Riitta nyökyttelee päätään ja vaipuu muistoihinsa.

— Niinpä voisi nyt olla aika, että me tulisimme yhteen, ajattelen minä.

— Hän ei toki koskaan tarkoita, että me… — Tuo ihmeellinen ajatus saa
Riitan melkein pelokkaaksi.

-— Kyllä, juuri sitä niinä tarkoitan. Niin kysyn minä nyt kunniani kautta rehellisesti, tahtooko hän ottaa minut aviomiehekseen myötä- ja vastoinkäymisessä.

— Oh, herranen aika! — Eukon katse oikein vilkastuu. — Niin, se riippuu siitä, mitä silloin saa tehdä.

— Hoitaa talouttani — ja poikaa, tietysti.

»Poika» on viisikymmenvuotias ja seisoo hän perunamaalla ja kuokkii. Kun hän kuulee heidän keskustelunsa, katsahtaa hän ylös, seisauttaa työnsä ja menee heidän luokseen.

Riitta nauraa:

— Poikaa! Sitä on kuitenkin koko vanha veitikka, tuota Ollia.

— Onko niin, niin pidä kiin'! — sanoo Olli reippaasti.

— Eihän voi muuta, kun kuin pyytää niin kauniisti. Minäkin olen ajatellut sitä samaa, jos sanon niinkuin asia on.

— Hän on kerrassaan mokoma.

Niin vaikenevat he. Sillä »poika» seisoo nyt heidän edessään. Hän kysyy eukolta:

— Mitäpä se isä hänelle oikeastaan puhuikaan?

— Niin, hän tahtoo hankkia sinulle äitipuolen, Pekka.

— Voi sun perhana!

— Niin, näetkös — sanoo Olli hieman hämillään — minulla on taipumusta naisiin.

— Oletteko hullu, tehän olette jo seitsemänkymmentä ja kolme vuotta vanha!

— Sitä nuorisoa, se ei ajattele mitään muuta kuin rakkautta ja sellaista.

— Ho hoi, niin niin — huokailee eukko.

— Mutta emmekö mene tupaan nyt? — arvelee Olli.

— Mennään vaan. — Riitta nousee, he menevät tupaan päin. — Siellä ei näytä niinkään siistiltä, luulen minä.

— Aiotteko te maata myöskin oikein aviosängyssä? — kysyy »poika» ja katsoa tirrittää.

— Ole vaiti, se ei kuulu lapsille! — nauraa Olli.

Ja niin menevät he sisään.

Vappuyö.

Viileä oli yö toukokuun ensimäistä päivää vasten. Ilma oli täynnä niityn ja metsän tuoksuja. Kautta ilman kävi keväälle omituinen suhina. Posket ja sydän tulivat punaisiksi, kun hengitti sen yön ilmaa, mieli alkoi rakkausasioita kaipailla.

Puolihämärässä seisoi Frans kädet taskussa tuvan edessä, äänetönnä, katsellen maita, joilla äsken kynnetyistä va'oista nousi vehmas tuoksu.

Hän uneksi kuiluista, jota hänellä ei ollut. Hän oli suuri ja vahva, kaksikymmenvuotias.

Hän katseli kauvas vuorille, jotka valtavina varjoina kuvastuivat vappuyön puolivaloisaa taivasta vasten. Itsepintaisesti kääntyi hänen katseensa Uusevuorelle, sen metsättömälle, sileälle ja valaskalan selkää muistuttavalle selänteelle. Vuoren keskikohdalla roihusi lieskuva tuli, joka valaisi vuoren selkämää siksi, että hän sen valossa voi eroittaa ihmisvarjoja juoksentelevina sinne tänne.

Se oli kylän poikien vappukokko. He olivat siellä yön helmassa hempukoineen, sillä kun Frans oli tarkasti tähystellyt, voi hän varjojen joukosta nähdä ei ainoastaan poikia, vaan myöskin helmaväkeä.

Ja silloin leimusi hänen silmissään, kuin olisi sielläkin kokko palanut. Hän väänsi ruumistaan, kaivoi kädet syvemmälle taskuihinsa, sylkäsi ja sanoi:

— S—tana!

Sitten asettui hän taas miettimään, kiinnittäen silmänsä kylän poikien kokkotuleen.

Hän virnistelihe hyvillä mielin. Kas, joskaan hänellä ei ollutkaan omaa hempukkaansa, niin tiesi hän kuitenkin, kenenkä hän olisi tahtonut saada. Se oli Vanhankylän Amalia. Mutta ei ikinä elämässä tulisi hänen vanha ärtyisä äitinsä sallimaan, että hän Amalian saisi, sen hän tiesi. Siksipä hän juuri kirosi.

Koettaakseen mitä äiti sanoisi moisesta pariskunnasta, oli hän kerran maininnut Amaliaa talon pojan vaimoksi — samalla kuin tuskallisesti oli äitiä katsellut.

Mutta silloin oli eukko pauhun nostanut, niin vanha kuin olikin, vaaleat, laihat kasvot näyttivät suuttumuksesta vavahtelevan, ja puolisokeat silmät olivat muuttuneet melkein vihreiksi. Hän oli huutanut:

— Sen köyhän luutun! Ei koskaan elämässäni!

Silloin ymmärsi Frans, että se oli mahdotonta, ja vaikeni. Eukko oli ahnas kuin juutalainen ja varma kuin vallesmanni eikä hän koskaan tulisi sallimaan, että torpan Amalia ottaisi hänen kolikkonsa arkun pohjalta ja saisi talonpojan pojan.

Frans piti sitä konstailemisena, hän olisi melkein voinut itkeä. Kylän pojat, jotka olivat kaikki köyhiä, olivat saaneet jokainen oman kullan — heillä on sydämelliset vanhemmat.

Hän polki maata ja repi tukkaansa.

— Että pitääkin olla sellainen äiti!

Samassa kuului äidin käheä, kimeä ääni tuvasta:

— Frans!

Hän vastasi kärsimättömästi:

— Niin!

Äiti kutsui häntä sisään. — Mitähän hän taas tahtoi? Aina olisi hänen pitänyt jotakin tehdä, kiitosta hän ei saanut koskaan. Hän hoiti koko talouden, heinän kulotuksesta sikolättiin saakka, mutta hänellä oli sellainen äiti, ettei hän voinut saada armastansa omakseen.

Äiti tahtoi, että heidän pitäisi mennä myllyyn jauhoja hakemaan.

— Näin myöhään! — murisi Frans. — Voimmehan sen tehdä huomennakin.

— Laiskuri! — huusi äiti. — Tuos' on säkki!

— Pekka ei ole myllyllä — koetti Frans vastustella.

— Tuuleehan nyt.

Siinä hän oli oikeassa. Frans oli kyllä nähnyt Pekan myllyn siipien huiskavan metsänreunan yli, kun hän äsken oli seisonut mäellä. Äitiä ei käynyt petkuttaminen — hän käsitti, että Pekka oli myllyssä, vaikka näkikin niin huonosti, ettei voinut myllyn siipiä eroittaa.

Frans jukkaili, mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa säkki toiseen käteensä, äiti kulki toiseen nojaten, ja niin he menivät.

Astellessaan siinä äitinsä vieressä tunsi Frans itsensä hyvin kaukaiseksi äitistään, joka aina oli ollut ankara häntä kohtaan ja karkoittanut sillä tavalla pojanrakkauden hänestä. Jo pienenä poikana oli hän saanut itkeä tätä. Isä ei välittänyt hänestä mitään — hän rakasti kartanoa ja maata, oli vaiti ja kuoli. Sitä mukaa kuin Frans kasvoi, muuttui hänen surunsa kovakiskoisuudeksi. Äiti ei ollut tehnyt hänelle muuta hyvää kuin synnyttänyt hänet maailmaan, eikä se ollut hyvin, koska hän sen kautta oli tottunut viilaamaan sitä, jota hänen piti rakastaa…

Joka yön eli hän kädet nyrkkiin puristettuina!

