Oraakkeli.
Puinen jumala ol' ennen — samapa se missä
maineen saavuttanut ennustuksillaan
ja sangen sattuvilla neuvoillaan.
Sikspä seisoikin se temppelissä
puettuna arvo-pukineihin,
hopea- ja kultakoristeihin,
ympärillään uhrit, rukoukset,
hartaat pyhän savun suitsutukset.
Siihen sokeasti uskotaan
ja luotetaan,
kun yht'äkkiä — nyt mitä ihmehiä? —
oraakkeli laskettelee tyhmyyksiä!
Alkoi vastaella vajavasti,
väärin, jopa sopimattomasti:
ken vain tulee, jotain tiedustelee,
oraakkeli minkä vastaa, valehtelee…
Mik' on ennuslahjat hältä vienyt —
ei kukaan tiennyt!
Vihdoin toki asiasta selvittiin
kun huomattiin,
kuva ontoks: siihen piilivätkin
uhripapit vastailemaan maallikoille,
ja antoivatkin noille —
jos sattui viisas pappi — viisaat vastaukset,
tyhmä — tyhmät myöskin ennustukset.
Oraakkeli — vaikkei tiennyt kukaan —
tyhmä oli taikka viisas — papin mukaan.
Ennen — liekö totta? — sanotaan
löytyi tuomareita, jotka toimessaan
tunnettihin perin viisahiksi,
kun viisaan miehen saivat kirjuriksi…
Säkki.
Lattialla porstuassa,
nurkassaan,
venyi tyhjä säkki pölyisenä;
niinkin, että oli kenkäin pyyhkimenä,
sattui toisinansa. Vaan ei aikaakaan,
niin säkki pääsee toiseen asemaan:
kultarahoista näät paisuu pullollensa,
saapi raudoitetun lippaan verhoksensa!
Isäntä nyt itse sitä suojelee
ja varjelee,
ettei tuulonenkaan koskettaisi,
kärpänenkään sille istuutua saisi.
Ja vielä: säkki uutta
saa paljon tuttavuutta:
talohon jos saapuu vieras milloin,
puhe säkkihin jo kohta kääntyy silloin;
kuka vierehensä istahtaa,
sitä hyväellen taputtaa.
Entä joskus, säkki kun on aukinainen —
millä ilmehellä sitä katsellaankin vainen…
Nähden että hänestä nyt kaikki pitää,
alkoi ylpeyskin säkissä jo itää;
hän viisastellen
ja kinastellen
kaikkia on kärkäs arvostelemaan:
ken on kelvoton,
kuka tyhmä on,
toimissansa taitamaton kokonaan.
Kaikki kuulevatkin häntä avosuin,
vaikka valhetta hän laskettaisi kuin
olkiköyttä.
Mutta — vika tuo jo vanhastaan
tunnetaan:
mitä kultasäkki latelee —
kaikki sitä ihmetellen kuuntelee
kuin totta täyttä.
Entä — kauvankohan säkki kulki kuuluisena
ja viisahana?
Pitkältäkö kesti imartelijoita?
— Kunnes kesti kultakolikoita!
Sitten — niin
nurkkahan se jälleen heitettiin.
Loukata en tahdo tällä tarinalla;
mutta — monta moista säkkiä on noissa
keinottelijoissa,
jotka äsken vielä vaappui aliportahalla;
taikka pelureissa oveloissa,
joilla harvoin rupla löytyi taskussaan,
mutta rikastuivat syntirahoillaan;
joille kreivit vain ja paronit nyt parahia
ovat tuttavia;
jotka peliveikkoja on ylimysten kanssa,
vaikka äsken heidän etuhuoneessansa
eivät uskaltaneet istuutua…
miljoona — se poika vaan
on kerrassaan!
Älkää toki, ystävät, noin ylvästelkö!
sanonko mä toden teille hiljakseen?
Estä Herra: vaan jos köyhyyteen
joutuisitte joskus uudestaan —
teitä, kuten säkkiäkin kohdellaan.
Kaksi tynnyriä.
Matkustipa kaksi tynnyriä:
toinen täytenään,
toinen tyhjillään.
Ensimäinen ilman kiirehiä,
melutta ja käyden kulkee eteenpäin;
toinen juoksujalkaa lennättäin,
kolisten ja paukkuen, ja korkealle
pölypilvi nousee taivahalle.
Ihmiset jo kaukaa, jymyn kuullessaan,
syrjään poikkeavat peloissaan,
luullen sieltä tulevaksi kumminkin
enemmän kuin — tyhjän tynnyrin!
Harvoin on sen töillä mitään merkitystä,
joka aina laulaa omaa ylistystä;
suuri mies — hän huutamatta,
miettii synnyt syvät, pauhinatta:
itse etsimättä kiitostaan —
työnsä julistavat hänen mainettaan.
Demjanin kalakeitto.
"Rakas naapurini herttainen,
pyydän nöyrimmästi: ole hyvä, syö nyt!"
"Hyvä ystävä, jo kyllin olen syönyt."
