Täksi illaksi ovat he, arvatenkin vaitiolon vaatimuksella, kutsuneet erään ystäväni ja opintotoverini, Max Hertwigin, joka nyt on tuomarina täällä. Hän näyttää seurustelevan paljon vanhempieni kanssa, ja minä epäilen, että hänen käyntinsä vähemmin koskee minua kuin sisartani. Minä puolestani en ollenkaan välittäisi nähdäkseni häntä. Minä sanoinkin sen aivan suoraan, mutta kaikki kokivat uskotella minulle, että tulisin suuresti iloitsemaan hänen tapaamisestaan. Sitäpaitsi antavat he minun aavistaa jotakin odottamatonta olevan tekeillä, niin että minun tulee aivan paha olla. Olisi ollut niin hauskaa saada olla aivan häiritsemättä kotona, Eva ja minä ja ne muut — ilman Hertwigiä.

* * * * *

Mikä ilta! Johan siitä on aikoja kulunut. Muutoin olisi minun mahdotonta siitä kirjoittaa. Mutta niinkuin se olisi ollut eilen, näkyy kaikki vielä elävästi silmieni edessä. Me olimme kokoontuneet arkihuoneeseen, vanhemmat, Lotte, Eva ja minä. Silloin astui sisään Hertwig ja samalla kertaa myös Altenhof ja Marga. Altenhof oli sattumalta tullut tervehtimään morsiantansa, jonka syntymäpäivä oli näihin aikoihin, ja vanhempani, jotka luultavasti liioittelivat ystävyyttämme, olivat luulleet toimittavansa meille kummallekin aivan erityisen ilon tällä odottamattomalla tapaamisella. He katselivat iloisina ja ilostumista odottaen toisesta toiseen ja luultavasti pitivät sitä kohtausta, joka nyt seurasi, valmistamansa yllätyksen ylenpalttisena menestyksenä: sillä ensi hetkenä seisoivat kaikki mykkinä, molemmat, joita asia koski, kivettyneinä sanomattomasta tuskastuksesta ja hämmästyksestä, muut siitä syystä että he heti aavistivat jotakin ikävää taikka etteivät he ollenkaan ymmärtäneet arvoitusta. Näihin en kuitenkaan minä kuulunut. Altenhof, jolla muutoin on joka jännes vallassaan, seisoi kuin lamautuneena, kylmät silmät, piirteikäs suu aivan ilmeettöminä. Hertwig kääntyi pois kömpelöllä tavallaan. "Tämäpä perhanaa!" Näitä sanoja ei hän lausunut, mutta hänen ilmeensä lausui ne selvemmin kuin sanat. Vähän myöhemmin muuttuivat Margan kauniitten kasvojen piirteet, johtuen hänen hitaammasta käsityksestänsä ja hänen vähemmästä asiantuntemuksestaan Hän katsoi puoleksi ummistunein silmin sulhaseensa ja otti tiedottomasti askeleen taapäin.

Kuinka tarkkaan minä tämän kaiken havaitsin.

Sattuu hetkiä elämässämme, peloittavia, muistorikkaita hetkiä, jolloin aistimme ovat luonnottoman herkät, ja katsauksella näemme enemmän kuin muutoin moneen minuuttiin, jolloin vähäisinkin pikkuseikka kiintyy mieleemme, joka tavallisissa oloissa olisi jäänyt meiltä aivan huomaamatta. Sellainen oli se hetki, jona Altenhof äkkiä seisoi morsiameni edessä. Minä ymmärsin heti, että nämä kolme, jotka astuivat sisään, tiesivät jotakin, jota minä en ollut tiennyt, jotakin, mikä koski Evaa — niin, enemmänkin: minä tiesin, mitä se oli.

Syvä hiljaisuus vallitsi, ainakin minuutin ajan. Silloin huudahti sisareni iloisesti, tosissaanko vai teeskennellen, sitä en uskalla päättää, minusta tuntui kuitenkin kaikki onnistumattomalta näyttelemiseltä: — "Olipas tämä yllätys! Ja nyt, kun kaikki ovat toipuneet ensi hämmästyksestään, tahdon minä sikäli kun tarvitaan toimittaa esittelyn: herra tohtori Altenhof, neiti Marga Döhren, hänen morsiamensa ja minun ystäväni, tuomari Hertwig ja tässä rakas kälyni neiti Eva Keller."

"Kummankin herran tunnen minä vanhastaan, siitä kuin me olemme tavanneet Strassburgissa, me olemme vanhoja tuttuja."

Eva näin puhui, aivan levollisesti; täytyy tuntea hänet hyvin huomatakseen, että hänen äänensä hieman vapisi. Vasta, kun hän hämmentymättä ojensi kätensä sisään tuleville katsoin minä häneen. Hän oli aivan kalpea, silmät näyttivät kuoppiinsa painuneilta, ja huulet vapisivat, vaikka hän väkisin puri niitä yhteen.

"Minusta tuntuu, että olen kerran ennen nähnyt Teidät, neiti Keller", alkoi Marga venyttävällä tavallaan. "Silloin olin D:ssä, sulhaseni keralla, eikö niin?"

"Sinä erehdyt", sanoi Altenhof sukkelaan. "Eikö mitä!" korjasi Eva. "Kyllä se on oikein. Me tapasimme toisemme kadulla ja vieläpä tervehdimme. Oletteko jo unohtaneet sen?"

Oi, Eva! Tiesitkö sinä? Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa.

Altenhof nykäytti olkapäitään ja mutisi epäkohteliaasti joitakin kohteliaita sanoja katsomatta Evaan.

"Muistatko? Sehän oli samana päivänä kuin sinä sitten menit tohtori Escherin luo", jatkoi Marga. "Minä muistan sen vielä aivan hyvin, sillä Te olitte ensimäinen tuttava, jonka me tapasimme siinä vieraassa kaupungissa. Minä kysyin, kuka oli se nuori nainen, ja Konstantin, sinä vastasit, että sinä olit asunut hänen äitinsä luona Strassburgissa. Eikö se ollut niin?"

