ssa maaseutulehdessä tavattoman liikuttavan ja nöyrähenkisen ilmoituksen, jossa lämpimin sanoin vedottiin Suomen kansan tunnettuun ja runoilijan laulamaan vieraanvaraisuuteen. Herrasväki Turkkula lupasi asua vaikka heinäladossa, syödä sitä ruokaa, joka talonväeltä jäi tähteeksi, ja auttaa talonväkeä voimainsa mukaan ilmaiseksi heinänteossa.

Tähän ilmoitukseen tuli vihdoin viimein yksi vastaus.

Se tuli kaukaa joltain Pohjois-Karjalan perukalta.

Se oli kirjoitettu harvinaisen ilkeään sävyyn, ja siinä valitettiin sitä seikkaa, että kaupunkilaisherrasväet ovat vuosisatoja eläneet laiskuudessa, maalaisten niskoilla, keinotellen ja keljuillen maalaisten rahat omiin kukkaroihinsa, ja kehtaavat sitten vielä kerjätä itselleen kesäasuntojakin. Mutta maalaiset ovat nyt viisastuneet, sanottiin kirjeessä. Kaupunkilaiset saavat nyt tanssia maalaisten viulujen mukaan ja päälle päätteeksi maksaa nämä viulut.

Kirjeen lopulla tuntui sen kirjoittaja kuitenkin vähän leppyvän, saatuaan ensin purkaa sisunsa ja puhua suunsa puhtaaksi viimeistä hampaankoloa myöten.

Kirjoittaja nimittäin ilmoitti, että jos herrasväki todellakin on halukas maksamaan kohtuullisen vuokran, niin voi herrasväki kesäkuukausiksi vuokrata häneltä huvilan, johon kuuluu kaksiakkunainen tupa ja päreistä tehty eteinen. Matkaa järven rantaan on kuivilla säillä, jolloin pääsee oikaisemaan välillä olevan suoperäisen alueen poikki, ainoastaan kuudetta kilometriä. Paitsi tupaa ja eteistä kuuluu tölliin n.s. nykyajan mukavuuksina entinen perunakuoppa. Tuvan toisessa akkunassa ei ole kehyksiä eikä siis myöskään laseja ollenkaan, mutta se ei tee kesäaikana mitään, edistää vain ilmanvaihtoa, ja toisen akkunan ruudut ovat paikatut tuohella ja rievulla Jos töllin katto, joka on vähän laho, uhkaisi pudota sisään, niin voisivat kesävieraat tukea sitä hirsillä, joita on töllin takana. Vuokra olisi huokea, ainoastaan 175 markkaa kuussa, ja ruokaa saisi kirjeeseen liitetyn taksan mukaan talosta, jonne oli matkaa suoraan metsän halki vain pari kilometriä. Korkeintaan kaksi ja puoli.

Kun herra ja rouva Turkkula tarkastelivat ruokatavarataksaa ja laskivat, mitä heidän elämänsä — ja mahdollinen kuolemansakin, jos katto putoaisi — tulisi maksamaan heille tarjotussa paikassa, niin huomasivat he, että heidän kannattaisi ennemmin asua koko kesä täysihoidossa kaupungin hienoimmassa hotellissa ja hra Turkkulan juoda puolikas punssia joka ilta ja kaksi puolikasta lauantai-iltoina, ja sittenkin jäisi vielä ylijäämää sen verran, että rouva Turkkula saisi uuden kesähatun.

Näin ollen lähetti herra Turkkula kirjeen taksoineen sen pitäjän vaivaishoitolautakunnalle, josta kirje oli pantu postiin, ja tiedusteli, miksi ei sen kirjoittajaa oltu toimitettu hullujenhuoneeseen, jonne hän näkyi kuuluvan.

Herrasväki Turkkulan kaupunkiasunto on jo aikoja sitten ollut kesäkunnossa, ikkunat, taulut y.m. peitetyt sanomalehdillä, vaatteet naftaliinissa ja tavarat pakattuina kesämatkalle lähtöä varten. Mutta kesäasuntoa ei heillä ole vieläkään. Eikä heillä ole aavistustakaan siitä, minne he lopuksi pääsevät, vai pääsevätkö minnekään.

