— No, se on siis päätetty; mitatkaamme nyt askeleet!

— Odottakaa vielä vähän! virkkoi Wilhelmi; laillinen askeleen mitta on, teidän armonne, kaksi ja puoli jalkaa; eikö niin joutsimiehet, sehän joutsella ampujain mitta on?

— Pitää mitattaman, niinkuin tahdot, sanoi Gessler. Samassa al'ettiin mitata, lukein sata viisikymmentä askeletta, joka kahden ja puolen jalan pituinen.

Wilhelmi kävi mittaajain sivulla, ja mittasi senjälkeen itse vielä kolme kertaa sitä; nähtyään vihdoin sen oikeen mitatuksi, meni hän takasi sinne, kussa rautajoutsensa ja nuolet olivat.

— Yksi ainoa nuoli, kiljasi Gessler.

— Suokaa minun kuitenki saada valita sitä, sanoi Wilhelmi; ei se ole pieni asia saada hyvää nuolta; eikö ole tosi, ampujat, nuolia löytyy, jotka eivät kul'e suoraan, että niissä on joku rauta ylen raskaalta tahi muu vika? Se on tosi, vastasivat joutsimiehet.

— No, niin valitse sitten, sanoi Gessler; mutta ainoasti yksi ainoa nuoli, ymmärrätkös!

— Ja, ja, hymisi Wilhelmi itsekseen, salaten yhden nuolen poveensa; yhden ainoan, se on tietty!

Wilhelmi katseli nuolia tarkkaan; hän otti niitä käteensä, pani pois ja otti taas monta kertaa, sovitteli niitä joutsellensa tarkoin tiedustaakseen, miten kulkisivat, punnitsi niitä sormillansa, eivätkö muka olisi lii'an raskaita, joka saattasi laukauksen kovin matalalta kulkemaan. Wihdoin löysi hän yhden, joka oli kaikin puolin hyvin sopiva, mutta pitkittääkseen aikaa oli hän vielä mukavampaa etsimänänsä.

— Noh! kiljasi Gessler suuttuneena.

— Nyt olen valmis, teidän armonne, sanoi Wilhelmi; suokaa minulle vielä aikaa rukoilla! Olkoon sekin sinulle luvallinen!

Ja koska en minä taida löytää laupeutta ihmisiltä, rukoilen armoa
Jumalalta; tätä ei kielletä pahantekiältäkään mestauspaikalla.

— Niin rukoile sitten!

Wilhelmi lankesi polvillensa ja rukoili hartaasti. Tällä välillä sidottiin poika puuhun; ai'ottiin myös sitoa häneltä silmät, mutta hän kielsi.

— No, kiljasi Wilhelmi keskeyttäin rukouksen, ettenkös te sidokkaan häneltä silmiä?

– Hän tahtoo katsoa teitä, huusivat joutsimiehet vastimeksi.

— Mutta minä en tahdo hänen katsovan päälleni, huusi Wilhelmi; minä en tahdo sitä, kuulettekos! Sillä se on vastoin välipuhettamme; hän liikahtaa, nähdessään nuolen tulevan, ja minä tulen sillä tavoin oman lapseni murhaajaksi. Anna sitoa silmäsi, Waltter, minä pyydän sinua, poikani!

— Sitokaa sitten, sanoi poika.

— Kiitoksia lapseni! sanoi Wilhelmi pyhkien otsaansa ja katsellen ympärillensä hämmästyneenä; kiitoksia siitä poikani, sinä olet hyvä lapsi!

— No, ammu nyt rohkeasti, isä! huusi Waltter hänelle. Ja, ja, kyllä minä ammun, sanoi Wilhelmi laskeutuen yhdelle polvelleen maahan ja jännittäen joustansa. Sitten kääntyi hän vielä kerran Gesslerin puoleen ja sanoi:

— Teidän armonne, vielä on aika; elkää saattako minua tekemään murhan työtä ja itsellenne tunnon soimauksia. Elkää enää salatko, kaiken tämän tapahtuneen ainoasti minulle rangaistukseksi ja koitteeksi, ja että nyt kylliksi nähtyänne, mitä olen kärsinyt, annatte minulle rikokseni anteeksi! eikö niin, teidän armonne? Armahattehan minua? sanoi hän ryömien polvillaan hänen edessänsä. Armoa, teidän armonne, herran Jumalan tähden, armoa…

— Joudu, Wilhelmi, sanoi Gessler, eläkä suututa minua! emmekös me tästä asiasta välipuhetta pitäneet? Kas niin, joutsimies, osota nerosi!

— Herra Jumala, ole minulle armollinen! huokasi Wilhelmi, katsahtaen ylös taivaaseen. Sitten otti hän rauta-joutsensa, pani sen päälle nuolen, kohotti jousta vähitellen ylös, ja kuin se tuli pojan kohdalle, muuttui tämä mies, joka äsken vapisi kuin puun lehti, tuulelta liikutettuna, äkkiä liikkumattomaksi kuin kivi. Ei henkäystäkään kuulunut; kaikki kansa seisoi silmiänsä räpäyttämättä kuin naulattu. Wilhelmi laukasi ja samassa kuului ilohuuto; omena istui kiini hongassa ja lapsi oli vahingoittamatta. Wilhelmi tahtoi nousta ylös, mutta ei jaksanut; hän alkoi horjua, laski joutsensa käsistään ja lankesi itse tunnottomana maahan.

[Tultua Altdorfin torille nähdään eräs nelikulmanen torni ja sen kohdalla kaunis rakennus erään lähteen päällä; torni on rakettu sille paikalle, kussa Gessler antoi pystyttää seipään maahan, jolla hänen lakkinsa riippui; lähde-rakennus on taas sillä paikalla, kussa se vähänen Waltter seisoi sidottuna puuhun, koska isänsä ampui omenan hänen päältänsä. Torni on kahden puolen kuvailtuna, yhdellä puolella on tappelu Morgartissa, toisella Schveitsin maan vapauttaminen. Lähteen rakennuksessa seisoo kaksi kivestä hakattua kuvaa; yksi on Wilhelmi Telli joutsi kädessä, toinen poikansa Waltter pidellen omenaa kädessänsä. Saattajani sanoi minulle, vielä nuorena ollessaan sen puun seisoneen, johon poika oli sidottu, mutta tämä puu, joka silloin oli vähintäi 500 ajastajan vanha, varjosi suuresti kenraali Gesslerin taloa, jonkatähden tämä hakkuutti sen pois ja rakennutti sen siaan lähde-rakennuksen. Mutta minä lu'in 118 askeletta tornista lähteelle. Wilhelmi Telli oli siis tämän matkan päästä osottanut erinomaisen ampuma-neronsa, josta hän ansaitsi itselleen ikuisen nimen. A. Dumas.]

Kuin Wilhelmi heräsi tunnottomuudestaan, oli poika hänen luonansa. Lukemattomia kertoja poikansa suudeltuaan, kääntyi hän voudin puoleen, mutta äkkäsi hänen olevan suuresti vihastuneena.

— Olenhan minä nyt jo täyttänyt käskynne, teidän armonne! sanoi hän.

— Ja, vastasi Gessler, sinä olet nerokas ampuja. Myöskin annan minä sinulle, niinkuin lupasin, anteeksi tottelemattomuutesi kohtaani.

— Ja minä, teidän armonne, virkkoi Wilhelmi, unhotan puoleltani kaiken hätäni.

— Mutta meillä on vielä toinen temppu suorimatta. Sinä olet auttanut pakenemaan Konrad Baumgartenia, joka on murhamies, ja sentähden täytyy sinun tulla rangaistuksi, niinkuin osa-mies hänen pahuudessansa.