Altenhof katseli vältellen sivulle. Eva vastasi.

"Ei aivan, mutta jokseenkin niin; eihän ole ihmeellistä, jos ette muista niin vähäpätöistä asiaa. Äitini oli jo aikoja sitten kuollut, eikä hän olekaan koskaan pitänyt huoneita vuokralle. Mutta me asuimme samassa talossa, vieläpä samassa kerrassa, herra tohtori oli silloin ylioppilas ja minä valmistauduin opettajattareksi."

"Ja Te asuitte myös siellä?" kysyi sisareni tuomarilta.

Hertwig ei ollut asunut siellä, mutta kun hän niin paljon seurusteli
Altenhofin kanssa oli hän tullut tuntemaan myös neiti Kellerin.

"Ja maailma on niin pieni, että samat ihmiset usein tapaavat toisensa silloinkin, kun he vähimmän ovat sitä odottaneet", lausui äitini. Ei hän tiennyt, miten totta hän puhui.

Mitenkä se ilta kului, sitä en voi ollenkaan sanoa. Tiedän vain, että joka kerta kun minua puhuteltiin, täytyi minun ponnistaa antaakseni järkevän vastauksen. Minulla oli semmoinen tunne, että kaikki puhuivat vain sentähden, ettei olisi aivan, hiljaista, tietämättään mitä he sanoivat ja erottamatta, että kukaan kuulisi heitä. Altenhof ja hänen morsiamensa olivat yhtä vaiteliaita kuin jo kerran ennen olin nähnyt heidät seurassa, mutta tällä kerralla, eivät he olleet vajonneet toisiinsa, niinkuin he hänen sanansa mukaan näyttelivät sen osan, jota tahdottiin nähdä. Marga katsoi silloin tällöin kaihoisasti sulhaseensa, mutta tämä tuskin huomasi sitä eikä vastannut hänen hellyyteensä.

Hertvig ja sisareni pitivät huolen ettei keskustelu aivan kokonaan rauennut, niinkuin minusta näytti, luonnottomalla vilkkaudella ja teennäisellä leikillisyydellä, varsinkin Hertwigin puolelta. Evakin puheli jokseenkin paljon, mutta vain suullaan. Tuon tuostakin katsoi hän Altenhofiin, mutta tämä vältti hänen katseitaan eikä puhutellut häntä suoraan kertaakaan koko iltana. Illallinen ei tahtonut koskaan loppua. Kun me vihdoinkin nousimme ylös, kuiskasi Eva minulle: "Tule sitten ulos puutarhaan. Minun täytyy puhua sinulle kahden kesken." "Milloinka?" — "Kun toiset ovat lähteneet." — He jättävätkin pian hyvästi. Poislähtiessä sanoi Hertwig Altenhofille: "Kunhan olet saattanut morsiamesi kotiin, niin menemme yhdessä juomaan lasin olutta."

Tämä sopimus ei tietysti ollut tarkoitettu isäntäväen kuultavaksi. Vanhempani olivat sen kuitenkin kuulleet ja se oli heille, joilla oli niin korkea käsitys vierasvaraisuudesta, hyvin loukkaavaa, että kukaan, joka oli ollut heidän luonaan ruoalla, menisi sitä jatkamaan muualle. He eivät voineet sallia, että herrat joisivat oluensa muualla kuin heidän luonaan. Nämä puolestaan eivät tietysti tahtoneet kuulla siitä puhuttavan: "olihan jo liian myöhäistä, isäni tarvitsi lepoa", ja mitä kaikkea he keksivätkään esteeksi. Mutta vanhempani, jotka eivät käsittäneet koko illan kiusallisuutta ja vain arvaten tunsivat, että kutsut eivät olleet onnistuneimpia; koettivat kilpaa olla kohteliaita. He eivät hellittäneet, ennenkuin Hertvig ja Altenhof olivat luvanneet tulla takaisin, ja nämät tekivät sen kaiketi saadakseen kursailemisen vihdoinkin loppuun. Portti jätettiin panematta lukkoon, sillä naapuritaloon, missä Marga asui oli vain muutamia askeleita, ja me olimme tuskin ennättäneet järjestää kaikki kuntoon, ennenkun jo molemmat herrat palasivat.

Vanhempani olivat antaneet kantaa oluen puutarhasaliin, erääseen suureen huoneeseen alakerrassa, jossa meillä oli tapa olla ruoalla kuumana kesäaikana, ja josta oli käytävä puutarhaan. Tämä puutarhasali vaaleiksi maalattuine huonekaluineen, suurine kirjavanvärisine majolikamaljakoineen, hyvinhoidettuine korkeine lehtikasvineen, oli minusta aina tuntunut erinomaisen hienolta ja kodikkaalta. Sinä iltana tuntui se minusta kellarimaisen kostealta valkoväriseltä hautakammioita. Kylmä väristys kävi ruumiiseeni, kun astuin sinne sisälle Altenhofin ja Hertwigin kanssa. Isäni saattoi meidät sinne, mutta vetäytyi pian takaisin. Turhaan olin minä katsellut ympärilleni Evaa nähdäkseni. Hän oli jäänyt sisähuoneisiin eikä ollut kuullut mitään jälki-istunnosta. Luulin hänen sentähden menneen ulos puutarhaan ja odottavan minua siellä. Sillä erästä syrjäporraskäytävää myöten voi sinne päästä hänen huoneestaan kulkematta puutarhasalin kautta, vaikka tavallisesti mieluummin tätä tietä käytettiin. Sitten kun olin tarjonnut vierailleni olutta ja sikaareja ja turhaan yrittänyt saada keskustelua vireille, poistuin minä jonkun tekosyyn nojalla ja etsin läpi puutarhan.