Hän pelkäsi tehdä äidilleen mitään pahaa, pelkäsi olla yhdessä hänen kanssaan.

He olivat vaiti tiellä…

Lopuksi kysyi Frans ikäänkuin toisten onnella itseään suututtaen:

— Näettekö vapputulia tuolta vuorelta?

Äiti pysähtyi ja katsoi sinne, varjostaen käsillään silmiään.

— Sieltä kajastaa heikko valo. Ketä he ovat, jotka sytyttävät tulen metsään?

— Eihän siellä mitään metsää ole. Ne ovat kylänpoikia, jotka hempukoineen vappuyötä viettävät, ja kyllä heillä on hauska.

— Niin niin, siellä he nyt yöllä keikkuvat ja niin siitä tulee heti häitä jälestä — sanoi äiti.

Hän ei voinut koskaan kärsiä nuorten iloa. Hän ei muistanut omaa nuoruuttaan.

— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä jälestä tapahtuu! huudahti Frans. Pitääkö teidän haukkua heitäkin? Eikö siinä kyllin, että minua…?

— Sinua? Enkö minä ole ollut äiti sinulle? Oletko kärsinyt vilua ja nälkää, hä?

— En niin juuri. Mutta te kiellätte minulta sen, josta minä enin pidän.

— Joko taas vetelet sitä hompsukkaa esiin? Hyi tokin! Ei ikinä tule hän minun kattoni alle.

— Te olette kova äiti. Mutta ensi vuonna minä olen täysi-ikäinen.

— Mitä aiot silloin tehdä? Naidako ja ajaa minut maantielle? Älä sinä — minua et saa minnekään! On oikein häpeää, kun sinä saisit varakkaitakin talonpojan tyttäriä, sekä Ottilian että Jeanetten, jos vain sanoisit sanankaan.

— Mutta sitä sanaa minä en sano.

— Sinä olet häväistykseni, Frans. Sinä saatat minut hautaan.

74

— Minä en voi odottaa kauvemmin. Minun pitää saada Malin, kuuletteko!
Se on niin, että siitä voi tulla aivan hulluksi, kun on nuori.

— Nuorten täytyy totella.

— Yö tuntuu niin lämpimältä, etten tunne itseäni.

— Ei minusta.

— Jos te estätte minut saamasta Amalian, en tiedä mitä minä teen.

— No, mitä sitten? Olisi hauska tietää.

— Äiti!!

He vaikenivat… ja jatkoivat matkaa.

Pian saapuivat he myllylle, jonka siipien suhina ja kivien jauhava jymy kuului heidän korviinsa.

— Näetkös. Pekka jauhaa kuitenkin.

Frans ei kuullut, mitä äiti sanoi. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus:
Malin!

Ja toinen ajatus: Äiti! Jos hän olisi kuollut!

Herra Jumala, oliko hän niin huono ihminen, että sellaisia ajatteli!

Hänen käsivartensa vapisivat, ja äiti kysyi:

— Onko sinulla vilu?

— Täällä, jossa on niin kuuma! vastasi hän. — Mutta hänen huulensa vapisivat.

— Sinähän vapiset kuin vilussa. Sinä ajattelet jotakin pahaa. No, ilkeä sinä oletkin aina ollut.

Tämän sanoi äiti hänelle, joka aina oli tahtonut häntä rakastaa!

— No, olemmeko jo perillä? — kysyi äiti.

— Kyllä, nyt menemme sillan yli.

He kulkivat yli pienen sillan, jonka alitse keväisellä vauhdilla riensi syvä vesipaljous, ja saapuivat myllymäelle.

Pekka lauleli ylhäällä myllynkivien jymisevään tahtiin, pauhasi niin, että sitä kuullessa olisi voinut tulla aivan kuuroksi. Siinä oli jotakin loihdittua tuossa kumeassa pauhussa ja siipien viuhinassa… huss… uss…

Ne leikkasivat ilmaa niin, että se pilvenä kasvoihin painui. Kaiken tämän seasta voi eroittaa silloin tällöin Pekan yksinäisen, kimeän rallatuksen…

— Nyt menemme sitten ylös myllyyn, sanoi äiti.

Hän hapuili toisella kädellään.

— Näettekö siipiä? — kysyi Frans ja kävi ruosteenkarvaiseksi.

— En.

Frans päästi äidin käsivarrestaan ja meni siipien sivuitse myllyn portaille.

— Mihin sinä menit? — kysyi äiti ja pysähtyi.

— Minä avaan myllyn oven teille.

— Minä kuulen, missä sinä olet. Minä tulen.

Hän läksi kävelemään myllyn ovelle, jossa Frans oli.

Frans näki, että hän kulki suoraan myllyn siipiä kohti.

Hän ei huutanut hänelle…

Frans ei liikkunut. Hän torkkui…

Hänen piti pitää kiinni avatusta myllyn ovesta, ettei putoaisi…

Toinen myllyn siipi paukautti ankarasti äitiä päähän ja heitti hänet alas mäen rinteelle, johon hän jäi makaamaan…

Frans, joka tunsi elämän ja kuoleman tuskan kuristavan kuikkaansa, sai tuskin kähistyksi:

— Apua!

Sitten riensi hän äitinsä luo, heittäytyi hänen ylitsensä ja huusi:

— Äiti, äiti!

Pekan rallatus loppui. Hän näyttäytyi myllyn aukosta ja kysyi alhaalta:

— Mitä se on?

— Hän on kuollut…? — huusi Frans ylös.

Samassa kuului myllyn portailta Pekan puukenkien kolina, ja pian oli hän maassa, valkeana kuin aave.

— Kuinka se tapahtui? Kuinka se tapahtui? — voivotteli Pekka.

— Hän meni suoraan siipiä kohti. Hänhän oli niin sokea. Minun piti juuri huutaa hänelle, mutta se oli liian myöhäistä.

— Sellainen onnettomuus! Ja juuri minun myllylläni!…

— Meidän pitää viedä hänet sinun luoksesi.

— Minä menen ja seisotan myllyn.

Sen Pekka teki ja yhdessä kantoivat he ruumiin Pekan kotiin.

Frans tunsi kuin kevään rinnassaan. Ihmeellistä, kuinka äiti oli kevyt kantaa; verta kyllä vuoti käsille.

Sydän löi ankarasti, ja veri kiehui suonissa. Hän ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Se oli synti äidin tähden. Oli synti hänen itsensä tähden.

Mutta sitten ajatteli hän Malin'ia, joka istui Vanhassakylässä ja ikävöitsi häntä, kaipaus sai hänet hikoilemaan, ja lopuksi hän itki lämmintä itkuaan tuossa kevään ja rakkauden yössä…

Ja vapputuli leimusi ylhäällä vuorella ja näytti nuoleksivan taivaan vaalenevia avaruuksia, nuoren väen suudellessa ja nauraessa…

Keulapuolella.

Olimme huviksemme purjehtimassa.

Jahti piti suuntaansa suoraan Nokiaukean yli.

Aikomuksemme oli käydä lähellä Nokisaarta — äärimmäinen merelle päin. Mutta yhä lisääntyvässä aallokossa päätimme me, naisten tähden, kääntyä maihin.

Juuri nyt käännyttyä, jahdin kiitäessä myötätuulta kotia kohti, näin minä Ninuksen, nuoren laivurin seisovan keulalla ja katsovan meihin puoliksi surkeana, sillä aikaa kuin hänen vanhempi toverinsa mukavasti istui ruorissa.

— Mitäs Ninus hymyilee? — kysyin minä.

— Niin, minä ajattelen, että herrasväki ajattelee, että tänä päivänä on paha ilma, mutta silloin olisi teidän pitänyt nähdä —

— Mitä sitten?

— Niin, sillä kertaa kuin —

Ääni tukkeutui yhtäkkiä.

— Sillä kertaa kuin minä menetin veljeni.

— Vai niin, putosiko hän?

— Juuri täällä Nokiaukealla, niin.

