Tuotamme hoviin iloisia soittoniekkoja, saatte hyppiä vaikka harakkaa.
Ei, ei, sen minä kiellän.
Saan minä täälläkin tanssia ja Metsä-Matti soittaa. Äsken tanssin prinssille.
Kävikö hänen korkeutensa täällä, sepä ihme!
Hän ei tunne minua.
Sepä onni!
Hän kutsui minua hoviin ompelemaan.
Mutta prinsessa, ettekö nyt ajattele! Prinsessan pitäisi hävetä!
Jotain täytyy tehdä elääkseen.
Mikä se Metsä-Matti on miehiään? Kiusaa teitä nälälläkin, minäpä sanon prinssille…
Ei, ei, Metsä-Matti ei ole paha!
Ehkä prinssi vielä muuttaa mieltään, kun hän tuntee teidät.
Ehkä hän kerran tuntee. Pitäköön prinsessansa!
Ehkä hän ihastuu ikihyväksi nähdessään tämän ihmeellisen muutoksenne.
Minä voin kerjätä leipääni, mutta minä en kerjää onneani.
Onni tulee, onni menee. Ehkä se Metsä-Matti on loitsija.
Se Metsä-Matti on veijari, se on pantava jalkapuuhun!
Sitä minä en salli. Ja miksi te, hovirouva, moititte miestä, jota ette tunne? Metsä-Matti on kantanut minua purojen ja kivien yli, hän on puolustanut minua petoja ja ihmisiä vastaan.
Prinsessa, te olette auttamaton! Elätte riidassa ja…
Rakkaudessa. Pieni riita rakentaa rauhan.
Hoviherra, te pärpätätte kuin vanha pärekori, te ette tiedä mitään rakkaudesta.
Olen oppinut sen teiltä, armollinen rouva. Ehkä se, se Metsä-Matti sillä pillillään on pannut pienen prinsessan pään pyörälle.
Saa hän jänistenkin päät pyörälle.
Oo, ehkä prinsessa vielä muistaa jäniksen, jonka minä ammuin.
Hahhaa, se jänishän oli jo kuollut kaatuessaan. Sen vatsa oli kiinni ommeltu!
Mitä minä kuulen! Ritari pelvoton ja vakaa! Sanoinhan, että te ammutte aina ohi.
Kautta metsästäjän kunniani! Ikävä juttu! Miksei prinssi puhunut tästä mitään, minä olen häväisty!
Entä minä! Olen kerskaillut tästä sankarityöstä koko hoville.
Hoviherra, te olette nahjus, jänishousu! Oo, oo!
Tämä on liikaa! Hovirouva, te unohdatte hovitavat, hovikielen… minä olen hovimies, minä…
Minä annan nyt palttua hovitavoille! Te olette nauta, vanha viheliäinen, syntinen sarvipää, pässinpää!
Ja te olette vanha huhuharakka!
Harakka? Minä pakahdun, minä pyörryn! (Pirskoittaa hajuvettä kasvoilleen, kaatuu rahille.)
Tyyntykää! (Huuhtoo hovirouvan kasvoja.) Me unohdimme itsemme. Me emme ole muuta kuin ihmisiä me hovi-ihmisetkään.
HOVIROUVA (herää)
Oh, nainen on heikko, oo, kuinka te olette hyvä… oo, anteeksi.
Pois, pois! Minä läkähdyn!
HOVIHERRA (taluttaen hovirouvaa ovesta)
Nöyrin palvelijanne! Ai! (tarttuu sääreensä.) Kirottu kihti! Se johtuu metsästyksestä. Juutaksen jänis! (Ovesta tulee vastaan prinssi metsänvartijana.)
HOVIROUVA (tirkistellen lasilla)
Yy! Pri… pippuriprinssi! (Varoittaen salaa sormellaan, prinssi nostaa sormen huulilleen.)
PRINSSI (hiljaa)
Vaiti!
Oo, anteeksi!
PRINSSI (äänekkäämmin)
Luulin lampaaksi!
(Hoviherra ja hovirouva menevät.)
Pane pötyä pöydälle! Mitä, eihän puukupissa ole mitään!
Ei ole muuta kuin mustaa leipää ja kaljaa!
PRINSSI (ottaa pyssyn seinältä, alkaa valaa kuulia.)
Huonostipa hoidat tulta!
Lähdetkö sinä taas metsään? Minun tulee niin ikävä.
Kudo kangasta, jonka prinssi on tilannut! Sinun on ikävä siksi, ettet pane tikkua ristiin.
Minähän hyörin ja häärin aamusta iltaan, mutta sinä et huomaa mitään.
Et edes katsokaan!
Ethän sinä katsomisesta kaunistu.
Minä luulin päinvastoin.
Sinä sanot aina päinvastoin. — Täällä kävi prinssi, mitä hän teki?
Merkillistä, etten nähnyt prinssin tänne tuloa.
Katselit kai kuvaasi kaivossa.
Tiedätkös, prinssi oli minulle hieno ja höyli ikäänkuin olisin ollut prinsessa.
Vai prinsessa!
Mutta minä olen prinsessa!
