— No jopa se sattui hullusti, että me kumpikin jouduimme samalla kertaa sairaaksi!

Se kanalja otaksui siis ilman muuta, että minullakin oli kohmelo ja ettei minulla muka olisi ollut painavampiakin syitä jäädä pois työstä. Mutta olihan totta, että minä en ollut antanut mitään muodollista lakko julistusta, joten annoin hänen pitää vakaumuksensa, koska hän sitä paitsi oli puolittain oikeassakin. Itsensä hänet oli muutoin, kuten myöhemmin faktorilta sain kuulla, monien etsiskelyjen jälkeen löydetty Kolkkalan ulkoravintolasta, missä hän jonkun yksityishuoneen nurkassa oli kuorsannut tukkihumalassa. Ankarain ponnistusten jälkeen oli hänet saatu tajuamaan toimistossa vallitsevan tilanteen epätoivoisuus, jolloin hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtää itsensä päätoimittajana hänelle kuuluvalle paikalle.

Kun minä olin asettunut paikalleni häntä vastapäätä, työnsi hän postin ja sakset minun eteeni.

Nähdessään, että toimitustyö alkoi käydä tavallisia raiteitaan ja että latojat saivat työtä, kirkasti ilon hohde hänen sameita silmiään ja hän lausui:

— Kuule, Riku, kyllä meidän välttämättä täytyy saada piiskaryypyt.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään tätä esimieheni tekemää kohtuullista ehdotusta vastaan. Tiedustettiin konttorista kassan tilaa ja, ihmeellistä kylläkin, siellä osottausi olevan rahoja yli kymmenen markan. Tästä harvinaisesta löydöstä riemastuneena pyysi Silander toisen konttorineidin hakemaan puolikkaan konjakkia, muutamia suudapulloja sekä puntin sikareja.

Hetken kuluttua ilmestyivät nämä hyvyydet pöydälle ja maailma alkoi yhä enemmän kirkastua silmissämme.

Kun Silander kaatoi kolmatta ryyppyä laseihin, aukeni ovi — ja edessämme seisoi Juho täydessä pituudessaan.

— Osasitpa sinäkin tulla oikeaan aikaan! — virkkoi Silander, jonka ääni oli jo ehtinyt muuttua iloisen lallattelevaksi..

Juho katsahti häneen kysyvästi, mutta vainusi samalla konjakin tuoksun, näki pöydällä olevat varustukset ja ymmärsi kaikki. — Saavuin puoli tuntia sitten Kolkkalan asemalle ja merkillinen vaisto ohjasi minut suoraan tänne, — selitti hän, hieroen tyytyväisenä suuria ja kohmettuneita käsiään.

Hän sai ryypyn, kotiutui nopeasti ja alkoi pöydän nurkalla kirjottaa artikkelia. Minä kynin pääkaupungin lehtiä minkä kerkesin ja Silander rallatteli tyytyväisenä. Lundgren ja faktori saivat luonnollisesti hekin osansa toimituspöydän hyvyyksistä ja niin vallitsi Riennon toimistossa oikea markkinamieliala.

Konjakkipuolikas ei luonnollisesti kestänyt kauan ja kädenkäänteessä toimitti Silander samanlaisen tilalle. Kun hän polviensa välissä juuri kiskoi korkkia sen suulta, näimme puoliavoimesta konttorinovesta erään Kolkkalan papeista lähenevän toimitushuonettamme.

— No nyt tästä hyvä tulee, kun saamme tänne vielä papinkin, — virkkoi
Silander iloisesti ja silmät autuaasti killillään.

Konjakkipullon, jonka suulla korkkiruuvi törrötti pystyssä, näpisti hän polviensa väliin ja asettui viattomana miehenä rynkämöisilleen pöydän nojalle. Minä riensin asettumaan keskusteluun pastorin kanssa, jolla oli jätettävänä Rientoon muuan oikaisu. Asiansa suoritettuaan poistui hän verrattain nopeasti, sillä arvatenkin huomasi hän toimitushuoneessamme vallitsevan ilmanalan vähemmän soveliaaksi papilliselle olemukselleen.

Hänen hävittyään oven taakse päästi Silander kevennyksen huokauksen ja pamautti korkin pullon suulta. Hetken kuluttua kohosi Juhokin jo sille asteelle, että hän arvioitsi kirjottamisen maalliseksi turhuudeksi. Hän laski kynän kädestään ja yhdessä Silanderin kanssa alkoi hän minun kielloistani huolimatta laulaa: "Hei Härmästä poikia kymmenen".

Kun he olivat vetäneet viimeisen värssyn loppuun, lausui Silander sammaltelevalla äänellä:

— Kuule, Juho, vaikka sinä ootkin noin pitkä, niin et sinä pärjää minulle käsivoimissa.

Silmäniskulla kehotti Lundgren minua olemaan varuillani, jos päätoimittaja alkaisi tappelua hankkia. Mutta Silander ei nähtävästikään ollut tappelupäällä, sillä rauhallisesti ehdotti hän Juholle:

— Koitetaanko sylipainia?

Juho puolestaan selitti asettavansa hengenominaisuudet raa'an aineellisen voiman yläpuolelle, mutta siitä huolimatta täytyi hänen lopulta antautua Silanderin kanssa sylipainiin.

— Elä sinä sillä lailla kahmua, vaan ota minua housunkauluksesta! — neuvoi Silander voimankoetukseen tottumatonta Juhoa ja sitten alkoivat he vuorotellen nostaa jumputella toisiaan kohoksi lattiasta sekä heittelehtiä ympäri huonetta, niin että tuolit ja lattialle nostetut tyhjät pullot kaatuivat nurin sekä vieriskelivät painijain jaloissa.

Minä ehätin sulkemaan oven, ettei kukaan vieras pääsisi odottamatta näkemään Riennon sen päiväistä toimitustapaa, samalla kun Lundgren varoi toimituspöytää kellahtamasta nurin.

Paini päättyi Silanderin voitoksi. Huohottaen istahtivat he sitten vastapäätä toisiaan, ottivat uudet ryypyt ja alkoivat rallattaa:

"Minun kultani kaunis on, vaikk' on kaitaluinen."

Kaikesta tästä huolimatta sain minä faktorin ja Lundgrenin kanssa yhteisin ponnistuksin lehden painokuntoon ja voinpa vakuuttaa, ettei sen päivän Riennon numero ollut sen huonompi kuin lukuisat edeltäjänsäkään. Silmäillessäni iltapäivällä kotona vasta painosta tuotua vielä tuoretta numeroa sekä muistellessani sitä ilmanpainetta, minkä alaisena se oli syntynyt, tuntui minusta kuin siitä olisi lehahtanut vastaan vahva konjakin tuoksu. Mutta se oli tietysti vain pelkkää mielikuvitusta.

* * * * *

Juhon vierailu ei tällä kertaa muodostunut kovin monipäiväiseksi. Se päättyi suunnilleen samalla tavoin kuin edellinenkin: Silander toimitti hänelle eväät ja kyydin etelään päin.

Kevättalven kuluessa lähetti hän sitten Rientoon useampia kirjotuksia, jotka tietystikin heti lämpimiltään saivat sijansa lehdessä. Palkkionpyyntikirjeitä ei tällä kertaa kuulunut, mutta sen sijaan saapui eräänä kevätpäivänä konttoriimme samalle asialle Juhon henkilökohtainen edustaja.

