IHANTEENSA UHRI

Rakkaustarina

Kirj.

AGNES OSTERLOH

Suomentanut

G.A.B. [G.A. Brander]

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

On merkillistä, miten ihmiset voivat olla huvitettuja juoruamisesta. Nyt ovat he saaneet päähänsä, että minä aion mennä naimisiin, ja ainoastaan siitä syystä, että minä pari kolme kertaa olen vieraskutsuissa istunut pöydässä erään nuoren tytön vieressä ja silloin tietysti, kuten kohteliaan pöytänaapurin tulee, vilkkaasti keskustellut hänen kanssaan. Enempää ei tarvita, ennen kuin tullaan kysymään: saanko onnitella? Mutta ehkä se voi olla oma syyni. Minun iälläni ja vakaantuneessa asemassani yksityisdosenttina ja useitten tieteellisten aikakauslehtien aputoimittajana ei pitäisi enää mennä tanssiaisiin ja muihin sentapaisiin huvitteluihin. Nehän ovat vain tyttärien naittamista varten. Varatuomarit ja luutnantit, teidän paikkanne on siellä!

Hän näytti aina niin viehättävältä vaaleissa, keveissä tanssipuvuissaan, ja vapaasti hän osasi puhella; mutta pelkkä ajatus siitä, että täytyisi olla hänen kanssaan alituisesti, päivästä päivään, vuodesta vuoteen, on tehnyt hänet minulle vastenmieliseksi. Mene tiedä, eikö vain koko homma ole pantu toimeen näin myöhään, huvikauden loputtua, ainoastaan saadakseen tämä mieluinen tapaus aikaan.

Miksikä ei. Minä en mene ensinkään sinne. Ainahan jonkun tekosyyn löytää: joku tapaamani matkalla oleva ystävä, jokin tärkeä työ — niin tämä sitä paitsi olisi täyttä totta, sillä minun täytyy toden teolla ryhtyä uusimpaan teokseeni, saadakseni sen vuoden loppuun valmiiksi. Se kasvaa vain käsissäni.

Ensiksi tahdon minä vain selkeästi ja yleiskatsein koota tulokset keskustelu-illoistamme. Ystäväni, korkeasti kunnioitettu esimiehemme, oli asettanut keskusteltavaksi kysymyksen: "voidaanko otaksua että naisen vapautuminen tulisi olemaan välttämättömänä seurauksena sosiaalisten aatteiden voitosta?" Tämä antoi aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Minä otin silloin vain vähän osaa siihen. Koko asia oli minulle vielä uusi. Mutta siitä lähtien ei se ole lähtenyt ajatuksistani. Se on kieltämättä tärkeä osa sosiaalisesta kysymyksestä, ja täytyy olla sokea tahi tunteeton voidakseen elää meidän aikanamme välittämättä siitä, innostumatta siitä, toimimatta sen hyväksi, joko sitten ajattelee sen ratkaisun tapahtuvan kumouksen tahi valtaavan uudistuksen muodossa.

Näytelmäni "Ihanteita", esikoisteokseni sillä alalla, syntyi välittömästi sen illan vaikutuksesta. Melkein tietämättäni pukeutuivat tunteeni siihen muotoon. Koko teos on jonkinlainen siveellinen uskontunnustus, jonka olen syvästi tuntenut, ja toiminta siinä on mielestäni hyvin vaikuttava. Olen vakuutettu, että teos esitettynä on tekevä syvän vaikutuksen, se on tempaava mukaansa ja hurmaava, vaikkakin muodollisessa suhteessa siinä vikoja olisi. Pari kuukautta sitten jätin sen samalla kertaa kolmelle teaatterin johtokunnalle. Vastausta en ole vielä saanut, mutta teaatterimme ohjaaja, jonka kanssa olen hieman tuttu, puhutteli minua äsken kadulla ja ilmaisi minulle täyden hyväksymisensä. Sen jälkeen olen vielä paljon syventänyt ainetta, olen laajentanut sitä ja tahdon koettaa auttaa kysymyksen ratkaisua.

Ensiksi teen lavean historiallisen yleiskatsauksen naisasiaan, johonka varsinkin englantilaiset kirjailijat ovat antaneet arvokkaita aineksia. Kieli tekee tosin minulle vähän vaikeutta, mutta sen minä kuitenkin helposti voittaisin, jollei se veisi minulta liiaksi aikaa. Minä aion sentähden käännättää muutamia tärkeimpiä kohtia, ja olenkin jo ilmoittanut siitä sanomalehdissä. Se kirjeitten paljous, jonka sain vastaukseksi, oli niin valtava, etten ole vieläkään rohjennut lukea niitä läpi. Useimpia niistä seuraa tarpeettomia tiedonantoja elantosuhteista y.m.s. Mitä se minuun kuuluu, milloin hän on syntynyt, jonka tulee kääntää minulle. Ja mitä iloa siitä on minulle, että hän osaa virheettömästi ääntää. Siinä tapauksessa miellyttää minua E. Kellerin vastaus enin. Siinä on vain lyhyesti viittaus ilmoitukseeni ja alla nimi ja asunto. E. Keller ei ole varmaankaan vaivaava minua pitkillä selityksillä. E. Keller saakoon toimittaa käännöstyön minulle. Vahinko vain, että hän asuu niin kaukana, melkein ulkopuolella kaupunkia. Mutta eihän se haittaa. Liikunto raikkaassa ulko-ilmassa on tekevä minulle hyvää, ainakin on se haihduttava harmiani tuon tyhmän juoruamisen vuoksi.

Puolen tunnin kuluttua alkaa kutsut. Paha, etten voi nähdä sitä nolostumista, jonka pois jäämisen! on synnyttävä sekä niissä, jotka tahtoisivat onnitella minua että niissä, jotka tahtoisivat tulla onnitelluiksi.

31 p. maaliskuuta.

Eilen kävin E. Kellerin luona, kaiketi neiti Kellerin, kaikissa tapauksissa naisväkeen kuuluva, mikä ei ole kumma, kun arvelee, mitenkä paljon liikanaista naisten työvoimaa on kaikilla puoleksi tieteellisillä aloilla. Olenko tässä erikoistapauksessa valinnut oikein, en voi vielä päättää.

Ensi vaikutus ei ollut aivan edullinen, mutta siihen vaikutti ulkonaisia seikkoja, eikä sitä voi siis pitää ratkaisevana. Tie sinne tuntui minusta ensiksikin äärettömän pitkältä koleassa talvi-ilmassa. Sitä paitsi oli niin pimeä portaissa, että tottumaton kun olin, suurella vaivalla pääsin perille kolmanteen kerrokseen. Siellä paloi himmeä lamppu, joka valaisi juuri sen verran, että voin nähdä ainakin puolen tusinaa ovia, jotka johtivat eteiseen. Kaikeksi onneksi oli minulla toki tulitikkuja mukana ja niitten avulla löysin vihdoin sen oven, jota etsin.

Hän avasi itse. Kun olin ilmoittanut asiani, toi hän tulta ja käski astua sisään. Huoneessa oli kylmä ja epämiellyttävä lamppuöljynhaju tuoksui vastaani. Pilaantunut ilma on minusta sanomattoman vastenmielistä. Ystäväni pitävät sitä ylimyksellisenä ominaisuutena ja kutsuvat minua mielellään salonkisosialistiksi. He osoittavat sillä ainoastaan kuinka vähän he minua tuntevat. Minä en suinkaan tahdo, että meidän on laskeuduttava alaspäin, että "köyhälistön haju", niinkuin he sanovat, on leviävä — ei, vaan mitä minä toivon ja harrastan, on ylöspäin nousemista. Sata vuotta sitten kohousi kolmas sääty sille asteelle, jolla lähinnä ylempi sääty oli, nyt on neljäs sääty ottamassa saman askeleen, ja sen se on ottava varmasti, jos sillä on kärsivällisyyttä, jos se antaupi odottamaan ja välttää väkivaltaa. Mutta jos se antaa pauhaajain viekotella itsensä, jos se ei pysy lakien varmalla pohjalla, joissa jo kuitenkin on saatu aikaan monta arvokasta myönnytystä, jos se jättää itsensä huutajain ja seikkailijain johdettavaksi, jotka aina ihastuneina lyöttäytyvät jokaiseen taisteluun olevia oloja vastaan, kuka voi silloin edeltäpäin arvata seuraukset?

Mutta minähän poikkean asiastani.

"Pyydän anteeksi", alkoi se naisolento, joka seisoi edessäni hattu päässä ja sininen keittiöesiliina yllä kokien paraikaa heittää niitä päältään. "Olen koko päivän ollut kotoa poissa, sentähden on huoneeni vielä lämmittämättä. Aioin juuri kaikessa kiiruussa keittää kahvia itselleni petrolikeittiölläni, lämmittääkseni itseäni ja satuin siinä läikähyttämään petrolia."

Tulin hieman malttamattomaksi kuullessani tuon monisanaisen anteeksipyynnön, joka oli aivan vastakohtana hänen lyhyelle ja selvälle kirjoitustavalleen kirjeessä, ja joka tuntui aivan tarpeettomalta, kun ei haju kuitenkaan siitä tullut, paremmaksi ja minun vain täytyi kauvemmin viipyä siinä.

"Ei se mitään, ei se mitään", keskeytin minä ja puutuin heti asiaan.
"Te tiedätte kai että asia koskee tieteellisiä käännöksiä?"

"Niin oli ilmoituksessa", vastasi hän lyhyesti ja antoi siten tieten tahi tietämättään minun ymmärtää, että myöskin minä olin käyttänyt liikoja sanoja.

"Te olette kai tottunut sellaiseen työhön", kysyin minä ja otin epäröiden esille kirjani. Hän selaili niitä tutkien.

"Sen kyllä luulen", hän vastasi, "minä olen usein kääntänyt sosiaalipoliittisia ja filosoofisia teoksia. — Ah, Stuart Mill!"

"Tunnetteko hänet?"

"Kyllä."