Et minun etkä maailman silmissä. Jos sinä tuollaisia toistat, niin kaikki nauravat sinulle.
Ja Suvikunnan hovissa minulle naurettiin, kun tahdoin olla paimentyttö. — Kuules, sinä soitit äsken niin kauniisti!
Minäkö? Sehän oli vain vanha, vieras tietäjä.
Tietäjä? Sehän on kummallista!
Ja sinä tanssit! Kyllä minä kuulin!
Hyi, sinä olet ilkeä, enkö minä saa tanssiakaan!
Et prinssille.
Sinä olet mustasukkainen.
Miksen olisi? Sinä aiot pettää minut, mutta silloin minä…
Silloin sinä
PRINSSI (poispäin hymyillen)
Lyön sinua!
Oi, lyö, lyö minua, se olisi niin ihanaa!
Minäpä en lyö!
Sinä kiusaat minua. Et lyö, et hyväile. Et hyvää sanaa sano, vaikka raastan ja raadan.
En osaa hovin hienoa kieltä, me maalaiset emme sano, mitä tunnemme.
Mutta tunnette sen, mitä sanotte. Sano, sano, että sinä olet tyytyväinen, niin minäkin olen tyytyväinen!
Tyytyväinen? Kun ei ole rauhaa, rahaa, ruokaa!
Täällä saan istua kuin Tuhkimus tuhassa. Jos olisin tämän tiennyt, en olisi kanssasi lähtenytkään.
Mitä läksit, oma syy! Satuja, satuja!
Ja aina sinä hoidat ja voidat pyssyäsi niinkuin minua ei olisikaan.
Joka ei pidä pyssyään puhtaana, se ei vaali vaimoankaan.
Ampuisit edes jäniksen, osaathan sinä loihtia.
Paljasta pilaa!
Pilanako minua pidätkin? Minäpä sanon prinssille.
Sano, sano, ei sinua uskota!
IMANDRA (polkee jalkaansa)
Sinä olet kavala kuin käärme. Sinä kiedot sanoillasi niinkuin lukki verkkoonsa.
Ja kerjää prinssiltä samalla mesikakkuja!
Minäkö kerjäisin?
Niin sanoit prinssille, kyllä minä kuulin. Mutta sinä et uskalla kerjätä, tarvitaan siihenkin rohkeutta.
Kyllä minä uskallan, menen vaikka heti, kerjään polvillani, matelen.
Kun käsken, niin et kerjää.
Mutta minäpä kerjään!
Kerjää, kerjää! Nälkä ei lue lakia.
Miksi olet niin kova, minun pitäisi sinua vihata, mutta minä en voi!
Vihaa vaan! Mikset voi?
Siksi, että sinun katseesi kurittaa, mutta äänesi hyväilee.
Sinä olet leikkinyt lemmellä.
Sinun kylmyytesi kiihoittaa, sinun kuumuutesi jäähdyttää. Mikset anna minulle suuta niinkuin hovissa!
Vasta häiden jälkeen!
Prinssin häiden?
Niin — prinssin.
IMANDRA (polkee jalkaansa.)
Mutta minä tahdon! Suuteletko?
En!
Tapa minut, tapatko?
En! Taruissa vain tapetaan.
Sitten minä…
Sinä, sinä…?
Minä, minä, minä — vaikenen koko viikon. (Menee nurkkaan turjottamaan.)
Ja minä puhun koko viikon. Sinä tapat aikaasi ja nyt minä tapan — kukon!
Kukon! Mutta kuinka minä sitten herään?
Kun heräät, niin vaikenet. Et voinut vaijeta! Siinä näit!
Minä puhunkin koko viikon.
Minä vaikenen. (Menee.)
IMANDRA (pistää sormet korviinsa)
INKERI (tulee)
Oi, täällä te olette, prinsessa, mitä te niin turjotatte?
Muuten vaan.
Istutte mykkänä kuin murheellinen lintu.
Tai niinkuin se prinsessa tornikomerossa. Voi, Inkeri, lue minulle taas satuja niinkuin ennen Suvikunnassa takkavalkean ääressä.
Hyvä prinsessa! Ne ajat palaavat taas niinkuin päivä seuraa yötä. Tulkaa tänne, katsokaa! (Istuvat takkavalkean ä äreen, Inkeri näyttää kauniita silkkinauhoja, myrtinoksia, helmiä y.m.) Nyt minä opetan prinsessaa sitomaan morsiusseppeltä.
Oh, kerran toivoin kantavani morsiuskruunua. Sui taas suortuviani niinkuin ennen.
INKERI (hajoittaa Imandran hiukset)
En kysele mitään, muistelkaamme vain Suvikunnan armaita aikoja.
IMANDRA (ilostuen)
Inkeri, muistatko kuinka minä kohtelin korkeita kosijoitani, nipistin niitä nenästä ja hypin harakkaa.
Muistan, muistan!
IMANDRA (heiluttaen käsiään)
Hypinkö harakkaa? Näin minä räpytin.
Ei, ei, eihän se sovi, eihän prinsessa enään ole lapsi.