Tämä nuori mies oli uskonnollisen idealistin perikuva jo ulkomuodoltaankin: sileät kasvot vakaine, hiukan surumielisine silmineen, viaton suu ja pitkä vaalea tukka. Muutoin esiintyi hän moitteettomassa herrasmiehen puvussa. Kävi selville, että hän oli polyteknikko sekä samalla metodistinen puhuja. Hän esitti meille Juholta valtakirjan, joka oikeutti hänet nostamaan Juhon palkkiot valtakirjassa mainituista kirjotuksista. Tulimme kaikki uteliaiksi ja aloimme tiedustella Juhon viimeisimmistä vaiheista. Polyteknikko kertoi silloin seuraavaa:

Eräänä iltana talvella oli Juho ilmestynyt metodistien kokoukseen Helsingissä, ollen tapansa mukaan hiukan juovuksissa ja muuten surkeassa tilassa. Kertoja oli silloin tehnyt, kuten laupias samarialainen eräässä toisessa tapauksessa: hän oli lähentynyt Juhoa, joka oli ollut ihan rahatonna, leivätönnä ja katotonna, sekä ottanut hänet hoivaansa. Siitä saakka oli Juho asunut hänen huonetoverinaan, ollut useita viikkoja ihan maistamatonna sekä kirjotellut eri lehtiin. Ja mikä parasta, hänessä oli tapahtunut uskonnollinen kääntymys. Kun me tätä hiukan epäilimme, vakuutti kertoja:

— Kyllä hänessä on tapahtunut aivan vilpitön kääntymys. Hän on nyt aivan kuin lapsi.

Polyteknikon oli jossakin metodistien asioissa pitänyt lähteä pienelle kiertomatkalle ympäri maan ja hän oli ottanut periäkseen Juhon saatavia eri sanomalehdistä. Riennolta hän sai kokonaista kolmekymmentä markkaa. Juho itse omassa persoonassaan ei tietysti olisi saanut kuin vähäpätöisen osan tästä summasta. Mutta hänen asiamiehensä nuhteeton olemus ei voinut olla tekemättä vaikutustaan kassaneitiin, minkä lisäksi sattui sellainen harvinainen päivä, että kassassa oli yhdellä kertaa kokonainen tukku seteleitä. Se oli nimittäin saanut pari päivää olla rauhassa karhuilta ja Silanderilta.

Mainittakoon muuten tässä samassa yhteydessä, että tuota onnen ja levon aikaa ei Juho-poloisella kestänyt kauan, vaan hänen elämänsä oli määrätty suistumaan entisille raiteilleen. Syksypuoleen, jolloin olin jo jättänyt Riennon, tapasin hänet Helsingissä eräässä lukusalissa. Uteliaana riensin häntä tervehtimään sekä samalla todentamaan, oliko kääntymys ollut pysyvämpää laatua. Jo lähemmäs tullessani huomasin ulkoasussa merkkejä, jotka panivat epäilemään, että hän viime aikoina oli asustanut ennemminkin vanhassa kolossaan Hietalahden kivihiiliröykkiössä kuin siistin uskovaisen huonetoverina. Näitä epäilyksiä täydensivät vielä silmien samea kiilto ja rankkitynnyrin läheisyyttä muistuttava tuoksu.

Haikein mielin kertoikin Juho, että hänen laupias samarialaisensa oli joutunut pitemmäksi aikaa sairaalaan ja että puulaaki oli siis hajonnut. Ja niin oli Juho tullut työnnetyksi entisille harharetkilleen.

— Sic volvere parcas! — lopetti Juho kertomuksensa.

Vähän myöhemmin näin sanomalehdistä, että Juhon huoltaja oli kuollut sairaalassa, joten puulaakin uudistamisestakaan ei ollut enää toiveita.

Karhuja.

Edellisestä on jo käynyt selville, että Riennon päätoimittaja istuskeli enimmiten kaikkialla muualla paitsi siellä, missä hänen virkansa puolesta olisi tullut istua. Mutta tyhjänä ei hänen navassaan kääntyvä ja huojuva nojatuolinsa toimitustunteina kuitenkaan ollut. Siinä istui tavallisesti eräs Riennon lukuisista karhuista.

Olen jo ennen maininnut, miten kauppias Parkkanen kävi vuokrasaataviaan karhuamassa, jyristen ja pauhaten sekä uhaten nostattaa kaikki Riennon kompeet kadulle. Saman tapaisia olivat edelleenkin hänen karhuamaretkensä: ne kulkivat kuin rajuilma päittemme yli. Milloin Silander sattui olemaan toimistossa, kun ovelle ilmestyi Parkkasen synkeä, parrakas hahmo kuin tuhoa ennustava ukonpilvi taivaanrannalle, silloin me Lundgrenin kanssa aina pelkästä hienotunteisuudesta poistuimme kiiruunkaupalla painohuoneeseen. Sinne kuulimme sitte ovien läpi Parkkasen jyrisevän passon, jota säesti Silanderin lepyttelevä ja suostutteleva ääni. Kun jyrinä vaimeni ja me painon akkunasta näimme Parkkasen poistuvan, uskalsimme jälleen palata toimitushuoneeseen, jossa Silander istui punottavana ja hämillään. Kaiken alta pilkisti jo kuitenkin näkyviin tyytyväisyys siitä, että kaikki oli sentään siksikin hyvin päättynyt.

— No niinpähän sitä siitäkin nikarasta taas päästiin! — lausui hän tupakkaa tarjoten.

Silander olikin esimerkiksi kelpaava mestari suoriutumaan hyvillä puheilla vaikeimmistakin situatsioneista. Parkkasen käynnit olivat sentään verraten harvinaisia, jota vastoin tuo alussa mainittu karhu oli, varsinkin kesäiseen aikaan, jokapäiväinen vieras toimistossamme.

Hän oli ammatiltaan kirjansitoja sekä muuten hyvissä varoissa oleva mies. Oliko hän tehnyt Riennolle ammattiinsa kuuluvia töitä vai muutenko Silander oli hänelle yksityisesti joutunut velkaan, siitä en niin tarkoin tullut selkoa ottaneeksi.

Puolenpäivän tienoissa, jolloin keskikesän aikaan ihmisen näkeminen Kolkkalan kaduilla oli harvinainen ihme, lähti herra Tarkki kirjansitojan verstaastaan liikkeelle. Läntistyneet tohvelit jaloissaan ja päällään vanha tohvelipalttoo tuo hyväntuulinen, lihava ja hyvinparroittunut elinkeinonharjottaja asteli verkalleen Kolkkalan katuja, joiden kivityksen lomasta ruohonkorret kaupungissa vallitsevan rauhan rohkaisemina pilkistivät esiin. Hän pysähtyi ensimaiseen kadunkulmaan ja silmäili haukotellen jokaiselle neljälle ilmansuunnalle. Mutta kun missäänpäin ei näkynyt mitään mielenkiintoa herättävää, maleksi hän seuraavaan kalmaan ja niin edelleen päämaaliaan kohti, joka oli Riennon toimitus.

Kun Tarkki saapui konttoriin, kuulimme me Lundgrenin kanssa tavallisesti nuoremman konttorineidin tiuskivan:

— Hyi tuota Tarkkia, kun on hävitön! Menkää tiehenne siitä! Kuuletteko?
Heti paikalla pois siitä!

Se oli merkki siitä, että Tarkki tiskin ympäri kiertäessään oli ilman muuta kietaissut kätensä hänen kaulaansa sekä karheapartaisella leuallaan hankasi hänen punastunutta poskeaan. Sen jälkeen kuului Tarkin ääni kysyvän:

— Mitäs se kassanvartia tietää? Onko siellä laatikossa minkä verran kolikoita?

— On, mutta Tarkille niitä ei anneta, — kuului kassaneidin vastaus.

— Vai ei anneta! — ja Tarkin askeleet siirtyivät kassaa kohti.

— Hui, ette saa tulla! — kirkui tällöin kassaneiti. — Menettekö pois siitä, ei meillä ole kuitenkaan rahaa enempää kuin kaksi markkaa.

— Vai kaksi, — kuuluu Tarkin laiska vastaus. — Mihinkäs te olette haaskanneet viime päivien tulot?

