Haukka pudisti umpimielisesti päätänsä. Hän halusi udella itse eikä tyydyttää toisten uteliaisuutta.
— No, olkoonpa retkillä millä tahansa, lohduttautui kapteeni. — Mutta alaspäin näytti mies menneen. Olen näet nähnyt hänet ennenkin.
— Tunnette hänet! huudahti Haukka.
— No, tuntevani en juuri voi sanoa. En tiedä nimeäkään, mutta hän matkusti kerran purressani.
— Milloin?
— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin. Puku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja kulunut. Eikö lie ollut sama puku.
— Matkustiko hän silloinkin näille tienoille?
— Ei.
— Mihinkäs sitten?
— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja juomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa. Kyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että Tammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden juopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.
Minä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni oli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin poika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui unelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut tänne länsirannikolle moisille retkille?
— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena Commerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä ammatista monet antautuneet seikkailuun.
— Entä mies? kysyi Haukka. — Minkä näköinen hän oli?
— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa, auhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää verettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän oli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä, melkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä katseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin politiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein piiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä mihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti aivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.
— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. —
Kuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?
— Hänetkö, joka on kuollut jo lähes parikymmentä vuotta sitten?
— Niin.
— Tunsin hyvinkin.
— Entä hänen poikansa?
— Poikasena kyllä näin hänetkin.
— Olivatko he tummia vai vaaleita?
— Tummia, kuten koko sukukin.
— Mitä luulette, eikö matkustaja olisi voinut olla hän?
— Niin kapteenin poikako?
— Hän.
— E-ei, naurahti kapteeni.
— Kiitos! virkkoi Haukka. — Mutta ettekö vielä muistaisi tuosta tuntemattomasta matkustajasta mitään täsmällisempiä tuntomerkkejä?
— Annahan olla, muisteli kapteeni. — Hattu, musta huopahattu, oli ruttuinen ja tomuinen.
— Hyvä, arvosteli Haukka.
— Ja sitten muistan, että hän käveli näin… Kapteeni näytti mallia. — Kädet riippuivat omituisen hervottomasti… näinikään… ja hän käveli hartiat hieman kumarassa… näinikään…
— Hyvä, hyvä!
— Muuta en muista panneeni merkille, virkkoi kapteeni hymyillen.
— Se riittääkin.
— Ai, niin, jatkoi kapteeni. — Sen samaisen naisen, joka viime kesänä oli hänen mukanaan, näin muutama viikko sitten Cour-kahvilassa. Hän tietenkin tuntee miehen. Ja hän näytti olevan hyvä tuttu kahvilan tarjoilijattaren kanssa.
— Kiitos, se oli tärkeä huomautus, sanoi Haukka. — Mutta voitteko mainita joitakin hänenkin tuntomerkkejään?
— Hän on yhä mitä hienoin daami ulkoasultaan, hyvin putsattu ja pyntätty kaikin puolin. Keskikokoinen, kohtalaisen pyöreähkö, joustava ja kimmoinen, tumma tukka, ja posket taitavasti punatut.
Kapteenin täytyi jälleen mennä selvittämään purttaan jostakin laiturista, ja tyytyväisenä siihen, että olimme päässeet taas jäljille, me jäimme kiittelemään hänen kuvaustaitoaan.
— Yksi asia vain käy yhä käsittämättömämmäksi, tuumaili Haukka. — Se nimittäin, että miksi tämä mies kävi polttamassa Kännärin?
Vaikka variksenpelättimen kaamea tarina yhä tenhosikin tunteitani, en enää uskaltanut savolaisesta apteekkarista mainita mitään. Nähtävästi murhapolttaja oli tämän puolelaisia. Eikähän muuan tulitikkurasiakaan niin paljoa merkinnyt. Kuopiolaisia tikkuja saattoi olla kaupassa täälläkin, vaikkei ollutkaan yleisesti.
