Ign.
Satuja.
1. Kärpänen ja Poikansa.
Kärpänen pienen poikansa kera oli keittohuoneessa ja kun pitiki äitin vähä ulkona käydä, varotteli hän lähtiessänsä lasta ja sano: "elä vaan, lapsi rukkaseni, lennä tuonne padan päälle, sillä taitaisit pataan pudota ja kuolla." Niin itse lähti ulos, vaan poika itseviisaudessaan ajatteli: "minäkö pataan pudota ja kuolla! — eikö minulla siipiä olisikan!" — Sillä mielellä lenti vaston äitinsä käskyä padan päälle, pyörty nousevista kuumista höyryistä, putosi pataan ja kuoli, kun äiti oli sanonut.
Wanhempain neuoja on hyvä totella, vaikkei aina tietäisikän, minkä tähden ovat annetut.
2. Isä ja Poikansa.
Muutamalla isällä oli usiampia poikia, jotka ei aina eläneeet juuri hyvässä sovussa keskenään. Hän anto heille kerran monisäisen köyden ja käski kokemaan, ken heistä voisi saman köyden poikki vetää. Ei voinut yksikän. Niin kehitti hän sen ja anto jokaselle säänsä uudella käskyllä, koettaa, joko niin voisivat. Säät katkesivat helposti itse kunki kädessä. Sillon sano isä: "tämä köysi säinensä olkoon teille esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka heikot jokanen itsepäällään ja erillä."
Ei kolmisäinen köysi kesken katkea.
3. Yörastas ja Leikko (yölipakko).
Yörastas laulo häkissään seinällä akkunan alla. Leikko kysy, miksi hän aina öillä lauleli, päivällä oli ääneti. "Kun ennen laulelin päivällä, vastasi yörastas, niin kuulivat, saivat minun verkkoonsa ja sulkivat iänpäiväksi tähän ahtaasen häkkiin. Sentähden, vahingosta viisas, en enä laula'kan päivällä." "Myöhän viisastuit sinä, sano leikko, olisit ennen verkkoon jouduttuasi vaikennut päivällä, niin saattaisitpa vieläki olla vapaana."
Wahingosta viisastutaan, vaan myöhän välistä.
Suomen kansan Arvutuksia.
1. Akka loukossa, sata hammasta suussa.
S, Akka loukossa, sata silmää päässä.
3. Alla panee: sjis, sjis, päällä panee: hoh, hoh.
4. Eelleen jälelleen kävelee.
5. Emo se hyvin menevi, varsa kahta kauhiammin, yhet suitset kunki suussa.
Osviittoja. 1. Kartta. 2. Seula. 3. Kylpeminen. 4. Jauhinkivi. 5.
Rukki, rulla ja siima.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Annä Jesus otravuotta, Jumalan jyväkeseä Herra heinän kuivautta, saisi orjatki olutta, kasakatki kaljavettä, vierettä kivenvetäjät.
Ainaki, ei yksin näinä viimmisinä vuosina toivottava asia.
2. Arat työttömän kätöset, rakko laiskan kämmenessä.
Tällä vertauksella kuvaillaan laiskojen ja työttömien eloa usiammissa tiloissa, joissa tavataan kunnottomiksi.
3. Asialle mies kylähän, vaimo varten syömistänsä.
Wertaelee vaimoista ei ulkotoimituksiin olevan.
4. Auta miestä mäessä, nosta lasta kynnyksessä.
Apu paikassansa on hyvä itsekullenki.
5. Ei lapset laista tieä, vaimot vallan tuomioista.
Harvoinpa heihin laki ja tuomiot koskenevatki.
6. Ei luulo ole tieon vertanen.
Hyvin muistettava asia niiltäki, jotka toisinaan luulevat syypääksi syytöntäki.
7. Ei ole maata markatonta, ilmoa isännätöntä.
Onki Jumala hyvyydellänsä siunannut kaikki maanpaikat ihmisten asuttaviksi.
Syyskuulta.
Kehotus laulamaan
Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä äijin äännättele,
Kun viisin vyötettänehe, 5
Kuusin kengiteltänehe,
Surman suitset suun eessä,
Surman päitset päälaella,
Surman ohjat olkapäillä.
Laula, laula, kieli keito! 10
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä silloin äijin äännä,
Kunsa vieähän viluhun,
Pakkasehen paiskatahan, 15
Lauta alla, toinen päällä,
Kupehella kummallai.
Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula, 20
Et sillon paljon pakaja,
Tuonen tuopin tuomisilta,
Manan kannun kantimilta;
Kehnot siell' on tuopintuojat,
Kannun kantajat katalat.' 25
Jälkimaine. Tämä pienonen runo on Uhtuman kylästä Wenäjän Karjalasta kirjotettu ja näyttää, ei ollehenkaan esivanhemmillamme aivan ilosta päiviä Tuonelassaan odotettavia. Wäärässä ainaki taitavat olla, jotka luulevat heidän Tuonelataan eli Manalataan jona maanalasena asuntona pitäneen. Sihen uskoon ei juuri näy jälkiä runoissa, vaan paremmin toiseen, että olisi äärimmäisten ihmisten asuntopaikasta ollut joltai vedeltä erotettu. Ettei sana manala ole sanoista maan ala yhteen juoksutettu, todistanevat ilman muuta sanat mana, manata.
Pieksiäisen Panettelemasta, Hämettä Häpäsemästä.
(Wasten Waaraslahden Kaisan Runoa, Elokuun Mehil. 1836).
Jo tuli juttu julkisesti,
Saatu on laulu laitettuna,
Poikaiselta Pohjanmaalla.
Poika ruhjuksi runosi,
Hämäläisiä häpäsi, 5
Jost' on mieli muutuksissa,
Sydämeni suutuksissa,
Pieksiäisen pieksemistä,
Laulun laittajan puheista.
Woipa pöllö, pölkkypäinen! 10
Kun ei saata solvaamata,
Hämettä häpäsemätä,
Runojansa rustaella,
Kirjotella Kaisastaki,
Taikka muistaki monesta, 15
Neitsyistä näppäristä,
Pohjanmaanki mainioista.
Sanon suorasti sanani:
Ole ilman solvaamata,
Hämettä häpäsemätä, 20
Pännälläsi pieksemätä!
Hämeessä on hyviäki,
Hämeessä on huonojaki,
Samoten kuin Savossaki,
Että Pohjolan perillä, 25
Kaukanaki Karjalassa.
Eikö ole Hämäläinen,
Kasvanut Hämeen kylissä,
Itte Jaakoppi Juteini,
Joka ainaki alotti 30
Ensin työlle työntäyä,
Suomen soittokanteletta,
Hartahammalla halulla,
Käsissänsä käännätellä;
Josta sitte muutkin miehet 35
Savmat opin oivallisen,
Herätyksen herrasmiehet,
Suomen solmeta sanoja,
Kirjohinsa kiinnitellä.
Waan jos tahdotkin tapella, 40
Oivallisesti otella,
Pyydän Sua heittämähän
Pari kopekkaa kokohon,
Että saataisi Sanomat,
Sitä varten valmistetut 45
Ittepäällänsä erittäin,
Kussa kempit keskustella,
Toinen toista haukutella,
Saisit aina aikalailla;
Kutka sitte kuttuttaisi 50
Pännäsotasanomiksi;
Paljo onkin pyytääkseni
Minun näitä Mehiläiseen.
——
Sinä Hämettä häpäset,
Solvaset Hämeen sukua; 55
Eikö ole omassa maassa
Kyllä työtä kynälläsi,
Laulullasi laittamista? —
Olenpa kuullut kummempia
Pohjanmaanki poikasista, 60
Kuin ovat pojat poloset
Tavoissansa taidottomat,
Naidessaki naurettavat,
Etteivätten ensinkäna,
Tutki tointa lajinkana, 65
Morsiantensa mokomat.
Eikä myös muusta menosta
Pidä pitkiä puheita,
Ei tahdo tapoja tietä;
Sitä vaan varottelevat, 70
Puhemiehiltä puhuvat,
Kyläkunnin kuulustelvat,
Mistä tukku tuhansia,
Saisi satoja kätehen.
Niin on tyttö tyhmempikin, 75
Kelpopiika kehnompikin,
Waikk' on taidoton tavoissa,
Tyhmä töissä, toimissansa;
Tyttö tylsä hyppysistä,
Ettei tartu taitavasti 80
Kutomahan kangastakan,
Neuloksia neulomahan.
Eikä lankaa laadullista,
Kehrää ensin kelvollista:
Sykkärä joka syleltä, 85
Katkos kahdelta syleltä.
Niidet ei nouse nostamata,
Eikä syöstävä osa'a,
Juokse'kan jukuttamata;
Lapasia laineittaisin, 90
Koko kangas kirjavana.
Ei osaa olutta panna,
Maustella maltahita,
Ruan keittää kelvottoman,
Padat polttaa pohjillensa. — 95
Waan miehet Hämehen maalla,
Pojat taitavat taloissa,
Puhemiest' ei ensinkänä
Ota asian aluksi;
Itte silmillä sitoopi, 100
Avionsa arva'api,
Sitte kirjan kirjottapi,
Tykö työntäpi paperit,
Kuin on ensin kyllin nähnyt
Tytön taitoja, tapoja; 105
Nähnyt taidon tansissaki,
Kuinka irki ittestänsä,
Ompi valpas varpahista;
Käynyt kanssa kammiossa,
Saanut nähdä neuloksia, 110
Kangaspaikkoja paraita,
Pienen paidan umpeloita:
Onko hyvä hyppysistä,
Tarkka, sormista terävä;
Askareihin aina nopsa; 115
Kuinka aina aikasehen
Lähtenepi läävähänsä,
Lennättäpi lehmäin oljet,
Heinät lampaille ladosta;
Osanneeko olven panna, 120
Makujuoman juoksutella;
Kuinka keitto kelvollinen,
Kuinka kanssa kaakku kypsi,
Kaikki paikat puhtahana;
Onko pesty penkit, pöydät, 125
Onko laattiat la'astu,
Walkehita vaattehetki,
Kaula kauniisti sidottu.