"Työ koskee ensinnäkin pääasiallisesti Stuart Milliä, ei niin paljon hänen teoksiaan, jotka suurimmaksi osaksi ovat käännetyltä, kuin lausuntoja niistä, kirjoituksia niitten johdosta, jotka koskevat naisasiaa. Minä en oikeastaan tarvitsisi sananmukaista käännöstä, mutta koska —"

"Koska Te ette tiedä, onko minulla kyllin älyä laatia luotettavaa otetta", puuttui hän minun puheeseni, "niin täytyy Teidän turvautua käännökseen."

Niin juuri. Aivan samaa olinkin ajatellut, joskaan en olisi pukenut sitä niin alastomiin sanoihin. En pitänyt tarpeellisena lausua kohteliaisuuksia tuiki tuntemattomalle naiselle, kauppamaista sopimusta tehdessä, enkä väittänyt hänelle vastaan. Hänkään ei näkynyt odottavan sellaista, vaan kysyi heti milloinka minä halusin saada käännökset. — Niin pian kuin mahdollista.

Sen jälkeen sovimme hinnasta, annoin hänelle osoitteeni, ja hän saattoi minut ulos valaisten minulle porraskäytävät.

Kun minä tulin kotiin, oli siellä ikävä odottamaton seikka vastassa. Ensi katseeni sattui erääseen varsin tuttuun kääröön. Sen päällä oli kirje suurta virkakirjekokoa ja suurella sinetillä suljettuna. Avasin sen nopeasti. Aavistukseni eivät olleet pettäneet minua. Takasin lähetetty, hyljätty! Näytelmäni hyljätty. Eikä sentähden, että se olisi ala-arvoinen teos — olihan teaatterinohjaaja vakuuttanut minulle päinvastaista — vaan minkälaisista kurjista syistä? Yleisö ei tulisi hyväksymään sen tarkoitusta. Niin pitkälle ollaan siis jouduttu, että yleisö määrää tarkoituksen jonka mukaan sepittäjän on kirjoitettava. Näytelmäni sankaritar ei voisi saada yleisön mieltymystä. Antaen täyden tunnustuksen Kristinan persoonallisuudelle, nousisi kuitenkin niin monta ennakko luuloa —! — häntä vastaan, että näytelmän menestys jo sen kautta tulisi hyvin epävarmaksi. Kristinan toimintatapa on kieltämättä vastoin nykyjään vallitsevia siveyskäsitteitä —

Niin, sitä ei voi kieltää. Nykyään kylläkin — mutta — ei, minä en voi ajatella koko asiaa. Sappeni kuohuu haletakseen.

2 p. huhtikuuta.

Altenhof on mennyt kihloihin. Ihailtu, kaunis Altenhof. Tänään aamulla sain kihlakortin. Täytyypä sen olla koko Phoenix, sen tytön, joka on saanut hänet vangituksi koko elinajakseen. Onpa kummallista: ne miehet, jotka rakastavat naisia, ovat yhtä sopimattomat avioliittoon kuin naisten vihaajat. Jälkimäiset eivät voi saada itseään sidotuksi yhteenkään naiseen, edelliset taas ei yhteen naiseen. Avioliittoon soveltuu ainoastaan keskilaji. Niihin kuulun minä. Mutta minä luulen, että minä olen jo liian vanha. Vakavasti ajatellen tuntuu minusta asia liian uhkarohkealta. Minusta olisi sopimus irtisanonnan kera mieluisampi. Minä en tosiaankaan voi kuvitella onnellisen sulhasmiehen mielentilaa. Minä en voi myöskään ajatella Altenhofia onnellisena sulhasena, hän joka ajoi takaa joka naista ja kuitenkin halveksi heitä kaikkia.

Marga on hänen morsiamensa nimi. Marga — minä olen varmaankin joskus tuntenut jonkun sen nimisen. Kylläpä onkin ruma nimi, ilman ryhtiä ja pontta, niin veltto ja pehmeä kuin puuro. Onnittelukirjeen jätän tuonnemmaksi. Tänään en ole sillä tuulella. Näytelmäni, jota ei ole hyväksytty, ei anna vieläkään ajatuksilleni rauhaa.

5 p. huhtikuuta.

Tokkohan koskaan tulen onnittelutuulelle. Olisihan helppo kirjoittaa kortti, mutta se ei käy ollenkaan päinsä. Me olimme liian hyvät ystävät, ja lisäksi olen jo viivyttänyt liian kauan.

"Onnellinen on se mies, joka on saapunut satamaan ja jättänyt myrskyt ja kuohut taaksensa —" alkuhan olisi kyllä hyvä. "Monta sekä kovaa että hiljaisempaa myrskyä on raivonnut ylitsesi, rakas Konstantin, sen tietää joka mies."

Minä olin juuri päässyt vauhtiin, kun minut keskeytettiin. Kääntäjätär tuli ja toi osan työstä; hän pyysi minua tarkastamaan sitä ja sanomaan, olinko siihen tyytyväinen. Kaiketi oli hänen tarkoituksensa odottaa lausuntoani, sillä hän jäi seisomaan ovelle. Hän ei tahtonut astua sisään. Sadevesi tippui hatusta ja takista ja tukka oli aivan epäjärjestyksessä kovasta tuulesta. Tunsin melkein sääliä häntä kohtaan ja surkuttelin kohteliaasti, että hän oli vaivannut itseänsä tulemalla luokseni. — "Minä olen niin tottunut sellaiseen", vastasi hän välinpitämättömästi, "eikä minulla ole ketä lähettää edestäni. Jos Te sentähden tahtoisitte silmäillä käännöstä."

Niin pian kuin mahdollista, sitten ilmottaisin kohta hänelle, Sillä haavaa en mitenkään joutanut — onnittelukirjeen vuoksi, Tätä en kuitenkaan sanonut hänelle.

9 p. huhtikuuta.

Kun vuosikausia seurustelee jonkun kanssa, häipyy aivan mielestä hänen ulkonainen esiintymisensä. Niin kauvan kuin oleskelin Altenhofin kanssa kymnaasissa ja vielä ensimäisinä ylioppilasvuosinakin, jotka me vietimme yhdessä, en ajatellut koskaan, miltä hän oikeastaan näytti. Minä tiesin että hän oli paras miekkailija ylioppilaskunnassa, mies, joka uskaltaa vaikka mitä ja voi kestää kaikki, joka raudanlujalla jäntevyydellä ja johdonmukaisesti pyrkii siihen päämäärään, jonka on kerran asettanut itselleen. Tänään kun hän niin äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei minulla ollut aikaa saada esiin sitä kuvaa hänestä, joka oli kätkössä jossakin aivosopukassani; ja siten näytti hän minusta aivan uudelta ilmiöltä.

Hän ei ole ensinkään mitä tavallisessa puheessa sanotaan kaunis mies, eikä hän suinkaan pitäisi siitä hieman epäilyttävästä kunniasta; mutta jos tahtoisin kuvitella jotakin, joka sanan täydessä merkityksessä vastaisi miehuullisuuden käsitettä, ja joka sen kautta kuitenkin täytyisi olla "kaunista", niin olisi se juuri hänen ulkonäkönsä: korkea voimakas olento, hieman huoleton ja kuitenkin varma itsetietoinen ryhti, uljas pää, kirkkaina ja kylminä katselevat siniset silmät ja lisäksi iso naarmu vasemmassa poskessa. Naarmu ei ole mikään sivuseikka. Se merkitsee monelle neidonsydämelle yhtäpaljon kuin urhoudenmitali, ja jos olisin viisas mies, niin ehken enää nauraisi nuorille tovereilleni, jotka sirottavat suolaa verekseen haavaan estääkseen sen paranemista. Altenhof ei tehnyt niin. Hän hankki itselleen niin monta naarmua — itse jakaen niitä vieläkin enemmän — ettei tarvinnut pelätä niiden kaikkien jäljettömiin paranevan.

Hän ei ollut ensinkään turhamainen, ei puvussaankaan. Pukunsa soveltui hänelle, niinkuin olisi varta vasten häntä varten luotu. Semmoisena kuin hän ilmestyi ovessa kalabrilaishattu päässä ja väljä keisariviitta huolettomasti heitettynä olkapäille näytti hän koko komealta. Olin niin syventynyt työhöni ja samalla niin hämmästyksissäni nähdessäni Altenhofin, että minun piti niin sanoakseni herättää itseni ja toistin hänelle onnentoivotuksiani jonkunlaisessa puoleksi valveilla olevassa horrostilassa. Hän lienee huomannut ponnisteluni, sillä hän hymyili ivallisesti ja lausui: "Kiitän parhaiten ystävällisistä onnentoivotuksistasi. Olithan jo kirjeellisesti onnitellut niin kauniisti — myrskyjä, pienempiä ja suurempia hieman varomattomasti. Morsiameni ei ollut kovinkaan hyvillään semmoisista muistutelmista."

"Mutta miksi näytit kirjeen morsiamellesi?" kysyin minä kummeksien.

"Poika parka!" nauroi hän — tuo raikas nauru oli niin tuttua minulle vanhastaan. "Näkyy, ettet ole ollut vielä kihloissa. Onnittelukirjeet ovat yhteistä omaisuutta."

"Miksikä hän yksin ei saisi tietää, mitä koko maailma tietää?" huomautin minä. Minulla ei ollut mitään halua antaa hänen tehdä pilkkaa itsestäni. "Sanotaan, että entiset voitot eivät vahingoita miestä tytön silmissä."

"Se on totta. Ja Margalla on tavattoman tyyni ja harvinaisen tasainen luonne."

"Se on, hän ei ole ensinkään luulevainen?"

"Ei luulevainen eikä utelias", kehui hän. "Kaksi mainiota ominaisuutta — hyvin harvinaisia naisväessä."

Keskustelun kuluessa kertoi hän pienen jutun todisteeksi sanoillensa. Ensimäisiä, jonka hän oli tavannut tänne saavuttuansa, oli eräs opettajatar, joka oli ollut hänen ystävättärensä, se on, jonka kanssa hän oli hellissä suhteissa viimeisinä opintovuosinansa Strassburgissa. Sen jälkeen ei hän ollut kuullut mitään hänestä eikä luonnollisesti osannut aavistaa, että hän olisi täällä. "Ja ajatteles", hän jatkoi, "vaikka minä kuljin käsikkäin morsiameni kanssa, kun tapasin hänet kadulla, tervehti hän ollenkaan joutumatta hämilleen. Arvaamaton hän oli aina. Minä luulen, että hän ensi kerralla saattaisi jo puhutella meitä."