Wilhelmi vilkkui ympärillensä, ikään kuin olisi tahtonut tulla mielipuoleksi.

— Wiekää tämä mies vankeuteen, pojat, kiljasi Gessler; ensi käräjässä pitää hän tutkittaman ja niinkuin murhaaja ja maanpettäjä rankaistaman.

— Noh, kyllähän yhden silmä näkee viattomuuden ja maksaa kerran jokaiiselle töittensä jälkeen, sanoi Wilhelmi ja antoi rauhassa viedä itsensä vankeuteen.

[Tämä vankihuone on vielä nytkin paikollaan; se oli erään Altdorffi torin sivulla olevan kestkiiverin kellari. Sen la'essa on kaksi rautarenkasta, joihin Wilhelmi Tellin kädet oli yöksi sidottuna; vankihuoneen molemmista honkaovista ei ole muuta kuin seinässä olevat rauta-ha'at jäl'ellä.]

Mutta lapsi toimitettiin rehellisesti äitillensä.

Neljäs luku

Gessleristä.

Tieto tämänpäiväsistä tapauksista leveni pi'an likimäisiin kyliin ja vaikutti siellä monella tavalla. Kaikki olivat Wilhelmin puolella. Hänen hyvä ja hellä mielensä laatu, hänen isällinen sydämmensä, hänen vilpitöin ihmis-rakkautensa kaikkia onnettomia kohtaan saattoivat hänen rakkaaksi jokapaikassa. Sen lisäksi ihmeytti suuresti kaikkia hänen eriskummanen ampuma-neronsa, milt'ei luultu häntä toisenlaiseksi olennoksi. Walistumatoin kansa on sen tapanen; täytyen aikoin tulla nerollansa ja puollustaida voimallansa tuntuvat heistä molemmat nämät omaisuudet kor'ottavan ihmistä puoli-jumalaksi. Muinoset sankarit, niinkuin: Herkules, Theseus, Castor ja Pollux eivät ole muita tikapuita nousseet taivaaseen. [S.o. Nämät Greekan mainiot miehet ovat suurimmasti erinomaisen väkevyytensä ja neronsa kautta tulleet aivan kuuluisiksi, ylistetyiksi ja arvossa pidetyiksi koko maailmalta. Suom.]

Sentähden tultiin yöllä Gesslerin luo ja ilmoitettiin kapinan nousevan, jos ei ajoissa estettäisi sitä. Gessler arveli paraimman keinon sen estämiseen olevan viedä Wilhelmiä pois koko Urista erääsen Itävallan herttuain alus-maahan, joka oli Righin vuoren juurella, Kyssnahdin ja Weggin välillä. Havaittuaan siis vesimatkan sinne mukavammaksi, käski hän varustaa veneen ja antoi kappaletta ennen päivän nousua kul'ettaa Wilhelmin rantaan. Tähän vähäseen veneesen astui Gessler, kuusi sotamiestä, kolme matroosia ja vanki.

Wouti, tultuaan Flüeliin, sille paikalle, kussa hänen piti veneesen astua, löysi käskynsä tesmälleen täytetyksi. Wilhelmi, kädet ja jalʼat sidottuna, venyi veneen pohjalla; ja ikään kuin pahantekonsa todistukseksi oli joutsensa vierellänsä, ja samassa kuin Wilhelmi oli sillä kauniisti osottanut ampuma-neronsa, heräsi Gesslerin sydämmessä pelonalaiset tuntemukset. Joutsimiehet, istuen alalaudoilla vartioivat häntä; kaksi merimiestä istuivat vieretyste vähän maston sivulla, ollen valmiina vetämään purjeita, ja odotti rannalla voudin tuloa.

— Saameko myötä tuulen? kysäsi Gessler.

— Werrattoman hyvän, teidän armonne; siltä se nyt varmaan näyttää.

— Entäs miltä sää näkyy?

— Tänään tulee kaunis ja tyyni päivä.

— Lähdetään sitten viivyttelemättä matkaan. Paikalla, teidän armonne.

— Gessler, istuin ylimäiselle sialle veneessä, kävi perään, merimiehet vetivät purjeen ylös, ja tämä vähänen, köykänen ja liukas vene, alkoi samassa kuin joutsen hiihtää, pitkin järven rasvatyyntä ja välkkyvää pintaa.

Mutta kaiken tämän luonnon ihanaisuuden, ohessa, oli kuitenkin tällä ajolla jotain murhetta mu'assa. Wouti tuntui syvältä miettimän jotakin, sentähden eivät sotamiehet uskaltaneet hiiskahtakaan, ja muuki vä'estö täytyi vastoin tahtoansa ääneti toimittaa askareitaan, kippari viittaukselta. Äkkiä välähti leimaus ilmassa ja katosi mereen. Molemmat merimiehet iskivät silmää toisillensa ja kippari teki ristin merkin rintaansa.

— Mikä se on, kippari? kysyi Gessler.

— Ei se ole vielä mitään, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies. Moniaat sanovat tähden putoamisen taivaasta olevan autuaan sielun merkin toisellensa maan päälle.

— Noh, onko se muutoin hyvä eli paha merkki?

— Hm! vastasi kippari huo'aten, harvoin ovat mokomat taivaan merkit onneksi. Mutta toivottavahan toi olisi.

— Sitä lukua on siis tuommonen tähden putoaminen paha merkki?

— Wanhat merimiehet sanovat, semmosen merkin kohdatessa matkan alussa, olevan parasta kääntyä takasin, jos aikaa on.

— Jaa, mutta kuin sangen tärkiä asia vaatii matkustaa edelleen?

— Silloin pitää luottaida hyvään tuntoonsa, vastasi kippari, ja jättää asiansa Jumalan huostaan. Nämät sanottuaan alkoi taas vaiti-olo ja vene hiihti hiihtämistään edelleen veden pinnalla, kuin olisi sillä ollut merilinnun siivet sivullaan.

Mutta kuitenkin vilkkui kippari ehtimiseen etelään päin, sillä sieltä odotettiin pahain sanomain ilmoittajaa. Wähän ajan kuluttua ei siis ensinkään epäilty ilman muutoksesta; sikäli kuin aamu valkeni, tummentuivat tähdetkin taivaalla, et kirkkaamman val'on edessä, niinkuin tavallisesti, vaan ikään kuin eräs näkymätöin käsi olisi vetänyt peitteen taivaan ja maan välille. Wähäistä ennen auringon nousua lakkasi äkisti tuuli; järvi vetäytyi harmaankarvaiseksi ja veden pinta alkoi ilmo itsestään aaltoilla vaahdessa, ikään kuin olisi mielinyt ylös kuohuta.

— Wedä purjeet alas! huusi kippari.

Molemmat merimiehet nousivat mastoa vasten, mutta ennen kuin ennättivät täyttää käskyn, näkyivät vähäset valkeat aallot äkkiä lähenevän venettä Brünnistä päin.

— Myrsky nousee! kiljasi kippari. Wetäkää pi’an kaikki purjeet kokoon!

Mutta siinä pyryssä eivät matroosit varmaan voineet oikeen askarettansa toimittaa eli eivät ennättäneet päästää jotain pahaa solmua irti, olkoon sen kanssa miten tahtonsa, myrsky tapasi veneen, ennen kuin purjeet ker'ettiin alaslaskea. Wene vapisi ja keikkui kuin hevoinen, joka kuulee jalopeuran kiljuvan; vihdoin peräytyi se takasi, ikään kuin olisi mielinyt pa'eta niin voimakasta päälle karkaajata; mutta tämän kautta tuli enämmin vahinkoimaan itseänsä. Purje, joka äsken häilyi sinne tänne, täyttyi nyt niin tuulelta, että oli hal'eta ja joka silmänräpäys arveltiin veneen menevän kumoon. Heti leikkasi kippari veitsellään sen nuoran poikki, joka piti purjetta kiini, ja purje heilui kuin lippu mastossa, jossa se vielä oli kiini; vihdoin leikattiin nekin nuorat poikki, jotka sitä vielä pitelivät, ja purje lensi, kuin lintu, ensi tuulen puuskassa ilmaan, ja vene, jota ei enää mitään estänyt tuulen mukaan mennessä, kohosi taas vähitellen tasaiseksi. Samassa näkyivät myös auringon ensimmäiset säteet. Kippari istahti taas perään.