8. Luku.
Kaupunkiin päästyämme menimme Cour-kahvilaan. Siellä sain nähdä ystäväni uudessa osassa, jota hän mielestäni näytteli odottamattoman hyvällä menestyksellä. Nimittäin kevytmielisen vekkulin osassa. Tarjoilijattarelta, joka toi tilaamamme kahvit, hän kysyi koppavasti:
— Näkyikö heilaani täällä eilen illalla?
— Oliko tilaus! nauroi neitonen.
— Olipa niinkin.
— Miksette tullut sitten?
— Löysin toisen ja paremman.
— Jospa hänkin löysi toisen!
— Oliko hän sitten täällä?
— Minkä näköinen hän on?
— Kaunis!
— Tietysti. Mutta kauniitakin on monenkarvaisia.
— Punaiset silmät ja siniset posket! kuvasi Haukka.
— Kaunispa olikin! nauroi neitonen.
Haukka aloitti uuden nuotin. Hän katsoi kauas ja puhui vienolla ja ihastelevalla äänellä. Mutta sanat olivat samat, joilla kapteeni oli kuvannut entistä tarjoilijatarta. Neitonen seurasi hymyillen hänen pilaansa, mutta kohta tytön silmät tuikahtivat niin kuin sen, joka on arvoituksen arvannut.
— Onko hänellä vihertävä harso? hän kysyi varmuuden vuoksi.
— On kai, vastasi Haukka. — Mutta hän kohottaa sen pois, kun…
— Pitikö hänen istua tuolla? kysyi tarjoilijatar viitaten pöytään oven poskessa, katuikkunan edessä.
— Siellä juuri, vastasi Haukka silmää räpäyttämättä.
— Sehän on sitten Ruura! huudahti neitonen nauraa kihertäen.
— Ruurako hän on? tuumi Haukka. — Emme näet ole vielä lähemmin tutut.
Hän on ennen tarjoillut hänkin.
— Commercessa?
— Niin juuri. Oliko hän täällä?
— Onhan hän melkein joka ilta. Mutta hänellä on heiloja joka sormelle!
— Peijakas! harmitteli Haukka. — Mutta lupasiko hän tänään tulla uudestaan?
— Kyllä hän tulee, sanoi tyttö virnistellen.
Tytön poistuttua Haukka selitti minulle, että tämän kahvilan omistaja, entinen viinuri, suosi sellaisia somannäköisiä, hienosti puettuja kevytkenkiä, sillä hänestä ne olivat hyvä vetovoima kahvilalle.
Meidän täytyi siis odottaa iltaa. Sovimme ajasta, jolloin saavumme uudestaan.
Määräaikana istuimme juuri oven viereisessä pöydässä, katuikkunan alla. Minä odotin uteliaana, kuinka Haukka oli selviytyvä. Mutta se oli helpompaa kuin aavistinkaan.
Emme olleet kauan ehtineet istua, kun sellainen nuorehko nainen saapui, joka vastasi kuvausta. Kohta ovesta tultuaan hän katsoi yli olkansa meihin.
Haukka iski haikailematta silmää, nyökäytti päätä ja lisävarmuudeksi viittasi kädellään.
Ruura silmäili ympäri kahvilaa, katsoiko kukaan. Kun kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota meihin eikä häneen, hän lähestyi epäröiden.
Haukka viittasi uudestaan ja Ruura tuli luoksemme. Hän tarkasteli meitä arvostelevasti kauluksista aina kengänkärkiin. — Mitä kello on? hän kysyi sitten. Haukalla oli kahvilan seinäkello aivan edessään, mutta hän ei katsonut siihen, vaan veti kultakellonsa taskustaan, avasi kannen ja antoi neidin itsensä katsoa. Kultakello sai neidin sangen ystävälliselle tuulelle.
Jälkeenpäin Haukka selitti, että jos hän olisi katsonut seinäkelloa, olisi neiti luultavasti lähtenyt tiehensä. Se oli heikäläisten näppärä keino ottaa hieman selkoa toisen varallisuudesta. Jos ei miehellä ollut edes kelloa, voi kelloa kysyttyään hyvin sanoa, että oli kiire johonkin muualle.