Kuin on taidon tarkon nähnyt,
Opit oikein havannut; 130
Tuosta alkaa tunnustella
Luonnön lahjoja lujia,
Sydämenkin siveyttä,
Ettei ole suuri suulta,
Eikä leuoilta leviä: 135
Kuinka veisti vehnäsuulla,
Kanssa vierasten visersi;
Kuinka päivän kuluttua,
Ehto'olle ehdittyä,
Wiepi vierahan levolle, 140
Wuotehen varustelepi,
Polstarilla pehmittäpi,
Kamarissa kaunihissa;
Jossa vieras viipymätä
Saapi unta onneksensa. 145
Sitte tullen toisen päivän,
Aamulla ja aikaseenki
Tyttö häntä tervehtäpi,
Hyvä huomenta sanopi,
Sulhaistansa suuteleeki; 150
Kantaa kahvea hänelle,
Antaa vielä aamuryypyn,
Saattaa sitte suurukselle,
Wiepi vierahan ruvalle.
Niin on kyllä neitsyitä 155
Hyvänlaisia Hämeessä,
Waikk' ei sihti silmäin eessä,
Häntä velmuja vetele.
Muuten on puku pulskiasti,
Kaunis kattoa jokaisen. 160
Itte langan laittelevat,
Kehräävät, keikuttelevat,
Aamupuhteilla varahin,
Että myöhän ehtoisilla.
Itte kankahan kutovat, 165
Kaunihisti kalkuttavat.
Itte kanssa kaikkityyni
Lenningitki laittelevat;
Ei menetä mestarille,
Rahojansa raatarille. 170
Kaikki kaulakoritukset
Itte tyttäret tekevät;
Neulovatten neulallansa
Koukkujasi konstikkaita,
Kukkaisia kaunihita, 175
Kamritsiin kahisevahan,
Tyllihinkin tyyrihisen,
Ettei enän ensinkänä
Saa rahoa Raumalaiset
Pitseistänsä pienoisista. 180
Täällä tyttäret Hämeessä
Kaikki jo kirjoittavatki,
Suomen vallan suorastikin,
Wenäjänkin vähitellen
Nimiä nimittelevät. 185
Tansit monet taitavasti,
Oikein tansata osaamat;
Katrillia kaunihisti,
Mallan hyvin valssiakin,
Marsyskata maittavasti, 190
Engelska on entisellä,
Polska ei se paljo potki.
Waan jos tahdit tansissakin
Kyllä oikein osaavat,
Niin ei säästä sormiansa 195
Talikkoonkan tarttumasta;
Ei lapio paljo paina
Ajallakin ollessansa,
Eikä vanko varsinkahan
Rasita roviomailla. 200
Weisaelisin vähäsen
Wielä meidän miehistäkin:
Meidän miehet miehulliset,
Urohomme oivalliset,
Suotkin kaikki, suurimmatkin, 205
Korkeat, kivisimmätki,
Kiertelevät, kääntelevät,
Woimallansa vääntelevät,
Ojilla ojittelevat,
Kuivina kukoistamahan, 210
Kaunihisti kasvamahan;
Josta meitä moni muukin
Kiitti työssä kiivahaksi,
Talon töissä taitavaksi.
——
Paljo olis pantavata, 215
Wielä veisaeltavata,
Waan on aika aivan kallis,
Ahtahat myös ajatukset;
Eipä päästä paljo lähde,
Kuin en tullut keksimähän 220
Wiisauden viljamaita. —
Juteini se juttelepi,
Sananlaskussa sanopi,
Kirjain kautta tyhmemmänkin
Wiljelevän viisautta; 225
Minä en tiedä miesi raukka
Nimiäkän nimitellä,
Missä viisaus makaapi,
Maanneeko joka miehen päässä.
Waan jos varsin makaisikin, 230
Kuitenkin on kulkialla
Tie tietty turvasampi;
Se on tallata tasanen,
Eikä eksytä urosta.
Joko laannen laulamasta, 235
Waiko vielä viimeiseksi
(Joska saisin sopivaksi)
Terveisiä toimittaisin
Teille ———
Joka runot rakenteli, 240
Pani lehden lentämähän,
Joka kuulta kulkemahan,
Mehiläisen meidän maalle;
Jota alkovat alussa
Moni täällä moitiskella, 245
Kieltä Karjalan kirota,
Tulen saaliiksi sanoa,
Palamaan paiskattavaksi.
Waan jo tuli tutummaksi,
Sanat senkin selvemmäksi, 250
Ettei laitella loruja,
Eikä runoja revitä.
Näitä teille terveisiä
Totisesti toivottapi
Gustaviksi sillon kuultu, 255
Kosk' on päätä kastettuna,
Toisin: Tureeni suvulta,
Panonimellä Paturi.
Jälkimaine. Nykysestä runosta ja kolmesta ynnä sen kanssa lähetetystä laulustaan, nimittäin: Neittyen Ihanaisuudesta, Neittyen Hyräilemisiä Suvella, Nuoren Miehen Elämästä, saan tekiätänsä tällä tavalla kiittää. Sanotaan sanalaskussa olevan leikilläki siansa, enkä siis luule'kan kenenkän Hämäläisen, vähintäki en nykysen runontekiän, Waaraslahden Kaisan runosta oikein todella suuttuneen. Samalla toivolla painautan tämänki runon Hämeen puolesta, enkä luule siitä Pieksiäisen tahi jonkun muun pahastuvan, jos aina ei kiikettäisikän. Kauaksi jääneitä taitavat jo ne ajat olla, joina todenki perästä toinen maakunta toistansa solvasisi, haukkuisi, herjaelisi. Mitä vieläki semmoista toisinaan kuullaan, tosiaanki ei ole kun silmää leikkipuhetta.
Koska tekiä on siksi minua uskonut, että pyytää muka parantamaan runoansa, josta itseki ottaisi neuoa toistaseksi, niin suatsemallansa saan sanoa ajatukseni, että sanoja: solvaamata v. 11,19 — Hämeessä v. 22,23 — pyytääkseni v. 52 — lankaa v. 83 — kehrää v. 84 — (keittää v. 94 — alkaa v. 131 — kantaa v. 151 — antaa v. 152) — kehräämät v. 162 — maanneeko v. 229 — saaliiksi v. 247, muutamia muita nimittämättä, pitäisi ääntää seuraavalla tavalla: solvamata, Hämesä, pyytäkseni, lanka, kehrä, keittä, alka, kanta, anta, kehrävät, maanne, saaliksi, ennenkun ne oikein hyviä runovärsyjä nykysessä siassaan tekisivät. Niin niitä kuitenkan ei kaikkia Hämeenkän suomessa äännetä.
Mikä v. 73, 74 sanotaan Pohjanmaan poikasia naidessaan huolettavan, taitaa sopia kunki maan ja maanpaikan poikasihin. — v. 92,93. Ollaanki oluen teossa Hämeen maassa paljo oppineempia, kun muualla Suomessa. Pian unhotuksissa on konsti Kajaanissa ja kummassaki Karjalassa, vähä paremmin Savossa ja Pohjanmaalla muistossa pysynyt. — v. 124—126. Huonetten puhtaana pidosta, penkkien ja pöytien pesosta on liiatenki Karjalaisia tätä ennen kiitetty, ei niinkän Savolaisia ja Pohjalaisia, vielä vähemmin Hämäläisiä — hyvä, jos rupeaisivat heki saman kiitoksen ansaitsemaan! Waan pahemmin peljättävä on, että heittävät Karjalaisetki entisen siisteytensä, niinkuin jo kyllä sanotaanki Alakarjalaisten heittäneen, ettei esiisänsä, jos nousisivat haudoistaan, niitä enään tuviksensa tuntisi, v. 127. Waattehissaan taas ovat Hämäläiset koriampia, puhtaampia ja siistimpiä, kun Savossa, Karjalassa, Kajaanissa ja Pohjanmaalla tavallisesti ollaan, v. 133. Sydämen siveys kyllä onki tyttäriä kaunistava, vaan muutamat kiittävät Jumalanpelkoa vieläki paremmaksi, sillä se olisi sekä sydämen siveyden, että kaikennimelliset muut hyveet (hyve, virtus; pahe, vitium) myötänsä tuoma. Paha asia vaan on se, että sen oikiasta laadusta vieläki usein ollaan erituumaset. Esimerk. muutamat luulevat sen kyllä kaulakorituksilta (v. 171), konstikkailta koukuilta (v. 174), kaunihilta kukkaisilta (v. 175), katrillilta, valsilta, varsyskalta, engelskalta ja polskalta (v. 188—192), vieläpä huvin vuoksi harjotetulta kortinlyönniltäki ja muilta syyttömiltä huvituksilta siansa ja arvonsa saavan, muutavat taas peräti toisin ajattelevat. En tiedä, jos muuten tosiki sanalasku: "kohtuus kussaki paras" sopii tähän kohtaan, v. 238. Terveisistä kiitän kylläki ja lainan maksoksi tyännän niitä jälelle sekä runontekiälle, että muille tuttaville Hämeessä. Eihän Mehiläisemme tuosta liikakuormasta väsäyne. v. 246. Karjalaiset taas moittivat "Hämeenkieltä kirjottamani, eikä selvästi sitänä", Savolaiset sanovat, mitä muuta puhemurretta tahansa noudattavani, "ei Savon sanapukua, Savon suomea suloista", Pohjalaiset ja Kajaanilaiset eivät ollenkan omista kieltäni. Joko lieneeki minun, kuin entisen miehen, joka poikane, hevosene kulki kaupunkiin. Jos talutti jälessään hevoista, niin naurettiin, kun ei selkään istunut; jos astu selkään, niin moitittiin, kun itse istu, poikansa anto astua; jos otti pojanki selkään, niin kysyttiin, eikö vähemmällä painolla saisi hevostaan uupumaan; kun taasen lähti itse astumaan, niin hulluksi soimattiin, kun vanhoja jalkojaan ei hevosen seljässä levähtänyt, nuoren poikansa käydä antanut. — Sanalla sanottu, jos miten tahansa olettelihen hevosensa kanssa, niin ei kuinkaan ollut kaikille otollinen. Wiimmen suutuksissa ja hevoistansa kaiken moitteen syyksi päättäen, syöksi sen lähellä olevaan mittaan sinne hukutti, Niin eikö käyne Mehiläisenki.