— Jaa, jaa, kippari, sanoi Gessler, toteenpa se merkki kävi, myrsky ei viipynyt kau'an!

— Jaa, meidän Herramme merkit ovat totisemmat ihmisten sanoja ja harvoin käy hyvin, jos Hänen varoituksiansa ylenkatsotaan…

— No, luulettenkos tämän tuulenpuuskan olevan jo lopussa, vai seuraako tätä vielä voimakkaampi myrsky?

— Wälistä tapahtuu, että ilman ja veden henget käyttävät auringon pois-olon tämmöisille melskeille, meidän Herramme luvatta, ja heti päivän noustua katoaa myrsky sinne, kussa pimeys asuu. Mutta monasti on se herran ääni, joka sallii myrskyn pauhata. Silloin täytyy sen kokonansa täyttää aikomuksensa, ja onnettomat ne, jotka silloin sattuvat hänen tiellensä!

— Taidat kaikki muistaa, kuulen minä, sen niin hyvin sinulle kuin minulleki koituvan.

— Jaa, teidän armonne, hyvin minä tiedän kuolemassa kaikki yhtäläiset olevamme; mutta Jumala on kaikkivaltias; hän rankaisee, ketä hän tahtoo ja säästää, ketä hän tahtoo. Hän käski Apostolia käymään veden pinnalla, ja apostoli käveli kuin kuivalla maalla. Ja vaikka toi vankinne on tuossa niin kovin sidottuna ja kahleissa, taitaa hän olla enämmin vakuutettu vapaudesta, jos hän on herran armossa, kuin se kaikkein vapaampi ihminen, jota hän vihaa. Wetäse airolla, Ranssi, kääntyäksemme tuulen mukaan, sillä myrsky ei ole vielä ohitse, ja tuossapa toi onkin taas.

Tosin tulivatkin aallot, vielä suuremmat entisiä, ja vaikka vene oli tarkoin tuulen mukaan sovitettu, oli se kuitenkin syrjitse keiskahdella, niinkuin kivet, joita lapset heittelevät veden pintaa myöten.

— Mutta jos tuuli on lii'an vastoinen, tullaksemme Brünntin, sanoi
Gessler, joka nyt alkoi nähdä vaaran, eikös olisi parasta palautua
Altdorffiin.

— Sitä olen minäkin tuumaillut, vastasi kippari, ja sentähden olen minäki usiasti katsellut sinne päin. Mutta katsokaapas taivasta, teidän armonne, ja noita pilviä, jotka juoksevat tuolla, Dodi-vuoren ja Titlin välillä; ne tulevat S:ta (Santta) Gotthardista ja seuraavat Reussivirran kulkua; se on semmonen tuulen puuska, joka puhuu kokonaan sitä tuulta vastaan, joka näitä aaltoja ajaa, ja viiden minuutin kuluttua sattuvat he toisiinsa.

— Noh, mitäs sitten?

— Sitten tulee senlainen silmänräpäys, jona tarvitaan, että Jumala muistaa meitä tahi me Jumalata.

Kipparin ennustus ei viipynytkään toteen käymästä. Ne molemmat myrskypilvet kohtasivat vihdoin toisensa. Leimaus vilahti ilmassa ja kauhia jyrinä ilmoitti sodan alkaneen.

Järvi ei ollut myöskään osaa ottamata tässä luonnon kapinassa; sen aallot edestakasin tuulilta ajettuina, kohoilivat ikään kuin maanalainen myrsky olisi ne saattanut kuohumaan, ja pi'an tuntui vene heistä painavan saman verran kuin vaahe-tilkka aaltoen kär'illä.

— Nyt on kuolema edessä, sanoi kippari; käykööt ne rukoilemaan, joilla ei ole veneen kanssa tekemistä…

— Mitä sinä sanoit, onnetoin? kiljasi Gessler; mintähden et ennen sitä meille muistuttanut?

Minä tein sen jo alussa, kuin herramme meille ensimmäisen merkin antoi… mutta te ette tahtoneet siitä ottaa vaaria.

Sinun olisi pitänyt vastoin tahtoani soutaa maalle…

— Minäpä lu'in velvollisuudekseni totella teitä, niinkuin teidän täytyy totella keisaria, ja keisarin Jumalata.

Samassa lähetti iso aalto veneen sivulle, oli sen kaataa kumoon ja heitti siihen puolilleen vettä.

Ottakaat pi'an kiulut, te sotamiehet, huusi kippari, ja heittäkäät vettä veneestä järveen takasi, sillä muutoin käy pahasti. Pi'an, pi'an, jos senlainen aalto tulee lisäksi, niin me olemme hukassa, sillä vaikka kuolema olisi miten lähellä tahansa, on ihmisen vel'ollisuus kuitenkin aina sotia sitä vastaan niin kau'an, kuin mahdollista on.

— Etkö sinä tietäsi, miten päästäsiin tästä vaarasta? Eikö ole ensinkään toivoa?

— Toivo ei ole koskaan kadonnut, teidän armonne, vaikka ihminen arveleist olevansa jo kokonaan hukassa; sillä Herramme armo on suurempi kuin ihmisen taitoja ymmärrys.

— Miten olet sinä raukka semmoseen ammattiin antautunut, jotas et paremmin ymmärrä? sanoi Gessler.

— Mitä toimitukseeni tulee, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies, niin olen minä sitä jo neljäkymmentä vuotta toimittanut, ja luullakseni ei löydy koko Schveitsissä muuta kuin yksi ainoa mies, joka tämän asian paremmin ymmärtää, kuin minä.

— No, miksi häntä siis ei tässä sinun siassasi ole? sanoi Gessler.

— Kyllä hän täällä on… sanoi kippari.

Gessler katseli oudoksuen ukkoa.

— Antakaat lupa päästää tuota vankia kahleistansa irti, sillä jos joku ihminen taitanee nyt auttaa meitä, niin se on hän.

Gessler nyykäytti suostumuksella päätänsä. Wilhelmin huulet myhähti nauruun.

— Kuulitkos sitä? kysäsi kippari, leikellen veitsellä niitä nuoria poikki, joilla Telli oli sidottu.

Wilhelmi nyykäytti päätänsä, hajotti kätensä, niinkuin vapaaksi pääsnyt mies, ja astui perään kipparin siaan, sill'aikaa kuin tämä, ollen valmis tottelemaan häntä, istahti maston viereen molempain merimiesten sivulle.

— Onko sinulla, Rudenz, vielä yhtä purjetta lisäksi? kysyi Wilhelmi.

— On, mutta eihän sitä nyt mihin tarvita.

— Laita se paikalleen ja ole valmis vetämään sitä ylös samassa kuin minä sanon!

— Ukko katseli ihmetellen hänen päällensä.