Haukka viittasi kohteliaasti tuoliin, ja Ruura istuutui pöytäämme kodikkaasti kuin vanhojen tuttujen seuraan.
Kupposet juotuamme poistuimme. Kävimme hiljalleen katua eteenpäin.
— Mihinkäs mennään? kysäisi Ruura ammattiäänellä.
— Me asumme maalla kesällä, vastasi Haukka.
— Ettekö halua munkkia? kysäisi Ruura tunnustellen.
— Mistä sitä saa?
— Tulkaa meille… äiti käy noutamassa. Viisikymmentä markkaa kvartta…
— Mistä hän saa näin myöhään? kysyi Haukka yksinkertaisesti.
— Vaikka yösydännä!
Heillä oli siis kotona varasto. Haukka katsoi kysyvästi minuun, mutta eihän minulla ollut mitään sanomista siihen.
— Mennään sitten, hän vastasi Ruuralle.
Otimme auton. Ajoimme aika komean kivitalon eteen. Tosin se sijaitsi laitakaupungilla.
Ruuran asunto oli ensimmäisessä kerroksessa. Hänen avatessaan amerikkalaista lukkoa ehdin nähdä, että ovella oli vaskinen nimikilpikin ja siinä nimi: Aurora Siven. Viereinen ovi näytti vievän keittiöön.
Somasti ja soreasti, niin kuin herrasväki konsanaan!
Sisälle päästyämme Ruura käski meidät istumaan ja pistäytyi keittiöön, mutta palasi kohta takaisin.
— Eikö tuoda kaksi samalla kertaa? hän kysyi.
Haukka hymähti väkinäisesti, mutta täytyihän hänen pitää yllä arvoaan!
Satamarkkasen saatuaan Ruura kävi keittiössä järjestämässä ja alkoi rimputella mandoliinia.
Kotvan kuluttua kuului keittiön ovelta hiljainen koputus ja sitten ovi aukeni arasti. Sieltä tuli vanha vaimo kantaen tarjotinta, jolla oli kahvit ja liköörit. Ystävällisesti, vieläpä nöyrästi sukoillen hän asetteli tarjottimen eteemme pöydälle ja meni menojaan. Ja pidot alkoivat.
Minulle johtui mieleeni, että Ruura oli maininnut äidistään.
— Oliko hän äitinne? kysyin. Äänessäni lie kuvastunut kummasteluni.
Ruura kehaisi:
— Olipa niinkin! Minä en jätä vanhaa äitiäni köyhäintaloon!
Haukasta varmaankin keskustelu tuntui alkavan liian vakavasti. Hän virkkoi viattoman hilpeästi Ruuralle:
— Minäpä olen nähnyt teidät ennenkin!
— Missä sitten? kysyi Ruura huvitettuna.
— Arvatkaapas!
— Ainahan minut…
— Se oli maalla.
— Maalla!
— Viime kesänä.
— Ja missä kummassa sitten?
— Tammilahden kievarissa.
— Tammilahden…
— Vaaleaverisen, pitkän herran keralla.
Ruura muisti vihdoin. Ja kumma kyllä hän näytti tulevan hieman hämilleen.
— En minä muista teitä yhtään, hän virkkoi.
— Minä vain hetkisen odotin kyytihevosta. Ja toisekseen…
Ruuraa ei näyttänyt se muisto kovasti huvittavan. Siirtyäkseen miellyttävämpään asiaan hän kysäisi:
— Tilataanko kolmas?
— Ehditäänpähän vielä, väisti Haukka. — Missähän mahtanee hänkin olla, se silloinen matkatoverinne?
— Kättökö! vastasi Ruura halveksivasti. — Kimpussani on yhä, että olen aivan pääsemättömissä!
— Milloin olette hänet nähnyt?
— Eilen illalla viimeksi!
Haukka vilkastui, mutta hän pidätti itsensä, ettei Ruura olisi huomannut mitään.