— No kuinka se tapahtui?

— Tavallisella tavalla. Ei tietty mitään ennenkuin hyökyaalto huuhtoi kantta — ja Adolf, joka seisoi kannella, seurasi mukana. Ja minä jäin istumaan ruoriin. Oh, herra Jumala, minä istuin ruorissa!

— Eihän se ollut teidän vikanne.

— Ei ei. Mutta olipa kuin olisi sydämen kulku seisahtunut. Sillä herrasväki saa tietää, kuinka minä pidin veljestäni —

Hän ei voinut muutamiin hetkiin puhua.

— Nähkääs, pidinhän minä kyllä isästä ja äidistä — sillä isä ei ollut niinkään kovin äkäinen meille lapsille, ja äiti antoi meille aina kahvikostuketta säännöllisesti ja kaikkea, mitä pitikin — molemmat saivat Jumalan kiitos kristillisen hautauksen — mutta niin kun minä pidin veljestäni Adolfista, sitä ei voi kukaan ajatella. Mutta niinhän on asian laita aina kaksosten kesken.

— Vai niin, te olitte kaksoset.

— Äitini ei saanut koskaan muuta kuin kaksosia! Ja siitä oli isä aina äkeissään. — Nähkääs, kaksi vanhempaa veljestä olivat muuttaneet Norjaan, niin että Adolf ja minä jäimme kotiin. Ja me olimme yhdessä koko vuoden.

— Niin, minä muistan sen kyllä — puuttui puheesen laivuri ruorissa. — Me kutsuimme teitä aina »kaksikoukuksi.» Nähkääs herrasväki, kun joku saa kaksi kalaa yhdellä haavaa, kutsutaan sitä saantia kaksikoukuksi.

— Niin, — jatkoi Ninus — Kauvan me olimme yhdessä emmekä koskaan riidelleet tai tapelleet. Onko moista? Mutta sitten tuli hän. Per Månssonin tytär. Kyllä se oli kurjaa. En unhota koskaan sitä iltaa, kun Adolf meni ja osti kaikenlaista rihkamaa hänelle. Nähkääs, tuli sellainen reppuri laukku selässä, ja hänellä oli mukanaan niin paljon sellaista korua, josta naiset pitävät — huivikankaita ja sellaista ripsutinta. Ja Adolf hän vaan osti ja osti.

— Oletko hullu — sanoin minä — tahdotko sinä päästä rahoistasi? Niin kun niiden eteen saa riehkaistakin.

— Se ei kuulu sinuun, sen sinä tiedät — sanoi Adolf.

— Se oli ensimäinen paha sana, jonka hän minulle sanoi. Ja eikö ole kummallista, mitä, että juuri rakkaus, niinkuin sanotaan, tekee ihmisen häijyksi. Sillä asia oli tiettävästi niin, että Adolf oli katsonut Lottaa ihan hulluuteen asti. Ja kun minä sain sen tietää, tulin minä aivan päiväpöllöksi — sillä samoin se juuri oli minunkin laitani, vaikka minä en mennytkään hänelle koruja ostamaan.

Niin me sitten elimme ja vaikenimme ja olimme vaiti. Eikä se ollut hauskaa. Ja sunnuntaina me menimme kirkkoon — ei niin paljon uskonnon tähden, mutta nähkääs, Lotta istui siellä penkissä — ja korea hän oli kasvoilleen ja korea oli hänen päähineensä — se, jonka hän oli saanut Adolfilta. Vaikka kyllä hänellä muuten oli varoja itselläänkin — sillä Per Månssonilla oli kyllä rahoja arkun pohjalla.

— No, saiko veljenne tietää, että tekin piditte hänestä?

— Tietysti hän sai. Sillä minä puhuin Lotalle — ja sanoin hänelle, että pidin häntä rakkaampana kuin kukaan koskaan, ja että jos hän pitäisi minusta, saisi hän vielä koreamman huivin kuin Adolfin antama.

Herranen aika, saanko sen! — sanoi silloin Lotta. — Sillä hän oli hulluna kaikkeen, joka sinistä ja punaista oli.

— Sinä pität sitten minusta? — sanoin minä.

— Teillä ei ole suurta eroa — sanoi hän. — Te näytätte yhtä kauniilta kumpikin, sillähän se on kuitti! — Totta totisesti sanoi hän niin — ja mehän olimmekin kaksoset. Ja silloin täytyi minun nauraa. Ja silloin sain minä aimo muiskun. — —

— No, entäs huivi? kysyin minä, kun Ninus oli vähän vaiennut.

— Niin, sen sain minä haettaa kaupungista. Ja se oli kaksi kertaa niin kallis kuin Adolfin antama.

— Silloin Ninuskin menetti rahansa?

— Kyllä, rakkaus on semmoista. Mutta kyllä olikin huivi kaksi kertaa kauniimpi kuin Adolfin. Se oli vielä aivan kuin silkkiä, niin pehmeä ja hieno se oli. Ja Lotta otti sen päähänsä seuraavana sunnuntaina, ja hän oli niin sievä, että pappikin häntä katseli, ja sinä pyhänä ei ollut paljon hartautta kirkossa. Mutta kirkonmenojen jälkeen tuli Adolf hänen luokseen.

— Mistä olet sinä saanut sen huivin? — kysyi hän.

— Oh, sen on Ninus minulle antanut — sanoi Lotta. — Hän on niin hyvä poika.

Nähkääs, minä seisoin taampana ja kuuntelin, vaikka he eivät minua nähneet.

— Missä on minun huivini sitten? — kysyi Adolf.

Se on kotona arkussa. Sitä minä saan käyttää jokapäiväisenä, olen ajatellut.

Mutta silloin muuttuivat Adolfin kasvot ilkeännäköisiksi.

— Kyllä olet koko tallukka! — kirkui hän. — Ja jumalista minä —! Ja hän kohotti nyrkkiään.

Mutta samassa näki hän minut, laski kätensä ja meni tiehensä. Mutta hän oli vielä aivan harmaa.

Ja meidän välimme oli pitkän aikaa niin tuskallinen. Ja kylä tietysti siitä puheli. Ja totta tosiaan saimme me tietää, että emme enään ollet kaksosia. Mutta kuka tulisi kaksikoukuksi Lotan kanssa, siitä oli kerrassaan mahdoton saada selvää. Sillä kuinka nyt olikaan, kumpikaan meistä ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan. Me ajattelimme tietysti kumpikin, että tästä tällaisesta piti tulla jokin loppu.

Mutta sitten tuli se kerta kuin me olimme yhdessä kalastamassa ja silloin oli kova luodetuuli ja silloin hukkui hän. Ja herra avita, kuinka kuumalta minun ruumiissani tuntui — sillä nythän minä voin ottaa Lotan tekemättä mitään pahaa veljelleni. Hänhän oli kuitenkin kuollut.

— No, teittekö sen?

— En, nähkääs, sitä minä en tehnyt. Sillä minä sain kuulla, että ihmiset olivat sanoneet minun purjehtiessa hukuttaneen veljeni. Mutta se oli ijankaikkinen valhe! Ja todistaakseni sen, en minä ottanut Lottaa. Sillä joskaan minun veljeni ei koskaan ollut pitänyt niin paljo samasta tytöstä kuin minä, en minä kuitenkaan olisi voinut tehdä hänelle mitään pahaa. Muistakaa se!

— Hyvänen aika, eihän sitä kukaan ole sanonutkaan.

— Kyllä, niin ne silloin sanoivat. Ja sitä minä en voi heille koskaan anteeksi antaa. Mutta ennenkuin minä otan Lotan, otan minä liikkaavan Marketan, joka minua ajelee. Hän on ruma kuin paholainen, mutta se ei tee mitään!

Mutta silloin piti laivurinkin ruorissa nauraa.

— Laske keulapurje!

Ja Ninus rientää keulapurjetta laskemaan.

Lumen alla.