Mutta te pojat, sanoi Wilhelmi, kääntyen merimiesten puoleen, käykäät airohin käsiksi ja soutakaat samassa kuin minä sanon teille! Näitä sanoessaan, käänsi hän melaa, ja vene, ikään kuin hämmästyen tätä äkkinäistä muutosta, seisattui vähäksi ajaksi, käänsiin sitten kuin hevoinen, jonka täytyy totella ajajansa tahtoa. Soutakaat nyt, huusi Wilhelmi merimiehille, jotka vetäen airoilla, pakottivat venettä, vaikka aallot kyllä vastustivat sitä, kulkemaan ai'ottua paikkaa kohti.

— Ja, ja, sanoi vanha kippari, kylläpä on oppinut tuntemaan isäntäänsä, ja siksipä totteleeki sitä.

— Me olemme siis pelastetut! sanoi Gessler.

— Hm! vastasi ukko katsoen Wilhelmin silmiin, ei vielä; mutta me olemme, uskon minä, hyvällä tiellä siihen. Niinpä maar onkin sinun totta, Wille; varmaanki on tuolla, noitten kahden vuoren välissä, oikealla rannalla tuulen veto, joka meidän saattaa kymmenessä minuutissa toiselle rannalle, jos me sen alle joudumme; oikeen sinä hoksasit, tällä järvellä olisi ensimäinen kerta tämmönen myrsky, paitsi itätuulta, ja tuossapa toi onkin, hohottaa, näetsen, niin kuin olisi yksin valtias järvellä.

Tosin laskikin Wilhelmi veneen siihen aukeamaan, johon vanha kippari oli osottanut; eräs laakso eroitti siellä kahta vuorta toisistaan ja juuri tämä saattoi itätuulelle sivutuulen, joka puhui niin voimakkaasti, että teki kuin eri tien järvellä. Tähän laski nyt Wilhelmi veneen, ja kääntäen peräpuolen tuulelle, käski hän soutajain tarttua airohin ja kipparin vetää purjeen ylös. Tämä tuli paikalla täytetyksi, ja vene alkoi samassa kuin nuoli hiihtää Arembergin vuorta kohti.

Tosin ei kulunutkaan kymmentä minuuttia, niinkuin vanha kippari oli ennustanut, ja ennen kuin Gessler ja sotamiehet ennättivät selitä äimäyksestään, oli vene jo rannalla. Wilhelmi käski laskea purjeen alas ja kuuristuen ikään kuin sitomaan nuoraa, kaappasi hän vasemmalla kädellä joutsensa ja käänsi oikealla melaa, niin että vene äkisti kääntyi, ja kuin siis peräpuoli tuli aivan liki rantaa, hyppäsi Wilhelmi, kuin mäkivuohi, veneestä rannassa olevalle kalliolle, työntäen veneen hypätessään takasi järveen; uudella hyppäyksellä oli Wilhelmi maalla, ja ennen kuin Gessler toverineen ehtivät nostaa hätähuutoakaan, oli hän jo näkyvistäkin kadonnut metsään.

Niin pi'an kuin hämmästys, tästä kummallisesta tapauksesta, oli ohitse-mennyt, käski Gessler nousta maalle tavoittamaan karkulaista; tämä oli helposti tehty, sillä tarvittiin ainoasti pari kertaa ny'äistä airoilla, niin vene oli rannassa. Muuan merimiehistä hyppäsi maalle, veti veneen nuoralla niin liki rantaa kuin mahdollista oli, ja kaikki pääsivät onnellisesti maalle; eräs sotamies laitettiin paikalla Altdorffiin, jonka piti käskeä sieltä lähettämään sotamiehiä ja hevoisia Brünniin, jonne Gessler läksi heidän tuloa odottamaan.

Tuskin oli Gessler tähän kylään tullut, kuin hän torvisoitolla antoi kuuloittaa, että se, joka Wilhelmin kiini ottasi, saisi 50 naulaa hopiata palkinnoksi ja olisi vapa kaikista veron maksuista, hän ja jälkeisensä aina kolmanteen polveen asti; sama palkinto luvattiin sillekin, joka Konradin Baumgartenista kiini saisi. Puolenpäivän aikaan tulivat sotamiehet ja hevoiset paikalle; Gessler, ajatellen ainoasti kostoa, läksi samassa Artin kylään, jossa hänellä oli myös Schvanaun maanherran murhaaja tavoitettavana; kello kolme jälkeen puolen päivän ratsasti hän tästä kylästä ja seuraten Zugerjärven rantoja, tuli hän Ilmensiin, josta hän kulki pysähtymättä ja joutui Kyssnahtiin.

Nämät, viimeiset meiltä tässä kerrotut asiat tapahtuivat eräänä kylmänä ja sumuisena päivänä Marraskuussa (nimittäin 19 p. tätä kuuta); päivä oli jo loppumaisillaan, ja Gessler, tahtoen yöksi joutua linnaan, kiiruhti kannuksillaan hevoistansa Kyssnahdin hollitiellä. Tultua sen loppu puolelle pidätti hän hevoistaan ja viittasi eräälle takanansa ratsastamalle sotamiehelle tulemaan rinnallensa. Tämä tuli, ja muut sota- ja joutsimiehet ajoivat takana vähän matkan päässä; näin ratsastivat he hyvän aikaa sanaakaan vaihtamata toisillensa; vihdoin kääntyi Gessler sotamiehen puoleen ja katseli häntä silmiin, ikään kuin olisi tahtonut havaita hänen sydämmensä ajatukset. Sitten kysyi hän äkisti: Niklas, taidanko minä sinuun luottaa? Sotamies alkoi vapista.

— Noh? kysyi Gessler.

— Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta en minä senlaista kysymystä odottanut.

— Wai et ole sinä valmis vastaaman sen päälle? Noh hyvä, ajattele ensin, sillä minä odotan sinulta tunnollista vastausta.

— Etten sitä odottaa tarvitse, teidän armonne; sillä minä olen kokonansa teidän palvelukseenne, kuitenkin aina ottaen vaaria velvollisuuksistani Jumalata ja keisaria kohtaan.

— Oletko sinä valmis täyttämään minun käskyjäni?

— Olen

— Niin ratsasta nyt heti jo tänä iltana Altdorffin kylään, ota sieltä neljä miestä kanssasi, ja mene niiden kanssa tänä yönä Burgliin, siellä pitää sinun vasta sanomaan heille, mitä heidän tekemän pitää.

— Mitäs heidän siis pitää tekemän, teidän armonne?

— Heidän pitää ottaman kiini Wilhelmin vaimo ja hänen neljä lastansa. Niin pi'an kuin he sinun valtaasi joutuvat, pitää sinun heidät viemän Kyssnahdin linnaan, jossa minä odotan heitä, ja kuin he kerran tulevat sinne, niin… [Tämä linna hajotettiin Stauffaherilta Tammikuussa v. 1308. Jäännökset siitä ovat vielä tänäpäivänä paikoillaan.]

— Kyllä minä jo ymmärrän, teidän armonne.

— Niin hän pakotetaan itse ilmoittamaan itseänsä, sillä kunkin viikon edestä, jonka hän viipynee ilmauntumasta, pitää yksi lapsensa murhattaman ja vihdoin vaimonsa.

Tuskin ehti Gessler sanoa näitä viimeisiä sanoja, kuin hän nosti kauhean hätä-huudon, laski hevosen suihteet valloilleen, levitti kätensä ja lankesi hevosen sel'ästä maahan; sotamies laskiin hevoiseltaan auttamaan häntä; mutta siinä ei ollut enää mitään tekemistä; eräs nuoli oli mennyt hänen sydämmensä läpitse.

Tämä oli sama nuoli, jonka Wilhelmi Telli oli kätkenyt povellensa, koska Gessler pakotti häntä ampumaan omenata poikansa päältä Altdorffin torilla.