— Oliko hän täällä?
— Hyh! Hän! Täällä! tirskahteli Ruura myrkyllisesti.
— Ettekö sitten ole enää hyvissä väleissä?
— Minäkö! Minäkö sietäisin sellaisia… santarmikätyreitä!
Ruuran suusta tuli sana kuin sähkötäräys. Ja sähköisku, odottamaton isku se oli meille muutenkin. Se sai Haukankin hyväksi aikaa mykistymään.
Minä puolestani en voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen tapaan, jolla Ruura lausui tämän sanan. En ollut kenenkään muun kuullut sitä lausuvan niin myrkyllisesti. Halveksittu ilotyttö osasi nähtävästi halveksimisen taidon paremmin kuin muut. Kenties hän juuri läheisyyden vuoksi halveksi niin katkerasti… kaukaisemmat halveksivat viileämmin.
— Onko hän sitten sellainen? kysyi Haukka ikäänkuin ohimennen, mutta hänen äänensä tuntui omituisen kuivahkolta, värittömältä ja etäiseltä.
— Pahinta lajia onkin! huudahti Ruura.
Haukkaa näytti Ruuran sisuttelu jostakin syystä harmittavan.
— Eikö hän sitten ollut sama mies viime kesänä? hän kysyi terävästi.
— Eivät häntä silloin halveksineet muutkaan, vastasi Ruura puolustautuen.
— Ja hänellä oli viljalti rahoja? pisteli Haukka.
— Oli kuin roskaa! naurahti Ruura.
— Mutta nyt taitaa olla köyhä? kysyi Haukka entistäänkin terävämmin.
— Köyhä kuin kirkon rotta! puuskahti Ruura. — Eilen kyllä kehui rahoillaan. Ja pirtuakin kehui saavansa kuinka paljon tahansa. Mutta kukapa lääkäri hänelle kirjoittaisi pirtureseptejä! Tohtori Saarnio, vanha rahjus, jonka potilaat ovat jo kaikki kuolleet, kyllä antaa pirtureseptejä viidelläkymmenellä pennillä, kuka vain pyytää. Mutta sen resepteillä ei enää anneta apteekista pirtua, kun niitä tuli niin tukuttain. Muut lääkärit ottavat kolme markkaa pirturesepteistä, ja he katsovat ensin miestä silmiin. Mistähän sellainen hylky saisi pirtua! Mistäpä rahojakaan muuten kuin varastamalla!
Haukka kuunteli kärsimättömästi Ruuran pirtupakinaa, jolla tämä pelastautui hänen piikittelystään.
— Tiedättekö, missä hän asustaa? hän kysyi sitten.
— Mistäs minä… Manda tietänee! Se katosi, hylky, täältä kumouspäivien jälkeen, sillä hänet paljastettiin jo silloin. Mitä varten lie ilmaantunutkin takaisin viikkokausi sitten.
— Jaha, Manda on siis nyt hänen ystävänsä?
— Näkyivät menevän yhdessä eilen illalla, kun minä ajoin hänet matkoihinsa.
— Missä Manda asuu?
— Kysykää ajureilta! Heistä tietävät sen useimmat.
Ruura yritti työlästyä, mutta sitä seurasi hellyyden puuska. Hän alkoi arveluttavasti lähennellä Haukkaa, mutta Haukalle tuli odottamaton pelastus.
Ovikelloa soitettiin. Ja heti perään seurasi maltiton jyskytys nyrkillä. Kuiskuttaen Ruura varoitti meitä olemaan hiljaa.
Kuulin, että äiti avasi keittiön oven ja selitti ovenraosta, ettei Ruura ollut kotona, mutta vieras ei uskonut. Hän tempaisi oven auki ja saapasteli keittiön kautta sisään.
— Arvasinhan sen! puuskahti tulija, iso herrasmies. Hän seisoi keskellä lattiaa ja mulkoili meitä.
— Nämä herrat tulivat vain maistamaan lasin, rauhoitteli Ruura.