Ystäväni joka on kotoisin tunturiseuduilta, kertoi:

Tammikuussa eräänä yönä oli niin ankara lumisade, että se kerrassaan uhkasi haudata koko kartanon. Aamusella katselivat kinokset akkunasta sisään.

Mutta meidän onnistui lapioida tie rakennusten välille.

Seuraavana yönä satoi taas lunta. Ja vaivoin voimme me pitää tiet kulkukunnossa. Ne muistuttivat nyt vallihautoja, joiden pohjalla me vaeltelimme.

Olimme valmistautuneet siihen, että talvi tulisi katkaisemaan meiltä yhteyden muiden ihmisten kanssa — se ei ole mitään niin harvinaista täällä pohjoisessa. Ja kellarimme olivat ruokaa ja juomaa täynnä. Me luulimme voivamme kestää oikein pitkän ajan.

Kun me heräsimme kolmantena aamuna, löysimme itsemme haudasta — pimeätä kaikkialla. Lumiraja oli akkunan yläpuolella. Mutta me voimme vielä ylisen aukosta katsella seutua, jossa huoneitten katot ylenivät lumikentästä, ja vuoret ja hongikot kohosivat tummina joukkoina. Laaksosta näkyi kirkontorni. Nyt oli tullut kellonsoitoille loppu. Ihmiset olivat kuolleita toisilleen.

Meitä oli seitsemän elävänä haudattua kartanossa: isä, äiti, serkku
Elin ja minä, muonarenki, hänen vaimonsa ja meidän piikamme.

Nyt piti toisen toistaan huvittaa.

Elin soitti piaanoa ja minun piti lukea ääneen. Isä istui ja hypisteli viimeisiä sanomalehtiä — uuden postin saantiin olisi pitkä aika. Äiti koetteli kyökissä laitella mieliruokiamme. Piikamme tiesi nyt, ettei hän tulisi tapaamaan sulhastaan ensi lauantai-iltana.

Ensi ajat kuluivat. Meillä oli puheenainetta kylliksi, ulkomaailma oli mielissämme vielä selväpiirteisenä.

Mutta vähitellen tulivat unelmat, äänettömyys. Me voimme istua surumielisen vaiteliaina takkavalkean ääressä pitkät ajat.

Lopuksi tuli paha tuuli. Isästä oli ruoka huonoa — vaikka äiti teki kaksi torstaita viikossa, jos torstai merkitsee silavaa ja pannukakkua. Elin väitti, että minä luin kehnosti, ja minä sanoin että hän soitti väärin. Otaksuttavasti äiti vuorostaan riiteli piialle kyökissä.

Menin muonarengin luo katsomaan, kuinka siellä jaksettiin. Hän makasi ja kuorenasi — eukko polki rukkia.

— Makaatko sinä ja röhkit, kun herra tulee!

— Että ei pidä saada olla rauhassa! — murisi hän. — Vai niin, herra! — Hän nousi ylös. — Se oli oikein, että herra tuli täälläkin pistäytymään. Mitäs sinne »yläpuolelle» kuuluu? Herra näkee, kuinka täällä meillä on. Jos minulla olisi edes yksi lapsi, mutta vaimoni ei ole antanut minulle yhtäkään.

— Voisipa kysyä, kenenkä syy se on — mutisi vaimo.

— Kehräätkö sinä ettei kuule toista korvaansa! — riiteli mies.

Vaimo lakkasi.

— Kuinka on karjan laita? — kysyin minä.

— Elukoilla ei ole mitään hätää. Tora on jo saamaisillaan.

— Vai niin.

— Kun voisi vaan pitää tiet auki.

— Jos olisi kulkea suksilla ylisen aukosta.

— Ja hiihtää pois jonkun toisen ylisille. Herra menisi niin näkisi, kuinka syvälle pääsisi.

— Nukkuva seutu — mutisin minä.

— Papilla on hyvät päivät — puuttui vaimo puheesen. — Hänen ei tarvitse saarnata.

Koetimme nauraa.

Kissa hyppäsi polvilleni hyräjämään.

— Mirri on vaan aina yhtä iloinen — sanoin minä.

— Se on meillä lapsen asemesta — arveli vaimo.

Minä palasin yläpuolelle. Astuessani saliin istuivat kaikki tapansa mukaan puoliksi torkkuen lampun valossa. Isä tutki Ruotsin lakia, äiti ompeli pöytäliinaa, Elin luki erästä romaania.

Minä vaivuin tylsiin unelmiin…

Ajattelin: Minun pitää ryhtyä johonkin. Niin aloin sitten punoa siimaa. Mutta kevääsen oli pitkä aika. Se oli samaa kuin hyvän työn tekeminen tullakseen taivaan valtakuntaan.

Muutamana päivänä kysyi Elin:

— Eikö sinulla ole mitään lukemista?

Nähtävästi oli hänen varastonsa nyt loppunut.

— Kyllä, vanha Robin-poika.

Sen sanoin minä vain suututtaakseni häntä.

— Äh, Robinpoika! Kuinka tyhmästi!

Niin meni hän äkeissään.

Minun täytyi keksiä jotakin ajan vietteeksi. Lopuksi minä keksinkin.

— Tiedätkö mitä — sanoin minä — jos sinä opettaisit minua piaanoa soittamaan.

Hän nauroi kohti kulkkuaan.

— Niin, mutta sillä tavalla saisimme me kumpikin jotakin tekemistä. Ja sinä saisit riidellä oppilaallesi niin paljon kuin haluttaisi.

Tämä näytti voittavan hänet. Me alotimme.

Minä olin kerrassaan auttamaton, ja yhtä myötään löi hän minua sormille. Mutta me pitkitimme sitä kahdeksan päivää — hänestä se varmaan oli hauskaa.

Istuimme hyvin lähekkäin vieretysten…

Mutta lopulta aloin minä katsella paljo enemmän häntä kuin nuotteja.
Silloin punastui hän ja sanoi, etten minä kelvannut pianistiksi.

Niin me sitten lopetimme.

Nyt oli hänen vuoronsa esitellä jotakin. Hän arveli, että menisimme lypsyä katsomaan. Sen me teimmekin.

Kumpikin lehmänsä ääressä istuivat raintoineen palleillaan muonarengin vaimo ja piika. He puristelivat lehmäin ruumeneita, niin että kaunis valkoinen maito juosta siritti.

He eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Luulin pian huomaavani syyn. Joka kerta kuin renki kulki heinäsylyys sylissä sivuitse, katseli piika häneen lempeästi. Vaimo oli tietysti huomannut tämän ja siksi oli hän niin kostomietteissään…

Silloin huudahti Elin:

— Minä tahdon oppia lypsämään!

— Voi tuota neitiä! — arveli piika.

Mutta hän sai tahtonsa täytetyksi. Se huvitti häntä monta päivää. Hän oli oikein ylpeä sentähden, että taisi lypsää.

Minusta näytti hän sievältä istuessaan pallilla lehmän ääressä ja nänniä näpliessään.

Minä olisin maalannut hänet — jos olisin osannut…

— Äiti oli ottanut Raamatun, josta luki ääneen isälle. Mutta isä istui ja odotteli kokonaista vuosikertaa »Matti Meikäläistä.» Jos sen taas piti olla raamattua, niin silloin kertomus Susannasta.

Niin kului aika. Olimme jo helmikuussa. Ei mitään kirjaa luettu niinkuin allakkaa. Kun Elinin syntymäpäivä tuli, virkistimme itseämme lasillisella viiniä ja söimme kunnon tortun.

Mutta muuten elimme me yhtämittaisesssa välinpitämättömyydessä. Ruoka pantiin pöydälle koneellisesti — me söimme koneellisesti. Keskustelu supistui sanoihin »hyvä päivä», »hyvää yötä», »kiitoksia ruoasta.»

Sanomattomasti ikävöitsimme me jotakin keskeytystä yksitoikkoisuuteen.

Kuka voi kuvailla iloamme, kun renki muutamana aamuna törmäsi kertomaan, että Tora oli saanut vasikan!

