»Voi, hyvä Jumala!» voihkaisi hän ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.
Myöskin kuningatar oli nähnyt, ja hiljaa ähkäisten hän vaipui toisen lapsensa ruumiin viereen valittaen:
»Voi, Rikhard, poikani, oma poikani!» Ja kun hän kumartui vielä syvempään suudellakseen liljamaista merkkiä tämän poikansa rinnan vasemmalla puolella, jota hän ei ollut tuntien nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen, pysähtyi hän ja painoi sitten rajun hätäisesti korvansa kaatuneen rintaa vasten.
»Hän elää!» hän melkein kirkaisi. »Nopeasti, Henrik, poikamme elää!»
Bertrade de Montfort oli tullut jälleen tajuihinsa jo melkein ennen kuin Ranskan Filip oli nostanut hänet lattialta, ja nyt hän seisoi prinssin käsivarteen nojautuneena, silmät levällään ja kysyvästi katsellen jalkojensa juuressa näyteltävää kummallista kohtausta.
Hitaasti Norman of Tornin silmäluomet avautuivat tajunnan palatessa.
Hänen edessään oli veren tahraamilla kaisloilla polvillaan Eleanor,
Englannin kuningatar, vuoroin silitellen, vuoroin suudellen hänen
käsiään.
Paha haava totisesti, koska se aiheutti niin hurjia näkyjä, tuumi
Tornin henkipatto.
Hän tunsi olevansa puolittain istuma-, puolittain makuuasennossa nojallaan jotakuta hänen taaksensa polvistunutta henkilöä vasten, ja kun hän kohotti päätänsä nähdäkseen, kuka häntä tuki, katsoi hän silmiin kuningasta, jonka rinnalla hänen päänsä lepäsi.
Sekaantuneiden aivojen omituisia harhakuvia! Niin, sen täytyi olla hyvin hirveä haava, jonka Tornin pieni vanhus oli häneen pistänyt; mutta minkä tähden hän ei voinut uneksia Betrade de Montfortin tukevan häntä? Ja sitten hänen katseensa lipui pitkin hänen ympärilleen tunkeutuneita naisia, ylimyksiä ja sotilaita, jotka seisoivat hatutta päin ja pää kumarassa. Äkkiä hän löysi neidon.
»Bertrade!» kuiskasi hän.
Tyttö tuli ja kumartui hänen viereensä vastapäätä kuningatarta.
»Bertrade, olethan sinä todellinen; ethän sinä ainakaan ole unikuva?»
»Olen ihan todellinen, armas», vakuutti tyttö, »ja myöskin nämä toiset ovat todellisia… Kun voimistut, ymmärrät kaiken sen kummallisen, mitä on tapahtunut. Nämä, jotka olivat vihollisiasi, Norman of Torn, ovat nyt parhaita ystäviäsi — se sinun pitää tietää, jotta voit levätä rauhassa, kunnes olet parempi.»
Norman hapuili hänen kättänsä ja löydettyään sen sulki silmänsä, huoahtaen heikosti.
Hänet kannettiin kuningattaren huoneen viereisessä huoneessa olevaan vuoteeseen, ja koko sen yön istuivat Tornin henkipaton äiti ja hänen vaimokseen lupautunut tyttö, hautoen hänen kuumeista otsaansa. Myöskin kuninkaan henkilääkäri oli saapuvilla, kun taas kuningas ja de Montfort kävelivät käytävässä.
Ja aina on ollut niin sekä hökkelissä että palatsissa, sekä Mooseksen päivinä että meidän aikoinamme: kadonnut ja sitten jälleen löydetty lammas on aina rakkain.
Aamupuolella Norman of Torn vaipui rauhalliseen ja luonnolliseen uneen; kuume ja hourailu olivat väistyneet hänen mainion terveytensä ja rautaisen rakenteensa syrjäyttäminä. Lääkäri kääntyi kuningattaren ja Bertrade de Montfortin puoleen.
»Teidän olisi paras poistua lepäämään, hyvät naiset, prinssi jää henkiin.»
Norman heräsi myöhään iltapäivällä, eivätkä kuninkaan lääkärin mitkään suostuttelut eivätkä komennukset jaksaneet estää häntä nousemasta pystyyn.
»Rukoilen teitä lepäämään rauhassa, armollinen prinssi», pyysi lääkäri.
»Minkä tähden nimitätte minua prinssiksi?» kummasteli Norman of Torn.
»Oven takana odottaa henkilö, jonka oikeus on selittää teille se», vastasi lääkäri, »ja kun olette pukeutunut, jos tahdotte nousta jalkeille, saatte tavata hänet, mylord.»
Lääkäri auttoi häntä pukeutumaan ja avattuaan oven lausui jotakin sen takana seisovalle vahdille. Vahti kertasi sanat siellä odottavalle nuorelle aseenkantajalle, ja pian ovi sysättiin ulkoapäin jälleen auki, ja ääni ilmoitti:
»Hänen majesteettinsa kuningatar!»
Norman of Torn katsahti oveen päin teeskentelemättömän hämmästyneenä, ja sitten hänen mieleensä muistui edellisenä iltana kuningattaren huoneessa tapahtunut kohtaus. Se kaikki oli hänestä kiusallisen kummallista; hän ei jaksanut sitä käsittää eikä sitä yrittänytkään.