— Ei meillä ole kahteen päivään ollut tuloja muuta kuin yhdestä kerta-ilmotuksesta.

Tämän jälkeen narahtaa toimitushuoneen ovi ja Tarkki paksuine palttoineen, tohveleineen ja partoineen työntyy oven täydeltä sisään.

— Päivää! Kuuluuko sitä maailmalta mitä? — lausuu hän leveästi ja sijottaa ruhonsa mahdollisimman mukavasti päätoimittajan tuoliin.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä alan minä edessäni olevasta maaseutulehdestä lukea esim. tällaista kesäuutista: "Jännittävän taistelun haukan ja hauen välillä näkivät Heinävedellä muutamat kalamiehet t.k. 5 p:nä. Taistelu päättyi siten j.n.e." Uutinen on jo kierrellyt suurimman osan Suomen sanomalehdistöä, siirtyen kuin haukotus suusta suuhun, ja nyt on sen vuoro tullut päästä Riennon palstoille. Noin viikon kuluttua ilmestyy se sitten kajaanilaiseen valonahjoon, minkä jälkeen se hyvässä lykyssä voi lähteä vielä uudelle kiertomatkalle.

Tarkki kuuntelee uutista välinpitämättömästi, sytyttää paperossin ja anastaa haltuunsa nuoraan kiinnitetyt sakset, joilla hän alkaa silputa pöydällä olevia sanomalehtiä. Sitä tietä on usein mennyt minun valmiiksi leikkaamani "käsikirjotuskin". Saksiin kyllästyttyään tarttuu hän lyijykynään ja raapustaa pöydällä olevat tulitikku- ja paperossilaatikot, kirjekuoret ja imupaperin täyteen kaikenlaisia kuvioita. Kaiken aikaa juttelee hän laiskaan tapaansa, olematta millänsäkään minun kärsimättömistä eleistäni, joilla minä koetan antaa hänen ymmärtää, että hän häiritsee meitä kansanvalistustyössämme. Kun hän ei enää löydä mitään ehyttä pintaa piirustuksilleen, laittaa hän jostakin helsinkiläislehdestä mukavan kärpäsläpän ja alkaa täydellä mielenkiinnolla räpsiä kärpäsiä, jotka tappelevat ruokapaikasta Lundgrenin kaljulla kiireellä.

Siten viettää hän lähes joka päivä parisen tuntia toimistossa. Jos hyvin käy, sattuu Silanderkin ilmestymään paikalle. Silloin otetaan kassa, sekä Silanderin yksityinen että konttorin kassa, perinpohjaisen tarkastuksen alaiseksi, jolloin Tarkin taskuun siirtyy niin paljon kuin Riennon sen päiväinen ekonoominen tila suinkin sallii.

Tyytyväisenä vääntäytyy Tarkki sen jälkeen paluumatkalle — eikä hänen humoristisessa olemuksessaan voi huomata mitään tyytymättömyyden oireita silloinkaan, kun saalis on käynyt yhteen tyhjän kanssa. Kun hän on hävinnyt toimitushuoneen oven taakse, kuuluu konttorista jälleen nuoremman neidin ääni:

— Tark-kii, menettekö siivolla siitä!

* * * * *

Muista Riennon karhuista mainittakoon tässä enää ainoastaan eräs Kolkkalan varakkaimpia rakennusmestareita — siis yksi sen luokan ihmisistä, jotka ovat sangen huomattavina tekijöinä niin Kolkkalan kuin koko tuhatjärvisen isänmaamme nykyisessä kulttuurityössä, antaen sille oman vahvan rakennusmestarileimansa. Puheenalainen karhu oli kuitenkin nähtävästi sangen pessimistinen saataviinsa nähden, sillä hän ei minun aikanani käynyt persoonallisesti kertaakaan Riennon toimistossa. Sen sijaan kiersi hän ympäri Kolkkalaa kuin kiljuva jalopeura, panetellen Rientoa, kuten Silander kerran tuskastuneena selitti. Yhden ainoan kerran hän erään ilmotusasian takia soitti toimitukseen ja sekin tapahtui sangen onnettomana hetkenä. Se oli näet silloin, kun Juho ja Silander konjakin höyryjen innoittamina vetelivät Härmän poikain laulua. Loilotus tunkeutui tietysti puhelinjohtoa myöten herra pykmestarin korvaan ja kohta lähti Kolkkalaa kiertämään juoru: Riennon toimitus on ollut täynnä juopuneita, siellä on verissä päin tapeltu ja säretty huonekaluja.

Suutari ja räätäli saavat suorittaa Riennolle ilmotusvelkansa luonnossa.

Ainoat kenkäni alkoivat keskellä kesää olla siinä kunnossa, että pöly ja hiekka pääsi ulkona liikkuessa esteettömästi tunkemaan sisälle. Puhumattakaan kosteudesta, kun sattui sateiset ilmat. Korjauttaakaan niitä ei juuri enää kannattanut, sillä niiden hajaantumistila alkoi olla jo niin pitkällä, että uusia pohjia olisi ollut hieman vaikea niihin kiinnittää. Ja jos olisikin, niin milläpä minä olisin korjauksen aikana jalkapöytiäni suojannut. Tosinhan Kolkkalan kaduilla siihen aikaan vuodesta sai vaeltaa tietänsä jotensakin rauhassa uteliasten lähimmäistensä katseilta, joten minä hyvin olisin voinut ottaa oppia kirjansitoja Tarkista, mutta siihen tunsin minä itseltäni puuttuvan tarpeellista rohkeutta.

Täytyi siis kaikin mokomin saada uudet jalkineet.

Sellainen toivomus oli kuitenkin paljon helpompi lausua kuin toteuttaa. Palkkaani oli kyllä hyvä joukko saamatta, mutta kassan sisällys ei koskaan ehtinyt nousta niin korkealle, että sillä olisi voinut kengät lunastaa, kun Tarkki tai joku muu minua paljon suuremmilla vaatimuksilla esiintyvä tuli ja korjasi sen haltuunsa. Itse sain vain parin markan tai korkeintaan viitosen eriä, niin että juuri ja juuri tupakissa pysyin.

Eräänä päivänä, kun Silander oli toimistossa, esitin hänelle jalkineitteni huolestuttavan tilan, näyttäen samalla suuremmaksi vakuudeksi niiden pohjia toimituspöydän yli.

— Kyllä sinun, näenmä, pitää välttämättä saada uudet kengät, — lausui hän lohduttavasti ja rupesi miettimään.

Hetken kuluttua kirkastui hänelle asia. Hän selaili ilmotuskirjaa ja virkkoi:

— Kuulehan, Riku, kyllä me saamme sinulle kengät. Suutari Kuosmanen on meille vielä hyvän joukon ilmotusvelkaa. Ei siis muuta kuin menet hänen kenkäkauppaansa ja valitset itsellesi hyvät jalkineet, joiden hinta sitten kuitataan Kuosmasen ilmotusvelkaan.

Tietysti minusta olisi ollut paljon mieluisempaa ostaa itselleni kengät käteisellä, mutta kun näytti mahdottomalta saada sitä tähän tarpeeseen, niin oli viisainta tyytyä Silanderin ehdotukseen. Niinpä meninkin illalla työstä päästyäni Kuosmasen puotiin ja rupesin valikoimaan kenkiä. Varasto oli sangen vähissä ja minä en löytänyt mieleisiä. Mutta muuallekaan ei ollut meneminen ja katupölyn tuhrimissa sukissakin tuntui kovin epämieluisalta edelleen kävellä. Niin valitsin joukosta hienoimmat ja samalla vähimmän sopimattomat. Ne olivat boxnahkaiset — ensi kerran taisin muuten kuulla suutarin vakuutuksen, että ne ovat "ehta box-nahkaa", mikä vaikutti minuun hyvin lumoavasti — englantilaismalliset nauhakengät. Kun ne oli kääritty pakettiin, selitin minä hiukan levotonna:

— Minä olen Riento-lehden aputoimittajia ja herra Silander käski minun ottaa kengät teidän ilmotustiliinne.