"Mitä vielä! Lisää lautanen;
soppa, tottakin, on oivallista!"
"Kolme annosta jo sain." — "Oh, mitä laskemista;
ruokahalua kun ompi vaan,
eipä lisä silloin haitakaan:
lopetapas! Katsos — liemi rasvainen
on kuin merenkulta, keltainen.
Nautiskele, naapur' armahani:
otas lahnaa, lohta — herkkuani!
Lusikkainen vielä! Eukko, tarjoahan toki!"
Täten yhä hoki
Demjan-naapuri, ja Fokki naapurusta
kestitsi ja syömään kehoitteli,
suomatta ees hetken huojennusta.
Vaikka Fok jo kovin hikoeli —
kupposen hän ottaa vielä kuitenkin,
ponnistaen voimin viimeisin
ja syöden kaikki. — "Oikein, semmoisia
minä rakastan, en kursastelevia;
mutta — hiukan vielä, herttaiseni!"
Silloin Fokki epätoivoissansa
— joskin kalakeitto oli mieliruokiansa —
temmaten nuttunsa,
vyönsä ja hattunsa
juoksi päätä pahkaa kotiaan,
eikä Demjanille enää astu jalallaan.
Kirjailija! Kuinka onnellinen oletkaan
lahjan välittömän omistaessasi;
vaan jos vaieta et osaa aikanaan,
etkä korvia sä säästä kuulijasi —
heistä proosasi ja runos parahin
äitelämmät Demjan-ukon soppaakin.
Panettelija ja käärme.
Turha sana silloin sanotaan, kun hoetaan, ettei muka pirut tunne oikeutta ollenkaan. Että hekin sitä joskus noudattavat — sitä esimerkit osoittavat. Niinpä sattui kerran helvetissä, hornan syvimmissä syvyyksissä, että panettelija ja käärme keskenään juhlakulkueessa käydessään riitelivät: väittelivät — kumpi heistä oisi kunnoltaan arvokkaampi eellä astumaan. Helvetissä, tietysti, se voittaa, joka osannut on teoillansa enin vahingoittaa. Siispä, muistuttaakseen suurta pahuuttansa, kieltään käärmehelle näyttää juoruaja; käärme taasen, monen kuolettaja, esiin työntää myrkkyhampahansa, sihisee ja noituu, että: "Väittehettä pahuudess' ei vertaistani löydy toista", ponnistaa ja mataa edelleen, panettelijan jo jättää jälelleen. Mutta Belsebub ei kärsi moista: parjaajalle apuun ehättää ja käärmeen kulussansa pidättää. Virkkaa tälle: "Tosin ansios on sullakin, hänen ansionsa suuremmat on kuitenkin: olet häijy kyllä, olet myrkyllinen, mutta — läheltä sä vain oot vaarallinen; syyttömänkin — se on hyvä! — tapat etkä säästä, mutta myrkyttää et voi sä matkan päästä kuten juorukello kielellään: siltä suojella ei kukaan itseään voi mitenkään: maiden, jopa merienkin taa se vaikuttaa. Siispä, ken on sua tuhoisampi — hän on myöskin sua arvokkaampi eellä astumaan: matele sä takanansa vaan!" Niistä ajoista on hiiden kattilassa kielikellot enin kunniassa.
Aasi.
Jupiter kun maata asumaan
laittoi luontokappalehet kaikenlaiset,
silloin myöskin aasi luotiin maailmaan.
Tahallaanko niin, vai puuhat moninaiset
siihen kiireisehen aikahan
liekkö vaikuttaneet, mutta ihmeheksi
hallitsija pilvien ja taivahan
aasin muovasi vain kissan kokoiseksi.
Joukossa ei sitä huomattukaan,
vaikka ylpeämpi lie kuin eläimistä kukaan.
Haluttaisi kovin mahtaella —
mutta millä? Pieni kun on ko'oltansa,
rohkene ei suurten piiriin tungeskella.
Siksi kääntyykin hän harmissansa
Jupiterin puolehen ja alkaa rukoella,
että armon saisi,
että Zeus nyt hänet suurentaisi.
"Kuinka voi", hän sanoo, "tätä sietää?
Leijonat ja norsut, karhut kaikkialla
mainehessa ovat maailmalla,
suuret sekä pienet niistä tietää:
puhe onkin heistä vain ja heistä,
mutta mainita ei mitään missään meistä.
Ko'on jos mä saisin vasikankin —
voittaisin mä mainehessa norsun, leijonankin:
meistäkin, mä tiedän, puhuttaisiin silloin."
Tätä vatkuttaen aamuin, illoin,
aasi Zeuksen niin kyllästytti,
että vihdoin, jälkeen pitkän vastustuksen,
Zeus jo täytti aasin rukouksen:
hänet uudestansa luoda pyörähytti.
Aasista näin syntyi raavas suurenlainen.
Ja kun äänensäkin on niin petomainen,
tämä pitkäkorva ilmestyessään
pelästytti koko metsän järjestään.
"Mikähän tuo peto lienee lajiaan?
Lienee hampaat sillä? Kynnet? Liekkö sarviakin?"