Sattumia Ilmassa.
(Lisäni ja loppu viimme lehteen).
Leimausta aina seuraa kovempi eli lamiampi paukahus. Ei ainoasti itse leimauksen suuruus, joka kaikitse ei ole yhtäläinen, vaan seki, kuinka etäältä se kullaki kerralla havataan, vaikuttaa erotuksen paukahusten kovuudessa. Mitä pitempi aika kuluu leimauksen ja seuraavan paukauksen välillä, sitä loitompana on ukkonen. Leimaus ainoastaan taitaa vahingoita saattaa, kun sopii sattumaan, se yksin sytyttää, särkee, repii ja kuolettaa, vaan paukahuksesta, ehkä kuinka kauhiasta, ei ole mitänä varottavaa. Paukahus on ainoasti leimausta seuraava ja siltä vaikutettu jymäys, vaikka toisinaan kuuluuki kyllä kovalta ja hirmuselta räjäykseltä. Wielä vähemmin, kun leimahuksen, tunnemma paukahuksen oikiata syytä ja laatua. Jos tulee ilman väkevästä pakkaumisesta ja jällen leviämisestä eli leimauksen saamasta höyrystä, joka yhtäkkiä kehkiäisi, eli mistä muusta, se on meillä tietämätön. Ilma ei ole hyvä johdattaja liekkeelle eli ukontulelle, jonka tähden tämä ei suoraa kulkien, vaan poimitellen eli singotellen lähestyy maata ja maassa kohtaavaisia aineita. Sillon ainoasti koska tämä tuli tiellään tapaa tukkioita eli katketuita johdattajia, tulee se mahinkoja tekemään. Hyvä katkomaton johdattaja sitä vaston viepi sen siivolla maan sisähän, jossa se raukeaa ja häviää. Jokanenki tietää ei joka ukon leimauksen sytyttävän, sytytys on sattumoin ja vaan välistä tapahtuva.
Melkein joka maanpaikassa käypi ukkonen, vaan on kuitenki kovempi lämpimillä, kun kylmillä mailla. Maan kuumallaki peräseuduilla, sekä pohjasessa että etälässä, on ukkonen tuskin havattava ja sen paukahukset hyvin lamioita. Jos kohta ukkonen toisinaan vahinkojaki tekee, polttaa huoneita, tappaa ihmisiä ja muita elämiä, niin ovat kuitenki sen paremmat vaikutukset niin suuriarvosia, ettei näitä pieniä vahinkoja juuri tarvitse lukuunkan ottaa. Se puhdistaa, raittihuttaa ilman ja nähtavästi virvottaa kaikki mitä maalla elävätä tahi kasvavata löytyy. Sen kyllä on itsekuki havannut, kuinka ukkosen käytyä koko luonto yhtäkkiä muuttuu raittiiksi, vaikiasekanen, tukelalaatunen siitä ennen kaikki olo oltuansa. On meillä siis syy ukkosestaki luonnonhaltiata suuresti kiittää, ja sitä vähemmin sen turmioista valittaa, kun jo onki keinoja keksitty, millä niitä ehkästä. Semmoisia ukonvarokeinoja saadaan, jos katkomattomia johdattajia, esimerkiksi pääksytysten yhteenjatketuita mitalikankia eli puikkoja, kohotetaan ukolta varjeltamien laitosten viereen. Niitä johtoja myöten, olkoot jos raudasta, lyiystä, vaskesta eli jostakusta muusta mitalista, kulkee ukkonen siivolla alas maahan ja menehtyy sinne, mitänä tiellään loukkaamatta. Kirkoilla, muilla huoneilla, kaivoilla, vaunuilla ja muilla senlaisilla rakennuksilla pidetään useinki mainitutta ukonmaroja.
Wälimmiten ja erinomattain iltasilla keskottain lämpimien päiväin jälkeen näemmä ilmankulmassa tummia leimauksia, joita ei seuraahan mikän jylinä. Näitä nimitämme salahmaksi. Epäilemättäki ovat ne yhtä laatua, kun tavallinen ukkonen, vaikka ovat loitompana, kun minkä korva kuulisi.
Liekkiöiset, jotka myös iltasilla toisinaan nähdään, kuni kiiluvat, liehuelevat valkiat, tornien, laivamastojen ja muiden senlaisten ilmaan kohoavien, teräväpäisten kappalten tutkamissa myös epäilemättäki ovat yhtä laatua liekkitulen kanssa, vaikkei vielä kyllä tutut luontoansa.
Revontulesta.
Revontuli eli ruianpalo luullaan myös olevan liekkitulen laatua ja niin kyllä taitaa olla'ki. Revontulet ovat kotosia maan perä'äärissä, harvon eteläisimmillä mailla nähtäviä. Eräs matkustaja, joka kauan kulkeissansa Wenäjän maan pohjasääriä, usein oli ruianpaloa likempätä tutkinut, lausuu siitä seuraavalla tavalla. "Se lähtee, sanoo hän, erityisistä loistavista patsahista, jotka melkein yhtä haavaa nousevat sekä pohjasesta että luotehesta ja pian leviävät, kunne'ka peittävät suuren osan taivaasta valollansa. Werrattoman vikevästi leimahtelevat yhdestä kohti toiseen, vihdoin keskitaivaalle saati yleten. Siinä yhdistyvät tulikuohut ja valasevat koko taivaan, jotta näyttää, kun olisi suuri summaton kiiltävä, loistava peite eteen levitetty. Werrattoman kaunis on tämä näkö; kauniimpata tuskin voit ajatella'kan, saati sanoilla mainita. Et kuitenkaan oudokselta taida ilman hämmästymättä tätä uutta ihanuutta silmäillä, sillä sitä seuraa väkevä suhina, jyry ja tohina, jotta on, kun kuulisit yhä kerkiämiseen suuria rakettiloita taikka muita ruuti poltteita uudistellen sytyteltävän ja ilmaan lennäteltävän. Tämän ihmeellisen taivaspalon perästä tulee tavallisesti pohjasemmissa maissa pouta ja tyyni sää; ken tiesi jos sentähden ei koko ruianpalo tulle ilmassa häälymistä höyryistä, jotka tällä tavalla menettävät liekkeensä ja sitte alasputoavat."
Saksassa ja sitäi eteleläisemmissä maissa, esimerkiksi Italiassa, ruianpalo harvon nähdään, jos ei nouse kovin korkialle taivaslaelle. Sentähden ovatki muutamat luonnon tutkiat kieltäneet sillä mitänä erityistä ääntä eli suhinaa seurassa olevan, joka kyllä täältä Pohjosesta ei taida'kän sinne kuulua. Jopa oudommaksi katsotaan ruianpaloa Eteläsuomessaki, enkä muista sielläkän sen suhinaa ni konsa kuulleeni. Waan maamme Pohjosissa äärissä on ruianpalo hyvinki tavallinen näkö. Hyvin se siellä myös valasee ja auttaa muuten pimeinä talvisina öinä näkemään. Etelästä maaperää kohti, maan keskustienuasta ja sen eteläpuolisesta välitienuasta ylitultua, taasen tavataan sama palo taivaalla, jota, jos tätä meillä näkyväistä ruianpaloa sopivammalla nimellä sanoisimma pohjaspaloksi, sitä hyvin voisi eteläpaloksi nimittää. Montaki arvelua on näiden taivaspalojen syystä ja laadusta oppineitten keskellä ollut. Uskottavimmasti ne kuitenki alkunsa saavat lieke'aineesta, joka runsaammasti maan äärimmäisiin seutuhin keräytyki ja siellä harvon ukonilmatse purkautuu taikka muulla tavalla maan sisähän johdatetaan, liionki kehnoja johdattajia ollen jään ja lumen, joilla maa peräseuduillaan yhtäläiseen katetaan.
Tulipalloista.