Ehkä olet oikeassa. Ehkä olin häijy. Mutta kuule! Ai! (Tukkii korvansa.) Kukko! Se kiekui kolme kertaa. Kuule, nyt se lakkasi kiekumasta! Kuuletko? Nyt iski Metsä-Matti kirveellä pään poikki!
(Ovella kuuluu kolme koputusta.)
Häh, mitä! Ovella kuului kolme koputusta. Minä en uskalla, Inkeri, mene sinä avaamaan! (Inkeri menee avaamaan, tupaan astuu Hepuli puettuna Lapin tietäjäksi.)
Rauha matalaan majaan!
Kuka olet, mieron mies?
Tietäjä yöpuolen maasta, olen kasvoista katsoja, aatoksista arvaaja.
INKERI (osoittaen prinsessaa)
Arvaa, kuka tässä katsoo kasvojasi.
TIETÄJÄ (kuljettaen käsiään prinsessan kasvojen yli)
Kehtosi kiikkui korkealla, kuninkaisessa kammiossa.
Mistä sen tiesit? Sanoit salaisuuteni, kätke se pyhään partaasi.
En puhu partaani.
Tässä, taita leipäsi! (Antaa mustan leivän.) — Mitä muuta etsit?
Kasvakoon leipä lemmeksesi! — Etsin taikapeiliäni, jonka joku on minulta varastanut. Tiedätkö siitä?
Minäkö, mitä? Olisiko…?
Minä tiedän, että sinä tiedät.
Millainen on peilisi?
Se kuvastaa ensin kunkin ihmisen semmoiseksi kuin hän on, mutta loihdun avulla voi katsoja tulla senlaiseksi kuin hän tahtoisi olla. Joku on särkenyt sen peilin. —
Loihtija, mistä sen tiedät?
Löysin tämän sirun Suvikunnan linnan rikkaläjästä. Nyt etsin minä kaikkia siruja, voidakseni saada kokonaisen kuvan itsestäni.
Olen tuntevinani sinut äänestäsi.
Minä olin ennen suuri narri ja minä pilkkasin vielä suurempia narreja.
Ja menetit vallattoman virkasi?
Narrille nauretaan, mutta narria ei rakasteta.
Entä loihtusana?
"Katso itseesi!" Peilin voi särkeä maanjäristys tai varomaton lapsi.
Voi, kuinka minä olin tyhmä!
Prinsessa, sinä olet särkenyt peilini!
Niin, minä sen tein.
Silloin näytit oikean kuvan itsestäsi. Mutta, prinsessa, muista, voi tapahtua, ettei aina tiedä, mitä tahtoo.
Nyt tunnen sinut, sinä olit prinssin narri. Sinä annoit minulle metsässä ainoan leipäsi!
Niinkuin sinä äsken. Emme ole mitään velkaa toisillemme. Olin narri, olen sitä ehkä vieläkin. Mutta nyt minun täytyy mennä etsimään kaikkia peilinpaloja.
Ja kun ne on löydetty?
Löydän itseni.
Ja minä?
Silloin suomut putoavat silmiltäsi. Prinsessa, olkoon sielusi aina peilinpuhdas! Rauha sinulle! (Menee.)
Ehkä hän kujeili itsensä kanssa.
Tuntui kuin olisin nähnyt edessäni itse sadun. Inkeri, ota kirjani ja lue jotakin!
INKERI (alkaa lukea)
Oli kerran…
PRINSSI (metsänvartijana, seisoo kynnyksellä, hiipii Imandran taakse ja sieppaa kirjan)
… hyvin häijy prinsessa.
IMANDRA (pelästyen)
Metsä-Matti, uh, kätesi ovat veressä! Sinä tahraat verellä minun kirjani. Anna pois paikalla!
PRINSSI (nostaen kirjan korkealle)
En anna.
Minä huudan!
Sinähän lupasit vaijeta.
Minä karkaan!
Karkaa vaan!
Katsos, nyt sinä revit kirjani. Minä karkaan prinssin kanssa,
(Kamppailevat.)
Prinssi parka! Onnea matkalle!
Uh, käteni on veressä! Sinä olet julma! Sinä tapoit kukon, sinä voit tappaa prinssin.
Prinssi ei ole mikään kukko enkä minä mikään prinssi!
Sinä tapat minutkin!
Minä tapan sinun tautisi. Katsos! (Heittää kirjan liekkeihin.)
Raakalainen! Mitä sinä teit? (Juoksee pesälle.) Voi, nyt se palaa!
Kaikki paloi poroksi! Kaikki, kaikki on lopussa!
Prinsessa, prinsessa!
IMANDRA (juoksee ovelle, mutta prinssi asettuu oven eteen)
Pois, minä en tahdo nähdä sinua! Minä en näe sinua enään koskaan.
Jää hyvästi! (Hyppää ulos ikkunasta.)
INKERI (juoksee ikkunan ääreen)
Prinsessa!
Oliko tämä nyt täyttä totta!
Hän juoksee metsään.
Mitä! Hän kääntyy järvelle! Hoi, Imandra, tule takaisin! Imandra!