Kunnianarvoisan suutarimestarin naama sai tämän kuultuaan hyvin happaman ilmeen. Mitään protestia ei hän kuitenkaan tehnyt, vaan antoi mahdollisimman niukalla päännyökäyksellä suostumuksensa kauppaan. Arvatenkin lohdutti hän sittemmin itseään sillä, että minä en ollut tinkinyt penniäkään kenkien korkeasta hinnasta.

Heti kotiin tultua muutin uudet kenkäni jalkaan ja lähdin iltakävelylle. Ne olivat siron kapeat, mutta tavattoman pitkäkärkiset, niin että minusta alkoi väkisinkin tuntua, että jaloissani on kenkien asemesta sukset. Ja melkein kaikkien vastaantulijain katseet näyttivät vastustamattomasti kääntyvän niihin. Mutta minun täytyi nyt kerta kaikkiaan tyytyä niihin sellaisina kuin ne olivat sekä lohduttaa itseäni sillä, että yksi Kolkkalan kolmesta kauppaneuvoksesta käytti juuri samanlaisia kenkiä.

* * * * *

Syyspuoleen alkoi pukuni kaivata samanlaista uudistusta. Tosin siinä ei vielä näkynyt ilmireikiä, mutta erinäiset kohdat olivat jo käyneet niin kiiltäviksi, että niillä hätätilassa olisi voinut korvata peilin puutteen. Sitäpaitsi ne olivat jo ammoin käytännöstä pois joutunutta kuosia.

Kun sen nautinnon kaipuu, minkä uuden uutukaisessa ja kuosikkaassa puvussa käyminen synnyttää, kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi, päätin minä astua Rubiconin yli — ja tilata itselleni puvun. Kun onnen sanotaan suosivan rohkeita, niin arvelin Riennon kassaan asianomaiseksi päiväksi kertyvän siksi paljon rahaa, että saisin sillä pukuni lunastetuksi.

Olosuhteisiin katsoen päätin valita räätälin laitakaupungilta — tyhmästi kylläkin, sillä sellaiset eläjäthän etupäässä karhuamisillaan muuttavat lähimmäisensä elämän maalliseksi helvetiksi, elleivät heti saa täyttä käteistä maksua. Koska räätälit — vaatturinimi ei ollut Kolkkalassa vielä vakiintunut, joten rohkenen käyttää tuota vanhaa kunnianarvoisaa räätäli-nimitystä — Kolkkalassakin olivat pääasiallisesti kahdensukuisia: Leinoja ja Kanervia, kantoi räätäli, johon minun vaalini sattui, ensinmainittua nimeä. Muutoin oli hän tyypillinen laitakaupungin räätäli: laiha ja synkkäkatseinen. Oliko hän lisäksi, kuten asiaan olisi kuulunut, keuhkotautinen, siitä en ehtinyt päästä täyteen varmuuteen. Arvatenkaan hänen luonaan ei ollut pistäytynyt ostajia viikkokausiin, sillä hänen ilonsa minun ilmestymiseni johdosta oli suuri ja vilpitön.

No niin, kangas valittiin — vaikka, totta puhuen, valikoimisen varaa ei sanottavasti ollut —, mitat otettiin ja hinnasta sovittiin. Puvun piti olla viikon kuluttua valmiina.

Ilmotin kassaneidille, mikä tärkeä ja suurenpuoleinen menoerä minulla oli edessäni ja hän lupasi tehdä voitavansa asiassa. Mutta siitä huolimatta ei minun varalleni määräpäiväksi kertynyt viittä markkaa enempää.

Toivoin jo, että puvun valmistuminen olisi tavallisuuden mukaan myöhästynyt ja että sillä aikaa joku onnenpotku toisi kassaan isomman summan rahaa. Mutta oi inhimillisten toiveiden turhuutta, niin vaatimattomia kuin ne olkootkin: täsmälleen saapui räätälin oppipoika asuntooni, käsivarrellaan uusi pukuni.

Pyysin pojan odottamaan ja ryhdyin pukemaan vaatteita päälleni, sillä housuja ei oltu vielä lainkaan koetettu. Sitä tehdessäni huomasin vasta, että kangas oli selvästi toista kuin mistä olin puvun tilannut. Katsoin kuitenkin olevani siksi allakynsin, että jätin välikysymyksen siitä seikasta tekemättä ja jatkoin ääneti pukeutumista. Housut tuntuivat heti jalkaan vetäessä lonkilta ihmeellisen ahtailta. Saatuani ne napitetuksi kykenin niissä tuskin liikkumaan ja käsiä ei piukkuuden vuoksi ollut taskuihin yrittäminenkään. Kun istuuduin tuolille, kuului sieltä missä molemmat lahkeet yhtyvät, arveluttavaa ritinää: sauma oli noin puolen korttelin pituudelta ratkennut!

Nyt loppui kärsivällisyyteni ja unhottaen proletääri-asemani viskasin minä housut takaisin pojalle ja käskin ne kiiruimmiten korjata. Tapaus oli oikeastaan tervetullut, sillä siten sain tilaisuuden ennen tilintekoon ryhtymistä käydä Silanderin kimppuun.

Löysinkin hänet suuremmitta vaikeuksitta kotoaan, missä hän sohvalla vatsallaan maaten ja kasvot tyynyyn painettuina vaikeroitsi kovissa hammastaudin tuskissa. Hänen leukapielensä olivat pahoin ajettuneet, jotapaitsi hän viimeisen juomingin jäleltä oli puolittain rampana.

Kun olin esittänyt hänelle tilanteeni, mietti hän hetkisen ja nostaen sitten päänsä tyynystä vastasi:

— Räätäli Leinolla on Riennossa vuosi-ilmotus, josta hän ei vielä ole maksanut penniäkään. Kuitataan se sinun pukusi siihen.

No, olihan siinä minulle toki jotakin selkänojaa ja rohkeampana ryhdyin nyt odottamaan räätälipoikaa. Verraten pian hän toikin housut korjauksilta, esittäen samalla laskun. Käskin hänen viedä mestarilleen terveiset, että puvun hinta kuitataan Riennon ilmotuspalkkioon ja niine hyvineen lähti poika tiehensä.

Yksin jäätyäni tutkin housuja tarkoin ja ne näyttivät ani vähän korjautuneen. Miettiessäni, vetäisinkö housut heti jalkaani vai lykkäisinkö sen mahdollisesti syntyvine pettymyksineen tuonnemmaksi, kuului oven takaa kiivas koputus ja sisään astui räätälimestari Leino omassa persoonassaan.

Hänen hahmonsa oli pahaa ennustava, mikä ehdottomasti pani kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

— Tuota, kuulkaapas, herra Räisänen, eihän se ollut puhekaan, että se puku sillä tavalla maksetaan, — alkoi hän harmista vapisevalla äänellä ja sitten syyti hän suustaan kymmenisen minuuttia yhtä ja toista vähemmän hauskaa kuunneltavaa.

Kun hän vihdoin soi minulle sananvuoron, koetin minä selittää, että tarkotukseni oli ollut maksaa puku rehellisesti käteisellä, mutta kun en toivomukseni mukaan saanut palkkaani ulos, käytti herra Silander tätä keinoa. Sanani eivät suurestikaan rauhottaneet tasapainostaan joutunutta räätälimestaria, vaan alkoi hän nyt vimmatusti soimata Silanderia, joka "kuului yhtä menoa juopottelevan ja olevan ihan vararikon partaalla". Lopuksi otti hän surkeasti nöyrän sävyn ja pyyteli, että minä tunnustaisin velan omakseni ja pitäisin siitä huolen. Mitä ilmotusmaksuun tuli, niin se hänen oli muka suoritettava vasta vuoden lopulla — vaikka tosin aloinkin epäillä hänen koettavan luikerrella siitä kokonaan vapaaksi, kaiketikin tuota toivomaansa vararikkoa odotellessa.