Toisinaan nähdään pallokkaisia, ehkä harvon täysiymmyrkäisiä, erisuurusia, kiiltäväpurstosia, tulisia harkkoja halki ilman kiidähtävän, sitte maahan putoaman ja hirmiällä räjähyksellä särkymän. Ennen vanhaan pidettiin niitä jotai onnettomuutta aavistavina ja kutsuttiin tulisiksi eli lentäviksi traakeiksi. Siinä, jossa alaspudonneinna särkyvät, tavataan suurempia eli pienempiä kivikiskoja, jotka päällyspuolin jollai kuonalla katetulta sisältä löytään olevan monenki-laatuista mineraalia. Selkiästi havataan näiden tulessa olleen ja pudottuaan usein löytään kyynärän eli enemmän maansisähän työntyneinä. Mainittava asia on, että jos missä maanpaikassa tahansa näitä kiviä tarkemmin tutkitaan, niissä aina löyttiin yksiä aineita, rautaa, rikkiä, talkkia, hiekettä ja muita semmoisia, eikä koskan toisessa paikassa, mitä ei toisessaki, vaikka kyllä otettiin eriajoillaki pudonneita kiviä tutkittavaksi.
Muinen ei vähintäkän tietty, mistä nämät kivet olisivat peräsin. Sitte ruvettiin arvelemaan, olevan niiden kuun tulivuorista ilmaan viskotuita, maahan sinkoamia. Uskottavampi on kuitenki, mitä näkyjään enimmät luonnontutkiat päättavätki, niiden itsessä ilmassa syntyvän, siinä aikansa häälyvän, sille maata likemmäksi joutuen alas putoavan ja vikevällä vauhdilla pudotessaan kuumuvan. Samalainen taitaa vielä nykysinäki aikoina kummaksi katsotun kivisateen syy olla. Ja miksipä kyllä ei voisiki erityisiä kiviä ilmassa syntyä — päättävätpä luonnontutkiat kokonaisia maitaki aika ajalta uudelleen ilman avaruudessa sikiävän ja entisten keralla määrätyitä teitä ja piirejänsä samoamaan lähtevän.
Tähtilennoista.
Sees iltoina näemmä usein, kun lähtisi tähti sialtansa ja putoaisi maahan. Sitä luultiin ennen öljysekasista eli muista ilmassa syttyvistä höyryistä tulevan. Todenmuotosempi on kuitenki lentotähtien yhtä laatua olevan, kun tulipalojenki. Waan kaikki, mitä tästä aineesta voisimmaki lausua, on vielä pelkkää arvelemista, ei tiettyä totuutta.
Wesikaaresta.
Kaikki juorut vesikaaresta, kun olisi joku eränen kapine, onsi sisältä, hopia eli kultakannut päissä, jolla ukkonen joisi vettä meristä, järvistä, lampiloista, joista eli hetteistä — ja jonkatähden vesikaarta myös ukonkaareksi toisella nimellä sanotaanki — ne kaikki ovat tyhjiä, joutavia lastenloruja. Wesikaari ei ole mikänä suuri kumma, vaan hyvin älyttämä luonnollinen asia, joka tulee auringon säteiten taitusta sadepisaroita kohti ja joka sentähden ei ilmau'kan, paitsi missä samalla ajalla sataa ja päivä paistaa. Siitä ei kuitenkan seuraa, että aina näkisimmä päivänki paistavan, kussa näemmä vesikaaren, sillä päivä kyllä voipi lähettää säteensä ylös ilmaan sadetta kohti, vaan sillä paikalla, kussa itset olevina, näkymätön olla. Myös havatsemma vesikaarta katsellessa itsemme aina olevan päivän puolella kaarta taikka molempain välissä ja että muuttuessamme johonkuhun toiseen paikkaan, kaariki sitä myöten muutteleksen taikka peräti katoaa; että päivän korkiammalla ollessa kaari on matalammalla, vaan alempana ollessa päivän, kaari korkiammalla. Syy näihin kaikkiin ilmestöihin on jo sanottu, nimittäin päiväsäteitten taittu vesipisaroita kohti sateessa. Auringon säteet kun joutuvat hienommasta liikkumasta aineesta paksumpaan eli paksummasta hienompaan, ilmasta esimerkiksi veteen eli vedestä ilmaan, eivät mene suoraan, vaan tekevät pienen polven rajapaikalla. Tätä kyllä merkillistä säteitten polveumista siitä sädepolveksi sanotaanki. Sitä myöten kun säteet taittuvat terävämpiin eli tylsempiin polviin ilmautuvat seuraavata seitsemän vesikaaren haamua. Suoraan juokseva, taittumaton sade saattaa valkian haamun, vaan muut taittuvat säteet sitä myöten, kuten aina enemmin ja enemmin taittuvat, ensiksi punasen, sitte helävän, keltasen, vehriän, sinisen, muservan ja punasinisen, joka viimminen onki se haamu, ku ilmautuu säteen enimmästi suorasta poikettua.
Ei kuitenkan kaikitse auringon paistoissa ja sataessa vesikään näy, ainoastaan sillon, koska sadepisarat kumoavat aurinkoa vasten kun seinän, johon auringon säteet paistavat. Ei kyllä pysähdy'kän pisarat paikallansa, vaan alasputoavat ja palkitaan uusilta kerkiämiseen, joka juuri tekee saman asian, kun jos olisivat yhdet pisarat paikallaan pysyväiset. Niinpä kehrätessäki et näe välipaikkoja kehrärattaassa, vaan yhden jotkottoman pyörän. Jos auringon vastanen pilvi ei satu yli taivaan olemaan, niin katkeaa kaari ja näkyy niin monena palasena, kun pilvilonkkiaki. Usein näet yhden vesikaaren päällä toisen vielä suuremman, vaan tummemmilla haamuilla, kun alimmainen. Koskihouruilla, pyörivillä vesirattailla ja ylehensä, missä vesipisaroita seinäntapasesti tulee tihiämmässä aurinkoa vasten olemaan, näet samanlaisen komian, ihanan, haamukuvaelman, kun vesikaaressa taivaallaki.
Auringon ja Kuun Kehistä.
Neki tulevat säde'taitusta, ei kuitenkan kirkkaasti läpikuultavissa vesipisaroissa, vaan niissä vesihöyryistä syntyneissä jääneulasissa, joita usein asuskelee ilman ylimmäisissä äärissä. Paljas höyry matkaansaattaa samanlaisen kumouksen, jos esimerkiksi pidät palavan kynttilän kiehuvasta vedestä nousevissa höyryissä. Kokonaan toista laatua ovat auringon ja kuun sapet, joita myös toisinaan taivaalla nähdään ja jotka ovat ikäskun varjokuvia auringosta ja kuusta. Uskottava on näissäki muodoksissa yhtenä syynä olevan ilmassa löytyvien jääneulasien ja toisena on epäilemättä auringosta ja kuusta lähtevät säteet, jotka näiden kalvoa vasten taittuen, siinä kuvaavat itsen kuun ja auringon levyen. Päivänsappia on seitsemiäki yhdellä kerralla havattu.
Oulusta Elokuun 5:nä päiväna, vuonna 1837.
Kertomuksesaan Suomenkielisistä Sanoma-Lehistä, tämän Kuun Mehiläisesä, mainittee R. Tiilonen tietävänsä, kutka alusta aikain ovat toimittaneet Oulun Wiikko-Sanomia; mutta kun niiden Toimitttajat eivät ole tahtoneet tulla Yhteiselle Kansalle tutuiksi, eivätkä koskaan painattaneet nimejänsä mainittuin toimitustensa alle, niin ovat nimitetyn Kertomuksen Lukiat, täällä Pohjan perällä, imehelleet, mistä sen kirjoittaja on saman tietonsa saanut, eivätkä voi he uskoa muuta, kuin että se on tuulelta tullut, josta muueki erehyksen alaiset ilmoitukset maailmasa syntynsä saavat. — Sillä hyvä: — Kertomuksesa Oulun W. Sanomain Latelioista on erehys; — mutta se saapi jäädä semmosekseen; sillä sen oikasemalla rikottaisiin mainittuin Sanomain sekä entisten, että nykyisten Toimittajain mieli.
Muuan Mehiläisen Lukioista.
Tarina Ketusta ja Hukasta.
[Kylmäsalmen kylättä Kiannalta kirjttettu ja tähän yksillä sanoilla pantu.]