[Hollitie, jota Gessler ratsasti, on niin kaita, että siitä tuskin vaunu pääsee kulkemaan; sen molemmin puolin on 12 jalan korkuiset kallio-seinämät, joilla kasvaa niin isoja puita, että niiden oksat ovat yli tien toisissansa kiini, josta tulee kuin katos koko tien päällitse; tämän hollitien lopulla on kappeli, rakettu sille paikalle, kussa Gessler kuoli. Kappelin kohdalla kulkee sivutie, noin parikymmentä askelta ylöspäin, ja päättyy erään puun juurella. Näiden sammaltunein puitten takana oli siis Telli ollut kätkössä, silloin kuin hän, nojaten joustansa puuta vasten, oli laukaissut nuolen. Silloin on hän ampunut noin 27 askeleen päästä.]

Seuravana sunnuntai yönä maanantakia vasten kokoutuivat liittolaiset
Bütliin; tämän kummallisen kokouksen matkaansaattoi Gesslerin kuolema.

Monet arveli pitävän kiiruhtaa vapauttamisen kanssa, ja näiden seassa oli Konrad Baumgartenista ja Melhtali.

Mutta Waltter Fürsti ja Werner Stauffaheri kävivät sitä vastaan, sanoen Landenbergarin varmaanki pitävän varojansa, joka saattasi linnansa päälle karkaamisen paljota vaarallisemmaksi, mutta jos maakunta, ei huolien Gesslerin kuolemasta, pysyisi aloillaan, niin kuolemansa lu'ettaisi erinäiseksi kostoksi, eikä huolittais muusta kuin murhaajan tavoittamisesta.

— Mutta kuinkas sill’aikaa käy Wilhelmille ja hänen vaimollensa? sanoi Konrad, Wilhelmi pelasti minun elämäni, enkä minä tahdo sanottavan hyljänneeni hänen…

— Wilhelmi pereineen ovat säilössä, virkki eräs ääni joukosta.

— No niin sitten ei mulla ole enään mitään sanottavaa, sanoi Konrad.

— Miettikäämme nyt veljet, sanoi Waltter Fürst, millä tavalla me paraittain taitasimme kapinan nostaa.

— Jos i'äkkäämmät soisivat minulle luvan puhua, sanoi eräs nuori mies Unterwaldista, Zagheli nimeltään, tullen joukosta esiin, niin tahtosin minä ilmoittaa yhden asian.

— Saat puhua, sanoivat i'äkkäämmät.

— Minä pyydän, antamaan minun halttuuni Rossbergin linnan voittaminen.

— Kuinka monta miestä luulet tarvitsevasi siihen yritykseen?

— Neljäkymmentä!

— Mutta tiedätkös, Rossbergin linnan olevan niitä vahvimpia varustuksia koko maakunnassa!!

— Tiedän kyllä, mutta minulla on eri keinot sinne sisälle päästä.

— Minkälaiset?

— Minä en taida niitä ilmoittaa, vastasi Zagheli.

— Taidatkos olla vakuutettu saavasi ne neljäkymmentä miestä, joitas tarvitset?

— Taidan.

— Hyvä on; sinun anomukseesi suostutaan.

Zagheli astui takasi muiden joukkoon.

— Minä otan Schvanaun linnan voittaakseni, jos sallitaan, sanoi
Stauffaher.

— Mutta minä, virkki Waltter Fürst, tahdon kukistaa Urin linnan.

Näihin, semminkin kahteen jälkimäiseen yritökseen suostuttiin yksimielisesti. Jokainen liitto-jäsen lupasi viiden viikon kuluessa värvätä sotamiehiä rohkeimmista ystävistänsä, ja ennen eriämistä valittiin sota-lipun merkki kullekin liittolaiskunnalle. Uri valitsi muistomerkikseen härän pään poikkinaisen renkaan kanssa, sen ikeen merkiksi, jota he nyt menivät katkaisemaan; Schweitsi otti ristin, meidän Herramme Jesuksen piinan muistoksi, ja Unterwalden kaksi avainta, apostoli Pietarin muistoksi, jota Sarnissa suuressa arvossa pidetään.

I'ällisten ennustuksen jälkeen, arveltiin Gesslerin kuolemata erinäiseksi kostoksi. Tarpeettomat tavoittamiset lakkasivat Wilhelmiä kohtaan, sentähden ettei niillä mitään saatu aikaan, ja kaikki oli taas hiljaan niissä kolmessa liittokunnassa aina kapinan nousu-päivään asti.

31 p. Joulukuuta käveli Rossbergin linnan vouti, tavallisuuden jälkeen, ehtoolla linnan varustuksia katsastamassa, muutti vahtimiehet, jako käskyt kullekin ja käski soittamaan ilta-kelloa. Sitten tuntui sekä linna että sen asujamet vaipuvan syvään uneen; kynttilän valot sammuivat siinä, yksi toisensa perästä; kaikki humina katosi vähitellen, niin että ainoasti vahti-sotamiesten askeleet kuuluivat roiskuvan linnan tornilla, ja heidän yöhuutonsa kaikui joka neljäs-osa tuntia.

Tämän unen ja levon oheessa aukeni kuitenkin sangen varusasti vähäinen akkuna, linnan ulkopuolella; eräs nuori neitonen, noin kahdeksan- eli yhdeksäntoista vuotinen, pisti pel'olla päänsä siitä ulos ja koki, ei huolien yön pimeydestä, katsella jotakin ulkoa. Muutaman minuutin turhaan kurkisteltuansa sopotti hän sangen hiljaisella äänellä: Zagheli.

Tämä äännettiin niin hiljaan, että olisi luultu sen olevan erään hienosen tuulen-puuskan eli lähteen sohinan. Kuitenkin tuli se kuultuksi ja toinen, lujempi mutta myös sangen varusa, ääni vastasi sille: Anneli.

Neitonen seisoi vähän aikaa ääneti, painaen kädellään rintaansa, ikään kuin kokein heikentää sen tykyttämistä. Wieläki kerran kuului nimi Anneli.

Ja, ja kyllä minä kuulen, kultaseni, sopotti hän vastimeksi sinne päin, kusta yökyöpeli tuntui hänelle puhuvan, "mutta tiedätkös armaani, minä pelkään niin suuresti!"

Mitä sinun on pelkäämistä? virkki ääni; kaikki makaavat linnassa, ainoasti vahtimiehet ovat valveilla ylhäällä tornissa… minäkään en näe, tuskin kuulen sinua; mitenkäs taidat luulla heidän näkevän eli tuulevan meitä?

Neitonen ei vastannut mitään, mutta pudotti sen siaan jotakin ales. Tämä oli nuoran pää, johon Zagheli sitoi erään nuorasen tikapuun, jonka Anneli veti ylös luoksensa ja sitoi akkunan pieleen. Samassa oli nuorukainenki huoneessa. Anneli tahdoi nyt vetää ylös tikapuun.

— Odota, armaani, sanoi Zagheli sillä minä tarvitsen vielä tätä tikapuuta, eläkä suinkaan säikähdä siitä, mitäs saat nähdä, sillä vähinkin kova sana, vähinkin huudahtaminen sinulta saattasi minulle kuoleman…

— Mutta mitäs on aiheessa?… sano Herran tähden! rukoili Anneli. Woih me olemme hukassa… katso! katso!.. sanoi hän osottain erästä miestä, joka näkyi akkunassa.

— Ei, Anneli, me emme ole hukassa; ne on hyviä ystäviä.

— Mutta minä, minä olen häväisty, valitti neitonen, peittäen käsillään kasvojansa.

— Et suinkaan, Anneli; ne on vieraat miehet, jotka tulevat todistamaan sitä valaa, jonka minä nyt sinulle vannon, ottaakseni sinua vaimokseni, niin pi'an kuin isänmaa on vapautettu.