Puolikuu loisti kirkkaana taivaalla, mutta se ei riittänyt valaisemaan yön hämäryyteen verhouneita tuuheita puuryhmiä, jotka taivasta vastaan häämöittivät kuin aavemaiset suuret tuhot. Askel askeleelta etsin minä kaikki tiet ja käytävät ja haparoin läpi puistikkojen. Huutaa minä en uskaltanut, vain silloin tällöin puoliääneen kuiskata: Eva — Eva! Ei vastausta. Eva ei ollut puutarhassa.

Varovainen etsintäni oli kaiketi kestänyt kauvemmin kuin olin luullut, sillä Altenhof ja Hertwig, jotka istuivat niin väsyneinä ja vaiteliaina poislähtiessäni, puhelivat nyt innokkaasti keskenään, niin innokkaasti, etteivät he huomanneet minun tulevan. He puhuivat matalalla äänellä ja näyttivät olevan niin kiintyneinä aineeseensa, etten tahtonut heitä häiritä, vaan vetäydyin taapäin. Minä epäilin heidän puhuvan itsestäni ja tahdoin — tuomittakoon minua siitä — tahdoin tietää, mitä heillä oli puhumista minusta ja morsiamestani.

"Ajatteles mikä ikävä yllätys", sanoi Hertwig, nähtävästi kooten tuloksen keskustelustansa. "Luulin kerrassaan näkeväni unta, kun niin yhtäkkiä näin tuon tytön täällä ilmestyvän eteeni. Olen iloinen, etten nähnyt naamaani peilistä silloin kun hänet esitettiin meille Escherin morsiamena. Hitto vieköön!" Tällä kertaa hän lausui kyllä nämä sanat. Altenhof karisti hitaasti poron sikaaristaan ja alkoi syvällä sointuvalla äänellään:

"Minun täytyy sanoa, että minun käy Escheriä sääli. Hän on luonnollisesti huomannut, että jotakin on vinossa — minun syyni se ei ole. Nyt hän käy tutkimaan asiaa. Jos neiti Keller ei olisi suoraan pakoittanut minua, niin en olisi tietysti ollut tuntevanani häntä. Jonkun syyn seurustelun keskeyttämiseen olisi aina keksinyt, sillä seurustella hänen kanssaan olisi mahdotonta — jo Margankin tähden." — Hertwig nyökkäsi myöntävästi. — "Kuinkahan Escher on joutunut hänen seuraansa!"

Altenhof hymyili. "Escher on viime aikoina harrastanut naisasiaa. Tällä alalla ovat he luultavasti joutuneet toistensa yhteyteen. Mutta kaikissa tapauksissa ei mennä naimisiin semmoisen kanssa. Hauska seurakumppani hän on ja kaunis hän on myös, vaikkakin mennyt vähän alaspäin siitä kuin hänet viimeksi näin. Siihen aikaan oli hän tosiaankin kaikista omituisista aatteistaan huolimatta vietävän suloinen tyttö."

"Kelvoton!"

Oliko se oma ääneni, joka kaikui salissa? Vai kuka oli lausunut sen sanan, jonka olin huutamaisillani? Se oli hän, Eva itse. Vastapäisestä ovesta syöksyi hän säihkyvin silmin, huulet kalpeina, vavisten. Odotin vain että hän tarttuisi Altenhofia kurkkuun niinkuin juuri olin ollut aikeessa tehdä.

"Kelvoton!" Hän löi nyrkillänsä Altenhofia kasvoihin. "Sillä tavallako sinä minusta puhut? — Minä en ollut sinulle enemmän kuin mikä tahansa renkutusiaulajatar tahi katutyttö, joka on seurannut minun jäljestäni. Mikä häpeä että on antanut itsensä pois tuolla tavalla!"

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä, suuttumuksen, katumuksen ja häpeän kyyneleet. — Sillä välin oli Altenhof tointunut tyrmistyksistään.

"Neiti Keller", alkoi hän hitaasti ja tasaisesti, "minä valitan syvästi, että Te olette kuulleet nämä loukkaavat sanat ja minä kadun, että olen ne lausunut. Minä en luonnollisesti voinut tietää, että Te kuulitte ne." Hänen äänessään oli kuin kova metallisointu, jonka hän osasi siihen saada, milloin katsoi tarpeelliseksi, joka sana kuin vasaranisku. "Syy siihen omituiseen ja kerrassaan kestämättömään asemaan, mikä Teillä täällä on, on kuitenkin Teidän omanne, yksinomaan. Vaikka olisinkin menetellyt valheellisesti ystävääni kohtaan, olisin kuitenkin säilyttänyt sen salaisuuden, mikä oli välillämme — kun Te ette itse olleet katsoneet sopivaksi ilmoittaa sitä hänelle."

Hän nauroi kimakasti. "Olettepa tosiaankin jalomielinen. Saanko kysyä, oletteko Te katsoneet sopivaksi ilmoittaa morsiamellenne tämän salaisuuden?" Ivallisista sanoista huokui hillitön katkeruus. Altenhof liikahti. "Älkäämme nyt puhuko minun morsiamestani, ja tehkää hyvin, älkää verratko toisiinsa asioita, joita ei voi toisiinsa verrata."

"Minä en voi huomata mitään eroitusta. Sen minkä minä olen velvollinen sulhaselleni, olette Te morsiamellenne."

"Mutta olkaahan nyt, neiti Keller!" huudahti Hertwig sanomattoman hämmästyneenä, niinkuin tavallinen ihminen silloin kuin joku toinen ei saata käsittää että kaksi kertaa kaksi on neljä. Altenhof, joka oli ojentautunut täyteen pituuteensa, katsoi syvimmällä ylevämmyydellä alas Evaan ja nykäytti olkapäitään.

"Sinä saat vastata minulle tästä" — sähisin minä. Minä seisoin äkkiä Altenhofin edessä. Kuinka olin tullut sisään, sitä en tiedä; minusta tuntui, niinkuin olisin aina seissyt siinä. Toisetkin huomasivat läsnäoloni aivan luonnolliseksi.