Hän ei tule takaisin, juoksee, juoksee!
Ei tule. Imandra, minä tulen! (Hyppää ikkunasta.)
Se oli sen sadun loppu!
—Tornihuone. Oikealla ompelupöytä, rukki. Vasemmalla ovi. Perällä linnansaliin johtava, iso kaariovi, sen oikealla puolella tornikomero lyijykehyksisine, pieniruutuisine ikkunoineen.—
PRINSSI (ja Otro tulevat vasemmalta)
Täällä ei ole vielä ketään.
Armollinen prinssi, minä ymmärrän, ketä te odotatte.
Sitä, jota silmäni ja sydämeni halajaa. Tämä on siis odotettu hääpäiväni.
Ihmisen iloisin päivä.
PRINSSI (leikillisesti)
Käskittehän metsänvartijan vaimon tulla linnaan?
Käskin. Prinssi, te olette mainiosti esittänyt osanne.
Minun on täytynyt olla kova vasten tahtoani. Pelkäsin jo prinsessan karkaavan, mutta minä sain takaisin levottoman lintuni. Siinä kilpajuoksussa olin taittaa jalkani.
Pianhan tämän suloisen selkkauksen langat selviävät.
Menin ehkä liian pitkälle pilassani. Ensin prinsessa rimpuili ja raivoili, mutta kun kannoin hänet kotiin, tyyntyi hän kuin lapsi. Mökissä hän sitten nukahti.
Prinssi, teillä on ihmeellinen taikavoima taltuttaa tätä pientä kuninkaanlintua. Hän on jo häkissänne.
Tahtoisin, että hän vapaana visertelisi ja söisi kädestäni.
OTRO (nauraen)
Hunajakakkua! Eikö hän jo totu mökkiläisen mustaan leipään?
Ja mökkiläiseen! Niin, niin, tuntuu toisinaan kuin olisin mustasukkainen eräälle miehelle…
Itsellenne? Tarkoitatte, Metsä-Matille.
Niin. Mutta kohta riisun minä naamarini.
Niinkuin kypärinsilmikkonsa riisuu ritari, joka on voittanut keihäskisoissa.
Joka on voittanut itsensä! Mutta vielä tahdon minä tuntemattomana nauttia salaisesta onnestani. Menkäämme! Kuulen askeleita.
OTRO (ilakoiden)
Menkäämme siis katsomaan olematonta, mykkää prinsessaa tornikomerossa!
Mykkää salaisuuttamme. Pian sen linnansoittajat toitottavat koko valtakunnalle.
Soittajat ja morsiusneidot ovat jo saapuneet.
Ja hää-ilotulituksena voitte polttaa metsämökin.
Ymmärrän, teidän korkeutenne. (Menevät nauraen perä-ovesta.)
INKERI (tulee juosten, jälessään hoviherra likinäköisesti häntä etsien)
Mutta hoviherra! Tehän olette hiprakassa! (Inkeri piiloutuu tornikomeroon ompelupöydän alle.) Hahhaa! Mitäs tästä hovirouva ajattelee!
Minun piti tavata hovirouvaa suihkukaivon luona.
Mutta eksyitte viinikellariin.
Hehee, hää-ilon esimakua.
Hui, hai, hoviherra!
Missä minun pieni kyyhkyni on, leikkikäämme kyyhkyä ja haukkaa!
(Liikkaa pöydän alitse.) Ah! (Alkavat juosta pöydän ympäri.)
Te olette jo siipirikko!
Ki-kirottu kihti! Inkeri, jollet sinä seiso, niin minä ryömin pöydän yli. (Alkaa ryömiä pöydälle, mutta ei pääse lattialle.) Inkeri kulta, auta minua alas!
Mutta te ette saa koskea.
Kautta hovikunniani!
Ettekä nipistä?
En nipistä, katselen vain! Uh, puh!
Hoviherra! Pahinta on syntinen syyhelmä vanhoissa raajoissa.
Vanhassakin on kutkaa. Vanhankin veri uudistuu niinkuin tämä muoti tässä. Täntapaista hametta käytettiin jo hovirouvan isoäidin nuoruuden aikana.
Käyttivätkö miehetkin vanhaan aikaan hameita?
Nuorena hovipoikana ollessani, valepukuina, joo, joo. Hyst! Me hiivimme nuorten hovineitien naamiaisiin.
Ai, ai! Taisitte olla aika aituri. Mutta ajat muuttuvat, muodit muuttuvat.
Muodit muuttuvat turhamaisuudesta. Tietäkääs! Kuningas Pontus Paksupään aikana käytti muuan prinsessa pystykauluksia peittääkseen syylää kaulassaan.
Siksipä hovirouva käyttää korkeita kauluksia.
Eräällä kuningattarella oli hyvin rumat hampaat, sentähden peitti hän niitä pitämällä pitsinenäliinaa suunsa edessä!
Hovirouvan pitäisi käyttää isoa pyhinliinaa kasvojensa edessä.
So, so, veitikka! Kuningas Stultus suurella oli iso mukula päässä ja hän määräsi hovin käyttämään tekotukkaa.