Neitonen heittäytyi armaansa kaulaan. Kaksikymmentä nuorukaista nousivat toinen toisensa perästä ylös; sitten veti Zagheli tikapuun ylös ja sulki akkunan kiini.

Nämät kaksikymmentä nuorukaista hajosivat ympäri linnaa. Linnan rykmentti oli makaamassa, ja sentähden tuli se huokeasti voitetuksi; liittolaiset salpasivat Saksalaiset linnan vankeuteen ja pukiivat heidän vaattehinsa; kuitenkin heilui Albrechtin valta-lippu yhdäti vielä tornilla linnassa, jonka portit seuraavana päivänä tavalliseen aikaan avattiin.

Puolenpäivän aikaan älysi tornin vahti monta ratsastajaa, jotka ravaten lähestyivät linnaa. Kaksi liittolaisista asettuivat sivu-tielle, muut seisahtivat linnan pihalle. Kymmenen minuutin kul'uttua ratsasti ritari Landenberg sankasta sisään, joka räiskähti hänen jälkeensä kiini. Ritari oli siis sotamiehineen paulassa.

Zaghelin aihe onnistui täydellisesti. Niinkuin näimme, voitti hän linnan puolta vähemmällä väestöllä, kuin niillä neljälläkymmenellä miehellä, joita hän tähän aiheeseen arveli tarvitsevansa. Ne muut kaksikymmentä menivät Sarniin.

Ihan samaan aikaan kuin Landenbergari läksi Sarnin keisarillisesta linnasta kirkkoon, astuivat nämät kaksikymmentä hänelle vastaan, kantaen tavallisuuden jälkeen hänelle muka lahjaksi lampaita, sorsia ja kanoja; vouti käski heidän mennä linnaan ja kulki edelleen. Nämät tultua sisään, vetivät vaatteinsa alta terävät raudat esiin, jotta he pistivät matkasauvoinsa kär'ille ja sillä tavoin voittivat linnan. Sitten nousi eräs heistä linnan muurille ja vihelsi kolmasti joka haaralle. Tämä oli voiton merkkinä, jonka jälkeen alkoi samassa kuulua kapinanhuuto joka kadulla. Paikalla riennettiin kirkkoon tavoittamaan Landenbergaria, mutta tämä, ollen ajoissa varoitettu, hyppäsi samassa hevoisensa selkään ja pakeni Rossbergin linnaan. Juuri tämän olikin Zagheli jo edellä käsin hoksannut.

Tällen keisarillisellen voudillen osotettiin kaikin puolin iso arvo ja kunnia muuna osana päivästä. Ehtoolla anoi hän päästäksensä raikkaaseen ilmaan linnan muurille. Zagheli seurasi häntä sinne. Sieltä taisi hän nähdä kaiken maan, joka vielä eilen oli ollut hänen valtansa alla, ja kääntäen silmänsä pois tornista, jolla nyt Itävallan kotkan siaan, Unterwaldin avaimet olivat valta-merkkinä, katseli hän Sarniin päin, seisattui ja alkoi syvästi miettiä.

Muurin toisella kulmalla seisoi Zagheli myös paikallaan ja ajatuksissaan. Molemmat miehet sihaten, kukin eri haaralle, odottivat yksi apua julmuudelle, toinen vapaudelle. Äkkiä leimahti tuli Arembergin vuoren nyppylältä, ja Zagheli nosti ilohuudon.

— Mikä tuli se on? kysäsi Landenberg.

— Merkki.

— Mitä se merkitsee?

Waltter Fürsti ja Wilheömi Telli ovat voittaneet Joch-Urin linnan.

Samassa todisti ilo-huuto linnan ympäristöllä, mitä Zagheli sanonut oli.

Ovatko kaikki Alppein vuoret muuttuneet tulta suitseviksi; katsohan tuolla Righin vuorella palaa myös valkea! sanoi Landenberg.

— Jaa, vastasi Zagheli hyppien ilosta, myös hän asettaa vapauden lipun.

— Mitä! virkki Landenberg suuttuneena: onko sekin merkki?

— On, ja se ilmoittaa Werner Stauffaherin ja Melhtalin ottaneen
Schvanaun linnan. Katsokaapas nyt tuonne päin, teidän armonne!

Landenberg parkasi ihmettelemisestä, nähden Pilatuksenkin vuorella tulen leimuavan.

— Ja toi antaa tietää, sanoi Zagheli, Urille ja Schweitsille, ett'eivät veljensä Unterwaldissa ole olleet heitä huonommat, vaan voittaneet Rossbergin linnan ja ottaneet keisarillisen voutinsa vangiksi.

Uusi ilo-huuto kaikui koko linnassa.

— Mitäs te siis ai'otte minulle tehdä? kysyi Landenberg, kallistaen päänsä alas.

— Me ai'omme vannottaa teitä, teidän armonne, ettei koskaan jalallannekan astua näihin kolmeen yhtyyskuntaan, Schweitsiin, Uriin ja Unterwaldiin, ettei koskaan, ei itse käymään sotaa näitä liittolaisia vastaan eikä kehoittamaan keisariakan siihen, ja kuin te tämän valalla vannoneet olette, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, kuhun tahdotte.

— No, sallittenkos minun tehdä herralleni lukua hallituksestani?

— Aivan kernaasti, vastasi Zagheli.

— Hyvä sitten, sanoi Landenberg. Nyt soisin minä mennä kotiani; sillä mokoma vala vaatii peränajattelemista, semmenkin kuin on aikomus täyttää sitä.

Wiides Luku.

Keisari Albrehtista.

Walaliittolaisia tuntui onni tällä kerralla kaikessa seuraavan. Wapauden Uusi-vuosi alkoi Sveitsille 1 p. Tammikuuta 1308 ja 15 p. samaa kuuta, ennen kuin keisari saikaan tietää kapinasta, ilmoitettiin hänelle mitä sotajoukkonsa Thüringissä olivat kärsineet. Samassa käski hän värvätä uutta sotajoukkoa, ilmoitti itse lähtevänsä heitä sotaan johdattamaan ja kaikin tavoin koti tavallisella nerollaan varustaa tarpeita tähän uuteen sotaan; nämät varustukset olivat tuskin lopussa, kuin ritari von Landenberg tuli Unterwaldista ja kertoi, mitä siellä tapahtunut oli.

Albrehti kuunteli tätä kertomista kärsimättömyydellä ja epäilyksellä; tullen vihdoin sen totuudesta vakuutetuksi, ojensi hän kätensä niitten kolmen vala-liittolaisten maakuntain puoleen, ja vannoi miekkansa ja keisarillisen ruununsa kautta, tappavansa jok'ainuan kapinan nostajan. Landenbergi koki kaikin tavoin estää tätä julmaa kostoa, mutta turhaan; keisari lupasi itse lähteä sotaan näitä vala-liittolaisia vastaan ja määräsi 24 p. Helmikuuta sotajoukon lähtöpäiväksi.

Päivää ennen poislähtöä astui keisarin eteen nuorimman veljensä Rudolphin poika, Johan Schwabenista; keisari oli nimitetty hänen ja hänen perintömaiden hoitajaksi, tämän ala-ikäisenä ollessa, mutta Johan oli jo kaksi vuotta ollut laillisessa i'ässä ja kuitenkin kielsi Albrehti alati hänelle perintöä antamasta; hän tuli siis nyt ennen setänsä poislähtöä, vielä viimeisen kerran häntä liikuttaaksensa, antamaan sitä. Hän lankesi sangen nöyrästi polvillensa keisarin eteen ja anoi häneltä isänsä herttuallista ruunua. Keisari naurahti, sanoi muutaman sanan, hiljaan eräälle sota-upserille, tämä meni ulos ja samassa palautu takasi eräs kukka ruunu kädessä. Keisari pani sen veljensä pojan kähärän pään päälle, ja kuin tämä oudoksuen katseli häntä, sanoi hän: tämä ruunu on sopiva sinun i’ällesi; leikittele sillä, poimien sen lehtiä hovirouaini polvilla ja anna minun maitasi hallita. Johan vaikeni, nousi vapisten seisalleen, kaappasi ruunun päästänsä, poleksi sitä jalkainsa alla ja meni pois.