Herrasväki Turkkula on käynyt vaaralliseksi tuttavapiirilleen. Sillä aina kun joku tuttava perhe lähtee maalle, koettaa Turkkulan väki tunkeutua mukaan. Kaksi kertaa ovat he vainonneet lähtijöitä asemalle saakka.

Monna Lisa.

    "Tiesi, minne lie tuo huima
    Tyttö päässyt majoihin;
    Kiroillen ma sadesäässä
    Juoksen halki kaupungin."

(Heine).

Hymyiltyään 400 vuotta ei Monna Lisa enää hymyile.

Tai ehkä vain hymyilee, mutta missä?

Sekatavarakauppa-apulainen Josef Josefsson saapui eilen afäärimatkalta Luumäeltä. Hän kertoi, että akat ovat siellä aivan villissä. He eivät puhu muusta kuin Muona Liisasta, ja kaakottavat päivät päästään hänen katoamisestaan.

Missä on Monna Lisa?

Hänen entisellä sijallaan Louvren seinässä on jälellä vaan 4 naulaa, ja niistä ei ole paljoakaan valaistusta asiaan saatu.

Tähän asti on kuitenkin käynyt selville jotakuinkin seuraavat seikat:

1. Monna Lisa on varastettu.

2. Monna Lisaa ei ole varastettu, vaan on sen eräs yritteliäs sanomalehtimies vienyt joksikin aikaa pois, todistaakseen, että Louvren vartioiminen oli huonosti järjestetty.

3. Monna Lisa on viety Amerikkaan.

4. Monna Lisa on edelleenkin Louvren seinien sisällä, vaikka niin hyvin kätkettynä, ettei sitä voida löytää.

5. Monna Lisan ovat varkaat turmelleet ja hävittäneet, huomattuaan etteivät voi sitä rahaksi muuttaa.

6. Monna Lisaa ei ole suinkaan turmeltu, vaan on se miljoonasta dollarista myyty eräälle amerikkalaiselle miljoneerille, joka lakien mukaan saa sen omakseen, pidettyään sitä ensin 6 vuotta piilossa.

7. Monna Lisan varkaista ei ole tavattu pienintäkään jälkeä.

8. Monna Lisan varkaat istuvat jo melkein lukkojen takana, vaikka poliisi ei vielä tahdo antaa heistä mitään tietoja.

9. Monna Lisan varkaat saavat 20 vuotta kuritushuonetta, jos kiinni joutuvat.

10. Monna Lisan varkaat saavat täyden anteeksiannon, kunnialegionan ristin, 1,000,000 frangia rahaa ja lähettilään toimen, jos tuovat taulun takaisin.

11. Itse asiassa on koko melu Monna Lisan katoamisesta turhaa, koska Liisa on jälleen saapunut terveenä, hyvässä kunnossa ja salaperäisesti hymyillen parisilaisen Le Journal-lehden toimitukseen, ja palaa sieltä muutaman päivän perästä entiseen asuntoonsa.

Kuten näkyy, ovat tiedot sangen valaisevia. Kun ne on ajatuksella ja tyynesti lukenut, niin on täysin selvillä Monna Lisan kohtalosta.

Mutta minä alan vähitellen ymmärtää, mitä hänen salaperäinen hymynsä tarkoitti, hymynsä, jota halki vuosisatojen on turhaan koetettu selittää.

Hän tiesi, miten hän vuonna 1911 lisää "taiteentuntijain" luvun sellaiseen määrään, että Leonardo da Vinci ja Rafael ja Ignatius Loyola ja Monte Christon kreivi ja kaikki muut pimeimmän keskiajan suuret mestarit kääntyvät haudoissaan.

Kevätjuttua.

"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat lauloivat iloisia lauluja."

Tämä lause, joka kunnioittavasta lukijasta tuntunee hieman mystilliseltä, johtui eilen mieleeni. Ja minä hymyilin itsekseni.