"Sitä pitäisi sinun kuitenkin välttää", neuvoin minä, vaikka hän tietenkin paremmin voi arvostella sellaisia asioita kuin minä.

Hän kohautti olkapäitään. "En tiedä, mitenkä minä voisin tehdä. Hän varmaankin vastaisi, että hän ei käsittänyt miksi hän ei tervehtisi sitä, jonka hän tunsi niin hyvin kuin minut." Muuta hän ei tarkoita. Arvaamaton, niinkuin sanottu. Marga tuosta ei kuitenkaan ollut millänsäkään, kysyi vain aivan välinpitämättömästi, kuka tuo kaunis neiti oli, ja kun minä selitin, että olin joku aika ennemmin asunut hänen äitinsä luona, oli asia päättynyt.

Hän ei tutkinut enempää, ei koettanut saada minua hämilleen — ei mitään.

Minusta, joka niin vähän tunsin naisväkeä, ei tuo luonteenominaisuus tuntunut niin oudolta, kuin se oli hänestä, ja mikä minua enin huvitti koko jutussa, oli saada tietää, oliko tuo ihmeellinen Marga nykyään kaupungissa.

"Tietysti. Me olemme tulleet tänne yksissä neuvoin etsimään itsellemme asuntoa."

"Täällä? Te siis aiotte muuttaa tänne?"

"Niinpä kyllä." Ja hän alkoi puhua tuolla mahtailevalla tavalla, joka on hänelle luonteenomaista ja joka ei ole koskaan minua oikein miellyttänyt. "Mistä sinä oikeastaan olet kotosin? Millä taivaankappaleella sinä oleskelet? Etkö sinä ole lukenut, että minä olen laajalti aikakauskirjallisuudessa mainittu mies, että minä olen erinomaisen arvossapidetty anatoomi ja uusiaikaisimman tieteen, bakteriologian edustaja ja semmoisena nimitetty prosektoriksi tänne?"

Ei, kaikki tuo oli mennyt sivuitseni. Asia huvitti minua niin vähän, ja olen vakuutettu, että Altenhofilla puolestansa ei ollut parempia tietoja minun tieteenalani suuruuksista. Tosin ei voida kieltää, että lääketiedettä, erittäinkin yleistä terveysoppia tulisi jokaisen sivistyneen ihmisen harrastaa, ja ystäväni tohtori Nordau, jonka kanssa viimeksi puhuin asiasta, vakuutti, että minun oikeastaan olisi pitänyt tietää Altenhofin nimityksestä. Altenhofia pidettiin tiedemiehenä suuressa arvossa ja hänellä oli edessään loistava virkaura, sitä varmemmin nyt, kun hän oli mennyt kihloihin rikkaan tytön kanssa ja siten saattoi aineellisista huolista riippumatonna antautua kokonaan tieteellisiin töihinsä.

"Marga asuu enonsa salaneuvos Vinklerin luona, jonka sinäkin tunnet", alkoi Altenhof taas puhella. "Vinklerit ovat pyytäneet tervehtimään sinua ja pyytävät sinua heille ensi perjantaina. Me aiomme viipyä täällä koko viikon, ja Marga on iloitseva saadessaan nähdä sinut jälleen."

"Nähdä jälleen?" huudahdin minä niin kummastuneena, että Altenhof alkoi nauraa.

"Paras ystäväni. Jos en tietäisi sitä ennen, niin käsittäisin sen nyt selvästi, että sinä olet suuri saksalainen oppinut ja suuri saksalainen runoilija — semmoisina kuin ne kuvataan huvinäytelmissä." Lopun olisi hän hyvin voinut jättää sanomatta. Aina kun puhe kääntyy kirjailijatoimintaani, käyttää hän tuota ivallista kieltä. Olen jo kerran nuhdellut häntä siitä ja tiedän siitä lähtien, että hänen halveksimisensa ei koske minua, vaan runoutta ja kaunokirjallisuutta ylimalkaan. "Oletko tosiaankin unohtanut tuntevasi morsiantani?" jatkoi hän. "Marga Döhren, sisaresi ystävä. Hän on jo kaksi vuotta asunut vanhempiesi talon viereisessä talossa."

Olisi kyllä ollut helppoa puolustautua, mutta en tahtonut loukata hänen ylkämiesylpeyttään. Puheenalainen Marga oli näet niin vähän kiinnittänyt huomiotani, että olin aivan unhottanut hänen olemassa olonsa. Nyt muistan hänet paksuksi ja kömpelöksi, laiskaksi ja äänettömäksi koulutytöksi tahi äsken täyteen ikään päässeeksi nuoreksi neidoksi, ja minä toivoin itsekseni, että hän olisi sen jälkeen kerinnyt muuttua eduksensa. Altenhof säästi minulta kuitenkin vastaamisen vaivan. Hän oli mennyt kirjoituspöytäni luo ja oli sattumalta huomannut käännökset, jotka olivat siinä hajallaan, vaikkakin vielä tarkastamatta.

"Mitä sinulla tässä on?" hän kysyi äkkiä.

"Mitä niin?"

"Tarkoitan tuota käsikirjoitusta, se ei ole sinun käsialaasi."

"Ei, ne ovat käännöksiä, joita minä tarvitsen erästä suurempaa teosta varten."

"Vai niin. Ei siis mitään kirjeitä. Tapaamme toisemme perjantaina."

10 p. huhtikuuta.

Oivallista! Hän on suorittanut työnsä aivan erinomaisesti. Vaivoin olin läpilukenut sananmukaisen käännöksen englanninkielisestä kirjoituksesta, joka englantilaiseen tapaan oli niin lavealti venytelty kuin suinkin, kun viime sivulla tapaan otteen, joka muutamin lausein selvästi ja riittävästi ilmaisee sisällyksen.

Sentähden tahtoi hän, että paikalla olisin tarkastanut käännöksen. Minun täytyy itseni mennä hänen luokseen antamaan tieto asiasta. Onhan se tavallaan velvollisuuteni. Kunhan hän vain ei tällä kertaa olisi läikäyttänyt lamppuöljyä lattialle!

Tuskin olin tuntea koko taloa ja huonetta, semmoisiksi kuin ne muistin käynniltäni tuona kylmänä maaliskuun iltana, niin erilaiselta kaikki näytti tänä ensimäisenä kauniina kevätpäivänä. Ikkuna oli selkoselällään: siitä näkyi koko sikermä pieniä puutarhoja ja niitten välillä pilkisti kapeita peltotilkkuja ja vihertäviä niitynpalasia, jäännöksiä entisajoilta, jolloin kaupunki ei vielä ulottunut tänne asti. Etäällä taivaanrannassa kohosi pehmeäpiirteisiä kumpuja rusottavassa sumussa. Kevään suloinen lauhkea ilma virtasi huoneesen ja kevätauringon säteet leikkivät tytön kiharoissa ja muodostivat loistavan kehyksen hänen päänsä ympärille. Kasvonpiirteitä en voinut eroittaa, sillä hän istui selin päivää kohti. Valaistus taisi olla erittäin sopiva, sillä hän näytti kerrassaan kauniilta, nuorekkaan sirolta ja miellyttävältä, ja hän olikin todella — niin, enhän minä tiennyt, miltä hän oikeastaan näytti. Ensi kertaa johtui mieleeni, etten ollut häntä vielä oikein tarkastanut, ja että olin niin vähän kiinnittänyt huomiotani häneen, että sattumalta tavaten tuskin olisin häntä tuntenut.

Sanoin mitä varten olin tullut ja kuinka olin hämmästynyt siitä, miten erinomaisesti hän oli laatinut otteen, niin lyhyen, selvän ja asiallisen.

"Eihän siihen mitään taitoa tarvittu, kun oli selvillä, mitä asiassa oli tarpeen", muistutti hän.

"Kaikissa tapauksissa tarvitaan siihen terävää älyä ja joku määrä sivistystä", huomautin minä.

Hän hymyili hieman ivallisesti. "Hm, enhän aivan sivistymätön olekaan."

Tahdoin pyytää anteeksi, kiitokseni tuntui loukkaavalta, kun tarkemmin ajattelin.

"Älkää huoliko", hän keskeytti. "Olihan vain onnellinen sattuma, että satuitte kirjoittamaan alalta, johon olen jokseenkin perehtynyt."

"Todellakin?" Minä katselin häntä enenevällä mielenkiinnolla, kuitenkaan näkemättä muuta kuin epäselvän, kullalle hohtavien hiusten ympäröimän haamun.

"Mikä Teitä siinä kummastuttaa?" hän kysyi. "Ennemmin voisin minä kummeksia että Te harrastatte näitä asioita."

"Kuinka niin?" Vaikka tarkkaa tehden ei lukisikaan naisasiaa eikä yleensä yhteiskunnallisia kysymyksiä erikoistieteeni alaan, historiaan kuuluviksi, niin täytyy kuitenkin myöntää niiden olevan sille likeisimmästi sukua, ainakin kaikkien niiden, jotka katsovat asiaa muulta näkökannalta, kuin vain lähdetutkimusten ja yksipuolisen tietojen kasaamisen kannalta. Tätä hän ei tarkoittanutkaan, ja minä ymmärsin pian, minnepäin hän viittasi.

"Minä tarkoitan vain, että se, joka voi syödä itsensä kylläiseksi, tavallisesti ei välitä leipäkysymyksestä, ja että se, joka on aina nauttinut vapautta, ei niin paljon helli lähimmäistensä vapauden tarvetta. Taistellaan yleensä vain sen puolesta, jota ei omisteta."

Tuollainen tapa käsitellä vakavia asioita kummastutti minua ja suututti minua samalla.

"Ahdas mielipide", en voinut olla terävästi huomauttamatta.