Siksikö tekin, hoviherra…?
Ei, ei! Nuorena hovimiehenä ollessani oli tapana nyhtää jok'ainoa hiuskarva pois päästä — siisteyden vuoksi. Ettekö te tahtoisi…
Nyhtää hiuksianne? Miksei! (Tempaa tekotukan hoviherran päästä.)
Teillähän on vain pari niskakarvaa!
(Hovirouva seisoo ovella.)
Ai, ai, ei saa tukistaa, tehän olette äksy kuin prinsessa Imandra.
Mutta minä kostan. (Nipistää Inkeriä korvasta.)
Vai niin! Hoviherra, joko te taas…?
Joko taas? Minä vain rankaisin kamarineitiä!
Ja nyt minä rankaisen teitä. (Taluttaa hoviherraa korvasta ovelle.)
Te olette uskoton, ulkokultainen, vanha vaivainen ukuli!
Ukuli, ui! Oi, anteeksi, armollinen, en koskaan enään…
Vai vielä tässä nipistämään! Hyi, kuinka teidän henkenne hajuaa! (Pirskoittaa hajuvettä.) Mars suihkukaivolle! Siellä saattekin nyt kylmän kylvyn. (Hovirouva ja hoviherra menevät perälle.)
IMANDRA (tulee vasemmalta hiljaa ja arasti)
Inkeri! Uskallanko minä tulla?
Prinsessa!
Älä mainitse nimeäni!
Tulkaa ompelemaan, nyt on kiire!
Prinssi viettää häitä, niin. — Oh, kuinka minun on nälkä. Kotona hovissa oli minulla ruokaa, mutta ei ollut nälkä.
Ja nyt teillä on nälkä, mutta ei ole ruokaa.
Mitähän nyt prinssi ajattelee minusta? — Ja Metsä-Matti on nyt sairaana kotona.
Kuinka te säikäytitte, koko linnan alustalaiset hakivat teitä, mutta
Metsä-Matti löysi teidät viimein.
Hän taittoi metsässä jalkansa, enkä minä voi häntä nyt hoitaa, sillä prinssi käski minun tulla hoviin. Voi, Matti parka! Kuinka lienee tulenkin laita? Ettei vain tapahtuisi mitään onnettomuutta.
Ei saa leikkiä tulen eikä tunteiden kanssa.
Minä aavistan.
Mitä te aavistatte?
Aavistan, että tästä päivästä riippuu koko kohtaloni. Oh, kun minä ummistan silmäni, niin näen hämärän metsän, sen syvyydestä syöksyy mies, nostaa, kantaa minua, minä en ajattele mitään, en tiedä mitään, mies kantaa minua ja minä tunnen ikäänkuin kasvaisin kiinni häneen ja vereni läikähtää lämpöisesti. Inkeri, tiedätkö, mitä tämä merkitsee?
Haaveiletteko taas satujanne? Prinsessa, antakaa viisauden langeta sydämeenne!
Ja tiedätkö, Inkeri. En vihannut häntä vaikka hän poltti satuni, tuntuu ikäänkuin hän olisi polttanut poroksi jotain pahaa povessani.
Rikas, riemullinen elämä on suurempi kuin mailman kaikki pienet satukirjat.
Kummallista, en vieläkään ymmärrä elämää. Kaksi kuvaa sekoittuu sielussani toisiinsa. Toinen valkoinen ja toinen tumma kuva. Toisinaan sulavat kahden katseet yhdeksi, toisinaan en eroita prinssiä Matista enkä Mattia prinssistä muusta kuin tukasta ja puvusta. Eroittaisikohan prinssi minut, jos minä pukeutuisin näihin häähuntuihin?
Prinsessa, pukekaa valkoiset kengät jalkaanne ja koettakaa tätä hääharsoviittaa!
Tohdinko? Ettei vain prinssi tulisi, oi, kuinka minä häpeisin.
INKERI (veitikkamaisesti)
Prinssi oli hyvin ankaran näköinen.
Nyt hän ajaa meidät mökistä, jos hän saa tietää, mitä Matti on uhannut tehdä. Minun täytyy pelastaa hänet… Missä on prinssi?
Prinssi on sen mykän prinsessan luona.
IMANDRA (pukeutuu)
Voi, prinsessa parka, kun häntä ajattelen, niin melkein mykistyn, ja kun minä ajattelen prinssiä, niin…
INKERI (hymyillen)
Niin te ajattelette Metsä-Mattia.
Niin. Olisiko tässä jotain noituutta?
Ehkä se taikapeili on sekoittanut kuvat. Prinsessa, kuinka kaunis te olisitte morsiamena! — Sitokaa nyt morsiusseppeltä!
Prinssin morsiamena? Kunhan näkisin itseni!
Hovi on huumannut vanhat vaistonne.
Minullahan on peilinsiru! Sillä minä hämmennän koko hovin, hoviherran, hovirouvan ja prinssin…
Prinssin? Heittäkää jo vanhat vallattomuudet! Hämmennätte vain itsenne.