Seuraavana päivänä, juuri kuin keisari oli noussut hevoisensa selkään, tuli eräs mies täydessä sotakalussa ja peitetyillä kasvoilla ratsastaen siihen ja seisahtiin keisarin sivulle. Albrehti katseli outoa ja nähtyään hänen seisattuvan omalle paikalleen, kysyi hän häneltä, ken hän olisi ja millä oikeudella hän tohtii ratsastaa keisarin sivulla.

Minä olen teidän veljenne poika, Johannes, sanoi ratsastaja paljastain kasvonsa; eilein anoin minä teiltä hallitusta perintömaitteni ylitse, mutta te kielsitte sen minulta, ja tosin täytyykin ensin kypäri kannettaa siinä päässä, jolle kerran ruunu pannaan, ja valtikkaa käyttävän käden täytyy ensin kantaa miekkaa. Suokaa minun seurata teitä, setä, ja palattuani sotia taidatte vallita ylitseni, miten tahdotte! Albrehti katsahti sangen tuimasti veljensä pojan päälle. Tokkohan minä taisin pettyä! sanoi hän itseksensä ja alkoi ratsastaa edelleen, ei kieltäen eikä käskein hänelle jotain; Johannes seurasi häntä.

1:nä päivänä Toukokuuta v. 1308 tuli keisarillinen sotajoukko Reussin virran rannalle. Weneet olivat jo valmiina sotavä'elle ylitsementäväksi, ja keisari oli juuri aiheessa astua erääsen niistä, kuin veljensä poika, Johannes, kävi sitä vastaan, syyttäen veneitä lii'an raskaiksi ja ettei hän muka mitenkään taitanut suoda setänsä niihin käydä, joissa vaara niin silminnähtävä olisi. Mutta hän anoi häntä sen siaan istumaan erääsen somaan ja pienoseen paattiin, jossa ainoasti oli maaherra Eschenbahista ja kolme ystävätänsä, vapaherrat Rudolphi Wart, Robertti Balm ja Konrad Tegelfelt. Keisari istahti siis heidän kanssansa ja kukin ritari kuletti suitsista hevoistansa mu’assansa, jotka uivat veneen sivulla, ja pi’an oli sekä keisari että seuransa toisella rannalla.

Muutaman askeleen päässä rannasta seisoi eräs jo monen sadan vanha honka; Albrehti istahti sen varjoon katsellaksensa sotava'en tuloa, hän otti kypärin päästänsä ja pani sen jaluksiinsa maahan.

Samassa kaappasi veljensä poika Johannes keihäänsä, ja nähtyään sotajoukon olevan vielä toisella rannalla, nousi hän hevosensa selkään ja ajellen ensin siinä ympäri ikään kuin leikin vuoksi, ratsasti hän siitä pois, tuli sitten täyttä laukkaa takasi keisarin luo ja pisti keihäällä hänen kaulansa läpitse. Samassa pisti Robert Balm miekkansa keisarin rintaan ja Waltter Eschenbahista halkasi hänen päänsä sotakirveellään. Mutta Rudolphi Wartti ja Konrad Tegelfeltti hämmästyivät niin suuresti, etteivät tienneet mitä tehdä, vaan jäivät seisomaan siihen miekka kädessä.

Tuskin olivat he nähneet keisarin kaatuvan, kuin he, katsahtaen toisiansa silmiin, sanaakan hiiskumatta läksivät pakoon, kukin eri haaralle, kauhistuen toinen toistansa. Sillä välillä kamppaili kuoleva Albrehti avutta kuoleman kanssa; ainoasti eräs siitä sivutse kulkeva köyhä vaimo, nosti häntä vähän ylös, ja tämä Saksan Waltakunnan pää heitti henkensä erään kerjäläis-vaimon sylissä, joka rättilöillään pyhki hänen vertansa.

Murhamiehet kiersivät mailmata ympäri. Zürich salpasi heille porttinsa; ne kolme liittokuntaa eivät myöskään sallineet heille pakopaikkaa luonansa. Johannes Parricida (isänsä murhaaja) meni Italiaan, seuraten Reussi-virran juoksua, jonka rannalla hän oli tehnyt pahantekonsa. Häntä nähtiin Pisassa vaatetettuna munkiksi, sitten katosi hän kokonaan Wenetianin maan-äärissä, eikä hänestä enää koskaan kuultu ehk'edes puhuttavankaan. Eschenbach eli vielä 35 vuotta senjälkeen, ollen paimenena Würtembergin seuduilla, eikä ilmoittanut itsiään ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä; Konrad Tegelfelt katosi, ikään kuin maan alle, eikä tiedetä, kuinka ja kussa hän kuoli. Rudolphi Wart annettiin ilmi eräältä sukulaiselta, häntä pantiin vankeuteen, piinattiin ja vietiin vielä elämänä raatelevaisten lintuin syötäväksi. Waimonsa, ei tahtoen luopua hänestä, oli polvillaan hänen vieressänsä; miehensä puhutteli ja lohdutti häntä aina viimeiseen henkensä vetoon asti.

Albrehtin lapsista (Keisari Albrehtilla oli 21 lasta. Ei yksikään pojistansa noussut hänen jälkeensä keisarilliselle istuimelle.) päättivät kaksi kostaa isänsä kuolemata; nimittäin Leopold Itävallasta ja Agnes Ungerista. Leopold alkoi täyttää aihettansa sota-voimalla, mutta Agnes kotolaisten rankaisemisella. Kuusikymmentä viatointa ritaria, ollen ainoasti murhaajain ystäviä ja sukulaisia, tulivat mestatuiksi Farenghenissa. Agnes ei ollut ainoastansa läsnä mestattaissa, mutta hän asettiin myös niin liki mestattavia, että veri riuskui hänen jaloillensa ja hakatut päät vierivät hänen ympärillensä. Häntä anottiin kavahtamaan, etteivät vaatteensa tulisi verellä priiskoitetuksi. Antakaat minun olla rauhassa, sanoi hän, minä kostutan itseäni halukkaammasti tällä verellä, kuin ihanimmalla aamu-kasteella. Mestaamisen päätettyä, perusti hän mestattuin tavaroilla sen äveriään Königsfeldin luostarin samalle paikalle, kussa isänsä murhattiin ja muutti siihen asumaan, lopettaaksensa elämänsä päivät katumuksessa, yksinäisyydessä ja rukouksissa.

Sill'aikaa varusteliin herttua Leopold sotaan; hänen käskystänsä valmistui kreivi Otto Strassburgista, mennäksensä sotakentälle 4000:nen miehen kanssa. Päällen 1000 miestä varustettiin Wellislaun, Wallhausin, Rothenburin ja Lucernin Maanherroilta, aiheessa meritse kopristaa Unterwaldia. Herttua itse kulki isomman joukkonsa kanssa Schweitsiä vastaan ja mu'assa oli iso joukko kärryjä, täynnä nuoria, kapinoitsiain hirttämistä varten.