Kettu miehen näki siikoja vetävän, rekehensä panevan, kotiin lähtevän. Juoksi eellä, nakkausi tiellä kuolleeksi. Mies tulee, näkee, nostaa siikojen päälle rekehensä, niin lähtee jälessänsä kotiin vetää jytyttämään. Kettu siitä siiat metsään luopi, jo tuntee mies kuormansa keviämmäksi, katsahtaa taaksensa, siinä samassa kettu reestä metsään, yksi ainua siika miehellä enää reessä. Mies hänelle ei voi mitänä, siiat kanssa poissa, pahoilla mielin lähtee kotia. Kettu siikansa yhteen läjään kerää, tulee susi paikalle, näkee ketulla siikaläjän, kysäsee: "mistä sinä niitä siikoja saat?" "Saa niitä, kun pyytää," vastasi kettu. "Millä keinolla niitä pyyetään?" — "Menet tuonne Ilmolan avennolle, kun hyvin kiiluvaisia taivaalla näkyy, pistät häntäsi veteen, piät siinä yön seuvun, niin sihen siikoja tarttuu, sitte nostat jäälle ja korjaat kotiisi; sillä tavalla niitä pyyttään." — Meni susi, teki, kun kettu oli neuonut. Aamulla kettu Ilmolan emännän luoksi: "susi aventosi porkkaa." Heitti kirnuntansa emäntä, juoksi mäntä käessä avennolle, suelle hätä, jo häntä katkesi, kun oli jäähän kylmettynyt. Kettu sillä ajalla voin kirnusta söi ja juoksi irvistellen pois, kun näki emännän jälle tulevan. Metässä taasen tapasi suen kovin suuttuneena, kun jo toki arvasiki itsensä ketulta vietellyksi. Kun toki ei tohtinunnakan sutta vastaan ruveta, niin piti pakoon lähteä. Wiimmen ei enää voinutkan eestä juosta, niin pistäyty puunjuuren ala. Susi sieltä sai jalan suuhunsa ja puri kipiästi. Kettu: "ahah! puunjuurtapa puretti, pure, pure, kyllä puunjuuri kestää." Susi, kun luuli juurta purevansa, heitti sen purennan ja tavotteli ketun jalkaa. Nyt vasta sai oikian puunjuuren suuhunsa. Kettu kun sen havahti, valittamaan: "elä, kulta kukkiseni, pure niin kovasti jalkoani, heitä toki henki, vielä olisin sinulle monessa asiassa avuksi, kun nyt armahtaisit!" Niin armahti susi, heitti puunjuuren suustansa ja rupesi taasen ketulle ystäväksi. Menevät siitä yksin neuvoin jyväsuovan alta jyviä keräämään. Keräsivät, minkä voivat ja kävivät jo viimmeistä kertaa uusia jyviä suovan alta noutamassa. Kettu vaan yhä kostoa miettii suelle, kun oliki häntä pahasti ajamalla hätyytellyt. Niin alko tulta iskeä, eikö saisi sutta suovan kanssa poltetuksi. Susi: "mitä sinä nyt teet, kettuseni?" — "Ilman aikojani sinulle huviksi kalahuttelen." Sai viimmen tulen ja laski suovan palamaan. Siinä susi palo pahaksi, kauniskarvanen sitä ennen oltuansa. Niin lähettiin puimaan jyviänsä. Kettu orsille hyppäsi, sieltä katsella tirkisteli; susi pui, jotta hiki koko ruumiista juoksi kun vetenä. Kysyi viimmen ketulta: "miksipä sinä vaan siellä istut, et puimaan tule'kana?" — "Tätä lakea kannatan, jottei päällemme putoaisi," vastasi kettu. — "Hyvä, hyvä, kettuseni, otatti susi, piä lujasti kiinni, jo kohta saisinki puiuksi." Sai puiuksi susi ja viskatuksi, sillon kettuki orsilta alas. Oli tullut jyviä jommoinenki läjä, akanoita arvattavasti paljoa suurempi. "No kumman läjän näistä nyt sinulle annan?" kysy susi. Wastasi kettu: "kun suuremman vaiman olet sinä nähnyt, niin ottoos suurempi läjäki, välttää pienempiki minulle." Susi siitä suuresti ihastu ja sentähden vieläki, kun jonkun suuresti ihastuvan nähään, sanotaan: ihastuu kun susi ruumenkokoon. Lähtivät siitä jauhamaan kumpiki elojansa. Suelta akanat kivien välissä vaan sihisivät, ketun jyräsivät jauhatessaan. Kysyi susi ketulta: "minkätähen sinun kivesi panee jyr, jyr ja minun sih, sih?" "Se tulee siitä, vastasi kettu, että minä panen hietaa sekaan." Niin löi susiki välimmiten kourallisen hietaa kiven silmään ja sai sillaa kivensä jyräjämään. Rupesivat sitte puuroa keittämään kumpiki jauhoistansa. Suen puuro tuli mustaa, ketun valkiata, vaan sitä susi ei kuitenkan sattunut kohta näkemään. Waan kun tuli susi ennen syömään ruvettuansa ulkona pistäymään, niin otti kettu sillaikaa vähäsen suen puuropa'asta omahansa. Tuli susi jälle ja rupesivat syömään. Susi maisteli suussaan puuroa ja sano: "eipä tämä maista juuri miltään; anna'pa, kettu, maistaakseni, minlainen sinulla on puuro." Anto kettu pa'astansa, vaan suen omaa puuroa, jonka oli varastanut. Maisto susi ja kun ei tuntenut sitäkän paremmaksi, lausu: "yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunalla." Syöessään kuulivat hevosenkellon, niin teki mieli, puuron päälle hevosen lihaa syöä. Lähtivät ajamaan ja susi kun saavutti, iski hampaansa hevosen lautasiiin. Waan kuinka lienee syvään purrut, ei saanutkan enää irti. Hevonen laukkasi, minkä voi ja veti suen perässänsä. Kettu jälestä huusi irvistellen: "kunne meiän Pekkaa nyt vieään?" — "Elä enää, Mikko kulta, viemisiä kysy; silmät tähtiä lukepi, sääret honkia hosupi." Sihen loppu se tarina.
Satuja.
1. Kurki ja Riikinkukko.
Kurki ja riikinkukko rinnottelivat, kumpi heistä olisi toistaan parempi. "Kun toki kehtaatki minun rinnalleni vetäytyä, sano riikinkukko, etkö näe mimmoiset minulla on koriat, hohtavat sulat, kummoiset sinulla kehnot, yksihaamuset, talonpoikaset." "Siivet ja sulat meillä on lennoksi, vastasi kurki, niin lähtekäämepä koittamaan, kumpi korkiammalle pääsee." Samassa kohosi ilmaan ja riikinkukko jäi paikalle häpeämään.
Ei näkö työtä tee, kauni kaskea rovitse.
2. Orava ja Pähkinä.
Orava löysi pähkinän ja rupesi järsimään, sydäntä suuhun saadaksensa. Wiimmen suuren työn ja vaivan perästä saiki. Toiset oravat nähtyä, kovin pienen olevan saman sydämen, sanoivat: "ja tuommoisesta turhasta palasta rupesit sihen vaivaan?" "Waan sitä makiammalta maistaa sydän, mitä suuremman siitä näin vaivan kuorta järsiessä", vastasi orava.
Pitää sen vaivaaki nähdä, joka jotai hyvää saada tahtoo.
3. Härkä ja Koira.
Härjän ja koiran välillä syntyi riita ja härkä manasi koiraa toraan. Koira ei peljännytkän, vaan rupesi. Härkä luuli kerralla koiran kuoliaksi puskasevansa ja syöksi turpa maassa koiraa kohti. Waan koira väistäysi esinnä ja tarttui sitte torakumppaliansa korvaan, jota ei laskenut hampaistansa, vaikka kuinka härkä vihan innossa puisti päätänsä. Wiimmen piti härjän rauhaa anoa ja voitetuksi itsensä tunnustaa.
Toimella talo eläpi, ei väen paljoudella.
Suomen kansan Arvuutuksia.
1. Ennen uuhi uupuu, kun kytkyt katkeaa.
2. Halli tynnyristä haukkuu, säkenet suusta lentää.
3. Helka juosta helkytteli, helme hännässä helisi.
4. Hiiri heinähän menevi, ei kuhise, ei kahise.
5. Hiiri juosta hipetti, tiukku jäälle tipetti.
Osviittoja. 1. Marja martenensa. 2. Pappi saarnastuolissa. 3. Kirkonkukkaro. 4. Päiväpaiste. 5. Jauhoseulonta.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Woilla voian vouin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi, eikä vouti vormahtaisi.
Manhanaikanen sanalasku, jota harvon nykyaikoina taitaa muistella tarvita.
2. Wilu on pirtti virkun vaimon, palava pahan emännän.
Eipä ole'kan työnteosta kovin palavassa.
3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän värttinän rapasi; tuosta tunnen tuhman vaimon: syltyssä sukat jalassa, lakki päässä kallellahan.
Jokanenki tutaan töistään ja olennostaan.
4. Toivoo köyhä hyötyvänsä, poteva paranevansa.
Sillon vaan ei ole'kan enää paljoa koko elämästä, kun toivoki on kadonnut; sillä toivopa on ihmisen viimmenen etu.
5. Tekevä toranen vaimo, talon vaimo tappelia.
Ei pahaa, ettei hyvää matkassa.
6. Tauitta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.
Kuvailee ei olevankan vanhoilla pitkän elämän toivoa.
7. Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä vaate'rievut.
Sanotaan nälkäisistä, kun ruokaan käsiksi pääsevät.
8. Talon kautta talvitietä, naurishalmehen kesällä.
Sillä tavalla kuki työnsä laittaa, millä näkee paremman olevan.
9. Syöpi toukat senki kielen, jok' ei puhu polvenahan, selvitä sinä ikänä, kuulu kullan valkiana.
Wedetään kielailta puheliailta niitä vasten, jotka soimaavat heitä paljo puhumasta.
Lokakuulta.
Wanhoja Lauluja.
1.
Kauan malkio makasin,
Wiikon utra uinuelin,
Nokisilla nuotioilla,
Hiilisillä hiertimiltä;
Nousen pois nokinen poika
Nokisilta nuotioilta,
Hiilisiltä hiertimiltä,
Syli syttä hartioilla,
Waaksa varrelta nokea.
2.
En tieä Polonen poika
Polosiksi päivikseni —
Illalla isäni kuoli,
Aamulla talo hävisi,
Jäini, kun jäniksen poika,
Jäälle jääkällehtämähän,
Suolle soikellehtamahan,
Palolle papattamahan.
Parahiks' on paita pantu
Lapselle isättömälle,
Pojalle emottomalle,
Marsin vanhemmattomalle.
3.
En tieä Polonen poika
Polosiksi päivikseni,
Kunne luomme luotu poika,
Kunne aivottu ajamme;
Joutaisi jokii sulata,
Saisin verkkoni vesille —
Ei ole verkosta veroa,
Werkko viety vierahalle.