Altenhof kumarsi myöntävästi ja läksi, Hertwig seurasi häntä. Minä olin yksin Evan kanssa. Hän tuijotti mykkänä eteensä ja odotti varmaan että minä puhuttelisin häntä. On mahdotonta kuvailla kaikkia niitä tunteita, jotka silloin syöksyivät päälleni: suuttumuksen, katkeroittumisen, surun, säälin, mutta eräs äärettömän vastenmielinen tunne sai ylivoiman. Se kylmä, halveksiva katse, jolla Altenhof oli katsonut Evaa, tuntui minusta kuin olisi se tarttunut minuunkin, ja missä se sattui ruumiiseeni, jähmettyi se jääksi. Minä vihaan häntä, minä vihaan häntä! — enkä yksin häntä. Jos minä tahdon olla täysin rehellinen, niin täytyy minun tunnustaa, ettei vastenmielisyyteni ja inhoni tunteet kohdistuneet yksin häneen — ne kohdistuivat Evaankin, ainakin hetkeksi, hänen seistessään siinä odottaen ja peläten, mitä minä sanoisin. Enkä minä löytänyt muita sanoja kuin nuo julmat, vääryydelliset: "Mikset sanonut sitä minulle?"

Hän kohousi ylpeänä. Nyt hän oli voittanut takaisin omanarvontunteensa. Ei että hän oli antautunut miehelle, vaan sen että hän oli antautunut tälle miehelle, tunsi hän äärettömäksi nöyryytykseksi.

"Minkätähden?" kysyi hän ja katsoi minua suoraan silmiin. "Oletko sinä koskaan kysynyt minulta sitä? Oletko sinä tunnustanut minulle, mitä on ollut tunnustamista. Ne olivat omat sanani, joilla minä kerran olin väistänyt hänen epäilyksensä sankarittareni menettelystä. Minä muistin sen hyvin." — "Ja tiesithän sinä kuitenkin!"

Niin, tiesinhän minä. Olihan hän puhunut kyllin selvään. Ja minähän olin toisella kannalla kuin nuo muut. Siitä syystä täytyi minun antaa hänelle anteeksi, eli oikeammin — minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. — Kaikkihan oli niin kuin tuli ollakin. Äkkiä teki mieleni nauraa, nauraa itselleni — mutta ei. Mitä ajattelisi hän silloin?

Minunhan täytyi sanoa hänelle jotakin — mitä tahansa — mutta missä hän oli? Oliko tämä nyt niinkuin satunäytelmissä, missä ihmiset äkkiä ilmestyvät esiin ja yhtä äkkiä katoavat. Hänen paikkansa oli tyhjä.

Minä seisoin yksinäni. — Luukku lattiassa, nelikulmainen lankku sovitettu löyhästi lattiaan, ohjaaja antaa merkin — rrr — se on tiessään — rrr — ah, jospa minäkin voisin vajota maahan! —

Minä tuijotin tosiaankin lattiaan. Olinkohan tullut hulluksi. Missähän minä lienen? Onko tämä kaikki tosiaankin tapahtunut? Koko ympäristöni tuntui minusta vieraalta.

Uusi kohtaus. — Näyttämöllä seuraavat muutokset nopeasti.

Täällähän minä vielä seison puutarhasalissa. Tuossahan on suuri sinikukkainen majolikamaljakko — se on maksanut 160 markkaa — joutavaa tuhlausta! — ja tuossahan on pöytä tyhjine olutpulloineen ja puoleksi tyhjennettyine lasineen, jotka löyhkäävät niin inhoittavilta, porovadeissa puoleksi poltetut savuavat sikaarit, jotka myöskin tuoksuvat epämiellyttäviltä — ja lampunlasilla pikku kärpäsiä ja yöperhosia, jotka ovat siihen kärventyneet — nekin inhoittavia ja kamalan ilkeitä nähdä — kaikki niin vastenmielistä ja ilettävän yököttävää.

Vieläkin voin minä tuntea saman hajun, nähdä koko ympäristön, koko tämän pitkän ajan kuluttua. Kaikkia mitä minä olen ajatellut ja tuntenut niinä kauhean kiduttavina päivinä, jotka sitten seurasivat, muistan minä yksityiskohtia myöten.

Eipä että minä usein ajattelisin tätä asiaa. Saattaa kulua viikkoja, jolloin elän ainoastaan työtäni varten enkä ensinkään ajattele koko asiaa: Mutta sitten voi seurata unettomia öitä, jolloinka nämä muistot kerrassaan vainoavat minua; minä en pääse niistä erilleni. Jos kirjoittaisin kaiken tämän, ehkä sitten saisin paremmin lepoa. Tämä on syy, minkätähden tänään olen ottanut esille muistiinpanopäiväkirjani.

Seuraavana aamuna tuli Hertwig luokseni. Altenhof oli antanut hänelle toimeksi sanoa minulle, että hän vilpittömästi katui mitä oli tapahtunut ja että voin olla vakuutettu siitä, ettei hän koskaan eikä kellekään enää lausuisi sillä tavalla kuin me valitettavasti olimme kuulleet hänen sanovan. Hän tahtoi päinvastoin noudattaa täydellistä vaikenemista tapahtuneesta. Jos minä kuitenkin olisin järkähtämätön vaatimuksessani, niin pyysi hän minun määräämään paikan, ajan ja aseet. Hän oli valmis vaikka mihin hyvitykseen.