Istuimme aamiaispöydässä — Elin ja minä syöksyimme suoraa päätä navettaan.

Siellä seisoi Tora pahnoillaan ja pikku vasikka läheisessä pilttuussa.

Elin oli kerrassaan ihastunut, hän ei ollut koskaan nähnyt niin sievää eläintä. Hän sanoi tahtovansa sen ylös huoneesensa.

Nyt alkoi alituinen juokseminen vasikan katsontaan. Me olimme löytäneet esineen, joka voi herättää meissä kiintymystä. Ja kerran pakoon säikäytetty ystävyytemme palasi takaisin.

Me hyväilimme vasikkaa ja annoimme sen nuoleksia käsiämme. Kilpailimme huomataksemme elukassa uusia kehitysasteita.

— Kas, se saa oikeat pienet sarvet.

— Ja kynnet — liitin minä.

— Nyt se voi kohta käydä.

— Se kasvaa päivä päivältä.

— Sillä on oikein miellyttävät silmät.

Mutta silloin piti meidän nauraa…

Ilomme ei ollut pitkällinen.

Muutamana päivänä kuulin rengin sanovan isälle, että vasikassa näkyy sairauden oireita, jonkatähden se täytyy lopettaa.

Ikävää oli rengistä täyttää tämä työ. Nyt olivat asiat kahta hullummin.
Elin oikein laihtui.

Hän kaunistui. Minä sanoin sen hänelle. Mutta silloin aivan kuin piaanon ääressä, hän — punastui — ja minä menin sanaakaan sanomatta huoneeseni.

Otin asian omalta kannaltani ja aloin hyräillä erästä laulua.

Seuraavana päivänä kirjoitin hänelle runon ja panin sen hänen ruokaliinansa väliin.

Pöydässä kaikki hämmästyivät.

— Enhän minä tiennyt, että sinä kirjoittaisit runoja — arveli äiti.

— En minäkään — vastasin minä. —

Isä ainoastaan nauroi.

Elin istui ja koetti olla vakavana. Mutta hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa edessä. Luonnollisesti väitti hän, että minä olin varastanut värssyt. Minua kuten muitakin pikku runoilijoita — suututti hän.

Eräänä aamuna sanoi isä:

— Nyt on meillä maaliskuun viidestoista päivä.

Me katsoimme kaikki toisiimme hiljaisesti toivoen vankeutemme loppumista.

Samana päivänä menin minä ylös ullakkoon. Silloin pysähdyin minä kuuntelemaan omituista ääntä.

Minä huusin Elinille, hän tuli.

— Laskepas korvasi ullakon luukulle! Kuuletko jotakin?

— Siellä suveaa! — huudahti hän. — Siellä suveaa!

Niin, suveamaan se alkoi. Avasimme luukun. Katolta tippui vesi. Ilma kosketti miellyttävästi kasvoihin. Ja me näimme taivaan kuin neulan silmän läpi.

Kuni hullut kiidimme alas isän ja äidin luo. Isäni sanoi, että näinä päivinä ei kukaan saanut mennä käytäviin — alas laskeutuva lumi voisi haudata alleen.

Seudun suhiseva ja helmeilevä lumensulamisaika oli paraillaan. Elin ja minä istuimme yhtämittaa ylisen luukulla. Nojauduimme ulos aukosta ja katselimme, kuinka lumi pitkin talon seinää laskeutui.

Ja taivaskin avautui vähitellen eteemme yhä vapaampana ja sinisempänä.
Ja aurinko paistoi yhä lämpimämmin.

— Katsokaa kevättä! — huudahdin minä.

Ja jonkin sanomattoman suloisen onnen tunteissa vedin minä Elinin luokseni ja suutelin häntä.

Oli kuin olisi soinut huoneen jokaisessa neljässä nurkassa — kaikki oli lumen sulamista…

Pian voimme seista ulkona pihalla ja edessämme oli avoin ympäristö.

Ja kun me siinä seisoimme, uuden näyn huikaisemina, kuului kellojen kaikua.

— Nyt saa pappi taas saarnata — arveli muonarengin vaimo, joka kissa sylissä seisoi portailla. Mirri katseli aurinkoa.

Mutta äiti huusi:

— Älä seiso siinä töllistelemässä, vaan mene kellariin. Meillä pitää tänään olla isän parasta viiniä.

Ja isä piti pienen puheen pöydässä. Ja kevään malja juotiin. Ja sitten
Elinin ja minun.

Sekä isä että äiti sanoivat, että he sen kyllä olivat ymmärtäneet jo aikoja sitten. Ainoa, mikä heitä suututti, oli se, etteivät he itse enään olleet nuoria.

Tupa.

Laivuri Pietari Ollinpoika oli purjehtinut monella merellä ja oli hän nyt vanha ja valkea. Nyt viimeksi oli hän ollut haaksirikossa Pohjanmerellä. Ja perin köyhänä miehenä palasi hän synnyinseuduilleen kalastajakylään.

Ja kun hän nyt istui tuttaviensa ja ystäviensä joukossa, oli hän niin vakava ja raskasmielinen. Mutta toiset keräsivät hänelle rahoja. Kertyi juuri niin paljon, että hän voi rakentaa pienen tuvan. Kiittäen otti ukko rahat vastaan. Hän oli pakoitettu siihen.

Toiset kysyivät, mihinkä hän tupansa rakentaisi.

Silloin katsoi hän ulos merelle ja hänen äänensä muuttui vihaiseksi:

— En tänne, sanoi hän. — En meren rannalle. Sisämaahan. Minä olen väsynyt mereen.

Silloin vaikenivat toiset.

— On häntäkin!… — ajattelivat he.

— Mutta poikasi? — kysyi joku. — Eikös hänestä tule merimies?

— Ei, Herran nimessä — sitä hänestä ei tule. Minä en tahdo häntä menettää. Hän tulee muuttamaan tupaan minun kanssani ja elämään luonani, siksi kuin kuolen. Etkö sinä tahdo, poika?

— Kuten tahdotte, isä — vastasi tämä.

— Hyi saakuri, pitääkö hänen tonkia maata! — lausui muudan nuori laivuri.

— Täytyy tyytyä osaansa — sanoi poika. — Minä en jätä ukkoa.

Niin sai Pietari Ollinpoika maakaistaleensa muutamassa sisämaan pitäjässä. Ja rakennusaineita sai hän. Silloin alkoi hän ja poika kohottaa tupaa.

Se oli ahdas. Mutta he sopivat.

Heillä oli perunamaansa ja ruispeltotilkku. He viljelivät maata eivätkä nähneet merta yhteen vuoteen.

Mutta kun vuosi oli kulunut ja kevät tuli ja myrskyt törmäsivät sisämaahan ja ilmassa hajahti meren tuoksu, silloin ukko meni seudun korkeimmalle vuorelle. Hän oli poissa kauvan, ja poika ihmetteli, että mihinkä hän on mennyt. Vihdoinkin palasi hän laaksoon.

— Missä isä on ollut?

— Ulkona kävelemässä.

— Teidän ei pitäisi kävellä niin paljon. Te ette jaksa.

— Oh, jaksan kyllä. Ja kyllähän istua jaksaakin. — Pietari Ollinpoika oli istunut vuorella pari tuntia ja katsellut merelle päin, vaikka hän ei nähnyt merta.

Ikävä häntä vaivasi. Mutta sitä hän ei tahtonut ilmaista pojalle.

Mutta ikävä kasvoi. Ja kerran oli ukko poissa koko päivän. Turhaan poika häntä etsi.

Illalla tuli hän takaisin. Ja nyt puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän oli ollut kalastusrannikon nimismiehen puheilla kuulustelemassa, voisiko hän saada itselleen tonttimaata synnyinkalliollaan. Siellä oli eräs saatavissa.

— Ja nyt muutan minä — sanoi hän. — Minä olen väsynyt maahan.

Silloin alkoi poika nauraa hohottaa.

— Haluatteko niin, isä? Eihän ole kauvan siitä kuin tulimme tänne.