4.
Mipä tässä millitsekse,
Kuka tässä kummitsekse;
Kun ei kanna suo varista,
Suo varista, maa jänistä,
Pelto pieniä kanoja,
Nurmi nuorta morsianta!
Mipä tässä millitsekse,
Kupa tässä kummitsekse;
Kun ei maito mahosta joua,
Piimä pitkähäntäsestä!
Jo olen orrelle osattu,
Palasetta partahalle;
Harvoin näiss' on hauit käyty,
(Harvoin hauki vierahina)
Siika ei sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan;
Harvon on kuultu kuikan ääni,
Harvon kaakkurin kakatus.
Jälkimaine. l:ssä. malkio, utra, mähäosanen, onneton, vaivanen, raukka edl.; uinuelin, pidin unta; nuotio, kahden päällitysten pannun hongan välissä palava tuli metsäsillä yösioilla. — 3:ssa. luomme, ajamme, luon itseni, ajan itseni. — 4:ssä. villitsekse, milläkän tavalla elää, voipi olla; kummitsekse, kullakan tavalla tulee aikaan (kumminkan elaä).
Pohjanmaan Surkeudesta.
[Talonpojalta Benjami Seppäseltä, joka asuu Kiannalla Ruhtinansalmen ja Pispajärven kyläin välillä, v. 1833 kirjotettu, ansionsa vuoksi kyllä präntättävä. D. on pidetty, koska meikäläiset juhlallisimmissa puheissaan sen mielellään antavat kuulua ja alkukirjotuksessa, jonka Kiannan Lukkari Eerikki Bisi oli Seppäsen suusta paperille saanut, sama d oli luettava.]
Nyt on Suomea suruista
Julkinen Jumalan vitsa,
Kova aika kohdainuinna,
Kahden aivan ankarimman
Waivan alle vaatinunna: 5
Yksi tauti tappavainen,
Toinen nälkä näännyttävä.
Josta laulan laulun pienen,
Aivan surkean sanelen,
Yli maissa muisteltavan. 10
Kuinka taitanen todella
Minä suuren surkeuden,
Ilmoittaa asian suuren,
Laulun lailla toimitella,
Ruveta runon tapahan 15
Sanoja sovittamahan,
Joka en sanoja saata
Pannakaan paperin päälle,
Enkä ollenkaan osoa
Panna kättä pännän päähän? 20
Totta laulan laatuistani,
Sanat suomeksi sovitan,
Niinkuin yksin ymmärtänen,
Opettamatta osannen.
Koska vuotta Woidellusta 25
Jo tuhat jälelle jääpy,
Ja yli sadan kahdeksan
Kolmekymmentä kulunut,
Wielä kolme kirjotettu
Päälle kolmenkymmenenki, 30
Sillon alko aika kallis,
Taudit aivan ankarimmat,
Kovat koko Suomenmaassa,
Raskahimmasti rajuta:
Monet taudit muuttuvaiset, 35
Lavantauti laatuinensa,
Kulkeva kova Koleri,
Punatauti tarttuvainen,
Jotka monta maanpovehen
Kaasit kyllä kymmeniä, 40
Tuhansia turpehesen;
Saatit aivan surkiasti
Monta lasta vanhemmista
Orvoksi, isättömäksi,
Monta vanhaa varatointa 45
Turvasta tuettomaksi.
Olis vielä viimmesetki,
Wielä vissillä tavalla,
Kurjimmalla kuolemalla,
Kaikki nälkä näännyttänyt, 50
Kaikki kaatanut kumohon,
Jos ei julkinen Jumala,
Isä aivan armollinen,
Oisi kautta Keisarimme,
Ruhtinaanne rakkahimman, 55
Huvettanut, huojentanut,
Tämän näljän näännyttävän.
Witsa ankara, vihanen,
Yli maassa mainitussa
Piti päälle pitkän ajan, 60
Aivan kurjasti kulutti
Entiset elovaramme,
Teki kaikki tasaseksi,
Isotki talonisännät
Kerjäläisten kaltasiksi; 65
Josta sitten kaikki kansa
Aivan pitkiltä pitivät
Waellusta vaivaloista.
Sillon kuulu kurja ääni,
Ani vaikia valitus, 70
Puhe leivän puutoksesta,
Näljän pelvosta pahasta,
Kuolemasta katkerasta,
Kansan kärsimän majoissa,
Majoissa ja matkateillä; 75
Josta pappimme parahat,
Oikiat opettajamme,
Aina saattivat sanoman
Kirjain kautta kiiruhusti
Esivaltamme etehen. 80
Sillon kuulu Keisarille
Suomesta hätäsanoma,
Näljän vaivasta valitus;
Joka kohta kuultuansa,
Saatuaan hätäsanoman, 85
Anto käydä itsellensä,
Sydämellehen syvältä,
Tämän suuren surkeuden.
Kohta riensi rakkahasti
Alammaistensa avuksi, 90
Niinkuin oikia isäntä,
Tarkka haltia talonsa.
Laitti viljan muilta mailta,
Elon tuotti tuonnempata,
Kiiruhusti kulkemahan 95
Ravinnoksi riutuville.
Täyttäpi tässä sanansa,
Mitä eellä ennusteli,
Koska allensa aneli,
Omaksensa meitä otti. 100
Lupasi lujasti sillon,
Saneli sanoilla näillä:
"Minä tahdonmielelläni
Täytteä tässäki maassa
Makasiinit mainittavat 105
Hädän varaksi hyväksi."
Joista sitten kruununmiehet,
Palveliat parahimmat,
Kohta kansalle jakovat
Elatuksensa etehen; 110
Joista kaikki kerjäläiset,
Huonommatki horjuvaiset,
Saivat einehen apua. —
Waikka kuulu kuollehia,
Tullehia Tuonelahan, 115
Ei ole kuultu kuitenkana
Näljän kautta nääntyneitä.
Siitä tunnemma todeksi,
Kuinka on eläntä kaunis
Sulosessa suosiossa, 120
Hallussa hyvän isännän,
Alla vallan armollisen,
Joka ei soisi yhdenkänä,
Huononkahan horjuvaisen,
Tulla turmasta tuhohon, 125
Wahinkohon voittomaalla.
Josta kaikki kuulusalle
Kiitos olkoon Keisarille
Aina meitä auttamasta!
Sanokaame Suomalaiset 130
Onnentoivotus Hänelle:
Aivan armias Jumala,
Iankaikkinen Isämme,
Suo sa vuosia satoja,
Ilosia, armahia, 135
Ruhtinalle rakkahalle!
Anna Hällä aina olla
Sydän aivan armollinen,
Alimmaisille avoinna!
Anna suuri suosiosi, 140
Ollaksensa onnellisen,
Aina siunatun Sinulta,
Sekä sotatanterilla,
Että rauhan riemutöissä!
Wielä taivahan talossa 145
Siunaa siellä sulollasi.
Ilollasi iäisellä,
Kirkkahalla kruunullasi!
Mutta aina muistakaame
Kuningasta korkiata, 150
Sitä kaikkivaltiasta,
Jok' on tehnyt taivahatki,
Kaikki meret, manteretki,
Kuulusat kuninkahatki,
Esivallat valmistanut!
Hälle suusta Suomalaisten
Soikohon tämä sanoma,
Tämä kiitos kuulukohon:
"Herra kiitetty olkohon,
Isäin Jumala!
Lässä ja kauas soikoon
Ääni kaunis tai:
Kiitetty ylistetty
Herran neuo ain!
Jost' on meille tehty
Apu armias näin" j.n.e.
* * *
Wielä nyt sanon sanoja,
Muutamia muistuttelen, 160
Suomessa surullisille,
Murehissa murtuneille,
Alla vitsan vaipuneille:
Elkääte nyt kuitenkana
Totisesta toivostanne 165
Syöskö teitänne syvältä,
Herran pelvosta hyvästä
Aivan pelkohon pahahan!
Elkää kuitenkan epäilkö
Armiaan Isän avusta! 170
Totta on tämäki vitsa
Julkinen teko Jumalan —
Etsiväinen etuamme,
Onneamme, autuuttamme,
Neuovainen nöyryytehen, 175
Kehottava kärsimähän.
Muistakaate mitä muinen
Sano Herra Saalemissa,
Juudassa Jumalan henki,
Miehen kautta kaunihimman: 180
Että jäänehet jälille
Siinä Herran Sionissa
Pitäisit Pyhät oleman.
Josta syystä syntejämme
Muistakaame muinosia, 185
Joilla aina ansatsimma
Raskahimman kangastuksen,
Jotka syöksivät syvältä
Meidät alle armottoman,
Walitettavan vahingon. 190
Pyytkäme parannus tehdä,
Katumuski kiiruhusti;
Siitä taivahan talossa
Enkelit ilottelevat,
Herrakin hyvillä mielin 195
Taudit poies poistelepi,
Witsansa vähentelepi,
Keventää kovan kätensä,
Wielä siunaa Sionissa,
Auttapi asunsiansa 200
Surkialla Suomenmaalla;
Wielä' antaa armostansa
Kesät kaikki kaunistavat,
Wiljavuodet viljasimmat,
Isän maalla ilmestyä; 205
Täyttäpi surusen Suomen
Herra aivan armollinen
Itse suurella ilolla.
Jo nyt lauluni lopetan,
Poies puuttuvat puheeni, 210
Jot'en jaksane jutella,
Enkä yksin ymmärrellä,
Wihasuutta Herran vitsan.