Jonkun ajatusyhtymän kautta se sukelsi esiin piilotajuntani salaperäisistä komeroista. Ehkä aiheutti sen pieni mäyräkoira, joka haukkui koulupoikaa, mistä ajatus siirtyi omiin kouluaikoihin, ja lämmin kevätpäivä samalla palautti muistoon samanlaisen lämpimän kevätpäivän kaukaisesta menneisyydestä, kun aurinko kuumotti erään koulun kolmatta luokkaa, jossa nelisenkymmentä tulevaa merkkimiestä maamme henkisen ja aineellisen viljelyksen vainiolla uneliaina koetti seurata "toisen kotimaisen kielen" opetusta.

Oppikirjassamme, josta joku pahasti pehnautunut kappale nykyisin mahdollisesti lienee tallella paikkakunnan maaseutumuseossa, oli lause, joka suomennettuna kuului:

"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat laulelivat iloisia lauluja."

Vanha maisterimme ponnisteli hartaasti saadakseen meidät sen oikein suomeksi tulkitsemaan. Mutta aina se tahtoi viistoon mennä. Meitä halutti hieman muutella sanojen järjestystä, antaaksemme käännettävälle lauseelle enemmän "makua".

Maisteri (kärsivällisesti):

— No, yritähän uudestaan I

Oppilas (kulmat rypyssä ja näyttäen ankarasti pyrkivän selviytymään visaisesta käännettävästään):

— Kärryt hirnuivat, hevoset särkyivät ja pojat.. Maisteri:

— Ei, ei! Nyt meni väärin.

Oppilas (oikein hikoillen):

— Kärryt särkyivät, pojat hirnuivat, ja hevoset laulelivat iloisia lauluja…

* * * * *

Niin, ne olivat niitä aikoja.

Mutta nyt on taas kevät.

Toispäivänä poistivat jo jokijään yli menevät porraskäytävät. Miehet laulelivat iloisia lauluja tätä raivaustyötä tehdessään, ja rannoilla seisoskeli ihmisiä toteamassa talven vallan murtumista ja auringon voittoa.

Samana päivänä tuotiin toimitukseen Muhkurissa poimittuja täysin puhjenneita sinivuokkoja.

Ispoisissa taas on pyydystetty

"kyy, kyy, pikku kyy, kaunis kaulanauha…",

kuten eräs kirjailijattaristamme tässä takavuosina Nuoressa Suomessa runoili. "Kaunis kaulanauha"-parka oli sekin kömpinyt esille laulelemaan iloisia lauluja keväisen päivän kunniaksi.

Mutta se ilo tuli lyhyeksi.

Akkunallani surisee kärpänen.

Ensimmäinen kärpänen tänä vuonna.

Kärpänen on vilkas kotieläin, ja kärpäsen silmä on luonnontieteellisessä suhteessa hyvin mieltäkiinnittävä. Mutta se on eri juttu, kuten hra Kipling sanoisi.

Menen ja tapan mainitun kärpäsen.

Nähkääs: periaate.

Patriarkka Abrahamin sielu — Kuopiossa.

Miksi juuri siellä?

Mistä syystä se on kaikista maapallon enemmän tai vähemmän huomattavista kaupunkipaikoista valinnut juuri Kuopion oleskeluaan varten?

Sitä me emme voi selittää. Me vain toteamme kuivan ja kiistämättömän tosiasian.

Kuopiolaisissa lehdissä on seuraava ilmoitus.

"Sielutieteen perusteella en liioin hulluttele ilmoittaissani arv. yleisölle, että minä pitkällisen vainon ja sorron kärsittyäni ja hypnotiseeraamisen kautta tapahtuneen suuren häväistyksen johdosta Turun kaupungissa, olen pakoitettu arv. yleisölle ja n.k. kirjailijoille ilmoittamaan että minulla on patriarkka Abrahamin sielu.

"Samalla pyydän arv. yleisöltä edellä seisova johdosta rauhan niin että ette tavalla tai toisella minun perheelleni minkäänlaista häiriötä.

"Neuvottuanne, puolestani olen koettava elää siivolla jos en itse osaa."

Ilmoituksen on lehtiin pannut kansalainen Aatami Kauppinen. Koska allekirjoittanut lukeikse myöskin "n.s. kirjailijoihin", niin pyydän saada kiittää arv. yleisön ja arv. virkatovereitteni sekä omasta puolestani ilmoituksesta ja haikeasti valittaa sitä huonoa kohtelua, joka hra Kauppisen osaksi näyttää paikkakunnallamme tulleen. Se on epäilemättä johtunut jostain väärinkäsityksestä, sillä huomattavia sieluja kohdellaan täällä Turussa aina asianmukaisella arvonannolla, kuten esim. "n.k. kirjailija" Selma Lagerlöf, n.k. "kirjastonhoitaja" Einar Holmberg y.m. voivat todistaa.