— Kyllä minä sinut tunnen! ärähti humalainen sysäten Ruuran luotaan ja mulkoillen meitä.
— Yksi kahta vastaan, mutta ei pelätä! hän pauhasi.
— Eipä tässä niin pahoin pelättäviä ollakaan, Haukka virkahti tyynesti.
— No, pannaan tupakaksi sitten, koska olette herrasmiehiä! rauhoittui humalainen. — "Herrasmiehiä mekin ollaan, vaikkei taireta ruottii", alkoi hän laulaa kaivaen rikkinäistä savukerasiaa taskustaan.
— Senkin mörkö! marisi Ruura. — Tules hiukan tänne siitä mölisemästä!
Ruura veti keittiöön uuden vieraansa. Hän palasi nopeasti ja kuiskutti meille:
— Olkaa hyvät ja menkää hetkeksi kävelemään! Muuten en saa häntä pois.
Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudestaan, hän lisäsi liehitellen.
Me läksimme ajurilta kyselemään Måndan osoitetta. Pian löysimmekin ajurin, joka vei meidät hänen luoksensa.
Mandalta kuulimme, että herrasmies, jota etsimme, oli eilisaamuna matkustanut maalle. Hän oli kertonut, että hänellä oli kesämökki siellä, ja hän oli pyytänyt Mandaa sinne emännöimään. Mutta se oli ollut niin kaukana, ettei Manda ollut uskaltanut lähteä.
Nimi, jonka Manda mainitsi, oli pitäjän ja aseman nimi Savossa.
Savossa sittenkin!
Ja aamulla, kun ennen junan lähtöä kävimme kysymässä aseman pilettiluukulta, vastattiin meille, että eilisaamuna oli tosiaankin ostettu piletti mainitulle asemalle.
Haukka riensi puhelimeen ja järjesti tärkeimmät asiansa. Ja ensimmäisellä mahdollisella junalla hän jo höyrysi Savoa kohden. Minä jäin asemalle ja katsoin hänen jälkeensä.
Me kyllä jo ymmärsimme, että murhapolttaja oli vain kätyri, ja että takana oli toinen, mutta jännityksellä jäin odottamaan, millaiset näiden herrojen keskinäiset suhteet olivat yksityispiirteiltään.
9. Luku.
Haukka kertoi myöhemmin:
— Perille päästyäni kyselin asemamieheltä, tiesikö hän neuvoa minulle
Kätön asuntoa, mutta hän ei tuntenut ketään sen nimistä henkilöä.
Eivätkä asemalla tunteneet muutkaan.
Lähdin kävelemään kirkonkylää kohti. Tienhaarassa, jossa asematie erosi maantiestä, oli muutaman torpan edessä joukko lapsia. Mieleeni tuli, että lapset usein aikuisia paremmin voivat muistaa henkilön tuntomerkeistään. Matkin heille kapteenin näyttelemää kävelytapaa ja kyselin, olivatko he nähneet pitkää, valkoveristä setää, joka käveli sillä tavalla.
Juu, sellaisen sedän oli nähnyt muuan pikku tyttönen. Setä oli tullut asemalta ja mennyt suoraa päätä apteekille, ei apteekkiin, vaan taloon pihan puolelta. Sitten olivat lapset menneet leikkimään, eivätkä nähneet miehen paluuta.
Apteekkitalo näkyi aivan läheltä. Siellä tietysti tiedettiin, missä mieheni oleskeli. Minä mietin hetken, sopisiko minun mennä sieltä kysymään, sillä apteekkari saattoi alkaa epäillä. Lopulta kuitenkin päätin tutustua mieheen. Saatoinhan häntä säikyttää ja tehdä ymmärrettäväksi, että oli kysymys kätyrin muista kolttosista.
Astuin apteekkiin. Ovikellon kutsumana saapui apteekkari tiskinsä taakse. Hän oli noin neljäkymmentävuotias, tummaverinen ja synkännäköinen mies.
— Mitä saisi olla? hän kysyi.