Tämä olikin oikeastaan kaikki mitä minä voin pyytää, ja tarjous oli tehty parhaassa aikomuksessa, sillä pelkuruutta ei Altenhof tuntenut. Mitäpä hän sitäpaitsi olisi pelännyt, olihan hän erinomainen miekkailija ja tarkka ampuja, minä sitä vastoin harjaantumaton kummassakin taidossa. Tiesimme kumpikin, ettei hän voisi joutua tappiolle. Mutta minuun oli tullut ikäänkuin murhanhalua, valtava kostonhimo. Minä en olisi voinut nähdä häntä antamatta hänelle korvapuustia, lyömättä häntä, pahoinpitelemättä häntä. Minä en suostunut hänen anteeksipyyntöönsä, vaan selitin, että minä lähettäisin taistelutodistajani hänen luokseen sopimaan taistelusta. Minä menin heti erään toverini luokse, jolla oli virka kotikaupunkini kymnaasissa, ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet: pistooleilla, kolmikertainen luodin vaihto, kovennetut ehdot. Käyköön kuinka tahansa, elämä oli minusta kumminkin kadottanut kaiken viehätyksensä. Pyysin vain yhtä asiaa, että taistelu omaisteni vuoksi ei tapahtuisi täällä, vaan D:ssä. Sunnuntai aamu määrättiin siksi. Oli enään kaksi päivää jälellä siihen. Altenhof viettäisi sitä ennen morsiamensa syntymäpäivää.

Kun palasin kotiin, kuulin ettei Eva ollut vielä tullut alas aamiaiselle. Hän ei ollut nukkunut hyvin ja hänellä oli kova päänsärky. Sisareni hyväntahtoisuudessaan koetti tehdä parhaansa hänen toipumisekseen. Hän tarjosi Evalle kaikenmoisia pulvereita ja tippoja ja juoksi myötäänsä ylös kysymään, eikö hän voisi auttaa häntä jollakin tavoin. Mutta Eva kieltäytyi kaikesta. Hän oli sulkenut oven eikä päästänyt ketään sisälle.

Ketään? Minut hän varmaan sentään päästäisi ja on kaiketi jo kauvan odottanut minua. Eilisestä vasta nyt oikein tunsin kuinka olin ollut sydämetön häntä kohtaan ja syvä säälintunne häntä kohtaan valtasi nyt minut. Koputukseeni avasi hän oven kohta. Siinä hän seisoi edessäni, kalpeana, totisena, suruisena — "Eva, Eva-parkani!" kuiskasin minä ja suutelin hänen kylmää otsaansa.

"Kiitos että sinä vielä kerran tulit", sanoi hän hiljaa.

"Että minä vielä kerran tulin", toistin minä hämmästyneenä.

"Niin, kaikki on loppunut meidän välillämme. Minä tiesin sen jo eilen, kun näin Altenhofin täällä. Minä tahdoin olla ensimäinen, joka sanoisi sinulle kaiken, sentähden pyysin minä sinua tulemaan luokseni puutarhaan. Minä olin menossa sinne, minä en tiennyt kenenkään olevan puutarhasalissa. Nyt on toinen ennättänyt ennen minua. Se voi olla yhdentekevä, tulos on kuitenkin sama. Sinä et voi enää kunnioittaa minua, sentähden et sinä enää rakasta minua."

"Eva, mitä sinä ajattelet!" huudahdin minä kauhistuneena. Ei hetkeksikään ollut mennyt mieleeni, että minä voisin jättää hänet. "Sinä olet minun, ainiaaksi, ijäksi. Älä ajattele sitä, mitä eilen illalla sinulle sanoin. Se tapahtui ensi hämmästyksessä."

"Se oli sinun sisällisin ajatuksesi", hän vastasi. "Yöllä olet sinä sitten ajatellut kaikkea tätä, sinä olet vakuutellut itsellesi, että on velvollisuutesi kunniallisena miehenä pysyä minussa, esiintyä puolustuksekseni, sitä enemmän kun sinun on oltava uskollinen periaatteillesi. Mutta periaatteet ja käytäntö eivät, rakas Lothar, ole samaa. Sen huomasin minä eilen. Älä sitä sure. Niin voisi käydä monelle, joka julistaa uutta totuutta, niinkuin sinä, kun on itsensä annettava todistus oppinsa pätevyydestä."

Hieno ivan väre hänen äänessään muistutti sitä tapaa, jota hän käytti keskustellessaan kanssani tuttavuutemme ensi aikoina. Mutta ilakoiva leikillisyys oli poissa. Ääni tuntui suruiselta, sortuneelta.

Että sen pitikin olla Altenhof! Kaiken muun minä olisin voinut sietää, mutta että sen piti olla Altenhof, ylpeän itsetietoinen, sietämättömän vastustamaton Altenhof. Toiselta puolen oli kuitenkin tämä, kun puolueettomasti asiaa arvosteli, niin sanoakseni lieventävä asianhaara. Kuinkapa hän yksin olisi voinut vastustaa Altenhofia! Miksikä täytyisi naisten yksin olla tuomitut vastustamaan ja taistelemaan aistillisuuden houkutuksia vastaan, kun me sitävastoin saamme rentonaan antautua niihin?

"Ah, ei niin", vastasi hän, "sen olet sinä käsittänyt väärin. Minä olisin voinut koko ikäni asua hänen läheisyydessään, seinä väliä ystävällisellä kannalla hänen kanssaan, mutta minä en olisi voinut olla vailla ajatusten vaihtoa hänen kanssaan, vailla niitä opetuksia, joita häneltä sain niin monessa asiassa, joka oli minun henkinen ravintoni siihen aikaan. Se oli näet sen jälkeen kuin minua oli kohdannut suuri vastoinkäyminen romaanini suhteen, kirjailijatoimeni suhteen. Ololtani oli riistetty kaikki sisällys, elämäni oli vain syömistä, nukkumista, opetustuntien pitämistä. — Siihen aikaan ei Altenhof ollut sellainen kuin hän nyt on, sen voit uskoa sanallani. Hän pyrki vakavasti korkeita päämääriä kohti, hän oli ehkä vain liian harras — ja että huomioon että hän oli ensimäinen arvokkaampi mies, jonka opin tuntemaan. Me seurustelimme ensin kauvan aikaa pelkästään ystävyyden kannalla. Sitten hän äkkiä muuttui, ensin siten, että hän tuli huomaavaisemmaksi, ystävällisemmäksi, sydämellisemmäksi. Se teki minulle hyvää, enkä minä aavistanut mitään. Kun hän sitten alkoi olla kiihkeä, pyytää, rukoilla — niin oli se säälistä hänen himoansa kohtaan, kiitollisuudesta, kuin minä myönnyin. Ihmisten tuomiosta en välittänyt, hänen ystävyytensä oli minulle kaikki."