— Minusta kyllin kauvan.

— Entäs tupa?

— Sen otamme mukaan.

Seutukuntalaiset saivat suuret silmät kun tupaa ruvettiin alas repimään. Mutta puretuksi se tuli, ja pian tulikin. Se vedettiin kuormissa vuonolle, ja niin purjehtivat isä ja poika kalastajakylään.

Kun ukko sai nähdä meren, kostuivat hänen silmänsä, ja poika laski leikkiä:

— Luulen, että suolavesi tekee pahaa isän silmille.

Kalapaikalla hämmästyttiin, kun nähtiin heidän palajavan.

— Vanha väki ei koskaan tiedä, mitä tahtoo — arvelivat nuoret laivurit.

— Oletteko hulluja? — huusi Pietari Ollinpoika. — Luuletteko te, että mereen voi kyllästyä! Joskin se anastaa niin paljon, ei siltä voi olla siitä pitämättä.

— No, pojasta? — kysyttiin. — Mikä hänestä tulee?

— Merimies hänestä pitää tulla! Ja Jumala varjelkoon — vakuutti hän pojalle — sitä päivää, kun sinä taas menet maata tonkimaan.

— Ettekö pelkää menettävänne häntä?

— Jos minä hänet menetän, on se kaikessa tapauksessa meri, joka hänet ottaa — vastasi ukko vakavasti.

Ja niin salvoivat he tuvan uudelleen uloimmalle kukkulalle. Ja siellä istuu Pietari Ollinpoika vielä tänäkin päivänä ja katselee merelle, jossa hänen poikansa on.

Siihen hän ei enään koskaan kyllästy.

Vahinkolaukaus.

Kymmenennen kerran puhutteli nyt Kerttu isäänsä. Tämä istui tuvan pöydän ääressä ja kuunteli synkkänä. Nyrkkiin puristettua kättään piti hän pöydällä.

Hän antoi tyttärensä puhua loppuun. Mutta hänen suupielensä, värähtelivät, suuri laivuripartansa vavahteli ja silmissä loisti outo leimu kun ne liikkuivat jäykkien kulmakarvojen alapuolella.

Kun tytär oli puhunut loppuun ja ääntänyt viimeisen rukoilevan: »Isä» — sanoi hän ankarasti:

— Kyllä olet kalu!

— Niin, mutta minä pidän hänestä niin paljon.

— Niin, sinulla on hurjat silmät kuin apinalla, niin pian kuin vaan saat jonkun nähdä. Sinun täytyy heretä katselemasta, sanon minä. Sillä minä en sitä tahdo.

— Hän on niin kunnon poika, isä.

— Kyllä, hän juo ja tappelee kuin husaari. Hänhän on oikea tappelupukari. Eikö hän antanut Joonakselle sinimarjaa silmiin äskettäin, niin että poika ei voinut nähdä kahdeksaan päivään.

— Kyllä, mutta nyt näkee hän taas.

— Sinä tulet onnettomaksi mokoman kanssa, sanon minä.

— Siitä minä en välitä, kunhan vaan saan hänet.

— Sinä olet riivattu!

— Niin, se minä olen.

— Etkö sinä voi ottaa jotakin toista, jotakuta niistä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet täällä saarella. Miksi sinä välttämättömästi tahtoisit ottaa vierasseutulaisen? Joonas ja sinä olette kasvaneet yhdessä, pienokaisista asti — ota hänet, tyttäreni?

— Minä en tahdo häntä.

— Hän ei tee mitään pahaa. Hän elää säännöllisesti.

— Voi kylläkin elää. Mutta rakkaus on toinen asia, niin. Ja se ei salli itseänsä komennettavan. Niin, että nyt sen tiedätte, isä.

— Saakurin tyttö!

Ukko Karlsson löi kädellä pöytään.

— Nyt minä en enään tahdo kuulla tästä sanaakaan, kuuletko!

— Silloin saatte pitää huolta siitä, että Pentti muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin — sillä niin kauvan kuin hän asuu täällä, en minä voi olla häntä katselematta.

— Niin, se on hullusti, että hän tuli asumaan meille. Mutta se on niin tässä maailmassa — että sillä, jolla on valta, sillä se on. Ja hyi sentään, että täytyy suosia luonaan väkeä, jota ei voi suvaita. Soisin että hän räjähtäisi ilmaan koko kivihakkiomonsa kanssa, niin loppuisi tämä kurjuus.

Jonkinlainen elämänraskaus näytti rasittavan vanhaa laivuria — hän istui raskaasti eteensä tuijottaen.

— Räjähtäisi ilmaan, sanotte Te! — kuului samassa ääni ovelta.

Siinä seisoi Pentti. Hän oli kuullut ukon viimeiset sanat.

— Mitä te tahdotte räjähyttää ilmaan, vanhus? Oletteko suuttunut elämään?

— Minä en puhunut sinulle. — Käytkö sinä pois työstäsi kesken rupeaman?

— Tahdoin saada jotakin juodakseni. Eikö sinulla ole maitopisaraa,
Kerttu?

— Kyllä, tulet saamaan.

Hän meni keittiöön. Pentti istuutui pöydän ääreen, otti hatun päästään ja katsoi Karlssoniin.

Nuoressa miehessä ilmeni jonkinlaista raivokkuutta. Kovat piirteet, villit silmät, suu, joka näytti olevan herkkä vihasanoihin.

— Mistä Te puhuitte? — kysyi hän. — Se oli tietysti tuo vanha tavallinen asia.

Ukko oli vaiti.

— Ettekö sittenkään salli minun häntä saada?

Vaitiolo.

— Te tiedätte, että minä nyt ansaitsen rahoja. Kivenhakkuu ja louhinta antaa nyt hyviä ansioita.

— Niin, te syrjäläiset tulette tänne vuorillemme ja hakkaatte ne rikki ja ansaitsette rahoja, ja täällä istumme me kalastajat ja kärsimme köyhyyttä ja kurjuutta, siksi että sillinpyynti ei lyö leiville.

— Oh. onhan teistäkin muutamia kivitöissä.

— Me olemme, ikävä kyllä, pakoitetut. Nälkään ei tee mieli kuolla.

— Ei, ei, täytyy ryhtyä yhteen ja toiseen, kun ahdistaa. Jos te ette nyt anna tyttöä minulle, niin —

Ukko katsoi kysyvänä häneen.

Samassa palasi Kerttu.

— Tässä on maitoa.

Hän asetti suuren tuopin pöydälle.

— Kiitos, sepä tekee hyvää.

Hän joi aimo siemauksin ja puhkui jälestä.

— Sinä olet siunattu tyttönen, Kerttu. Tahdotko antaa minulle nyt myöskin suukkosen?

Pentti pyyhki hihalla suutaan.

— Oletko hullu, Pentti? Isän nähden?

Hän hymyili, mutta kun hän katsoi isäänsä, tuli hän pelokkaaksi.

— Juuri niin, että isäsi näkee.

— Pentti!

— Mutta tule nyt sitten, hitto soi!

Hän otti Kertun syliinsä ja suudella moiskautti.

Ukko vapisi kovasti, hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Pentti katseli häntä riemuiten.

— Siinä näette, kuinka me teemme, vaikka Te ette anna suostumustanne.
Ja totta totisesti tämä ei ole ensi kerta. Eikä se vielä, luulen ma,
tähän kertaan lopukaan. Me teemme, mitä tahdomme, ymmärrättekö Te?
Hyvästi!

Hän otti hattunsa ja meni ovelle.

Isä sai vihdoinkin ääneen ja haukkui tytärtään…

— Letku! Niin, se sinä olet. Ja käyttäydy kunnollisesti, muutoin niin —!

Tyttö alkoi nyyhkiä. Sitä ei voinut Pentti kestää, vaan kääntyi ovelta, näytti nyrkkiään ja ärjäsi:

— Olkaa vaiti, laivuri, tai muutoin paukahtaa.