Ja ikäänkuin unessa hän nyt näki Englannin kuningattaren tulevan kädet ojossa häntä kohti pienen huoneen lattian poikki kauniit kasvot säteilevinä onnesta ja rakkaudesta.
»Rikhard, poikani!» riemuitsi Eleanor, tullen hänen luoksensa, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ja suudellen häntä.
»Madame», huudahti ällistynyt mies. »Onko koko maailma tullut hulluksi?»
Ja sitten kuningatar kertoi hänelle Englannin pienen, kadonneen prinssin kummallisen tarinan.
Hänen lopetettuaan poika polvistui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen käteensä ja nosti sen huulilleen.
»En tiennyt sitä, madame», virkkoi hän. »Muutoin ei miekkani olisi milloinkaan paljastunut kenenkään muun palveluksessa kuin sinun. Jos sinä voitkin antaa minulle anteeksi, madame, en itse voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»
»Älä ota sitä niin ankarasti, poikani», kielsi Englannin Eleanor. »Se ei ole sinun syysi, eikä ole mitään anteeksiannettavaa; meidän pitäisi tuntea vain onnea ja riemua nyt, kun sinut on taaskin löydetty.»
»Anteeksiantoa!» lausui miehenääni heidän takanaan. »Totisesti, meidänhän pitäisi anoa anteeksi, koska olemme vainonneet omaa poikaamme miekoilla ja hirttosilmukoilla.
»Kaikkien muiden paitsi hupsujen olisi pitänyt arvata, ettei se mies ollut halpasyntyinen lurjus, joka lähetti kuninkaan armeijan alastomana takaisin kuninkaan luokse ja sulloi kuninkaan tiedonannon hänen sanansaattajansa kurkkuun.
»Kautta kaikkien pyhimysten, Rikhard, sinä olet läpikotaisin kuninkaanpoika, ja vaikka kasvomme olivatkin happamet silloin, olemme nyt sinusta sitäkin ylpeämpiä.»
Kuningatar ja henkipatto olivat kääntyneet kuultuaan ensimmäiset sanat, ja nähneet kuninkaan seisovan takanaan. Nyt Norman of Torn puolittain hymyillen nousi tervehtimään isäänsä.
»Ne ovat murheellisia piloja, sire», sanoi hän. »Minusta tuntuu, että olisi ollut parempi, jos Rikhard olisi pysynyt kateissa. Plantagenetien kunnialle ei ole kovinkaan hyväksi, jos Tornin henkipatto tunnustetaan hallitsijasuvun prinssiksi.»
Mutta he eivät tahtoneet sitä, ja erään Englannin myöhäisemmän kuninkaan tehtäväksi jäi pyyhkiä se suuri nimi pois historian lehdiltä — kenties kateellisen kuninkaan.
Pian kuningas ja kuningatar, jotka yhtyivät lääkärin vetoomuksiin, saivat hänet taivutetuksi paneutumaan uudelleen makuulle, ja hänen tehtyään niin he poistuivat hänen luotansa, jotta hän saisi taaskin nukkua; mutta heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi hän pystyyn ja poistui huoneesta toisesta ovesta.
Sattumalta hän löysi etsimänsä henkilön syvästä ikkunakomerosta. Tyttö istui silmäillen kaihoisesti avaruuteen kauniilla kasvoillaan puolittain murheellinen ilme. Hän ei huomannut lähestyvää tulijaa, ja hetkisen mies seisoi paikallaan, katsellen sivulta päin hänen rakkaita kasvojaan ja hänen kohoavaa ja laskeutuvaa rintaansa, jonka kätkemä uskollinen ja vilpitön sydän oli niin ylväästi sykkinyt mahtavan valtaistuimen koko voimaa vastaan Tornin halveksitun henkipaton puolesta.
Rikhard ei hiiskunut mitään, mutta pian se omituinen, hieno kuudes aisti, joka varoittavasti ilmoittaa meille, ettemme ole yksin, vaikka silmämme eivät näe eivätkä korvamme kuule, sai tytön kääntymään.
Hiljaa huudahtaen hän nousi pystyyn; niiaten sitten hovin tapaan hän virkkoi:
»Mitä haluaa mylord Rikhard, Englannin prinssi, poloiselta alamaiseltaan?» Ja vakavammin hän lisäsi: »Mylord, minut on kasvatettu hovissa, ja ymmärrän, ettei prinssi mene avioliittoon harkitsemattomasti, joten unohtakaamme, mitä Bertrade de Montfortin ja Norman of Tornin välillä on tapahtunut.»
»Englannin prinssi Rikhard ei millään tavoin tahdo rikkoa kuninkaallisia perinnäistapoja vastaan», vastasi mies, »sillä hän ei mene avioliittoon harkitsemattomasti, vaan perin viisaasti, koska hän ei mene naimisiin kenenkään muun kuin Bertrade de Montfortin kanssa». Ja hän, joka oli ollut Tornin henkipatto, otti ihanan nuoren tytön syliinsä, lisäten: »Jos hän vielä rakastaa minua nyt, kun olen prinssi?»
Tyttö kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen poskensa omaa poskeaan vasten.
»En minä rakastanut henkipattoa, Rikhard, enkä nyt rakasta prinssiä; minusta on ihan yhdentekevää, prinssikö vai rosvo — sinua minä rakastan, armas — juuri sinua.»