"Mutta tosi", vastasi hän tyyneesti. "Kun ollaan vielä hyvin nuoria, voi tapahtua, että heittäydytään turhan päiten taisteluun toisten puolesta, mutta kun on tultu vanhemmaksi ja saavutettu vakava yhteisteiskunta-asema, niinkuin Te —."

Tässä keskeytin hänet. "Jättäkäämme sentään kaikki mieskohtaisuus syrjään. Te tunnette minua ja minun mielipiteitäni liian vähän — epäilläksenne niitä. Pysykäämme esim. Stuart Millissä —

"Mutta sehän on vain lisätodiste sanoilleni", huudahti hän innokkaasti. "Jos ei Stuart Mill olisi rakastunut nerokkaaseen ja lahjakkaaseen Mrs. Tayloriin, joka sekä puheilla että kirjoituksella on vaikuttanut paljon naisasian hyväksi, niin ei hän ehkä olisi niin todenteolla syventynyt tähän asiaan."

"Onko se todellakin Teidän ajatuksenne?" Hänen aiheeton hyökkäyksensä suututti minua. Miksi en puolustautuisi samanlaisilla aseilla? "Tuo henkilöisyyteen vetoaminen tuntuu minusta — suokaa anteeksi — naismaiselta."

"Se oli, Te luulette naisten ajattelevan niin. Mahdollista, että Te itse ajattelette niin jalomielisesti ja uhrautuvaisesti", lisäsi hän ikäänkuin olisi sillä tahtonut lopettaa ainiaaksi kiistan, "toistaiseksi ainakin, siksi kuin etunne eivät satu yhteen meidän etujemme kanssa. Jos Te menisitte naimisiin, — sillä Te lienette vielä naimaton silloin tulisi näkymään, mitä Te ajattelette yhdenvertaisuudesta. Miehet ovat jaloja ja vapaamielisiä ainoastaan niin kauan kuin se heille sopii."

Hän oli siihen asti puhunut kevyellä, hiukan ivallisella äänellä; viimeiset sanat tuntuivat surullisilta ja seurasi niitä pidätetty huokaus. Samassa kääntyi hän pois, niin että kasvot puoliksi ikkunaan käännettyinä tulivat auringon valaisemiksi. Hienot, kauniit, varmat piirteet kuvastuivat kevättaivaan sineä vastaan, kuin olisivat olleet kullalla väritetyt.

Hän on kaunis, vieläpä hyvinkin kaunis, rakastettavan ja älykkään kaunis, ei niitä, jotka häikäisevät ja herättävät huomiota, muutoin en kaiketi olisi tähän asti jättänyt katsomatta häneen — vaan niitä, jotka voittavat edukseen lähemmin tarkastaessa ja kiinnittävät ihailumme pitemmäksi aikaa. Minusta tuntui, kuin olisin jo liian kauan äänettömänä katsellut häntä tämän oudon huomion tehtyäni, sanoin sentähden vähemmin osaaottavaisuudesta kuin keskeyttääkseeni äänettömyyden:

"Onko Teillä ollut niin surullisia kokemuksia, neitini?"

"On", vastasi hän lyhyesti ja rupesi puhumaan käännöksistä, joita hänen tuli laatia otteiden muotoon.

Illalla olin Vinklerissä. Ilta kului niin kuin ainakin pidot, joita pidetään kihlatun parin kunniaksi. Pari kolme puhetta, joissa ylistellään rakastettavaa morsianta ja arvossa pidettyä sulhasta, jotka molemmat näyttivät siltä kuin olisi heillä ollut sangen ikävä ja paljon mieluummin olleet yksinänsä kahden kesken. Miellyttävä morsian oli tosiaankin tullut huomattavan kauniiksi, ehkä liian täytelääksi niin nuoreksi tytöksi, ja tuo täyteläisyys antoi leiman koko hänen olennolleen, raukean antautuvaisuuden ja hennon taipuvaisuuden: odaliskin, joka päiväkaudet lepää pehmeillä patjoilla, yltympäri koristeilla kirjailtuna odottaen herraansa ja haltijaansa. Tuskin voin kuvitella häntä toisenlaiseksi. Tuo aistillisuus on kai ollut se ominaisuus, joka on vaikuttanut siinä suhteessa herkkätuntoiseen ystävääni. Olin saanut paikkani hänen viereensä. Paljoa ei hän puhellut. Hän silmäili tummilla samettisilmillään kaihoisasti sulhastaan ja puristi hänen kättään pöydän alla.

Toinen pöytätoverini, kauhea olento, jutteli sen sijaan. Hänen nimensä on Rosa, kuusitoistavuotias, pitää kunnianaan luultavan kaksikymmentäkuusivuotiaaksi, tietää kaikki, tuntee kaikki, arvostelee kaikkea, ja ivaa kaikkea. Hän oli hyvin olevinaan, kun sai istua kirjailijan vieressä ja alkoi heti puhua näytelmästäni. Joku hyvä ystävä tahi joku kiihkeä uutisenkerääjä oli joku aika sitten toimittanut siitä tiedon sanomalehtiin. Pelkäänpä, että silloin iloitsin siitä. Nyt se minua harmitti. Ei mielellään puhella hylätyistä teoksista.

Rosa neiti selitteli kyllä, että teaatterin johtokunnat ovat kerrassaan kelvottomia, ja että oli häpeäksi, että teatterit ottivat näytelläkseen vain semmoista, mikä kulki vanhoja, kuluneita jälkiä Mutta ei aina mielellään kuule edes omia mielipiteitään jokaisen suusta.

Hän tahtoi välttämättä tietää sisällyksen ja Marga-neitikin käänsi hetkeksi kauniin päänsä sulhasestaan, soi minulle katseen samettisilmistään ja kysyi uneliaasti: "mitä se käsittelee?"

Hitto vieköön! Minä olin ehkä heistä pikkumainen, mutta näytelmäni ei ole tosiaankaan kirjoitettu viisitoistavuotisille tytöille, olkootpa vaikka kuinka kehittyneitä. Altenhof tuli minulle avuksi. Hän levitti suojelevasti siipensä kyyhkyläisensä yli ja sanoi: "uudenaikaiset näytelmät eivät tavallisesti sovellu keskusteltaviksi seuroissa."

Marga painoi kuuliaisesti alas tummaripsiset silmäluomensa, ja Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen vakuuttaen minulle, etten hänen tähtensä tarvitsisi ujostella — josta kyllä edeltäkäsin olin täysin vakuutettu. Se nuori tyttö, joka oli valittu minulle elämänkumppaniksi, oli myös saapuvilla. Hän istui toisessa päässä pöytää eikä puuttunut puheeseemme. Hän ei näkynyt ollenkaan välittävän minusta, eikä kukaan virkkanut mitään minun poisjäämisestäni viime kutsuista. Tämä äänettömyys tuntui minusta tahalliselta.

Illallisen jälkeen, Rosa-neidin jokseenkin äänekkäästi keskustelua valliten vetäytyivät kihlatut erääseen sivuhuoneeseen, kaiketi hyväilläkseen toisiaan. En voinut olla siitä huomauttamatta jättäessäni Altenholin hyvästi. Hän nauroi hyväntahtoisella ja kuitenkin ylväällä tavallaan. "Miksei? Meitähän ei pyydetä vieraiksi ollaksemme iloksi. Tahdotaan vain vakuuttautua siitä, miten me sovellumme toisillemme, miltä me näytämme yhdessä, ja olemmeko kyllin helliä toisillemme. Sentähden teemme heille mieliksi, siinä kaikki."

16 p. huhtikuuta.

Tänään olen puhellut neiti Kellerin kanssa näytelmästäni. Jo kauvan olin halunnut sitä, sillä luulin varmaan hänen puoleltaan kohtaavani myötätuntoisuutta. Ei sitä pintapuolista myötätuntoa, jota seurapiireissä, kuten esim. äskettäin, oli sille niin runsaassa määrässä osoitettu, ja joka enemmän koskee tekijää kuin teosta, vaan todellista, syvällisempää ymmärtämistä, joka virkistää sepittäjää ja jota hän ikävöi. Että syvennytään asiaan ja kuitenkin pysytään siksi ulkopuolella, että voidaan oikein arvostella.

Minusta tuntui neiti Keller olevan sopiva henkilö sellaisen osanoton esineeksi, enkä ollut erehtynytkään. Hän näkyi tulevan kovin iloiseksi siitä luottamuksesta, jota hänelle osoitin, ja kun minulla ei ollut käsikirjoitus mukana, pyysi hän minun kertomaan hänelle sisällyksen. Hänelle en epäröinnytkään kertoa sitä, ei ainoastaan sentähden, että hän on vanhempi kuin nuo toiset, tahi että olisin tuntenut vähemmän kunnioitusta häntä kohtaan, päin vastoin pidän häntä paljoa kehittyneempänä. Minä aloin siis ilman pitempiä esipuheita.

Näytelmän sankari on Richard Warburg, erään tehtailijan poika, joka kotiin tullessaan monivuotiselta ulkomaamatkaltaan, jonka hän oli tehnyt täydentääkseen teknillisiä opintojaan, tapaa isänsä sairaana ja tehtaan työmiehet täydessä työlakossa. Eräs heidän johtajistaan on juuri uhkauksilla ja varoituksilla houkuttelemassa puolelleen niitä vieraita apumiehiä, joita työnjohtaja oli tuottanut muualta. Sen sijaan että olisi, niinkuin kaikki olivat odottaneet, tarmokkaasti ryhtynyt toimenpiteisiin lakkolaisia vastaan, asettuu Richard työmiesten puolelle. Hän on nuoruudestaan suosinut vapaampia mielipiteitä, viime aikoina sosialistisiakin, ja tahtoo nyt koettaa panna niitä käytäntöön.

"Mutta — tämä on vain yksi puoli näytelmästä", keskeytin minä itseni, "eikä se, johonka varsinkin tahdoin kääntää huomionne. Pyydän saada antaa Teille koko kappaleen luettavaksi, jos se Teitä huvittaa."

"Kyllä paljonkin, luulee olevansa suosittu, kun saa nauttia jostakin, ennenkuin se on kaikille suotu."