Päästäkseni hänestä erilleni suostuin ottamaan velan omakseni. Se sai hänet hiukan tyyntymään ja poistumaan.

Tämä kohtaus oli saattanut minut siksi kuohuksiin, että yksin jäätyäni vedin kursailematta uudet housut jalkaani ja heittäydyin rennosti tuolille istumaan. Ne eivät ratkenneet. Mutta ahtailta ne yhä tuntuivat ja konkariaskeleita niillä ei ollut yrittäminenkään. Eikä niitä kaiken tapahtuneen jälkeen ilennyt lähettää enää korjattavaksikaan.

Tästä kaikesta johtuvan harmini purin Silanderiin. Kirjotin hänelle kirjelapun, jossa puhuin muutamia suoria sanoja, ilmottaen perinpohjin kyllästyneeni toimeen, jossa ei voinut elää edes kunnollisesti puettuna. Kirjeen lähetin heti palvelustytön mukana Silanderin kotiin.

Seuraavan tunnin käytin housujeni perinpohjaiseen treenaamiseen: kävelin edestakaisin lattialla, seisoin hajasäärin ja kädet taskuissa sekä otin tuolilla erilaisia istuma-asentoja. Kun siitä päästyäni olin aikeissa lähteä ulos kävelylle, näin Silanderin kepin avulla tulla lyyhäävän pihan halki.

Hän saapui minua lepyttämään. Kertoi käyneensä räätälin luona ja saaneensa hänet tyydytetyksi. Puolet oli kuitattu ilmotusmaksuun ja toisen puolen oli Silander luvannut toimittaa ensi tilassa. Minut oli räätäli luvannut jättää kokonaan rauhaan.

Luonnollisesti haihtui tälläkin kertaa sydämestäni kaikki närä Silanderia kohtaan ja nähdessäni hänen ajettuneet leukapielensä sekä ontuvan jalkansa kaduin minä kirjeeni kovuutta. Kiitin häntä vaivoistaan ja ystävinä puristimme jälleen toistemme käsiä.

Mitä kovanonnen housuihini tulee, niin ulkona liikkuessani näyttivät aina ihmisten katseet kiintyvän erikoisesti niihin, kuten aikaisemmin kenkiini. Tästä kiusaantuneena vein ne maalla käydessäni kotikyläni tunnustetulle räätälimestarille, joka tarkasteli niitä päätä pudistellen ja teki sitten sen ikävän paljastuksen, että samalla kun ne olivat lonkilta liian ahtaat, oli takapuolessa kokonaista kolme senttiä liikaa. Ja ne oli leikattu niin täpärälti, että korjaaminen oli mahdotonta!

On luonnollista, että minä tästä harmillisesta seikasta tietoiseksi tultuani en mielelläni ollut selin ihmisiin. Kohtelin ankarasti housujani, saadakseni ne mahdollisimman pian loppuun kulutetuksi. Mutta ne olivat luonnottoman sitkeähenkiset eikä niissä mikään kohta vielä kiiltänyt, kun vuosia myöhemmin möin ne Helsingissä juutalaiselle.

Henkistä sodankäyntiä Hoikkalassa.

Tietysti eivät Kolkkalan sanomalehdet naapurisopuun nähden tehneet poikkeusta muista tuhatjärvisen maamme lukuisista valonahjoista. Halu käydä tukkanuottasille kohtasi aika ajoin kumpaakin lehti-rääsyä kuin kulkutauti. Mitään asiallista pohjaa ei "polemiikilta" kaivattu eikä sellaista koskaan ollutkaan minun Riennossa-oloaikanani. Riidanhalun päälle tullessa tehtiin tikusta asiaa.

Kiistasepustuksia kirjotti Pohjantähteen "Yskä" ja Rientoon "Näveri". Alkuaan oli Riennossa esiintynyt "Aivastus", mutta kun Pohjantähti oli siitä saanut aihetta vällötellä Riennon huonosta kekseliäisyydestä ja matkimishalusta, oli nimi muutettu "Näveriksi", joka minun tullessani oli jo käytäntöön vakiintunut.

* * * * *

Viikonpäivät sen jälkeen kun edellä mainittu rakennusmestari oli laskenut Kolkkalaa kiertämään juorun juopottelusta ja tappelusta Riennon toimituksessa, ilmestyi Pohjantähteen seuraava petiittisepustus:

"Valistuksen levittäjä sekin! Minulle, on kerrottu ylösrakentavainen tarina erään kolkkalaisillekin tutun sanomalehden toimitustavoista. Kun puheenalaisen lehden toimituskunta kerääntyy päivän työhön, ilmestyy pöydälle aamupostin viereen ankara viinapänikkä, jonka kanssa toimituskunta päätoimittajan annettua hyvän esimerkin, käypi tekemään lähempää tuttavuutta. Pian kohoaa mieliala toimistossa ja ykskaks kajahtaa ilmoille isänmaallinen laulu: 'Hei Härmästä poikia kymmenen!' Pänikkä kiertää ahkerasti pöydän ympäri ja sillävälin joku painopojista leikkaa 'käsikirjotusta' latojille. Kun lehti täten saadaan vihdoin painokuntoon, ei toimittajien innostuksella ole enää rajoja: he ryhtyvät veljelliseen tappeluun, jolloin pöydät ja tuolit lyödään nurin ja toistensa suut sekä nenät pannaan verta vuotamaan. — Näin on minulle kerrottu asianomaista lehteä lähellä olevalta ja muutoin luotettavalta taholta. Yskä."

Kun asianomainen Pohjantähden numero oli saapunut meille ja faktori lukenut sepustuksen ääneensä, vallitsi toimituksessa syvää harmia todistava äänettömyys. Sen keskeytti Lundgren, puuskahtaen:

— Kylläpä osasivat olla sikamaisia!

— Siihen pitää vastata! — ähkyi faktori, katsahtaen vaativasti minuun.

— Tietysti siihen vastataan, — kirisin minä ja aloin terottaa lyijykynääni.

Väkevän suuttumuksen vallassa ryhdyin heti kirjottamaan seuraavaa vastasapiskaa:

"Puhuvan köyhyydenpassin antaa eilisessä numerossaan itsestään täkäläinen Pohjantähti-niminen sanomalehti-ilmiö, keittämällä palstojensa täytteeksi sopan, jota nielemään se pitää lukijoitaan kyllin alhaisina. Uskallan sentään epäillä, tokko Pohjantähdenkään lukijoissa on sellaisia, joihin mokoma ryövärihistoria ottaa upotakseen. Tuo typerä ja kirjottajansa halpamaisuutta todistava sepustus on arvatenkin saanut alkunsa siitä, että toimitukseemme tässä joku aika sitten soitti muuan lehtemme vihamiehistä ja silloin juuri sattui eräs toimituksemme jäsenistä työnsä lomassa laulaa huikasemaan pari säettä tuosta tunnetusta Härmän poikain laulusta. Telefoonin auki ollessa sattui se tietysti vihamiehemme korvaan ja hän kiiruhti siitä päätäpahkaa kehittämään tuon päättömän juorun, jonka Pohjantähden 'Yskä' nyt hänelle tunnetulla ämmämäisyydellä on yskinyt lehtensä palstoille." Tähän päästyäni virkkoi faktori: — Sopisi huomauttaa siitäkin, että minä tässä viime syksynä näin juuri Pohjantähden Yskän eräänä aamuhetkenä kadun täydeltä palailevan Seurahuoneelta ja aina väliin pysähtyvän lyhtytolpan nojalle spuklaamaan.