Samassa hän meni.

* * * * *

Pahat ajatukset kasvoivat hänen mielessään: Totta totisesti minä paukautan ukkoa kalloon. Eihän se ole kovempaa kuin graniittikaan.

Ja niin piti hänen luikata uusi reikä. He ampuivat poralaukauksia usein niin lähellä taloja, että akkunat helisivät. Asukkaat olivat valittaneet »hänelle, joka omisti saaren ja kivihakkiomon», että poramiehet olivat liian lähenteleviä. »Hän, joka omisti saaren», vastasi, että jos he eivät ole tyytyväisiä, korottaa hän vuokrahintoja…

Pentti istui kalliolla ja piteli molemmin käsin poraa, jota toveri lekalla löi yhä syvemmälle. Siihen piti valmistaa porareikä dynamiitille. He laulelivat muutamaa jätkälaulua, joka karkeasti ja lujatahtisesti kaikui yli kallioiden.

Pentti piti poraa vinommassa kuin tavallisesti…

Hän oli juottanut paljo viinaa toverillaan ja itsekin juonut. Ei hän aina maitoa juonut. Ainoastaan seuraavana aamuna.

Ennenkuin latinki laukaistiin, pistäytyi hän Karlssonin tupaan. Kun hän näki, ettei tyttö ollut siellä, palasi hän takaisin.

Nyt oli latinki valmis. He juoksentelivat punaisine lippuineen ja huusivat. Sytytyslanka savusi…

Karlsson istui akkunan ääressä verkkolaitteineen. Kerttu, joka juuri oli tullut ranta-aitasta, seisoi sisempänä huoneessa.

— Nyt ne taas ampuvat — sanoi hän ja puuhaili ruokalaitosten kanssa.
Sitten hyräili hän jotakin laulunpätkää — hän ajatteli Penttiä.

— Sellainen silmukka! — sanoi isä. Hän ei saanut rihmaa selville.

Tyttö tuli lähemmä akkunaa. Hän katsoi ulos. Sytytyslanka savusi…

— Kuinka lähellä ne ampuvat!

Hän näki Pentin kasvojen nousevan erään kalliomöhkäleen takaa. Kuinka hän näytti kamalalta!

Outo ajatus välähti hänen päähänsä. Yht'äkkiä hän pelosta kalpeni.

— Älkää istuko niin lähellä akkunaa, isä!

— Sellainen silmukka!

— Ettekö Te kuule!

Hän repi ukkoa saadakseen hänet siirtymään.

Hän repi niin, että ukko putosi lattialle.

Silloin räjähti…

Kivi lensi akkunaan, särki sen — sattui nuoren tyttösen päähän.

Tämä kaatui rihmoille.

Pentin huuto kuului ulkoa, hän huusi kuin hullu. Hän hyökkäsi tupaan ja viskasi oven jälkeensä.

Hän näki Karlssonin tuijottavan lattialle ja katselevan tytärtään, joka siinä makasi. Nähtyään Pentin hyökkäsi Karlsson hänen päälleen.

— Sen teit sinä tahallasi!

— Luuletteko minun tahtoneen, että hän —? Oletteko pois järiltänne?
Kerttu — tyttöseni!

Hän riensi ottamaan kiveä pois Kertun päältä.

Hän kääntyi pois — hän ei voinut katsoa Kerttua.

Pentti itki.

— Sinä olet tappanut hänet! — huusi kalastaja.

— Ei, Te sen olette kaiken tehneet!

Ukko vaipui kokoon tuolille. Hän ei voinut mitään vastata. Mutta nyt kertyi kansaa ovelle. Koko oven täydeltä kuului monipäinen: Herra avita!»

Kun pappi kuoli.

Maija, taloudenhoitajatar, oli tavallisuuden mukaan tuonut aamukahvin sisään. Mutta ketään juojaa ei enään ollutkaan. Vanha pastori ei enään liikkunut, vaan makasi hiljaa sängyssään.

Maija tunnusteli häntä…

Porhalsi sitten pappilasta kalastajakylän kallioille ja pelokkain sekä kasvoin että äänin puhui tapauksesta, löi yhteen käsiään ja kirkui.

Uutinen lensi kuin kajava.

Asujamisto ei uskonut, että se oli totta. Heidän herransa kuollut…

— Sydänhalvaukseen — vakuutti Maija.

— Hän on näyttänyt niin raihnaiselta pitkät ajat — arveli eräs vanha kalastaja. — Mutta ankara hän oli yhtähyvin saarnaamaan.

— Nyt ei hän lähetä meitä enään koskaan hiivattiin — lausui muudan.

— Tuleekohan hän taivaasen tai siihen toiseen paikkaan?

— Eiköhän hän joutune siihen toiseen paikkaan näkemään, onko siellä sellaista, millaiseksi hän sen on maalannut.

— Ei mitään pahoja sanoja ruumiin ääressä — kielteli Maija.

— Kuinka ankara hän oli! Kun hän pauhasi, piti pää painaa kirkon penkkiin. Kuinka ihminen silloin tunsi kutistuvansa!

— Niin, kyllä hän oli ankara. Että kieltää tanssin ja viulunsoiton! Ja jos me kuitenkin hiivimme hiukan keskikesän kunniaksi pyörimään — eikö hän heti seisonut seassamme huutamassa: Ettekö te näe, kuinka pienet pirut tanssivat edestakaisin keskellänne!

— Emme me niitä nähneet. Mutta hänet me näimme.

— Koskaan ei saanut ottaa viinaryyppyä. Täällä on kaikki käynyt niin saakelin siistiksi ja raittiiksi. Mutta nyt hyvät ihmiset, totta totisesti viinat esiin!

— Pahinta kaikesta oli kuitenkin se, ettei kukin saanut mennä naimisiin sen kanssa kuin halusi. Hän tahtoi määrätä, kenehen kunkin piti köyttyä. Tuleeko papin sotkeutua sellaisiin?

— Hän työnsi nenänsä joka paikkaan.

— Vaiti — varoitteli taloudenhoitajatar. — Hän kuulee sen.

— Tyhjääpä kuulee.

— Ajatteleppas, jos hän on herännyt!

— Herra meitä varjelkoon!

— Pelkäättekö te, mitä?

— Vielä tahtoo vanhalta muistilta pelottaa. Mutta kunhan hän vaan on saatu maahan, niin —

— Minun täytyy mennä sisään. Ehkä tahtoo hän vaatteitaan.

— Niitä hän ei enään koskaan tarvitse.

— Ajatteles, jos olisin katsonut väärin.

Maija tahtoi mennä.

— Mennään kaikki.

— Kaikkiko?

— Me tahdomme tietää, onko hän kuollut vai ei.

Maija ei voinut joukkoa pidättää. Se tahtoi mennä sisään tullakseen vakuutetuksi asian oikeasta laidasta.

No, mutta menkää hiljaa!

Joukko miehiä ja naisia läksi liikkeelle ja nousi auringon valaiseman pappilan portaita.

He hiipivät varpaillaan — Maija etunenässä. Hän avasi varovaisesti etehisen oven, meni salin läpi sänkykamarin ovelle, seisoi siinä hetken sykkivin sydämin, kurkisti avaimen reiästä — ja avasi vihdoin päättävästi oven.

Kaikki seurasivat sisään.

Siinä makasi pastori sängyssään, valkohapsisena, jäykkänä ja suletuin silmin.

Väki katseli häntä uskaltamatta liikahtaa. Nyyhkittiin ja seistiin noloina. Pari vanhempaa vaimoa näyttivät liikutetuilta — he olivat leskiä. Miesten silmistä ei voinut mitään päättää. He seisoivat jäykkinä. Nuori väki näytti iloiselta: oli hyvä, ettei hän enään ollut heitä estelemässä.

— Jos pastorska olisi elänyt! — keskeytti Maija vaitiolon. — Siinä oli harvinainen rouva.

— Liian hyvä hänelle.

— Älä sano niin!