Mitä tulee hra Kauppisen, joka asuu "käsillä tehdyissä asunnoissa" Maljalahdenkadun varrella, vakuutukseen, että hän on "koettava elää siivolla" niin on se jokseenkin tarpeeton. Eihän meistä kukaan epäile, että niin arvokkaan sielun omistaja millään tavoin käyttäytyisi siivottomasti tai yleistä poliisijärjestystä häiritsevällä tavalla.

* * * * *

Tuota noin: Kuinka monta astetta siellä Kuopiossa on nykyjään kuumimmalla ajalla päivästä lämmintä? Varjossa. Ehkäpä sikäläiset virkaveljet siitä hyväntahtoisesti ilmoittavat.

Itsemurha.

Asian kertoi minulle Mattilan Jupe, saunanlauteilla, ja toivoi että kirjoittaisin siitä lehtiin. Tapaus ei tosin näytä minusta tärkeältä, mutta en kuitenkaan tahdo kieltäytyä tekemästä Mattilan Jupelle tätä pientä palvelusta.

Kertomus kuuluu pääpiirteissään seuraavalla tavalla:

Kyläläiset eivät tosin tienneet mitään siitä, että Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, mutta että heillä joitakin välejä oli, sen tiesi jokainen, jolla oli silmät nähdä ja korvat kuulla.

Niin, Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden. Se tapahtui jo viime juhannuksen aikaan.

Ensin oli vannonut Petteri ja sitten Hilma. Se oli tapahtunut palatessa juhannuskokolta Lammassaaresta, sydänten voimakkaasti sykähdellessä, kuuman veren suonissa sylkyttäessä ja pikku lintujen virittäessä ensimmäiset aamuvirtensä nousevan juhannusauringon kunniaksi. Hilma ja Petteri olivat istuneet tuulen kaatamalla havupuun rungolla lähellä kirkonkylän tien risteystä, puhuneet toisilleen rakkauden pyhää kieltä ja sitten vannoneet ikuisen valan, jonka ainoastaan kuolema — jos kunnolla sekään — saattoi purkaa.

Ja Petteri oli ollut koko kesän kuin seitsemännessä taivaassa. Ja Hilma tietysti myöskin oleskeli taivaan valtakunnassa, ehkä noin kuudennessa.

Syksypuoleen alkoi Hilman rakkaus jostain syystä kuitenkin hieman jäähtyä. Hän laskeutui vähitellen, niin sanoaksemme taivas taivaalta, kunnes oli lopuksi aivan maan päällä, ja kun Petteri yhä edelleen oleskeli edellämainitussa korkeudessaan, niin ei ole ensinkään ihme, että heidän välilleen alkoi muodostua jonkinlainen juopa.

Petterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat siinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon nuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon pulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan, aivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän nenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja kun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman pulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin jenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä täydellisesti.

Hänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva pilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.

Hilma vain tanssi, tanssi…

Petteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut näyttämöltä.

Sitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä rannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun limonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.

Miina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen paperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi korkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen viestin:

"Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni? Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle jonka vannoin tahdon olla uskollinen.

Petteri.

    Sen kukan, jonka lahjoitit
    Minä laitoin kasvamaan
    Se onpi mulle tuottanut
    Nyt mielen raskahan.

Koska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta kyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa viemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.

Hilma ei suinkaan ole mikään peto naisen haamussa, vaikka hän olikin tanssinut koko illan nuorisoseuran esimiehen kanssa ja aiheuttanut Petterille sellaiset sydämentuskat. Hilma oli ensin kuin ukkosen iskemä ja vaipui sitten syvään suruun Petterin ottaman onnettoman ja epätoivoisen askeleen johdosta. Hilma tunsi olevansa syypää Petterin kuolemaan, hänen heittäytymiseensä Vellamon helmoihin, eikä häntä ollut omiaan lohduttamaan se seikka, että koko kylä vakuutti kilvan sitä samaa ja että Petterin vanha äiti kävi joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, Mattilassa ilmoittamassa Hilmalle pitävänsä häntä sydämettömänä ja uskottomana murhaajana ja petturina.