Minä jatkoin samaan vauhtiin: "Ja muutoin antaisin sellaisille kynäsankareille, jotka päivän valjetessa kapakasta kotiin, seilatessaan ovat pakotetut lyhtytolppia syleilemään sekä antamaan ohikulkijoille näytöksiä ylenantamistaidossaan, sen hyödyllisen neuvon, että kiskoisivat ensin malan omasta silmästään, ennenkun lähtevät nyhtämään raiskaa naapurinsa silmästä. Tämän neuvon antaa Yskän liiallista köhimisintoa vastaan kaikessa ystävyydessä Näveri."

Päästyäni loppuun luin sepustuksen ääneen faktorille ja Lundgrenille. Kaikin tunsimme me kostonhimomme saaneen tarpeellisen tyydytyksen ja sapiska työnnettiin painoon.

* * * * *

Kesällä ja varsinkin mätäkuulla kävi riidanhalu tuntuvaksi. Silloin vaati se vähintään joka viikko tyydytystä. Muun puutteessa kelpasivat aiheeksi pienet oikeinkirjotus- tai painovirheet. Kerran esimerkiksi oli meillä Riennossa tällainen pikku-uutinen: "Harvinaisuuksia alallaan, voipi sanoa, ovat ne puukampat, joita eräs ylimaan ukko kävi tänään toimistossamme näyttämässä ja joita hän myyskentelee täällä Kolkkalassa. Kampat ovat ukon itsensä valmistamia kotoisesta koivustamme, siistiä ja tarkotukseensa hyvin soveltuvia eivätkä ole hinnallakaan pilattuja."

Tämä omintakeinen uutisemme pisti Pohjantähden tietysti kateeksi, minkä lisäksi meidän edellinen sapiskamme oli heillä vielä kostamatta. Niinpä puheenalaisen lehden seuraavaan numeroon laati Yskä seuraavan vällötyksen:

"Uudistuksia kielemme alalla on täkäläinen Riento-lehti ruvennut ajamaan. Se on m.m. jättänyt konsonanttien heikkenemisen pois käytännöstä. Niinpä taivuttaa se esim. kampa-sanan: kampan, kampalla, kampat j.n.e. Johdonmukaisuuden nimessä — vaikka tosinhan johdonmukaisuus ei ole koskaan ollut Riento-poloisen vahvimpia puolia — on silloin esim. kukko-sana taivutettava: kukkon, kukkot j.n.e. Poika-sana taas: poikan, poikat j.n.e. Niin että Riennon — pitää kai tästä puolin kutsua Rienton — kieltä käyttäen saamme esim. seuraavan uutisen: 'Keppit aseinaan tappelivat iltalla meritullissa muutamat poikat, niin että poliisin täytyi mennä väliin'."

Tämä vaati tietysti vastausta ja seuraavasta Riennon numerosta saatiinkin lukea:

"Tikusta asian on taas Pohjantähden Yskä tunnettuun tapaansa tekaissut. Kun meidän viime numerossamme olleeseen, puukampoja koskevaan uutiseen oli päässyt pujahtamaan painovirhe, siinä kun oli kahteenkin kohti jäänyt' sanamuoto 'kampat', kun tietysti piti olla 'kammat', niin tästä itsessään tuiki vähäpätöisestä asiasta on nyt Yskä vällötellyt pitkin ja poikin, kuinka me olemme muka ruvenneet ajamaan uudistuksia kielemme alalla, jättäen konsonanttien heikkenemisen käytännöstä pois. Näytteeksi on hän sepustanut muka uutisenkin tällä kielellä. Yskän kieliopin taidon näyttää kuitenkin olevan niin ja näin. Kun kaikki konsonantit on jätettävä heikkenemättä, niin totta kai silloin mennä-sanankin tulee kuulua: mentä. Yskä puhuu mahtaillen Riennon johdonmukaisuuden puutteesta. Kuinkas on, eilisestä päättäen, sen oman johdonmukaisuuden laita? Minä vaan kysyn. — Muutoin neuvoisin Yskää vasta tyydyttämään kirjotushaluaan oman lehtensä paino- tai aivovirheillä. Huolimatta enempään kajota huomautan tässä vain, että samassa Pohjantähden numerossa, jossa tuo Yskän nerontuote on sijansa saanut, puhutaan eräässä uutisessa kolmesta 'siskoksesta', joista yksi on poika ja kaksi tyttöä. Ainakin ne, joiden suomenkielen taito yltää laajemmalle kuin Pohjantähden sepustajain, tietävät, että sellaisessa tapauksessa ei käytetä sanaa 'siskokset', vaan 'sisarukset'. Niin että Yskän sopisi vasta tyystin nuuskia oman lehtensä palstat, ettei tarvitsisi lähteä merta etemmäksi kalaan. Sat sapienti! Näveri."

Tuota puukampa-uutista kirjottaessani oli kotiseutuni murre sanellut minulle tuon muodon "kampat", joten se ei siis oikeastaan ollut mikään painovirhe. Mutta olinhan jo toki sen verran sanomalehtimies, että osasin saivarrella sen seikan olemattomaksi.

Muutoin tuo jalo tyylikukkanen: "Minä kysyn vaan", oli juuri näihin aikoihin ilmestynyt joidenkin pääkaupungin lehtien palstoille ja minä olin sen nyt ensimäisenä ympännyt kolkkalalaiseen sanomalehtipuuhun. Se ei antanutkaan Pohjantähden Yskälle rauhaa, ennenkun hänkin oli saanut tilaisuuden käyttää sitä petiittipätkässään.

Mätäkuun loppupuolella oli Riennon ja Pohjantähden välillä vallinnut rauha kokonaisen viikon — nimittäin tuollainen tympeä ja eli osteleva mätäkuun rauha. Luonnollisesti se kävi kuminankin terveydelle sietämättömäksi ja viikon lopulla, kun hieman rakkaampi päivä verrytti Yskän aivoja, teki hän status quo'sta lopun, hyökkäämällä kimppuumme.

Edellinen päivä oli ollut tavattoman painostava ja Riennon numero oli syntynyt sen mukaan: siinä oli kaikki alusta loppuun saksien tuotetta. Ei oltu viitsitty edes rupriikkeja vaihettaa eikä muita tarpeellisia muutoksia tehdä. Niinpä alkoi siellä joku eteläsuomalaisesta lehdestä leikattu uutinen: "Eilen ilmotettiin meille Mäntsälästä" j.n.e. Tai: "Kaivoon suistui Kurkijoella pari päivää sitten muutaman torpan hieho."

Yskä otti nyt tavallisessa petiittikirjotuksessaan, joka tällä kertaa venyi toista palstan pituiseksi, osottakseen numeromme alkuperän, eritellen sen kyynillisesti alkuaineksiinsa. Siinä näytettiin, mistä mikin kirjotuksemme oli kotoisin ja että esim. tuo Mäntsälän uutinen ei voinut olla eilispäivältä, koska se oli jo lähes viikko sitten ollut porvoolaisessa sanomalehdessä, mihin se oli "eilen" ilmotettu. Tuosta hiehon kaivoonsuistumisesta taas oli kulunut toista viikkoa, sillä viikko sitten se oli tuossa muodossa ollut kerrottuna eräässä Viipurin lehdessä.

Tällaista ja muuta harmittavaa paljasti Yskä mätäkuisessa häijyydessään.

Mutta tällä kertaa päätin minä kostaa jalolla tavalla. Yskän sepustukseen en Näverinä kajonnut ollenkaan, mutta sen sijaan ponnistin kaikki voimani, mitä minulla mätäkuun hauteessa suinkin oli jälellä, saadakseni Riennon seuraavana päivänä ilmestymään oikein loistonumerona: siinä piti kaiken alusta loppuun oleman omintakeista.