"Kaikille suotu!" nauroin katkerasti. "Sitä se ei tule olemaan koskaan."

"Miksi tarvitsee olla niin epäilevä?" torui hän, ja iloinen luottamus kuvastui hänen kasvoistaan, ikäänkuin hän ei vielä koskaan elämässään olisi tarvinnut taistella epäsuotuisaa kohtaloa vastaan. Sen sanoinkin hänelle.

Hän kävi äkkiä totiseksi, ja hänen suuret harmaat silmänsä, jotka äsken säteilivät rohkeutta ja luottamasta, himmentyivät.

"Näyttääkö Teistä siltä? Niin, tärkeintä on kuitenkin säilyttää rohkeutensa, ettei anna elämän musertaa itseään. Mutta älkäämme puhuko minusta, vaan jatkakaa Te, olkaa hyvä!"

"Loukkauskivenä näytelmässäni", aloin jatkaa kertomustani, "ei näette ole sen sankari, vaan sankaritar, Kristina Jäger, ja kuitenkin olen minä oikeastaan häneen tyytyväinen. Luulen hänessä kuvanneeni henkilön, joka on uusi, mutta ei epätodellinen — ei — naisen semmoisen, jota ei vielä ole monta, mutta vastaisuudessa — sanalla sanoen — sellaisen kuin voidaan ajatella tulevaisuuden yhteiskunnan naisjäsenen — vapaan, riippumattoman, ennakkoluuloistakin. En tiedä, käsitättekö Te minua?"

"Luulen käsittäväni. Kertokaa edelleen."

Kuinka hyvälle tuntuukaan puhua niin tarkkaavaiselle kuulijalle, jolla on niin hyvä käsityskyky, joka niin hyvin voi asettua toisen ajatuksiin. Pää eteenpäin kumartuneena seurasi hän jännittyneenä kertomustani. Minä jatkoin siis:

"Kristina on piirustajana tehtaassa. Olen ehkä unohtanut mainita, että se oli porsliini- ja fajanssitehdas. Hän on hyvin taitava ja tavattoman sivistynyt, myöskin taiteessa. Hän oli ensin halunnut taiteilijaksi, mutta itse huomannut, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt."

"Semmoista ei ole helppo huomata", huomautti kuulijani puoliääneen.

"Se on hyvin harvinaista", vakuutin. "Mutta Kristina on siirtynyt taiteesta taideteollisuuteen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sen ajan, mikä hänellä on vapaata, käyttää hän työtoveriensa hyväksi. Hän opettaa heitä, hän harrastaa heidän sivistyksensä kohottamista monessa suhteessa ja harjoittaa siten ahtaammassa piirissä yhteiskunnallista uudistustyötä."

"Hyvin, hyvin!" Melkein tietämättään hän lausui.

"Richard rakastaa Kristinaa. Hän tuntee hänessä samoin ajattelevan, joka on hänelle kaksinverroin tervetullut taisteluun, jota hän käy yksinänsä. Hänen lähimpänsä ovat Kristinaa vastaan, hänen isänsä sekä vanha kokenut työnjohtaja, vieläpä hänen entinen ystävänsä Bruno, jonka hän nyt taas tapaa, ennen tunnettu nimellä 'punanen Bruno' mielipiteittensä takia. Richard oli oppinut tuntemaan hänet silloin kun hän kuunteli luentoja kansallistaloudessa yliopistossa. Bruno oli silloin köyhä raukka, innokas kansanvaltainen ja erään työväenlehden toimittaja. Sen jälkeen on hän erään aavistamattoman perinnön kautta tullut varakkaaksi tehtaanomistajaksi ja on hän kokonaan unohtanut entiset mielipiteensä ja vakaumuksensa. Kristinan yksin tapaa Richard itseään kohtaan suosiollisena. Kaikilla aloilla ymmärtävät he toisensa. Kumpikin tahtovat he parempaa toimeentuloa ja korkeampaa sivistystä alemmille kansankerroksille sekä yhtäläistä oikeutta kaikille, ylemmille ja alemmille, eikä ainoastaan miehille, vaan sekä miehet että naiset ovat arvosteltavat saman mitan mukaan."

Neiti Keller teki niin äkillisen liikkeen, että minä hämmästyneenä kysyin mikä hänelle tuli.

"Ei mitään, ei mitään", kielteli hän. "Minä tarkoitan vain — on hyvin merkillistä, aivan erikoista Teidän tavoin sovittaa sellaisia mielipiteitä käytäntöön — näytelmässänne tietenkin."

"Niin, niin minä teen ja siitä juuri loukkaannutaan."

"Tietysti, tietysti!" huudahti hän kiivaasti ja hänen huulensa vapisivat. Miten hän on kummallinen, muuten niin tyyni ja vakava, mutta minun näytelmäni, joka on mielikuvituksen tuote, vaikuttaa häneen kuin todellinen elämä.

"Richard rakastaa siis Kristiinaa", aloin minä uudestaan, "ja tahtoo naida hänet. Ollakseen häneen muussa suhteessa loukkaisi hän liian paljon omaistensa tunteita. Mutta nyt kuuluu mitä erilaisimmilta tahoilta epäedullisia huhuja Kristinan entisestä elämästä. Kerrotaan hänen olleen luvattomassa suhteessa erään nuoren miehen kanssa ja olevan aviottoman lapsen äidin. Richard kysyy häneltä suoraan, hän ei kiellä ja —"

"Hän antaa hänelle anteeksi", keskeytti kuulijani innokkaasti ja hänen suuret silmänsä kiiluivat melkein säikyttävästi. "Oh, ei se ole mitään uutta. Langenneen hyvitys. Minua ihmetyttää, että siitä loukkaannutaan."

"Te tuomitsette ennen aikojaan, neiti Keller", vastasin minä, "taikka ette ole täysin ymmärtäneet minua. Niinkuin minä käsitän asian, ei tässä ole puhetta langenneesta. Kristinalla oli — kuinka minä sanoisinkaan — yhtä hyvä oikeus kuin Richardilla, joka on elänyt niin ja niin monta vuotta nuoruudestaan — niinkuin nuoret miehet tavallisesti elävät. Nähkääs, ero on juuri siinä ja sitä ei voida minulle anteeksi antaa."

Minä pysähdyin odottamaan vastausta, mutta hän pysyi mykkänä. Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti hän lattiaan. Pitkän äänettömyyden jälkeen kohotti hän vähän päätänsä ja kysyi hitaasti:

"Ja onko tämä todellakin Teidän oma mielipiteenne?"

"Kyllä, ja minä olen vielä lisäksi kärjistänyt ristiriitaa. Kristinan entinen rakastaja on juuri Bruno, joka luopiona menettelee kurjasti ja tehtaanasioissakin osoittautuu arvottomaksi luonteeksi. Hän pakoittaa Kristinan tunnustamaan kaikki Richardille sekä myöskin mainitsemaan hänen nimensä."

"Se hänen olisi pitänyt oikeastaan heti tehdä", huomautti neiti Keller.

"Miksi niin?" väitin minä. "Onko Richard muka kysynyt häneltä sitä? Onko hän tunnustanut Kristinalle entisyydestään, mitä siitä on ollut tunnustamista?"

"Mutta se on vaikeata hänelle", sanoi hän miettiväisenä.

"Vaikeata!" huudahdin minä. "Musertavaa se on hänelle." Koko tämä kohtaus, joka minusta on näytelmän huippu, kuvastui elävänä mieleeni. Olin kuulevinani jokaisen sanan, jokaisen lauseen. Siinä on mies, jota Richard vihaa ja halveksii, ilkeä roisto, jota hän ei kuitenkaan voi kokonaan välttää, jonka hän kohtaa ja täytyy kohdata, ja tällä miehellä on oikeus pilkata hänen vaimoansa. "Hän on nainut minun rakastajattareni", on hänellä oikeus huutaa koko maailmalle ja Richardin täytyy vaieta. Minä olin itse niin kiihoittunut ja ihastunut omasta teoksestani, etten ensinkään huomannut pysähtyneeni kesken kertomusta ja ajattelevani sen loppua vaiti itsekseni. Vihdoin katkaisi neiti Keller äänettömyyden.

"Ja kuinka sitten kävi? Mikä oli loppu?" kysyi hän hiljaa, kolkosti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kauniista silmistänsä loisti niin syvä myötätunto, että minä kiitollisuuden ja osanoton valtaamana tartuin hänen käteensä.

"Loppu?" vastasin minä kysyen hajamielisenä.

"Niin, loppu."

"Lopuksi Richard nai Kristinan kaikesta ja kaikista huolimatta."

"Loppu ei ole todellinen", sanoi neiti Keller, "ei hän ota häntä vaimokseen."

"Anteeksi", väitin minä vastaan kummastuneena tuollaisesta jyrkästä vastauksesta ja siitä omituisesta tavasta, jolla se lausuttiin. "Sen tietänen toki minä paremmin."

Hän pudisti päätänsä. "Kirjoittakaa toisenlainen loppu. Silloin voi näytelmänne ehkä tulla hyväksytyksi."

"Ei, neiti Keller!" huudahdin minä kiivaasti. "Mitä Te ajattelette minusta? Silloinhan muuttuisi koko ajatus päinvastaiseksi. Silloinhan minä kirjoittaisin vastoin syvintä vakaumustani.

"Todellakin?" kysyi hän innokkaasti ja hänen totiset kasvonsa kirkastuivat. Mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten hän kääntyi poispäin. "Minä pysyn kuitenkin väitteessäni: loppu ei ole todellinen", toisti hän vielä jyrkästi.

Minun täytyy tunnustaa, että hänen tuomitseva käytöksensä vaikutti minuun vastenmielisesti, varsinkin verraten siihen lämpimään myötätuntoon, jota hän alussa osoitti teostani kohtaan. Mutta en minä anna hänen arvostelunsa itseeni vaikuttaa, enkö mitä. Loppu on oikea, loppu on hyvä, loppu on pysyvä muuttumattomana.