Walaliittolaiset kokosivat heti 1300 miestä, joista 100 oli Urista ja 300 Unterwaldista. Päällikkyys kaikkein näiden ylitse annettiin eräälle vanhalle sotijalle, nimeltään Rudolphi Redingille Biberechistä, jonka nerokkuuteen nämät kolme liittolaiskuntaa suuresti uskalsivat. 14 p. Marraskuuta asettiin tämä vähänen sotajoukko Satteli vuoren seuduille, edessään oli heillä milt'ei pohjattomia soita ja näiden takana Egerin järvi.

Kukin näistä oli äsken valinnut itsellensä yö-sian, kuin eräs uusi joukko, jossa oli 50 miestä, tuli heidän tykönsä. Nämät olivat Schweitsistä ajetut maanpakolaisuuteen, mutta nyt tulivat he rukoilemaan veljiänsä, että, vaikka ollen minkälaiset pahantekiät tahtonsa, he suotasiin myös osamiehiksi tässä yhteisessä puollustuksessa. Redingi tiedusti esinnä vanhempain ja älykkäämpäin tarkoitusta tässä asiassa. Yhteinen vastin oli, ettei pidä saastuttaa vapauden pyhää asiata, sen rikkojia puollustajiksi ottamisella. Sentähden kiellettiin maapakolaisuuteen ajettuja Schveitsin seuduilla sotimasta. Nämät vetäytyivät siis takasi, kulkivat yötä myöten ympäristöllä ja seisahtivat vihdoin metsään korkialle vuorelle, Zugin tienoilla.

Seuraavana aamuna näkivät valaliittolaiset päivän noustessa Itävaltalaisten kilvet kiiltävän. Itävallan ritarit, nähtyä tämän vähän joukon aikovan estää heitä tiellänsä, laskeutuivat hevosiltansa maahan, ja ei suoden vastustajillensa kunniaa alottamaan sotaa, läksivät he heitä vastaan. Liittolaiset antoivat heidän rauhassa kavuta vuorta ylös, mutta havaittua heidän väsyneiksi vaatteuksensa painosta, hyökäsivät he äkisti heidän ylitse, kuin sulanut laava. Jokainen, ken vaan tohti kiivetă vuorta ylös, heitettiin nurin niskoin ales, niin että viholliset pyörien joukottain, kuin virran vesi ales vuorelta, kaatuivat ja kuolettivat suuresti omiansakin, semminkin jalkaväkeä; näin hirmuinen ja kauhea oli sota.

Äkkiä kuului takana oleva sotamäki alkavan kauheasti parkua. Isot kivet, ikään kuin itsestään irtautuneet vuoresta, alkoivat vieriä vuorta ales, ja rikki musertaen ihmisiä ja hevoisia tekivät kokonaan hävityksen kauhistuksia vihollisten keskellä. Olisi voitu arvella vuorta elpyneeksi, puollustaaksensa vuorilaisia ja sentähden haiskaavan kuin julma kiljuva jalopeura. Hämmästynyt sotajoukko katseli toistansa silmiin, ja nähtyä ei taitavansa päästä voitolle, kauhistuivat he suuresti ja vetäytyivät takasi. Paikalla peräytyivät myös etujoukot, ajettuina paimenten keihäiltä ja kurikoilta. Herttua Leopold uskoi olevansa piiritettynä sangen isolta vihollis-joukolta ja antoi käskyn eli, oikeemmin sanottuna, esimerkin takasi-lähdöstä, pa’eten kaikkein esinnä sotakentältä pois ja nähtiin (sanovat eräät kertojat) jo samana iltana Wirtenthurissa, valjuna ja murheellisena. Strassburgin kreivi, kuultuaan Itävaltalaiset voitetuiksi, vetäytyi myös uudestaan takasi.

Tämä voitto Morgartin luona 15 p. Marraskuuta 1308 oli ensimmäinen, jonka vala-liittolaiset voittivat; suurin ja parhain osa keisarin vapasukuisista kaatuivat täällä, köyhiltä paimenilta ja talonpojilta lyötyinä, ja tämä kaikki lisäsi vieläi suurempaa arvoa tälle vapauden ihanalle maalle. Näin tuli Schweitsiläisten miesten nimet kuuluisaksi maailmassa ja tästä hetkestä asti kutsuttiin valaliittolaiset Schweitsiläisiksi eli Schveitsin uroiksi. Uri, Schweitsi ja Unterwalden tulivat ikään kuin keskinavaksi, joiden ympärille sittemmin muut valta-yhteydet asettuivat, joita rauhaliiton kautta v. 1815 tuli olemaan kaksikymmentä kaksi vala-yhteyttä.

Mitä Wilhelmi Telliin tulee, joka tässä kapinassa niin voimallisesti, vaikka esinnä vastoin tahtoansakin, vaikutti, löydämme me hänen Launin sotakentällä, jossa tappeli alhaisena joutsimiehenä, seitsemän sadan miehen seurassa, jotka olivat vähistä kantoneista; sittemmin katoaa hän näkyvistä eikä häntä kohdata ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä, joka luultavasti tapahtui keväillä v. 1354. Jään-sulu paisutti Schahin jo'en ja vei myötänsä erään huoneen. Telli äkkäsi talon jäännösten se'assa yhden kätkyen kulkevan jokea myöten ales; hän heittäyty samassa virtaan, tapaa kätkyen ja ajaa sen onnellisesti rantaan. Mutta juuri kuin hän alkoi nousta maalle, kohtasi häntä muuan hirsi, joka loukkasi häntä niin kovin, että hän meni tunnottomaksi ja katosi syvyyteen. Senlaisiakin valittuja ihmisiä löytyy, joiden kuolema panee kruunun heidän elämällensä. [Samalle paikalle, kuhun Telli hukkui, on nyt rakettu silta Schahin jo'en ylitse.]

Eräs Tanskalainen kirjoittaja, joka eli noin 600 vuotta takasi, nimeltään Saro Grammatikus, kertoo myös tämän omenan tapausta, vaan omistaa sen eräälle Tanskan kuninkaalle. Kuin tämä sattumoiltaan tuli v. 1760 tutuksi oppineille, alettiin väittää, ettei muka Wilhelmi Telliä ole koskaan ollut maailmassa, ja ollen ilosina tästä löydöstä, ko'ettiin kaikin tavoin poisottaa Schveitsin vapauden juhlalliselta päivältä aamuruskonsa kirkkaimpia säteitä, mutta Waldstädteri-kansa on pitänyt näitä esi-isäinsä kohteloita sangen pyhässä arvossa ja pysynyt vanhoille muinaisuuksillensa uskollisena. Heillä on nämät tapaukset niin tuoreessa muistossa, ikään kuin olisivat äsköttäin tapahtuneet, ja vaikka oltasiin muutoin kuinka iso-epäiliä tahansa, on kuitenkin mahdotoin epäillä tämän tapauksen totuudesta, koska vaeltaissa tämän maakunnan läpitse on kohdattuna Waltter Fürstin, Stauffaherin ja Melhtalin jälkeisiä siinä kappelissa, joka on pyhitetty Wilhelmin syntymiselle ja Gesslerin kuolemalle, rukoilevan hartaasti Jumalata, suojelemaan ja varjelemaan heidän vapauttansa. [Altdorffin säilö-huoneen kirjoissa on 114 ihmistä nimitettynä, jotka v. 1380 olivat saapuvilla Tellin kallion kappelia vihittäissä (samalla paikalla kussa Telli hyppäsi maalle Gesslerin veneestä), ja jotka olivat olleet Wilhelmi Tellin tuttavia. Ilman sitä tiedetään, ettei sukunsa ole mies-puolelta la'annut ennen kuin vasta v. 1684 ja vaimo-puolelta vasta 1720. Johan Martin ja Verena Telli ovat niiden vihon viimeisten jälkeistensä nimet.]