Vastasin kohteliaasti, mutta täsmällisesti:
— Ei mitään. Tulin vain kysymään, tunnetteko erästä Kättö-nimistä miestä?
Apteekkari säikähti hirveästi, eikä osannut mitenkään sitä salata. Ja taitamattomasti, vailla kaikkea malttia, hän alkoi äreillä:
— Täällä käy niin paljon väkeä! Mikä tahtoo pirtua, mikä mitäkin…
— Pirtuako hän tahtoi? kysyin.
— Kuka sitten? hän ärähti.
— Kättö, vastasin minä.
— Mikäpä heidän tiennee nimensä, kaikkien kävijöiden…
— Kättö lie tuttu, koska oli tullut tänne pihan puolelta, eikä apteekin ovesta, huomautin.
— Ah, hänkö? oli apteekkari älyävinään. — Niin, hän tuli ja tahtoi pirtua, mutta eihän minulla ole lupa myydä ilman lääkärin määräystä. Kun hän kärtti kärttämistään, annoin vihdoin tilkan ilmaiseksi…
— Oikeastaan ei siitä ole kysymys, huomautin. — Mutta jos hän oli tuntematon, miksi sitten annoitte pirtua ilmaiseksi?
— Äh, päästäkseni hänestä! ärähti apteekkari, mutta ilmeisesti hän sitten huomasi, ettei sekään selitys mahtanut tuntua oikein luonnolliselta ja ryhtyi selittämään lähemmin: — Ja sitten mies puhui vanhoista lapsuuden muistoista, sanoi, että hänen isällään oli ollut mökki minun isäni maalla, ja että olimme yhdessä lapsina leikkineet… Onko mies muuten tehnyt jotain laittomia? hän kysyi levottomasti.
— Laittomia taitaa olla koko mies täynnä, vastasin. — Tiedättekö, missä hän asuu?
— Sitä en tiedä tosiaankaan, hän vastasi. — Mutta mistä häntä syytetään?
— Kaikki sellaiset laittomuuden kätyrit aiotaan saattaa kiikkiin teoistaan, vastasin kaksimielisesti.
Se näytti hälventävän hänen pelkoaan.
— Mitkä kätyrit? hän kysyi tyynemmin.
— Santarmijärjestelmän kätyrit, sanoin selvemmin.
— Onko hän sellainen! ihmetteli apteekkari. — Jos oikein muistan, niin hän jutteli aikovansa pesiytyä johonkin autioon tölliin. Se lienee maantien varrella, lähellä hautausmaan nurkkaa, hän koetti muistella mahdollisimman lojaalisesti.
Apteekkari nähtävästi ajatteli, että jos hänen kätyrinsä valtiollisista syistä joutuu telkien taakse, niin sittenpähän hän on mieheltä rauhassa. Sanoin hänelle jokseenkin tuimat hyvästit, mikä ei ollut lainkaan viisasta.
Etsittyäni hetken löysin vihdoin hautausmaan nurkalta vanhan, pahanpäiväisen tuparähjän. Poikkesin sinne, avasin narisevan ja rusahtelevan oven ja astuin sisään.
Tuparähjä oli melkein pilkkosen pimeä. Seinänraoista ja pärein ja ryysyin tukitusta ikkunasta tihkui kuitenkin sen verran valoa, että saatoin erottaa miehen, joka makasi lattialla peränurkassa. Kun silmäni tottuivat hämärään, näin, että hän oli taitellut lehdeksiä alleen. Hänellä oli pirtupullo ja limonadipullo lattialla vierellään.
— Mitä te täältä haette? ärähti mies kohottaen päätään.
En katsonut olevan syytä selitellä ja kysyin vain kylmästi:
— Täällä kuulemma asuu eräs Kättö, entinen keisarin virkamies?
— Mikäs miliisi tai huliisi te sitten olette? hän kysyi äreästi vastaan.
— En ole miliisi enkä liioin poliisikaan, vastasin. Tulin vain kysymään erästä asiaa.