12 p. toukokuuta

Hänen on miltei onnistunut saada minut vakuutetuksi siitä, että hän on kadehdittavin olento auringon alla. Ja minä kun olen tähän asti tuntenut niin syvää sääliä häntä kohtaan. Semmoinen elämä, jota hän elää, voisi kyllä olla mieluinen miehelle, hän on vapaa, riippumaton, ilman velvoituksia, ilman sukulaisia, mutta nuorelle naiselle? Sanoinkin kerran sen hänelle.

"Miksikä ei se miellyttäisi minua yhtä hyvin kuin Teitä", vastasi hän kummastuneena. "Ja kuka Teille sen sanoo, ettei minulla ole sukulaisia? Vanhempani ovat tosin kuolleet jo aikoja sitten, mutta sukulaisia minulla on monta. Ne vuodet, jotka vietin heidän luonaan, olivat onnettomimmat elämässäni. Tätini on kunnon nainen, mutta jos teurastaja on antanut hänelle paistin, joka ei ole hänelle mieleen, tahi jos joku hänen ystävistään on teettänyt itselleen puvun toisin kuin mitä hän katsoo sopivaksi, niin ei hän voi viikkokauteen muuta ajatella. Se oli sietämätöntä, enkä minä kestänytkään sitä. Minä karkasin sieltä."

"Ohoh, ja ennenkuin hän herkesi sitä ajattelemasta, kului kai enemmänkin kuin viikko", ilvehdin minä.

Hän kävi äkkiä totiseksi. "Tätini ei ole vieläkään voinut oikein antaa sitä minulle anteeksi. Enkä minäkään siinä oikein tehnyt, sillä hän oli ottanut minut äidilliseen hoitoonsa, eikä hän kaiketi sitä itsekään tiennyt, että hän ajatteli minun asuvan hänen luonaan säästääkseni häntä pitämästä lapsentyttöä. Minä en ehkä olisikaan, niin nuorena kuin silloin olin, tehnyt niin ratkaisevaa päätöstä, jollen siihen aikaan olisi luullut, että minusta piti tulla suuri kirjailija."

"Ahaa, siis työtoveri kirjallisella alalla."

Hän pudisti päätänsä. "Eihän toki. Minä tosin kerran koetin onneani, vapaa ja riippumaton kaikista, niinkuin silloin olin —"

"Ja?"

"Minä en onnistunut. Eräs arvostelu on minulla vielä tallella. Jos milloin tunnen halua kirjoittamaan, luen sen uudelleen. Tahdotteko nähdä sen?"

Arvelin sen olevan hänelle kiusallista, vaan hän rauhoitti minua nauraen. "Siitä en enää välitä. Ei haittaa, että saatte nähdä kuinka vähälahjainen olento Teillä on edessänne."

Arvostelu ei tosiaankaan ollut kehoittava. "Puuttuu luomiskykyä, luonteet ovat piirretyt todellisuutta lukuunottamatta, lapsellinen käsitys elämästä, elämänkokemus ja maailmantuntemus loistavat poissaolollaan."

"Viimeinen vika on sen jälkeen kyllä korjaantunut", sanoi hän iloisesti, mutta iloisuudessa oli jotakin teeskenneltyä, samoin kuin hymyssä, joka sitä seurasi. Hän näytti odottavan, että minä sanoisin jotakin.

"Kokemus on hyvä kasvattaja, mutta kalliisti maksettava", lausuin minä filosoofisesti, kun en löytänyt parempaakaan sanottavaa.

Hän katsoi kysyvästi minuun, mutta nyökäytti sitten myöntävästi. Äkkiä teki hän liikkeen ikäänkuin pudistaakseen pois ikäviä muistoja ja alkoi aivan eri äänellä:

"Ja ajatelkaas, tämän suuren vastoinkäymisen jälkeen, jota kohta seurasi toisia yhtäsuuria, en minä ole lainkaan taipuvainen valittamaan kohtalon määräyksistä, vaan päinvastoin niin täydellisesti tyytyväinen, ettei minulla täyttymättömiä toivomuksia ole. Minä ansaitsen sen verran kuin minä tarvitsen, en niinkuin ennen opetustunteja antamalla, vaan kirjallisilla töillä, mikä onkin minusta paljoa miellyttävämpää. Minä en ole kellekään ihmiselle velvollinen tekemään tiliä teoistani ja tunnen etten elä tarkoituksettomasti, vaan että vähäisten voimieni mukaan voin toteuttaa ihanteitani."

"Ja mikä on Teidän ihanteenne?" minä kysyin. Olihan hän jo siksi paljon puhunut itsestään, että olematta tunkeilevainen voin pyytää saada tietää enemmän.

"Ettekö jo ole arvanneet sitä?" vastasi hän hymyellen. "Minä tahdon saada kanssasisarilleni yhtä onnellista elämää, kuin mitä itsekin elän."

"Mutta useimmat heistä eivät olisi tyytyväisiä siihen", väitin minä.

"Kyllä monetkin. Ei kaikki. Useat varmaan uneksivat toisenlaista, suurta onnea, mutta se on suotu vain harvoille, eikä sekään aina ole semmoinen, joksi he sitä ajattelevat. Minä tahtoisin käännyttää kaikki kanssasisareni siihen mielipiteesen, että on olemassa muunkinlaista onnea, kuin pitää huolen itsestään menemällä naimisiin, hyviin tahi huonoihin, ja koko nuoruutensa ajan toimetonna sitä odottaa. Minä tahtoisin, että he olisivat itsenäisiä kukin sillä alalla, jolle he soveltuvat ja johon heidän voimansa ja kykynsä riittävät. Minä tahtoisin vakuuttaa heitä siitä, että tunto velvollisuuksiensa täyttämisestä ja siitä että voi olla hyödyksi on onnea kylliksi."

"Naisen vapautus tässä mielessä ei voi vahingoittaa ketään, mutta voi estää monta onnettomuutta tapahtumasta. — Ennen luulin minä, että jos tahtoi tehdä valmistustyötä jonkun asian hyväksi, tuli ainoastaan pitää suurta melua, että koko maailma saisi kuulla, mitä huutajalla oli sanomista. Mutta kun niin moni on samaa mieltä ja toinen huutaa toistaan kovemmin, niin hukuttavat he toistensa äänen molemmin puolin; ja nyt olen minä tullut huomaamaan, että on parempi kääntyä pienemmän piirin puoleen eikä pitää niin suurta ääntä, vaan sen sijaan puhua selvästi ja vakuuttavasti. Sillä tavoin voitetaan asialle paljoa paremmin alaa."

"Ja kenen puoleen Te etupäässä käännytte?" kysyin minä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän yleensä tarkoitti, mutta en kuitenkaan voinut saada selvää käsitystä hänen toimintansa laadusta.

"Etupäässä niiden puoleen, jotka käyvät meidän naisyhdistyskokouksissa", hän vastasi.

"Sinne pitää minun kerran tulla, kun tiedän, milloin te puhutte", tokasin minä.

"Minä puhun hyvin harvoin. Minulla ei ole mitään puhujalahjaa. Ja pääasiallisesti me toimimme käytännölliseen suuntaan. Me annamme neuvoja niille, jotka eivät voi auttaa itseänsä, me koetamme ryhtyä asiaan, missä laki jättää meidät naisraukat pulaan — minunhan en tarvitse lähemmin selittää sitä Teille. Sen ohessa olen minä omasta alotteesta perustanut iltakoulun nuorille tytöille, joilla päivisin ei ole aikaa hankkia itselleen tietoja, jotta he suuremman sivistysmäärän kautta helpommin voivat saada toimeentulonsa, esim. myyjättärinä puodeissa. Minä koetan täten myös kohottaa heidän siveellistä kantaansa. Heidän tulee saada korkeampia harrastuksia, niin että heidän ei tee mieli heittäytyä sille, joka ensiksi tarjoaa heille teaatteripiletin tahi korean rintasoljen."

Hän oli puhunut lämpimikseen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. Minä kysyin, menestyikö hänen ponnistuksensa. Hän vastasi vältellen. Täytyy toivoa, tilastollisesti sitä ei käy määrääminen.

Sillä välin oli jo hämärtynyt. Kiintyneinä keskusteluumme emme olleet sitä huomanneet. Illan viileä ilma virtasi sisään avonaisesta ikkunasta sekaantuen ikkunalla olevien kielojen tuoksuun. Hänellä on aina kukkia huoneessaan, ainoa ylellisyys, jota hän hennoo itselleen. Nousin ylös lähteäkseni.

"Minä kiitän Teitä", sanoin minä, "että olette niin selvästi esittäneet minulle harrastuksenne, minulle ne ovat suuriarvoiset työnalaista teostani varten. Sanokaa minulle vielä yksi asia; meille miehille ei liene yhtään sijaa siinä olotilassa, jota Te tahdotte saada aikaan?"

"Ei, kaikissa tapauksissa vain sivuasiana."

"Imartelevaa. Kuinka suunnilleen?" kysyin käsi jo ovenkahvassa.

"Jokseenkin samanarvoinen, kuin meillä on teidän elämässänne. —
Hyvää iltaa!"

29 p. toukokuuta.

Meidän yhteinen työmme on nyt päättynyt. Minulla on kaikki ainekset, joita tarvitsen ja voin nyt ryhtyä teokseni valmistamiseen. Kaihon tunne valtasi minut, kun neiti Keller tänään toi minulle viimeiset paperit. Hän ojensi kätensä jättääkseen hyvästi ja sanoi naurahtaen: "Nyt saan sanoa niinkuin saksalaiset kauppamiehet; beehren Sie mich bald wieder! Se on, jos Te joskus vielä tarvitsisitte käännöksiä, niin muistakaa minua."

"Minä tulen muistamaan Teitä paljoa aikaisemmin", pääsi minulta.

Minusta näytti kuin hänen poskensa olisi heikosti punehtuneet, minä kai erehdyin, sillä hän vastasi aivan levollisesti: "Ei ole ihme. Luultavasti niinkauvan kuin Teillä on työtä englantilaisissa kirjailijoissa."