Miten tuskallista kertoa tätä! Miten tuskallista kuulla!

"On kylliksi, jo riittää! Älä puhu siitä, Eva."

"Sinä tiedät, että minä olen lohduttautunut hänen menettämisestään, että minä olen aivan toinen. Minulla on päämaali, jota varten elää, ja minä olen taistelemalla saavuttanut itselleni oikean sielunrauhan. Sellaista rauhaa, jonka on niin katkeralla taistelulla saavuttanut, ei enää kadota. Eikö niin Lothar?"

Tämä viimeinen lause koski minua. Sitä ei voinut väärin käsittää. Se merkitsi, että voisin olla levollinen. Hän lohduttautuisi minunkin menetyksestäni. "Tiedätkö, mitä en voinut olla ajattelematta viime yönä?" alkoi hän aivan toisella äänellä. "Sanotaan, että jokainen tosirunoilija on myöskin ennustaja, heissä on jotakin profeetallista. Sinä olet tosirunoilija. Näytelmässäsi olet jo kerran elänyt sen, mikä nyt on kohdannut sinua. Loppu vain on toisenlainen."

"Eipähän", vastasin minä pontevasti. "Jos minun on oltava ennustaja, niin tahdon olla todellinen ennustaja. Silloin on loppukin oikea, ja minä syleilin häntä niin lämpimästi ja sydämellisesti, että onnellinen, kiitollinen hymy kuvastui hänen kasvoiltaan.

"Mutta sinähän olet jo pannut tavarasi kokoon, rakkaani!" jatkoin minä katsellen huonetta. "Niin, emmehän voi viipyä täällä. Me emme kumpikaan kestä päivät pitkät puhella jonninjoutavista asioista."

"Eivätkö vanhempasi vielä tiedä mitään tästä?" kysyi hän äkkiä.

Sitä en minä tiennyt. Että jotakin oli tapahtunut, lienee heidän täytynyt arvata. Mutta asian oikeata laitaa eivät he voineet varmaankaan aavistaa.

"Sinä et saa taistella Konstantinin kanssa", rukoili hän vielä. "Hän on pyytävä sinulta anteeksi tahi lähettävä pyytämään anteeksi."

"Se on jo tapahtunut."

"Anna sen riittää."

Minä en vastannut, ja hän käsitti sen myöntymykseksi.

Iltapäivällä me matkustimme pois. Emme välittäneet siitä, uskottiinko meidän selittelyjä vai ei. Me tahdoimme päästä sieltä — pois — ikäänkuin kaikki olisi ollut sillä autettu.

Seuraavat kaksi päivää olivat kauheita. Minä olin kuin lyöty ihminen, joka on saanut ankaran iskun, ei kuitenkaan kyllin kovan kaataakseen hänet maahan, mutta kuitenkin vienyt tasapainon ja kyvyn pysyä pystyssä Sellainen oli minun sieluntilani. Minä olin kadottanut mieleni tasapainon. Ahdistava levottomuus vaivasi minua, ja vähäisinkin aihe oli kylliksi saattamaan minut suunniltani. Kotona oli minun mahdotonta olla. Ja kadulla pelkäsin tapaavani tuttavia, varsinkin sellaisia, jotka myös olivat tahi vielä pahemmin olivat olleet Altenhofin tuttavia.

Minut valtasi epäileväinen uteliaisuus. Jospa hän tietää tämän! Minä tunsin vastustamatonta halua selittää hänelle asian, puhdistautua, ja unohdin samalla aivan, ettei täällä vielä kukaan tiennyt kihlauksestani. Älä luule, tahdoin minä huutaa jokaiselle erikseen — älä luule, että minä olen se petetty tyhmeliini, jona sinä minua pidät! — näinhän minä hänen päältään, että hän piti minua tyhmeliininä — minä tiedän kaikki, mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin sinä. Sama oikeus kaikille, ei ainoastaan miehille, seuraus on siis aivan yksinkertaisesti — —

Kuinka usein pidinkään tämän puheen, pitemmin, seikkaperäisemmin, tietenkin itsekseni. Oikeastaan onhan se turhaa, että minä näin yksityisesti käsittelen asiaa, oikaisin minä itseäni — kirjanihan puhuvat puolestani, varsinkin ne, joita vielä tulen kirjoittamaan; jos ei ensi sunnuntain aamuna — — Onhan kuitenkin näytelmäni valmis ja tulee esitettäväksi ensi talvena; se on oleva jonkinlainen testamenttini, niin sanoakseni viimeinen tahtoni.

Olin tuskin ennättänyt D:n kaupunkiin, kun jo tapasin Nordaun kadulla. Hän oli aikalailla hämmästynyt nähdessään minut täällä, sillä minä olin sanonut hänelle, että minä loma-ajaksi matkustaisin vanhempieni luokse. "Minä luulin sinun viipyvän siellä ollaksesi Altenhofin häissä. Nehän tulevat muhkeat? Vai kuinka? Sunnuntaina kahden viikon päästä. Jo toissapäivänä lähetettiin kutsukortit. Sinä kai tulet olemaan sulhaspoikana. — Etkö? Tehän olitte niin hyviä tuttavia. Oletko kuullut, mitä on ajateltu panna toimeen. Kaikki hänen hyljätyt rakastajattarensa tulevat seuraamaan hääkulkuetta puettuna surupukuun ja sitten kirkonovella laulamaan: 'Stirb durch uns du Ungeheuer!'