Eipä taito taitavana
Ylös voine ymmärteä, 215
Eikä armon avaruutta
Selväksi ulos sanoa
Taida kieli kerkeänä.
Täm' on laulu laulettuna
Alla ajan surkehimman, 220
Kun ei yöllä ollenkana
Unta silmät ottanehet;
Enkä löytänyt lepoa.
Kuullessani kuolevilta,
Että jääviltä elohon, 225
Sairahilta surkehilta,
Aivan kurjan kuikutuksen,
Waikian malitusäänen.
Jälkimaine. Tuota kukana ei kummastelle, jos talonpoikasen tekemässä runossa kehnompiaki paikkoja löytyisi ja semmoisia sanasopunsa vuoksi luulisimma nykysessä olevan vv. 45, 128, 169, 199, 202, joissa sanat: vanhaa, olkoon, elkää, siunaa, antaa eivät tee oikein soivata runoa, ellei niitä äännettäisi: vanha, olkon, elkä, siuna, auta, taikka kolmitamuisesti: vanhoa, olkohon, elkeä (elkä'ä), siunoaa, antapi, vaan jommoisina ne eivät mahdu nykysiin paikkohinsa. — Muuten pidämmä tätä runoa mielensä ja järkensä puolesta hyvin ansiollisena ja osottavana millä kannalla Kristillisyyden tunto ja sitä seuraava mielenlaatu on näillä Pohjanki mailla rahvaassa elämä. Erittäin kiittäisimmäki Kiantalaisia näillä seuduin oppinsa ja taitonsa puolesta niissä asioissa. Mainittava asia on seki, ettei Kiannalla vielä ole ilmestynyt semmoisia erikoita uskon asioissa, joita täällä kerettiläisten nimellä tutaan ja joiden kanssa kylläki sopimattomasti oikiat jumaliset, herännet ihmiset usein seotetaan. Olisiko siihen syynä, mitä Hengellisissä Sanomissa, 1837, siitä asiasta kerrotaan.
Mielellämme olisimma tässä Seppäsen runossa lukeneet jonkun kiitossanan niillenki varakkaammille maaveljillemme Eteläsuomessa, jotka mainittuna surkiana aikana eivät säästäneet varojansa millä voivat taudin ja näljän kanssa Pohjosessa taistelevien maamiestensä hätää lievittää ja jolla apuunrientämisellänsä todistivat, että
Waikka vuosituhansia
Mont' on vaipunut välihin,
Alkaen ajasta siitä,
Jona pienestä pesästä,
Ylen köyhästä kodista,
Entiset esiisämme,
Suvun Suomen suurentajat,
Haarausivat hajalle,
Yksi sinne, toinen tänne,
Kolmas kunne'ki osasi;
Niin on Wielä veljeyden
Tunto muisto muuttumaton.
Waan nykysempä runon teentäajalla Seppänen ei vielä tainnut tietä'kän heidän lahjoistansa, koska enimmäksi osaksi joutuivat vasta myöhemmin tänne hätälaisten avuksi.
v. 35—41. Kolera ei Suomessa ollenkan näyttänytse, kun ainoastaan valtamaatien seuduilla Pietarista Turkuun saati, juuri nimeksi muutamissa Hämeen kylissä ylempänä. Waan Pohjanmaalla olivat vielä Kolerataki kuolettavammat Lavantauti ja Punatauti liikkeellä. Paikka paikoin kaasivat joka viidennen eli kuudennen hengen, niin kuin Sotkamossa ja Paltamossa. Wähän lauhkiampia olivat Hyrynsalmessa ja Kiannolla, ei kuitenkan niin, ettei olisi sielläki ollut surkeutta jäämään asti. Niin esimerk. Tormuan talosta Kiannolta, ei kaukana Seppäsen paikalta, kuolivat toinen toisensa perästä koko talon väki, 10 elikkö 11 henkeä, ettei jäänyt, kun muuan pieni lapsi jälille.
v. 50. vuonna 1832 ei monessaki kohti saatu mitä riihessä käyttää. Jonka tähden tuli suuri nälkä maahan, että ilman ulkoavutta kyllä olisiki muutamin paikoin nälkään kuoltu.
v. 65. Moniki näljältä ahdistettu lähti perehinensä talosta, usiammat Wenäjän Karjalaan, toiset omaan maahan, Savoon, Hämeeseen ja muualle.
Jotta yhdestä katovuodesta niin suuri hätä lovesi näille seuduin, taitaa monestasi näyttää kummaksi. Syy siihen oli, että edellisetki vuodet olivat vähän niukemmat ja ettei täällä vielä ole oikein totuttu (jos konsa totuttanee) hyvinä vuosina kehnompain varoja säästämään. Ne harvat, jotka sen ovat tehneet, niillä kyllä aina on kokenut olla'ki eloa, vaikka usiampaaki katovuotta on jäletysten ollut. Waan enimmät ovat antaneet vuoden tuoda, vuoden viedä, vuoden toisen toiviossa.
Yhteiset, jakamattomat metsät, maiden ja tilusten siitä seuraava arvottomuus (jonka tähden niitä usein myöskennelläänki ja vaihetellaan, kun hevosia muualla) ovat mielestämme suureksi osaksi syynä tämmöiseen huolettomuuteen.
Suomen Kielen Lausukoista.
Kuolan kaupungissa mennä talvena ollen ja Lappalaisia odottaen, joiden puhetta myöten piti tulla minua sieltä Suomen puolelle Inarijärven seuduille viemään, vaan eivät kyllä hopusti tulleet, kävi oloni siellä melkiän pitkäksi ja ika'väksi. Pian kylläytyneenä Wenäjän kieleen, jonka oppimalla esinnä toivoin ajan joutusammasti kuluvan, mietin jokai toista huvempata askaroimista, niin viimmen päätymä Suomen Lausukkain käsiksi, joista kyllä jo ennenki olin monasti sinne tänne ajatellut, ehkei suuresti mitänä paperilla näkyvätä saanut. Waan koska onki yhden ikävä sitä laatua, että usein ikävyttää ja rasittaa toisiaki, niin jo edeltä varaten pyydän anteeksi lukiolta, kun tällä, ja kentiesi jos vielä toisellaki kuulla tulen heille entistäniki ikämämmäksi. Ilmanki ovat kieleen koskevat kirjotukset semmoisia, joita harvat rakastavat lukea. Mutta toisella mielellä ovat ne kuitenki tarpeellisia ja niin verrattavat maaruokkoon, joka myös kyllä on vaivaloinen, vaan jota ilman maa ei kanna suotuja hedelmiä. Suomenkielisten Lausukkain opissa on päämaalimme selvimmällä ja lyhimmallä tamalla saada kaikki ohjot niin osotetuksi, ettei jäisi yhtänä Lausukkasanaa, jota ei ulkokielinenki helposti osaisi käyttää. Sen ohessa olemma ahkeroinneet saada kaikki Lausukat yhteistä lakia seuraamaan, kosk'ei löydykän niissä semmoisia erotuksia toinen toisensa rinnalla, kun esimerkiksi Latinalaisissa Praes. amo. amas, emo, emis; Perf. amavi, emi,; Fut. amabo, emam edl. Emme kuitenkaan pidä sopimattomana, usiampiaki käytelmiä (Conjugationes) Suomen Lausukkasanoille, vaan ainaki pitäisi samassa niiden synty ja suku toinen toisensa kera selvitettämän. Sitä työtä olemma seuraavissa lehtilöissä yrittelevät, hymin jo alkaessaki sen tieten, että ei ole'kan yrityksemme kaikille otollinen, vielä vähemmin täydellinen. Waan kun nähtäisi itse perustuski kelpaavaksi, jo tuosta sitte aikaa voittain saattaisi syntyä parempiki ja täydellisempi rakennus.
* * * * *
§. 1. Kerroimma mennämuoden Maaliskuun Osassa sanain kolmeen pääosaan jakauman eli olevan Nimukoita, Lausukoita, Mäliköitä. Lausukoita olivat kaikki sanat, joilla taisi toista käskeä, taikka jotai tapähtumata menneestä, nykysestä eli tulevasta ajasta lausua. Niin esimerk. sanat nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa edl ovat Lausukoita, sillä kaikilla niillä taitaan toista käskeä siihen työhön, oloon eli tilaan, jota itsillä niillä sanoilla mietitään ja kaikilla voidaan jotai ajallista tapahtumata lausua. Käskevällä tavalla sanot: nosta', tule', soi', sada', mahda' ja lausuvalla tavalla nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa nykysessä eli tulevassa ajassa, vaan menneessä: on nostanu, tullu, soinu, satanu, mahtanu. Sanoja: minä, itse, meri, lauta, väärä, korkia, ei sovi ollenkan sillä tavalla käyttää, kun eivät ole'kan Lausukoita, vaan Nimukoita. Samate myös sanoja: jo, eli, asti, kohta, että, toki ei sovi Lausukkain tavalla käyttää s.t.s. jotai niillä käskeä eli tapahtuvan tahi tapahtuneen lausua, sillä ne kaikki ovat Wäliköitä.
§. 2. Ehkä ylehensä semmoisia, kun vasta sanomasta pääsimmä, ei kaikki Lausukat kuitenkan ole yhtä Muotoa, vaan jakauvat kahteen eri Muoton (Formae). Toisilla lausutaan jotai tehtävän, toisilla jotai tehtäväksi suattavan ja sitä myöten on Lausukoilla seuraavat kaksi Muotoa: Tehtävä Muoto (F. Activa), Saattava Muoto (F. Passiva) Edellistä Muotoa, ovat sanat: nostaa, soutaa, arvaa, jälkistä: nostetaan, soudetaan, arvataan.