Ja aasista nyt vain on puhettakin.
Vaan kuinka kävi? Kulunut ei vuottakaan,
kun kaikki oikein oppi aasin tuntemaan…
tähän päättyykin nyt tämä kasku.
Aasin tyhmyydestä tehtiin sananlasku,
ja tiettyhän on yleisesti, että —
aasilla nyt vedätetään vettä.
Saada mainetta, on hyvä kyllä,
mutta yksin kunto vain sen pitää yllä.
Hauki.
Oikeuteen tuli kanteluita, että
lammessa on elo mahdoton
kun hauki siellä isäntänä on.
Vastaväittehettä —
perää niissä olikin, ja kymmeniä
saapui raskahia syytöksiä.
Mitäs muuta: hauki käräjiin!
Ja valtavassa
haapa-altahassa
— kuten arvollensa sopikin —
vastaaja nyt oikeuden eteen tuotihin.
Tuomareita tarvinnut ei kaukaa haeskella:
niitä paimennettiin lähilaitumilla;
arkistosta löydät niiden nimetkin:
pari aasia ja samoin kaksi
pukkia ja vanha hevos-kaakki.
Jutun tärkeyteen nähden kettu-raakki
pantiin oikeuden valvojaksi,
— taikka miksi
sitä sanotaankaan — prokuraattoriksi.
Että hauki oli ketun kalanhankkija —
siitä huhueltiin aina vähän,
mutta — se ei kuulu tähän.
Eikä tuomareihin lain se vaikuta,
hauen töitä tällä kertaa ainakaan
mukava ei ollut käydä puoltamaan.
Siispä ehdotettiin, että syyllinen
muille uhaksi ja pelokkeeksi,
pahain aikomusten esteheksi,
tuomittava oli hirtehen.
Nyt, kun tuomiota viel' ei oltu julistettu,
nousee kettu.
"Korkee oikeus! Mä esittäisin", —
lausuvi hän katsein miettiväisin, —
"että lurjukselle
moiselle kuin hauki, paatuneelle,
kovempikin kuolo julistettaisiin,
hirmuisin ja vaikein:
että hänet jokeen hukutettaisiin."
"Se on oikein!" —
tuomarit nyt siihen huusivat:
tuomionsa heti muuttivat,
ja niin —
hauki herja jokeen heitettiin!
Orava.
Orava kun oli leijonalla
palvelijana, niin kovin sanotaan
jalopeuran mieltynehen oravaan.
Ja — olla suosiossa kuninkaalla —
se on jotakin!
Siksi palkintokin parahin
oravalle luvattu on suurenlainen:
pähkinöitä kuorma kokonainen.
Luvattuna — se on kyllä totta;
mutta päivät menee menojaan,
eikä palkintoa kuulukaan.
Useinkin jo orava saa ravinnotta,
nälkäisenä tehdä hyppyjänsä,
huvitella isäntäänsä silmät kyynelissä
samalla kun sukunsa ja ystävänsä
vapahana tuolla keinuavat,
huoletonna pähkinöitä nakertavat
puissa lehtevissä.
Hänellekin lähellä ne oisi
kun vain ottamahan päästä voisi,
mutta — sitä älä ajattelekaan:
jospa juuri silloin virkaan kutsutaan!
Kuluu toki päivä pilvessäkin.
Niinpä hänelläkin:
vanhaksi jo alkaa ukko käydä.
Leijonakin ikävystyi, eikä näytä
välittävän hänestä, ja niin —
ero heitukalle annettiin.
Totta: hälle kuorma — lupauksen mukaan —
lähetettiin pähkinöitä parahia,
parempia kuin lie nähnyt kukaan:
suuria ja toinen toistaan kauniimpia;
vaan — nyt sama on jos niitä enää saikaan,
kun ei hampahia ole pitkään aikaan.
Peili ja marakatti.
Marakatti kuvan kasvoistansa
peilistä kun näki, jalallansa
karhun kylkeen nyhjää hiljakseen:
"Katsohan", hän kuiskaa kummilleen —
"mikä tuokin kuvatus lie tuolla
peilin takapuolia?
Millaiset on sillä irvistykset, hypyt,
kuinka rumat kasvojensa rypyt!
Harmista mä varmaan kuolisin,
vähänkin jos näköisensä olisin.
Mutta, kuten tiedät, suvussani monta
moist' on irvinaamaa onnetonta.
Annas muistutella —
voin ne vaikka sormin luetella"…
"Ennenkuin sä niitä ryhdyt laskemaan,
tarkastaisit paremminkin itseäsi vaan" —
vastaa karhu suorasukaisesti tähän.
Mutta neuvollensa suodaan huomiota vähän.
Tähän tarinaan
esimerkkejä on paljon saatavissa:
kukaan tuntea ei tahdo satiirissa
itseänsä.
Eilenkin sen vasta näin:
ettei Paavo ole puhdas käsiltänsä —
tunnetaan;
mutta Paavolle kun lahjuksista luetaan —
Paavo salavihkaan viittaa Pekkaa päin.