"Hän nauroi ääneen omalle sukkeluudelleen ja minä olin tuntevinani kuinka piirteeni jäykistyivät.

"Pahinta oli kuitenkin olla yhdessä Evan kanssa. Ja me olimme melkein aina yhdessä. Se tuntui minusta melkein velvollisuudeltani. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta emme kosketelleet ensinkään sitä, mikä oli tapahtunut ja kuitenkin tiesimme kumpikin, että me herkeämättä sitä ajattelimme. Syyttäjän ankaruudella olisin tahtonut vetää hänet tilille jokaisesta hetkestä, mitkä hän oli viettänyt Altenhofin kanssa, ja kuitenkin olin minä toiselta puolen kiitollinen siitä, että tiesin niin vähän.

"Minä en ollenkaan tiedä, mitä me puhelimine toisillemme ja minä olen vakuutettu ettei hänkään sitä tiedä. Kumpikin tiesimme, että ne olivat vain sanoja, sanoja, sanoja, joita tulvi huuliltamme, aivoilla ei ollut niiden kanssa mitään tekemistä.

"Ainoastaan yksi ajatus oli minulle selvä. Onko tällä tavalla aina jatkuva? Läpi koko elämän? Sehän on sietämätöntä. Ja minä odotin aikaa, jolloin kaikki oli toisenlaista. Tämän täytyy muuttua toisenlaiseksi. Eva huomasi sen kyllä. Silloin minä uskoin, että nämä tarkoituksettomat sanani voisivat peittää mielentilani häneltä.

"Nyt minä muistan kuinka hän vähitellen muuttui. Ensin oli hän usein puhunut siitä kuinka menetettyäni kunnioitukseni häntä kohtaan en voisi rakastaa häntä, mutta sitten ei hän enää virkkanut mitään siitä. Ei sentähden että hän olisi uskonut vakuuttelujani, vaan sentähden että hän oli varma asiastansa. Hän näki että minun rakkauteni jäähtyi, herkeämättä, peruuttamattomasti. — — Ei, Eva, ei ja taas ei! Minä en ole kadottanut kunnioitustani sinua kohtaan. Minä tiedän, että sinä olet hyvä, jalo ja uljas nainen, yksi parhaita. Minä pidän sinua suuressa arvossa, paljoa korkeammalla kuin noita hienoston tyhmiä hanhia, jotka tuntevat elämää vain kertomusten mukaan. Sinussa on luonnetta, persoonallisuutta. Sinä olet muodostanut elämäsi oman mielesi mukaan, sinä teet työtä, sinä olet hyödyksi toisille ja kaiken tämän omilla voimillasi. Niin, minä kunnioitan sinua, uskollinen, minä tahtoisin olla sinun ystäväsi, samoin ajatteleva ystävä. Ystävyyttä, toveruutta niinkuin miesten kesken. Mutta se suloinen, sanomaton 'jokin', mikä vastustamattomasti kiehtoo meitä, mikä taikavoimatpa kietoo meidät teihin — se on kadonnut.

"Minä pidän sinua suuressa arvossa, ja kun minä nään sinun totiset, kalpeat pikku kasvosi, valtaa minut sanomaton sääli. Minä säälin sinua Mutta sääli, Eva, on rakkauden kuolema. Teissä naisissa, sanotaan, voi säälistä syntyä rakkautta, se on hitunen äidillisyyttä, mikä sekoittuu teidän rakkauteenne. Meidän miesten ei ole niin; varsinkaan ei minun. Siellä missä sääli ilmestyy, siellä kuolee rakkaus. Mutta sitä sinä et koskaan ole kokeva — Eva. Se olisi julmaa, se olisi vääryyttä. Minä rakastan sinua, rakastan sinua!

"Minun täytyy vielä mainita jotakin aivan omituista. Kuta lähemmä sunnuntai joutui — nämä kaksi päivää tuntui minusta kahdelta viikolta — sitä enemmän haihtui vihani Altenhofia kohtaan. Voin jo ajatella häntä tuntematta vastenmielisyyttä. Eikö hänellä pohjaltaan ollut oikein? Olinko minä ehkä asettanut Evan liian korkealle? — Hyi, mikä ruma ajatus! Mutta ajatus oli kuitenkin ajateltu. — Se sopii kuitenkin hyvin niihin mielipiteisiin ja pyrkimyksiin, joita minä harrastan. Voidaan taistella olevien lakien ja tapojen muuttamiseksi, mutta käytännössä asettaudutaan niitten mukaan vasta sitten kuin on tämä muutos saavutettu. Muutoin ei olisi ihmeteltävää, jos asetettaisiin samalle tasalle, kuin ne, jotka toimivat samoin ilman erityistä vakaumusta.

"Minä en tahdo tuomita Altenhofia. Ajatteles, jos minä ampuisin hänet vaivaiseksi niin vähää ennen häitä — taikka hän minut. Mieluummin hän minut. Silloin olisin kaikesta päässyt. Tahi olisi se ainakin lepohetki päiväin kulussa. Kulussa? Ei kuin tuntien hitaassa matamisessa, käännekohta, loppu — kaikkein mieluimmin kuolla kerralla.

"Hän minut. Senhän voi edeltäpäin arvata. Tunnottomana kannettiin minut asuntooni, tunnottomana makasin minä siellä kauvan. Kuinka kauan, sitä en tiedä — mutta hyvin kauan sen on täytynyt olla. Ensimäinen tunne, minkä muistan, on epäselvä, mutta suloinen tunne. Niin suloista saada oikein levätä! Ei ajatella mitään, ei puhua mitään, — saada ajatuksia ja sanoja ulkoapäin, nähdä asioita, joita ei ole olemassa, jotka ovat olleet, jotka tulevat tapahtumaan. Nähdä nykyinen sukukunta kuin loppuun palanut kynttilä. Ja kylmiä kääreitä ja viileitä käsiä kuumalla otsallani.