Vähällä oli, ettei Hilma noudattanut Petterin esimerkkiä, päästäkseen pois tästä surkeudesta.

Kolme päivää naarattiin järvestä kylän edustalta, mutta Petterin ruumista ei löytynyt. Vellamo oli uskollisempi kuin Hilma: se ei luopunut sulhostaan.

Limonaatipullon, joka oli tuonut perille Petterin viimeisen tervehdyksen, talletti sen löytäjä Miina hänelle kuuluvaan soppeen palvelijattarien aitassa ja näytteli sitä harvinaisuutena tuttavilleen.

Niin kului taas joku aika. Petterin surullisesta lopusta ei enää paljoa puhuttu, sillä kullakin päivällä on suru itsellänsä, ja tuoreemmat tapahtumat tunkivat sen pois etualalta.

Mutta nuorisoseuran esimiehen kanssa ei Hilma enää seurustellut, ja esimieskin näytti puolestaan karttelevan häntä.

Tulivat sitten syysmarkkinat läheisessä kaupungissa. Hilmakin läksi markkinoille, sillä hänen oli tehtävä niillä ostoksia.

Markkinoilla oli paljon väkeä ja paljon kaikenlaista näkemisen arvoista. Siellä oli sirkus, jossa esiintyi muiden taiteilijain ohella maailman väkevin nainen, joka todellakin oli hyvin vahva, siellä oli eläinnäyttely, jossa oli kaikenlaisia hirmuisia petoeläimiä ja hullunkurisia papukaijoja, jotka kirkuivat, lörpöttelivät ja nauraa räkättivät orsillaan ja huusivat Hilmalle:

Akka! Akka! Kä-kä-kä-kä!

Markkinoilla oli myöskin suuri, komea karuselli jonka posetiivi oli Hilman kotipitäjän kirkon urkujen kokoinen ja jonka mahtavat sävelet voittivat loistavasti kaiken muun markkinahälinän ja pauhun.

Tämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin pauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän, kullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä edestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella olevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan poikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun näköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen vapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran selässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan merkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan kiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran elämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.

Tätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset läksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä oli hyvää aikaa.

Äkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi hän nähnyt aaveen.

Totisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun, joka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä…

Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt vakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän Petterin vaikka tuhansien joukosta!

Hilman päätä huimasi ja sydänalaa kouristi.

Karuselli pysähtyi samassa.

Polvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä seisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.

Mutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat pysähtyivät katsomaan taakseen.

Petterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta markkinatorilla.

Kun Hilma kiljahti, kääntyi haamukin katsomaan sinne päin, näytti aaveeksi hyvin ällistyneeltä ja änkytti:

Mi — mitä… Hilma?

Samassa aave katosi, Hilman voimatta huomata, haihtuiko se yliluonnollisesti ilmaan vai hävisikö se hieman luonnollisemmalla tavalla väkijoukkoon.

Majapaikkaansa päästyään oli Hilma melkein sairas. Hänellä oli milloin kylmä, milloin kuuma, ja ehkäpä olisi hänen tilansa kääntynyt vakavaksikin; ellei samassa renki-Juho olisi tullut sisään ja kertonut ihmeissään:

— No eihän se Petteri-vainaa olekaan ihan täydellisesti hukkunut, kun kuuluu olevan puotilaisena kauppias Röönruusilla.

— Mitä se Juho nyt puhuu! huudahti Hilma.— Ja mistä Juho sen tietää?

— Itse se minulle sitä kertoi, kun poikkesin päivällä Röönruusin puotiin tupakan ostoon — ja näytti olevan vähän häpeissään.

Miina ei näyttele enää limonaatipulloa ystävättärilleen.

Hän on heittänyt koko pullon rikkaläjään aitan taakse.

Koi.

Koit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten maallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan, ja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain isäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.

Kaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin tuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on palokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden varalta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä murtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa minkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos tietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit tekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme, monia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita mainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla herkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä koetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan, vaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi. Kärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät koko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja anteliaisuuttasi.

Kaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa taistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen koi pitää puolensa.

Koi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon, niinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:

Kunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri kahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä liiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan varoittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä, kun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että suu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti yhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti ja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.

Vieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten toisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä ainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.

— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä vekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin oven ja…

Herra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat peloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan, kuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä ylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui tuolilleen kovalla rytinällä lattialle.

Tämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat luulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina paikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta vikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.

Kun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun aikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.

Vieraat olivat hyvin hämillään, mutta kukaan ei kehdannut kysyä, mitä heidän isäntänsä tarkoitti omituisella käytöksellään. Heitä alkoi peloittaa, että hra Andersson oli ehkä sairastunut tilapäiseen mielenhäiriöön.

Vähitellen rauhoituttiin siitä taas, mutta kun hra Anderssonin silmät kolmannen kerran pullistuivat ja hänen lihavat kämmenensä kolmannen kerran läiskähtivät yhteen, olivat vieraat vihdoinkin saaneet tarpeekseen tästä ainaisesta pelosta, ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyneet ulos huoneesta hakemaan talonmiestä, poliisia, lääkäriä ja mahdollisesti pappiakin, ellei hra Andersson samassa olisi juossut raivostuneena toiselle puolen huonetta, läimäyttänyt kädellään seinään ja huutanut:

— Paholaisen koi! Nytpäs puutuit!

Vieraat tulivat heti rauhallisiksi ja hyvälle tuulelle, äkättyään hra Anderssonin pyydystäneen koko ajan koita, jota vieraat eivät olleet sattuneet huomaamaan, kun huoneessa oli jo hieman hämärä.

Mutta herra Andersson oli huutanut voitonhuutonsa liian aikaisin. Hän ei ollut onnistunutkaan rusentamaan vihollistaan, vaan lennellä lekutteli tuo kovanonnen lintu kattokruunun vaiheilla, ja nyt sen vieraatkin huomasivat.

Isännän metsästysinto tarttui vieraisiinkin, jotka ryhtyivät pyydystämään koita herra Anderssonin kanssa.

Herra Andersson nousi muitta mutkitta kahvipöydälle, saadakseen koin kattokruunun luota saaliikseen. Tässä puuhassaan kaasi hän kermanekun ja polki toisen jalkansa eräälle teevadille, joka silloin rusahtaen muuttui kahdeksikymmeneksi pikku teevadiksi, ja toisen jalkansa leivoskoriin, jolloin leivoskorin sisällys muuttui sellaiseksi, ettei siihen enää kukaan kehdannut katsoa.

Mutta koita ei herra Andersson saanut tapetuksi. Koi näet lensi kirjoituspöydän taakse akkunaverhoon ja istahti sinne katselemaan toisten puuhia. Silloin hyökkäsi eräs vieraista kirjoituspöydälle, pudottaen sen reunalta tuhkakupin permannolle ja kaataen mustepullon, jonka sisällys muodosti pienen joen, mikä vaelsi halki pöydällä olevien paperien ja lirisi sitten herra Anderssonin hienolle parkettilattialle.

Sitä ei kuitenkaan kukaan huomannut, eikä siitä olisi kukaan välittänyt vaikka olisi huomannutkin. Kaikkien huomio oli näet nyt kiintynyt yksinomaan koihin.

Pöydällä seisova vieras lähestyi sitä varovaisesti ja tavoitti sitä kouraansa, horjahti ja olisi varmasti pudonnut pää edellä alas, ellei olisi samassa saanut vasemmalla kädellään kiinni akkunaverhoista. Täten pelastui hän putoamasta päälaelleen pöydältä. Mutta akkunaverhot putosivat suurella rytinällä alas, ja niiden messinkinen kannatin paukautti ohimennen vierasta otsaan, niin että hän näki suuren joukon mitä kauneimpia sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia ja tangonvärisiä aurinkoja ja kirkkaasti säkenöiviä tähtiä, vieläpä jonkun mieltäkiinnittävän pyrstötähdenkin.

Tietysti ei hän ollut saanut koita kiinni.

Yhtähyvin olisi hän voinut koettaa saada kuun valoa kouraansa.