Peilistähän näkee itsensä sellaisena kuin todella on. Inkeri! Minä neulon tämän sirun seppeleeseen.
Mutta prinsessa, se on vaarallista!
(Linnanpihalta kuuluu huutoja.)
Inkeri, kuulitko, mitä ne huutavat?
INKERI (nousee, menee ikkunan luo)
Linnanpihalla on kansaa, se tahtoo nähdä prinsessan.
Minutko? (Aikoo ikkunan luo, mutta Inkeri estää.)
Ei, ei! Prinssin morsiamen!
KANSA (huutaa)
Morsian ulos!
Minä unohdin, enhän minä ole prinssin morsian! (Heittää seppeleen pöydälle.)
INKERI (huutaa ikkunasta)
Tyyntykää, hänen kuninkaallinen korkeutensa on vielä tornissa!
(Kuuluu mutinaa.)
Minä olen vain metsänvartijan vaimo enkä vielä edes sitäkään, (Istuutuu ompelemaan, hyräilee: soi viimeisen kerran mun lempeni laulu.)
Laulakaa, laulu lohduttaa! Minä menen hakemaan lisää lankoja.
(Menee.)
(Vasemmalta tulee kaksi morsiuspiikaista.)
Katsos, hän on pukeutunut morsiuspukuun.
Kujeilkaamme hiukan hänen kustannuksellaan.
Oi, terve maan mainio morsian!
Morsian, minä, mitä te teette?
Tulimme koristamaan häätupaa huikaisevilla hursteillä, päilyvillä peileillä ja häähimmeleillä.
Erehdytte, tytöt, en ole morsian. Minä koettelin vain prinsessan pukua.
Nyt tunnen, sinähän olet se uusi kummallinen kutoja, josta niin paljon puhutaan.
Olen minä nähnyt parempiakin päiviä!
Parempia päiviä? Ja tahtoo koreilla kuninkaallisilla häävaatteilla!
IMANDRA (kiivastuen)
Miksen koreilisi! Minulla olisi siihen oikeuskin.
Mikä oikeus, sinulla halvalla paimentytöllä?
Te härnäätte minua!
Katsos, katsos, kuinka kiukuttelee! Metsäkissa!
Varokaa, etten kynsi!
Kyllä on sisua!
On vielä ylpeäkin.
Ylväs ylpeitä vastaan, nöyrä nöyrien kanssa!
Luulee olevansa mikäkin prinsessa!
Prinsessa, niin minä olenkin!
Prinsessa, hahhahaa!
Kerjäläisprinsessa!
Minkä maan prinsessa?
Suvikunnan maan! Tässä seisoo Suvikunnan valtijatar. Ettekö häpeä!
Häpeä itse! Suvikunnan valtijatar, vielä mun mitä! Ethän osaa hyppiä harakkaa niinkuin Suvikunnan prinsessa.
Ettekö usko, kyllä minä osaan!
Emme usko, jollet hypi harakkaa!
TOINEN MORSIUSPIIKAINEN Harakkaprinsessa! Emme usko, emme usko!
Ettekö usko! Kyllä minä näytän… Katsokaa! (Alkaa hyppiä harakkaa.)
Hahhahaa!
Uskotteko nyt? Huitukat!
Hyppii kuin sammakko!
Hän on hullu, hän on hullu!
(Morsiuspiikaiset juoksevat nauraen vasemmasta ovesta. Imandra ei sitä huomaa vaan jatkaa hyppimistään.)
PRINSSI (tulee perältä, seisoo kynnyksellä)
Jatka, jatka!
IMANDRA (peittää käsillä kasvonsa ja hypähtää pystyyn)
Oi, prinssi!
Mikä sinua vaivaa! Miksi et hypi, sehän oli niin kaunista katsella!
IMANDRA (koettaa riisua hääviittaa)
Se oli niin rumaa, en tiedä, mikä minuun tuli.
Ei, ei, anna olla, hääpuku koristaa sinua.
Oi, antakaa anteeksi, ei se sovi minulle eikä minun sovi… minä vain koettelin…
Sinä olisit suloinen morsian!
IMANDRA (laskee harsoviitan pöydälle)
Mitä prinssi nyt!
Älä kainostele! Tanssithan sinä minulle mökissä.
Niin, mökissä, mutta en hovissa.
Ja taisit hiukan koetella luontoani, villi veitikka!
Minä tahdoin vain saada Metsä-Matin mustasukkaiseksi.
Kas, kas vaan! Kylläpä sinulla on juonia pienessä päässäsi. No niin!
Pitäisihän minunkin pyytää sinulta anteeksi sitä menettelyäni metsässä.
Olkaamme siis ystäviä, olen sinuun tyytyväinen. Olet kutonut kaunista
hääkangasta.
Olen iloinen, jos se mielyttää prinssiä.
Mutta en voi kuitenkaan olla iloinen, sillä minun korkea morsiameni on yhä mykkänä. Viidestä valtakunnasta olen kutsuttanut tietoniekkoja, mutta he eivät voi mitään tälle oudolle taudille.
IMANDRA (ilostuen)
Eikö siis häitä vietetäkään!