Sen pahempi oli päivän posti mahdollisimman niukka: se sisälsi vain tavalliset sanomalehdet. Näiden joukosta mainittakoon kuitenkin eräs uutuus: "St. Petersburger Zeitung", minkä Silander jonkunlaisessa ylellisyyspuuskassa oli juhannuksen tienoissa tilannut. Siitä minä suomensin joukon ulkomaan ja Venäjän uutisia sekä pitemmän katsauksen Europan poliittiseen asemaan. Kun näitä ei mikään suomalainen lehti voinut omikseen väittää, saatoin minä ne täydellä syyllä lukea alkuperäiseksi, vallankin kun suomennokseni oli ollut hyvin vapaata laatua — syystä, että Riennon toimituksessa ei ollut saksalais-suomalaista sanakirjaa.

Kun tähän aikaan Suomen liikeapulaisyhdistykset olivat, kunnioittaneet Kolkkalaa vuosikokouksellaan ja kun minun kortteerissani kävi syömässä eräs kokouksen jäsenistä, jonka samana päivänä oli alustettava kysymys "puotiapulaisten suhtautumisesta yleisöön", pyysin minä aamiaisen aikana tuota alustusta Riennossa julkaistavaksi. Näin odottamatta hänen osakseen tulleesta kunniasta punastuen suostui tuo periaatteilla varustettu tiskimies pyyntööni ja niin sai Riento omintakeisen pääkirjotuksen.

Alakerraksi suomensin kaikessa kiiruussa ruotsinmaalaisesta kuvalehdestä lappalaisaiheisen kertomuksen, merkiten otsikon alle: "Riennolle kirjottanut U. W———nen". Maaseutu-uutisten ja Venäjän osaston väliin valitsin kaunokirjallisten lähetysten säiliöstä runon: "Ah, mun syksyistä sydäntäin — Riennolle kirjottanut Kaapo Korvenranta".

Silanderkin viivähti tänään jonkun aikaa toimistossa ja hankki telefonitse joukon virallisia uutisia. Tärkein kaupungin uutisten joukossa oli kuitenkin eräs nekroloogi. Samassa rakennuksessa, jossa oli Riennon toimitus, asui muuan Kolkkalan vanhimpia asukkaita, jota oli jo pitemmän aikaa odotettu kuolevaksi. Nyt sattui niin onnellisesti, että hän juuri tänään toimitustuntien aikana veti viimeisen henkäyksensä, mistä me saman katon alla asuvina saimme hetimiten tiedon. Tapaus merkitsi meille puolen palstan mittaista uutista: "Kuolleita. Tänään, juuri lehteämme painoon pantaessa, vaipui täällä kuoleman uneen yksi kaupunkimme vanhimpia asukkaita, nuohoojamestari Anton Johannes Skarppi. Vainaja, jonka harrastukset ulottuivat paljon laajemmalle omaa ammattiaan — muun muassa otti hän aikoinaan virkeästi osaa kaupunkimme kunnalliseen elämään — oli tunnettu tyynesti asioita harkitsevaksi, tasapuoliseksi ja herttaiseksi mieheksi, jota laaja tuttavapiiri jää kaipauksella muistelemaan j.n.e." Loppuun tietysti lause: "Kepeät mullat kunnon vainajan haudalle!"

Kun Pohjantähti saattoi tämän uutisen kertoa vasta seuraavana päivänä, hykersimme me mielihyvästä käsiämme, varmoina siitä, että varsinkin tämä uutisennätyksemme tulisi sitä suuresti harmittamaan.

Maaseutuosastosta selviäminen näytti alussa vaikeimmalta, kun tarjona ei ollut yhtään alkuperäistä uutista.

Mutta olihan nyt mätäkuu. Kirjottaako siis merikäärmeestä? Mutta sehän oli niin kovin tavallista ja Riennon piti nyt ilmestyä joka suhteessa oikein ehtana.

Merikäärmeestä juolahti mieleeni eräs poikasena kuulemani käärmejuttu ja siinä tuokiossa alkoi lyijykynästäni vuotaa seuraava uutinen: "Ihmeellinen tapaus on meille kerrottu pitäjästä. Kun eräs pitkälle kehittynyttä keuhkotautia sairastava mies oli metsässä tuohia kiskomassa ja väsyneenä paneusi mättäälle nukkumaan, matoi käärme suusta hänen sisälleen. Hetken kuluttua palasi matelija kuitenkin takaisin yltäpäätä viheriäisen liman peitossa. Puhdistettuaan itsensä sammalistossa teki käärme uuden retken miehen sisuksiin, palaten taas tovin kuluttua samanlaisen limakerroksen peittämänä. Tällä kertaa sattui mies kuitenkin heräämään ja pakeni kauhistuneena paikalta. Mikä asiassa on merkillisintä, niin miehen kerrotaan kokonaan toipuneen taudistaan. Ihmeellistä, mutta, totta, vakuuttaa meille kirjeenvaihtajamme."

Päästyäni täten onnelliseen alkuun pyöräytin toiseksi seuraavan uutisen:

"Kaksipäisen vasikan synnytti viime viikolla eräässä lähipitäjässä muutaman torpparin lehmä, kertoi meille tänään asianomaisen lehmänomistajan naapuri, joka oli kaupungissa asioilla käymässä. Vasikka kuuluu muuten olevan täysin normaali sekä kykenevän juomaan kummallakin suullaan. Suuret joukot ihmisiä kuuluu sunnuntaisin kerääntyvän tätä ihmettä katsomaan."

Miettiessäni aihetta seuraavaan uutiseen muistin Pohjantähden viime numerossa olleen uutisen kovasta ukonilmasta, joka joitakin päiviä sitten oli raivonnut Mäntyjärven pitäjässä. Siinä katsoin olevan riittävästi aihetta uutiseen:

"Salaman tuhotöitä. Viime viikon lopulla raivonneen ukonilman aikana, kirjotetaan meille Mäntyjärveltä, iski salama eräässäkin talossa alas, tunkeutuen katonrajasta sisälle tupaan, jossa emäntä juuri hääri keittopuuhissa. Salama kiersi muutamaan kertaan keskilattialla olevan kätkyen, joka kuitenkin sillä kertaa oli onneksi tyhjä, pujahti sitten savupiipun kautta ulos. Emäntä pääsi tapauksesta pelkällä säikähdyksellä. — Samoihin aikoihin oli salama murskannut kaivonvintin muutamasta torpasta sekä lyönyt erään talon heinäväen hetkeksi aikaa tainnoksiin. Henkeään ei kuulu sentään kukaan menettäneen."

Jännitysuutisiksi katsoin näiden jo riittävän ja kirjotin neljänneksi puolen palstan mittaisen, varsin viattoman maaseutukirjeen niittytöistä ja heinäntekoilmoista sekä maamiesten tyytyväisestä mielestä korjatessaan ahkerain ponnistustensa hedelmiä j.n.e. Kirjeen sovitin erään kaukaisemman pitäjän laskuun.

Täten oli Riento, joitakin helsinkiläisuutisia lukuunottamatta, saatu täytetyksi alusta loppuun ilman saksien myötävaikutusta. Kun me kolmisin, Lundgren, faktori ja minä, mahtavia savupilviä pöläytellen silmäilimme vasta painokoneesta päässyttä numeroa, tulkitsi faktori meidän yhteisen tyytyväisyytemme lausumalla:

— Köhiköönpäs nyt Pohjantähden Yskä, jos pystyy!

Tämä niin sanoakseni rekordinumeromme saattoi tietenkin matkaan ankaraa harmia pohjantähteläisten keskuudessa ja muutaman päivän kuluttua oli jo Yskä liikkeellä. Se väitti muka asianomaisesta pitäjästä hankkineensa tiedon, että meidän käärmeuutisemme oli ilmasta temmattu sekä ivaili häijynkurisesti meidän tavoistamme laatia uutisia. Meidän puoleltamme pantiin tietysti liikkeelle Näveri, joka viittaili Pohjantähden uutiskateuteen, meidän käärmejuttumme kun oli Riennon nimellä varustettuna päässyt kiertelemään maan sanomalehdistössä.