Sitä en tarkoittanut, mutta olin kiitollinen hänelle, että hän sen selitti niin. Kun seurustellaan aivan vapaasti eikä ole muuta suojustinta kuin molemminpuolinen kunnioitus, niin ei kohteliaisuudet eikä suosionilmaisut ole paikallaan, ne voivat vieläpä tuntua loukkaavilta. Seurustelu hänen kanssaan oli käynyt minulle rakkaaksi tavaksi, niin että mielelläni olisin keksinyt jonkun uuden yhteisen työskentelyn. Mutta kaikki teeskentely on minusta vastenmielistä, ja hän olisi varmaan huomannut sen. Sentähden rohkaisin minä itseni ja kysyin, enkö myöskin ilman mitään sellaista aihetta saisi käydä häntä tervehtimässä. — "Minkätähden?" Se kuului minusta odottamattoman epäystävälliseltä, että minä jouduin hämilleni.

"Minä tulen kaipaamaan keskusteluja Teidän kanssanne niin paljon", vastasin minä, "ja minä olin niin itserakas, että luulin Teidän ajattelevan samoin. Mutta jos olen erehtynyt tahi jos seurusteluni kautta Teidän kanssanne tuottaisin Teille jotakin ikävyyttä —" tämä ajatus heräsi vasta nyt äkkiä minussa.

"Ei vähääkään", vastasi hän nopeasti. "Ei ensinkään. Minä olen oma herrani, senhän Te tiedätte. Minäkin olen mielelläni keskustellut Teidän kanssanne. Ei ole tarpeen turhanpäiten kieltää itseltään huvia, niinhän?" Hän puhui tavattoman kiireesti, läähättävän epävarmalla äänellä, joka oli aivan outoa hänelle.

"Näemme siis toisemme!" ja hän poistui nopeasti.

2 p. kesäkuuta.

Tänään tapasin Nordaun kadulla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja hän kyseli heti näytelmääni. Hän on lääkäri, mutta ammattinsa ohella on hänellä aikaa moniin kirjallisiin harrastuksiin ja on hänellä kaiken tämän lisäksi terve käytännöllinen arvostelukyky. Sen hän kyllä tiesi, ettei näytelmääni oltu täällä hyväksytty. "Mihinkä toimiin olet ryhtynyt sen suhteen?"

Minä mainitsin hänelle ne molemmat teaatterinjohtokunnat, joille olin sen lähettänyt, ja minä lisäsin, etten ollut vielä saanut mitään vastausta neljään kuukauteen, jotka olivat siitä ajasta kuluneet ja että minä pidin sitä hyvänä merkkinä. Jos ei olisi aikomusta hyväksyä näytelmää, olisin varmaan jo aikoja sitten saanut käsikirjoitukset takaisin. Hän nauroi äänekkäästi. "Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Etkö sinä tiedä, ettei koskaan saada teaatterikappaletta takaisin. Jollei nimesi mahdollisesti ole Schönthan tahi Blumenthal, niin mätänee ja homehtuu kappaleesi luettuna tahi lukemattomana teaatterin arkistossa. Jätä pois semmoiset turhat toiveet!"

Minä kirjoitin heti molemmille teaatterinjohtokunnille ja pyysin tietoa tahi palauttamaan näytelmäni.

16 p. kesäkuuta.

Tänään kävin neiti Kellerin luona. Olipa se omituinen tapaaminen. Olemmeko tulleet vieraiksi toisillemme näinä parina viikkona, joina emme ole tavanneet toisiamme — vai eikö meillä todellakaan ollut mitään muuta keskusteltavaa kuin noista käännöksistä. Sinne matkalla tuntui minusta kuin minulla olisi ollut paljonkin hänelle puhumista — ja kuitenkin olivat ajatukseni kuin poispuhalletut. Hän näytti erittäin sievältä ja niinkuin hän olisi paljon muuttunut, vaikken olisi kuitenkaan voinut sanoa minkä suhteen. Ehkä se oli vaalean kesäpuvun syy, joka hänellä oli yllään, tahi oli hän järjestänyt tukkansa toisin. Minä en paljoa semmoisia asioita ymmärrä. En voinut olla katselematta häntä. Mieluummin olisin sulkenut hänet syliini ja suudellut häntä. Sydämeni tuntui oikein kepeämmältä kun olin sieltä taas poissa. Mutta kun olin sieltä lähtenyt, olisin mieluummin palannut takaisin. Hänen huulensa olivat niin punaset, mutta silmänsä tarkastelivat minua tutkivasti ja ankarasti, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa lävitseni.

Minun on kunnioittaminen häntä sitä enemmän, kun hän on niin yksinäinen ja on osoittanut niin suurta luottamusta minua kohtaan.

Tämän jälkeen en enää mene hänen luoksensa. Sellainen tapaaminen on enemmän rankaisua kuin huvia, kun ei ole mitään toisilleen sanomista. Meidän keskusteluaineemmehan ovat lopussa.

20 p. kesäkuuta.

Eivät ole sittenkään keskusteluaineemme loppuneet. Sen jälkeen kun emme ole tavanneet toisiamme keskustelen minä tuntikausia hänen kanssaan.

Tänään sain takaisin näytelmäni toiselta teaatterinjohtokunnalta eikä sanaakaan ole tuhlattu anteeksipyyntöön viivytyksestä. Lopuksi saanen olla kiitollinen omalle teaatterinjohtokunnalle siitä että se mainitsi edes jonkun sanan syyksi hylkäämiseen. Nyt olen lähettänyt sen "Neue freie Bühne'lle". Siellä ei varmaankaan olla niin pikkumaisia. Ennenkuin lähetin sen luin sen läpi vielä kerran ja minun täytyi silloin aina ajatella häntä. Koko ajan olin näkevinäni hänet edessäni; suuret loistavat silmänsä katselivat minua niin myötätuntoisina ja hartaina, ikäänkuin hän itse olisi kokenut kaikki, ikäänkuin hänen oma kohtalonsa olisi jollakin salaperäisellä tavalla ollut yhdistetty näytelmäni sankarittaren kanssa. "Ja kuinka sitten kävi? Mikä tuli lopuksi?" niin kuumeisen hätäisesti.

Jospa hän sittenkin olisi oikeassa, että loppu oli virheellinen. Äsken puhuin Nordaun kanssa siitä. Hän oli samaa mieltä ja kutsui minua idealistiksi. Olkoon. Tietänen kai sen itse parhaiten. Teoksiemme päähenkilöissä on aina joltinenkin osa itseämme. Jos minä rakastaisin jotakin tyttöä siten kuin Richard rakastaa Kristinaa, menettelisin aivan kuin hänkin. Jos en sitä tekisi, niin lausuisin kuolemantuomion yhdenvertaisuusaatteelle, ja silloin voisi näytelmäni yhtä hyvin olla kirjoittamattakin. Olenko minä ehkä elänyt kuin pyhimys?

Ja minä tahdon, että on mitattava samalla mitalla.

Tahi ottaakseni toisen esimerkin: jos minä esim. saisin tietää, että neiti Kellerillä on sama entisyys kuin Kristinalla, kunnioittaisinko häntä sentähden vähemmän? Tämä ajatus ei minulle ole aivan uusi. Monet hänen lausunnoistaan viittaavat sinnepäin, kokemuksiin, joita hän on saanut kalliisti maksaa, ynnä muuta samantapaista. Hän on voinut tarkoittaa uskotonta sulhasta tahi purettua kihlausta. Mutta edellinen on todenmukaisempaa. Tiedän kuinka käy monen tytön, jotka ovat jätetyt yksiksensä omaan varaansa elämään. Sen lisäksi hänen syvä myötätuntoisuutensa näytelmäni Kristinaa kohtaan. Siten voidaan ottaa osaa vain sellaiseen, mitä on itse elänyt. Mutta niinkuin sanoin minä en kunnioita häntä vähemmän sen tähden. Minä pidän hänestä sellaisena kuin hän on. Mikä on ollut, se ei koske minuun. Minä en tahdo sitä tutkia, enkä tahdo sitä tietää.

18 p. heinäkuuta.

Minulla on ylenmäärin virkatehtäviä ja minun täytyy tunnustaa, että se on minusta mieluista. Seuraelämä on aivan kuollutta nyt keskikesällä. Keskusteluseurallamme on väliaikaa. Neljä sen kymmenestä jäsenestä on poismatkustanut ja kaksi on sairaana. Minulla ei ole halua työskennellä teostani varten. On niinkuin innostukseni olisi hävinnyt senjälkeen kuin minun on täytynyt olla vailla työtoverini henkevää ajatustenvaihtoa. Se on aivan hassua. Ikäänkuin tarvittaisi innoittamista tieteellistä työtä varten. Minä valmistaudun ensi lukukauden luennoita varten, uuden ajan historiasta ja valtiomuototaistelusta Saksan eri valtioissa. Kuta enemmän lähenee nykyistä aikaa, sitä vaikeammaksi käy tehtävä. Kun on käsiteltävä keskiaikaa tahi vanhaa aikaa niin suoriutuu hyvin kunhan vain menettelee huolellisesti, kunhan esittää yleispiirtein ja selvästi. Mutta niinpian kuin koskettaa kysymyksiä, jotka eivät vielä ole ratkaistu meidän päivinämme, on pakoitettu asettumaan toisen taikka toisen suunnan puolelle.

Olen saanut käsiini erään vanhan hovimiehen muistoonpanot. Niistä näyttää saavan tärkeitä tietoja Preussin valtiosta. Sellaisista päiväkirjoista voi saada paljon tietoja, varsinkin jos niitä ovat kirjoittaneet vanhemmat miehet tahi toiminnan miehet, jotka eivät elä kovin rikasta sisäistä elämää vaan, kuten me huomaamme vanhoista kronikoista, yksinkertaisesti merkitsevät mitä on tapahtunut. Minä työskentelen joka päivä kirjastossa, jossa löytää niin paljon aineksia ja niin hyvin järjestettyinä.

26 p. heinäkuuta.