Ei tänään. Mutta miksi sinä hymyilit, ilahuttaako tämä sinua?
Minä olen niin iloinen, mutta en ymmärrä, miksi.
En ymmärrä sinua. — Niin, mutta Metsä-Mattiin en ole tyytyväinen, miksei hän tule tänne, vaikka olen käskenyt?
Hän on sairaana, hän nyrjäytti jalkansa.
Miksi!
Hän haki minua metsästä, kun olin karannut.
Niinkö? Te taidatte elää kuin koira ja kissa. Sairas? Ehkä hän on vain tekosairas, laiska, leväperäinen. Kyllä minä tiedän…
Prinssi kulta, kyllä hän on oikein sairas, minä hieroin hänen jalkaansa, jonka hän nyrjäytti minun tähteni.
Minä en usko. Hän on huono vartija, on päästänyt tulen niinkuin varkaan metsään. Hänhän voi vielä polttaa koko huvilinnani! Minä panen hänet viralta, minä häädän hänet mökistäni.
Älkää tehkö niin, hyvä prinssi! Kyllä hän palkitsee kaikki parannuttuaan, hän on niin heikko, hänellä ei ole ruokaa.
Eikö hän hanki sinulle ruokaa?
Mistä hän hankkisi, kun ei ole. Ja sitten…?
Ja sitten?
Sitten pyysi hän, että minä pyytäisin… "Ei siihen köyhän auta", sanoi Metsä-Matti. Niin, niin, minä vaikka kerjään, antakaa meille hiukan jauhoja, että minä voisin keittää hänelle puuroa ja hautoa häntä hauteilla.
Hän käskee sinun kerjätäkin! Mokoma mies! Kuolkoon nälkään!
Prinssi, prinssi, hän ei saa kuolla nälkään! Jos hän kuolisi, niin minä menehtyisin omantunnon tuskista.
Turhia tuskia! Mutta tyttö parka, ehkä sinun on nälkä.
Mitä minusta.
Oletko syönyt tänään mitään?
Enhän minä… mutta kyllä minä kestän, kunhan Matti saisi jotain hengen pidoksi.
Mattia on syytetty raskaista rikoksista. No niin! Olen antanut asian neuvoskunnan ratkaistavaksi. Siihen asti saa hän olla vapaana. Ja minä toimitan sinulle, ymmärrä, en hänelle, kaksi tynnyriä rukiita.
Oi, kiitos, armollinen prinssi. Uskokaa minua, Matti ei ole tehnyt mitään pahaa, pahat parjaajat ovat tämän tehneet.
Minä teen tämän siksi, että olet tehnyt niin kauniin morsiuskruunun. (Ottaa morsiuskruunun ja katselee sitä.) Etkö sinä panisi tätäkin päähäsi?
En ole tämän kruunun kelvollinen. Ei, ei, en minä, minä olen vain halpa rahvaan nainen!
Mutta mitä tässä kruunussa on, mitä sinä olet siihen ommellut?
Peilinpalasen.
Noidan peilinpalasen, jota sinä välkyttelit minulle mökissä? Kerro mitä tiedät!
Mökkiin tuli kerran vanha tietäjä ja hän sanoi, että tässä peilinpalasessa on ihmeellinen voima.
Tuntuu niinkuin minä tuntisin sen.
Siinä näkee itsensä sellaisena kuin todella on.
Sehän on merkillistä! Sehän on mainiota! Tämän peilinpalasen avulla minä saan tietää, millainen minun hoviväkeni on, hoviherra, hovirouva ja monet muut.
Ja taikasanan avulla voi tulla mielensä mukaiseksi.
PRINSSI (katsoo peiliin)
Sano se sana!
Katso itseesi!
Katso itseesi? Merkillistä! En tunne itseäni. Minä toivon, toivon, toivon, että olisin metsänvartija ja sinä prinsessa. Mitä tämä on? Olenko tajuissani? Silmäni aukenevat. Minä olen nähnyt sinut, minä näen sinut sellaisena kuin todella olet. Katso itseesi! Sinä olet…?
Ei, ei, se peili valehtelee, älkää katsoko siihen! Minä en ole…
Sinä olet…
Ei paimenelämä ole sellaista kuin mitä kirjoista luin eikä hovielämä niin loistavaa kuin mitä lapsena luulin.
Nyt minä tunnen. Sinä olet… te olette prinsessa Imandra.
Oh, prinssi, te tunsitte minut, nyt minä olen hukassa.
Armollinen prinsessa, minä tunsin teidät jo äsken, kun hypitte harakkaa.
Minä en kehtaa katsoa kasvoihinne, tahtoisin vaipua maan alle.
Mikä omituinen sattuma — niinkuin sadussa.
Oi, miksi, miksi minä särin peilin, tämä tuli minulle vitsaukseksi.
Minä olen ansainnut alennukseni.
Prinsessa, älkää sanoko niin! Te olette vain kohonnut katseissani. Unohtakaa monet sopimattomat sanani, minä en voinut ajatella, minä en aavistanut.
Oh, olisinpa tämän aavistanut. Nyt minun kai täytyy mennä.