— Mitä asiaa?
Samassa huomasin sanomalehden lattialla miehen päänpohjissa. Otin sen. Se oli taitettu nelinkerroin, mutta niin, että päällimmäisenä oli kertomus Pyhäsaaren tulipalosta.
— Kas vaan! huudahdin. — Minun pitikin juuri kysellä lisätietoja
Pyhäsaaren tulipalosta!
Mies hypähti pystyyn ja yritti riuhtaista lehden kädestäni.
— Mitä lisätietoja? hän puuskahteli kuin tulisilla hiilillä. — En tiedä mitään! En ole ollut siellä päinkään! Enkä…
— Ettekö? huomautin. — Mutta kun näytte olevan kiinnostunut asiasta, niin pyydän muistelemaan tarkemmin.
— En tiedä mitään!
— No, minä autan muistianne. Te menitte laivalla Kynsilahteen, piileksitte päivän metsässä, varastitte veneen yöllä, souditte saarelle, sytytitte Kännärin asuinrakennuksen tuohikaton…
— Lehdessä on, että palo syttyi riihestä!
— Sytytitte ensin asuinrakennuksen katon tikapuilta käsin, sitten koti- ja ulkoriihet…
— Ulkoriihi syttyi kipinöistä! muistutti humalainen puoleksi kiljaisten, puoleksi mielettömästi nauraen.
— Hiivitte ruispellon ojia metsään, makasitte päivän Viikinluolassa, souditte yöllä maihin ja aamulla hiivitte Kynsilahdessa jälleen höyrypurteen. Tahdotteko kuulla vielä tarkemmin?
— En, en, höpötti mies tuskallisesti torjuen. — Mutta kun tiedätte kaiken, mitä sitten tulitte kysymään?
Hän nauroi itkunsekaista humalaisen naurua, joka tuntui mielettömän kamalalta.
— Yhtä asiaa, jatkoin, — en aluksi oikein ymmärtänyt. Sitä nimittäin, mitä hyötyä teille oli Kännärin polttamisesta. Mutta sen sanoi minulle apteekkari, joka juuri on vangittu. Te olitte mennyt, ja kun tunsitte vanhan veljesvihan, tarjoutunut rahasta murhapolttajaksi, houkutellut hänet kostoon!
Se sattui, kuten olin tarkoittanutkin.
— Se on saatanan valhe! huudahti Kättö pyhällä suuttumuksella. — Vai minä olen "tarjoutunut" ja "houkutellut"! Vaikka itse kiehtoi, houkutteli ja viekoitteli Jumalan jos paholaisenkin nimessä!
— Apteekkari väitti toisin, ärsyttelin edelleen, mutta kehotin häntä kertomaan, kuinka asia oikein oli.
— Minä kerron, kerron uhallakin, koska hän kerran niin katalasti valehtelee! Onko hänet muuten vangittu? Sepä hyvä, se! Vai minä houkutellut!
Aivan selvästi hän ei malttanut kertoa, mutta kysellen ja muistutellen sain kuitenkin selon, kuinka kostoaate oli syntynyt.
Kätyri Kättö, katalasti kavaltamansa yhteiskunnan koston uhri, oli henkipattona pakolaisena harhaillessaan osunut niille main, varmaankin juuri apteekkaria, lapsuutensa toveria etsien. Hän oli hädissään mennyt tältä vippaamaan, vedonnut kotipuolen ja aikaisemman nuoruuden yhteisiin muistoihin, ja niin oli tullut puheeksi vanha veljesvihakin.