Siten tästä käärmehistoriasta pientä riidan nujakkaa pitäen päästiin
Kolkkalan sanomalehtimaailmassa vihdoin mätäkuun loppuun.

Herodes ja Pilatus lähenevät hetkeksi toisiaan.

Pitkin kesää oli Kolkkalassa kierrellyt huhuja, että erinäisissä piireissä, joissa oltiin tyytymättömiä sekä Rientoon että Pohjantähteen, puuhattaisiin uutta sanomalehteä. Innokkaimpana puuhassa sanottiin olevan ennemmin mainitun, taiteita harrastavan leskirouvan, joka erikoisesti vihasi Rientoa sen johdosta, että hänen siipiensä suojassa liikkuneen nuoren laulajattaren konsertista ei oltu sanallakaan mainittu. Uuden lehden puuhaajat olivat tietysti kaikki Kolkkalan sorakieliseen hienolistoon kuuluvia.

Syksyn kuluessa tuli puuhasta tosi ja uusi lehti lähetti julkisuuteen näytenumeronsa. Se oli pieni kolmipäiväinen lehti. Otsikossa komeili nimi: "Kolkkalan Sanomat" ja päätoimittajaksi oli merkitty eräs valtuuston jäsen.

Kaksinaisin tuntein käytiin niin Riennossa kuin varmasti
Pohjantähdessäkin tätä uutta tulokasta tunnustelemaan.

Johtavassaan selitteli lehti syntyään ja tarkotustaan. Kaupungissa ja sen vaikutuspiiriin kuuluvalla maaseudulla oli muka kauan kaivattu sanomalehteä, joka niin sivistyksellisiin (siinä minä heti vainusin tuon Riennosta puuttuneen konserttiarvostelun vaikutusta) kuin yhteiskunnallisiinkin kysymyksiin nähden tyydyttäisi korkeampia vaatimuksia. Niinpä olikin muka etupäässä sivistyneemmissä piireissä herännyt uuden äänenkannattajan tarve. Oli kyllästytty sellaiseen pikkumaiseen kiistaan ja nälvimiseen, jota esimerkiksi kesän lopulla Kolkkalan molemmat entiset sanomalehdet harjottivat, riidellä jahnatessaan, kuten hyvin muistetaan, viikkokausia typerästä käärmejutusta. Kolkkalan Sanomat tahtoi asettua sellaisen pikkumaisuuden yläpuolelle.

— Jahah, vai sillä tavalla! — huudahdin minä Lundgrenille harmistuneena, kun olin ääneeni lukenut johtavan.

— Eiköhän ole parasta panna Näveri liikkeelle? — arveli Lundgren.

— Tietysti, ja nyt saapi Yskä olla rauhassa.

— Yskä esiintyy nyt tietysti Näverin liittolaisena, sillä koskeehan kirjotus yhtä paljon häntäkin.

Näveri kirjottikin seuraavaan Riennon numeroon kokonaisen palstan pituisen "tarkastelun Kolkkalan Sanomat’in ylväästä pääkirjotuksesta". Yskä puolellaan teki samoin. Se oli onnistunut vainuamaan selville, että useimmat uuden sanomalehden kannattajista olivat Kolkkalan viinatehtaan osakkaita. Sen johdosta julisti se nyt kursailematta Kolkkalan Sanomat viinaherrain äänitorveksi, jonka suhteen ihmisten oli syytä olla yhtä varovaisia kuin konsanaan kuningas Alkoholiin nähden.

Tämän murhaavan sapiskan johdosta tunsin ensi kerran lämmintä myötätuntoa Yskää kohtaan.

Jännityksellä odotimme sitten Kolkkalan Sanomain seuraavaa numeroa, nähdäksemme, miten se suhtautuisi meidän hyökkäyksiimme. Iloksemme keksimmekin sen sisäsivulla Riennolle ja Pohjantähdelle yhteisesti tarkotetun petiittikirjotuksen.

Siinä ivailtiin Riennon "sepustelijan" suomenkielen taitoa, se kun
oli kirjottanut "Kolkkalan Sanomat’in" pro "Kolkkalan Sanomain" ja
Yskän väitteitä lehden viinakannasta koetettiin aiheettomina torjua.
Kirjottaja käytti nimimerkkiä "Naskali".

Näveri ja Yskä saivat uutta vettä myllyynsä.

Lehti oli ylvästellyt asettuvansa pikkumaisten kiistain yläpuolelle, mutta nyt se oli heti alussa asettunut tuiki pikkumaiselle kannalle, saivarrellen vähäpätöisistä kieliopin nikseistä j.n.e. Että sepustelija oli käyttänyt nimimerkkiä "Naskali", osotti Kolkkalan Sanomat’in (Riento otti nyt itsepäisesti käytäntöön tämän muodon, kun Näveri vastineessaan oli joillakin oikeinkirjotusopin väärennetyillä säännöillä saanut jotenkuten todistetuksi sen oikeutuksen) toimittajissa sangen huonoa kekseliäisyyttä, sillä olihan matka näveristä naskaliin sangen lyhyt.

* * * * *

Kolkkalan henkinen elämä oli siis tuntuvasti vilkastunut, sillä nyt riideltiin kolmikannassa. Alussa olivat Riento ja Pohjantähti hyvän aikaa yhdestä puolin "virallisen lehden" kimpussa, kuten he Kolkkalan Sanomain suureksi harmiksi sitä nimittivät, syystä että sen päätoimittaja oli valtuuston jäsen ja lehti siten onnistui saamaan viralliset kaupungin uutiset tuoreimpina.

Mutta yhteistunto liittolaisten kesken ei suinkaan ollut mitään kestävämpää laatua. Usein ilmestyi aihetta käydä vanhan tavan mukaan käsiksi toistensa tukkaan.

Silloin otti Kolkkalan Sanomat aina ylemmyyden leiman ja halveksivasti hymyillen viittasi noihin pikkumaisiin nälvijöihin. Mutta se sai Riennon, ja Pohjantähden nopeasti jälleen liittoutumaan ja yhteisvoimin kiskomaan Kolkkalan Sanomat tuolta itse otetulta ylemmyyden jalustalta alas.

* * * * *

Mutta näihin aikoihin alkoivat lehtien väliset kiistat saada toisen luonteen, sillä maan muuttunut valtiollinen asema sai sanomalehdistönkin kääntämään huomionsa miltei kokonaan politiikkaan. Ihmiset jakaantuivat puolueisiin ja ilmassa alkoi tuntua yhä sakeampana ruudinkäry. Kolkkalalaisetkaan eivät enää olleet entisiä rauhallisia kolkkalalaisia, vaan muuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta "matelijoiksi" ja "kiristyslaillisiksi". Ja tapausten edelleen kehittyessä on heistä uusien mullistusten kautta muodostunut "verenimijoitä" ja "kurjalistolaisia".

Näistä seikoista kertomisen jätän kuitenkin toistaiseksi, varsinkin kun minä noiden suurten tapausten alkaessa jätin sekä Riennon että Kolkkalan.

Palkkaani alkoi yhä enemmän jäädä rästiksi, joten minä lopulta katsoin parhaaksi pudistaa Kolkkalan tomut jaloistani. Sovinnossa minä erosin Silanderista, jättäen saamatta olevan palkkani anteeksi.

Muutoin on Silander aikoja sitten jättänyt Riennon toisiin käsiin ja siirtynyt itse muille aloille. Hänessä kuuluu lisäksi tapahtuneen uskonnollinen kääntymys, pysyvämpää ja totisempaa lajia kuin "Tasala Wilkun gäändmys paremppa elämähä".