— Eikö hän laihtunut sentähden, ettei saanut kylliksi ruokaa! Hänen piti kurittaa lihaansa, tietysti.

— Eikö hän vielä sulkenut rouvan piaanoa! Oli syntistä soitella.

— Jumalan kiitos, hän ei saanut lapsia.

— Se kyllä ei ollut pastorin vika.

Niin he siinä seisoivat ja tuomitsivat. Silloin muuan nuori kalastaja otti erästä tyttöä vyötäisiltä ja huusi:

— Minä en saanut sinua hänen tähdensä. Mutta nyt siitä tulee tosi.
Sinun pitää antaa mulle muisku tässä ruumiin ääressä.

— Oh, Jumala varjele!

— Etkö sinä pidä minusta?

— Tietysti minä pidän. Mutta pastori näkee sen.

— Eikä näe.

Arastelematta suuteli poika tyttöä suoraan suulle.

— Oh, herranen aika!…

Tyttö vetäytyi kauhistuneena takaisin.

— Mitä se oli?

— Hän liikkui…

— Ha ha, kuinka arka sinä olet! Eikö mitä, hän makaa hiljaa kuin turska. Kerta vielä!

— Ei, ei ruumishuoneessa.

Maija pyyteli sävyisyyden tähden.

Mutta se oli myöhäistä. Poika oli vielä painanut suukon tytön punaisille huulille.

Ja joukko hymyili ja luuli olevansa häissä.

Samassa rallatteli viulu akkunan alla.

— Hei — huusi pelari ulkoa — vihdoinkin saa tarttua soittimien. Me soitamme pastorin hautaan.

Ja kalliot kaiuttelivat polkan säveleitä.

— Se ei ole virttä, tuo! — pui joku nyrkkiä vainajan nenän edessä.

— Älä näytä nyrkkiä kuolleelle!

Se oli taaskin Maija.

— Hän pui meille saarnastuolista.

Joukko oli yhtä mieltä. Nurina kasvoi.

— Menkää! kehoitti Maija. — Antakaa hänen olla rauhassa.

— Me emme koska saaneet olla häneltä rauhassa.

— Hän on kuollut, ymmärrättehän.

— Se on hänen onnensa.

— Ja meidän.

— No, mennään sitten. Meidän tulee hankkia arkku ja haudata hänet. Me kiitämme Jumalaa.

Joukko vetäytyi ovelle. Meluten noustiin kallioille…

Vähitellen erottiin, sillä jokapäiväiset askareet odottelivat itsekutakin.

Eräs venhe purjehti kauppalaan hakemaan lääkäriä, joka todistaisi kuoleman, ja ruumisarkkua.

Aurinko paistoi akkunan läpi kuolleen kasvoille.

Kovan työn oli hän tehnyt, taivuttanut kansan jumalanpelkoon, herättänyt järjestyksen henkeä tuossa raa'assa yhteiskunnassa, sekä saanut aikaan säästäväisyyttä ja raittiutta. Kansa voi hyvin.

Mutta ei ollut ketään, joka olisi ollut kiitollinen.

Hän oli unohtanut ilon.

Vanha laivuri.

Kalastajatuvan ovi on auki. Siellä istuu sisällä kesäillan hämyssä joukko saaristolaisia, ukkoja ja eukkoja, joiden kasvot on karkeat kuin kalliot, ja nuorisoa molempaa sukupuolta, ruskein heloittavin kasvoin.

Johan Eerik, harmaa kuin meren vaahto, istuu keskimäisenä pöydän ääressä. Hän puhuu ja muut kuuntelevat sillä aikaa kuin lasit heidän edessään odottelevat. Lasit ovat monesti täytetyt hautajaisseurassa päivän kuluessa.

Johan Eerik nostaa suuren päänsä pystyyn, suurin, välkkyvin silmin katselee hän ovesta merelle, joka siellä saariston takana lepää hiljaisena laskeutuvan kesäillan ruskoissa, hän tuntee kaislikon tuoksua ja näkee kajavien nuolennopean paon…

Ja hän puhuu muistojen hänen karkeaa ääntään vapisuttaessa:

— Niin, Lassi Juhana ja minä, me olemme pysyneet yhdessä koko pitkän elämän. Hän on seitsemänkymmenen kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Me olemme purjehtineet Kattegatilla niin kauvan kuin minä muistan. Emmekä me ole koskaan riidelleet. Hän oli siivo mies, sillä kun minä suutuin, vaikeni hän. Ja siksi me emme koskaan riidelleet.

Nuori väki ei voi enään olla nauramatta, ja hymy kiertää koko pöytäkunnan.

— Kuten sanon — jatkaa Johan Eerik, ikäänkuin puhuisi itselleen, ja katsoo avaruuteen — sinä olet aina ollut peijakkaan mukava mies, Lassi Juhana. Ja siitä sinulle kiitos. Muistatko kun olimme rakastuneet samaan tyttöön, Anna Matleenaan, joka sittemmin joutui naimisiin pohjoisempaan? Kulimme ja pidimme toisiamme silmällä, emmekä puhuneet mitään ja kulimme kumpikin oman savupiippumme osoittamaan suuntaan, tavattuamme toisemme kallioilla päivää paistattamassa. Mutta kun hän sitten joutui naimisiin pohjolaisen kanssa, lepyimme taas, sillä eihän ollut enään mitään syitä ilkeinä olemiseen. Saarella oli toisiakin tyttöjä, ja totisesti tiesimmekin ottaa kumpikin omamme.

Kaksi eukkoa pöydän ääressä nyökäyttivät ymmärtäväisinä päätä toisilleen, ja nuoret heiluttelivat päitään ja hymyilivät lempeästi — he olivat matkalla tekemään kuten vanhukset olivat tehneet.

— Niin, Lassi Juhana, meillä oli riitaa, mutta me emme ole koskaan pimittäneet silliäkään toiselta. Ei toki, täällä on rahvas rehellistä. Eikä ollut sepitettyä se, minkä kaikki sanoivat, että siellä missä Lassi Juhana ja Johan Eerik olivat, siellä olivat kyllä sillit kalliita, mutta mitään tarkkuuttakaan siellä ei ollut. Eikä ollut paras silli päällimäisenä kopassa, vaan oli se yhtä hyvää päältä kuin pohjaltakin. Totisesti oli!

Silloin nuoriso nauroi taas. He tarttuivat laseihinsa ja kilistivät.

Mutta Johan Eerik katseli merelle ja puhui kuin ennen:

— Me sanoimme aina toisillemme, muistathan Lassi Juhana, että kun toinen kuolee, kuolee toinenkin. Saammepahan nähdä — sinä olet seitsemänkymmentä kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Ja elämä on kuin Kattegatt — ankaroita ilmoja on ollut pitkät ajat, mutta nyt on niin hiljaista. Eikö sinustakin, Lassi Juhana, ole niin hiljaista?…

Näitä sanoja kuullessaan muuttuvat pöydän ympärillä istujat hartaiksi.

— Ja nyt, Lassi Juhana, — sanoi Johan Eerik ja nousi raskaasti, vapisevin käsin penkiltä — nyt tahdon minä vain kiittää sinua tästä kerrasta, sillä minun pitää, ymmärräthän, lähteä kotiini Tule, Lassi Juhana, että suan puistaa kättäsi, ennenkuin menen.

Oli aivan hiljaista huoneessa ja kaikki katselivat toisiinsa. Ulkoa kuului kajavan kirkunaa…

— Kuten sanottu, nyt voin minä sanoa sinulle hyvää yötä, Lassi Juhana!

Hän katsoi ihmetellen ympäri huonetta, mutta kun hän ei nähnyt Lassi Juhanaa — sillä se oli hän, joka oli haudattu tänä päivänä — silloin kuvastui syvä toivottomuus ja suru vanhuksen ryppyisillä kasvoilla, kyynelet tunkeutuivat hänen punertaviin silmiinsä, hän sai sanotuksi puoleksi tukahtuneella äänellä:

— Oh, Herra avita!