— Minä kyllä, jutteli Kättö, — kerroin hänelle, että olin ollut metsässä näkemässä, kuinka Kännäri runteli hänen isänsä, ja että iäksi olivat jääneet mieleeni raajarikon kostonhuudot. Silloinkos alkoi vuotaa sekä pirtu että konjakki! Ja tietysti minä yhä pidin miestä kuumana samalla jutulla. Kuinka ollakaan, kun olin humaltunut, kuumenimme kuumenemistamme, ja hän alkoi jutella minulle, että koska minua nyt miliisit ja huliisit niin sortavat, olisi minun kostettava puolestani. Sanoin kyllä vielä kostavanikin. Hän alkoi silloin tarjota tilaisuutta kostoon — hänen puolestaan! Kieltäydyin jyrkästi. Lopulta hän tunnusti takana olevan jonkun omituisen testamenttijutunkin, ja kuten Bobrikoff-vainajan kerrotaan erään herrasmiehen kanssa keskustellessaan ikäänkuin leikitellen työntäneen tämän eteen paksun setelitukun, ja kun herra oli sen aina työntänyt takaisin, oli Bobrikoff sen taas muutamin tuhansin lisättynä työntänyt uudestaan hänen eteensä, samoin tämä apteekkarikin latoi eteeni satasen toisensa päälle. Niin lopulta suostuin.
Niin kuin ainakin viaton, jota suotta syytetään, puuskahteli hän vieläkin:
— Vai minä muka häntä houkuttelin!
Minä huomautin hänelle, että meidän oli lähdettävä nimismiehen luo. Hän ei yhtään vastustellut, vaan laittautui mukaan.
Mutta samassa hän muisti pirtunsa! Häthätää hän tyhjensi pullot, hyvin tietäen, että se lysti oli häneltä kenties iäkseen lopussa. Juodessaan hän pahoitteli, että häneltä nyt meni hukkaan hyvä tilaisuus, sillä apteekkarilta hän olisi voinut kiristää pirtua, niin että olisi voinut juoda itsensä kuoliaaksi.
Pirtuaan lopettaessaan hän tuli niin humalaan, että minun täytyi hänet puolittain laahata nimismiehen luo.
Kätyrin olin siten saattanut talteen, mutta meidän velvollisuutemme nimismiehen kanssa oli vielä lähteä itsensä apteekkarin luo.
10. Luku.
— Me poikkesimme, jatkoi ystäväni kertomustaan, — apteekkitalon portista pihaan ja riensimme avoimesta ovesta sisälle. Palvelustyttö, jonka ensiksi kohtasimme, vei meidät konttorin tapaan sisustettuun huoneeseen apteekin vieressä.
— Apteekkarihan oli juuri täällä, kummasteli tyttö. — Mahtoikohan joku tulla apteekkiin?
Pahoja aavistellen riensimme apteekkiin. Siellä ei ollut ketään asiakkaita. Apteekkari seisoi muutaman suljetun kaapin ääressä ja avasi kiireesti pulloa.
Juoksujalkaa riensin tiskinkulman ympäri hänen luoksensa, mutta hän ehti kohottaa pullon huulilleen.
— Lääkäri! Missä on puhelin? minä huusin hädissäni.
— Se on turhaa, sanoi apteekkari ylpeästi. — Tietäkää, että apteekkari tuntee myrkyt!
Minä riensin konttorihuoneeseen ja soitin lääkärille. Palatessani tapasin apteekkarin seisomassa lääkehyllyn reunaan nojaten.
— Se on nyt täytetty! Olen aina muistanut isäni kirot ja kostonhuudot vielä kuollessaankin. Tulikirjäimin ne ovat leimunneet ja palaneet mielessäni, vaikkei minussa itsessäni ollut miestä tekoon. Mutta tämä aika on koston aika. Korkeina leimuavat koston liekit kaikkialla, ja huipuilta pohjasakkojaan myöten riehuu koko yhteiskunta myrkyllisestä kostonhimosta. Jollei ole miehiä mihinkään muuhun, niin on ainakin kostoon, millaiseen tahansa. Kostonhengetär toi luokseni miehen, joka viritti ja lietsoi liekin uuteen paloon, toi käsiini… aseen… ja… minä… kostin. Koston liekki… on… Jumalan valkea! Jumala itse… on… viha… ja kosto…
Kun lääkäri vihdoin saapui, hän saattoi ainoastaan todeta, että apteekkari oli kuollut.
— Loppu —