Hän oli tänään kirjastossa. Hän kävi lainaamassa erään teoksen, jota arvatenkaan ei ollut helppoa hankkia, sillä toimistohuoneesta oli hänet osoitettu lukusaliin, ja siellä hän keskusteli asiasta kauvan erään herran kanssa. Minä en olisi ensinkään huomannut häntä, jollei eräs nuori mies vierelläni, näöltään filoloogi, olisi huomauttanut naapuriansa koskettaen häntä käsivarteen "Tuossa hän on taas", kuiskasi hän, "Kukahan hän lienee?"

"Tietysti joku kirjailija tahi opettajatar" vastasi toinen, "tahi kumpikin."

"Ollakseen opettajatar on hän liian hyvin puettu eikä ole kyllin kiusautuneen näköinen", päätteli filoloogi.

Samassa kulki hän ohitsemme. Kirjastonhoitaja vei hänet erääseen sivusaliin, jossa hän voisi etsiä mitä hän tarvitsi. Hän ei voinut nähdä minua, sillä minä istuin aivan piilossa kirjojeni takana. Kun hän tuli takaisin painauduin minä vieläkin syvemmälle alas. Tahdoin välttää puhua hänen kanssaan. Eihän minulla ole mitään hänelle sanottavaa.

31 p. heinäkuuta.

Hurraa! Näytelmäni on hyväksytty näyteltäväksi, ja Eva on minun morsiameni. Miten se kaikki on tapahtunut? Kaikki kuohuu vielä sekasin päässäni, vain yksi asia on minulle selvänä: minä olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Silloin kun olin suorittanut valtiotutkintoni loistavasti, kun näin ensi teokseni painettuna ja nimeni kansilehdellä, — silloin olin myös onnellinen. Mutta siihen sekoittui niin paljon muuta, mikä ei ollut siihen kuuluvaa — huoli tulevaisuudesta — pelkäsin ensimäistä luentoa, joka minun oli pidettävä kaikenmoisia esteitä, ikävää työtä tuli lisäksi — minulla ei ollut aikaa olla onnellinen. Ja sitäpaitsi olin silloin onnellinen yksinäni — nyt sitävastoin!

Päätäni huimasi, kun tulin kotiin ja näin kirjeen pöydälläni, kirjeen, jossa ilmoitettiin että Freie Bühne oli hyväksynyt näytelmäni. Kaikki toiveet, kaikki vastoinkäymiset, mitä minulla oli ollut tästä surunlapsestani, tulivat nyt yhtäkkiä päälleni kasaantuen kuormaksi, joka sitten hitaasti valui päältäni. Samassa olin näkevinäni valoisan teaatterisalin, näyttämön valorivin, ja korvissani humisi yleisön suosionosoitukset. Se oli tunnelma, jota on mahdoton kuvailla, tunnelma, jota en yksinäni jaksanut kestää. Menin Nordaun luokse. Hän oli ulos menossa, tapasin hänet portaissa. Hän huomasi paikalla, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Minä sanoin hänelle, mitä oli tapahtunut. "Onnittelen onnittelen! Sepä hauskaa — kunhan vain Freie Bühne ei sitä ennen tekisi vararikkoa."

Hauska onnittelu! Olisin voinut lyödä häntä. Sellainen pahanilmanlintu.
Aina hän ennustaa pahinta. Viime kerralla hän oli oikeassa.

"Kiitos, kiitos! Hyvästi!" Enempää en saattanut sanoa — minä juoksin, juoksin — en tiedä onneniko vai suuttumukseni tahtoi minut pakahduttaa. — Samassa olinkin sen talon edessä, jossa hän asuu, hänen itsensä edessä.

"Voitteko ajatella, näytelmäni on hyväksytty!" huudahdin minä.

"Miten iloinen olenkaan, miten olenkaan iloinen!" Hän ojensi minulle molemmat kätensä. Ja hän katsoi niin sydämestään osaa ottaen, niin iloisena minuun ja oli niin hurmaavan kaunis, auringonpaisteen ympäröimänä, koko huone oli tulvillaan valoa. Kaikki kimalti ja loisti ja välkkyi kuin tuhansista ilotulista, — silloin vedin hänet rintaani vastaan ja suutelin häntä huulille. Hän ei vastustanut, vaan mukautui, aivan levollisena. Vain hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sitten, niin — sitten — nyt kun ajattelen sitä, näin minä vain auringonpaistetta ja kultaloistetta silmieni edessä. Minä tunnen hänen pehmoiset kasvonsa, hänen lämpöset huulensa, mutta mitä me puhuimme, sen olen unohtanut, se on kuin poispuhallettua — poissa. —

Kerran sanoin hänelle, että olin niin usein ajatellut häntä.

"Ja minä olen niin monta, monta kertaa puhellut Teidän kanssanne", vastasi hän, "aivan yksinäni — kysymyksiä ja vastauksia. Eikö se ole ihmeellistä, omituista?" Omituista vain että minä olen tehnyt samoin.

Sitten me huomaamatta sinuttelimme toisiamme ja minun täytyi silloin kysyä hänen nimeänsä.

"Eva. Isoäitini mukaan minulle pantiin nimeksi Eva Rosina Siihen aikaan se oli hyvin vanhanaikaista. Nyt olen äkkiä taas tullut muotiin."

Nyt kutsuin häntä piloilla Eva Rosinaksi, ja me nauroimme molemmat ja meistä oli hyvin hullunkurista, että hänen nimensä oli Eva Rosina. Aivan kuin kaksi lasta!

Kun minä lähdin, sanoin minä: "Nyt kirjoitan minä heti äidilleni, että minä olen mennyt kihloihin." — "Mennyt kihloihin? Ethän sinä ole ensinkään kysynyt minulta."

Se oli tietysti pilaa. Me olimme ilvehtineet niin paljon.

"Mutta sehän on itsestään ymmärrettävää", minä vastasin. Miksi hänen katseensa heti sumentui, miksi nousi kyyneleet hänen silmiinsä? Hänhän oli vain laskenut leikkiä. —

"Tulee niin suuri muutos, ja minä olin niin onnellinen."

"Sinä olet tuleva vielä tuhat kertaa onnellisemmaksi", huudahdin minä ja suljin hänet syliini.

Hän katsoi minuun, silmät kosteina loistaen. "Mahdollisesti — mahdollisesti ei. Tiedetään, mikä jää taakse, mutta ei tiedetä, mitä eteen tulee. Rauhaisa ja levollinen olo, ilman toivomuksia, on sekin suuriarvoinen, kun sen on surulla ja vaivalla itselleen taistelemalla hankkinut?" Melkein kuulumattomina lausui hän nämä viimeiset sanat. "Oletko todella oikein tarkkaan punninnut asian?"

"En ollenkaan", nauroin minä. Se oli leikkiä, mutta kumminkin täyttä totta. Niin, en ollut sitä punninnut, mutta vaikka olisin päiviä ja viikkokausia sitä miettinyt, viisaammin en kuitenkaan olisi voinut menetellä.

1 p. elokuuta.

Hurraa! Vielä kerran hurraa! Loma-aika on alkanut. Joutui aivan sopivaan aikaan minulle. Luentoja en enää olisi voinut pitää. Otan morsiameni mukaani ja vien hänet vanhempieni luo. Hän pelkää, että äitini on asiaa vastaan.

"Äidit eivät ole koskaan vastaan, kun heidän poikansa menevät naimisiin", lohdutin minä häntä.

2 p. elokuuta.

Kotona! Niin olemme siis kotona tutuilla paikoilla, rakkaitten omaisten luona. Koskaan eivät ole nämä suuret vanhanaikaiset huoneet tuntuneet niin hauskoilta, ei koskaan puutarha niin runollisen kauniilta tuuheine lehdiköineen ja kirjavine kukkaiskenttineen kuin nyt, kun saan näyttää hänelle kaikki, puhella hänen kanssaan kaikista, kaikista rakkaista muistoista, joita niihin liittyy. Me olemme nauttiva täysin siemauksin näistä päivistä, jotka me saamme viettää täällä yhdessä. Monta niitä tosin ei ole. Eva tahtoo pian palata töihinsä, jotka häntä odottavat. Me olemme sentähden päättäneet olla julkaisematta kihlaustamme, ennenkuin olemme palanneet kaupunkiin. Muutoin olisi vanhempieni yhteiskunnallinen asema tuottanut meille vaivaloisia velvoituksia. Meidän olisi silloin pitänyt tehdä vierailuja ihmisten luo, joista en välitä ja morsiameni vielä vähemmän. Meidät olisi kutsuttu niinkuin Altenhof ja Marga, meitä olisi tarkasteltu ja arvosteltu niinkuin heitä, vaikkemme olisikaan käyttäytyneet niinkuin he. Tänä aamuna, kun kävelin Evan kanssa puutarhassa, näin Margan ikkunassa. Hän näki meidät, mahdollista että oli pitänyt silmällä meitä. Onhan tunnettua miten nuorilla tytöillä on tapa säilyttää salaisuuksia ja sisareni Lotte on Margan hyvä ystävä. — Onneksi pysyi hän verhon takana, niin ettei meidän tarvinnut tervehtiä.

Evan pelko että vanhempani olisivat olleet kihlaustamme vastaan oli aivan turha. Äitini kohteli häntä mitä ystävällisimmin. Hän on hyvin tyytyväinen, että Eva osaa myöskin laittaa ruokaa. Lotte sisareni on aivan hurmaantunut uuteen kälyynsä. Hän tahtoo heti laitattaa itselleen samankuosisen ja värisen puvun kuin Evalla on. En tiedä liekö se toisin tehty kuin muitten. Tiedän vain, että vaaleat värit soveltuvat hyvin Evalle ja hän pukeutuukin nyt aina vaaleihin pukuihin, sentähden että hän tietää minun pitävän siitä ja sentähden että hän on onnellinen. Isästäni on hän hyvin miellyttävä ja pirteä. Siitä olin jo edeltäpäin vakuutettu. Yleensä ovat he kuitenkin vielä jokseenkin vieraita toisilleen. Tuttavuus on toistaiseksi vielä pintapuolista laatua. Se ei tee mitään. Monessa suhteessa eivät omaiseni tule olemaan samaa mieltä Evan kanssa. Onkin parasta ettei ainakaan vielä kosketella semmoisia asioita. Pääasia on että me kaksi ymmärrämme toisemme.