Ei, ei, viipykää ja viihtykää täällä! Uskokaa, että minä tunnen samalla lailla kuin silloin Suvikunnan hovissa.
Se on mahdotonta, sen jälkeen mitä on tapahtunut, mitä minä onneton olen rikkonut teitä vastaan.
Minä polvistun teidän edessänne, minä rukoilen teiltä rakkauttanne.
Prinssi, nouskaa, minä en voi. Voi, minua, voi, meitä! Tämä peili on lumonnut minut, se on lumonnut teidät. Te ette tiedä, mitä te sanotte, te puhutte vastoin tahtoanne. Kun lumous laukeaa, niin ette muista enään sanojanne.
Minä vannon, valitkaa!
Minä en voi!
Antakaa arvan ratkaista! Katsokaa, tämän liinan alla on valkoinen ja musta leipä, valitkaa minun ja Metsä-Matin välillä.
IMANDRA (syöksyy liinan luo)
Oi, leipää!
Ei, ei! Arvatkaa, kumpiko leipä on valkoinen.
Mi-minä en uskalla. Minä en kestä kauempaa. Minulla on nälkä kuin sudella! (Riuhtaisee liinan ja tarttuu toisella kädellä valkoiseen, toisella mustaan leipään.)
Mutta prinsessa! Te koskitte molempiin leipiin yht'aikaa!
IMANDRA (syö vuorotellen kumpaakin leipää)
Hahhaa, minä unohdin aivan koko arvoituksen! Kylläpä tämä on hyvää!
Prinssi, teillä on erinomainen hovileipuri! Hahhaa, muistatteko,
kuinka minä tukistin teitä. Hahhaa! Ei, minä olen nälästä hullu.
Hahhaa! Minä kuolen naurusta. Minä en voi muuta kuin nauraa, haahhaa!
(Kuuluu melua pihalta.)
Mikä siellä on!
On niin valkeata. Pihalla kantavat jo hääsoihtuja.
Tämä on omituista! Ei tämä tunnu hää-ilolta. Prinsessa, kuulkaa!
INKERI (syöksyy huoneeseen)
Tuli on irti! Metsämökki palaa!
IMANDRA (vaipuu lattialle)
Metsämökki? Ja Metsä-Matti! Voi, minua onnetonta! Minun sairas ylkäni palaa! (Syöksyy ovelle.)
Tyyntykää, prinsessa! Ei hän pala. (Prinssi ja Inkeri pidättävät prinsessaa.)
Prinssi, päästäkää minut, minä en voi jäädä tänne, kuuletteko, hän palaa, palaa! Oh, auttakaa häntä, hän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla!
Prinsessa, rauhoittukaa, ei hän kuole!
Inkeri, Inkeri, älä estä, minä tahdon hänen luoksensa. Voi, voi, hän on sairas ja hän palaa ilmielävänä näkemättä minua! Oi! Miksi minä jätin hänet yksin! Minä olin mieletön. Päästäkää, päästäkää, päästäkää, minä tahdon pelastaa tai palaa hänen kanssaan! Voi, minua! (Syöksyy ovesta, Inkeri ja prinssi rientävät jälessä. Kujeilijat tulevat naurellen. Hepuli pitää selkänsä takana nahkaista viinipulloa.)
Näitkö sinä! Hahhaa!
Hahhaa! Näinhän minä, kuinka hovirouva pisti hoviherran pään suihkun alle.
Niinkuin jäniksen pään pensaaseen. Tämä on sitä hovimetsästystä!
Kas näin! (Painaa Hepulin päätä.)
Älä, älä! En minä ole mikään jänis enkä hoviherra.
Olet aika hepuli!
Sen varsin valehtelit, senkin kepuli!
Sytytetään vahakynttilät, niin näemme paremmin valehdella…
Ja näemme, kuinka korvat liikkuvat. Hovissa ei koskaan puhuta totta.
Mutta nyt täytyy hoviherran ja hovirouvan puhua totta.
Koska taikapeili puhuu totta.
Mutta nämä hovin hupsut eivät vielä tiedä taikapeilistä muuta kuin että saavat toivoa kolme toivomusta.
Älä sinä mene puun ja kuoren väliin!
Tiedätkö, mitä siellä on?
En.
Siellä on toukka.
Luulet olevasi rikkiviisas.
Ja sinä nenäviisas. Unohdat, että nenä on yläpuolella suuta.
Mutta silmät ovat yläpuolella nenää. Minä näen, ettet näe mitään.
Hovissa on vaarallista nähdä liian paljon.
Ja vaarallista ajatella liian paljon, kun on liikaa täällä yliskamarissa. (Kopauttaa otsaansa.) Katsos, otsa on silmiä ylempänä. Hei, Kepuli, otetaan pieni partakyynärä!
Hei, sinä löysit hoviherran kätköpaikan.
Hys, löysin tämän puutarhasta.
Sinun päävärkkisi on jo tyhjä kuin ullakko.
Ja sinun järkesi putoaa vatsaan, toisin sanoen viinikellariin. Ota vielä kulaus hoviherran nahkanassakasta.