§. 3. Tehtävän Muodon Lausukat ovat kolmea Lajia (Genus), kukali niiden työ, toimi, mieli eli tarkotus a) koskee muihin, b) vaarantaa itseä tekiätä, c) on olollansa pysähtyvä, ei muihin, eikä itseen tekiähän koskeva. Nämät kolme Lajia nimeltänsä ovat:
Muunnehtuma Laji (G. Activum),
Itsehtyvä Laji (G. Reflexivum l. Medium),
Oleutuva Laji (G. Neutrum).
Muunnehtuvaa Lajia ovat sanat: nostaa, muuttaa, kastaa, siirtää, joiden kaikkein mieli eli tarkotus on tekiästa muunne uloutuva, siihen aineesen nimittäin, jota nostetaan, muutetaan, kastetaan, siirretään.
Itsehtyvä Laji on kahta Syntyä (Species):
Liite'synty (Sp. Composita),
Johde'synty (Sp. Derivata).
Liite'syntyä ovat: nostaksen, muutaksen, kastaksen, siirräksen; Johde'syntyä, jossa on kolme pukua, ovat sanat: nostauu, nostautuu, nostauntuu, muuttauu, muuttautuu, muuttauntuu, kastauu, kastautuu edl. Kumpasessaki Synnyssä ja Johde'synnyn kussaki Puvussa on Lausukan mieli eli tarkotus jälle kääntyvä itseä tekiätä kohti, taikka toisin sanoen: nostaksen, nostauu, nostautuu, nostauntuu edl, yksikun sanottaissa: nostaa itsensä, joista kahdesta sanasta nykyään tavallinen nostaksen ensialkuansa onki yhdeksi liittäynyt.
Oleutuvaa Lajia ovat Lausukat: jää, nousee, kääntyy, seisoo, pala'a, istuu, tuulee, joiden mieli ja tarkotus ei liikuta itseä tekiätä, eikä ulollista ketänä, vaan oleutuu, seisottuu eli pysähtyy sillänsä.
§. 4. Kussaki lausukassa erotetaan kahtalainen Aika (tempus).
Menevä Aika (T. praeteriens i.e. Praesens et Futurum)
Mennyt Aika (T. Praeteritum).
Menevässä Ajassa ovat sanat: nostaa, nostetaan, seisoo; Menneessä: nostanu, nostettu, seisonu.
§. 5. On myös vaariotettavaa kahdeksan Tapaa (Modus), joita myöten kuki Muoto, Laji, Synty ja Puku Lausukkasanoissa käytetään. Nämät tavat ovat:
Lausuntatapa (M. Indicativus),
Arvelotapa (M. Consessivus),
Kerrontatapa (M. Historicus),
Ehdontatapa (M. Subjunctivus),
Toivontatapa (M. Optativus),
Käskentätapa (M. Imperativus),
Nimentätapa (M. Infinitivus),
Mainintatapa (M. participialis).
Lausuntatapa suorastaan lausuu jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostaa, on nostanu.
Arvelotapa arvelee (epäelee, myönnyttää) jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostanee, lienee nostanu.
Kerrontatapa kertoo, mitä jona toisena aikana oli tapahtuva eli tapahtunu, esimerk. nosti, oli nostanu.
Ehdontatapa ehdottelee jonkun toisen asian turvassa, keralla, mainimalla eli ajattelemalla mitäkuta tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostaisi, olisi nostanu.
Toivontatapa toivoo, suopi, suatsee jotai tapahtuvan) tapahtuneen, esimerk. nostaohon, olkohon nostanu.
Käskentätapa käskee, kehottaa, yllyttää, esimerk. nosta', ole' nostanu.
Nimentätapa ainoastaan nimittää ilman tarkemmin määräämättä jotai tapahtuvata eli tapahtunutta, esimerk. nostaa', olla' nostanu.
Mainintatapa myös ilman tarkemmin määräämättä mainii jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, ollen siinä Nimentätamasta erotettu, että käyttää Lausukkasanan Mainikkain tavalla, koska Nimentätapa sitä vaston pukee ne pian Perukkasanain muodolla, esimerk. nostava, nostanu.
§. 6. Mitäkuta asiata sanotaan yhden eli usiamman toimittamaksi ja siitä saapi Lausukkasanoillenki kaksi Lukua (Numerus), jossa ovat;
Yksikkö (N. Singularis),
Monikko (N. pluralis).
Yksikössä ovat sanat: nostaa, ilmauu, seisoo, Monikossa: nostavat, ilmauvat, seisovat.
§. 7. Niin Yksikössä, kun Monikossa lausutaan tapahtumista kolmeen kohtaan: omansa tekiän kohtaan, kerallisen (keralausujan, kanssapuhujan) kohtaan eli jonkun muun läsnä eli poissa olevan kohtaan. Siitä siis Lausukoille syntyy kolme kohtaa (persona) kummassai Luvussa, jotka ovat:
Omakohta (I. persona),
Kerakohta (II. persona),
Warsikohta (III. persona).
Omakohdassa ovat sanat: nostan, seison, nostamma, seisomma; Kerakohdassa: nostat, seisot, nostatta, seisotta; Warsikohdassa: nostaa, seisoo, nostavat, seisovat.
Ensimmäisissä kuudessa Tavassa erotetaan joka kohta toisestaan ja sanomma niitä sentähden yhteisellä nimellä Kohdallisiksi Tavoiksi (Modi personales); jälkimmäisessä kahdessa Tamassa, Nimennässä ja Maininnassa, Kohtia ei eroteta, vaan siotetaan niitä Nimukka-sanain lailla ja siitä saapi niille nimensä Sialliset Tavat (M. Casuales).
§. 8. Nämät kuusi asiata ovat siis itsekussaki Lausukassa muistettavat:
Muoto, Lasi, Tapa, Aika, Luku, Kohta ja Itsehtyvässä Lajissa vielä
Synty ja Puku. Niin esimerk. on sana nousee Oleutuva Tehtävä Lausukka,
Lausuntatavan Menevässä Ajassa, Yksikän Warsikohdassa.
§. 9. Kullaki Lausukalla löytyy, taikka ajattelemma löytyvän Warren (Radix), joska muut erityiset käytelmäpaikät samasessa Lausukassa yhteistä lakia myöten ovat johdettavat. Semmoisia Warsia Lausukkoihin: kantaa, ristii, uskoo, kylmää ovat Perukkanimennät: kanta, risti, usko, kylmä ja Lausukkoihin: turvaa, varjoaa, savuaa, kehrä'ä Kohdintasiat Perukoista turva, varjo, savo, kehrä. Waan Lausukoilla vie, tuo, nostaa, katsoo, ei löydy muita, kun ajatellut varret: vie, tuo, nosta, katso, jos lienevätki nämät muinen Perukoita olleet. Ylehensä tavataan Warsi Tehtävän Muodon Lausuntatavassa ja Yksikön Warsikohdassa, raamatussa ja muussa kirkkokielessä enimmiten sillänsä muissa kirjoissa joko sillänsä eli pääte'äänikkeen pidentämällä eli liitteen pi, vi, yhdistämällä. Niin ovat Lausukoilla: luo, nai, kaataa, ilmauu, ilmautuu, ilmauntuu, lukee, juoksee, alenee, taritsee, arva'a, kehrä'ä helposti havattavat varret luo, nai, kaata, ilman, ilmautu, ilmauntu, luke, juokse, alene, taritse, arvaa, kehrää. Näistä Lausuntavarsista johdetaan esinnä muut erityiset Tapavarret, joista sitte omituisten Kohta eli Siapäätetten lisäämällä saadaan muut käytelmäpaikat (Kohdat, Siat) kussaki Tavassa. Tämä muiden Tapavarsien johdelma Lausuntavarressa käypi sillä tavalla, että Lausuntavarsi niissä saapi erityiset jatkokset, jonka ohessa se toisinaan muutamien jatkosten edellä muuttaa eli peräti menettää päätteensä. Semmoisia Warsijatkoksia Tehtävässä muodossa ovat: isi, j, ka, ko, ma, mainen, minen, ne, nu, ta, ti, va. Kerakkeilla[9] m, v alkavaiset eivät tee minkänlaista muutosta Lausuntavarren päätteessä, vaan ne, jotka alkavat ainoilla[10] i, j, k, n, t, toisinaan tekevätki joista sekä muista yhteisistä vaariottamisista Lausukkain käytelmässä seuraavissa §) 10, 11, 12, 13, 14, 15 kohta saamma tilan täydellisemmästi kertoa.
§. 10. Seuraava i lyhentää Warsipäätteen [1] ja yhteenjuoksuttaa kanssansa:
I. Pitkät päätteet: aa, ie, no, uu, yy, ää, yö,
Pitkiksi kasikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi.
II. Pitkät päätteet: ai, oi, ui, äy,
Ainasovuiksi: aji, oji, uji, ävi. [2]
III. Lyhyet päätteet: a, o, u, y, ä, ö,
Epäveros. kaksikkeiks: ai, oi, ui, yi, äi, öi.[3]
IV. Lyhyet päätteet: e, i
Äänikkeeksi: i. [4]
§ 11. Seuraava j yhteenjuoksuttaa kanssanssa lyhettynä:
I. Pitkät päätteet: aa, ie, uo, uu, yy, aa, yö,
Pitk. kaksikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi,
II. Pitkät päätteet: ai, oi, ui, äy,
Ainasovuiksi: aji, oji, uji, ävi. [5]