"Oletko se sinä, Eva? Minä rakastan sinua. Usko minua — minä rakastan sinua — minä tahdon unohtaa kaikki — sehän on jotakin kun minun piti unohtaa? Me unohdamme sen ja me tulemme sitten onnellisiksi. Saat olla varma siitä. Minä kunnioitan sinua niin suuresti. Ja sitten voin minä taas suudella sinua. Sinullahan on musta puku, Eva. Niin tänäänhän lienee Altenhofin häät, sinähän menet surusaattoon. 'Stirb durch mich, du Ungeheuer!' Älä itke, Eva. Mutta älä pidä mustaa pukua päälläsi, minä pyydän!"

"Olenkohan minä uneksinut kaiken tämän? Olenko minä lausunut tämän ääneen? Herra tohtori, oliko minun morsiameni täällä, kun minä olin sairaana?

"Hän ei ollut huoneessa, kun minä virkistävän unen perästä ensin aukasin silmäni. Ainoastaan lääkäri istui vuoteeni ääressä, ystävällinen vanha herra, ei Nordau. Hän olisi nähnyt enemmän, kuin mitä halusin hänen näkevän, ja hän tunsi Altenhofin liiankin hyvin.

"Kyllä hän oli täällä. Hän läksi pois vasta eilen, kun minä vakuutin hänelle, ettei Teillä ollut mitään vaaraa. Hän sai kirjeen, missä häntä pyydettiin sukulaistensa luo."

"Mutta hänellähän ei ole ketään sukulaisia väitin minä hieroen silmiäni.

"On kyllä! Kun mitä tarvitaan, niin on meillä kaikilla sukulaisia, jotka muistuttavat olostaan."

Iltapäivällä sain kortin häneltä, joka vahvisti lääkärin sanan; sen ohessa jäähyväistervehdykseksi mitä kauneimpia valkoisia ruusuja. Valkoisia ruusuja! Hautajaiskukkia — minä en voi sietää valkoisia ruusuja. Kuinka voi hän valita juuri sellaisia? Kalpea valkeus, iloton tuoksu — pelkkää surua ja menettämistä —

Minä hätkähdin. Hän oli tahallaan valinnut nämä valkoiset ruusut, jotka niin surumielisesti katsoivat minuun värittömine silmineen. Minä sanon hyvästi, hyvästi ainiaaksi.

"Tuleehan hän takasin — morsiameni?"

"Aivan varmaan. Luonnollisesti", vakuutti tohtori. Hän oli varmasti vakuutettu siitä.

"Tehän ette kuitenkaan saisi kirjoittaa hänelle." Kunnon kelpo vanha mies. Kaikki selvisi hänestä mitä luonnollisimmalla tavalla.

Niin pian kuin sain lähteä ulos, menin minä Evan asunnolle. Aavistukseni eivät olleet minua pettäneet. Hänen huoneensa oli poisvuokrattavana. Hän oli poissa ja on ottanut kaikki kapineensa mukaansa.

Minä olin kauhean vihainen. Niin omituiselta kuin se kuuluukin, en ensiksi tuntenut tuskaa tahi ikävöimistä, vaan suuttumusta. Hän oli pettänyt minut, jättänyt minut, suomatta minulle tilaisuutta puhua mitä minä itse ajattelin — tulevaisuudestamme.

Mitähän minä oikeastaan ajattelin tulevaisuudestamme? Muutaman viikon kuluttua sain minä kirjeen Evalta. Se poisti kaikki epäilykseni. Sen kuoressa oli Kasselin postileima ja kuului näin:

Rakas Lotharini!

Kun sinä saat nämä rivit, on sinun suuttumuksesi ennättänyt haihtua; — kuinka voi hän aavistaa sen? — ja sinä olet käsittänyt että minä olen menetellyt oikein. Sinä et rakasta minua enää, vaikka sinä rehellisesti olet koettanut sitä tehdä. Rakkautta ei voida pakoittaa. Mutta sitä ei voida myöskään väkisin temmata pois sydämestä, sentähden on viipynyt näin kauvan ennenkuin olen voinut kirjoittaa sinulle. — Ei vielä silloinkaan ollut helppoa hänelle, tässä oli kätensä vavissut. Eva-parkani! — Ei niin että olisin ollut kahden vaiheilla siitä tiestä, jota minun tuli kulkea, päätökseni oli jo tehty vanhempiesi kotona. Sairautesi aikana sain minä vain vahvistusta siitä, mitä minä jo tiesin.

Minä olen rakastanut sinua niin paljon Lothar! Onnellinen olen siitä, että kuulun niihin naisiin, joilla on muutakin elämässä, kuin vain rakkautta. Elämälläni on sisällystä sitäkin ilman. Älä sentähden soimaa itseäsi minun tähteni. Kaksinkertaisilla voimilla antaudun minä toimintaani, ja yhä hartaammin olen minä huutava sukusisarelleni: Heretkää olemasta toisen sukupuolen tahdottomana, toimettomana lisäkkeenä. Olkaa jotakin omasta voimastanne ja te olette tunteva itsenne onnellisiksi ja tyytyväisiksi.

 Ja minun esimerkkini, Lothar, on puhuva selvemmin, kuin mitkään sanat.
 Etkö sinäkin usko sitä?

Eva.

Tähän kirjeeseen en ole koskaan vastannut, enkä minä ole ryhtynyt mihinkään toimeen saadakseni tietää hänen asuntopaikkaansa, koska hän ilmeisesti tahallaan on jättänyt ilmoittamatta minulle osoitteensa. Hän ei tarvitse minua. Jääköön siis silleen.

Talven kuluessa sain tiedon, että Neue Freie Bühne on tehnyt vararikon ja sentähden ollut pakoitettu lähettämään minulle takaisin käsikirjoitukseni. Minä panin sen katsomatta syrjään — minulta oli kerrassaan mennyt halu ajatella sitä. Kenties minä vielä jonkun kerran ryhdyn kirjoittamaan uudestaan lopun.